LAGO MORTE
=========================================

1. LÄHTÖ


Kouvolan matkakeskus eräänä ankeana tiistaiaamuna vuonna 2010.

Mustiin pukeutunut iältään n. 34 vuotias lyhyttukkainen mies seisoo aamuöisestä sateesta märällä asemalaiturilla, reppu selässään ja katsellen tyhjiä raiteita jotka katoavat aseman jälkeen harmaaseen sumuun. Hän nostaa savukkeen huulilleen ja ottaa henkäisyn. On syksy, eletään sen lokakuuta - ensimmäisiä päiviä kuukaudesta. Harmaalta taivaalta tihuttelee edelleen hiljakseen vettä. Sääennuste lupasi epävakaista koko maahan, Lappiin saapuisi sadealue yöllä lännestä.

Aseman kello kolahtaa näyttämään tasaa yhdeksää, junan saapumiseen on vielä kaksikymmentä minuuttia aikaa.

Mies on rauhaton. Hän tarkkailee levottomasti ympäristöään. Hän on ammatiltaan ns. rivimyyjä paikkakunnan Citymarketissa, hänestä pidetään siellä. Ihmiset sanovat että siinä vasta mukavan tykättävä mies, aina hyväntuulinen ja palveluhenkinen - hymy herkässä.

Kolikolla on kuitenkin kääntöpuolensa.

Hän antoi tapahtua muutaman hairahduksen, joiden vuoksi hän on lähdössä ja nyt varuillaan. Katseellaan hän pyytää junaa saapuvaksi, muttei se vielä tule.

Pelko ihmisessä on ottanut jälleen osansa. Vaikka mies asuukin lähellä asemaa - niin hän lähti aikaisin odottamaan junaa, ettei törmäisi tuttuihin. Erästä ihmistä pitäisi vältellä tai taas tulisi konflikti.

Mies haluaisi olla jo perillä, mutta suuri matka on kuitenkin vasta alkamassa. Se kaikista suurin reissu - niin on sovittu.

Hän pitää ajatuksensa kiinni sovituissa asioissa ja matkasuunnitelmissa, jottei miettisi niitä asioita joiden taakseen jättäminen pelottaa - jos mies niin tekisi, niin matka ei alkaisi.

Junan tuloon ja lähtöön on uusimman kelloajan tarkistuksen myötä vartti aikaa, hän syventyy matkustajainformaatiota tarjoavaan näyttöön. Vain tarkistaakseen, onko tullut tietoa mahdollista myöhästymistä.

Yllättäen tuttu naisenääni tervehtii miestä.

"No, HUOMENTA Anselmi. Minnes sitä NYT ollaan matkalla?"

"Kas, päivää Leea. No tuonne Turkuun tästä olisin aikomassa, ystävät kutsuivat kylään."

"Ai jaa.. No kauankos oot reissussa?"

"Aattelin viikon olla, kun nyt on lomaa.."
"Sehän mukavaa! Itse olen hakemassa aikatauluja ensiviikon Helsingin matkaani varten. Hyvää matkaa sitten vaan ja kivaa lomaa!"

"Kiitos samoin. Mä katoin just tuosta näytöstä, että pitäisi lähtee tuonne laiturille päin. Junani tulee kohta."

"Aivan, aivan. En pidättele sua kauempaa. Ei muuta kuin hyvää matkaa ja näkemiin.."

"Kiitos, samoin. Näkemiin!"

Nainen katosi aseman sisätiloihin aikataulujaan etsimään ja mies - siis Anselmi nimeltään - lähti kävelemään kohden raidetta kuusi, jonne odotettu juna piakkoin saapuisi ja lähtisi.

Tuo nainen, Leea, oli Anselmin puolituttu samasta kerrostalosta, jota hän kutsui kodikseen jo kolmatta vuotta. Nainen asui samassa rapussa - yhden kerrosvälin alempana, asunto 2 - ovessa nimi: Leppävirta. Nuo faktat olivat ainoat tiedot, jotka Anselmi tahtoi Leeasta tietää. Erakkoluonne kun ei uusia ihmisiä tahtoisi elämäänsä. Oikeasti ainoa tieto jonka mies tahtoi itsestään naapureille ja kaupungille viestittää oli se, mitä porrashuoneen nimitaulussa luki kolmannen kerroksen kohdassa: A. Hietanen.

Anselmi tosiaan oli tahtonut elää elämänsä omissa oloissaan.

Valitettavasti näin ei asia saanut olla koska töidensä mukana hänestä oli tullut paikkakunnan pikkujulkkis, kaikki tuntuivat tervehtivän kaupungilla. Ironista oli että hän piti ihmisistä ja työstä ihmisten kanssa, vaikka sisimmissään tunsi tarvetta toisinaan erakoitua. Paikkakunnalla monet siis tunsivat miehen näöltä.

Siitä oli omat hyötynsä ja haittansa - joihin Anselmi oli törmännyt. Erinäisten syiden takia miehestä liikkui kaupungilla huhuja jotka kyllä päätyisivät hänen vanhan äitinsä korviin ja sitä vanha nainen ei kestäisi, sydän pettäisi. Isä oli jo kuollut, ryyppäsi maksansa lattialle, mistä Anselmi oli hänet löytänytkin. Tuosta oli kulunut 14 vuotta, mutta silti se muistikuva aina joskus puistatti. Stressi itsestään ja elämästä oli saanut pojan hivenen seuraamaan isänsä jalanjälkiä elämässään.

Muistot ja ajatukset saivat jälleen hetkeksi palata taka-alalle, sillä portaat laiturille numero kuusi oli edetty. Hän etsiytyi infonäytön eteen ja katsoi lipustaan mille kohtaa laituria piti ryhmittäytyä, sytytti savukkeen hermosavuiksi. Ainoa hyvä asia hetkessä oli se, ettei näyttö ollut kertonut junan olevan myöhässä.

Paine oli saanut alkunsa jo pari kuukautta sitten, mutta viime viikkoina se oli pahentunut katkeamispisteeseen saakka. Mies olisi jo hajonnutkin, ellei olisi löytänyt netistä ymmärtävää ja samanhenkistä keskusteluseuraa. Pari viikkoa intensiivistä ajatustenvaihtoa samalla kun tilanne kävi yhä ahdistavammaksi. Nettikeskustelu oli ainoa asia, jonka vuoksi hän oli jaksanut tähän päivään saakka.

Kaksi päivää sitten Anselmi oli hakenut sairaslomaa töistä viikoksi, ihan vain masennuksen vuoksi ja siirsi säästönsä käyttötililleen matkavaluutaksi.

Miehen oli paha olla, mutta hän pakotti itsensä unohtamaan hellyyden kaipuunsa. Elämä ei aina ole hellä - varsinkaan silloin kun olet pakenemassa syitä joita et halua selittää. Sitä tunnetta, kuin kaikki ihmiset jo tietäisivät ja vain odottaisivat hetkeä, koska alat selittämään asiat halki.

Kello näyttötaulussa näytti junan lähtöön olevan vain enää kymmenen minuuttia aikaa. Anselmi sytytti vielä tupakan hermosavuiksi, sillä sen ehtisi vielä polttaa.

Mies alkoi jälleen tuijottaa intensiivisesti sumuun katoaviin kiskoihin, ratapihaan sekä koko siihen ilmansuuntaan, josta juna saapuisi. Saisi se tulla edes vähän etuajassa - pääsisi ainakin pois näkyviltä.

Mies ehti polttaa savukkeensa ja pian tumppaamisen jälkeen se odotettu kuulutus kaikui viimein asemalla:

"Intercity-juna neljä Joensuusta Helsinkiin saapuu ja lähtee raiteelta kuusi."

Mies katsoi ympärillään levittyvää Kouvolaa samalla tuntien palan kurkussaan. Tänne ei kaiketi palattaisi, rooli - jota hän oli vetänyt jo vuoden - ei enää jaksanut kiinnostaa sillä ainoa tulos tuntui olevan kasa loukattuja ihmisiä. Onneksi ne harvat, jotka odottivat sitä samaa junaa - eivät kuuluneet edes hyvän päivän tuttuihin.

Anselmi huokaisi helpotuksesta nähdessään junan valojen ilmestyvän näkökenttään. Juna saapui sumun seasta, pysähtyi. Mies astui kyytiin, hakeutui istumapaikalleen ja pian matka oli alkanut.

"Matkaliput, olkaa hyvä."

"Kas tässä."

"Kiitos.. Kas tässä olkaa hyvä. Hyvää matkaa!"

"Kiitos, Hei - anteeksi, mutta voisitko vielä kertoa - miltä laiturilta Lahdesta lähtee se juna Riihimäelle?"

"Totta kai. Hetki.. Se juna lähtee kello 10:06 laiturilta kolme. Eli se on viereinen laituri minne me saavumme kello 9:46."

"Kiitos tiedoista ja hyvää päivänjatkoa!"

"Kiitos, samoin!"

Konduktööri jatkoi kierrostaan ja Anselmi asettautui istuimella mukavaan asentoon katselemaan ohiviliseviä tuttuja maisemia tuntien pienoista onnellisuutta siitä, että vihdoinkin matkasta oli alkanut tulemaan todellisuutta.

Eilinen ei ollut kaunis päivä, se oli ahdistuksen ilmapiiri. Asioita oli tapahtumassa. Kaupungilla hän uskoi vakaasti törmäävänsä asioihin, joita tahtoi paeta. Mies oli kammonnut julkista välienselvittelyä - jonka yhteydessä asioita olisi tullut ilmi. Nyt olo oli jo siltä osin helpottunut. Pako oli alkanut ja nyt olisi aika soittaa parhaalle kaverille, ystävälle joka tiesi asioista ja johon pystyi luottamaan täysin.

"Esa."

"Anselmi täällä.. soitinko pahaan aikaan..?"

"Moi! Et, et ollenkaan.. Vasta aamiaisella olen. Mitenkä on mennyt?"

"Iha hyvin, aloin soittelemaan siksi vain ilmoittaakseni olevani reissussa pari päivää. Että tiedät, ettet ole huolissasi kun mua ei näy vähään aikaan - soitan nyt junasta eli matka on alkanut."

"Jaa.. että sellaista. Hyvää reissua sulle! Minnes oot matkalla?”

”Mä oon menos kavereille tuonne Turkuun. Tällainen äkkilähtö tää on. Mennään laivalle siitä sitten kun se sai tarjouksen matkasta."

”Sehän kiva. Mitens muuten on menny?”

"No voisi mennä kyllä paremminkin.. Otin tossa pari viikkoa sairaslomaa stressin takia ja kun tuli toi matkaehdotus, niin tartuin kiinni.”

"Toivottavasti se helpottaa oloosi.. Muuten, Ei kai se yksi asia paina liikaa? Eli onko siitä Pasista kuulunut mitään?"

"Kyllähän aina jotain tulee jobinpostia siltä. Sen takiahan mä ajattelin haihtua nyt maisemista vähäksi aikaa.. Niin.. Kiitos muuten, että oot ollut mun tukena ja ystävänä nämä vuodet."

"Kiitosta vaan.. Kiitos vain itsellesikin. Hei Anssu - mä kysyn nyt suoraan että et kai sä nyt tee siellä mitään pahaa? Kaikki järjestyy kyllä!"

"En mä.. Ei musta tartte olla huolissaan. En mä tuota sillä sanonut, tuntu vaan että olisi kiva kertoo."

"Mut kun mä vaan oon vähän huolissaan susta, kuten tiedät.. Mutta toivottavasti toi reissu tosiaan vähän piristää sua ja antaa uutta näkökulmaa asioihin ja silleen.. Tykkään susta Anssu, jutellaan sitten enemmän kun palaat. Mun pitää lopetella, kohta pitää lähtee töihin."

"Jep, tehdään niin. Ja Esa.. Kerro terveisiä kaikille, että mä otin vapaata ja lähdin - ne kuitenkin alkaa kyselee miksei mua siellä näy.."

"Ollaan yhteyksissä! Hyvää matkaa ja kerron terveiset eteenpäin. Muista mitä mä sanoin: Kaikki kyllä järjestyy, ihan varmasti!"

"Kiitos, pidän mielessä.. Mutta sulle hyvät työpäivät! Moi sitten!"

"Jep. moro!"

Puhelin sujahti takaisin povitaskuun ja mies vain katsoi ulos ajatellen, ettei asian todellakaan pitäisi tuntua pahalta. Esa oli hyvä ystävä ja oikeassa. Kaikki järjestyisi kyllä - tavalla tai toisella.

Juna saapui Lahteen ja vaihto onnistui nopeasti, kuten konnari oli povannutkin. Mies oli hyvillään siitä - että seuraava yhteys oli jo odottamassa. Matka jatkuisi melkein heti ja se Riihimäkikin olisi vain välietappi tällä matkalla. Parin minuutin kuluttua juna sitten lähtikin ja kaupunkimaisemat muuttuivat sumuiseksi maaseuduksi.

Anselmin hyvä olo katkesi tekstiviestiin. Sanoma oli Anselmin vanhalta äidiltä. Nainen kyseli jälleen, että olivatko huhut totta? Eilen illalla oli ensimmäinen samankaltainen viesti tullut, johon Anselmi oli jättänyt vastaamatta tajutessaan - että se mitä hän oli pelännyt toteutuvan - oli alkanut toteutua eikä tuolloin ollut löytynyt sanoja vastausviestiin tai rohkeutta soittaa äidilleen.

Mies oli tuolloin sulkenut matkapuhelimensa ja jatkanut keskustelua netin kautta, sieltä saatu tuki oli auttanut jälleen aina aamuun saakka. Nyt maisemat vain valuivat silmien ohitse samalla kun päässä jyskytti ajatus - että tarkoin varjeltu totuus alkaa paljastua ihmisille.

Pasi oli ilmeisesti alkanut toteuttamaan uhkaustaan, joka oli suorasanainen - tuhoan sun elämäs kun sä tuhosit mun elämän!

Puhelin piippasi uutta viestiä, tämäkin oli äidiltä.

Osasi vanha nainen syyllistää lastaan viestillään, kertomalla että on pettynyt, siitä ettei hänelle voi asioistaan puhua - olethan sinä kuitenkin minun lapseni. Lisäksi äiti kyseli poikansa olinpaikkaa. Tuohon Anselmi nopeasti tekstasi "mä oon matkalla Turkuun kavereita tapaamaan. ja eivät ne huhut tosia ole! Kunhan se vain valehtelee, sillä on jostain syystä kaunaa mua kohtaan.. Sori etten ollut eilen tavoitettavis, akku oli loppunut." ja lähetti viestin.

Asettaessaan puhelintaan takaisin povariinsa, miehen valtasi syyllinen, paha olo hätävalheesta. Koko elämänsä ajan hän oli tahtonut tehdä toisille mieliksi, olla kiltti ihminen. Samalla kuitenkin unohtanut olla oma itsensä ja siitä Anselmi nyt maksoi korkeaa hintaa. Miehen synkät ajatukset katkesivat puhelimen soittoon ja hän vastasi pahinta peläten, katsomatta kuka soitti.

"Anssu"

"Moi, mä täällä - Ilari. Sä oot varmaankin tulossa?"

"Joo, moi! Mä just vaihdoin junaa Lahdessa. Olisi enää vain yksi junanvaihto ja se bussiyhteys. Kestää siis vielä tämä matka, mutta se on sen arvoista!"

"Totta! Musta tuntuu, että tullaan me yhtä hyvin juttuun keskenämme - mitä ollaan netissä tultu. Mä odotan sua täällä. Ollaan yhteydessä."

"Selvä se, että juttuun tullaan. Soittelen kun olen lähempänä ja jos junat ovatkin myöhässä."

"Joo, toivotaan ettei ne tänään myöhästy! moikka."

"Jep! toivotaan! Moi!"

Puhelu sai miehen paremmalle tuulelle. Nyt kaikki tuntui todellisemmalta, tämä tulisi tapahtumaan. Ensimmäisen pysähdyksen kuulutus tuntui hyvältä, juna pysähtyisi Herralassa, josta se jatkaisi matkaa melkein heti. Nopeasti tämä väli menisi. Tutuista maisemista kun saattoi tietää, mitä tulevan piti, tätä reittiä oli menty monesti. Seuraava asema olisi Järvelä, sitten pysähdykset olisivat Mommila, Oitti ja Hikiä ja sitten Riihimäki. Tämä oli tuttu rata Anselmille, monesti kuljettu. Ikkunasta ohi vilisevät maisemat saivat miehen hymyilemään. Aikaisemmin hän ei ollut sitä tiedostanut, mutta nyt tieto kuten hiljalleen täytti mielen ja se tunne rauhoitti.

Tässä ollaan taipaleella häviämään. Kivutonta siitä ei tulisi. Itsensä kanssa olisi tapeltava vielä moneen otteeseen, jottei omatunto painaisi liikaa. Toisaalta elämässä täytyy olla haasteita. Ja niitä Anselmin elämässä oli riittänyt enemmänkin kuin tarpeeksi.

Matka sujui, juna pysähteli aina välillä pienillä asemilla ja Riihimäki lähestyi. Ohivilisevät sähköpylväät saivat miehen ajattelemaan vielä kerran sitä kysymystä, jonka oli itselleen antanut: "Miksi kadota?"

Vastauksen hän oli tiennyt jo vuosia. Kun on erilainen, niin silloin joskus voi läikkyä pahasti yli kun elää omaa elämäänsä. Mies ei ollut koskaan tahtonut paljon omista murheistaan kertoa äidilleen. Hänellä kun oli ollut tarpeeksi kestämistä Anselmin isän kanssa. Tuosta miehestä tuli taas muistoja mieleen. Juna kulki sumuisessa arkitodellisuudessa ja sen sisällä matkustaja paini rikkonaisissa lapsuusmuistoissaan.

Sekalaiset ajatukset keskeytyivät kuulutukseen, joka kertoi junan saapuvan Riihimäelle. Matkan ensimmäinen vaihe olisi suoritettu piakkoin. Matkalainen pyyhkäisi ajatusvyöryn aiheuttaman kyynelen poskeltaan, keräsi itsensä sekä tavaransa ja siirtyi vaunun eteiseen odottamaan asemaa. Hän asetti sormensa valmiiksi ovien avausnapille.

Vihreään painikkeeseen syttyi valo merkiksi, että oven voi avata. Mies painoi nappia, ovet suhahtivat auki ja hän suunnisti joukon mukana ulos vaunusta. Hän hakeutui asemalaiturille numero neljä, jolle kohta saapuisi juna Ouluun.

Oulussa olisi vaihdettava linja-autoon - määränpää Kuusamo, jossa Ilari odottaisi. Miestä nauratti vieläkin se, mitä oli kertonut puolitutulleen: Todella - tässä ollaan menossa kohden Turkua. Oulun kautta Kuusamoon ja sen jälkeen ties minne oli se todellinen toimintasuunnitelma.


2. MATKUSTAMINEN AVARTAA AINA.

Toisten ihmisten muodostaman arkipäivän keskellä - Anselmin valtasi suuri rauhallisuus. Hän pysähtyi vaunujärjestystä näyttävän opasteen eteen. Olotila mureni ajatukseen tarkistaa matkapuhelimen viestit, joita oli tullutkin. Kolme viestiä Pasilta, joiden sanoma oli kaikissa sama. "Anssu, mä kerron ihan kaiken äidilles ellet kohta vastaa! Näytän sen videonkin! En välitä mitä se susta on sitten mieltä. Ite sä tän teit!" Viimeisessä viestissä Pasi sanoi tavanneensa "sen sun naapurin, joka oli nähnyt sut asemalla". Että minnes oot pakenemassa!? Vastaa tai kaikki saavat tietää! Anselmi nielaisi palan kurkustaan pois ja sammutti kännykkänsä.

Samalla hetkellä tullut kuulutus saapuvasta junasta palautti hyvän ja odottavan mielen. Pääsisi pian kauemmaksi täältä - pakoon asioita. Anselmi lähti kävelemään ja liittyi siihen laumaan, joka ryhmittyi junanäytön näyttämän vaunujärjestyksen mukaisesti. Hänelle oli osunut ikkunapaikka vaunusta 2.

Päästyään istumaan ja asetettua paikoillensa hän seurasi ikkunasta ihmisiä, jotka kiirehtivät joko tähän samaan junaan tai sitten vaihtoehtoisesti muihin juniin. Pian vaunut lähtivätkin kulkemaan eteenpäin. Nyt olisi aikaa miettiä sitä asiaa - että antaisiko Anselmi peloillensa vallan ja murtuisi joka tarkoittaisi, että matka jäisi kesken.

Se viesti alkoi hivenen suututtaa. Ei Pasilla olisi mitään oikeutta puuttua tähän asiaan - paitsi että toisaalta Pasi oli puhunut tottakin. Itsepä olet tämän aiheuttanut. Perhettään Anselmi ei tahtosi sekoittaa tähän asiaan mutta se ei ollut enää näemmä mahdollista.

"Matkaliput, olkaa hyvät."

Anselmi säikähti konduktööriä niin, että pudotti pitelemänsä matkalippunsa junan lattialle mistä ne nopeasti kyllä löytyivätkin. Hän antoi sitten hymyilevänä liput leimattavaksi.

"Kas tässä. Olin niin ajatuksissani, et sä pääsit ihan yllättämään."

"Eipä mitiä. Kunnossahan nämä ovat, Hyvää matkaa!"

"Kiitos"

Välikohtaus oli saanut mielen rauhoittumaan, sillä mikä tässä on ollessa, antaa vain junan viedä ja nauttii nyt elämästä ja matkasta tuntemattomien ihmisten luo. 12 tunnin päästä hän olisi jo juttelemassa Ilarin kanssa kasvotusten siellä jossain kaukana.

Hänen olisi kyllä ollut täysin mahdollista matkustaa Ouluun myös itäsuomen kautta, mutta mies vielä tahtoi nähdä Hämeenlinnan ja Tampereen. Kummatkin olivat kuuluneet elämään isosti. Kohta juna pysähtyisi Hämeenlinnassa - Anselmin lapsuudenaikaisessa kotikaupungissa, joka muistutti nuoruuden elämänmakuisista vuosista. Asioista, joita ei ole muistanutkaan aikoihin.

Juna saapui asemalle ja pysähtyi hetkeksi. Katsoessaan asemarakennusta Anselmi muisti heti vuosia sitten tapahtuneen riidan silloisen naisensa kanssa, ensirakkautensa. Se tora oli johtanut eroon. Syy: nainen oli pettänyt Anselmia. Riita tapahtui juuri asemalla ja loppui vasta siihen, kun tyttö hyppäsi itkuisena paikalle tulleeseen junaan.

Tuolloin siitä seurasi itsesyytöksiä, masennusta ja iltoja paikallisissa kapakoissa, valomerkkien jälkeisiä siirtymisiä rantaan itkemään itsesäälissään. Sitten kuvioihin oli astunut mukaan katastrofi nimeltä Soili.

Matkan jatkuessa ajatukset palautuivat jälleen tähän päivään. Eletty mikä eletty, ja kaikki ne muistot ovat kenties jopa tärkeitä. Soilia Anselmi ei pahemmin tahtonut edes muistella. Kärrymyynti kolahteli osastoon ja palautti miehen tähän hetkeen. Anselmi osti kahvin ja kinkkuvoileivän nälkäänsä.

Juna vei koko ajan kauemmaksi niistä paikkakunnista, joissa mies oli viime aikoina vaikuttanut. Sen ajatteleminen sai onnellisen olon palaamaan. Pakomatkalla jonnekin - ajatus hymyilytti taas. Anselmia alkoi jälleen, väsyttämään kahvista huolimatta ja hän asettui mukavaan asentoon. sulki silmänsä ja kuunteli vaunun ääniä.


Äänet saavat tässä vaiheessa metallisen, tunnelimaisen kaiun. Samalla ne hiljalleen vaimenevat. Avaat silmäsi nähdäksesi vaunun kadonneen. Istut penkillä asemalaiturilla. Se katoaa pituuttaan rikin tuoksuiseen sumuun. Nouset seisomaan. Usvasta alkaa kuulua vaikerrusta ja esiin sukeltaa hahmo. Ilmestys ottaa askeleita lähemmäksi sinua ja tunnistat sen äidiksesi. Kysyt häneltä..

"Äiti! Mikä nyt on? Miksi sinä itket?"

"Ole vaiti - äläkä kutsu minua enää äidiksi. Minulla ei enää ole poikaa! Jätä miut rauhaan, pirun äpärä!"

Tuon jälkeen nainen sylkäisee sinua silmillesi ja haihtuu ilmaan. Takaasi kuuluu askeleita, käännyt ja näet Pasin tulevan uhkaavana jostain pimeydestä. Kaukaa alkaa kuulua lähestyvän ukkosen jyrinää, taivas salamoi jo.

"Pasi! Mitä sä täällä vielä teet?"

"Ole hiljaa, nyt sä kuolet! Saatanan pelkuri. Sä tuhosit kaiken! Sä tuhosit mun elämän.."

Pasi nauraa tuskaista itkunauruaan samalla kun laukaisee aseensa kohden sinua. Tunnet kivun, kaadut maahan.


Anselmi hätkähti ja avasi silmänsä nähdäkseen junan ikkunasta vilisevää taajamaa, jonka hän tunnisti Lempääläksi. Painajainen vielä tärisytti, näihin uniin mies oli tottunut koska oli niitä nähnyt jo puolen vuoden ajan. Huokaisun jälkeen olo vähän helpottui, ratapiha tuli näkyviin. Juna saapui Tampereelle, muutaman minuutin pituinen pysähdys. Tapahtui matkustajavaihdos.

Anselmi katsoi ikkunasta kaupunkia ja hymyili. Nämäkin maisemat olivat tulleet elämässä rakkaiksi, sillä nuorena tänne oli aika ajoin tultu kavereiden kanssa juhlimaan milloin mitäkin. Anselmi liikuttui hivenen tajutessaan todella että tämä kerta saattoi olla viimeinen kun hän näkisi Tampereen.

Mutta sitä hän hakikin tältä reissulta - kykyä unohtaa kaiken.

Jonkun ajan kuluttua matka jatkui ja kaupunkimaisema vaihtui metsäisiin taipaleisiin Suomea, mietteet ohivilisevästä todellisuudesta saivat miehen muistelemaan eilistä iltaa - jolloin hän oli pakannut pari esinettä reppuunsa, hommannut matkakassan säästöistään ja kirjoittanut kirjeet.

