LIIKANAINEN RAKKAUS

(c) Simo Pahula 2004
____________________________________

Olen taajamajunassa, sen viimeisessä vaunussa matkalla Hyvinkäälle Hämeenlinnasta, syntymäkaupungistani. Tuntui, nyt kun kaikesta on kulunut kuukausi, että nyt olisi aika kohdata se Hyvinkää ja ne muistot siellä. On tällä matkalla raadollisempi arkitodellisuuden asettama syy. Minun täytyy mennä pakkaamaan loput tavarat asunnostani koska vuokrasopimus siitä kämpästä päättyy. Juna ei ole vielä Turengissakaan, mutta silti kaikki tapahtunut on jo mielessä. Kaikki se mikä muutti minut niinä kymmenenä vuotena nykyisekseni, tapahtui siellä minne olen matkalla. Yritän karistaa ne pahat muistot ja teot pois mielestäni katselemalla marraskuisia maisemia.

Teitä, peltoja, metsää ja maataloja joihin ne tiet vievät. Pellot ovat kynnetty ja kaikkialla on tasaisen harmaata. Mutta tämä ei ole maalaismaisemaa, vaan pian Riihimäkeä. Ryttylä meni jo ohi. Kuuntelen ihmisten juttelua vaunun toiselta puolelta, kovaäänistä matkapuhelua. Olen saanut selville, että sen tummatukkaisen naisen tuttavan isä asuu Tampereella, äiti Hyvinkäällä ja että sen tuttavan lapset ovat tällä hetkellä mummolassa Hikiällä sekä hänen miehensä on jostain syystä tällä hetkellä Oulussa. Eli todella tärkeä informaatiota minulle.

Katson ohivilisevää maisemaa, Riihimäen lähestyvää asemaa junan ikkunasta samalla kuvitellen elämäntarinaa tuolle perheelle. Miksi he erosivat? Kumpi petti? Tiedän näillä mietteilläni pääseväni omaan elämääni. Miksi he alun perin erosivat, Matias ja Riina? Kumpikaan ei pettänyt toistansa. Me vain Riinan kanssa erottiin tunnetasolla erillemme, rakastelu muuttui pelkäksi seksiksi ja seksi paritteluksi, aistien sinfoniaksi ilman tunteita. Siinä vaiheessa me muutimme erillemme, omiin asuntoihin. Minä jäin siihen, jossa olimme asuneet sen vuoden ja hän sai vuokralle asunnon vanhempiensa tukemana. Se oli aika varma päätös asua erillämme, emme edes enää ottaisi yhteyttä toisiimme. Se oli kyllä kaunis ajatus mutta toteuttamiskelvoton. Me rakastuimme toisiimme jo 15 vuotta sitten kun kävimme yläasteella samaa luokkaa. Seurasin häntä aikanaan Hyvinkäälle. Ja nyt kaikesta voi vain sanoa, että oikeastaan se on typerän hassua, kuinka rakkaus häviää. Vahinko, että meidän tapauksessamme se tapahtui väärällä tavalla.

Mietin myös elämääni. Pitäisi kait ryhdistäytyä ja hankkia töitä. Iso pankkitili ei tuo onnea. Perintörahoja minulla on kaksi miljoonaa, mutta raha ei tuo onnea. Mä en edes paljon käytä sitä. Kunhan vuokran maksaa ja pitää itsensä ruoassa.

Nämä maisemat, joita olen tottunut katselemaan elämäni aikana, vilisevät yhä ohi. Riihimäen ratapiha. Tämän junan pitäisi olla jo perillä, mutta oikeastaan toivon sitä ettei se koskaan tule perille koska koen olevani kotona silloin, kun olen matkalla jostakin jonnekin. Perillä minä palaan kerrostaloasuntooni viimeisen kerran. Siellä ovat vielä pakkaamattomia tavaroita, joita on vain siirrelty paikasta toiseen. Tänään ne on pakko pakata, koska olen sopinut kyydin takaisin Hämeenlinnaan. Isäni tulee hakemaan epäonnistunutta poikaansa takaisin kotiin. Tosin isä kyllä ymmärtää minua koska itsellänsä on samanlaisia kokemuksia. Hän pysyi naisensa kanssa yhdessä vain meidän lasten takia. Hekään eivät osanneet lopettaa rakkauttaan ajoissa. Lopputulos heillä on se, että äiti asuu Tampereella ja isälläni on vain meidän talo sekä lähestymiskielto.

