KUURALIUKKAUTTA

-------------------------------------------

Talviset puut vierustavat tietä kummallakin puolella. Ne lipuvat ohitsemme kuin
olisivat osoittamassa meille kunniaa. Autolla ei ole mitään kiirettä olla perillä aikaisemmin
koska ei ole asetettu tarkkaa perillepääsyaikaa taikka edes sitä että mikä paikka on se "perillä" En halua ajaa ylinopeutta koska se ei nyt toimisi. Autossa on rauhallinen tunnelma, radio Nova soittaa hiljaa joululauluja. On aaton jälkeinen päivä, jolloin ei kukaan vietä nimipäiväänsä. Silti, tämä rauhallisuus on valheellista. Vieressäni istuvan naisen katse on lämmin kun hän katsoo minua. Näen sivusilmästäni sen tuijotuksen.

Naisen nimi on Maire ja hän on ystäväni Sepon vaimo. Seppo itse istuu takapenkillä koska hän nyt tarvitsee tilaa, Hänen kätensä on onnettomuuden jäljiltä kolmioliinassa. Minä olen Joonas, kuski. Lähdimme Martonvaarasta puoli tuntia sitten ajelemaan pohjoiseen. Olemme matkalla Kuopioon viemään Seppoa sairaalaan, mutta Maire ja minä tiedämme ettemme sinne aja. Minun vaimoni Liisa jäi hoitelemaan lapsia kotiin Martovaaraan. Meillä, Liisalla ja minulla on 2 lasta, Matti ja Kari. Sepolla ja Mairella taas vain yksi tyttö, Tyyne.

"Joonas, pitäisiköhän mun nyt soittaa Liisalle että
miten se pärjää niiden lapsien kanssa?"

"Ei sinun tarvitse soittaa, Maire. Kyllähän se Liisa nyt
pärjää lasten kanssa. Onhan se päiväkodissa töissä."

"Aivan.."

Vilkaisen Mairea silmiin tuimasti. Älä nyt vain ala sekoilemaan,
Seppo ei saa aavistaa mitään. Kerta lähtö onnistui kotoa siten, ettei
Liisakaan tajunnut mitään olevan vinossa, niin nyt ei aleta pilaamaan kaikkea.
Maire ymmärtää sekunnissa katseestani tuon ja kuittaa äskeisen kysymyksensä
väsymyksen tiliin. Seppo ei tajunnut mitään. Tietenkin Maire tietää sen, että Liisa on
lastenhoitaja. Olemmehan tunteneet toisemme jo kymmenen vuotta. Mairella ja minulla on
historiamme. Vain me olemme alkuperäisiä Martonvaaralaisia. Se oli lastenrakkautta silloin 1967, sinä kesänä. Me Mairen kanssa leikittiin joka päivä yhdessä. Sen kesän jälkeen Mairen perhe muutti Lieksaan, emmekä me nähneet toisiamme vasta kuin 1986 kun olin Lieksassa opiskelemassa ja tuolloin olin jo tutustunut Seppoon ja ystävystynyt hänen kanssa. Seppo esitteli Mairen tyttönään. Olin tuolloin itsekin hankkinut tytön itselleni, Liisan. Me kaikki tulimme toimeen aika hyvin.

Se oli sellaista kahden pariskunnan yhteisoloa aika uutteenvuoteen 1988 asti. Asuimme Lieksassa tuolloin. Liisalle ja Sepolle kummallekin kävi liukastumisonnettomuus jonka seurauksena heitä kummaltakin meni jalka poikki. He jäivät sairaalaan siksi yöksi mutta tahtoivat, ettemme me Mairen kanssa mitenkään antaisi sen haitata ilonpitoa, vaan saimme siunauksen lähteä yhdessä juhlimaan. No ne bileet päättyivät siihen että me Mairen kanssa naitiin. Eli mä olen Tyynen isä eikä se ole kenenkään muun tiedossa kun Mairen ja minun. Mutta kun saavumme Kuopioon, niin on Seppokin siitä tietoinen. Syy siihen, että miksi vasta nyt kerromme Sepolle on se, ettei Maire enää voi salata asiaa. Tyynellä on todettu eräs isältä periytyvä sairaus, jota Sepolla ei ole ja hän tietää että sellainen on minulla, koska olen siirtänyt sen omiin lapsiinikin.