Asuntonsa vara-avaimen Anselmi oli antanut äidilleen, sinä päivänä kun oli muuttanut siihen yksiöön. Äidillä olisi siis pääsy sisään jos olisi tarvetta - muttei hän varmaan sinne menisi. Aikaisintaan sinne joku eksyisi vasta ylihuomenna. Hyvästelykirjeet mies oli piilottanut mattonsa alle - siltä varalta että jos kämpille kuitenkin joku menisi - niin asioita ei alkaisi tapahtua liian aikaisin. Lähiomaisena kun äiti voisi soittaa esim. poliiseille ja kuuluttaa poikansa - itselleen vaaraksi olemisesta. Suomessa olisi sen jälkeen vaarallista liikkua, kun vapaa maa olisi kääntynyt asukastaan vastaan.

Aikainen herätys alkoi jälleen painaa miestä. Hän tunsi kuinka väsymys vei mukanaan ja sen hän tahtoikin tehdä. Juna kuitenkaan ei vielä pariin tuntiin ehtisi Ouluun. Ensimmäinen väsymyksen aalto liimasi miehen penkkiin ja kolmannella tsunamilla hän nukahti.


3. ALITAJUNTA

Junan äänet himmenevät jälleen ja lyhyen pimeän hetken jälkeen seisot yksinäsi samalla sumuisella asemalaiturilla. Ympärillä on Kouvola, mutta nyt jostain syystä savuavina ja palavina raunioina. Yrität hengittää rikinhajuista ulkoilmaa. Et saa kunnolla henkeä, sinua yskittää ja ulos lentää jotain mustaa kurkustasi irronnutta. Ei sillä, tupakointi on mukavaa ajanvietettä.

Katsot tarkemmin ympärillesi.

Taivas hohtaa mustana, mutta silti pilvet ja sumu valaisevat maisemaa, joka on tuhoutunut jossain mullistuksessa. Kuulet jyrinää ja näet välähdyksen. Taivas räjähtää salamoimaan. Välkkeen valossa katsot alas laiturilta, raiteita. Niitä ei enää ole tai et vain erota niitä maassa olevan sumun alta. Haistat oikein: Ilmassa on ainakin klooria. Sitä ja ties mitä muuta myrkkyä vuotaa kauempana olevista ruosteisista säiliövaunuista.

Onko nyt tulevaisuus vai menneisyys? Et saa siitä selvää. Ainoa tajuttava fakta on se, että alkaa sataa vettä.

Sinä lähdet kävelemään asemalaituria pitkin, koska tahdot etsimään elonjääneitä rakkaitasi. Tulet siihen kohtaan, josta laskeudutaan tunneliin. Nyt sinä et sinne tahdo mennä, sillä siellä näyttää palavan jotain. Savu tukehduttaa sinut ja aprikoit mahdollisuutta hyppiä jonnekin turvaan rautatietä pitkin. Hyppää raiteille, mutta myrkkyusva polttaa jalkojasi. Housujesi lahkeet alkavat syöpyä puhki tuosta sumusta ja kenkäsi sulavat. Hyppäät takaisin laiturille, muttet ole yksin.

Alikulusta nousee hahmoja, ihmisiä joiden olet aina pelännyt saavan tietää salaisuutesi - ja nyt he ilmeistä päätellen tietävät kaikki ne.

Vihaisia katseita, haamut alkavat saavuttaa sinua. Yrität juosta pakoon, muttet pääse liikkeelle. Äkkiä edessäsi on pomosi, kauppias itse. Hän lyö sinua ja huutaa:

"Mä en saastaisia syntisiä pidä palkkalistoillani! Olet erotettu!"

Saat sylkäisyn silmillesi kultaiseksi kädenpuristukseksi. Et pysty puhumaan tai liikkumaan. Seuraava hahmo on vuokranantaja.

"Mä vittu häädän sut heti mun talosta. Mä en talooni tuollaisia tahdo!

Tuon jälkeen, hän tönäisee sinut kumoon. Kun yrität ylös - kuulet Pasin naurua. Hän tulee viinapullo kädessään, ottaa huikat ja karjuu itkuvihaisella äänellä.

"Tämä vasta on alkua.. Mä tuhoan sun elämäsi kostoksi. Sä lupasit mulle vaikka mitä, valetta kaikki. Hiton pelkuri säkin sit oletkin!"

Pääset ylös, hyökkäät Pasin kimppuun. Tartut siihen pulloon ja lyöt miestä päähän. Sekä pullo että Pasi hajoavat palasiksi. Samaten tekee koko raunioitunut rautatieasema.

Tilanne hahmottuu uudeksi. Olet äitisi kotipihassa, etsit tätä hädissäsi. Pelkäät että Pasi tekee jotain. Et tajua mitä tapahtuu, maassa näkyy ruumis, äitisi. Pasi ilmestyy tyhjyydestä, laittaa käteesi verisen puukon. Piha on yhtäkkiä täynnä ihmisiä, osa poliiseja. Pasi kiljuu ääni innosta värisen:

"Hei, katsokaa! Anssu tappoi oman äitinsä! Ottakaa se kiinni!"

Lähdet pakenemaan - mutta maa altasi pettää. Putoat ja osut takaisin asemalaiturille. Nyt koko kaupunki on jälleen tulimerenä, josta ilmestyy samat hahmot jotka ottavat sinut kiinni. Kaukana näkyy lähestyvän veturin valo.

Väkijoukko työntää sinua sen eteen kuolemaan. Anot armoa, muttei se nyt auta. Sinut pusketaan veturin eteen, ehdit näkemään kipinäsuihkun pyöristä sekä sen, että veturia kuljettaa Esa. Ystäväsi joka ajaa sinun päälle junalla kun ei saa sitä pysähtymään ajoissa.

Räjähdys.

Tulee hiljaista. Ahdistus muuttuu turvan tunteeseen. Maailma tuntuu keinuvan ja jostain kuuluu vanhan kellon tikitys. Huoneen tunnistat lapsuutesi mummolan peräkamariksi. Sen turvalliset punaiset seinät huokuvat lämpöä, ikkunoissa kiinnivedetyt viattoman valkeat verhot.

"Jooka ilita kun lamppu sammuu ja saapuu oikea yö,
niin nukkumatti silloin noussee, ja ovehen hiljaa lyö.
On sillä uniset toossut ja niillä se sipsuttaa.."

Mummon ääni katoaa ja kehto lakkaa keinumasta, kehto muuttuu sohvaksi ja
huone kerrostalokolmion olohuoneeksi. Sinä itket jostain syystä ja äitisi istuu vieressäsi lohduttamassa.

"Älä pelkää, Anselmi, älä pelkää. Älä pelkää."

"Äiti, mitä minun pitäisi pelätä? Kerro nyt?"

"Isäsi ja minä eroamme, se on parasta. Se mies ei koskaan enää satuta tai hakkaa meitä - lupaan sen sinulle."

Tutut ja rauhalliset lapsuutesi kuviot muuntautuvat myrskyksi, riidaksi ja näet kuinka isänsä kohottaa nyrkkinsä ja lyö äitiä. Naisen itkuiset armon anelut vaimenevat keittiön lattialle. Olet seuraavana vuorossa, mutta pakenet rappukäytävään, isäsi seuraa huutaen. Sinä soitat kaikkien naapureiden ovikelloja.

He tulevat apuun ja taltuttavat isäsi ja sinä juokset vielä yhdet rappuset alas ja istahdat portaalle. Itket - muttei kukaan lohduta. Porrashuone muuttuu äitisi asunnon keittiöksi.

"Sähän käytit maitoa kahviisi?"

Tämä on kahvihetki äitisi kanssa, tällä on asiaa. Sait puhelun töihisi että äiti tahtoo nähdä. Tulit töiden jälkeen tänne.

"Kyllä kiitos, mutta sokeriahan mä en käyttänyt."

"Kas tässä.. Niin.. Mulla on sulle kerrottavaa.

Anselmi. Kävin lääkärissä ja se sanoi, että sydänlihaksessa on mulla jotain vajaatoimintaa eivätkä muutkaan arvot ole mitenkään lupaavat. Minä kuolen vissiin viiden vuoden sisään. Pitää varoa järkytyksiä."

Näky katoaa sumuun ja siitä sumusta astuu jälleen Pasi esiin nauraen likaista nauruaan. Hänen takanaan tulevat kaikki muutkin haamut vaimeina varjoina.

"Hei, Anssu. Mä kerroin susta sun äidilles ja se sai slaagin, sori.. Nyt se olisi sun vuoros.. Tuhosit mut, mä tuhoon sut!"

Et ehdi hyökätä Pasin kimppuun, sillä sinut tuupataan jälleen junan alle. Veturin valo alkoi vilkkua juuri ennen osumaa. Salama jälleen iski suoraan asemalaituriin.


Anselmi hätkähti hereille. Veturin valo muuttui auringoksi, joka paistoi ikkunasta suoraan miestä silmiin. Juna kiiti metsäosuudella ja puiden varjot vilkuttivat valoa. Mies käänsi katseensa ikkunasta vaunun kattoon ja huokaisi sekä pyyhkäisi unen valuttaman kyyneleen pois poskeltaan.

Olisi kyllä pakko ainakin kerran soitettava kotiin. Äiti ansaitsisi kuulla totuuden, kerta se häntä kiinnosti. Pitää vain sanoa, että ottakoon lääkettä ennen uutista tai jotain. Näissä mietteissä hän kaivoi matkapuhelintaan povitaskustaan esille ja oli painamassa virtakytkintä juuri kun kärrymyynnin kolistelu tullessaan vaunuun havahdutti miehen jälleen todellisuuteen, kahvia voisi jälleen juoda että piristyisi. Ehtisi sinne soittaa myöhemminkin. Hän avasi tarjottimen eteensä ja jäi odottamaan myyjän saapumista.

"Saisiko tänne olla jotain kärrystä?"

"Kyllä kiitos, mä ottaisin sen kahvin maidolla."

"Kyllä. kas tässä, olkaa hyvä. 2 euroa tasan."

"Kiitos. Kas, tässä rahat. Muuten.. kuule onko sulla mitään havaintoa siitä, että missä tämä juna on nyt menossa? Mä nukahdin äsken.."

"Ei ole vielä ohitettu Kokkolaa, se taitaa olla kohta se seuraava pysähdys.."

"Kiitos tiedosta"

"Kiitos. Hyvää matkaa!"

Anselmi sekoitti maitonapin kahviinsa ja nautti juomaa samalla katsellen jälleen ulos. Matka olisi siis puolivälissä ja väsymys nukuttu pois. Hän ajatteli vielä mielessään elävästi pyörivää untaan sekä mietti elämäänsä tullen siihen tulokseen - että nyt oli helvetin hyvään suuntaan matkalla: Pohjoiseen, kauemmaksi kaikesta.



4. MATKASEURAA

Juna alkoi saapua Kokkolaan. Sinne jäävät alkoivat kerätä kamppeitaan, pyytelivät anteeksi jos käytäväpaikalla istuvan täytyi antaa tietä. Anselmi katsoi tuota touhua ja oli hyvillään siitä - että oli saanut ikkunapaikan, ei tarvitsisi siis siirtyä jos joku tulisi viereiselle paikalle. Pian näkyviin tuli vanha ja komea asemarakennus, juna pysähtyi ja tapahtui jälleen matkustajavaihdos. Miehen katsellessa ratapihaa hän kuuli naisen äänen, joka kysyi häneltä:

"Anteeksi, mutta onko tässä vapaata?"

"Kyllä siinä kai vapaata on.. Voit istua. Ei mulla matkaseuraa ole."

"Kiitos. Olisi mulla kyllä istumapaikkakin, mut mä mokasin sen kun en kattonut kalenteria oikein. Se paikkalippu kun oli eiliseen junaan.. Ai anteeksi. Mä höpisen liikaa.."

"Ei mitään, kiva vain saada matkaseuraa. Mä olen Anselmi."

"Kaisa. Kiva tutustua."

"Rovaniemelle matkalla? Ite oon Ouluun menossa."

"Ei mäkin jään sinne. Siis Ouluun.."

Nainen huokaisee raskaasti ja pyyhkäisee silmäkulmaansa. Juna nytkähtää liikkeelle ja juuri kuin Anselmi on kysymässä lisää, niin konduktööri tulee kysymään matkalippuja. Kaisa antaa omansa leimattavaksi. Junailija antaa lipun takaisin, sanoo hyvän matkan toivotukset ja siirtyy eteenpäin. Nainen katsoo lippuaan, ja huokaisee jälleen. Anselmi alkaa varovaisesti jatkaa juttua.

"Niin.. Anteeksi, mutta.. No tämä on tyhmä kysymys, mutta en kai mä vaan vahingossa loukannut kun otin Oulun puheeksi?"

"Et, et ollenkaan. Siis.. Mä oon ensimmäisen kerran nyt matkalla Ouluun mun isäni hautajaisten jälkeen. Ne olivat pari päivää sitten siellä Oulussa. Siksi oon vähän ajatuksissani. Mulla on isästä kamalasti muistoja siellä Oulussa."

"O-Otan osaa.."

"Kiitos. Mutta en mä sen kanssa niin läheinen ollut. Sairasteli se kauan ja loppuaikoina me tavallaan tultiin vähän läheisimmäksi.. Tavallaan tää sen poismeno oli helpotus, mutta kyllä se surulliseksi tekee. Isä tahtoi poikaa mutta sai tytön eikä synnytys ollut äidille helppo. Se ei saanut enää lapsia, joten isän oli tyytyminen minuun. äh. sori - mä taas puhun liikaa. Sä varmaan pidät mua hulluna.."

"Ei haittaa.. Matkaseura aina piristää - Ja tiedän sen, että puhuminen auttaa kun on vaikeata. Mä pahoittelen tapahtunutta isäsi suhteen. Elämä osaa olla joskus kestämistä."

Kaisan kasvoille leviää säteilevä hymy. Hän jopa ihan naurahtaa ja kääntyy katsomaan matkakumppaniaan.

"Tiedätkö - mä kerran kanssa junassa, se oli yöjuna Tampereelta Ouluun, niin tapasin yhden miehen. Ja sen kanssa kun tuli juteltua ja tämä aihe tuli esiin ja mä olin sanonut sanatarkasti noin isästäni - niin se mies sanoi juuri samat sanat kuin sä.. sanatarkasti, siis. Se hymyilyttää."

"Aika jännä yhteensattuma kyllä."

"Aivan. Mulla oli tosi paha ilta silloin, mutta se kohtaaminen sen miehen kanssa vähän auttoi. Se oikeastaan ei kertonut nimeänsä - mutta se oli jättänyt raskaana olevan vaimonsa Helsinkiin ja vaan lähtenyt menemään."

"Aika kylmästi tehty. Mutta sillä oli varmaan syynsä."

Tällä kertaa oli Anselmin vuoro hymyillä. Tämä oli jotenkin niin outoa tavata ihminen, jonka kanssa on luontevaa vain jutella, jollain tasolla se helpottaa omaa oloakin - ei tarvitse kelata omia asioitaan. Kaisa huomaa hymyn ja vastaa siihen kanssa hymyllä. Jollain tasolla he ymmärsivät toisiaan. Nainen huokaisee jälleen, tällä kertaa se on helpottunut huokaus - jonka jälkeen hän alkaa puhua hiljaisemmalla äänellä.

"Joo. Kyllä tuntui olevan syytä haihtua, siis sillä miehellä siinä junassa silloin. Ahdistuksesta sekin kertoili asioita. Näki painajaisia ja silleen. Anselmi, mun on vain kysyttävä tätä koska mä sain sellaisen tunteen. Se mies oli matkalla Kemijärvelle tappamaan itseään.. Sinä..?"

Johon mies vastasi niin äänellä, kuin kehonkielellään:

"Kuusamoon.. Nyt ainakin aluksi."

Nainen ymmärtää ja yrittää pyyhkiä hymyään pois - siinä kuitenkaan onnistumatta. Kuolemasta puhuminen toisinaan auttaa kun on menossa ensimmäistä kertaa isänsä haudalle. Niin hän kertoo, naurahtaa omaa ajatusmaailmaansa ja puhe ohjautuu pian muistoihin, joita kaikilla ei ole.

"Meidän sen kanssa piti treffata taivaassa, siis sen miehen jonka tapasin yöjunassa. Mutta jäipähän sekin tekemättä kun perhe tarvitsi mua. Joten se vain jäi tekemättä."

"Kaunis ajatus minusta toi, treffit taivaassa. Tuntuu jotenkin kauniin lopulliselta. Et ole tainnut kuulla siitä, mihin se mies sitten katosi?"

"Se oli - Kemijärven paikallisuutisten mukaan - löytynyt muutama kymmenen kilometriä Kemijärveltä pohjoiseen. Tuolloin mua kiinnosti sen kylän uutiset. Se tosiaan päätti matkansa, minä vielä sinnittelen - aina sitä kun tuntuu löytyvän aihetta jatkaa vielä tätä elämää."

Tuosta aiheesta he alkoivat jutella tarkemmin, elämässä tosiaan kun aina tulee vastaan syitä joiden takia jaksaa. Tuon keskustelun lomassa Anselmista alkoi kuten tuntua hyvältä, nainen oli samalla taajuudella ja hänen kanssaan oli hyvä keskustella, aika tuntui kuten lentävän eteenpäin. Kello alkoi olla vartin yli kolmen. Anselmille tuli ajatus mieleen. Bussi Kuusamoon lähtisi vasta puoli viideltä ja juna puolestaan saapuisi Ouluun puoli neljältä. Mies keräsi rohkeutensa ja kysyi:

"Kuule Kaisa.. Tuli vain mieleen, kun mun bussi sinne Kuusamoon lähtee vähää vaille puoli viideltä - ja tää juna on siellä vähää vaille puoli neljä, niin ajattelin kun tässä ollaan tultu juttuun ihan hyvin - niin jos sul ei oo mitään kiirettä perillä Oulussa, niin voisi jatkaa juttua vielä sitten vähän aikaa.. ”

"Joo. Ei mulla mitään ole - siis kiireettä. Ehtii sinne hautuumaalle myöhemminkin itkemään.. Ja kyllä minuakin kiinnostaisi jutella enemmän sun kanssa Anselmi."

Tämä vastasi varovaisella hymyllä. Kaisa tuntui ihmiseltä, johon olisi kiva lähemminkin tutustua mutta paikka ja aikataulut tekisivät tapaamisesta lyhyen. Elämän ironisuus alkoi huvittaa miestä.

Kun on sopinut, että luopuu toivomasta - niin aina tulee jotain uutta vastaan.


5. VÄLIETAPPI

Juna saapuu Ouluun. He, uudet tuttavat, keräävät tavaransa, poistuvat junasta muiden mukana ja kävelevät läheiselle linja-autoasemalle. Etsiytyvät sen penkeille. Aurinko paistaa taivaalta ja on vuodenaikaan nähden epätavallisen lämmintä. Juna jostain pohjoisesta kulkee takaa, lähistölle ei keräänny ihmisiä - he saavat olla kohtuullisen yksin, joten Kaisa aloittaa vakavammat puheet kysyen asiaa.

"Saankos kysyä - vaikka tässä onkin jo juteltu, että mitä sä Anselmi tältä matkalta lopulta oikein odotat tai haluat?"

"Helppoa vastata - tahdon kuolemaa.. Tai ainakin jotain muuta isoa muutosta elämään. En jaksaisi sitä häpeää, joka minua tuolla etelässä odottaa. Enkä myöskään viihdy itsenäni enää kauaa. Siis tällaisena miksi olen syntynyt. Ne asiat ahdistavat aivan valtavasti, mä ahdistun ja katkeroidun melkein jo kaikesta. Siksi.. tää on kyllä tyhmää toistoa - mutta tahdon vain kuolla nyt tai sitten joskus myöhemmin."

"Ymmärrän.. Itsellänikin siis on aina ollut sellainen olo - kuten en riittäisi elämälle. Minullahan se on ollut sitä, että olen kenties tuhonnut monta elämää. Mikä oikeastaan on tottakin. Joskus syyllistän itseäni niistä kohtaloista, toisinaan taas en. Mut Mitenkäs elämä nyt?"

"Niin.. No mä olen siis jatkamassa tästä Kuusamoon. Siellä mua odottaa yksi Ilari, jonka kanssa on tullut keskusteltua netissä. Sekin tuntee samoin elämää ja kaikkea muutakin kohtaan. Lisäksi sillä on syöpä. Elämänilo on siis kuihtunut pois. Sen kanssa vissiin sitten jutellaan rankoista asioista kevyesti. Että sitä mun elämä nyt on."

"Aivan, se on sitä että elämässä on vain kaikkea ja kaikki saavat siitä omat siivunsa. Mä tykkään tuosta, että te olette löytäneet toisenne. Sitä toivoo, että olisipa mullakin kohtalotoveri."

"Tiedän tunteen. Itse sellaista kun oon tässä etsinyt sen kolmekymmentä vuotta - niin kyllähän sen löytäminen tuntuu hienolta."

"Aivan. Niin - kun kerroin siitä miehestä, jonka olin tavannut siinä yöjunassa.. Niin se ilta ei ollut oikein hyvä. Se matka oli mulle viimeinen irtiotto Tampereelta. Mun silloinen mies Pekka ampui itsensä samalla kun jutteli mun kanssa puhelimessa. Viimeiset sanat multa sille oli 'ei sussa kuitenkaan siihen miestä ole' Ne sanat kylmää aika pirusti nykyään."

"Otan osaa. Elämä on julma kyyti ja joskus läikkyy yli.. Mutta kuten sanoit - Elämä osaa jakaa kaikkea kaikille, ei tasan kuitenkaan, sillä muutenhan tämä varmaan olisi liian helppoa. "

"Totta sanot.. Anselmi, Kerta sun kanssa on jotenkin helppoa jutella - mä en tiedä sitten mitä mieltä sä tästä seuraavasta olet.. Mä vaan tahdon kertoa sen, sillä se on osasyy siihen kun sanoin tuhonneeni monta elämää ja tässä meillä ei ole aikaa pahemmin jutella - joten mä kerron tämän nyt. Mä olin tullut Pekasta raskaaksi ja olin tehnyt abortin siltä salaa. Sitä se ei kestänyt, vaan alkoi vihata mua. Muttei voinut unohtaa."

"Aikamoista! En voi sanoa, että hyväksyisin tekosi - mutta se ei minulle kuulu. Itse en päässyt isäksi aikoinani.. Mutta kuten teilläkin, myös meillä ei lopussa mennyt kaikki oikein. Nykyään siedän sitä satunnaisesti kun nähdään, mutten tykkää. Onneksi ei tarvitse sitäkään enää sietää. Se jäi asumaan Hämeenlinnaan, se Soili, itse muutin siitä sitten Kouvolaan. Siellä olen asunut viimeiset 6 vuotta."

"Itse mä oon asunut vähän joka puolella Suomea. Tampere, Oulu, Kokkola, Jyväskylä, Kajaani ja niin edelleen.. Mulla on se - että kun oon asunut jossain liian kauan, niin se ei enää tunnu kodilta.."

"Kaisa, tuntuuko kenestäkään oikein mikään niin sanotusti kodilta? Itselläni on sellainen juttu, että jos esimerkiksi ole matkalla jonnekin kauemmaksi yksin - junalla tai sitten bussilla - niin se matka tuntuu kuten kodilta. Eli voi sanoa, että olen kotonani silloin kun en ole missään."

"Elämä vain on joillekin sellaista.. Ymmärrän kyllä tuon. Ei tämä Oulukaan niin kodilta enää tunnu, roikun täällä vain sen vanhan äitini vuoksi - nyt se tarvitsee mua enemmän kun koskaan."

Vuoropuhelun tässä vaiheessa katkaisee Kaisan matkapuhelin ja hän vastaa anteeksi pyydellen. Puhelu ei kestä kauaa mutta sen jälkeen Kaisa on vähän aikaa hiljaa, pitelee kännykkäänsä tiukasti ja pureskelee alahuultaan.

"Onko kaikki kunnossa?"

"No joo. on. Hauskaa kylläkin.. Just kun se tuli puheeks, niin se soitti. Siis mun äiti. Se kyseli koska tulisin käymään, että olenko jo tulossa. Mun pitänee lähtee tästä sinne, kun niin tuli sen kanssa luvattua, muistin tästä sen.. Mut ennen sitä, niin. Mä.. no mä menen asiaan taas suoraan kun meillä ei tosiaan ole tässä paljon aikaa..

Mua vähän harmittaa kun sä Anselmi et voi olla kauempaa täällä Oulussa. Mä kun tahtoisin viettää sun kanssa aikaa vähän enemmänkin, tunnut mielenkiintoiselta mieheltä - tuntuu että meillä olisi paljon yhteistä."

"Kiitos sanoistasi. Samaa itsekin täs oon harmitellut ja ajatellut jos menisi myöhemmällä bussilla, mutta tuossa on se melkein kolmen tunnin matka-aika.. Ja se Ilari on suunnitellut menoa. Elämä on ironista vai mitä?"

"Totta.. Jälleen kerran se pitänee tässä todeta. Mutta saankos mä antaa sulle mun puhelinnumeroni, jos vaikka käy niin että palaatkin vielä tähän kaupunkiin?"

"Kyllähän me numeroita voidaan vaihtaa.. Siinä on vain se - että en vielä halua avata omaa kännykkääni - koska se saisi viestejä, joista nyt en niin välittäisi tietää. Mä voin näppäillä oman numeroni kyllä sun luuriin.. Jos sit laittaisit viestiä myöhemmin, niin mä saisin siten sun numerosi?"

Kaisalle se käy ja hän antaa puhelimensa ja Anselmi näppäilee numeronsa ja tallentaa sen lähteviin puheluihin. Tuon jälkeen naisen on lähdettävä. Hän suutelee miestä huulille lähtiessään ja hyvästelee luvaten soitella.

Anselmi katsoo hämmentyneenä kuinka nainen katoaa asemarakennuksen kulman taakse. Aurinko paistaa edelleen, bussin tuloon on vielä yli vartti aikaa. Mies hymyilee koska hänestä tuntuu hyvältä. Hän silmäilee maisemia onnellisena, mutta kuten aina ennenkin elämässä - onnenhetket eivät kestä kauaa.

