STORY OF SOMEBODY


Seuraava tarina on kirjoitettu vuosien 1994 – 1996 aikana. Jos analysoit sitä, niin saat tietää minkälaista oli elämä masentuneena laitoksessa. Tarina on kuvitteellinen. Tapahtumat tapahtuivat minulla pääni sisällä päiväunissani. Kirjoittaminen auttoi työstämään jotakin mitä piti työstää itselleen selväksi.



TARINA SILLASTA JA MIEHEN TUNNOISTA ELÄMÄN KOLHUISSA JA NAISISTA JOIHIN HÄN RAKASTUI.


Hän syntyi tähän maailmaan, ilman että hän tiesi mikä häntä odottaa. Hän uskoi että kaikki on kuin unta, jossa kaikki sujuu niin kuin hän toivoo. Mutta ei, eijeijei mikä hänet pois haaveistaan vei ja toi reunalle tuon sillan valmistautumaan hyppyyn kohti kuolemaa. Mutta ei, hän juoksee sillalta pois, kauaksi pois. ”EI!”, hän ajattelee, ”Jokin keino on oltava.” Ja onkin. Hän hakeutuu hoitoon käenpesään, siellä tapasin hänet. Olin se ulkopuolinen sairaalan sekatyömies, johon ihastui nainen itsetuhoinen. Vuosi vierähtää, Vaihdan työpaikkaa, tuo kaunis nainen, Kirsi on tyttöystäväni. Taas vuosi vierähtää, hän näkee nyt kaiken silmin uusin, pääsee pois. Hän tulee asumaan luokseni, olemme rakastavaisia. Menee hyvin, samalla sillalla hän nyt seisoo. Yritän ehtiä ajoissa. Nyt hän naurahtaa ja hyppää. Minä huudan, en ehtinyt ajoissa. Katson kauhistuneena vettä, se miten hänen ruumiinsa hautaa.

Hän kuolee nyt virtaan tummaan.

Hän on poissa, poissa on hän josta pidin huolta ja rakastin. Katson virtaan ja itken, miksi mä en käsitä sitä. Miksi en käsitä tätä. Itsesyytökset. Nojaan sillan kaiteeseen ja katson veteen hyiseen. Näen kouhuissa sen tutun ruumiin etenevän pois. Kuulen kirkaisun rannalta ja se saa minut juoksemaan sinne. Löydän pyörtyneen naisen, taisi hän nähdä rakkaani ruumiin ajelehtivan kauas pois veden mukana. Katson pyörtynyttä, en tiedä mikä minun tulee. Hänkin on kaunis. Huomaan rakastuneeni häneen ja ohikiitävän hetken verran unohdin mitä tapahtui mutta kuin katson olkani yli jokea alan tärisemään menettäen tasapainoni, lysähdän maahan itkemään. Nyt minuun sattuu liikaa.

Unohdan kaiken maailmasta, sulkeudun ja minut opastetaan laitokseen. Asuntoni vuokrataan puolestani pois, kaikki menee kun meni mielenterveys.

Herään sairaalavuoteesta. Selviän kivusta kuukaudessa. Hankin elämäni takaisin. Tapaan naisen, Marin, joka rakastuu minuun lyhyen ja minä häneen. En huomaa kaavan toistuneen, paitsi liian myöhään kun kuukauden päästä hän antoi eräänä iltana metsässä kävelyllä ollessamme lapun: ”Kukaan ei välitä, mä tapan itseni”. Mari antoi sen ja juoksi pois. Tuijotin vain lappua, enkä lähtenyt heti hänen peräänsä. Yritin etsiä häntä, en löytänyt häntä mistään. Joudun epätoivon valtaan, ei kai vaan taas. Kuulen laukauksen metsästä ja vain yksi ajatus alkaa takomaan päässäni: ”Nyt se sitten teki sen!” Kaduttaa, miksen huomannut taaskaan mitään.

