Pyry
Synkkä lumisade satoi
maahan kun aloin ymmärtää sen mikä johti niihin seikkoihin
jotka laittoivat minut tekemään sen minkä vuoksi olen joutunut
tähän tilaan. Minulla on yhtä paljon tulevaisuutta kuin tällä
lumisateella. Minusta on tullut liian vaarallinen itselleni ja
muille. Enpä ihmettele sitä sillä näin monta vuotta tälläistä
elämää se kyllä ottaa hiljaisesta ja erakkoluonteestakin sen
pahan esille. Sen mitä on aina ajatellut itsessään olevan,
muttei koskaan näyttänyt sitä. Viime aikoina kaikki on alkanut
menemään sekaisin. Minä lunastin itselleni sen menolipun käytökselläni.
Menolipun suljettujen ovien taakse. Siitä ne hoitajat puhuvat
nyt yksityiskohtia sisällä huoneessa. Se on ensilumi mikä
piilottaa alleen mustan parkkipaikan asfaltin. Katsoin sitä
kolmannesta kerroksesta. Olen parvekkeella tupakalla. Sisälle
huoneeseen en vielä halunnut palata. Jokunen auto silloin siihen
valkoiseen lumipeittoon on jo rumat jälkensä piirtänyt. Katson
taas noita arpia ranteissani. Miksi en silloin saanut sitä työtä
valmiiksi? Kaikelta tällaiselta häpeältä mitä minä tuotan
kaikille niin siitä ei tarvitsisi siinä tapauksessa välittää.
Omakohtaisen surkutteluni katkeaa kun ovi aukeaa ja kuulen nimeäni
lausuttavan. Simo, tule jo sisään sieltä. Meidän täytyy
mennä. Puhuja on Seija. Hänet oli määrätty minun
omaksi hoitajakseni neljä vuotta sitten silloin sen jälkeen
kuin minut oli pelastettu taas kerran elämään takaisin. Sisällä
huoneessa jonka vastakkaisia seiniä reunusti nahkasohvat sekä
niiden välissä oli pöytä. Tämä rakennus oli käynyt minulle
kovin tutuksi viimeisten vuosien aikana. Keski-suomen
keskussairaala. Tunsin hyvin tämän neuvottelutilan. Abstrakti
taideteos seinällä ja kirjahylly jossa ei ole koskaan muuta
kuin irtolehtikansioita. Niillä välilehdillä kerrottiin
minunkin tilastani se kaikki ei minua mitenkään liikuta
koska ei enää ole mahdollisuutta muuttaa tulevaisuuttaan.
Minulla ei ole mitään koulutusta joten tätä näiden ihmisten
päätös on lähettää minut pois. Seija kättelee kaikki hätäpalaveriin
osallistuneet jotka katsovat minua säälien. Olen se syy miksi
työpäivään tuli taas ikävä keskeytys. Emme enää näe,
tulee toiset hoitajat ja psykiatrit. Nämä vielä muistavat
toivottaa hyvää jatkoa. Idioottimaista heiltä mutten viitsi
mitenkään siitä kohtausta järjestää.
Ovi aukeaa valkoiseen käytävään jonka varrella istuu muita
syitä kokouksiin. Jotkut heistä itkevät, jotkut taas istuvat
lattialla tuolien vieressä ja keinuvat. Seija on hiljaa hissiin
asti jolloin hän sanoo taas ne samat järkevät sanat. Minun täytyisi
itsekin jo ymmärtää että aikani alkaa olemaan täynnä.
Täytät ensi vuonna 26 ja se kuten hyvin tiedät
tarkoittaa sitä että meillä ei enää ole
mahdollisuuksia pitää sinua potilaana. Puhetulvaa jatkuu
sekä moitteita olemuksestani. Seija ei voi käsittää sitä että
miksi minä olen hylännyt kaikki ne tilaisuudet päästä elämässäni
eteenpäin. Hänen suhtautumisensa muuttui silloin kuin kaikki
oli valmista lähtöön toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Kun
kaikki oli valmista sanoin etten halua lähteä, jos pakotatte
niin tapan itseni. Se auttoi ja sai jäädä.
Tuo mielisairaalan sosiaalityöntekijä on saanut minusta
ilmeisesti kyllikseen. Tunnen sen kävellessämme ensilumessa
parkkipaikan halki hänen autolleen on tunnelma maassa. Taas sai
kuulla sen ainaisen virren mitä niillä muilla psykiatreilla on
minusta kerrottavanaan. Tarvitsen tuettua toimintaa koko elämäni
ajan koska olen erilainen. Auton, uuden Saabin, ovet pamahtavat
hiljaa kiinni. Moottori käynnistyy hiljaiseen hurinaan. Me
olemme matkalla takaisin osastolle joka on toisella puolella
kaupunkia. Näistä kuluneista 10 vuodesta en voi mitenkään
olla ylpeä. Seija keskittyy vain ajamiseen. Ennen näillä
matkoilla vaihdoimme sentään muutaman sanan mutta emme enää.
Nyt kuuntelemme vain ajon ääniä. Olen saanut itsekin
kyllikseni tästä kaikesta.
Tänäällisen keskustelun jälkeen tilanteeni muuttuu. Minut
tullaan siirtämään suljetulle. Seija rikkoo hiljaisuuden.
Simo, minä kyllä tahtoisin auttaa sinua mutta se taitaa
olla liian myöhäistä. Tiedän ettet pärjää yksin.
Tahtoisin pois mutta olen ansassa liikkuvassa autossa.
Keskuslukitus on päällä. Seija aina laittaa sen kuulemme päälle
meitä potilaita kuskatessaan. Se kolahdus ovissa tekee aina
pahaa kuulla. Myötäilen minkä voin. Seija kyllä puhuu asiaa
mutta en hyväksy sitä.
Olen muuttunut täydellisesti siitä mitä olin kuin minut 10
vuotta sitten ohjattiin hoitoon. Kaikki tämä viha ja katkeruus
mitä itseäni ja sitä kautta koko maailmaa kohtaa on alkanut
viimein muuttuu luonnettani väkivaltaisemmaksi. Toissapäivänä
hakkasin kaupungilla yhden idiootin joka alkoi avaan päätänsä
kun sai kuulla että olen hullujen huoneelta. Se pääsi
sairaalaan, minut tultiin hakemaan poliisilaitokselta
hoitopaikastani käsin. Siitä keskusteltiin tänään. Mitä
Simolle pitäisi tehdä, mitä mieltä itse olet? Huokaisin
ja sanoin suoraan: No vaikka tappakaa, saanks mennä
tupakalle parvekkeelle? Seijan kollega Marjo antoi luvan ja
muisti sanoa etten sitten vain hyppäisi alas. Nousin ja otin
takkini naulakosta, vastasin mennessäni ovelle että ei se olisi
minun tapani lähteä. Se taisi olla se viimeinen naula
kohtalooni.
Olemme perillä, keskuslukitus naksahtaa auki ja avaan oven
lumipyryyn. Sitä osaakin nyt tulla. Me Seijan kanssa puhumme säästä
mennessämme sisälle pakkaamaan. Seuraavan yön nukun muualla.
Kaikki on mennyttä. Siellä kuulemma ei vessassakaan saa käydä
yksin.