Mies muistaa että tällä matkalla ei ole paluuta, jos tähän kaupunkiin jäisi - niin viimeistään ensi viikolla joku huolestuneena tutkisi kämpän Kouvolassa ja löytäisi ne kirjeet. Sen jälkeen hän olisi mediassa etsitty mies. Vapautta ei olisi sen jälkeen kauaa.

Tieto siitäkin painostaa, että päätös oli - ettei kotiopäin sitten kerrota, minne hävisi. Se tieto löytyy postin mukana tulleista tiliotteista. Anselmi poistaa ahdistuksen mielestään järkeilemällä, että vastapäätä olevan kioskin automaatista pitäisi nostaa rahaa bussia varten ja itse kioskista voisi ostaa jotain matkajuomista ja lukemista. Aikaa on juuri sopivasti ja reitti kioskille on aika suora.

Pian hän olikin samalla penkillä istumassa, ostokset ja rahannosto tehtynä. Taivaalle alkoi keräytyä joitain sadepilviä. Pian paikalle saapuikin odotettu bussi, se viimeinen jatkoyhteys. Maksu suoritetaan käteisellä ja matkalainen siirtyy bussin perälle, pysäköi itsensä auton oikealle puolelle, ikkunapaikalle muutaman penkkirivin päähän takaikkunasta. Reppunsa hän asettaa viereiselle penkille kuten barrikadiksi. Bussi ei täyttynyt paljosta väestä, ne harvat jotka tulivat kyytiin, jäivät auton etuosaan istuskelemaan. Asia oli hyvä niin, sillä Anselmi oli ostanut yhden lonkeropullon matkajuomaksi. Tuntui vain siltä, ettei matkaseura nyt kelpaisi - viimeiselle etapille. Kaisan kohtaaminen oli ollut jotain aivan uskomatonta, odottamatonta hellyyttä elämältä.

Se sai Anselmin muistelemaan Hämeenlinnan aikoja. Tuolloin hän oli ensirakkautensa kanssa tosiaan yrittänyt perhettä perustaa - muttei se ollut onnistunut. Samanlaista vakavaa suhdetta ei sitten tapahtunutkaan, pelkkiä irtosuhteita. Hetken mies ajatteli - jos vain jäisi bussista ja etsisi Kaisan, kertoisi hänelle heränneistä tunteistaan ja suhde voisi alkaa. Kaunis ajatus katkesi siihen, mitä hän oli ajatellut vähän aikaa sitten - että kyllä joku hänet Oulusta löytäisi. Tuolloin se kaikki, mitä Anselmi jätti taakseen, olisi edessä taas. Oli vain jatkettava matkaa ja otettava siltä kaikki se vastaan, mitä se tarjosi. Kuski sulki ovet ja matka jatkui.


6. LINJA-AUTO TUNNELMAA

Linja-auto lähti vaeltamaan kaupungin läpi Kuusamoon johtavalle tielle. Mies käytti tuon ajan lukeakseen kioskilta ostamansa Ilta-sanomat. Niissä ei ollut jälleenkään mitään mielenkiintoista, sivut olivat täynnä turhista asioista - keinolla millä hyvänsä saatua skandaalinkäryistä proosaa ja muutama sangen vähän huvittava kevennys. Hän kuitenkin luki kaikki artikkelit satunnaisesti hyppien tekstissä, sillä olivathan ne sentään jonkun tekemiä. Aviisi kertoi rivien välistä sen mitä Anselmi tiesikin. Maailman tila menossa huonompaan suuntaan ja horoskooppi tarjosi 'onnellista aikaa elämässä, jolloin kaikki onnistuu' mies hymähti ja hylkäsi sanomalehden takaisin reppuunsa. Bussi oli tuossa ajassa jo ehtinyt jättää Oulun ja ikkuna tarjosi maaseutumaista metsämaisemaa.

Auton moottorin äänet vaivuttivat Anselmin uneen, vaikka hän yritti taistella sitä vastaan. Torkahtelu alkoi ja matkalainen katosi uneen.


Avaat silmäsi, auton on täyttänyt usva ja ikkunat ovat varisseet pois. Bussi on pysähtynyt, hylätty ja muuttunut ruosteiseksi muistoksi sivistyksestä. Nouset ja poistut autosta. Tämä ei enää ole asemalaituria, vaan seisot valtatiellä, maasto on tulessa ja savusta sikiävät ne samat haamut mitkä ovat muissa painajaisissasikin.

Sinut valtaa pakko lähteä juoksemaan kauemmaksi, turvaan. Haamuja tulee vastaan, tuttujasi Kouvolasta. He sylkevät päällesi. Vastaan kävelee vanha naaras, äitisi. Hän pysäyttää sinut ja sanoo.

"Minulla ei enää ole poikaa, vaan joku vitun hintti, ihmisten harhaan johtaja! Oikea paskiainen, hävettää olla äitisi!"

"Äiti!"

"Älä sä poika kutsu minua sillä nimellä - sinulle olen rouva Hietanen, Silti - rakastan sinua ja en kestä kun sinulle käy täällä huonosti"

Tuon jälkeen hahmo katoaa, samalla koko tila murenee ja jäljelle jää vain pimeää tahmeutta. Yrität liikuttaa käsiäsi, mutta ne eivät toimi. Ovi aukeaa ja sisältä keskeltä kuului turvallinen ääni:

"Ei Anselmi ainakaan tahallaan sitä tehnyt, kiltti poikahan se on.."

Avaat silmäsi. Kun silmäsi ovat tottuneet kirkkauteen, näet vanhan mummosi. Hän on tullut hakemaan sinua päiväkodista. Tänään tapahtui välikohtaus, löit toista lasta. Mummosi tarttuu kädestäsi kiinni ja siirrytte lähemmäksi ovea tarhatädin kertoessa ja syyttäessä sinua siitä mitä olet tehnyt. Mummo vähättelee ja puolustaa sinua, ei se tahallaan koskaan mitään pahaa tee. Mummo otti poikaa kädestä kiinni ja sanoi lämpimällä äänellä:

"Anselmi, tule niin mennään jäätelölle, niin sulle tulee parempi olo."

Tarhatäti jäi tuhahtelemaan sisään ja ulkona odottaa lämmin, aurinkoinen kesäpäivä. Tarhan vieressä on jäätelökioski. Nainen ostaa sinulle suklaajäätelön, nuolet sitä kerran ja jäätelökioski muuttuu ruostekasaksi. Se on linja-auton raato, joka hönkii pimeyttä, etuvaloissa ei ole polttimoita - mutta silti niistä loistaa valo. Ohitettuanne tuon, jäät yksin itkemään. Jäätelö tipahtaa maahan ja kylmä viima tuntuu nousevan kuin tyhjästä, mummosi ote irtoaa ja nainen lahoaa silmiesi edessä paloina maahan.

Maa murenee jälleen altasi, putoat kuten aikaan. Havahdut, olet kotonasi. Isäsi on suuttunut jostain sinulle ja räyhää kännisenä pojan edessä.

"Kuules poika! Se on nyt sellainen juttu - että sun on alettava käyttäytymään, vai pitääkö hakea Koivuniemen herra taas! Ei susta mitään koskaan tule. Luovuta jo!"

Nuhdesarja päättyi isän käden lyöntiin. Pojan äiti tuli apuun ja sai osansa lyönneistä. Anselmi pakeni omaan huoneeseensa itkemään ja kuuntelemaan riitaa. Äitisi anelee armoa ja kaljapullot hajoavat seinään. Tuon jälkeen ulko-ovi käy.

Huone katoaa ympäriltäsi ja putoat jälleen. Kävelet jossain, avaat jälleen silmäsi, jotka tottuvat jälleen valoon ja se tuttu koulukatu Hämeenlinnasta on silmiesi edessä.

Koulupäivä oli ohi ja sinä, yksi avainkaulalapsista, kävelet yksin pelottavan kaupungin läpi kotia kohti, kunnes tuttu auto pysähtyy viereesi. Se on isäsi auto, ikkuna veivataan auki ja itkuinen äitisi käskee:

"Tuu kyytiin, mummo kuoli aamulla ja nyt ollaan menos mummolaan kattoon pappaa."

Nouset kyytiin vaikka ajo pelottaakin, isä juo ratissa ja äiti huutaa siitä. He alkavat riitelemään ja laitat turvavyösi kiinni tiukemmin. Äitisi kirkaisee ja jarrut kirskuu. Törmäys vältetään.

Kaadut tielle ja viima yltyy entisestään. Näet vierelläsi sen tuhoutuneen bussin. Sen ajovalot syttyivät jälleen, valo on vangitsevaa, sitä on pakko katsoa.

Kuulet askeleita, ne tulevat lähemmäksi. Tulija pysähtyy ja tuttu ääni nauraa räkäisesti:

"Näetkös nyt, ettei susta mihinkään ole. Muuhun kun tuhoamaan toisten elämät! "

Tulia on Pasi, mutta nyt itkeneen näköisenä. Hän selittää jotain sekavaa, mutta sinua ei jaksa enää kiinnostaa kuunnella sen ininöitä - lyöt Pasia turpaan. Iskusta tämän pää irtoaa sijoiltaan ja särkyy tien pintaan. Sinä sylkäiset siruihin ja poistut paikalta.

On taas lämmintä, olet onnellinen vielä hetken. Olet jälleen palannut Hämeenlinnaan, torin vierustan penkeille. Päivä on se - kun elämä menee säpäleiksi. Soili, yksi elämäsi suurista rakkauksista itkee sinulle.

"Anssu. Mä oon pahoillani, mut mun pitää tää sanoo sulle viimein.. Mä en halua koskaan saada lapsia - mitäs siihen sanot?!"

"Yksinkertaisesti: Hyvästi ja painu helvettiin mun elämästä. Mä en enää tarvitse tätä.."

Nouset penkiltä ja lähdet kävelemään paikalta.

"Anssu! Älä mee, mä rakastan sua - tapan itteni jos sä et rakasta mua."

Pysähdyt ja käännyt huutamaan.

"No, vittu - siitä vaan! Ei se todellakaan ole minun ongelmani enää! Oot vedättänyt mua yli vuoden ja vielä siinä iniset armoa. Hyppää vaikka junan alle - ei kiinnosta. Mä lähen tästä kapakkaan!"

Tuokiokuva helvetin alusta tuhoutuu, samalla tavalla kuin neutraali olotila elämästä hajoaa. Tahmeus katoaa ja tie oli jälleen tyhjä. Kaikki muistuneet tapahtumat ottavat jonkun epämääräisen muodon ja vajoavat tien sisään.

Sinut täyttää outo rauhallisuus, kaikki on nyt harvinaisen selvää. Bussinraato on jostain syystä alkanut palamaan ja sen savupilveen ilmestyy Kaisan hymyilevät kasvot. Hän leijuu eteesi, ympärillesi ja hengityksen mukana tajuntaasi.

Mielesi täyttää kuiskaus, keuhkot myrkyllinen savu.

(tee se, mitä olet menossa tekemään. minä tulen sitten jälkeesi)

- (Kerro miksi sinä suutelit minua? Olisiko siinä kuitenkin joku itu jatkaa elämää?)

(en uskaltanut.. satuttaa sinua)

-(mitä tarkoitat? Et sä voisi satuttaa hajonnutta.)

Savu ei vastaa - hälvenee vain.

Vihamielisyys palaa, askeleita kuuluu jälleen. Sininen käsi tarttuu sinua olkapäästä kiinni ja ravistaa. Tämä on kohtaaminen pahassa usvassa.

"Isä?"

"Älä minua hauku isäksesi! Saatanan luuserihintti sustakin tuli!"

- Mitä se sulle kuuluu? Sähän olet kuollut! Painu takaisin helvettiin! Saatanan juoppo!"

Tällä kertaa lyöt siittäjääsi, joka kaatuu alas, maisemat muuttuvat huoneeksi, jossa joskus leikittiin tosissaan kotia. Lattialle kaatunut hahmo muuttuu säikähtäneeksi naiseksi, Soiliksi, joka kerää itsensä lattialta ylös ja anelee sinua lopettamaan hakkaamisen, löit jo kerran ja kohotat nyrkkisi uuteen iskuun uhoten samalla:

"HELVETTI! MÄ EN ENÄÄ EDES TAJUA MITÄ IHMETTÄ OON SUSSA KOSKAAN EDES NÄHNYT!"

Kaljapullosi räjähtää seinää vasten.


Anselmi hätkähti hereille. Pienikasvuista männikköä vilisti ohi, lepo oli kylläkin piristänyt ruumista, mutta mieli oli säröillä. Anselmi otti juomaansa ja päätti olla murenematta omiin käsiinsä. Parin siemaisun jälkeen sen vaara oli kadonnut. Mies jopa hymyili katsellessaan ohi viliseviä maisemia. Taivalkoski olisi seuraava isompi taajama kilometrikylttien mukaan.

Hän laittoi penkin vähän lisää taaksepäin ja mietti viimeisintä painajaistaan. Pitikin Kaisan tahattomasti muistuttaa siitä isyysasiasta. Hämeenlinnassa sattui sekä tapahtui sen eron jälkimainingeissa. Sairaalareissuja ja lausuntoja psykiatreille entisen naisystävänsä mielenterveyden kunnosta, naivia tunnetta siitä - että kuitenkin se asia kuuluisi hoitaa kuntoon. Kaikkea tuota nyt ei todellakaan olisi tahtonut muistaa.

Miestä jälleen kadutti suuresti se että oli silloin tuona aikana kohottanut nyrkkinsä ja lyönyt Soilia. Kaikki tuolloin oli liikaa ja tuolloin viha läikkyi pahemman kerran yli ja raivokohtaushan siitä tuli.

Hän pudisti päätään ja kirosi jälleen sitä - että sattui olemaan mies, joka tahtoo tehdä vain hyvää. Maailmassa vaan ei taida olla enää tilaa hyvyydelle, isänsä jalanjälkiä ei Anselmi millään lailla olisi omassa elämässään tahtonut toistaa - mutta tapahtuneelle ei enää voi mitään.

Muistot tuosta ajasta hän työnsi taka-alalle turvautumalla kaivamalla repustaan sinne hylkäämänsä iltapäivälehden ja lukien uudestaan sen artikkelit samalla tyhjentäen matkaevästään. Nyt voisi vain nauttia matkasta asioita sen enempää murehtimatta mennyttä elämää. Mennyt, mikä mennyt.. Laskeva aurinkokin oli tullut pilvien takaa valaisemaan maisemaa.

Anselmi tarkkaili tietä auton käytyä Taivalkoskella. Nyt olisi hyvä havainnoida kilometrikylttejä sekä kaikkia mahdollisia opasteita, joista voisi katsoa koska Kuusamo olisi kyllin lähellä - jotta täytyisi laittaa puhelin päälle ja soittaa Ilarille. Ei se itse puhelu miestä pelottanut, vaan se mitä viestejä sen aikana tulisi etelästä. Kuusamoon oli vielä onneksi 60 kilometriä ohi vilahtaneen opasteen mukaan. Vielä siis oli aikaa keksiä jotain sanomista, jos sattuisi saamaan vaikka puhelun äidiltään tai joltain muulta jolle Pasi kostonhimossaan olisi asiansa raportoinut. Mies muisti sen hätävalheen, jonka oli aamulla kertonut naapurilleen. Turkuun olen menossa kaverille. Sillä voisi pelata lisäaikaa, ennen kuin joku taho alkaisi etsiä kadonnutta. Todellisuus iski tyhjennystarpeen tullessa tajuntaan, mies kävi auton vessassa.

Palattuaan hän istahti jälleen mukavaan asentoon ja katseli ikkunasta ulos. Seutu oli mukavan näköistä, Lapin tuntuista maastoa. Päivä alkoi hämärtää pilvistyvän taivaan alla ja bussin sisävalot syttyivät. Aina silloin tällöin näkyi joku järvi, vesistöjä. Anssua hymyilytti vaimeasti. Kuolemanjärvi oli hyvä keksintö ja täälläpäin sellainen olisi. Pääsisi kenties siis viimein lepoon haaveilemallaan tavalla. Tai se oli ollut matkan tarkoitus siihen mennessä, ennen kuin oli törmännyt junassa Kaisaan. Miestä hymyilytti tuo salaperäinen nainen, jolta oli saanut puhelinnumeron.

Kaiken varalta - kuten he olivat Oulussa jutelleet.

Toimintasuunnitelmassa oli aina joustamisen varaa jos jotain toivoa löytyisi. Toisaalta Anselmi ei tahtonut pettää Ilaria - olivathan he suunnitelleet netissä hyviä hahmotelmia masennuksissaan jo pitkään.

Seutu oli kyllä kaunista, mies uppoutui hetkeksi ihailemaan tien vasemmalle puolelle avautuvaa suurta järveä, sen selkä heijasti auringonlaskun hohtoa taivaalta. Jälleen siis uusi vesistö - täälläpäin niitä olisi aika paljon - soista maata. Sitten hän käänsi päänsä vaistomaisesti katsomaan vastaantulevaa sinistä kylttiä auton valojen valaistaessa sen. Kun mies erotti, mitä kyltissä luki - hän naurahti, sillä se sana kävi juuri muistettujen keskusteluihin sopivasti. Se oli paikkakuntakyltti "Kuolio".

Ilo haihtui nopeasti kun hän muisti Ilarin maininneen viimeisessä viestissään, että kuoliosta Kuusamoon oli alle 30 kilometriä.
”Että sitten kun oot niillä main, niin soita mulle”. Oli ollut puhe.

Anselmin siis täytyisi kaivaa puhelin esille ja katsoa miten maailma oli nyt asettunut. Kännykkää kun ei ollut tullut katsottua sitten Riihimäen. Pian vastaan tulikin tienviittoja, risteysmerkit ja niiden jälkeen opasteita. Auton etuosassa kilahti kello sen merkiksi, että joku tahtoi jäädä pois. Auton hiljentäessä vauhtiaan, mies ehti näkemään kyltin "Kuusamo 22" Nyt olisi aika kytkeä virrat päälle puhelimeen ja tehdä puhelut. Ilarin numero olikin puhelutietolistan ylimpänä.

"Ilari"

"Moro. Mä täällä, Anssu. Oon täs Kuolion kohdal tulossa. Tästä varmaan menee se puoli tuntia sinne."

"joo-o sen se siitä kulkee. Ite voisin lähtee sua kohta vastaan kävelleen. Ja tuu vaan ihan asemalle asti - mä venaan sen edessä sua. Tunnistat mut kyllä - mul on Panteran paita ja muutenkin mustiin pukeutunut pitkä ja hoikka pulipää. "

"Heh. Jep. tehdään niin. Pianhan tässä nähdään, jutellaan sitten lisää. moi"

Puhelun aikana Anselmi oli kuullut tuttuja piippauksia luuristaan, jotka olivat merkkejä tulleista viesteistä. Ennen niiden tarkistamista, matkaeväästä napataan siivu. kuusi viestiä tullut. Raskaasti huokaisten hän alkoi lukea niitä. Ensimmäinen oli Pasilta. "Anssu, mä sit kerroin susta sun äidille kun et vastaillut. Se syytti mua valehtelijaksi - mut vain ensin. usko se sitten sen videon nähtyään." Muita viestejä Anselmi ei ehtinyt lukea, sillä kännykkä alkoi soida. Näytössä luki "äiti soittaa". Tällä kertaa poika vastasi äitinä puheluun.

"Haloo"

"Anselmi, äitisi täällä. Onko se totta mitä se Pasi on sanonut susta?"

"On se.. tavallaan."

"Siis kaikki se Mitä se näytti.. Sä oot kuitenkin mun poika ja mä rakastan sua. Se on sun elämä ja ainoa mitä mä tahdon on, että olet onnellinen."

"Tiedän mä sen.. Anteeksi.. Kyllä sä varmaan tiedät - että tää on mulle vaikeata sanoo sulle. En mä sellainen oikeasti ole. Kokeilin vain ja nyt kadun. En mä tahtonut sua mitenkään huolestuttaa asioillani."

”Niinhän sä oot tehnyt aina. Se vain loukkaa, että miksi et ole puhunut mulle tästä!? Missä oot menossa ja koska tuut kotiin? Tahdon nähdä sut!"

"Se on ollut mulle vaikeata aina - se asioista sulle puhuminen - tiedät sen. Mä oon nyt Turussa käymäs kavereilla. Mennään sitten laivalle.. Äiti - anna anteeksi kaikki. Mä en vain ole pystynyt juttelemaan asioista. Anna anteeksi kaikki. Mun kämpältä löytyy sitten asioita. Mun pitää nyt lopettaa, nousen kohta tästä bussista.."

Anselmi ei kuunnellut mitä äitinsä vastasi, vaan sulki puhelun. Kyynel tuli ulos ja se piti pyyhkäistä pois. Häpeä valehtelusta valtasi taas alaa mielessä, ikkunasta vilisevä maisema ei ollut todellakaan Turun kaupunkikuvaa - vaan pimenevää Lappia. Kohta auto olisi perillä Kuusamossa. Mies korjasi itsensä taas nopeasti nauttimalla loput matkaeväästään ja tutki viestit loppuun. Yksi viesti sai hymyn Anselmin kasvoille. Se oli viesti Kaisalta.

"Moi. Kaisa tässä. miten matka on mennyt? Soittele kun voit!"

Mies nappasi viestistä numeron ja tallensi sen viimeksi soitettuihin puheluihin sillä mielellä, että se olisi heti valmiina kun joskus avaisi jälleen kännykän. Hän tahtoi pitää sitä suljettuna - ettei tulisi liikaa muistutuksia vanhasta elämästä stressaamaan matkantekoa.

Pasin viesteihin hän vastasi tekstiviestillä yksinkertaisesti "Kiitos iha vitusti ja hyvästi. Paha että tavattiin." jonka jälkeen hän taas sammutti puhelimen ja laittoi sen reppuunsa. Moneen kertaan luetut Ilta-sanomat saivat olla taas ajantappokeino vähän aikaa. Eihän tässä muutakaan enää ollut tekemistä kun odottaa lisääntyviä merkkejä asutuksesta. Samalla hänen valtasi tunne, että täytyisi kai tuntea jonkin asteista turhaa syyllisyyttä siitä - että juuri valehteli äidilleen olinpaikkansa väärin sadoilla kilometreillä. Tunteen esti järkipuhe: Tehty, mikä tehty.

Katuvalotettu osuus tiestä tuli vastaan merkkinä matkan ensimmäisen osan päättymisestä.


7. PITKÄN TAIPALEEN PÄÄSSÄ

Vastaan tuli paikkakuntakilpi "Kuusamo" ja pikkuhiljaa tihentyvää asutusta, eli kaikki se mitä Anselmi oli nähnyt netistä totuttaessansa itseään reissuun: liikenneympyrä sekä isoja kauppoja. Ne tulivat vastaan ja se tarkoitti vain yhtä asiaa: Hän oli viimeinkin perillä ainakin Kuusamossa. Hyvillään matkan tästä vaiheesta, hän ei voinut pitää tilanteeseen kuuluvaa vakavaa ilmettä kasvoillaan. Auto kääntyi keskustaan johtavalle tielle ja olisi pian bussiasemalla. Viimein Anselmi tapaisi kaltaisensa miehen, jonka kanssa oli jutellut pitkään netin kautta.

Katuvalot loistivat sateesta märästä asfaltista, kun kaupunki valui bussin ikkunoiden ohitse. Auto pysähtyi ja Anselmi keräsi tavaransa. Noustuaan autosta ja kiitettyä kuskia, hän etsi katseellaan sellaista hoikkaa, pitkää kaljua miestä jolla oli nahkatakki, Panteran paita ja mustat housut. Nämä tuntomerkit Ilari oli kertonut itsestään. Muut matkalaiset katosivat – kuka minnekin. Liikennepaikan edusta kuten tyhjeni ihmisistä, paitsi yhdestä ja tämä kävelikin Anselmia vastaan.
Tuollainen tummiin pukeutunut mies, joka tervehti tulijaa. Tässä he olivat - viimeinkin. Miehet kättelivät.

"Tervetuloo Kuusamoon!"

"Kiitosta.. Niin.. Mä siis oon Anselmi Hietanen, tuttavallisemmin Anssu. "

"Ja mä oon Ilari Hautala, kavereille Ille. Mitenkä matkat menivät?

"Ne meni ihan hyvin, vaihdot sujuivat kuten piti ja junassa satuin saamaan ihan jännää matkaseuraakin.. Ja nyt oon viimein täällä. On kyllä kiva kohdata vihdoin!"

" Joo, kiva kyl nähdä! Ja sehän kiva kuulla et ei ollut tylsä istua. Niin.. Mä asun tuolla melkein kilsan pääs keskustas. Sulla ei varmaan mitään sitä vastaan oo - jos käveltäisi sinne, vaikka toi sää on tällainen?"

"Ei mulla mitään pientä reippailua vastaan ole. Tulihan siinä istuttua - ja kyllä me varmaan juttuun tulemme! Vielä kun toi ilmakin on noin kaunis - Hiljasta sadetta - niin mikä täs on kävellessä!"

Ilari naurahti ja oli samaa mieltä - hyvin tässä tuli juttuun ja hyvä niin. He lähtivät siitä sitten Ilarin luokse. Matkalla he tutustuivat enemmän ja kertasivat asioita, joita oli tullut esiin nettikeskustelujen pohjalta - niistä juteltaisiin enemmän illan aikana. Ilarin valitsema reitti oli se suorin, parin puiston läpi ja sitten yhtä katua pitkin.

Ilari asui Kuusamon keskustassa, punatiilisessä kerrostalossa ja sen kolmannessa kerroksessa.
Lukittuaan ulko-oven perässään, Ilari kätteli uudelleen Anselmia sanoen:

"Tervetuloa vielä kerran tänne. Voinkos ihan halata? Kato kun mä oon tunteellinen mies ja se o sentään iloluontoinen ilta tulossa ja oottanu sua tänne jo kauan."

"Kyllähän sitä halata saa. Itsekin kun olen odottanut tätä hetkeä kauan, niin joku jäänrikkoja olis ihan jees.."

Halauksen jälkeen he asettautuivat taloksi. Ilari kysyi tahtoisiko Anssu vaikka oluen tai jotain. Vieras otti oluen vastaan, nyt sen aika olisikin. Kaapista löytyi siis kaksi tölkkiä, ne mukanaan he siirtyivät olohuoneeseen. Ilarin asunto oli tummilla väreillä sisustettu parvekkeeton kaksio, toisista paikoin vähän koruton ja toisista taas boheemi - kämpän valkoinen pohjaväri antoi tuolle kodille hyvän kontrastin.