Kuulen askeleita takaani. Käännyn. Näen hänet kyyneleet poskillaan. Hän ei uskaltanut tai hutilaukaus. Halaamme ja itkemme, rauhoittelen häntä. Hän pyytää anteeksi ja minä annan. Selviydymme heikosta hetkestä. Lähdemme kävelemään kotiimme, minun asuntoon. Reittimme kulkee sillan yli, saman mistä edelliseni hyppäsi. Tuttu silta, se näkyy asuntoni ikkunasta. Muistot palaavat. Seisahdan ja olen hiljaa. ”Mitä nyt?” hän kysyy ja minä vastaan ”Mä tapoin tässä ihmisen, ajoin hänet alas” Hän tietää mistä puhun, olen kertonut. ”Et sä sitä tappanut, se tappo itsensä” Sinä sanot mutten kuuntele. Se tapahtui puoli vuotta sitten ja minä alan elämään sitä hetkeä uudelleen. Padot murtuvat ja jäljellä oleva kipu pääsee tajuntaani. Minä kävelen kaiteelle. ”Haluan kuolla! Kuulit-itko.. Ku-olla! Haluan hypätä! hy..” tiuskahdan samalla murtuen itkuun. ”Hei, älä tee sitä. Minä rakastan sinua” Sanot. Menee hetki kun saan itseni taas koottua ja rauhoittumaan. Kaikki tapahtui nopeasti.

Ensin Mari meinasi tappaa itsensä ja sitten ne muistot tulivat, minä tahdoin kuolla hetken verran. Nyt kuin olemme kävelleet sillalta pois ja istuneet puiston puiselle penkille alkaa satamaan ja minä olen vielä sekaisin ja katson maahan kelaten koko hommaa mitä tapahtui äskettäin niin Mari keskeyttää pohdintani. ”Minä en tiedä mitä minä tekisin, jos sinut menettäisin.. Kulta, minä ainakin rakastan sinua”. ”Tarkoitatko sitä todella?” Kysyn ja hän nyökkää. Heikko hetki kummallekin. Suutelemme intohimoisesti ja putoamme penkiltä, mikä alkaa meitä naurattamaan. ”Tuletko vaimokseni?”. Minä kosin maassa makaavaa nauravaa kaunista naista. Hän on nyt niin onnellinen, hän suostuu. Huomaamme, että on alkanut satamaan rankemmin. Nuosemme maasta ja lähdemme juoksemaan kotiinpäin. Otan hänet kiinni ja suutelemme rankkasateessa niin kauan kunnes olemme likomärkiä.

Vietämme häämme onnellisen kuukauden päästä. Kompastut tullessasi alttarille ja lyöt pääsi alttariin, halkaiset pääsi ja meidän pitää siirtää häät sairaalaan mihin sinä jäät tarkkailuun mahdollisen aivotärähdyksen vuoksi. ”Sairaalahäistä” kun puhut puoli vuotta jälkeen hääpäivän, niin naurat. Se kuulostaa ihanalta rakastuneen ja onnellisen miehen korvissa kun kuljemme räntäsateessa sillalla. Pysähdymme katsomaan virtaa. Hetki on liian kaunis, Mari on liian kaunis, minä olen liian onnellinen. Tuntuu että tämä onni olisi unta, mutta hävitän ajatuksen tuon päästäni. Olen näissä mietteissäni, kun hän keskeyttää kelaamisen tuon. ”En ole kertonut sinulle kaikkea” hän aloittaa. ”No mitä?” Kysyn hymyssä suin kun olen niin onnellinen. ”Silloin kuin minä kaaduin siellä kirkossa, niin en minä kaatunut. Minä pyörryin. Sitten siellä sairaalassa.. Ne löysi.. Kulta, minulla on tuumori päässä, siksi olen käynyt sairaalassa niin usein muka katsomassa sairasta tätiäni.” Hymyni on poissa, tunnen tuskan saapuvan.