Olemme tulleet Mataran kohdalle mistä käännymme tielle 508 kohti Kuopiota.
Ainakin siinä uskossa Seppo on. Me Mairen kanssa olemme luoneet toisen matkasuunnitelman. Me käännymme pohjoiseen vievälle tielle ennen Piispan kylää. Sitä teitä menemme Vaikkon kylän ohi ja niin pitkälle että se tie muuttuu pikkutieksi, käännymme oikealle ja ajamme kunnes olemme sen sillan kohdalla, jonka alitse menee joku joki. Joskus olemme käyttäneet tätä reittiä kun olemme vain lähteneet ajelemaan. Mutta tuon joen pielessä olemme ajatelleet kertoa Sepolle kuka Tyynen isä on.

Seppo on särkylääkkeiden aiheuttamassa unessa. Hän teloi itsensä jouluaattona asettaessaan pihakuusen latvaan jokavuotiseen tapaansa tähteä, kun tikkaat pettivät ja hän putosi sen 3 metriä maahan. Maire on sairaanhoitaja, joten hän sitoi miehensä kuntoon, ettei tarvinnut aattona lähteä lääkäriin kun lähin olisi ollut Lieksassa. Mutta aattoyönä käsi kipeytyi kylliksi ettei särkylääkityksestä ollut mitään apua. Silloin Maire soitti meille. Liisa vastasi ja sopi siitä että minä lähtisin kuskiksi kun Seppo vietäisiin Kuopion keskussairaalaan. Sovin Mairen kanssa myöhemmin että nyt me kertoisimme hänelle Tyynen isästä. Ja sen missä sen tekisimme.

Maire huomaa että Seppo on tajuttomana takapenkillä, nukahtanut jälleen kaiketi.
Hän ei vastaa vaikka nainen yrittää saada kontaktia mieheen.

"Maire, me varmaan voidaan puhua nyt avoimesti, jos Seppo on pois pelistä. Vai miltä vaikuttaa?"

"Ei se tosiaan ole hereillä. Tietääkö Liisa tästä?"

"Ei, en ole kertonut mitään. Mutta kyllähän hänkin sen tajuaa kun kuulee
Tyynestä. Sentään se on aika harvinainen oireryhmä ja Liisa tietää että se on mulla.
Me aletaan olemaan jo perillä.. Se olisi kaiketi herätettävä nyt."

Pysäköin auton tien syrjään ja astui autosta ulos. Maire jää sisälle herättelemään Seppoa.
Jotenkin minusta tuntuu että jokin asia on pielessä. Sekunnit tuntuvat tunneilta. Äänet auton sisältä tuntuvat etäisiltä, aivan kuin silloin kun tietää että kuolee pian ja ei kykene juoksemaan pakoon. Sen unenomaisen tunteen keskeyttää Mairen hätääntynyt huuto.

"JOONAS! TULE ÄKKIÄ TÄNNE! SE EI HENGITÄ!"

Siirryn nopeasti auton toiselle puolelle ja avaan oven. Tunnustelen kaverini pulssia,
sitä mitä en tunne. Mairen komennosta suljen oven ja juoksen kuskinpaikalle.
Nainen komentaa ajamaan niin kovaa kuin vain pääsen Nurmekseen, sairaalaan.
Hän soittaa matkalla apua vastaan. Minä ajan niin kovaa kuin autollani pääsee,
vaikka tiedän että se on turhaa. Seppo on saanut kaiketi sydänkohtauksen tai jotain muuta.
Maire on hätääntynyt, ja taustapeilistä näkemäni Seppo on elottoman näköinen. T
tietty se tuntuu pahalta katsoa häntä, heitä kumpaakin.

Viimein pääsemme kääntymään päätielle, ajan liian kovaa liukkaalle joten menetän autoni
hallinnan. Se syöksyy pellolle, lentää pari kertaa katon kautta ympäri ja jää oikein päin seisomaan. En pysty kääntämään päätäni, eikä Maire vastaa. Ainoa ääni jonka kuulen on joululaulu Radio Novasta.

Herään valkoisessa sairaalahuoneessa. En tunne kipua enkä oikeastaan tajua maailmasta
yhtään mitään. Muistan vain sen joululaulun. Havahdun siihen kun joku koskettaa kättäni.
Yritän tarkentaa katsettani henkilöön, mutta ainoa mitä näen on epäselviä ääriviivoja.
Kaikki on mustavalkoista.

"Missä mä olen?"

"Kuopiossa"

Kuuluu vastaus. Tajuan äänestä että henkilö on Liisa.
Näkeminen sattuu joten suljen silmäni.

"Maire ja Seppo?"