Anselmi asettui istumaan sohvalle ja isäntä nojatuoliin. Kuului kaksi sihausta ja miehet alkoivat rentoutua. Ensimmäisten siemaisujen jälkeen Ilari aloitti puheenvuorot.

"Mitenkä matkasi sujui muutoin?"

"Sujuvasti se meni. Eikä paljon kyl väsytä, kun tuli aina silloin tällöin torkahdettua. Mut ei ne pikku-unet paljoa rentouttanut, painajaisia tuli nähtyä. Kuten olen siel netis kertonutkin, niin mul on aika paljon kestettävää elämässä."

"Niin.. Itelläkin se syyllisyys ja kaikki muut asiat on tehnyt öisin tepposiaan. Eli unta joskus ei saa. Nii ja sitten tää tauti. Sanon suoraan, et kuolemaksi se on. Kuule Anssu.. Sitä vain kysyisin, et kait tässä voi alkaa puhua heti ihan vakaviakin?"

"Ilman muuta, sitä toivonkin ja hyvä vain että pystytään puhumaan suoraan myös kasvotusten. Eikä pelkkien näppäimistöjen varassa."

"Totta. Sitä mä vähän pelkäsinkin, ettei kumpikaan sitten uskalla alkaa puhua asioista kun näkee. Siksi mä varasin tuonne kaappiin parit oluetkin – ihan vain helpottamaan, jos olis tarvetta."

"Kaipa ne tulee tässä juotua, ei niin kuin siksi että mä niin paljoa joisin - mutta vaan sen takia, et eipä tässä varmaan tule sitten enää otettua kuppia.. Äh. mitä mä valehtelemaan - tai siis vähättelemään totuutta kuten mulla on ollut tapana tähän saakka.
Siis sen saakelin stressin vuoksi sitä on tullut alettua juomaan vähän liikaakin. Paljastumisen pelko ja sitten se - mitä mun elämä siellä Kouvolassa sitten olisi. Kaikki se painaa. Tai painoi.. Matkalla mä kuulin että mun salaisuuteni on paljastunut. Eli nyt tuntuu kyllä helpottuneelta olla nyt täällä - kaukana poissa."

"Aivan. Sitä miekin oon tässä ajatellut, sitä jos kaikki saa tietää.. Sitä ei jaksaisi, vaikka ne sanoisikin et on ihan sama mikä olet."

"Kerta kaikkiaan. Jos ei ole erilainen - niin on helvetin helppoa sanoa siten."

"Totta! Mut hyvä että sä et tota kaljaa arasta, sitä kun vain menee.. Mutta totta puhut.. Itsellänikin sitä juomaa on mennynnä aika lailla just stressin takia. Lääkkeet kyllä vähän rajoittaa sitä.

Onneksi nyt on vähän parempi vaihe tätä vitun tautia menossa. Lääkkeitä ei tarvitse niin paljolti, mutta sitä vaan tietää ettei tätä kauaa kestä. Kohta niitä mömmöjä on varmaan otettava kaksin käsin joten kyllä - parempi tosiaan olisi olla kaukana poissa. Kuolleena ja poissa ihmisten mielistä."

Ilarin ääni vakavoitui sanoessaan tuon vastineen. Nyt tuli hiljainen hetki, jolloin kumpikin sen tiesi - että loppu olisi lähellä niiden asioiden vuoksi joiden takia he olivat nyt tässä huoneessa – sekä että jommankumman täytyi ohjata tilanne siihen suuntaan, ettei kumpikaan olisi murtunut.
Anselmi otti hörpyn tölkistään ja sitten rikkoi hiljaisuuden.

"Niin.. Elämää kun ei aina tarvitsisi sietää. Saa varmaan kysyä Ille.. Että mikä syöpä sulla on, ku ei siitä vielä oo juttua enemmän ollut?"

"Saahan sitä. Se on maksasyöpä, eivätkä lääkärit voi leikata koska mulla on myös heikko sydän - Oma lääkäri sanoi ihan suoraan, että jos leikkausta yritettäisiin - niin kuolisin leikkuupöydälle. Ainoa toivoni on juuri se lääkehoito."

"Eli elämäs jatkuu ainaisessa sumussa?"

"Heh. Se oli hyvin sanottu, Anssu. - Ja täydellisen totta. Nää lääkkeet kyllä sekoittaa pään. Se mun ennuste on aika huono. Lääkärit on sanoneet, että mä pystyn elämään tällaista siedettävää, normaalihkoa elämää enää vuoden, pari. Elikkä edessä olisi hoitojen takia pakkomuuttoa Ouluun.
Siis jos taudissa ei tule mitään käännettä pahempaan. Mömmöt sen jälkeen kuulemma pehmentävät pään niin pahasti - ettei yksin eläminen enää onnistuisi ja täällä Kuusamossa ei ole sellaisia hoitoja."

"Hyvältä sä, Ille, kyllä nyt näytät, ei näe ulospäin et sussa olis mitään muuta vikaa kun syntymähumala."

"Heh.. Aivan! Mutta se on vain tää väliaikainen vaihe."

"Eikös se tavallaan ole hyvä - meinaan sun elämäsi ei vielä muutu pahemmaksi?"

"Totta. Mutta.. nii.. On kerrottava tää kyllä jollekin.. Siis tätä mä en oo tätä kertonut vielä kellekään. Anssu - sä saat tän ekana tietää.. Ku.. Mä tässä pari päivää sitten löysin suihkussa o- ollessani itsestäni uusia kyhmyjä. Tiedän, että ne ovat niitä etäpesäkkeitä. Että se väliaikainen vaihe taudista olisi pikkuhiljaa sitten lusittu."

"Eikä! Mä olen tosi pahoillani puolestasi! Jos ne kuitenkin olisivat jotain muuta..?

"Kiitos. Sitä samaa itsekin kyllä toivon, mutta täytyy kylmä totuus myöntää ja tajuta se. Mun elämä on muuttumassa puolen vuoden sisään aikamoiseksi kärsimykseksi - jota e- ei kestä."

Tähän saakka Ilari oli niiskuttanut kertoessaan syövästään ja ilmoittaessaan ensimmäisen kerran jollekin sen, että tauti etenee. Anselmi oli valmiina lohduttamaan toista, jos tämä murtuisi itkuun. Se oli käynyt keskustelun edetessä aika lähellä, mutta nyt vain Ilari nielaisi ja jatkoi juttuaan.

"Niin.. Siinä samalla menisi se ajokorttikin - enkä mä sitä kestäisi.. Ihmisen täytyy päästä liikkumaan. Autohan multa meni toissa vuonna kun yksi helvetin tyyppi - jolle lainasin sitä - kolaroi sen kännissä lunastuskuntoon."

"Kuoliko se edes..?"

"No ei, selvisi vain katkenneilla jaloilla. Mut kaveruus meni. Sainhan mä siltä jotain korvausta.. Mutta onneksi, nyt kun on ollut huonoo aikaa enkä ite oo ratin taakse uskaltautunut - niin se mun kaveri – Saku - on kyydinnyt mua. Se on mun paras ystävä ja liittymäs seuraan sitten tässä kuten netis kerroin."

"Joo. Muistan, odotan kyllä sen tapaamista."

"Kyllä se tunnin sisään ilmestyy. Tosiaan.. Me sen Sakun kanssa ollaan lähetty vain ajelemaan jonnekin. Pitkiä matkoja.. Ihmisen vaan on päästävä liikkumaan."

"Ilari - toi on kyllä totta. Itsekin toisinaan oon sieltä Kouvolasta käynyt Helsingissä tuulettumassa kun junalla pääsee nopeasti sielläpäin."

"Totta. Ja kuule Anssu, älä turhia sitten kerro sille Sakulle - kun se tulee - että mitä kerroin kyhmyistäni. Mä en sitä viihtisi liikaa huolestuttaa. Sillä kun on omiakin huolia."

"En, en kerro tietenkään. Muhun voi luottaa. Mutta, Ille. Muista että vaikka toi tilanne on nyt sulla paha - niin eihän siitä tarvitse kaukaa kärsiä! Elämä on nyt!"

Ilari nyökkäsi ja he kilistivät tölkeillään yhteiselle päätökselle - päätöksestä. Anselmin viimeisin lause oli vapauttanut ahdistavaksi valahtaneen tunnelman. Nyt olisi ilon aika jolloin nautittaisiin siitä vähästä, mitä loistoa elämän kipinässä olisi jäljellä. Ilari poistui vessaan vähän siistimään kasvojaan. kun sitä itkua oli taas vähän päässyt tulemaan ja silmät olivat sen vuoksi punaisina. Anselmi jäi istumaan ja tyhjensi tölkkinsä. Hän alkoi miettiä omaa tilannettaan. Nyt kun totuus oli paljastunut kotipuolessa äidille, niin sitä ei enää kehtaisi nähdä. Täytyisi itsekin kertoa totuus asioistaan ääneen. Nyt olisi sen aika.

Ilari palasi, asettui taas istumaan nojatuoliin. Anselmi alkoi vuorostaan puhua elämää kasvava pala kurkussaan.

"Niin, Ille.. Se mun homma.. Mä sain tosiaan tossa matkal tietää, että yksi tyyppi - rehellisesti puhuen mun ex, joka ei eroa tainnut tajuta - on kertonut mun äidilleni mitä mä oon.. Mitä oon tehnyt, mistä tykkään ja niin edelleen. Sillä oli mukanaan ollut kuvia ja videoita.. Mä en enää kehtaa mennä sinne, en kestäisi sen syyllistämistä. Tälläkin hetkellä se mutsi luulee, että mä oon jossain Turussa kun sen hätävalheen heitin - että lähdin risteilylle."

"Aivan.. Ymmärrän.. Sulla ei ole sitten mitään halua palata sinne etelään takaisin?"

"Eipä taida olla. Eikä oikeastaan enää jaksamista jatkaa tätä elämää. Itseään kun ei kerta kestä - niin eipä sitä pysty olemaan koskaan onnellinenkaan. Hävettää kyllä valehtelu Turusta, toistin sitä valhetta myös parhaalle ystävälleni - kun soitin sille kertoakseni että katoan maisemista vähäksi aikaa. Kas kun soitin sille siis siksi, ettei olisi huolissaan - että silläkin olisi tiedossa joku syy - miksi minua ei näy.
Masentunut minä olen kaikesta siitä mitä itse olen, ja kaikesta siitä, mille ei vaan voi mitään - vaikka tahtoisi. Ja.. mä oon tehnyt elämässäni myös osani pahoista teosta. Nekin painaa miestä kasaan."

"Jaan tunteesi.. Tiedän helvetin todellisesti noi tunteet! Niin.. Anssu, saakos kysyy miten te sen eksän kanssa tapasitte ja mikä meni mönkään?"

"Saahan sitä, kato.. Mä tapasin sen Helsingissä yhdessä baarissa kun olin vuosi sitten tuulettamassa itseäni siellä. Nii.. ja sen nimi on Pasi. Me tultiin hyvin juttuun ja - kun baari meni kiinni - se kutsui jatkoille kämpilleen. Mä ajattelin siinä että mikä ettei, ei tarttis ainakaan mennä yksin hotelliin. Se oli hyvä puhumaan kun sinne sitten jäin aamuun saakka vaikkei pitänyt. Vaihdettiin kuitenkin numeroita ja sitten mä lähin takas Kouvolaan."

"Ja sitten..?"

"No mä näin sitä pari kertaa huvin vuoksi, sitten se juttu alkoi mun osalta hiipua, ei se enää kiinnostanut. No sitten yksi ilta kun taas olin Hesas tuulettumas - niin käytiin sen kans baaris. Oltiin siel pilkkuun asti ja sitten se puhu mut taas jatkoille kämpilleen. Mä en muista mitä kaikkea siinä tuli juteltua sen yön aikana. Aamulla mä lähin aikaisin, nopeasti. Ja luulin et se tajusi siitä jotain - mutta se ilmestyi sitten kuukauden päästä Kouvolaan. Oli käsittänyt tilanteen totaalisesti väärin, oli irtisanoutunut siellä töistään ja oli muuttanut sinne Kouvolaan - ja otti yhteyttä vasta sitten kun asu jo siellä Kouvolas, että yllättäisi iloisesti. Tosi ”iloinen” ylläri se olikin.."

"Johan on outo hyypiö.. Ja sä tietty sanoit harvinaisen selvästi kuinka asiat olisivat?"

"Aivan. Mä oon tainnut kyllä tästä kertonut niissä viesteissäni netis.. Mut kyllähän sitä sitten - jostain velvoitteesta - tapasin pari kertaa mutta sitten jätin sen kylmästi yksin. Se yritti sitten palata Hesaan – mutta sen työpaikka oli jo mennyt, asunto samaten. Sille jäi kaupungin vuokra-asunto ja hanttihommaduuni jota se vihaa. Siitä sen viha mua kohtaan alkoi. Meillä oli paha känniriita kuukausi sitten. Siitä lähti jotain huhuja liikkeelle ja mä aloin sit suunnittelemaan tätä reissua tänne. Sä astuit sitten kuvioihin netistä."

"Ja nyt olet täällä Kuusamossa ja se kertoilee susta kaikkea kaikille siellä Kouvolassa?"

"Aivan. En mä sinne tahdo enää palata.. Mun kaverit, työkaverit ja perhe syyllistäisi mua liikaa ja puhuisi selän takana - ikään kuin tässä ei olisi muutenkin jo kestämistä olla mitä on. Tahtoisin elää ilman tätä asiaa, mutta kun se on osa mua, niin se ei mun mielestä kuulu kenellekään – ja sitten kun nyt paljastuu ne asiat sen Pasin toimesta - niin ovat sitten olevinaan niin vitun loukkaantuneita siitä kun en ole itse kertonut et mikä olen. Helvetin sekavaa siedettävää, kuten tiedät..
Ja tottahan se on, etten mä oo itseeni tyytyväinen sen suhteen kuinka sen homman hoidin. Pasilla on syytä kyllä vihata mua."

"On mullakin noita juttuja takanani, joita kadun. Että ne olisi voinut kyllä tehdä toisinkin. Viime kesänäkin oli pari juttua Oulusta ja Kajaanista. Kaksi kaupunkia, joihin en enää niin tahtoisi mennä."

"Niin.. Kesä. Jos puhuittais siitä? Oli hienoo aikaa kyllä se viime kesä. Toisinaan tunsin olevani jopa onnellinen. Onko sulla, Ille muuten mitään mielenkiintoa odottaa ensi kesää ja katsoa sitä jonkun laitoksen ikkunasta sidottuna sänkyyn? Sehän on se valitettava tulevaisuutesi."

"Ei ole, en todellakaan tahdo muuttua yhdeksi sellaiseksi kuolaavaksi idiootiksi, joita näin kun kerran vierailin sellaisessa laitoksessa. Silloin tuli päätettyä, että mieluummin kuolema - kun sellainen kohtalo.. Mut, Anssu, eihän täs nyt hiljaisuudessa tarvitse märehtiä, vai mitä?"

"Eipä ei.. Kuule, Ille, Sähän kerroit niistä soittolistoista joita sul on siel Youtubes? Niitä varmaan voisi soittaa..?"

"jep. mustaa metallia, ankeata sellaista - joukossa myös aina silloin tällöin pikkupiristeitä. Laitanpas sitä muuten soimaan, että tässä pääsee fiiliksiin. Mä haen läppärin ja hae sä Anssu kaapista meille uudet oluset! Vissiin kohtapuoliin se Sakukin ilmestyy tänne."

"Sehän kivaa, tapaa senkin - odotan jo. Mut joo.. Haenpas sieltä keittiöstä sen täydennyksen, että pääsee tämä ilta kunnolla alkamaan."

Ilari haki läppärinsä, kytki sen stereoihinsa ja kohta asunnossa soikin Black metalli. Anselmin kaapista tuomat oluet tekivät tilanteesta osittain lämpimän - ja osittain taas kyynisen ahdistavan. Tuota tunnetta torjuakseen - miehet alkoivat keskustella musiikista, mieliyhtyeistä ja siitä kuinka mahtava tyylilaji oli soitossa. Yhteisestä päätöksestä miehet tahtoivat nyt pitää mukavan illan, tulivathan he juttuun aika hyvin. - huomenna tapahtuisi lähtö.

Musiikin kauniisti soidessa Anselmi alkoi avautua lisää samalla siemaillen viljajuomaa. Hän kertoi jälleen Ilarille siitä tunteesta, että pitäisi kai jollain tasolla tuntea syyllisyyttä siitä - että pilaa monen ihmisen elämän katoamisellaan. Tuon jälkeen hän piti pienen tauon, siemaisi juomaansa ja jatkoi:
”Mutta tämä ei vain tunnu miltään..”
Ilari ymmärsi ja siitä alkoi mustanpirteä keskustelu niistä aiheista Ilarin aloitteesta, joita he olivat netissä jutellessaan sivunneet.

"Kato, toinen meistä on kuolemansairas, siis että kuolee taatusti - ja toinen taas muuten tahtoo vain kuolla, niin molempia tässä pitää auttaa. Anssu, katos kun tää yhteiskunta tuolla tahtoisi meidät hoitoon. Minut ne turruttaisi lääketokkuraan odottamaan vääjäämätöntä eliminoitumista ja sinua tää Suomi arvostaisi sen verran paljon, että sen jälkeen kun sinä lähitulevaisuudessa varmaankin yrität itsaria, onnistumatta siinä - niin valkotakkisedät ottaisivat sut kiinni ja raahaisivat pakkohoitoon."

"Totta, olet siinä kyllä hyvin oikeassa. Kumpikaan ei pärjäisi elämässä tästä tulevaisuuteen. Pelottavan lähellä vain on loppu, mä en lähde tästä kaupungista enää etelään. Sen olen päättänyt. Joten.. Otetaanko huomenna siis osoitteeksi se suuri tuntematon sen Sakun kanssa, mitä on juteltu?"

"Otetaan vain.. Sehän tässä on ollutkin suunnitelmissa.. Itse tahdon hukata itseni jonnekin. Ei tää tällainen elämä on hyvästä.. Olla oman itsensä vanki niin monella eri tapaa."

"Puhut kyllä harvinaisen totta. Kato - niissä itsemurhatilastoissa ei ole otettu huomioon sitä, että kuinka moni mies päätyy tappamaan itsensä ihan sen takia - että on, kuten loistavasti luonnehdit, oman itsensä vanki."

Yhteinen sävel oli löytynyt ja juttua lensi yhtä loistavasti, mitä nettikeskusteluissa oli virrannut - kaksi samoin tuntevaa kaveria olivat löytäneet toisensa. Ilari jatkoi asiaansa ja Anselmi kuunteli.

"Tottahan toi on. Itsekin tiedän pari tyyppiä - jotka tappoivat itsensä kenties juuri tuon takia. Itselläni on siitä kaunis juttu menossa, että olen kuolemansairas. Että oikein kukaan ei sitten miettisi niitä oikeita syitä - miksi kuolin. Ne pitävät sitä sairaudesta johtuneen ahdistuksen seurauksena. Tietty minunkin välitön lähipiiri tietää asiasta, mutta eivät onneksi kiinnitä siihen huomiota."

"Sama juttu on minullakin menossa. Mutta entäs on sen laita, että tahdotko kuolla yksin?"

Kysymys jäi ilmaan roikkumaan koska Ilarin puhelin soi, mutta hän hylkäsi puhelun sanoen - että nyt ei puhuta muille. Soittaa se kohta takaisin, se Saku. Mutta vastauksena kysymykseesi sanon - etten tiedä. Vaikea kysymys, siihen löytynee vastaus vasta sitten kun se on ajankohtaista - pitää elää varmaan juuri siinä hetkessä jonka jälkeen se pitää valita.

"Aivan. Tiedät, että ymmärrän sinua paljon. Oletkos muuten samaa mieltä siitä - että mitä tätä tuskaa märehtimään enempää? Kato - me kumpikin ymmärrämme toisiamme, tiedämme saman tunteen - mutta eihän se tänä viimeisenä iltana mitenkään voisi olla myös niin - että voisi vaikka nauttia elämästä?"

"Ei, ei todellakaan. Tässähän kohta ihan masentuu. Niin, kuten jossain viestissä siellä netissä kerroin, niin se Saku, joka juuri yritti soittaa - niin se tahtoisi myös tavata sut. Kuten muuten jo taisin kertoakin.. Niin ja vielä moneen kertaan, sori. Hävettää vähän.. Mut silläkin on sitä masennusta ollut työttömyytensä ja muiden juttujen vuoksi - ja se on viimein tulossa."

"Ei mitään. Kyllähän tässä on juttua heitetty, niin jotain voi unohtua. Taidat todella vaan jännittää sitä - kuinka mä ja se Saku sitten tullaan juttuun?"

"No, Anssu - tuossa oot kyllä oikeassa!"

Ilari soitti Sakulle takaisin. Osana toimintasuunnitelmaa oli alun perinkin näyttää etelän miehelle vähän Kuusamoa, viettää mukava ilta paikallisissa ja seuraavana päivänä vain kadota. Saku tulisi autollaan ja sitä sitten käytettäisiin huomenissa, lähteä kolmestaan kohden suurta tuntematonta. Miehet päättivät vaihtaa musiikit vähän iloisempiin metallisäveliin, olihan noita tummia sointuja kuunneltu jo puoli tuntia. Saku soitti uudelleen ja pian hän liittyikin seuraan.

Hänellä oli mukanaan lisäpakki olutta. Anselmi tuli nopeasti juttuun Sakunkin kanssa, Ilari vetäytyi vähäksi aikaa nukkumaan valittaen voimien loppumista - nyt olis hyvä saada vähän aikaa unta, niin sitten jaksaisi taas myöhemmin. Saku ja Anssu avasivat uudet kaljat ja juttelivat samalla lisää huomaten nauttivansa toistensa seurasta. Vaikka musiikit oli säädetty vähän iloisempiin sävyihin, niin kyllä niidenkin sanoituksissa oli miehiä yhdistävää apatiaa. Puhe kääntyi elämään ja kaikkeen siihen, jonka takia täällä pitäisi jaksaa olla.

Keskustelun lomassa Saku huokaisi hukanneensa elämästään vuosia, johon Anselmi kysäisi:

"Saku. Saakos kysyy, et missä sä ne vuodet menetit elämässäsi?"

"Saahan sitä. Toi Ille varmaan on kertonut, että mullakin on sitä masennusta - nyt aika hitosti. Nuorena sen vuoksi menetin niin sanotun 'normaalin nuoruuden'. Sitten mulla oli kukoistuskauteni, sain merkonomin paperit. Töitä oli, tein työuraa sen kuusi vuotta. Kaikki näytti niin helvetin mahtavalta, oli nainen, Mia, ja töitä. Sitten se Mia petti ja lähti, sen kanssa olin ehtinyt rakentaa elämää muutaman vuoden.. Romahtihan sekin korttitalo ja komeasti."

"Saku, itelläkin oli tollasta, nainen vaan ei tahtonut lapsia ja siks erottiin. Se vain muuttui sen jälkeen oudoksi, alkoi puhua itsarista jos mä en sitä rakasta – niin tekisi sen ja sen sellaista - paskaa."

"Älä saatanassa.. Mia ei mua ole onneksi sellaisella paskalla kuormittanut. Mut työelämä vähän kusi sitten alleen.

Kato kun duuniin tuli joku ihmeen maailmanparantaja pomoksi ja karsi pärstäkertoimella porukkaa ulos. Mä lensin sitten parin kuukauden päästä siitä kun se oli aloittanut siel. Kuulemma se on kertonut muille työnantajille musta juttuja kun ei tykännyt siitä mistä mä tykkään, mitä teen vapaa-ajalla ja niin edelleen."

"Älä vitussa - aikamoista skeidaa.."

"Kiitos! No en mä nyt siis täältä sen takia mitään töitä saa - joista saisi rahaa et pääsisi paikkakunnalta pois.. Siinä meni se - yhteensä viistoista vuotta hukkaan elämästä. Mä oon nyt 32 vuotias. Joten nyt vain kai pitäisi tehdä jotain, muttei vaan jaksa yrittää. Mä olen luovuttanut. Korvauksilla ja suvun tuilla tässä eletään. Siinä oli tämän Saku Pihlajiston itkutarina. Hyvä mies, jota potkitaan päähän."

"Voihan vittu mitä paskaa oot saanut kokee! Hyviä miehiä täällä kyllä potkitaan päähän ja rajusti. Eipä sillä.. En mä ole mikään pulmunen. Mun vanha mutsi luulee, et mä oon nyt Ruotsin laivalla."

"Täh.. kuinkas se nyt siten..?"

"No - kuten olen täs jo kertonutkin, niin tämä on mulle myös pakomatka. Siellä Kouvolassa liian moni sai tietää mun taipumuksista.. Siis kuten täs jo kerroin - niin mä oon bi. Mul oli yksi sählinki kuukausi sitten, joka sit lähti menee omalla painollaan isommaksi asiaksi, mitä mä olisin toivonut."

"Anssu - Sanon aluksi, että mulle ihan sama mikä oot. Ihmiseltä vaikutat. Hyväksyn sut täysin. Mutta ne sun asiat siellä etelässä. Vaikka kuinka sekaisin ne olisivatkin, niin että niillä nyt ei taida enää niin väliä olla?"

"Kiitos, Saku tuosta. Mut eipä taida olla mitään väliä enää.. Nyt tuntuu siltä, ettei enää kannata uhrata voimiaan häpeän tunteeseen. Suuttunut mä vaan oon itseeni, etten paremmaksi elämääni pystynyt rakentamaan. Ilman sitä juttua, mistä äsken sanoin - niin kyllä mulla masennusta muutenkin on ollut. Kato kun elämä on ollut samanlaista jo kauan - rutiineiden toistoa."

"No oikeastaan silloin kun olin siellä töissä, niin viikot olivat sitä samaa oravanpyörää. Päivät töissä, viikonloppuvapailla perussetti tuolla keskustassa. Krapula-aamuja, selviäminen ja maanantaina taas töihin. Se uusi pomo vain sekoitti sitä pakkaa entisestään. Ja - kun sanoin - niin entinen masennus vain pääsi palaamaan. Nykyään sitä vain herää ja tekee mitä tekee ja käy nukkumaan uudelleen."