Kysyn vaimoltani että miksi hän ei kertonut minulle mitään. hän vastaa että halusi olla onnellinen ja elää vielä hetken normaalisti. ”Nyt on tapahtunut käänne, en elä pitkään, siksi nyt kerroin” Tunnen miten kaikki onnemme haihtuu pois ja kaikki hajoaa. Yritän lohduttaa tuota kovia kokenutta naista, joka itkee olkaani vasten. Tunnen miten alan nieleskelemään itkuani. ”Jätätkö sinä nyt minut?” Mari kysyy yllättäen. ”En jätä, pysyn loppuun asti vierelläsi, et ole yksin” Minä vastaan. Kävelemme räntäsateessa kotiin. Vastaajassa vilkkuu valo, viesti lääkäriltäsi. Hän pyytää sinua tulemaan mahdollisimman pian vastaanotolle. Menemme ja saamme kuulla sinulla olevan aikaa vain vuosi, ehkä kaksi. Illalla sängyssä hän alkaa puhua itsemurhasta.

Hän kertoo, että sinä päivänä kun olimme kävelyllä metsässä, niin hän sai tietää kasvaimesta. Siksi oli yrittänyt. ”Mutten enää jaksa edes itseäni tappaa, kuitenkin tässä kuolee” Hän toteaa, ennen kuin hiljenee nukahtaakseen. Minä valvon vielä aamukahteen ja nukahdan rikkonaiseen koiranuneen. Nukun kuin heräät. Sinä herätät minut. Olet tehnyt testin. Olet raskaana. Toiveemme on täyttynyt. Iloitsemme hetken ja suunnittelemme tulevaa. Ilo loppuu lyhyeen, kun muistamme asioiden oikean laidan. Käyn suihkussa, kun palaan sinua ei löydy kodistamme. Huolestun, muistan eiliset puheesi itsemurhasta. Katseeni osuu ulos ikkunasta. Olet sillalla. Ryntään sinne.

”Tiesin, että tulisit” Mari sanoo minulle kuin saavun sillalle hänen luokseen. Olen hiljaa ja katson jokea rakkaani kanssa. Tiedän mitä hänen päässään liikkuu.

Hän ei koskaan näe lapsensa kasvavan. Hänellä ei ole takkia ja häntä alkaa paleltamaan. ”Hakisitko minulle takin. on kylmä.” Mari kysyy ja minä käännyn, lähden astelemaan pois. Tulee ilkeä tunne, käännyn katsomaan taakseni ja näen hänet istumassa kaiteen ulkopuolella.

”ÄLÄ TEE SITÄ!” minä ehdin vain huutamaan, kuin Mari jo ehti hypätä. En ajattele mitään, vaan hyppään perään. Vesi on kylmää Mutta ei se estä minua etsimästä Maria. Huudan hänen nimeään, mutta en kuule mitään joen kohinan läpi. Äkkiä näen hänen kätensä. Tartun siihen. Hän rimpuilee, en hellitä otettani. Kylmyys alkaa vaikuttamaan. Voimani tuntuvat ehtyvän, mutta pääsen uimaan rantaan kiskoen häntä mukanani. Kuin pääsemme rannalle, jäämme hetkeksi paikallemme. Hän yskii ja tutisee. Annan hänelle takkini. Auttaa se hieman.

lähdemme vaivalloisesti kävelemään kotia kohti. Mari on hiljaa. ”Miksi pelastit minut?” hiljaisuus rikkoontuu ”minähän kuolen muutenkin pian.”. ”Koska minä rakastan sinua” Vastaan ja hän hymyilee. Kotonamme menemme kuumaan kylpyyn. Seuraavana päivänä Mari sai keskenmenon ja se mursi hänet lopullisesti. Viikon päästä, kuin tulin kotiimme löysin hänet sängystämme, vieressä kirje ja tyhjä unilääkepurkki. Kirjeessä hän pyysi anteeksi. Hänessä vielä tuntui pulssi. Soitin ambulanssin, joka tuli liian myöhään. Hän oli viimein onnistunut siinä, mitä oli yrittänyt monta kertaa. Hautajaiset olivat kauniit. Minä murruin ja masennuin itsesyytöksistä, jäin työttömäksi koska en kyennyt enää tekemään mitään.