"Maire on koomassa ja Seppo kuollut."

"Mikä päivä nyt on?"

"Tammikuun seitsemäs."

Emme puhu enempää. Tuntuu etten jaksa enää. Siis Seppo, ystäväni on kuollut.
En saata uskoa sitä. Se ei ole totta. Ei ole! Tämä kaikki on vain suurta painajaista.
Liisa hakee lääkärin paikalle. Yritän liikutella jalkojani tuloksetta. Se ehkä johtuu vain siitä,
että niitä en ole liikutellut aikoihin. Avaan silmäni ja näen huoneen jo hieman selvemmin.
Liisa saapuu naislääkärin kanssa takaisin huoneeseen. Heidän katseensa, siinä on jotain mistä minä en pidä. Ehkä saan kuulla jotain mistä en pidä. Kysyn heti että mitä minulle on tapahtunut. Liisa kääntyy pois ja lääkäri tulee luokseni. Hän kertoo minulle asiallisella äänellä että jalkani ovat tilapäisesti halvaantuneet jonkun hermopullistuman vuoksi. Hän selittää vielä jotain muutakin, mutta minä kuulen vain hänen äänensä. Sanat häviävät tajunnastani, koko huone sumenee jälleen.

Kuulen Mairen huudot ja tunnen sen miten auton hallinta on hävinnyt. Ilmalennon aikana kaikki on hiljaista. Kuulen vain sen joululaulun. Kilisee kilisee kulkunen. Sitten kaikki muuttuu väkivaltaiseksi, pelottavaksi ja kivuliaaksi. Tuulilasi sälähtää palasiksi, kaikki kieppuu ympäri. Liike loppuu pehmeään tumakseen. Näen vain lunta, valkoista jossa ei ole äärirajoja. Joku koskettaa minua kädestä. Kuulen Liisan äänen.

"Onko kaikki hyvin? Tarvitsetko jotain?"

"Niin tänäänhän on seitsemäs tammikuuta? Antakaa puhelin, mun pitää soittaa töihin että mitä on tapahtunut! Mitä on tapahtunut, mitä mä olen tehnyt!"

"Se oli pelkkä onnettomuus, sinulla oli aivan oikea syy ajaa ylinopeutta. Sepon vuoksi."

"Liisa, mä olen pahoillani kaikesta. mun on kerrottava sinulle se syy että miksi tulimme sitä tietä. Mä olen Tyynen isä. Meidän piti kertoa se Sepolle mutta sille tuli se kohtaus."

Minä vain puhun silmät kiinni samalla nähden sen maiseman mikä jäi auton eteen.
Tahdon olla vain siellä, turvallisessa paikassa. Se tuntuu tällä hetkellä kaikkein turvallisemmalta paikalta. Se auto, äänettömyys, veri, joululaulu. Tunnen kuitenkin, kuinka sairaalahuone tunkee itsensä tajuntaani, alan tuntea olevani makuuasennossa. Kestää hetken ja sitten avaan silmäni nähdäkseni vaimoni epäuskoisen katseen. Nainen vaatii lisätietoja ja koska tunnen kykeneväni niitä antamaan - alan kertomaan liian monta vuotta salassa pidettyä tarinaa. Kaikki alkoi silloin Lieksassa.

"Se oli se uudenvuodenaatto 12 vuotta sitten, kun te Sepon kanssa loukkasitte jalkanne ja me Mairen kanssa lähdimme yhdessä sitten ulos kun te halusitte niin. Me juotiin liikaa ja me naitiin yhdessä. Tyyne on nyt 12 vuotta. Ja nyt vasta on paljastunut että Tyynellä on se sairaus, jonka mä olen antanut meidänkin lapsille."

Liisa lähtee huoneesta hiljaa sanomatta sanaakaan. Saan päätäni käännettyä ikkunaan päin ja näen lumisateen. Samalla kuulen käytävältä huutoja. Liisa palaa huoneeseen ja kertoo minulle, että Maire on mennyt huonompaan tilaan. Sitä elvytetään. Tuon jälkeen hän jää huoneeseen. Huoneen täyttää kirkas valo, mutta Liisa ei sitä noteeraa. Valon keskellä näin Mairen. Hän katsoo minua surullisesti ja nyökkää. Tai ainakin niin minä näen. Pian valo on poissa. Liisa palaa huoneeseen itkevänä. Ymmärrän siitä, että Maire on kuollut. Liisa tulee sänkyni vierelle ja katsoo minua. Kaikki on hajalla.