"Saku, mä tässä olen jo puoli vuotta mennyt sillä, että oikeastaan niiden joka-aamuisten mustien ajatuksien jälkeen lähtö töihin. Vapaa-ajasta siis pitäisi nauttia kaksin käsin, jotta jaksaisi sitä kaupunkia ja stressiä. Toisinaan onneksi on iltavuoroa tai vapaita tauottamaan rutiinia. Muuten samankaltaista elämää."

"Tuttu tunne, mäkin oon antanut maailmalle niin paljon ja mitä sain kiitokseksi? - Paskaa ja kulumat käsiini. En olisi kyllä niitä duuneja tehnyt, jos olisin tiennyt mikä on palkka kovasta työstä - krooniset kivut ja haukut vielä päälle."

"Tiedän.. Itse tein tähän saakka myyjän töitä. Nyt olen niistä sairaslomalla masennuksen vuoksi ja tyypit siellä Kouvolassa luulee, et mä oon nyt jollain hiton Ruotsinlaivalla pitämäs hauskaa. Niin niille hätävalehtelin."

Saku nyökkäsi ymmärtävästi ja suunpieleen nousi hymy. He kilistivät rumalle elämälle pulloilla ja ottivat hörpyt. Sanaton yhteisymmärrys vallitsi noiden kahden miehen välillä. Lyhyeksi jäävä ystävyys oli alkanut. He alkoivat käydä läpi elämänkertojaan ja huomasivat yhteneväisyyksiä niissä. Kumpikin oli viettänyt lapsuutensa rikkinäisessä perheessä, joissa oli ollut myös väkivaltaa. Hiljalleen palatessaan kertomuksissaan tähän hetkeen, Anselmi huokaisi ja otti viimeiset tipat pullostaan.

"Niin.. Se Kouvola. Mä en enää varmaankaan edes sinne palaa, niin miksi niitä siellä olevia asioita nyt murehtia! Kun olen jo täällä, niin antaa mennä. Jos vain nauttisi olostaan ja avaisi vaikka uuden oluen. Sen olen tottavie ansainnut!"

"Anssu puhuu asiaa!"

Ilari oli herännyt levostaan ja liittyi nyt seuraan. Musiikkia vähän kovennettiin ja alettiin suunnitella illanjatkoja. Kello alkoi tulla jo puoltayötä, niin vielä olisi aikaa pyörähtää kaupungilla ennen kuin palvelut menisivät kiinni. Palveluilla Ilari tarkoitti kapakoita. Yksillä ainakin voisi käväistä. Ennen lähtöään he kilistivät "lähdölle" ja katosivat Kuusamon sateiseen yöhön.

He kävivät parissa paikassa ja sitten Ilari alkoi jälleen voimaan heikommin, joten kolmikko päätti että ilta sai olla tässä ja palasi Illen kämpille. Saku ja Anselmi jäivät juttelemaan Ilarin mennessä taas lepäämään. Musiikki alkoi jälleen soida hiljaa, tummaa metallia netistä. Puhe kääntyi itsarifantasioihin, Saku alkoi kertoa omastaan.

"Mä oon ajatellut sitä siten - tuolla pohjoisessa päin kun on hitosti pieniä järviä ja suota. Siis niitä on vaikka kuinka paljon - että jos joltain pyytäis kyytiä ja jäis sitten tökerös paikkaa pois. Odottaisi kun auto katoaisi tien pituuteen.. Voisi tuntua helpottuneelta, ehkä mä hymyilisinkin. Tiedän, että tajuat sen tunteen kun se hetki jota on odottanut koko pitkän matkan - on viimein tässä ja nyt."

Anselmi oli kuunnellut intensiivisesti ja samalla miettinyt, kuinka voi olla mahdollista löytää joku toinen niin saman ajatusmaailman omaava kaveri - mitä Saku oli. Tämä jatkoi saamansa mielenkiinnon innoittamana fantasiaansa.

"Siinä kun seisoisi ja etsiytyisi tieltä pois, maastoon, niin siitä tajuaisi pääsevänsä kaikesta eroon. Kuten tämä olisi päivä, jonka ei olisi pitänyt tullakaan - mutta se oli aina vaan ollut tulossa lähemmäksi - joka pettymyksen kautta, jonka elämä on mulle antanut.."

"Saku, mä tajuan mitä tarkoitat. Olen itsekin ajatellut samankaltaista loppua. Kun yksinäisen mielessä on enää vain hukuttautuminen, poispääsyn ihannointi. Toivo lopusta, viimein saisi sen vapautuksen tästä vankilastani, jonka se erilaisuus teettää."

Saku nyökkäsi ja sanoi ymmärtävänsä. Teemaan sopien hän jatkoi haavekuvansa kertomista.

"Mä kun oon näis maisemis pyörinyt.. niin jossain tiellä, joka halkoi sellaista erämaata - oli kitukasvuisten koivujen täplittämä - melko helppokulkuinen suo, tieltä 40 metriä oli sellaiseen suolampeen matkaa. Sinne voisi kadota."

"kiinnostaisi samanlainen lopetus kyllä muakin. Sehän taisi olla alun perin juttuna, että sä Saku olisit liittymäs meitin matkaan tuon Illen kans?"

"Joo. kyllä. Voin toimii kyl kuskina, mä vein sut perille.. Tai siis minne tahdot. Nii.. onko bensarahaa? Siitä oli puhetta että maksaisit bensat, kun korvaukset eivät niihin riitä niin pitkillä matkoilla."

"Kyl mul on. Siitäkin oli Illen kans puhetta kun suunniteltiin tätä hommaa. Mä otin ennen matkaa säästöistä vähän yli tonnin käyttötilille. Kyllähän sillä muutaman litran löpöö saa."

"Tonnin myyjän palkalla.. Saankos ihan kätellä - siis sinä olet lähdössä oikeasti - en mä sitä epäillytkään, mutta johtunee varmaan humalasta - mut musta tuollainen on komeata. Kunnon lähtösuunnitelma. Sitä arvostan."

"Kiitos. Mä vaan aattelin, että aina kun on ollut rahan kanssa varovainen. Niin jos sitten viimeisellä matkallaan nostelisi automaatista ne täydet summat joka kerta. Jäähän rahaa sitten teillekin.."

"Niin, jos me sitä sitten vielä käytetään.. Mutta kyllä. Tykkään kyllä susta Anssu! Tosi harmi ettei aikaisemmin tosiaan ole tavattu!"

"Samaa itsekin tässä olen miettinyt. Tykkään kyllä teistä, mahtavaa että edes nyt tavattiin."

"Kilistetään meille! - Ja huomiselle.."

"Näin tehdään!"

Kello alkoi olla jo puoli kolmen, mutta Saku ja Anselmi jatkoivat vielä jutteluaan vähän aikaa - hiovat suunnitelmia ja sitten menivät nukkumaan. Tai oikeammin sanottuna sammuivat niille sijoillensa, Anselmi sohvalle ja Saku nojatuoliin. Musiikki loppui kun soittolista oli soinut läpi. Jäljelle jääneet äänet olivat läppärin tuulettimen hurina, kolme raskasta hengitystä ja peltiselle ikkunalaudalle ropiseva sade.


Avaat silmäsi ja näet taas asemalaiturin, tyhjänä. Odotat junaa, joka veisi täältä pois. Juna tuleekin, ovet avautuvat, astut vaunuun ja samassa ovet menevät takaisin kiinni. Juna lähtee etenemään. Huomaat olevasi vaunussa yksinäsi. Istut siitä huolimatta paikallesi, kunnes kuulet naisen äänen. Se kysyy onko vieressäsi oleva paikka vapaa?

Nainen tunnustautuu Kaisaksi. Juttelet hänen kanssaan ja samalla rakastut häneen. Juna saapuu asemalle, nousette junasta pois ja tunnistat paikan Ouluksi.

Lavaste muuttuu saman kaupungin linja-autoasemaksi, päivä muuttuu sumuiseksi yöksi. Etsit katseellasi Kaisaa, näet hänen astelevan sinua kohden kauniin usvan keskeltä, jota valaisivat naisen takana tulevan linja-auton valot. Kaisa juoksee sitä pakoon, mutta bussi on nopeampi. Se törmää naiseen, joka kaatuu pää edellä asfalttiin.

Ympäröivät talot leimahtavat palamaan, naisen ruhosta nousee Kaisan lämmin haamu. Se leijuu luoksesi ja halaa sinua.

Et pelkää, sillä Kaisa puhuu sinulle.

"Anselmi! Ihanaa, että sinä tulit takaisin!"

"Sinä kuolit äsken?"

"Kuolemakaan ei meitä erota.."

"Kaisa, rakastan sinua.."

Sanojen kadottua onnellisuuden mustaan aukkoon, alkaa tuulla kylmästi ja inferno, joka tuhoaa ympäröivää kaupunkia - sammuu. Äänet katoavat tuttuun tahmeuteen. Kaisa muuttui kuiskaukseksi ja tilanne pelottavaksi.

- (Niin minäkin sinua, mutta meidän pitää lähteä.. muuten Pasi ehtii tänne!)

-(Kaisa..? Minne menet? Mitä tarkoitat.. )

-(Minä satuttaisin sinua, varo - takanasi!)

Käännyt ja näet jälleen Pasin, tällä kertaa hän ei ollut haamu - vaan lihaa ja verta. Hänen vaatteensa ovat likomärät ja koko miehen olemus on kännisen likainen. Vihan pilvet nousevat taivaalle. Paikalle alkaa valua väkeä, joka ainoa heistä on joku, jonka joskus olet tuntenut.

Joka ainoa satunnainen tuttava, perheenjäsen tai ystävä ja he marssivat nyt sinua kohden aseet kädessään. Pasi astui lähemmäksi ja huusi katkerana:

"ANSSU! NYT SÄ LÄHDET MEIDÄN KANSSA TAKAISIN KOUVOLAAN!"

"Pasi ja te kaikki muut. Voisitteko vain kadota mun elämästä? En tarvitse teitä enää."

Puhe ei auttanut, raivo sumentaa järkesi ja tartut Pasia kiinni kaulasta ja kuristat tätä järjettömällä raivolla. Kuuluu rusahdus ja Pasin pää notkahtaa luonnottomasti taakse. Kaikki katoaa - jäljellä on vain Kaisan kuiskaus.

-(se on nyt takanasi, Anselmi. Toi tyyppi ja kaikki muut ovat sinulle kuolleet - nyt sulla on vain se, miksi olet nyt tässä.)

Kaisan kuiskaus häviää jälleen. Lavasteet muuttuvat. Kaisa ottaa sinua kädestä kiinni ja suutelee. Kuunsilta hohtaa kauniina meressä. Laiva kyntää hiljalleen avomerellä.

"Anselmi. Olen niin iloinen, että me nähtiin uudelleen ja päätettiin vain lähteä pois."

"Ei ollut muutakaan enää jäljellä. Nyt on vain me ja tulevaisuus jossain."

Ovi aukeaa kannelle, ja sieltä astuu ulos Anselmin vapiseva äiti, joka rikkoo tunnelman värisevällä äänellään.

"Poika. Teen tämän koska rakastan sinua."

Tuon jälkeen vanha nainen kohottaa aseen ja ampuu Kaisan, joka kuolee heti. Tuon jälkeen vanha nainen ampuu itsensä. Et kestä enää, vaan hyppäät laidan yli mereen.

Anselmi hätkähti hereille ja hetken päästä tajusi missä oli. Päässä alkoi vallita jyskyttävä tunne johtuen juomisesta. Hän pyyhki unen aiheuttaman ahdistuksen kyyneleet poskiltaan, nousi käymään vessassa ja sulki tietokoneen. Hän asettui sitten jälleen sohvalle makaamaan ja miettimään tilannetta.
Vielä voisi pettää nämä asunnossa nukkuvat ja lähteä takaisin, ennen kuin joku löytäisi ne kirjeet mattojen alta..

Miehen pään valtasi kuitenkin ajatus siitä että tämä olisi se viimeinen päivä elämässä, päätetty mikä päätetty - eikä näitä kavereita viitsisi pettää karkaamalla. Ja kuitenkaan etelässä ei enää ollut mitään, mikä kiehtoi. Jos hän vaikka Kuusamoon jäisi - niin kyllä joku taho täältäkin tavoittaisi. Hän tyhjensi mielensä kuuntelemalla sateen ropinaa ja torkahti uudelleen unettomaan lepoon.



8. LÄHDÖNAIKA

Ilari oli jo herännyt aikaisemmin ja väsäsi pojille jotain aamupalaa keittiössä. Kello oli tullut jo yhdentoista. Olohuoneen sankarit heräsivätkin siitä sitten nauttimaan kahvista ja leivistä. He juttelivat samalla kevyttä läppää - mikä käsitti ne vakiokysymykset tuollaisten iltojen jälkeen.
Anselminkin oli kerrottava - että kyllähän päässä vähän jomottaa. Mutta täydensi samaan sivulauseeseen sen, että hyvä vaan että vielä krapula-aamun sai kokea - tämä päivä kun olisi varmaan se viimeinen. Muut kuittasivat mielipiteen asiaan kuuluvalla virneellä. He rupesivat siitä pikkuhiljaa hiomaan toimintasuunnitelmaa ja päättivät, että tässä kun vähän aikaa vietettäisiin ja odotettaisiin olojen selviämistä - niin sitten voisi lähtee reissuun. Mutta tien päälle olisi lähdettävä viimeistään puoli kaksi, jotta perille ehtisi valoisan aikaan.

Vierähti kaksi tuntia ja tuli lähdön hetki. Ilari ei ollut juonut yhtä paljon kuin muut lääkityksensä vuoksi, joten hän olisi kuskina alkumatkasta. Anselmi otti reppunsa, Ilari keräsi joitain tavaroita muovikassiin ja Saku kävi läpi Ilarin levyhyllyä ja valitsi sopivaa matkamusaa reissulle. Iloluonteisen tunnelman vallitessa kolmikko puki päällysvaatteet yllensä ja Ilari viimeisenä lukitessaan ovea sanoi asunnolle hyvästejä nauraen, sillä tämä mitä he olivat tekemässä, oli jotain mistä maailma myöhemmin esittäisi kysymyksiä joihin kukaan ei paremmin osaisi vastata - mitä lähtijät tietäisivät.
Suljettuaan ovensa, Ilari vielä repi sen ”Ei mainoksia” lapun uksesta irti.

Pihalla se odottikin. Sakun auto: neliovinen ja tummansininen Saab 900i. Anselmi kävi istumaan taakse, Saku istui pelkääjän penkille virittelemään stereoita ja Ilari kuskin istuimelle autoa käynnistämään. Ilma oli kostea yöllisen sateen jäljiltä, taivas oli pilvessä ja vieläkin tihutti vettä.

He suuntasivat ensin lähimmälle Otto-automaatille, jolta Anselmi nosti luvatut käyttörahat, 240 euroa. Suurin summa mitä kone antoi. Vähempikin kyllä olisi piisannut - mutta jos rahaa tarvitsisi - niin käteisenä se olisi parempi käyttää. Ei jäisi niin paljon jälkiä kotiin tulevaan tiliotteeseen. Anselmi mietti tuota tiliote-asiaa palatessaan autolle, voisihan sitä kyllä koristella matkan aikana – sillä tässä nykymaailmassa on vaikeaa katkaista jälkiänsä, jos tahtoo asioiden sujuvan nopeasti.

Tuon etapin jälkeen he kävivät tankkaamassa auton ABC:llä ja jatkoivat matkaa liikenneympyrään.
”No, Anssu. Mikä suunta valitaan?”

"Heh, kuten sä Ille et sitä tietäisi. Tietty pohjoinen! Ei etelä!"

Johon Saku sanoikin, ettei nyt sinne ainakaan, käännytään vaan kohti pohjoista! Anssua hymyilytti, sillä sää oli yhä pilvinen ja tie hieman märkänä tihkusateesta - siis sää oli juuri sellainen, mitä Anselmi oli tahtonutkin olevan.

Alkumatkasta he juttelivat musiikista. Kaikilla tuntui olevan yhteneväinen musiikkimaku, mikä oli tullut selväksi jo edellisenä iltana.

Ilari kehui auton levykokoelmaa mahtavaksi, sieltä löytyisi sulosäveliä myös koko täksi reissuksi! Tällä autolla kun on niitä reissuja aina välillä menty.
Anselmi puolestaan kehui automankkaa, hieno vehje kun kappaleen nimetkin pyörii näytössä. Matka sujui noissa merkeissä mukavasti, kilometrit valuivat ja pian tulikin vastaan tienhaara, jota ennen Ilari kysyi:

"Anssu saa päättää. Suuntana olisi joko Rovaniemi Posio tai sitten Kemijärvi? Minne käännytään?"

"Antaa mennä Kemijärven suuntaan. Sehän suunta vie enemmän pohjoiseen kun muut."

”Tottahan se on. Vilkku oikeaan siis.”

Autossa oli iloinen tunnelma huolimatta siitä mitä olisi kun matka loppuisi. He ajoivat pari kilometriä kunnes tuli puheeksi se - ettei autossa ollut juomista, limsaa. Sakun ja Anselmin olot kuten vaativat sitä virvoketta, Jaffaa piti saada. Ilari sanoi että pysähtyisi Rukan risteykseen - siinä olis kauppa josta sitä limsaa ja jotain muutakin voisi ostaa. Kyseinen tienhaara pian saapuikin ja he kääntyivät kaupan parkkipaikalle.

Saku meni kauppaan ja Anselmi sanoi Ilarille että lähtisi vähän ulos jaloittelemaan, pitäisi soittaa pari puhelua. Matkalla mies oli muistanut lupauksensa Kaisalle. Heti kun kännykkä oli päällä, niin Anselmi soitti viimeksi valittuun numeroon, muistipaikkaan – johon oli älykkäänä naisen numeron tulomatkalla tallettanut. Kaisa vastasi nopeasti.

"Moi. Anssu täs.. nähtiin Oulun junas eilen.."

"Joo - moi! Olenkin jo odottanut puheluasi, mutta tiesin ettet sä varmaankaan eilen olisi soittanut. Sul oli varmaan Kuusamos muuta ohjelmaa?"

"Aivan, oot oikees. Eilen noiden kavereiden kanssa tutustuttiin ja juteltiin asioista. Oon miettinyt suakin täs.."

"Kiitos. Niin olen minäkin sinua, muttet sä enää koskaan taida tulla tänne Ouluun?"

"Joo, en taida. Anteeksi. Me ollaan nyt Rukan S-marketin pihas ekal tauol ja jatketaan tästä pohjoiseen.. ei tulla kaiketi takas.."

"Hei Anselmi, ei tartte pyytää anteeksi.. Mä oon vähän miettinyt asioita ja tullut siihen tulokseen, etten mä voisi muuta sulle tarjota kun vain vähän enemmän kuin pelkkää kaveriseuraa. Seurustelusuhteeseen mä en enää ala. Mä vain en osaa olla suhteessa. Pitemmän päälle se on osoittautunut pelkäksi katastrofiksi."

"Aivan, kerroitkin siitä silloin. Oikeastaan en itsekään oo järin hyvä suhteissa. Oli mukavaa nähdä sut Kaisa kun se vielä oli mahdollista."

"Kiitos.. Heh.. Sä et varmaan usko, mutta noilla sanoilla mä hyvästelin silloin sen tyypin josta kerron - se jonka olin tavannut silloin kerran yöjunassa."

"Muistan mä. Sääli, ettei elämä aina tarjoa sitä mitä tahtoisi. Ei tässä varmaan muutakaan ole jäljellä, kuin hyvästejen paikka?"

"Olet oikeassa. Sääli.. Olisin tahtonut kyllä nähdä sua vielä, mutten mitenkään olisi tahtonut että sä muutat hyvää suunnitelmaasi. Kiitos sinullekin ja jatkoja!"

"Kiitos samoin. Päivänjatkoja sulle! Kiitos siitä suukosta - lämmitti kylmentynyttä mieltä. Kaisa?"

"Kerro?"

"Mun on sanottava tämä kyllä.. Mä taisin rakastua sinuun, anteeksi mutta se oli tässä vaiheessa vain sanottava."

"Anselmi, ei mitään anteeksipyydettävää. Sillä kyllä itsekin tunsin samaa sinua kohtaan. Mutta meillä ei ole mahdollisuutta tässä elämässä. Asiat ovat vain sellaiset, tiedät kyllä.."

"Totta. Meillä ei ole mahdollisuuksia, mut napattaisiin kyllä kiinni jossain vaiheessa. Mun pitää nyt lopetella, kaveri tulee kaupasta ja me jatketaan heti matkaa jonnekin. Mä varmaan hukkaan tän kännykän jossain vaihees jonnekin.. Joten kiitos vielä kivasta hetkestä."

"Kiitos vain itsellesi.. Rakastuin sinuun, mutta ei ole mitään perustaa mille mitään tässä alkaa rakentaa mitään. Joten mä sanon vain moit ja hyvää loppuelämän tynkää. "

"Totta, en pahastunut.. Kiitos samoin. Elämän tynkää sinnekin."

Saku tuli paikalle kauppakassin kanssa, Anselmi sujautti kännykkänsä taskuun kunhan oli ensin asettanut sen äänettömälle. Niitä tuttuja piippauksia oli kuulunut luurista puhelun aikana merkkeinä tulleista viesteistä - muttei niiden lukemiseen nyt ollut tahtoa. He astuivat autoon sisään.

Ostokset maistuivat heti, Saku oli ostanut pari isoa Jaffa-pulloa ja vähän sipsejä suolan janoon ja parit burgerit jos nälkä tulisi.

Samalla kun Saku vaihtoi levyä soittimeen, hän kertoi - että toi järvi tuossa vieressä antoi inspiraation valita seuraavan kappaleen. Pian auton täyttikin kotiteollisuuden "kuolemanjärvi" kappaleen kauniit ja jykevät saudit. Ilarikin hörppäsi limsaa ja käynnisti moottorin - matka sai jatkua.
Kappaleen puolivälin sanoitukset saivat kylmät väreet menemään pitkin Anselmin selkää.
”Hienoa.. ’Sairasta pilaa – koko elämä.’ Mahtavat lyriikat tuossa biisissä, vai mitä? Käy tilanteeseen. Hieno valinta, Saku!”

”Kiitos, totta puhut!”

”Sairaalta pilalta tää kaikki kyllä tuntuukin, niin hyvässä kuin pahassakin… Elämä.”

”Aivan, mutta hei – sehän jää koko ajan tuonne taakse, sairaan kaunis elämämme..”

Pojat myöntyivät Ilarin ajatuksiin ja alkoivat siitä sitten jutella elämästä, sen kaikkinaisuudesta ja siitä kuinka kaikki vaan maailmassa tuntuu liittyvän kaikkeen.

Ajettuaan pari kilometriä Ilari alkoi kysyä Sakun ajokuntoa. Itse hän ei kauaa enää jaksaisi ajaa kun alkoi taas väsyttää, että hän voisi etsiä jo jonkun levähdysalueen tien vierestä.

Sakulle se kävi, kyllä tässä ehkä jo uskaltaisi lähteä ajamaan. P-alue löytyikin pian, olihan jo tupakkatauon aika. Saku ja Anselmi lähtivät ulos tupruttelemaan, Ilari sillä välin siirtyi istumaan takapenkille - otti repustaan lääkepurkkeja ja nappasi parit pillerit Jaffan kera, nielaisi ja sanoi pojille oven raosta:

"Teki muuten mahtavaa ajaa pitkästä aikaa vielä kerran. Saku - Kiitos luottamuksesta!"

"Ei mitään, hyvinhän se meni. Kyllähän sä vielä voit ajaa jonkun osan matkaa.."

"Se olisi kyllä mukavaa, mutta mä otin äsken aika vahvaa kolmiolääkettä. Ei musta enää ajamaan tänään ole. Mä taidan käydä tänne taakse lepäilemään. Jutelkaa te vain."

Tuon jälkeen hän laittoi oven kiinni ja kävi makuulle penkille. Anselmi otti henkäyksen röökistään ja jatkoi juttelua.

"On kyllä komeata maisemaa täälläpäin! Varsinkin näin kun se ruska on melkein ohi ja puut melko lehdettömiä.. Pakko kehua, vaikka tietääkin sen olevan vain merkki tulevasta talvesta. Mä tykkään luonnosta kyl paljon."

"Jep - syksy on hienoo aikaa. Luonto samoin on sydäntä lähellä itselläkin. Paljon ruskamaisemia on kyllä tässä tuon Illen kans ajellessa nähty. Jaan kyllä tuon mitä sanoit - lehdettömis puissa on sitä jotain.. Niin, kun mä oon ajellut - niin oon katellut samalla sellaista paikkaa, johon täs ollaan nyt reissussa."

"Aivan.. Ootte varmaan jutelleet siitä mistä mä oon kertonut Illelle netissä? – Kuten eilen puhuttiinkin, että joku sellainen erämaataipale harvaan liikennöidyn tien varressa - sellainen minne voi kadota.."

"Jep. Ollaan me juteltu. On niitä tuolla pohjoisemmassa paljon, sinne kyllä ehditään ennen pimeän tuloa tänään. Tai.. sä oot meidän vieras, niin saat päättää - että jäädäänkö vielä jonnekin yöksi ja sit jatketaan matkaa huomenna?"

"Ei. En ole sillä kannalla, vähän pelottaa - että kotipuolessa joku on jo huolestunut ja alkanut kyselemään musta, saanut tietää etten mä millään Ruotsin laivalla ole ja soittanut poliisille. Tiedänhän mä että aikuinen ihminen saa tehdä mitä tahtoo, mutta tiedäthän sä Saku, että ei tällaisessa tilanteessa näistä fiiliksistä oikein pääse eroonkaan.."

"Ymmärrän kyllä. On meilläkin tuolla Kuusamossa omat tuttavapiirit jotka huolestuvat viikon päästä - jos meistä ei kuulu mitään.. Tältä reissulta kun ei oteta yhteyksiä taaksepäin.. Ja nyt nykyään kyl siellä soi hälytyskellot muutamalla ton Illen vuoksi jos ei näe sitä pariin päivään. Se kun tekee kuolemaa..

"Puhuttiinkin asiasta paremmin sen kanssa eilen, ennen kun sä tulit..”

”Anssu. Täytyy kyllä sanoa tää, vaikka itselleen lupas ettei mitään surua nyt tahtois kokee – mutta toi Ilari on mun paras ystävä, ja nyt kun se sai tuon taudin.. On raastavaa kattoo miten se kuihtuu pois.”