Tuli kevät, kaunis kevät. Mutta ei se minua ilahduttanut, niin kuin ennen. Vietin aikaa sillalla. Tuli siitä sitten kesä, Olin turta. Kävin usein haudalla tuskaani itkemässä. Kerran kuin olin taas siellä, humalassa ja täysin rikki alkoi ukkostamaan mutta ei se minua yhtään haitannut. Polvistuin Marin haudan eteen, alkoi rankkasade piiskaamaan maata. ”Miksi teit sen! Mä rakastin sua..!” Vaikeroin ääneen, mutta sanani hukkuivat ukkoseen. Luulin olevani yksin. ”älä välitä, itke vaan. – se helpottaa” Kuulin naisen äänen sanovan ja minä itkin katkerasti. Sade kasteli miehenraunion, jota vieras nainen lohdutti.

Katsoin itseäni, olin mies likaisissa, repaleisissa, likomärissä vaatteissa. Parta ajamatta ja niin kyllästynyt itkemään tätä samaa asiaa. katsoin vierasta naista. Hän oli kaunis. ”Kiitos, että pelastit” sanon hänelle. ”Minkä?” ”Minut, minun henkeni” Vastaan ja silloin katseemme kohtaavat. Sade on heikentynyt. Kysyn häneltä miksi hän tässä säässä on tullut tänne. Käy ilmi että hän oli käymässä miehensä haudalla, kun kuuli minun vaikerrukseni myrskyn keskeltä. Hän kertoo miehestään, hirttäytyi se puoli vuotta sitten. Ilmeisesti häneen vielä sattuu kun hän alkaa itkemään ja minä huomaan lohduttavani vierasta naista. Istuimme penkillä juttelemassa iltaan asti. helpotti se molempia. Emme kumpikaan olleet avautuneet murhenäytelmiemme jälkeen kenellekään. Jätimme toisillemme yhteystietomme illan päätteeksi ja erosimme. Illalla kuin makasin parisängyssäni, minulla oli parempi olo.

Aamulla heräsin kuin puhelin soi. Se oli hän, nainen hautausmaalta. Hän kysyi että voisinko tulla hänen luokseen kun hän halusi puhua. Minä suostuin ja lahdin hänen luokseen. Sen päivän juttelimme. Seuraavien viikkojen aikana jo kävimme yhdessä ulkona. Me alettiin seurustelemaan. Huomasin pian olevani rakastunut Tuuliin, se oli hänen nimensä. Kauniina kesäiltana me sitten kävelimme siltaa pitkin ja pysähdyimme katselemaan virtaa.

”Kaunista” Tuuli sanoi ja minä vastasin myöntävästi. Ja hän jatkoi ”Tuollainen näky saa hetkeksi unohtamaan rakkaansa kuoleman, eikö niin?”

Häkellyin siitä että Tuuli otti sen puheeksi, kun emme olleet puhuneet ex-rakkaittemme itsemurhista viikkoon. Hän oli ollut niin kuin niitä ei olisi koskaan edes tapahtunutkaan. Minä en ollut ajatellut Maria viikkoihin. tuli pala kurkkuun kuin hän muistutti siitä kaikesta mitä Marin kanssa koin.

”Niihän se tekee” vastasin. Tuuli nyökkäsi. Auringon lasku oli sinä iltana upea.