Tiedän saavani monta takautumaa Hyvinkäällä. Tiedän myös löytäväni sieltä muistoja entisestä elämästä eli Riinasta enimmäkseen. Elämäni on aika surkeaa, eikä kuulosta tuon tummatukkaisen naisenkaan elämä huvittavalta. Hän kertoo ystävälleen vaarinsa kuolemasta josta on vain viikko aikaa. Puhelu päättyy kyyneliin.

Juna lähti Riihimäeltä valumaan kohti seuraavaa asemapaikkakuntaa, Hyvinkäätä. Onko tämä sittenkään niin hyvä idea tämä matka? Sen asuntoasian olisi taatusti voinut delegoida jollekin muulle. Tästä tulee tosi kiva päivä, tunnen sen jo. Silloin sinä yhtenä päivänä kun kaikki hajosi lopullisesti niiden 24 tunnin aikana. Koko elämäni Hyvinkäällä tuhoutui silloin. Se alkoi siitä kun Riinan ja mun yhdessä asuminen, se "koti" romuttui petokseen. Olin kännissä ja Riina oli iltavuorossa kioskilla. Olin pokannut yhden yhtä kännissä olevan naisen mukaani kämpille. Riina pääsi aikaisemmin töistään. Se pokani pakeni meidän riitaa, joka päättyi siihen että Riina läksi pois kaverilleen. Seuraavana päivänä hän tuli takaisin muuttoapulaisen kanssa. Silloin sovimme asumisjärjestelyt ja jatkot.

Ja nyt jostain syystä mietin, että onko kuoleman jälkeistä elämää? Jos sellaista olisi varmuudella pystytty todistamaan - niin miten elämä muuttuisi? Mietin joskus aika turhia asioita, mutta teen sen vain siksi etten pohtisi omaa elämääni liikaa. Onko kuoleman jälkeistä elämää? Jos sellaista olisi varmuudella pystytty todistamaan - niin miten elämä muuttuisi? Mietin joskus aika turhia asioita, mutta teen sen vain siksi etten pohtisi omaa elämääni liikaa. Otan liikaa taakkaa muiden asioista, kuten ystäväni Akin puuhista.

Olemme olleet kavereita aina lapsesta saakka. Olemme olleet kantamassa pikkuveljeni arkkua. Minä kuskasin häntä äitinsä hautajaisiin. Paljon on koettu yhdessä. Ja nyt hän ei enää välitä elämästään. Sekin on meille yhteistä. Tajusin sen heti silloin, kun sain kuulla tapahtuneesta. Aika jännää, miten se kaikki sattui samalle viikolle.

Oli maanantai.

Silloin oli aika kova myrsky. Vettä satoi vesipyrynä. Tuuli kolisutti kerrostalon peltikattoa niin että sen kuuli asuntooni. Kello oli muistaakseni jossain neljän maissa iltapäivästä. Silloin ovikello soi. Menin avaamaan ja oven takana seisoi Aki sateesta märässä farkkuasussa. Kysyin että mitä nyt?

Aki oli vain hiljaa ovensuussa ja katsoi minua silmiin. Kutsuin hänet sisään, sillä tunsin että jotain aika pahaa on sattunut, kun mies oli niin vakavana. Silmistä näin että hän oli itkenyt, mikä oli harvinaista.

"Liisa petti mut. Se nai toisen kanssa."

Sai Aki sanottua, ennen kun lähti, pyysi kaikkea anteeksi ja lähti. Mä puin päällysvaatteet päälleni ja lähdin hänen peräänsä. Kadulle päästyäni, en nähnyt Akia missään. Näin vain paikallisliikenteen bussin menevän poispäin. En lähtenyt sen auton perään siinä säässä

Juna saapuu perille, minä lähden. Asemalaituri on märkä sateesta. Olen siis viimein täällä, kaupungissa jossa on liikaa muistoja. Monta pahaa asiaa tapahtui täällä. Tuokin silta..

Se oli tavallinen marraskuinen päivä kaksi vuotta sitten, ei silloin tapahtunut paljon muuta kun että mä aloin polttamaan röökiä. Nautiskelin siitä ensimmäisestä savukkeesta kävellessäni rataa ylittävällä sillalla. Helsingin juna oli juuri tullut ja Riina oli ollut sen kyydissä. Hän tuli sillalle portaita myöten ja törmäsikin heti minuun. Hän käyttäytyi, kun näki mut tupakka sormien välissä, aivan kuin olisin pettänyt hänet. Mä olin luvannut, etten alkaisi jälleen tupakoimaan. Ja minä olin silloin luvannut sen tekopyhästi. Meille tuli siitä asiasta riita. Ja kun poistuimme siltä sillalta, niin olimme eronneet. En vain muista että kuinka mones ero se oli. Mutta se päättyi siihen, että palasimme yhteen.