”Otan osaa, siis tilanteeseen. Susta, Saku, Ille onkin kertonut paljon. Tykkää susta hitosti. Jollain tasolla kahlehdin teidän kaveruuden vahvuutta. Yhdessä olette ihan kuolemaan asti. ”

”Kiitos. Onneksi otin muuten puheeksi, kun itselleni tuli parempi olo. Ihan tuosta mitä sanoit, Ilari on mulle tärkeä ihminen ja tavallaan hienoa että saatan sen sinne minne se tahtoo. Mutta täytyis kyllä lähtee tästä jatkaan matkaa..”

”Jep, ettei silmännäkijähavaintoja tule liikaa.. Hienoahan tuollainen tukiverkko on olemassa - mutta nyt tässä tilanteessa vain rasite."


"Totta puhut Anssu! Sitä se tosiaan on. Niin.. tän auton rekkari on monen muistissa täälläpäin, niin itsestäkin olisi helpompi - jos suunnattaisiin tästä pohjoista kohti. Se varmaan käy sulle? Mä kyllä tiedän sieltäkin pari paikkaa sitten.."


"Joo käy kyl. Tehdään niin ja jatketaan jo matkaa. Kato - ettei tässä tosiaan ehdi kertyä liikaa havaintoja. Itsekään en oikein tykkää olla aloillani. Eihän sitä tiedä että jos joku huolestunut olisi vaikka tosiaan jo soittanut poliisit mun perään."

"Jeps. Lähetään sitten. Pitää vain matkalla kertoo Illelle mitä täs puhuttiin ja suunniteltiin. Se on nyt vähän aikaa unessa tuolla takana. Se on ottanut taas sen vahvan kipulääkkeen.. Oikeastaan ihme, että se jaksoi ajaa näinkin kauas."

"Se kertoi eilen, et tykkää ajaa. Ja siitä, että sitä pelotti tuleva aika pahasti. Sano että elämä loppuu jos kortti otetaan pois."

"Totta. On mekin kaikesta höpisty. Se tykkäsi oikeasti kyl siit, kun sä Anssu pääsit tulemaan. Ja kyllä itsekin tykkään kun oot siinä."

"Kiitos, kyllä itsekin tykkään olla nyt täällä. Ja pääseehän tässä eteenpäinkin nyt. No Saku, seurataanko tätä vitosta vai mitä ajattelit?"

"Seurataan vaan, vaikka ihan sen tien loppuun. Eihän tässä mitään kiirettä sitten ole.. Tää tie oikeastaan viekin sinnepäin missä on se paikka, josta tos kerroin.."

"Ei, kunhan ennen pimeää ehtii 'perille'.

"No eipä muuta sitten, kun jatketaan matkaa!"


Anselmi istui pelkääjän paikalle ja Saku kuskin istuimelle ja matka jatkui, tällä kertaa Anssu valitsi musiikit. Panteraa Ilarin kunniaksi, tämä heräsi, kiitti ja nautti musiikista. Matkalla he kertoivat Illelle suunnitelmistaan ja tämä hyväksyi ne - pääasia, että ne asiat joita tässä on jauhettu pitkään, alkaisivat viimein toteutua. Kilometrit kuluivat nopeasti musiikkia kuunnellessa ja poikien jutellessa niitä näitä.

Kemijärvi tuli vastaan ja kaverit pysähtyivät tankkaamaan ja tekemään ostoksia ABC:llä. Saku kun ei ollut muistanut ottaa bensakanistereita mukaan autoon. Joten hän meni ostamaan pari sellaista mukaan. Pohjoisemmassa ne tankkauspisteet olisivat harvemmassa, muut kävivät ostamassa jotain syötävää mukaan sekä yhden Jaffan lisää matkajuomiseksi.


9. VALTATIELLÄ VIISI.

Kemijärven jälkeen Ilari oli jo pirteämpi, syöminen ja pikkureippailu olivat auttaneet. Kipu ja väsymys olisivat jälleen hetken poissa. Autossa soi tällä kertaa Slayer takapenkkiläisen toiveesta. Muutaman kappaleen jälkeen takaa kuului seuraava toivomus.

"Saku hei, jos kohta tulee joku pysähdyspaikka - niin siinä voisi pysähtyä kun pitäisi kuselle päästä."

"Jep. Pysähdytään kun paikka tulee vastaan, muistaakseni tässä kohta sellainen tuleekin - ton järven jälkeen. Voisi siinä samalla vetää röökit ja jaloitella, vai mitä Anssu sanoo?"

"Käy se mulle. Itsekin tässä pitäisi kohta päästä tyhjennykselle."

"Juup. Tässähän se paikka muuten jo onkin!"

Auton pysähdyttyä, Saku jää auton luokse ja muut menevät syrjemmälle omiin suuntiinsa virtsaamaan. Anselmi muistaa kännykkänsä, se jäi äänettömälle Rukan jälkeen. Vihaisena itselleen siitä - että antaa joidenkin viestien vieläkin kiusata itseänsä, hän ottaa laitteen esille ja alkaa tutkia saapuneita viestejä. Niitä oli kertynyt: 9 puhelua ja 5 tekstiviestiä. Osa puheluista oli tullut tietenkin Pasilta, pari äidiltä ja loput Esalta jolle Anselmi soittaa heti takaisin.

"Esa"

"Mä täällä - Anssu. Olit soitellut.."

"Joo.. Kuule mulla olis pahaa kerrottavaa.. Äitisi soitteli mulle kun ei ollut sua saanut kiinni. Se oli saanut jonkun kohtauksen ja se oli viety ensiapuun. Nyt ei ole kuulemma enää hätää, ne pitävät sitä yön yli tarkkailussa."

"No voi helvetti.. Se perkeleen Pasi.. Kuulemma oli kertonut äidille asiat, Mut hei - jos mun mutsi soittelee sulle vielä niin kerro terveisiä. Hyvä ettei mitään pahempaa.."

"Jep. Kerrotaan. Mut älä nyt suutu - mutta sä et taida olla millään laivalla nyt? Kuulu nimittäin rekan ääni taustalta.."

"Totta. En ole siellä päinkään Suomea. Ollaan kavereiden kanssa tien päällä, Lieksa olisi meille se seuraava isompi taajama. En kerro minne siitä mennään. Luotan kyllä suhun - mutta mitä vähemmän ihmiset tietää nyt mun menoista niin sen parempi."

"Selvä.. Mä en puhu. Täytyy kysyä.. Sä niin kun feidaat elämäs nyt? Tänään? "

"Kyllä. Mä olen todella pahoillani, mutta en kestäisi juttujen paljastumista kaikille.."

"Kuule, Anssu. Osasyy siihen miksi mä soitin.. No ei sillä enää sulle varmaan mitään väliä enää ole.. Se Pasi on kertonut susta kaikille ja toitottanut kännipäissään susta siellä sittarillakin. Kaikki tietää susta.."

"Nyt se on sitten ohi. Vitun Pasi! Mutta mä taidan olla kyllin turtana jo, ettei se enää mua haittaa. En jaksa välittää.. Mun pitää lopetella mut hei - Esa. Kiitos, että oot jaksanut olla mun ystävä nämä vuodet. Ja todella paljon anteeksi."

"Kiitos. Mä arvostan sua paljon, mutta se ei taida kääntää sun toimintasuunnitelmaa? Mun tulee sua hitonmoinen ikävä!"

"Ei se muuta. Kiitos sanoistasi. Sulle ja muutamalle muulle on muuten kirjeet mun kämpän maton alla. Nyt on pakko lopetella - kohta jatketaan matkaa. Pärjäile elämässä!"

"Kyllähän minä. Tiedä loppuun asti - että täällä on ihmisiä, jotka hyväksyvät sinut mikä olet! Kerron terveiset. Pärjäile. Toivon, että nähdään vielä!"

Anselmi katkaisi puhelun tuon jälkeen. Hän olisi kyllä tahtonut puhua vaikka kuinka kauan vielä parhaan ystävänsä kanssa, mutta joskus on hetki - jolloin pitää päästää irti niistä joista välittää. Tuhotakseen herkät tunteet hän soitti seuraavaksi suoraan Pasille. Tämä tuntui olevan tuiterissa.

"Kuka shiellä?"

"Mä - Anssu. Soitin sulle vain sanoakseni - ettei mua haittaa enää mikään mitä sä määit siellä ihmisille! itepä oot tollanen sätkynukke."

"Siis sä tuhosit mu elämän ja - vittu vielä shaatana..."

Anselmi ei jaksanut enää jatkaa puhelua. Herkät tunteet olivat poissa - viha ja raivo olivat tulleet niiden tilalle. Pasin itkuvirreksi muuttunut vaikerrus kännykästä oli liikaa. Mies karjaisee ja viskaa puhelimensa vesistöön.

Ilari tulee luokse ja kysyy:

"Kaikki hyvin?"

"Joo - nyt alkaa olla. Se mun ex kaveri, josta eilen kerroin.. Niin se oli taas heitellyt viestejään ja soitellut. Vihaiseksihan toi tekee, varsinkin kun oon sanonut että jättäisi rauhaan.. Se oli kuulemma kännissä huudellu mun asiat koko kaupungille siellä.."

"No, Anssu - Nythän se jätti sut rauhaan! Ihan loppuelämäksesi. Eli mitä väliä enää?"

"Heh. Ille, oot kyl oikeassa tuossa! Ei enää mitään väliä. Siellähän ne sen uhitteluviestit nyt on ton järven pohjamudissa."

Pojat palaavat autolle ja Anselmi nauraen kuittaa Sakun ihmettelyt tapahtuneesta - että nyt siitä elämästä nauttiminen voikin vasta alkaa. Ei enää muistutuksia entisestä, niitä oli siihen kännykkään tullutkin jo ihan tarpeeksi. Pojat nauravat ja Saku intoutuu heittämään vesistöön myös oman kännykkänsä - ei tässä enää näillä ole mitään käyttöä. Saa olla ainakin olla rauhassa siltä Miialta.

Tuon kunniaksi he vielä alkavat polttaa toiset röökit. Tilanne on sellainen rauhallinen, taivas on sininen ja aurinko paistaa. Rekkoja menee ohitse.

Ilari katsoo edessään levittäytyvää vesistöä ja melkein lehdettömiä koivuja, huokaisee ja alkaa jutella.

"Pojat. Vähän tuntuu, että mun oloni on mennyt heikkoa päin. Tässä jo tunnin on tuntunut siltä, ettei noista kipulääkkeistä paljoa apua kohta ole. Tällä hetkellä kaikki on hyvin - syöminen auttoi. Mä olen tässä matkassa kyllä ihan täysillä mukana! Saatan vain olla vähän hiljaisempi, mutta mä nautin nyt tästä elämästä - vielä kun voin. Ja sori jos mä vain nukun koko ajan.."

"Ei se mitään, Ille - mukava vain, että vielä lähdettiin tien päälle. Nuku vain osa matkaa takana, niin jaksat paremmin sitten sinne perille.. Onko sulla tarpeeksi lääkkeitä mukana? Täs kun olis vielä apteekkeja tulossa vastaan.."

"On mulla - mä otin kaikki mömmöt mitä mulla siellä oli. Mä kyl pärjään siltä osalta - syötävää vain tarttis."

"No ostetaan sitten ruokaa seuraavasta pitäjästä, jos se auttaa sua, Ille!"

Ilari kuittasi hymyllä Anselmin kommentin. Oli tullut aika jatkaa matkaa, miehet pakkaavat itsensä kyytiin ja lähtevät. Musiikit laitetaan jälleen soimaan, Nirvanaa. Anselmi kehuu mahtavaa auton levykokoelmaa - jota Saku vielä täydensi Ilarin kotoolta napatuilla itsepoltetuilla levyillä. Black metallia.

Pelkosenniemelle päästyään he pysähtyvät ostamaan taas matkaevästä ja Anselmi käy pankkiautomaatilla nostamassa ne toiset 240 euroa tililtään pois. Tämä saisikin olla se viimeinen nosto. Tämän noston jälkeen tilille jäi vain 50 euroa. Hetken mielijohteesta mies nostaa vielä 40 euroa.

Häntä vain hymyilyttää se - kuinka tulevaisuudessa pankkijäljet päättyvät jollekin pikkukylään keskelle ei mitään ja sen jälkeen katoavat - ja jostain löytyvät sitten muut paperit. He ajavat kaupan parkkiin ja
Ilari jää autoon torkkumaan, kun muut käyvät kaupassa. Tällä kertaa mukaan lähtee myös olutta Anselmin toimesta, täytyyhän tätä päivää juhlistaa vähäsen. Saku on samaa mieltä. Sitten jossain vaiheessa sitä voisi itsekin ottaa sen kuskinkaljan - sitten kun olisi sen aika ja paikka. Autolle palattuaan he lähtevät etenemään. Ilari nukkuu edelleenkin takana. Musiikki soi ja Pelkosenniemi jää taakse. Tie alkoi halkaista metsätaipaletta, syksyistä maisemaa.

"Saku.. Sitä vain, että noi rahat mitä tostakin nostin on sitten yhteistä valuuttaa tällä matkalla. Niistä ostetaan bensat ja mitä nyt ostetaankin - aivan kuten sovittiin."

"Jep, hyvä tietää. Kiitos tämän matkan rahoituksesta, sitä ilman me Illen kanssa ei oltaisi päästy enää tuolta lähtemäänkään tien päälle näin pitkälti. Työttömänä sitä ei pidemmille reissuille pääse lähtemään."

"Niin. Toi kertoi siel netis siitäkin. Se oli kyl suunnitelmissa alusta asti. Nyt vain on kai jotenkin pakottavan helpottava olo, uutiset etelästä ei ollu niitä parhaita. Pitäis vaan tehdä piste sille kaikelle päässään."

"Anssu, mikset jo avaa yhtä olusta? Meinaan säähän oot päässyt jo matkallasi näin pitkälle - etkä enää tule saamaan viestejä etelästä. Kato, etelä jää koko ajan taaemmaksi ja pohjoinen on se osoite jonne ollaan täs matkal. Nauti elämästä! Olut on se pisteesi!"

"Hittolainen, oikeaa asiaa puhut! Avaanpas tosiaan yhden. Tosiaan.. Yhteydet katkesivat sen järven pohjaan sil tauol. Ei tämän reissun nyt pitäisi kärsimystä olla. Nyt sihahtaa! Vaikka myös sille, että meidän kaikki käyttörahat ovat nyt mukana autossa. Tuolta lähti mukaan se 290 euroo ja pussissa on melki toinen mokoma. Tilille jäi vain kymppi! Sille!"

Anselmi sieppasi hyvin ansaitun pitkän ryypyn tölkistään. Saku naurahti:

"Tervetuloa kurjuuteen sitten, herra noin 600 euroa lompakossa!"

"Takapenkki kuittaa - Anssu. Meidän oma 'Happy little booser'!"

"Jeah! Kiitos, Ille!"

Ilari oli herännyt ja oli virkeänä jälleen. Lääkkeiden vaikutus oli kadonnut, samoin kivut - vähäksi aikaa. Ne tulisivat takaisin kyllä jossain vaiheessa, mutta siitä mies ei nyt himoinnut välittää. Poikien ostamat eväät maistuivat ja antoivat voimaa jaksaa.

Autossa vallitsi jälleen sellainen iloinen tunnelma, joka vallitsee kun matkasta nautitaan. Heillä vain perille pääsy tarkoitti synkempää asiaa. Kolme kaverusta - kaikilla jotain, jota ei enää kestä. He alkoivat jutella jälleen asioista Anselmin ladattua soittimeen Ilarin tekemän ”best back metal on the roald” – mix levyn.

Joku sanoisi, että se voisi olla huono idea alkaa juoda sinä päivänä, jolloin alun perin suunniteltiin olevan täysraitis - että voisi tuntea aidosti kaiken mitä päivä toisi vielä eteen. Mutta kukapa on tuomitsemaan häntä, jonka elämä vain hajosi tuhannen kilometrin päässä ja nyt - totta vie - Anselmilla on oikeus nauttia. Vie se myös niitä pelkoja vähän pois, joita ilta voisi tuoda.

Musiikki soi ja Ilaristakin asia oli kuten piti. Tämä olisi matka suureen tuntemattomaan. Radiota kovennettiin ja matka joutui näissä iloisissa merkeissä. Anselmista tuntui hyvältä, nyt oli täydellisesti onnellinen olo. Pääsisi pois ja taipale sinne kuluisi mahtavassa seurassa. Takapenkkiläinen oli täydellisesti fiiliksissä mukana, pojat olivat ostaneet paljon ruokaa mukaan – niillä eväillä Ilari pärjäisi.


10. NAPAPIIRIN TUOLLA PUOLEN

Aikansa ajettuaan he saapuivat Sodankylään. Takapenkiltä oli kuulunut toivetta, jos vielä jotain suklaata voisi ostaa mukaan, kun sitä tekisi mieli. Saisi siitä lisää energiaa. Autossa ei ollut mukana myöskään mitään talouspaperia, jos sille tulisi käyttöä. Ilari kun epäili, että kenties rasituksesta johtuen saattaisi alkaa taas vuotamaan verta nenästä. Niin oli käynyt aikaisemminkin. Kauppaan siis olisi mentävä ja sinne Saku ajoikin heidän päästyään kaupungin keskustaan.
He ajoivat K-supermarketin parkkiin, Anselmi lähtee käymään kaupassa. Hän ostaa suklaan, talousrullan ja röökien lisäksi uuden pakin olutta pojille, koska tiesi että sitä tulee tarvitsemaan siinä ajassa jossa hän itse ei enää ole mukana. Ajatus miellytti häntä, ja siitä sai levollisen olon. Anselmi oli ennenkin ajatellut miten sen ajan järjestäisi, jossa hän itse ei enää vaikuttaisi. Nyt se oli konkreettista ja tehty pieneltä osalta valmiiksi.

Mies hymyili kassatytölle maksaessaan ostoksensa, kehui kuinka kaunista seutua Sodankylä edusti ja mainitsi olevansa etelästä, tästä jatkettaisiin matkaa Aavasaksalle. Tyttö hymyili, kiitti tunnustuksista ja toivotti hyvää päivän- ja matkanjatkoa. Poistuessaan puodista se tuttu kylmä tuuli syleili Anselmin kasvoja. Pojat odottivat auton luona tupakkia vetämässä. Saku naurahti huomatessaan miehen ostokset, tällä kun oli toisessa kädessä muovikassi ja toisessa 24 pakki.

"heh.. Lisätankkausta?"

"Jep. Mä vähän luulen, että nämä tulee teille tarpeen sitten kun.."

Anselmi katkaisi lauseensa havaitessaan muita ihmisiä olevan kuulomatkan päässä. Siksi hän kuittasi ajatuksensa katseella, jonka pojat ymmärsivät hyvin ja kuittasivat sen hymyllä ja nyökkäyksillä.

"Jep - eiköhän jatketa sitten matkaa. Anssu, vähän pitää sua pettää sillä - että seuraava suunta on vähän matkaa länsi."

"Eipä se enää näillä korkeuksilla haittaa - pääasia ettei ainakaan etelä! Minnepäin täst sitten lähetään? Kittiläänkö?"
Johon Ilari naurahti:

"Pisteet Anssulle maantiedosta. Sinne juuri."

Pian he olivatkin jo matkalla, jättäen Sodankylän taakseen. Anselmi nauttii uudesta kaljasta ja maistuu se juoma vähän Ilarillekin. Kivut ja väsymys ovat hetkeksi menneet taka-alalle ja se teki miehestä onnellisen. Suklaa oli auttanut.

Matka sujuu, ohi vilisevät pikkukylät peltoineen. Kolmikko juttelee niitä näitä kuunnellessaan Anselmin valitsemaa musaa: Nirvana – Nevermind.
Kilometrit vilisevät ohi, vastaan tulee Tepsa ja siellä Tunturilappi - kyltti. Tervetuloa tunturi-lappiin. Anselmista tuon kilven näkeminen tuntui jotenkin jännältä. Hän siemaisi uuden annoksen oluttaan, mietti tilannetta - kaikkea sitä joka oli johtanut tähän hetkeen. Mies alkoi puhua.

"Hei pojat.. Mitä jos tässä matkalla nyt jotain vakaviakin juteltaisi. Ihan vain sen vuoksi kun tuntuu, et kuitenkin mä tahtoisin puhua muutakin kuin kevyttä tällä reissulla.. Et käykö?"

Johon Saku vastasi.

"No, Anssu.. Kyllähän tässä voi jutella. Tekee se myös meille hyvää. Mitäs sun sydämellä nyt sit on?"

"No tälläistä.. Tuli mieleen ettei olla puhuttu oikeastaan siitä, miltä se masennus tuntuu? Itsestäni se on jotain kuten sellaista, ettei skulaa sussa itessäs oikein. Siis, mitä tolla tarkoitan on se - että vaikka asiansa hoitaa, niin siinä aina on taustalla se ajatus. Kuten lykkäisi jotain kun tekee arjessaan asioita, jotka liittyvät tulevaan. En mä oikein osaa tätä tunnetta selittää. Tämä tilanne ja nää maisemat kun vain vetää miettimään sitä - kuinka tämä päivä tulee päättymään. Elämään väsynyt mies mä oon."

"Anssu, mä ymmärrän sua. Ja niin kyllä toi Sakukin tekee - tiedän sen. Itsellänikin on tässä ollut oudot fiilikset tästä kaikesta. Se kai on sitä kun viimein tapahtunee se - mitä on suunnitellut ja haaveillut. Pojat. Kai se voi sanoo ihan ääneen.. Me taidetaan kuolla tänään?"

"Ille.. Oot oikeassa mitä sanoit siitä, että mä tiedän missä mennään. Me kaikki vaan taidetaan olla niin sanotusti sellaisia hyviä miehiä, joiden on kuitenkin - vaikka mitä muuta sovittaisiin - niin juteltava edes vähän asioista. Itsellänikin on ollut se tunne tässä päällä, mutta eiköhän se siitä.."

"Saku. Sä varmaan tarkoitat sitä, että jos tässä aletaan enemmän höpistä niin tavoite tältä päivältä jää saavuttamatta ja me löydetään ittemme varmaan kiertelemästä jotain Ruotsia tai Norjaa. Suomeen mä en enää jäisi."

Ilari heitti väliin kommentiksi, että tietää mitä Anssu puhui.

"Anssu - sä oot harvinaisen oikeassa tuossa mitä puhut. Kato kun ne jäljet johtaisivat kyllä aika nopeasti sinne minne tässä kadotaankaan. Suomessa kun tulee lainsuojattomaksi kun on menossa itseään nirhaamaan jonnekin. Kaikki kun pitäisi vain pelastaa takasin elämälle - vaikkeivät haluasi. Itse tiedän helvetin hyvin sen, miltä se tuntuu kun oon käynyt lääkäris tän syövän takia.."

"Niin että lääkäri paasaa elämän ihanuudesta ja hoitomuodoista, vaikka itse tiedät paremmin mitä tahdot?"

"Anssu - Jälleen asiaa!"

"Kiitos, Ilari! Mut joo.. eiköhän se jotenkin järjesty, siis katoaminen. Niin pojat, mulla siis on ollut outo olo tästä kaikesta. Jollain tasolla sitä miettii - mitä Kouvolassa nyt tapahtuu kun kuuli lisäinfoa. Se Pasi kuulemma sekoilee siellä kännipäissään ja taitaa olla kyllä jo putkassa. Kiitos sen, kaikki tietää mun salaisuuteni. Mutsi heikkona sairaalassa jonkun kohtauksen saaneena kun se Pasi on kertonut totuuden minusta sille ja se mun paras kaveri miettii mitä mä oon kertonut niissä maton alla olevissa kirjeissä. Ja sille menin vielä viimeiseksi valehtelemaan että joo – me tullaan kohta Lieksaan, vaikka Pelkosenniemi oli seuraava suunta.. Että tällaista kaikkea mielessä.. Mutta kummasti kaikki se ei haittaa yhtään."

Saku naurahti ja keskeytti Anselmin vuodatuksen sanomalla iloisesti:

"Anselmi, ota olutta nii kyllä ne mietteet sillä selkiytyvät! "

"Juu.. Vois ottaa! Miehen mielessä vaan on kaikkea, kun olosuhteet ovat mitä ovat - mutta eiköhän se siitä. Ille, Saku - kippis!"

Auton täytti jostain syystä nauru, kolmikko oli samalla aallonpituudella - ja kaikkien heidän mielessään oli se - mitä aikaisemmin oli sovittu:

Tänään tämä saa riittää.

Se oli tilanteen vakavuus, joka sai tuon naururemakan aikaan. Ruskan värittämät kääpiökoivut vilisivät ohi kumpaakin puolta tietä, radiossa Nirvana lauloi jo toistamiseen ’come as you are’ – Tule sellaisena kuin olet. Sanoma tuntui Anselmista kutsulta, josta ei voi kieltäytyä. Kaikki mitä hän oli eilen odottaessaan sitä junaa Kouvolan asemalla – oli nyt toteutunut. Nyt pitkän matkan tullut väsynyt mies vain nautti tilanteesta.

Tie päättyi Kittilään, jossa he kävivät tankkaamassa autoa ja vielä kerran ostamassa eväitä, ruokaa että Ilari jaksaisi. Anselmi osti vielä yhden kasipakin lisää olutta kyytiin varmuuden vuoksi, ajatellen että jos pojat vaikka sitten kaikesta huolimatta jatkaisivatkin matkaansa minne joutuisivat. Ne hänen euronsa kun eivät olleet käyvää valuuttaa niissä naapurimaissa – joihin pojat päätyisivät. Hän muistaa sen kympin, joka jäi tilille, naurahtaa muistaessaan sen tilioteasian ja ostaa kaksi askia tupakkaa kyytiin. Jääköön tilille siitä tonnista se 2 euroa huomiselle.

Ajettuaan Sirkan ohi ja käännyttyään Ounasjoen tielle - he olivat matkanneet samoissa merkeissä: Jutellen niitä näitä, välillä syöneet ja nauttineet eväitään ja kuunnelleet musiikkia. Myös musta huumori oli kukoistanut Anselmin toimesta.

Saku oli eräästä tienviitasta sanonut, että enää alle 20 kilometriä viimeiseen risteykseen.