”Tiedätkö, joskus minä haluaisin päästä täältä pois..” Tuuli sanoi minulle ja jatkoi. ”Minulla ei ole oikeastaan mitään paikkaa minne mennä. Ja koskee se Akin juttu” Aki oli hänen miehensä nimi. Hän vaikeni ja katsoi alas tummaan virtaan. ”Kumpa vois vaan hypätä” Tuuli voihkaisi ja silloin minä tiesin mikä voisi helpottaa meidän kummankin oloa. ”Minä tiedän mikä auttaisi” sanoin kyllästyneellä äänellä ”No mikä?” Tuuli kysyi ”Hypätään vaan alas jokeen nyt kumpikin, kyllä ne vaatteet kuivuu pian näin lämpimässä kesäyössä!” hän suostui ja niin kaksi hahmoa siirtyi sillan kaiteen toiselle puolelle pian pudoten jokeen. Se oli kyllä tyhmä temppu. Se sattui kuin veteen lämähdin. Vesi oli lämmintä. Kuin tulin pintaan, en kauhukseni nähnyt Tuulia mistään. Kuin vaiston varassa sukelsin ja löysin Tuulin. Otin hänestä otteen ja nostin pinnalle. Hän ryki ja kakisteli. Tajusin silloin että hän oli aikonutkin tappaa itsensä. Kiskoin häntä ja uin rantaan. Virta oli vienyt meitä jo puoli kilometriä kuin pääsimme rannalle. Oli hämyinen kesäyö. Ravistelin häntä ja sanoin itkuisella äänellä ”Miksi teit noin, etkö ole jo tajunnut että minä rakastan sinua nainen, etkö jo..?!”

Hän alkoi itkeä ja sanoi että hänkin rakasti minua. Makasimme siinä märissä vaatteissamme päällekkäin itkemässä. jotenkin siinä sitten aloimme suutelemaan intohimoisesti ja rakastelimme siinä joen rannassa. Sitä todisti vain metsä ja virta. Makasimme sen jälkeen onnellisina pitkään. Ja vasta aamuyöllä lähdimme kävelemään joenvartta kotiinpäin. Taivas tummeni, sinä et siinä pimeässä nähnyt minne jalkasi asetit, kompastuit ja otit minusta tukea. Lensimme molemmat takaisin jokeen. Joessa nauroimme. Nousimme ylös ja silloin välähti. ukkonen oli saapunut. Salamoiden valossa näimme hylätyn aitan minne menimme suojaan ukkossadetta.

”Eikö sinua, Tuuli, pelota?” Kysyin kuin ukkonen oli rajuna ympärillämme. ”Ei sinun seurassa, ihanan rakas mies.. Ei sinun” hän kuherteli siinä sylissäni. Ukkonen raivosi ja me suutelimme. Yhtä pian oli ukkosmyräkkä jo mennyt kuin oli tullutkin. Taivas selkeni ja näimme taas kulkea kompuroimatta loppumatkan kotiin, eli asuntooni. Hän muutti luokseni seuraavana päivänä. Menimme kihloihin ja naimisiin. Pidimme elohäät elokuussa. Hän tuli kerran vastaan kadulla, kun olin tulossa töistä kotiin. ”Kulta, minä olen raskaana, eikö olekin ihanaa?” Olihan se uutinen ihana. Seuraavat kuukaudet menivät kauniisti, nuorenparin onnea.

Se oli sumuinen päivä kuin tulin kotiin. Tuulilla oli ollut aika tarkastukseen. Kuin tulin kotiin, hän tuli ovella vastaan jotenkin omituisen kiihtyneenä. Näin että hän oli itkenyt. Menimme keittiöön istuimme pöydän ääreen. ”No miten meni siellä lääkärissä?” Kysyin ja hän alkoi niiskuttamaan. ”Sain kuulla että kaikki ei ole aivan kuin pitäisi, mulle varattiin aika ultraääneen parin päivän päästä” Hän, vaimoni, katsoi minua ja alkoi itkemään. Siirryin hänen puolelleen, suljin hänet kainalooni ja lohduttelin. Ei se varmaan ole mitään, lääkäri on erehtynyt. Ei meille näin voi käydä.