Olen viimein sen talon edessä, jossa olen asunut viimeiset 5 vuotta, Monta muistoa tulee mieleen. Tämä portaikkokin, hissi on edelleen epäkunnossa. Tänään saa rehkiä niiden tavaroiden muuttamisessa. Jos vain muistoiltaan ehtii. Viimeinen viikko tässä kämpässä alkaa palautumaan mieleeni.

Sen viimeisen viikon tiistaina heräsin siihen että ovikello soi. Keräsin itseni sängystä ja menin niine hyvineni avaamaan - ilman mitään. Tulija oli Riina. Siinä me olimme ovensuussa. Minä olin täysin alasti ja hän itkuisena ja minua halaamassa. Ohjasin meidät sisään ja laitoin oven kiinni samalla kysyen:

"Mitä nyt on?"

"Matias, mulla on ollut niin ikävä sinua. Eikö me voitais olla taas yhdessä? Matias, ihan totta.. Anteeksi se viime yö, mä olin sekaisin. Mä haluun, että otat mut takaisin. Me kun ollaan jo tunnettu niin kauan, ihan alaluokilta asti.."

"Niinhän me ollaan.. Kuule, mene tuonne keittiöön istumaan niin mä laitan jotain päälleni, niin puhutaan sitten."

"Joo.. kiitos. Laitanko mä jotain sulle? Sä ot tainnut just herätä?"

"No, jos kahvia laittaisit tulemaan - jos siellä enää on."

Minä pukeuduin pelkkiin verkkareihin ja nuhtuneeseen T-paitaan hänen kolistellessaan keittiössä. Siitä tuli sellainen kotoinen olo. Aivan tälläistä meillä oli joskus ollut kun asiat olivat paremmin. Tultuani keittiöön siellä ei kuulunut kahvinkeittimen porinaa, Riina istui pöydän ääressä ja katsoi ulos ikkunasta syyskuiseen vesisateeseen. Huomattuaan minut hän sanoi huolimattomasti.

"Sulla ei ollut kahvia"

"Niin, mä unohdin ostaa sitä eilen. Kaapissa on appelsiinimehua, sitä on kyllä purkin pohjalla kahdelle, jos otat? Sitten voidaan jutella tästä."

"Voin mä sitä ottaa, kiitos"

"Mä lupasin liikoja. Mehukin on lopussa."

"Ei se mitään.. Tule vain tänne, mulla on paha olla."

Istuin hänen eteensä vaikka tahdoinkin vain halata häntä ja sanoa että kaikki kyllä järjestyy. Tiesin naisella olevan samasta syystä se paha olo, kun oli itselläni. Meidän eromme, meidän rakkautemme, meidän sopimisemme.. Tämä meidän juttu oli niin kaunista. Mutta minä katsoin häntä silmiin puhumatta vaikka nainen etsi olemuksestani jotain lohduttavaa. Riikka oli varmaan valvonut koko yön itkien. Hän oli yrittänyt peittää punaisia silmiään meikillä, mutta oli nyt itkenyt nekin pois. Hän vältti katsomasta minua silmiin ja se tuntui pahalta. Kului monta minuuttia hiljaisuutta, jonka rikkoi vain jäätelöauto jostain kaukaa. Silloin hän rikkoi tilan kysymällä

"Matias, mä haluun että sä alat mun kanssa uudestaan? Unohdetaan kaikki mennyt. Minä rakastan sinua. Sano rehellisesti rakastatko sä minua?"

"Entä jos minä en rakasta sinua tarpeeksi? Mitä silloin teet?"

"Mä lopetan kaiken. Tapan vaikka itseni, mä en jaksa enää tälläistä elämää.."

"No mä en rakasta sinua tarpeeksi, enkä jaksa nyt miettiä meitä sen Akin takia. Ymmärräthän? Jaksatko odottaa niiden hautajaisten jälkeen?"

"Kyllä mä ymmärrän että tää on turhaa, mutta silti minä tahdon sinut"

Hän huokaisi ja katsoi minua tahtoen että olisin siirtynyt hänen viereensä ja halannut kaiken pahan pois. Olisin tahtonut tehdä sen mutta pysyin vaiti monta minuuttia. Olisin tahtonut olla hänen vieressään, koskettaa häntä mutta olin jotenkin lukossa ja se ahdisti. Jälleen kului minuutteja yrittäessäni saada puhetta aikaan. Sen ahdistavan hiljaisuuden rikkoi hänen kysymyksensä.