Molempia puolia tietä reunusti ruskan lopun täplittämä väriloisto, Anselmi ja Ilari nauttivat maisemasta sekä viime siemaisuja tölkeistään. Musiikkina tällä kertaa oli Anssun valitsema Swallow the sun. Tie eteni kunnes tuli risteys vastaan, josta Saku kääntyy kohden Enontekiötä. Hän ajaa vähän matkaa eteenpäin, ennen kun kääntyy sillanpielessä olevalle taukopaikalle, Ounasjoen rantaan.


11. VÄSYNYT VASTAANOTTAA LEVON

Auto pysäytetään ja miehet ulkoistuvat jaloittelemaan asioilleen lähipuskiin. Anselmi tarkasteli paikkaa, komeata Lappia. Silta, ruskaa, joki ja taivaalta paistaa pilvien raosta aurinko. Hän kaivoi povaristaan tupakin ja sytytti sen palatakseen muiden luo.

Kolmikko nojaa autoa vasten ja katselee jokea. Kukaan ei puhu mitään, vaikka kaikkien mielessä on se - että kuinka tässä käy. Saku ottaa röökistään kunnon henkäisyn ja aloittaa juttelun.

"No, Anssu.. miltä tuntuu kun käännyttiin nyt sille tielle jolle kai jäät?"

"Jännältä. Tai vähän haikealta, mutta kuitenkin mä olen vetämässä tämän matkani nyt loppuun asti. Nyt ei enää epäröidä. Minulla ei ole mitään minne palata. Tämä on minun viimeinen käyttöpäiväni, niin sanoakseni. Tänne jään, melkein tuhannen kilometrin päähän siitä kaikesta sonnasta.."

"Oikea asenne sulla ainakin on! Tästä eteenpäin onkin sellaista kapeata tietä vaikka kuinka monta kilometriä, sellaista Lapin maisemaa - mitä sä Anssu kaipasit. Niin.. Se olis se yksi kansallispuisto jonne toi tie sit vie."

"Jotain sellaista mä uumoilinkin, mitä sä tarkoitit kun juteltiin yöllä – päämäärä autio paikka, jossa ei asutusta. 'vaan mahdollisuuksia hukata itsensä' Jos oikein muistan. Että sitten sitä ei kukaan todista. Pääsee viimein vapaaksi tästä olosta."

"Totta.. Itsekin tosiaan olen aatellut katoamista, mutta siitä taisin sulle Anssu puhua jo yöllä. Elämä vain on mitä on. Mutta mitäs sanotte jos vaan jatkettaisiin matkaa näiden röökien jälkeen?"

"Käyhän se, että sitten siellä näkee vielä jotain. Päivänvaloa ei taida nimittäin olla enää montaa tuntia, sadettakin näyttää olevan tulossa."

”Eli se ikään kuin kruunaisi tilanteen sitten? Sähän Anselmi tykkäsit sateesta?”
”Totta.. Kiitos muistamisesta Ille!”

Muitta mutkitta he dumppasivat röökinsä maahan ja lähtivät ajamaan sillan yli eteenpäin. Anselmille tuli outo olo katsoessaan peruutuspeilistä loittonevaa siltaa ja sitä tienristeystä. Hän tiesi sen että se olisi viimeinen tienristeys, josta ikinä enää poistuisi. Se kukaties saattaisi kuulostaa surulliselta, mutta mies oli hyvillään asiasta. Hän avasi uuden kaljan sanoen, että kerta se viimeinen risteyskin jää taakse - niin otetaan se viimeinen olutkin. Kanssamatkustajat olivat täydellisesti samaa mieltä - olet sen kyllä nyt totisesti ansainnutkin. Anselmi alkoi kertoa..

"Osaa olla kyllä komeata maisemaa täälläpäin.. Täytyy se vielä kerran sanoa kun mä vaan tykkään luonnosta. Pojat - tää tunne on just sitä, mitä oon tältä matkalta osaltaan hakenut.. Tämä yksikaistainen tie, Lappi, hyvää musiikkia ja seuraa - en mä parempaa olisi tänään voinut odottaakaan. Tiedätte kyllä, tässähän juteltiinkin.."

Johon Ilari takaa oitis heitti:

"Ja olutta näpeissä!"

"Jeah - sekin vielä. Ei sillä, että mä niin olisin tänään viihtinyt juoda - mutta kun ne pakit tuli ostettua silloiseen vitutukseen kun kuuli mitä kotopuolessa oli tapahtunut. Se vitutus oli lyhytaikaista kylläkin, siis on nyt ohi jo - niin täytyyhän sitä nauttia. Elämän viimeisistä tunneista, sama muuten on sitten teille! Nauttikaa noi kaljat minne sitten päätättekin mennä.”

”Eiköhän ne tule jossain välis juotua ton Sakun kanssa. Kiitos ajatuksesta..”

”Aattelin että ei tätä päivää tartte ainakaan surujuhlaksi muuttaa, varsinkin kun tili tuli ajettua alas. Tulee olemaan aika hauska tiliote luettavaksi jollekin. Viimeiset toiminnat tyyliin Pelkosenniemi, Kittilä.”

”Hyvä veto suilta, Anssu! Netissähän sä jotain sellaista suunnittelitkin kun juteltiin..”

”Totta. Nyt se on sitten tehty. Saku, paljonkos on matkaa? Kiinnostaisi tietää."

"Olisiko alle neljäkymmentä kiusaa.."

"Just sopivasti. En varmaan jaksaisi enempää. Mutta pojat! Yksi ironinen juttu kävi mulle kyllä eilen kun matkustin tonne Kuusamoon.."

"no, kerro.."

"Ille tietäänkin sen, että mä tapasin junassa yhden naisen, Kaisan. No mä perhana menin rakastumaan siihen!"

"Että sekin vielä.."

"Joo, Saku - oikees olet. Ei se mua silleen paina, olihan vielä kiva kokea nekin tunteet. Aattelin vain kertoa. Se oli sellainen aika tapaus, siis sekava elämä ja silleen.."

"Anssu, hyvä ettei se sitten pahemmin kolahtanut. Meinaan, ettet jättänyt sitten tulematta."

"No enhän mä nyt sua, Ille, olis voinut pettää. Ja sitä paitsi olen järjestänyt asiat kyllä sellaiseen sotkuun etelässä, että joku taho kyllä mut mistä tahansa löytäisi. Vaarallisena itselleni, hoitoon haettava yksilö.."

Saku huokaisi vastaukseksi.

"Harvinaisen totta toikin.. Itselläänkin on vähän siitä kokemusta."

"Sitähän se on, Saku. Elämää.. Mutta ei hitossa.. Kyllä tää elämä tässä maassa pian on sellaista, että kaikki on masentuneita ja hortoilee ympäri maata psyykelääkityksessään. Eihän sille sitten mitään voine. Maailman tila menee koko ajan tosiaan päin helvettiä.. Kiire tuhoaa ihmiset ja niin edelleen.”

"Anssu puhuu kyllä asiaa! Mutta eihän meidän tartte Suomen asioista enää kauaa tässä kärsiä.. En tätä paskaa itsekään kauaa enää jaksa. Tavallaan kun ajattelee maailman tilaa, niin se että itsellään on kuolemaan johtava sairaus – on tavallaan helpotus.”

”Jännästi sanottu Ille. Koskahan vain ihmiset tajuaisivat että elämä on takuuvarmasti kuolemaan johtava sairaus ja alkaisivat kaiken stressaamisen sijasta – nauttimaan elämästään? No paras puhuja mäkin tuosta olen. Stressiä valehtelusta ja siitä, ettei ole elänyt kuten tahtoisin. Tosin en mä mitään tiedä enää miten mun pitäisi elämääni elää. Se vale, mitä kylvin ihmisille – että olisin muka lähtenyt laivalle merta katsomaan.. Ei tunnu pahalta, ei jaksa enää tuntea syyllisyyttä mistään.”

”Hyvin puhuttu Anssu. Elämä tosiaan on kuolemaan johtava sairaus, mutta kukaan ei varmaan enää pysty elämää sitä täysin stressittä. Ite en ole siinä onnistunut.. Mutta mä taidan lepäillä täällä taas.."

"Hyvää yötä, Ilari Hautala!"

"Kiitos, Anselmi Hietanen!"

”Heh.. Hyvää yötä, Ilmari Hautala!”

”No kiitosta sinnekin, Saku Pihlajisto!”

Matka jatkuu erämaahan, missä ei ole asutusta - on vain rauhallisia mahdollisuuksia loppua kesken. Ei kukaan kuule vaikka huutaisi kovempaa mitä koskaan on tehnyt. Lähimpään ihmiseen on helposti kilometrien matka, tämä täydellinen yksinäisyys oli aina kiehtonut Anselmia ja nyt hän viimein on saavuttamassa sitä tavoitettaan.
Ilari on nukahtanut taakse, musiikki soi ja etupenkkiläiset juttelevat niitä näitä jotta aika kuluisi nopeammin. He tietoisesti välttelevät vakavista aiheista puhumista. Kilometrit valuvat nopeassa tahdissa pyörien alta. Harvoille vastaantuleville ollaan kohteliaita ja annetaan tietä tarvittaessa koska tie on yksikaistainen, jonka varressa vähän väliä on ohituspaikkoja. Ilta hämärtyy, taivaalla näkyy lähestyvä sadealue. Tuulet ovat yltyneet melkein myrskyksi ja tie sukeltaa syvemmälle erämaahan. Se viimeinen asutuskeskittymä jää taakse. Ensimmäiset pisarat osuvat tuulilasiin.

"Anssu, tästä ei ole muuta kun jotain kaksikymmentä kilsaa sun määränpäähäsi.. tahtoisitko siis kertoa jotain? Ihan mitä vaan mitä tahdot jutella?"

"No voihan mä jotain kertoa. Siis aika turhaa matkan tässä vaiheessa oikeastaan katua mitään, mutta kyllä vähän tuntuu pahalta jättää pari hyvää ystävää kuten tyhjän päälle sinne etelään. Kyllähän me ollaan näistä masennuksista puhuttu aika lailla - että ne kyllä tietää katsoa mun kämpän mattojen alle jos mua ei vaan näe."

"Sulla on siis kirjeitä siellä? Siis ihan sitä varten, että olis kuten helpompaa vain kadota jos siltä alkaa tuntua?"

"Aivan. Ne ovat valmiiksi kirjoitetut ja tosiaan mattojen alla odottamassa tulevaa. Saku, säkin oot varmaan - mitä tässä on juteltu - niin ajatellut samaa? Että parempi tehdä jotain konkreettista valmiiksi, ettei sitten.. Kun tulee se tilanne päälle, et olis vaan aika loppua.. Niin sitten ei mitenkään se jää tekemättä, kun kuitenkin alkaa ajatella mitä kertoisi ihmisille niiksi viimeisiksi sanoiksi."

"Anssu, toi oli kyllä hyvä pointti. Itse en ole ajatellut, et mun pitäisi mitään viestejä jättää - mutta tosiaan.. Monta kertaa mäkin kun oon yksin ajellut, niin aatellut ajaa rekan alle. Mutta asian on vain keskeyttänyt se - että sitä ajattelee mitä jää sanomatta."

"Totta. siksihän ne viimeiset viestit ovat mulla siis kirjoitettu. Tästä minun lopusta kyllä tulee jollain tapaa sellainen, josta olen jollain kieroutuneella tapaa innoissani."

"Eli kuten vain kadota jonnekin huitsin nevadaan, mistä ei kuukauteen kukaan raatoa edes löydä?"

"Saku - just noin! Harmi kun ei ollut mahdollisuutta tavata teitä aikaisemmin. Mutta tää aika on ollut kyllä helmeä teidän kanssa. Kaikilla jotain paettavaa, mille ei voi mitään."

"Niin.. Kolme tuomittua kohtasi ja lähti etenemään.. Itse tahdon mennä kun ei enää jaksa itseänsä, kipuja ja – ihan itseänsä. Ja toi Ille on kuolemansairas. On mullakin vaikka mitä mieltä painamassa.. Ei kivoja asioita..”

”Niin on varmaan kaikilla, et ole yksin. Tässä parin viime vuoden aikana olen yllättynyt siitä, kuinka yleistä masennus oikein on. Itsellänikin se on kuten elämäntapa. Katos, tällainen elämä, mitä itse oon viettänyt ja mistä oon päässyt kärsimään - se vain muuttaa miestä."

"Totta.. Elämä heittelee."

Vastaan tulee iso levennys jonka takaa kajastaa järvi. Tällä kertaa he eivät pysähdy vaikka tilaisuus tulikin vastaan. Saku huokaisee.

"Anssu, nyt aletaan tulla juuri sinne sinun huitsin Nevadaasi. Pysäytän tuohon. Mitäs tykkäät valinnasta?"

"Mahtava kyllä! Tää maisema on juuri sellainen mitä mä kuvittelikin. Aitoa erämaata. Se olis kohta ohi sitten mun osalta tämä matka. Tätähän varten mä lähdin reissuun.."

Saku pysäyttää auton ja musiikki sammutetaan. Painostavan tunnelman voisi vaikka halkaista kirveellä kahtia. Äänettömyyden rikkoo vain ulkoa kuuluva tuulen humina sekä takapenkillä nukkuvan Ilarin hiljainen tuhina. Kuski rikkoo hiljaisuuden alkamalla puhumaan äänellä, jota värittää se tunne - että tämä asia mitä he olivat tekemässä, toteutuu juuri nyt.

"Anselmi, Mä jätän sut tähän. Oli kiva tutustua ja oli mahtava matka tänne asti. kiitos seurasta. Muuta mä en osaa nyt sanoa."

"Samoin. Saku - sinuun oli kiva tutustua. Mä taidan lähtee tästä etenemään, otan vain repusta jotain povariini. Kaikki, mitä multa tähän autoon jää, on sitten teidän ja saatte tehdä niille mitä tahdotte.. Sä taidat jatkaa matkaa melko heti?"

"Jep. eipä täs muutakaan ole tehtävissä. Tää kai pitää vain nopeasti tehdä, sun häviäminen kartalta?"

"Olet harvinaisen oikeassa. Mitens te katoatte?"

"Jotain tuli mieleen jutuistasi. En ole vielä päättänyt, kuinka sen toteuttaa. Kunhan toi Ille tosta herää niin päätetään se sitten."

"Ok. mä olisin sitten valmis. Hyvää matkaa teille - Tässä vaiheessa varmaan mun pitäisi kertoa viimeiset toiveet ja se olisi.. Että tehkää siitä lopusta mitä lähettiin hakemaan, sellainen että se herättäisi kysymyksiä. Tää mun teko niitä taatusti aiheuttaa.. Jos jostain syystä suunnitelmanne kusee alleen - niin sanokaa ihmisille, että.. No ette te osaa kuitenkaan sanoa mitään muuta kuin olevanne pahoillanne."

"Anselmi, toi oli kyllä harvinaisen totta. Ainoa, mikä voisi estää mun suunnitelmaani, olisi joku onnettomuus. Mut täytyy toi kyllä tehdä.. Siis että kysymyksiä tästä tulee. - lupaan sen sulle, sillä se kyllä miellyttäisi. No hittojakos tässä sitten enää. Anssu - pärjäile!"

Saku katsoi Anselmia silmiin ja tämä vastasi hymyllä. Katse välitti kaiken tarvittavan kiitollisuuden sekä tilanteeseen sopivat ajatukset, joiden sanoiksi pukeminen vain pitkittäisi pysähdystä ja saattaisi aiheuttaa toimintasuunnitelmaan muutoksen. Saku hymyili takaisin.

Anselmi nousi autosta ja sulki oven perässään. Muutaman askeleen päässä autolta, hän antoi lähtömerkin ja Saku käynnisti moottorin - lähti ajamaan jonnekin kaukaisuuteen.

Auton kadottua, ainoaksi ääneksi jäi kylmän viiman humina korvissa. Mies hakeutui nopeasti pois tieltä, oja ylittyi ja sen jälkeen ruskan jo jättämä maasto odotti. Anselmi rämpi kohden sitä järveä, joka oli näkynyt tieltä, juuri tällaista skenaariota Saku oli tarkoittanut yöllä kun he olivat jutelleet. Matkaa vesistöön oli arviolta 100 metriä tai vähemmän, taivaalta sataa vettä.

Kengät ja farkkujen lahkeet kastuvat alkusyksyn kylmään suoveteen jo alkutaipaleesta, muttei se matkaa hidasta. Ihmisessä on suunnattomia voimia jotka auttavat jaksamaan silloin kun on aika. Ajatukset miehen päässä ovat harvinaisen selkeitä: Ei enää vaihtoehtoja, mene eteenpäin kohden suurta tuntematonta!

Pilvet alkavat pimentämään maisemaan ja runsaampaa sadetta alkaa tulla tuulen mukana. Sadevesi pyyhkii kyyneleet Anselmin sänkisiltä poskilta. Järvi siintää edessäpäin ja askel askeleelta lähempänä. Mielessä takoo ajatus siitä - ettei kohta enää ei tarvitse sietää omaa vankilaansa. Vielä palaa viimeinen rööki.

Päästyään järven rantaan mies ei pysähdy vaan jatkaa kulkuaan, kunnes on vyötäröään myöten vedessä. Seisahtuessaan hitaasti upottavalle pohjalla, hän ottaa povitaskustaan sen esineen jota on kantanut kotoaan tänne saakka - isänsä vanhan puukon.

Anselmi huokaisee, ottaa terän pois tupestaan ja katsoo metallia. Mielen täyttää viha elämää kohtaan. Kauan harkittu ja hyväksi katsottu suunnitelma otetaan käytäntöön. Mies heittää suojan pois ja kohottaa terän sekä toisen ranteensa.

Elämä? Tässäkö se sitten olisi? Ei niin mahtava, mutta siedettävä matka lapsuudesta aikuiseksi ja monen mielestä mukavaksi ihmiseksi. Kylmä teräs tuntuu iholla. Katse veden vastarannalle ei tuo lohdutusta. Ainoa lohtu tällä hetkellä on se - että vapautus omasta vankilasta on koittanut. Kaikki se tuska ja ahdistus erilaisuudesta purkautuvat huutoon, karjaisuun ja kirosanoihin kun terä survaisee syvemmälle. Käsi kylmenee ja mies kaatuu järveen.

Voimat päästä takasin kylmästä vedestä ehtyvät nopeasti kesken.

Ei enää mitään pelastusta keskeltä ei mitään.

Loiskahduksia ja sitä viimeistä huutoa ei kukaan kuule. Kestää aikansa, kunnes ei kuulu enää mitään ihmislähtöistä.

Pilvet pimentävät maiseman nopeasti, sade yltyy kaatosateeksi ja yksi elämä miljardista on päättynyt. Tässä tapahtui vain kuolema, josta aiheutuu surua kunhan uutiset ehtivät tästä pimeästä maisemasta maailmalle. Tunnit jatkuvat kuitenkin eteenpäin ja ne kirjeet avataan aikanaan, jotka kirjoitettiin nyt toteutettu askare mielessä.


12. ELÄMÄN MAKUISIA KILOMETREJÄ

Saku on ehtinyt ajaa parin kilometrin päähän. Tunnetila tapahtuneesta saisi ylittämään ne sallitut nopeusrajoitukset, mutta hän hiljentää vauhtia koska ei vielä ole sen onnettomuuden aika - ei tunnu siltä. Eikä sitä paitsi nyt tahtosi epäjärjestystä synnyttää. Kuitenkin edessä on yksikaistainen tie, ulkona pimeää ja myrskyksi äitynyt sää.

Takapenkillä herätään, tilanne tajutaan jonka jälkeen epäuskoinen ääni kysyy:

"Saku.. Jo.. joko Anselmi pääsi pois?"

Johon etupenkiltä vastataan vakavissaan myöntävästi, nyt vain kuljetaan tätä pimeää tietä pitkin erämaita - mikä tässä oli suunnitelmissakin tähän saakka. Ilari nousee istumaan ja he alkavat suunnittelemaan jatkoa. Loppumatkasta tulisi nyt pakomatka - yhteisymmärryksessä miehet sopivat, että seuraava ratkaisu olisi Suomesta poistuminen ja se onnistuisi tällä kohtaa karttaa parhaiten Enontekiön ja Ruijantien kautta Norjaan. Anselmilta jääneillä rahoilla voisi tankata auton, sitä varten hän oli niitä nostanutkin aika läjän.

Epätodellista. Se on vallitseva tunne, vaikka asia oli hyvin puhuttu - niin kuitenkin ne puheet ovat täysin toista miltä käytännön teot tuntuvat. Saku ajaa vastaan tulleelle ohituspaikalle ja pysähtyy - jotta Ilari pääsee siirtymään takaa etupenkille.

Tuon siirron jälkeen he lähtevät etenemään. Ilari laittaa musiikkia hiljaa soimaan. Tällä kertaa valintana on Xasthur, nettilöytö mustaa metallia. Se vain sopii tilanteeseen, tuulilasinpyyhkijät viskaavat vettä lasista ja se kevyt läppä - mitä pojat keskenään juttelevat - oli vain keino lieventää tunnelmaa. Ajovalot valaisevat tietä, pimeä maisema valuu ohi. Erämaata tuntui olevan loppumattomiin, vaikka kansallispuiston alue on jäänyt jo kauaksi taakse.

Ilari kaivaa repustaan taas pillereitä ja nappaa Jaffa-pullosta huikan. Sitten hän laskee selkänojaa hivenen ja ohjastaa Sakua, että kun Enontekiö tulee vastaan - niin herätä. Sakua yksin autoon jääminen ei haittaa, onhan soimassa hyvää musiikkia, ulkona sateista ja auton valokiilaa on kiva seurata. Hän tykkää ajamisesta ja mielessään jälleen kiittää Anselmia - että oli etelästä tullut ja siten saatu tämä reissu käyntiin.

Ennen näitä matkoja tuli heiteltyäkin aika ajoin. Joskus tahti oli yksi pitempi matka kahteen kuukauteen. Sitten työt loppuivat, Ilari sairastui ja vähän aikaa siitä - niin kivut käsissä ja jaloissa alkoivat. Nytkin ne vähän vaivasivat, pitkiä ajomatkoja kun ei vuoteen ollut heitetty - mutta Saku oli päättänyt kestää loppuun saakka. Miehen sielun valtasi tuo päätös.

Kilometrit valuvat ohi ja Enontekiön valot alkavat vuorostaan paistamaan tien reunoilla. Saku tuuppaa Ilarin hereille kuten oli sovittu. Tämä asettaa istuimen takaisin normaaliasentoonsa ja valitsee seuraavan levyn: Metallica – One. Ihan vain Anssun muistoksi. He käyvät tankkaamassa autoa ja mukana olevia kanistereita seteliautomaatilla, jonka jälkeen jatkavat matkaa.

Enontekiö jää taakse. Sade alkaa jälleen piiskata tuulilasia, Ilari tuhahtaa ja nappaa lattialla olleesta pakista oluen ja huokaa:

"Saku, hitot lääkityksestä - mä avaan nyt itselleni kaljan! Jos tää olo siitä helpottuisi ja se Anssukin olisi sitä mieltä jos se täs nyt olis."

"Jep. Mä en vielä viihti ottaa - mut säästä vähän mullekin. Onhan noita, kiitos Anssun. Kunhan vain pääsee täältä ihmisten ilmoilta.. Kuule Ilari. Mä haluan puhua.. Mun kuten täytyy.. Ei tunnu nyt yhtään kivalta, mitä annoin tapahtua. Anssu kuoli, viimeiset sanat sille multa oli ”pärjäile”. Aika paha, vai..?"

Musiikki ja tilanne olivat painostavia. Valokeilassa näkyy myrsky ja alla vilisevä tie. Ilari miettii vastausta hetken, ottaa siemaisun tölkistään ja vastaa.

"Saku - sen oli vain tapahduttava, tai sitten mekin vain roikuttaisiin jossain ihmeen toivossa kiinni - että olis paremmin joskus. No ei ole! Ainakaan itselläni, mutta sen sä tiesitkin.. Ei kukaan voi meitä syyttää mitä tapahtui. Aikuinen se oli. Tätä se tahtoi niin kauan kuin mä oon tuntenut sen."

"Aivan. Oot oikeassa.. Sen rahat ja kortit ovat kyl vielä autos. Se lahjoitti ne meille, ellet sattunut kuulemaan.."

"Joo mä kuulin kyl ja olihan siitä puhetta. Ja mun kämpiltä löytyy se läppäri, jossa on mun ja Anssun keskustelut muistissa. Että silleen.."

"No - eipä mitään hätää.. ei meitä kukaan ehdi mistään syyttelemään. Koko ajanhan se valtakunnanraja tulee vastaan. Mä en meinaa enää palata. Anssu tiesi tästä, mutta mä olen kyllästynyt näihin mun kipuihini, työttömyyteen.. ja siihen ettei mun anneta jatkaa elämää siten kuinka tahtoisin. Nimittäin, Ille, nämä mun vaivat tuottavat mulle sen helvetin työkyvyttömyyden aikanaan."

"Se on kyllä hyvin totta. Kuule Saku.. Mitäpä tätä enää peittelemään. Olisi pahoja uutisia.. Sä varmaan tahdot pysäyttää johonkin. Sillä tämän kun kerron sulle, niin maistuu toi kalja taatusti sullekin.."

"Joo, mä pysäytän kun tulee sellainen paikka vastaan. Vai kerrotko nyt heti?"

"En mä viihti, tää on aika pahaa. Kerron mielellään sit kun et aja."

Saku kiittää huomaavaisuudesta ja Ilari ottaa hermostuneena uuden hörpyn juomaa sekä koventaa musaa. Kuski etsii sopivaa pysähdyspaikka tuulilasinpyyhkijöiden takaa. Parin kilometrin päästä sellainen löytyy, levähdysalue. Saku kääntyy sinne ja pysäytti auton sammuttamatta moottoria. Musiikkia hiljennetään. On hetken hiljaisuus, Saku huokaisee ja pyytää:

"No.. Anna tulla vaan se asiasi."

"Kerroin tästä sille Anssullekin, ennekuin sä eilen tulit.. Nii no.. Mä tässä pari päivää sitten löysin itsestäni kyhmyjä, joita ei ennen ollut. Etäpesäkkeitä ne ovat.. Saku. Se mun syöpä on nyt levinnyt."

"Ei hitossa! Tätä mä olenkin pelännyt kuulla.. Ettei ne sitten olisi jotain muuta?"