No ultrassa selvisi että lapsellamme oli joku oireyhtymä. Lääkäri sanoi että on epätodennäköistä että lapsi selviytyy synnytyksestä. Kuin kävelimme kotiin, sillan kautta taas, Tuuli oli hiljaa. Sitten hän pysäytti minut sillalla. ”No miten on? Jätätkö sä nyt minut kun se lapsi on vammainen? Meinaan kyllä minä ymmärrän jos..” Tuulin sanat saivat minut vihan valtaan, mutten sitä hänelle näyttänyt. Miten hän tuollaista voisi ajatella. ”En, en todellakaan! Minähän rakastan sinua ja lapsi kyllä paranee” Sanoin rauhoittaakseni häntä. hän itki sylissäni olkaani vasten ja minä rauhoittelin häntä. Tiesin että juuri äsken minä valehtelin hänelle. Lapsi ei tulisi selviämään. Tuuli oli varma asiasta että lapsi tulisi syntymään terveenä ja että me näkisimme sen kasvavan ja kuinka se sanoisi ensimmäisen kerran ”äiti”, kuinka se ottaisi ensimmäiset askeleensa. Suunnittelimme tulevaisuutta lapsen kanssa, joka ei ehkä edes selviäisi synnytyksestä.

Tuulin silmät loistivat illalla sängyssä kuin hän kertoi miten ihanaa siitä tulisi olemaan, kuin meitä olisi tässä kodissa kolme. Minä myötäilin.

Yöllä kuin hän nukkui, lähdin hiljaa yöhön kävelemään. Istuin puistonpankille itkemään. Miksi juuri meille pitää tapahtua aina tälläistä, miksi juuri minulle. Siellä nukkuu vaimoni joka uskoo että saa nähdä miten vatsassaan kasvava lapsi sanoo ensimmäisen sanansa, astuu ensimmäisen askeleensa. Kuin olin itkenyt tarpeeksi, lähdin kotiin. Onnistuin tulemaan takaisin sänkyyn herättämästä häntä. Katsoin häntä. Voi että hän oli kaunis. kävin nukkumaan ja näin unta yhteisestä tulemattomasta elämästämme lapsemme kanssa.

Heräsin kuin hän istui sängyn laidalla neljän aikaan aamulla. Kuin hän huomasi, että olin valveilla, hän sanoi surkeana. ”Kyllä minä tiedän ettei minusta tule äitiä, en näe ekoja askelia, enkä muutakaan” Hän tuli kainalooni ja sanoi että pitelisin häntä nyt. Hän itki. Hän halusi kuitenkin olla raskaana. Lääkärit olivat myöntämielisiä Tuulin toiveen suhteen, eihän lapsella ollut mitään vaaraa kohdussa ollessaan. Kevät alkoi taas sulattelemaan lumia ja pian oli aika synnyttää. Tavallisesti se on ilon hetki, nyt ei. Lapsi synnytettiin normaalisti. Se oli ennusteiden mukaan huonokuntoisena ja vauvamme kiidätettiin jonnekkin. Vähän ajan kuluttua lääkäri tuli kertomaan että lapsi oli kuollut ennusteiden mukaan.

Tuuli masentui täysin. Hän alkoi puhumaan kuolemasta ja itsemurhasta. Olin huolissani. Tuuli hakeutui itse terapeutille. Se tuntui auttavan lievittämään kipua. Minä taas olin turtana. Kyllähän minä tiesin että ei lapsemme olisi kannattanut edes syntyä. Tuuli huomasi sen minusta, vaikka yritin pitää sen salaisuutena. Sitten se tapahtui. Oli harmaa, pilvinen päivä, tihutti vettä. Kävelimme siltaa pitkin kotiinpäin. Tuuli oli jotenkin vihaisen oloinen. Kuin kysyin mitä oli tapahtunut, hän vastasi ”Mä tiedän, että sä et halunnut sitä lasta mun kanssa! Vihaan sinua, haluan kuolla ja se on sun syy!” Tuuli siirtyi lähemmäksi kaidetta ja minä tunsin joutuneeni takautumaan missä menetän rakkaani tällä kirotulla sillalla, jota rakastan.