"No, voin mä sulle antaa että muistaisit mitä on pelissä."

"Kyllä se sopii - mutta se olisi sitten vain pelkkää seksiä. Me emme silloin rakastelisi"

"Kyllä mä sen tiedän ja mä tunnen sinut Matias - sä tarvitset minua."

Riinan sanat avasivat lukkoni. Ne olivat viimeiset sanat, mitä puhuimme sinä aamuna. Siirryin toiselle puolelle sitä pöytää ja suutelin häntä tuntien sen rakkauden mitä halusin kieltää. Samalla Riina riisui housuni pois. Hän repi paitani riekaleiksi ja suuteli rintaani jatkaen alas määränpäänään leikkikalunsa joksi hän siitintäni kutsui.

Jatkoimme siitä kiihkeästi suudellen makuuhuoneeseen, missä unohdimme olevamme ihmisiä. Muutuimme eläimiksi joita ohjasi vaisto ja halu tyydyttää. Me parittelimme suutelematta sen enempää, kuten meille oli tullut loppuvaiheessa tavaksi. Kun olin saanut tarpeeni tyydytetyksi, minä vain heitin Riinan pois päältäni ja kehotin häntä poistumaan. En antanut kyynelten häiritä, vaikka tahdoinkin vain sulkea hänet syleilyyni ja pyytää kaikkea anteeksi. Mutta minä näytin hänelle ovea. Riina lähti hiljaisena enkä minäkään kertonut hänelle rakastavani häntä.

En vain tiedä vieläkään, että miksi olin niin helvetin kylmä häntä kohtaan sinä aamuna. Katselin hänen lähtöään vielä ikkunasta. Hän seisoi pihalla katsoen ylös ikkunaani. Katsoimme toisiamme ikkunalasejen ja neljän kerroksen tyhjyyden muodostaman tilan läpi. Sitten hän käveli pois ja minä puin päälleni lähteäkseni kauppaan ostamaan ruokaa.
Sinä päivänä ei sattunut mitään muuta erikoista. Sovin vain käyväni seuraavana päivänä, keskiviikkona, Hämeenlinnassa katsomassa isää.

Mä heräsin jälleen puhelimen soittoon silloin keskiviikkona. Se oli Aki ja hän tahtoi tavata, ei halunnut viettää iltaa yksinkään. Varsinkaan nyt kun Liisa oli muuttanut pois tiistai-iltana.
Koska olin sopinut käyväni kotonani Hämeenlinnassa, niin sovin että hän voisi tulla vasta illalla. Se reissu kyllä olisi saanut jäädä tekemättä, sillä palattuani Hyvinkäälle ja kämpilleni - kello oli jo jotain 23 - puhelin sitten soi. Vastasin siitä huolimatta että tiesin soittajan etukäteen. Mutta sillä kertaa olin väärässä. Se ei ollut Riina, vaan Akin veli Pasi, joka kertoi suru-uutisen. Aki on mennyt hirteen. Se löydettiin tunti sitten. En voinut uskoa sitä, tuntui kylmältä! Jos olisin tajunnut Akin puhelusta sen, että kaveri todella tarvitsi ystävää - niin en olisi lähtenyt.

En tiedä kuinka kauan istuin puhelin kädessäni tuijottaen tyhjyyteen, kunnes soittoääni herätti minut takaisin todellisuuteen. Vastasin puheluun automaattisesti. Se oli Riina. Oli kuulemma hyvin pahoillaan siitä, ettei ollut pysähtynyt päivällä huutooni. Olin nähnyt hänet asemalla lähtiessäni Hämeenlinnaan. Kuulin vain hänen äänensä luurista tajuamatta sitä.

"Mutta nyt minulla on aikaa. Tahdotko että mä tulen sinne?"

"Kyllä sä voit tulla.. Nähdään kun tulet."

Sanat tuntuivat hiekkapaperilta mutta silti ne valuivat ulos suustani. Puhelun jälkeen tajusin mitä olin luvannut. En olisi silloin tahtonut muuta kuin itkeä itseni uneen. Mutta kerta Riina oli tulossa, niin kovetin itseni. Tunnin odottelun jälkeen ovikello soi viimein. Avasin oven, hän tuli sisään, suljin oven hiljaa ja me halasimme. Siirryimme sohvalle ja tarjosin naiselle jotain. Juotavaa tai jotain? Riina ei halunnut mitään muuta kuin jutella kanssani.