"Eivät ole, kyllä sen nyt tietää.. jos tästä menisi lääkäriin, niin sitten elämä muuttuisi. Näin on asia. Esimakua siitä oot nähnyt tällä matkalla, kun mä oon nukkunut tuolla takana paljon."

"Perkele, anna hörppy sitä kaljaa sitten! Hitto mikä uutinen!"

Ilari antaa tölkin ja Saku nappaa siitä siivun ja jää katsomaan ajovalojen valaisemaa vesisadetta. Ilari ottaa tauosta hyödyn ja piipahtaa ulkona tyhjentämässä rakkoaan. Saku jää autoon katselemaan eteensä. Tätä hetkeä hän on osannut pelätä jo kauan ja nyt se tuli vastaan.

Parhaan kaverin syöpä on edennyt ja ilman tätä matkaakin, Ille olisi pian poissa. Eivät ne vuodet niin pitkiä ole kun aikaisempiakin miettii.

Sade piiskaa tuulilasia ja tietä pitkin ajaa ohi pari rekkaa. Toinen etelään ja toinen pohjoiseen. Musiikki soi hiljaa. Hän katsoo pientareella seisovaa Ilaria, ystäväänsä joka tekee kuolemaa. Saku pyyhkäisee kyyneleen silmäkulmastaan tuhahtaen, ettei tässä nyt tuota tartte: Surua. Hän ottaa toisen siivun tölkistä ja juo sen tyhjäksi. Ilari palaa takaisin autoon ja valittaa säästä.

”Perhana! Kastu siellä aika lailla ja oli kylmä!”

Saku nauraa, laittaa sisävalon päälle ja katsoo Ilaria silmiin virne kasvoillaan.

"Eikös sitten tästä voisi ikään kuin kaasuttaa sinne minne toi tie vie? Itselleni se on nyt tässä vaiheessa aivan sama - kun Suomeen ei voi enää jäädä tai palata."

"Perkele - tehdään niin! Anssu jo pääsi perille, miksen mä voisi jo.."

Muuta lähtökäskyä Saku ei tarvinnut, hän kaasuttaa tien päälle pyytäen Ilaria vaihtamaan musaa rajumpaan metalliin. Tämä tekee työtä käskettyä. Ilari tajuaa Sakulla olevan jotain mielessä - kuuli sen tämän äänensävystä. Tämä olisi jälleen yksi niitä pitkiä reissuja - joita molemmilla on ollut ikävä. Kilometrit valuvat ja aika lentää musiikin tahdittamana. Raja lähestyy ja Saku alkaa kertoa suunnitelmastaan, jonka on mielessään saanut valmiiksi.

"Kuule, Ille. Kyllä mä tiedän meille päämäärän.. Sä varmaan muistat sen reissun kolme vuotta sitten, kun mentiin tätä samaa tietä Norjaan ja jäätiin Altaan yöksi?"

"Joo.. Kyllä muistan. Se oli kyllä hienoo aikaa.."

"Muistaks kun kierreltiin siellä Altas sen rantakatuja se päivä ja nähtiin sellainen, vähän syrjässä oleva laituri? Siinä oli joku punainen talo ja jokunen suuri laiva."

"Joo, Muistan. Eli sä meinaat siis kaasuttaa siltä jäämereen?"

"Jep. Oikein arvasit. Sain idean Anssulta, kun se puhu siitä laivasta ja merestä."

"Ok. sopii mulle, ei mulla ole mitään sitä vastaan. Siinä ei sitten kauaa kestä."

"Ei niin. katsoin sitä paikkaa nettikartasta, sinne pääsee helposti, avaa matkalla vain ikkunat ja laittaa turvavyöt kiinni."

"Saku, mä jotenkin arvasin, että sulla saattaisi olla suunnitelma valmiina."

"Oon sitä täl matkal vähän miettinytkin. Kerroin siitä Anssullekin - sä nukuit silloin kun mä sen kanssa vielä viimeiset jutut heitin. Siinä oli kyllä mahtava tyyppi! Sääli vain ettei elämä suosi mahtavia tyyppejä."

"Totta.. Anssun muistolle voisi jossain vetäistä röökit - jos toi sää sen sallii."

Sakulle se käy. Samalla hän miettii omaa elämäänsä. Tämä on se viimeinen matka mitä ikinä tehdään, Siksi yksi asia täytyy kyllä Ilarille kertoa. Se, mitä mies oli alkanut itselleen tekemään.

Raja tulee vastaan ja jää taakse. Uusi maa, uudet mahdollisuudet - kuten Ilari iloluonteisesti sen ilmaisee Norjan ensimmäisten liikennemerkkien mentyä ohi. Sade alkaa hellittää, mikä enteilee uumoiltua taukoa.

Vastaan tulee levähdysalue seuraavan paikkakunnan, Kautokeinon, informaatiotaululla varustettuna. Saku ohjaa sinne ja pysähtyy. Kaverit ulkoistuvat autosta siitä sitten pimeään, tuuliseen ilmaan. He nojaavat ajokkiin ja alkavat polttaa tupakit ajovalojen valaistaessa maisemaa. Kumpikaan ei saa sanottua mitään, Saku aloittaa hiljaisen hetken pitkittyessä puheenvuorot.

"Nii.. Ille tässä kun ollaan, ja säkin kerroit itsestäsi uutta - niin kyllä mullakin sellaista on.."

"Kerro pois.."

"Muistatkos tuossa viime kuussa kun mä kävin Oulussa?"

"Joo, muistan mä. Ja sä vissiin teit jotain siellä..?"

"Arvasit oikein. Ilari. Mä yritin itsaria silloin. Otin lääkkeitä ja viinaa. Soitin sitten apua kun hätäännyin ja ne tulivat.. Mua tarkkailtiin siitä viikosta pari päivää siellä Oulussa. Psykiatrisella.. Kun mä siitä sitten kotiuduin, niin.. no mä näytän mitä silloin taas tein. Varaudu, se on pahaa!"

Saku viittaa Ilaria seuraamaan. Saku asettuu auton valojen eteen, käskee kaveriaan kääntymään selin. Tuon jälkeen hän riisuu takkinsa, hupparinsa sekä molemmat paitansa pois. Laittaa ne konepellille, huokaisee ja sanoo:

"Nyt voit kääntyä."

Ilari kääntyy ja järkyttyy. Ensimmäisen kerran vuoteen hän näkee nyt Sakun paidattomana - kirkkaassa valossa. Sakun rintakehä ja käsivarret ovat täynnä pahoja viiltoarpia. Osa on vanhoja ja osa melko tuoreita, joissain näkyy vielä valumajäljet. Sakun täyttää ahdistus ja hän ei voi enää mitään sille, että ääni sortuu.

"Niin - näetkös! Mä olen alkanut viiltelemään itseäni. Ei mussa koskaan ole niin paljon sankaruutta - että tekisin sitä loppuun asti. Mä oon tehnyt tätä jo pitkään.. Viimeksi tein tätä viime yönä sulla kun te nukuitte. Siksi se mun suunnitelma. En jaksa enää tätä vitun elämää! Mitäs mieltä oot kaveristas nyt?!"

Saku haukkaa henkeä ja yrittää rauhoittua. Hän alkaa samalla pukemaan takasin päällensä, ilma kun on kylmä. Ilari ottaa kunnon hönkäisyn röökistään ja miettii mitä sanoa. Hän puhaltaa savupilven ja alkaa kertoa.

"Saku. Voi kuule.. Mä aavistin jotain tällaista sillä tässä kun on nähty - niin oot pitänyt hupparia tai muuta pitkähihaista, etkä oo käärinyt hihoja ylös kuten sulla on ollut tapana. Arvasin siitä että piilottelet jotain. Kuten mä oon piilotellut niitä kyhmyjäni. Saku - samassa uppoavassa laivassa tässä ollaan. Tässä vaiheessa matkaa ei syyllistetä ketään."

"Sä - Ille - oot kyllä helvetin hieno kaveri! Mua jotenkin oikeesti pelotti näyttää noi arpeni sulle."

"Oot sitä sinäkin, Saku. Ja oli se Anssukin.."

"Niin.. Ei silläkään ollut helppo elämä mitä se kertoi. Kuvittele että olet oman itsesi vanki päivästä toiseen.. Ai niin - heh - sähän oot!"

"Kiva kevennys, Saku. Tykkään.. Mä en tätä jostain syystä kertonut edes Anssullekkaan, mutta kun se kertoili niis nettiviesteissään kirjeistä mattojen alla – niin on mullakin sellaiset. Jotenkin sitä vain ei viihtinyt kertoa Anselmille asiasta, nyt se kaduttaa. Se olisi tykänny..”

”Totta.. Mahtava ajatuksena kylläkin se kirjehomma. Katos ku.. Ei tartte sit muuta kun vain mennä jos siltä tuntuu. Sitä me vielä viimeiseks puhuttiin, ennen kuin tultiin Anssun päätepysäkille. Sä varmaan kuulit?”

”En mä tainnu. Nukahdin aika nopeesti silloin.. Anselmi oli kyllä mies! Mutta hei - jos jatkettaisi matkaa nimittäin täs alkaa tulla kylmä.."

"Jatketaan vaan - itseänikin oikeasti palelee ihan hitosti kun vielä puolialasti menin.. Autoon siis!"

He jatkavat matkaa. Ajavat siitä Kautokeinon läpi rauhallisesti jutellen lopullista, ystävyydestään ja elämästä. Kunnioittavat Anselmia puheissaan mutteivät.. Itke. Ilari vaihtaa musaksi Sepelturaa ja avaa uuden oluen.

"Saku - Mä kysyn vielä.. Toi Kautokeino taisi olla se toisiksi viimeinen kaupunki - mitä me koskaan tullaan ikinä näkemään? Taidan olla oikeassa."

"Totta. Mitä sitä valehtelemaankaan. Sä näit ahdistuksen jäljet. Eipä tartte kohta maksaa tästä autostakaan niitä hiton maksuja, monta reissua tällä Saabilla on kyllä menty.. Tosin jos sitä vaikka jatkettasi matkaa kuitenkin kun.."

"Hei Saku. Mä huomaan, että sä nyt vähän epäilet suunnitelmaasi. Faktathan ovat se, että jätettiin kaveri kuolemaan erämaahan ja tästä autosta on silminnäkijähavaintoja näiltä kaikilta teiltä, joita on menty sekä mun läppärissä on loput tiedot. Myös kun jäähyväiskirjeeni kaikille.. Me kumpikaan ei jakseta enää tätä paskaa mitä elämäksi kutsutaan. Eli mitä mä sanon - on se että antaa mennä vaan kun näin pitkälle on päästy. Eikä meillä ole sitä paitsi oikeata valuuttaakaan tähän maahan."

"Jumalauta - Ilari - Sä luet mua kuin kirjaa. Ei sillä.. Oot täysin oikeassa."

"Se varmaan johtuu siitä, että on tunnettu niin kauan.. Tuli tässä mieleen, että tarvitaanko me enää henkilötietoja? Siis jos nyt vaikka heittettäis lompsat tonne ojaan?"

"Aikas herkullinen ajatus.. Tehdään niin!"

Saku kaivaa povaristaan vanhan nahkalompakkonsa, ei siellä ole rahaa muuta kuin vaivaiset kymmenen euroa ja kasa kortteja. Ilari ottaa sen, avaa ikkunan ja viskasi sen pientareelle. Heti perään hän viskaa myös omansa ja sulkee ikkunan.

"No niin.. Tehty mikä tehty eikä tässä enää aleta sitten peruuttelemaan ja ettimään noita. Nyt ei kaduta!"

"Aivan.. Nii.. jos vaihdan puheenaihetta tästä tais olla jotain puolitoista tuntia sinne Altaan. Haluatko pidentää aikaa vai antaako mennä vaan?"

"Anna mennä vaan. Jos totta puhutaan, niin mulla on nyt helvetilliset kivut päällä.."

"Hei Ille - sullahan oli niitä kolmioita. Ota niitä vaan ja vedä alas oluella. Katos, eivät ne sivuvaikutukset tosta kaljasta ehdi vaikuttaan enää.. Sekä syö. Kai täällä vielä jotain ruokaa jäljellä on."

"Jäi kyllä pari burgeria.. Mutta tuossa oot kyl oikees!"

"Jos vaan säästäisit niistä yhden. Mä otan sitten siel Altas jossain. Ajetaan sitten minne ajetaankaan."

"Heh.. Kolmioista vai kaljoista?"

"No perkele - vaikka sitten molemmista!"

"Saku - oikeata menoa nyt!"

"Jep. Nyt ei enää oikeastaan ole väliä sillä mikä olisi järkevää. Kunhan ite vaan ajokunnos pysyn."

Ilari nyökkää, vaikkei Saku sitä näekään pimeässä autossa. Tie jatkuu ja jatkuu. Taivas on selkeämpään päin ja kuukin alkaa näkyä. Parivaljakko tyyntyy kuuntelemaan musaa. Kumpikaan ei keksinyt enää jutunaihetta, maisemasta sellaista ei saa.

Ainoa näkymä on ajovalojen valaisema tie. Satunnaisesti kyllä muuta liikennettä tuli vastaan. Ilarista se tuntui oudolta nähdä muu maailma nyt kun matkalle lähti kolme mutta nyt jäljellä vaan kaksi, mutta hän ei siitä alkanut mitään juttelemaan. Nyt varmaankaan ei olisi minkään katumuksen osoittamisen aika.

Hyytävä totuus on se, että tehty mikä tehty. Anselmin ruumis löytyy jossain vaiheessa, Sakun suunnitelmaa hän ei millään tavalla tahtoisi romuttaa. Kivut tosiaan olivat rankat ja miehen ajatukset siitä että varmaa olisi se, ettei näe vanhuuttaan - antavat Ilarille taas rohkeutta olla mukana siinä mitä nyt tapahtuu. Sillä miksi surra asioita, joita ei kuitenkaan milloinkaan tule tapahtumaan?

Sakusta taas tuntuu tasan siltä - että elämä saisi olla jo tässä. Hän muistelee sitä ensimmäistä kertaa kun viilteli itseänsä. Se oli pelottanut - aluksi. Mutta kolmannen teon jälkeen siihen jäi koukkuun. Maasto alkaa kohota, josta pojat ymmärtävät meren olevan lähellä.

"Hei, Ille.. Mitä jos kohta taas pidettäisi tauko jossain. Tahtoisin kertoo sulle taas asioita.."

"Kyllähän se mulle käy. Parempi kuitenkin vaan pitää taukoja, että se Alta ehtii näin arkena rauhoittumaan yöhön. Meitä siten ei noteerata liikoja."

"Totta.."

Parin kilometrin päässä vastaan tulee valaistu levähdyspaikka. Pojat astuvat autosta ulos nojaamaan kulkuneuvoon. Saku aloittaa juttelun.

"Ille - se syy miksi mä halusin vielä pysähtyä - oli se, että mä tahdon vielä kertoa sulle enemmän.."

"Ei varmaan mitään kaunista ole tulossa.."

"No ei. Siis tää on kyllä ihan sairasta, mutta hiton totta. Mä kun viiltelen noita käsivarsiani ja muualtakin.. Nii mä olen kuten alkanut pitämään siitä näystä kun veri valuu ulos ja siitä tunteesta, kun sitä tekee. Oon toisiaan ihan vakavissani miettinyt sitäkin, että miltähän tuntuisi vain antaa itsensä vuotaa kuiviin. Aika syvälle mäkin oon vajonnut, vai..?"

"Kuulostaahan toi aika pahalta ja surulliselta. Siis kauanko sä oot sitä tehnyt? Et varmaan oo aloittanut ihan viime kuussa."

"Totta, en.. Onko riittävän pahaa kertoa, että ekat teot olivat viime keväänä? Mä aloittelin rintakehästä, viime kuussa uskalsin tehä sitä käsivarsiinkin kun täyty jo pitää pitkähihasta."

"Mun pitää kertoa, että tavallaan mä kyllä tiesin. Vaikka olikin kuinka hellettä, niin et viime kesänä ottanut paitaas pois kun se on ollu sulla tapana kuumalla. Jos muistat sen yhden illan kaupungilla kun se sade yllätti meidät ja kastuttiin pahasti - niin kyllä mä silloin näin ne jäljet kun se valkoinen t-paitas kastu ihan läpi.."

"Älä vitussa.. Monikohan muu sitten on ne nähnyt.. Mehän nähtiin porukkaa silloin. Tosin sillä ei enää mitään väliä ole. Nyt vain ymmärrän sen Mian kysymykset paremmin, se oli jossain vaihees olevinaan hyvin huolissaan musta. Silloin Oulussa ne sairaalassa kyllä näkivät arvet, mut kysymyksiin vastasin että kännissä törmäsin ruusuaitaan."

"Totta. Parempi valehdella siinä tilanteessa asioista. Mut mun täytyy kyl kertoa siitä sun Miiasta yksi asia. Tiedäks, se tuli kerran kyselee multakin et voiks sä hyvin. Vastasin että pärjää se."

"Onneksi sitä ei tartte enää nähdä. Hullu akka. Onneksi sekin juttu on kohta lopullisesti ohi. Jatketaan matkaa! Jaksa tätä enää ja säkin näytät kärsivän aika lailla kivuistas nyt.."

"joo.. ei nää ihania ole. Kestän kyllä."

"Ystävä - yritä jaksaa vielä vajaa tunti.."

Ilari nyökkää ja astuu autoon sisään. Saku tankkaa auton kanisterista ja pian he ovat jälleen matkalla lähemmäksi vapautustaan. Tunnelma autossa on kevyt - kaikesta huolimatta. Musiikki soi ja kilometrit valuvat. Sakun mieleen tulee eräs asia, jonka Anssu oli sanonut.

"Hei, Ille. Mehän ei missään enää käydä ostamassa mitään tai silleen.."

"Ei varmaankaan.. Miten niin?"

"Tuli mieleen vain mitä Anssu olisi tahtonut. Eli jos heitettäisi ikkunasta sen autoon jättämät tavarat tien pieleen tipoittain. Kato, tulevaisuudessa olisi kytillä vähän päättelemistä. Mistä nämä tavarat on ja yms. josta Anssu tykkäisi, se nimittäin tahto että meidänkin katoamisesta tulisi iso juttu sitten. Kuten kysymyksiä. Ja mahtavammaksi jutun tekee sen, että meidän lompakot löytyisivät kilometrejä ennen Anssun juttuja."

"Hyvä idea! Mä sain siihen jatkoideaa, Jos heittäisi niitä seteleitä tielle. joten.. Nyt - Anssun muistoa kunnioittaen, lentää ikkunasta se.. Helvetti, tää on outoa.. Täs olis 300 ekee! Ja nyt ne ovat tuolla jossain. Ja loput lentävät ulos kilsan välein. Tätä se Anssu kertoili niissä viesteissään kun juteltiin minkälainen loppu olisi mahtava. Sellainen, josta tosiaan jäisi kysymyksiä. Ja jos jonkun tien varresta Norjasta löytyy euroseteleitä tipoittain.."

"Hei, Ille! Toi olis mahtava veto - kato täs maassa ei tosiaan niitä Euroja ole - nii toi jättää kysymyksiä! Just mitä Anssu toivoi."

"Heh. No mä heitän nyt sen paperit ja kortit.. Vai jos tehdään niin, että heitän sen henkkarit tohon reppuun ja se jättäisiin sit sille laiturille - viimeisenä kuivana tavarana jälkipolville?"

"Perkele! Ille - Taas mahtava idea! Tehdään niin!"

"Noin. Ja loppu lompakko meni siinä! Hitto - tää on ihan hullua. Me - korvausrahoilla kituvat - heitettiin johonkin hornan tuuttiin just melkein 500 euroa käteisenä!"

"Niin ja - heh - tässä maassa valuutta on se kruunu!"

Musaa kovennetaan, Metallica - ride the lighting. Ukkosta vain ei näkynyt säätila tarjoavan, kuten Ilari sen mainitsi. Ajovaloissa on alkanut jälleen näkymään sadetta, tällä kertaa jotain rännänsekaista vesisadetta. Taivaalla alkaa näkyä lähestyvän kaupungin valot.

"Ille, koitti se viimeinen pysähdys sillä nyt mä voisin ottaa sen yhden kuskinkaljani, pysäytän heti kun tulee mahdollisuus."

"Jep. Mä voisin samalla käydä tyhjentymässä ettei tartte ainakaan kuset housuissa hukkua."

Ilarin heittämä kommentti sai autoon iloisen naurun valtaan. Sopiva paikka tulee pian vastaan, tienhaara. Ilari lähtee ulos asioilleen ja Saku nappaa tölkin, avasi ja otti ison kulauksen. Tästä eteenpäin pitäisi ajaa vähän hiljempää, ehtisi sen tallan lattiaan painamaan sitten ihan lopussa. Ilari tulee takaisin autoon, Saku antaa tölkkinsä tälle ja starttaa.

"Juo sä se loppuun, on tässä noita jo juotu kylliksi. Nyt vain pitää saada tämä reissu päätökseen. Ei enää jaksa viivytellä."

"Jep. Onko musatoivetta?"

"Pistä sitä Nirvanaa - siit aina tulee hyvä fiilis."

Ilari tekee jälleen työtä käskettyä ja Nevermind alkaa soida jälleen.

Sakun ylläpitämä ajovauhti on ollut juuri sopiva. Kello on puoli yksi yöllä ja Altan ensimmäiset katuvalot tulevat vastaan. Tämä on enää vain muutaman kilometrin pituinen etappi ja pojat hyvin tuntevat lopun lähestyvän. He järkeilevät jälleen jättämiään jälkiä. Liikennettä kuitenkin oli ollut juuri niin paljon, että autosta oli näköhavaintoja kertynyt - kaikilta heidän käyttämiltään teiltä.

Vanhasta muistista Saku tiesi hyvin mitä kautta ajaa paikkaan, jota hän oli ajatellut puolet matkasta. Joku sellainen satama, vanha puulaituri jolle pääsisi autolla ajamaan, mutta kuitenkin sopivan syrjässä ettei kukaan näkisi.

Musiikki soi ja outo tunne valtaa heidät molemmat: Lakoninen unenkaltainen tila. Kenties se on turtumisen tunne, joka oli vain vahvistunut alkoholin myötä. Elämä.. Kumpikin oli siihen kyllästynyt. Autostereoissa soi edelleen Nirvana - Come as you are.

Ilari hymähti lukiessaan radion näytöllä rullaavaa biisin nimeä, että täältähän tullaan. Odota vaan, kaksi onnellista onnetonta, elämän orpoa.
Tilanne oli täydellisesti tuon kuvauksen kaltainen. Tule sellaisena kuin olet. Saku vain vastasi hiljaa

"totta"

Altan kaupunki valuu ohi kuten unessa. Saku noudattaa liikennesääntöjä säntillisesti, ajaa pientä alinopeutta ainoana liikenteenä - muttei laittanut vilkkua päälle heidän kääntyessään siitä viimeisestä risteyksestä.

Turvavyöt ovat kummallakin kiinni, ja ikkunat avataan. Ilari heittää Anselmin repun ulos, minkä jälkeen Saku painoi kaasun pohjaan.
Siinä ei kestänyt sitten kauaakaan. He kumpikin karjaisivat viimeisen kerran elämälle ilmalennon aikana. Kylmä vesi täytti nopeasti auton ja hetken seutu oli yhtä hiljainen, mitä se oli ollut. Lähitaloissa kyllä joku oli valvonut ja huomannut "onnettomuuden"

Aamuyöllä laiturin seudun rauha oli mennyttä.

Tyhjät elämät olivat nyt lopussa. Kaikilla heillä oli syy mennä, syy jota heitä kaipaamaan eivät koskaan hyväksy - vaikka kenties ymmärtäisivätkin. Maailma jää elämään ja yrittämään unohtaa tragediaa.

Tulee aamu, auton hylky nostetaan ylös ja tutkinta aloitetaan.

Ulkomaailma alkaa pikkuhiljaa saada uutisen tynkää. Suomalainen rekisterikilpi, tapahtumien kulku ja auton hylystä löytyneet henkilöpaperit tulevat riittämään syyksi kertoa turmasta Suomenkin uutislähetyksissä. Ajoneuvosta löytyi huomattava määrä alkoholia. Yleisöltä kysellään näköhavaintoja tummansinisestä SAAB 900i henkilöautosta, sen liikkeistä. Rekisterinumero EIG – 495.

Tien varresta löytyneet lompakot, rahat ja kortit saivat poikien toivomat kysymykset heräämään. Paperit nopeasti yhdistettiin ja miesten nimet tulivat julkisuuteen. Käytiin keskusteluja psykiatrisen hoidon lisäyksen tarpeesta ja siihen se sitten jäikin. Kauniille sanoille ei ollut vain varaa budjeteissa. Uusia uutisia tuli muulta maailmasta ja tragediaksi nimetty tapahtuma jäi itkettämään vain kourallista ihmisiä.

Kouvolassa Anselmin läheisten epätietoisuus miehen kohtalosta katoaa aikanaan kun erämaasta löydetään ruumis ja katsotaan sen hammastiedot.. Mattojen alta löydetään ne viimeiset viestit - joissa Anselmi viimein kertoi totuuden kaikesta. Anselmin ja Ilarin tietokoneista löytyneet tiedot lisäävät ne loput palaset palapeliin ja tapaus suljettiin.

Anselmin äiti murtui uutisesta täysin, mutta Esa piti sanansa ja piti huolta vanhasta naisesta. Auttoi pahimman yli ja heistä tuli ystävät. Pasi toisaalta sai kanssa kirjeen ja sen luettuaan hän päätti muuttaa pois Kouvolasta, Anselmin lähipiiri alkoi purkaa suruaan juuri Pasiin. Turpaanlyönti Esalta eräänä iltana oli liikaa. Kuusamossa poikien lähipiiri kanssa järkyttyi uutisesta, mutta antoivat sen anteeksi. Pääsihän Ilari vielä nauttimaan elämästään, ennen kuin se oli hänelle liian myöhäistä. Sakun poismeno järkytti eniten Miiaa, mutta ystävien tuella elämä voitti jälleen.

Useat eivät hyväksyneet tapahtunutta, mutta se oli turha reaktio. Sillä kaikki elävät elämänsä loppuun saakka. Toiset vain saavat sen madon syödään itseänsä aikaisemmin, sillä maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun on taas tultava. Niin sanotaan.

---

(c) Simo Pahula 2013 http://www.simopahula.fi