Nyt hän nousee kaiteelle, minä huudan että älä tee sitä ja otan askelia häntä kohti. Näen Tuulin valmistautuvan hyppyyn nauraen. Kaikki hidastuu. Nyt hän hyppää, minä törmään kaiteeseen, katson alas ja näen hänen osuvan veteen. Hän vajoaa pinnan alle. Minä hyppään perässä. Kaikki pimenee. Herään sairaalassa, ne kysyvät miksi hyppäsin. Minä kerron ja kysyn miten Tuulin kävi. Saan kuulla että hän hukkui. Tuuli on kuollut, Mari on kuollut, Kirsi on kuollut. En kestä, pääsen sairaalasta. Yritän unohtaa. Onneksi kesäloma, en jaksaisi nyt töitä. Olin masentunut, päivät matelivat, en nukkunut öisin. Yritin helpottaa oloani noilla yhden illan jutuilla. Niistä yksi kesti viikon. Petin häntä. En välittänyt ja pian meni elämänhallintakin. Sitten eräänä aurinkoisena iltapäivänä, kirjoitin viestin ja soitin ambulanssin ja soiton jälkeen viilsin ranteeni auki. Heräsin sairaalassa, minut oli otettu hoitoon viestissä olleen toivomukseni mukaan. Luulin että itsemurhayritys voisi lopettaa tuskani, mutta ei.

Vietin mielisairaalassa pari vuotta, siellä olin tavannut naisen, Soilin, joka tuntui olevan rakastunut minuun. Hänellä oli samankaltainen tausta kuin minulla, olimme jutelleet aina myöhään yöhön asti ja noina öinä minä rakastuin häneen. Sitten alkoi tuntumaan siltä, että jaksaisin taas jatkaa elämää. Pääsimme yhtä aikaa pois, etsimme uuden asunnon ja muutimme yhteen. Rakastimme toisiamme. Ja muutaman kuukauden päästä menimme naimisiin.

Me olimme onnellisia. Tai emme nyt sittenkään niin kovin onnellisia. Kaikki mennyt vaani jokapuolella. Olihan tämä se sama kaupunki missä kaikki oli tapahtunut ja kävelimme usein tuon samaisen sillan yli. Soilikin havaitsi minussa jotain tavallisesta poikkeavaa noilla meidän kävelylenkeillä. Taskussani oli se linkkuveitsi, jolla olin viiltänyt silloin ranteeni. Näytin sitä Soilille sillalla ollessamme, ennen kuin heitin sen alas joen pohjaan.

Hän tiesi mitä olin tehnyt sillä. ”Sä et sitten halunnut säilyttää sitä?” Soili kysyi. ”No en. Se kuului mun entiseen elämään.” Vastasin. Olimme kävelleet sillalta pois kun tulimme entisen kotikerrostaloni pihaan. Seisahduin ja katsoin sitä rakennusta pala kurkussa. ”Mitä nyt? Ne sun entiset vai..?” Soili uteli, hän kyllä tiesi mikä talo se oli. ”Niin ne tai en tiedä, tuli paha olo vaan” Vastasin kääntäen katseeni pois siitä talosta ja jatkoin matkaa. Soili tuli perässäni. ”Kyllä minäkin joskus koen tuollaista että kaikki vanha tulee päällä äkkiä. Ja että kaikki muistot tulee mieleen. Sekö sua nyt alkoi vaivaamaan?” Soili kysyi taas. ”No kyllä, mutta mun täytyy päästä sen kaiken yli, minähän rakastan nyt sinua.” Suutelimme.

En ollutkaan sanonut hänelle rakkauden tunnustustani pitkään aikoihin. Sitä sen meidän suhde kaipasi. Rakkautta. Sinä iltana me rakastelimme.