"Matias. Mä kuulin siitä Akista Pasilta.. Mä olen pahoillani siitä."

"Kiitos.. Mutta sä et varmaan tullut tänne asti vain kertomaan tuota?"

"En niin. Matias, mä en enää kohta enää jaksa tätä meidän peliä. Otatko sinä minut takaisin vai et?"

"Sä tiedät etten mä pysty antamaan siihen kunnollista vastausta. En nyt! Ehkä meidän on vain hyvä olla näin? Mä olen pahoillani, en voi tarjota muutakaan"

"Mutta mulla ei ole keitään muitakaan. Jos sä et halua mua, niin mä olen yksin?"

"Olen pahoillani, mutta niin sä taidat sitten olla."

Riina ei enää kestänyt. Hän alkoi itkeä, tunki itsensä minun syliini ja kertoi itkuisesti että tahtoisi siinä tapauksessa vain tappaa itsensä. Mietin kauan sopivaa vastausta, sellaista joka olisi kummallekin sopiva. Me olimme siinä sylikkäin, molemmat itkeneenä elämän julmuutta. Minä silitin hänen hiuksiansa ja sain kuiskattua:

"Sitten sinun täytyy vain tehdä se."

Katsoin parhaaksi sen jälkeen nousta ja heittää Riinan ulos asunnostani. Minä katsoin hänen sohvalle jäänyttä olemustaan silmiin samalla kertoen että hänen olisi nyt poistuttava luotani sillä tämä ei toiminut. Hän läksikin jättäen jälkeensä painostavan tunnelman.

Mietin sitä olotilaa. Hän lähti sekavassa mielentilassa minun tahdostani. Asuntoni alkoi ahdistaa, kaikki tapahtunut ja se huoli Riinasta. Entä jos hän tappaa itsensä ja syyttää siitä minua? Se kaikki sai minut lähtemään silloin ulos. Ja se oli hyvä että tuo olo tuli. Sillä, käveltyäni aikani summamutikassa kaupungin öisiä katuja, ne rauhoittivat oloni. Oli tiistain ja keskiviikon välinen yö, eli oli rauhallista. Taivas hohti takaisin kaupungin valoja ja tihutti vähän vettä. Mietin kaikkea, olin huolissani Riinasta. Löysin itseni rautatieasemalta. Olin kulkenut rataa ylittävällä sillalla ja sattunut katsomaan asemalle. Sillalta kun pääsee alas laitureille, niin menin portaita pitkin Riinan luo. Hän oli valmiina hyppäämään seuraavan junan alle. Hän huomasi minut, muttei silti lähtenyt pakoon kun kävelin hänen luokseen.

"Anteeksi."

"Miks sä nyt pyydät anteeksi? Asia tuli harvinaisen selväksi!"

"Mun ei olisi pitänyt heittää sua mun kämpiltä ulos. Mä oon nyt sekaisin Akin takia, kai sä nyt sen ymmärrät? Mä rakastin sitä kun omaa veljeä! Ja nyt säkin olet tappamassa itseäs välittämättä paskaakaan siitä, että mitä se mulle tekee!"

Riina jäi sanattomaksi. Mä istuin penkille ja hän istui viereeni. Kello oli yksi ja raidenäyttöön syttyi varoitus ohiajavasta junasta. Riina löi minua ja kivahti:

"Älä edes sano, etten mä välittäisi susta! Matias, mä välitän enemmän kun arvaatkaan. Siksi mä ajattelin hypätä junan alle, että sä pääsisit viimein jatkamaan elämääsi."

"Riina, mulla ei ole elämää ilman sinua. Jos sä nyt hyppäät sen junan alle, niin mä odotan seuraavaa. Jos sä tapat itsesi, niin millään ei ole enää minulle väliä."

"Mitä mun sitten pitäisi tehdä? Pysyä hengissä vain sinua varten! ..mutta mä haluan sinut Matias. Miksi et halua että mä muutan sun luo?"

"En tiedä, ehkä mä pelkään että sä muutat mielesi ja kyllästyt muhun, jos me ollaan aina yhdessä.."

"Älä sönkötä mitään. Kuule, älä viitsi jauhaa paskaa.. Sä vain et rakasta mua ja sillä selvä."

Se juna oli jo lähellä. Riina nousi seisomaan ja asteli lähelle rataa. En jäänyt katsomaan että hyppäisikö hän todella sen junan alle. Mä syöksyi eteenpäin ja otin Riinaa olkapäästä kiinni ja vedin itseäni päin junan pillin huutaessa. Me kaaduimme laiturille ja tavarajuna jyskytti ohitse metrin päästä meistä. Riina ei enää kestänyt, vaan alkoi itkeä. Hän löi minua useaan otteeseen ja syytti kaiken pilaamisesta. Yritin rauhoittaa häntä, mutta se onnistui vasta kun hän oli saanut kaiken pahan olonsa purettua ulos. Me nousimme maasta istumaan sille penkille. Koska sää oli muuttunut tuuliseksi ja kylmemmäksi, niin ehdotin josko saattaisin hänen asunnolleen. Matkalla sinne me kuitenkin riitaannuimme uudestaan. Löimme toisiamme ja saimme kerrostalon ikkunoihin syttymään muutaman valon.

Painelin takaisin kämpilleni vihaisena elämälle. Kaikki tapahtunut alkoi vaivaamaan, siis tulemaan päälle. Itkin itseni uneen viimein murruttuani. Se kaikki olisi jo ollut liikaa, mutta se mitä seuraavana päivänä oli - se tuhosi loputkin minusta.

Mä olin Akin asunnolla sen veljen kanssa jakamassa tuntoja, kun sain puhelun. Se oli puolituttu samasta talosta missä Riina asui. Hän oli viestin mukaan tappamassa itseänsä. Minä olisin kuulemma varmaan ainoa joka voisi estää tragedian. Lähdin sieltä istumalta.

Minä menin kiireellä koko kaupungin läpi. Niin nopeasti, kun vain oli mahdollista liikennevaloristeyksien ja muiden ihmisten muodostamien esteiden läpi. En välittänyt huudoista joita sain, ainoa ajatus oli ehtiä ajoissa sen kerrostalon luo, jonka katolla Riinan oli. Tultuani paikalle, siellä oli jo muutamia ihmisiä katsomassa talon katolle. Mä vain juoksin ne portaat ylös ja puolitutun talonmiehen avustuksella olinkin pian katolla, katsomassa kattoluukusta häntä. Harjakatto jonka laidoilta 6 kerroksen pudotus alas. Hän istui tukeutuen ilmanvaihtuhormiin puolivälissä harjaa ja pudotusta.

"Ai ne kutsui sut tänne?"

"Niin.. älä tee mitään harkitsematonta!"

"En minä olekaan tekemässä mitään harkitsematonta. Tämä on mietitty tarkkaan."

"Mä rakastan sinua! Ihan totta! Tule takasin sisään! Mä en voi elää ilman sinua..!"

"En usko sinua enää. Kyllä säkin tiedät että sä vain tulet mun perässäni.."

Silloin hän irroitti otteensa siitä putkesta ja alkoi liukumaan sateen kastelemalla peltikatolla kohti reunaa. Olisin hypännyt itsekin katolle, mutta minusta otettiin kiinni samalla sanoen ettei tässä kahta raatoa tarvita. Kuulin kirkaisun, Riinan äänen ja näin miten hän katosi reunan taakse. Mä vajosin siihen vintin lattialle vain itkemään. En voinut muuta. Alhaalta kuului viesti, että olisi parempi jos minä poistuisin siitä rakennuksesta takakautta. Edessä olisi liian julma näky.

Jotenkin, en muista kuinka, päädyin takaisin kämpilleni. Kait mua seuranneen Pasin saattamana? Lähdin hänen tukemana siitä suoraan sitten Hämeenlinnaan. En pystynyt olemaan Hyvinkäällä enää hetkeäkään.

Olen nyt täällä viimein ymmärtänyt, ettei sillä ole mitään väliä että kuinka vahva on. Ei millään muulla ole väliä, kuin sillä että osaa nauttia elämästä. Pitäisikö minunkin tästä pikkuhiljaa alkaa nauttimaan? Tästä tilanteesta, tästä tilasta. Aika vain on liian lyhyt. Sillä kaikki kuolee lopussa. Silläkään ei ole mitään väliä että odottaako kuolemaansa, se tulee ennemmin tai myöhemmin. Elämästä ei voi pitää kiinni jos ei osaa. Taidan ehkä seurata Akin esimerkkiä ja antaa itseni mennä alamäkeä. Tai en tiedä. Antaa elämän vain kohlia. Mutta mä sain äsken puhelun. Isä on tullut ja nyt se muutto sitten pitää suorittaa. olen hyvilläni siitä.