Toiminta tuo tuotti tulosta. Soili tuli raskaaksi. Olin onnellinen. Soili oikein loisti onnea. Kaikki oli kaunista. Oli kesä. Ihanan, rakkautta täynnä olleen kesän jälkeen tuli syyskuu. Minulla oli lääkärin tarkastus. Ne ottivat verikokeen, ja se koe muutti koko elämäni. Minun ja Soilin. Kokeista selvisi että olin HIV-positiivinen. Joku entisistä naisistani oli viruksen kantaja. Astelen tietä pitkin kotiin. Soili tulee vastaan, hänen silmänsä loistavat rakkautta. Hän ottaa käteni ja asettaa sen vatsansa päälle. Tunnen ensimmäisen kerran kuin lapsemme potkii. Otan käteni pois ja käännyn pois keittiöön. Nyt istun pöydän ääreen ja katson ikkunasta ulos.

Soili tulee kysymään että mikä nyt minulla on. Pian hänkin istuu hiljaa ja nyt hän alkaa itkeä. Kaikki on pilalla. Tuli pitkä yö. Viimein nukahdin. Kuin heräsin, Soilia ei näkynyt missään. Hän oli kadonnut. Etsin häntä, koluan koko kaupungin. En löydä. Seuraavana päivänä kuulen että raskaana ollut kuollut nainen oli ylösnaarattu joesta. Puhelinsoitto poliiseille riittää. Se oli Soili. Nyt kuuloke tipahtaa. Silmitön viha alkaa. Mies alkaa riehua. Menee astiasto, pari tuolia, ikkunat, televisio ja puhelin palasiksi. Nyt mies sytyttää kaiken palamaan, lähtee ulos katsomaan miten leikit lyövät yhteisen kodin raunioista. Lysähtää keskelle pihaa itkemään. Kaikki on menetetty. Naapureiden kutsumat palokunta ja poliisit tulevat. Ne vievät minut laitokseen. Sattui se kaikki liikaa minuun taas. Siitä tuli 5 vuotta laitoksissa, ennen kuin olin taas yhteiskuntakelpoinen. Sain töitä, asunnon.

Kaikki meni hyvin.

Sain eräänä päivänä yllättävän puhelinsoiton. Se oli Kirsin sisar Marjo. Hän oli ollut silloin vuosia sitten ihastunut minuun kuin oli käynyt katsomassa sisartaan, niin olimme aina vaihtaneet muutaman sanan kuin aina lähdimme samassa bussissa kaupunkiin hoitolaitoksesta. Minähän olin silloin siellä töissä. Nyt hän oli kuullut mitä minulle oli tapahtunut ja päättänyt ottaa yhteyttä. Sovimme tapaamisen tutulle sillalle. hän tiesi paikan ja sinnehän Maarit ilmestyikin. Leppoisa tunnelma. Hän kertoi mitä oli tehnyt näiden vuosien aikana. Oli etsinyt sitä oikeaa. Hän kertoi olleensa rakastunut minuun silloin. Sitten hän kysyi mitä minulle kuului. Vakavoiduin. ”No minulla on HIV, ei siis aids.” Kerrottua sen. Hän ymmärtää. Alamme tapailemaan useammin, pian jo seurustelemme. Pian se sitten tapahtuikin. Olimme hänen kämpillään. Joimme sinä iltana liikaa viiniä. Tapahtui virhe. Me rakastelimme. Aamulla kun tajuttiin mitä oli tapahtunut iski syvä katumus. Marjo suuttui minulle elämästä pilaamisesta ja heitti minut ulos ja lopetti seurustelun.

Seuraavalla viikolla minulla oli lääkärin tarkistus. Taas uusi verikoe. HIV on muuttunut aidsiksi. Kävellessäni pois lääkäristä iskee pakokauhu keskellä tietä. Olen sillalla. Hyppään jokeen. On Loppusyksy ja vesi on jäätävää. On kylmää. Kaikki pimenee..