Pyry

Synkkä lumisade satoi maahan kun aloin ymmärtää sen mikä johti niihin seikkoihin jotka laittoivat minut tekemään sen minkä vuoksi olen joutunut tähän tilaan. Minulla on yhtä paljon tulevaisuutta kuin tällä lumisateella. Minusta on tullut liian vaarallinen itselleni ja muille. Enpä ihmettele sitä sillä näin monta vuotta tälläistä elämää se kyllä ottaa hiljaisesta ja erakkoluonteestakin sen pahan esille. Sen mitä on aina ajatellut itsessään olevan, muttei koskaan näyttänyt sitä. Viime aikoina kaikki on alkanut menemään sekaisin. Minä lunastin itselleni sen menolipun käytökselläni. Menolipun suljettujen ovien taakse. Siitä ne hoitajat puhuvat nyt yksityiskohtia sisällä huoneessa. Se on ensilumi mikä piilottaa alleen mustan parkkipaikan asfaltin. Katsoin sitä kolmannesta kerroksesta. Olen parvekkeella tupakalla. Sisälle huoneeseen en vielä halunnut palata. Jokunen auto silloin siihen valkoiseen lumipeittoon on jo rumat jälkensä piirtänyt. Katson taas noita arpia ranteissani. Miksi en silloin saanut sitä työtä valmiiksi? Kaikelta tällaiselta häpeältä mitä minä tuotan kaikille niin siitä ei tarvitsisi siinä tapauksessa välittää.

Omakohtaisen surkutteluni katkeaa kun ovi aukeaa ja kuulen nimeäni lausuttavan. ”Simo, tule jo sisään sieltä. Meidän täytyy mennä.” Puhuja on Seija. Hänet oli määrätty minun omaksi hoitajakseni neljä vuotta sitten – silloin sen jälkeen kuin minut oli pelastettu taas kerran elämään takaisin. Sisällä huoneessa jonka vastakkaisia seiniä reunusti nahkasohvat sekä niiden välissä oli pöytä. Tämä rakennus oli käynyt minulle kovin tutuksi viimeisten vuosien aikana. Keski-suomen keskussairaala. Tunsin hyvin tämän neuvottelutilan. Abstrakti taideteos seinällä ja kirjahylly jossa ei ole koskaan muuta kuin irtolehtikansioita. Niillä välilehdillä kerrottiin minunkin tilastani – se kaikki ei minua mitenkään liikuta koska ei enää ole mahdollisuutta muuttaa tulevaisuuttaan. Minulla ei ole mitään koulutusta joten tätä näiden ihmisten päätös on lähettää minut pois. Seija kättelee kaikki hätäpalaveriin osallistuneet jotka katsovat minua säälien. Olen se syy miksi työpäivään tuli taas ikävä keskeytys. Emme enää näe, tulee toiset hoitajat ja psykiatrit. Nämä vielä muistavat toivottaa hyvää jatkoa. Idioottimaista heiltä mutten viitsi mitenkään siitä kohtausta järjestää.

Ovi aukeaa valkoiseen käytävään jonka varrella istuu muita syitä kokouksiin. Jotkut heistä itkevät, jotkut taas istuvat lattialla tuolien vieressä ja keinuvat. Seija on hiljaa hissiin asti jolloin hän sanoo taas ne samat järkevät sanat. Minun täytyisi itsekin jo ymmärtää että aikani alkaa olemaan täynnä. ”Täytät ensi vuonna 26 ja se – kuten hyvin tiedät – tarkoittaa sitä että meillä ei enää ole mahdollisuuksia pitää sinua potilaana.” Puhetulvaa jatkuu sekä moitteita olemuksestani. Seija ei voi käsittää sitä että miksi minä olen hylännyt kaikki ne tilaisuudet päästä elämässäni eteenpäin. Hänen suhtautumisensa muuttui silloin kuin kaikki oli valmista lähtöön toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Kun kaikki oli valmista sanoin etten halua lähteä, jos pakotatte niin tapan itseni. Se auttoi ja sai jäädä.

Tuo mielisairaalan sosiaalityöntekijä on saanut minusta ilmeisesti kyllikseen. Tunnen sen kävellessämme ensilumessa parkkipaikan halki hänen autolleen on tunnelma maassa. Taas sai kuulla sen ainaisen virren mitä niillä muilla psykiatreilla on minusta kerrottavanaan. Tarvitsen tuettua toimintaa koko elämäni ajan koska olen erilainen. Auton, uuden Saabin, ovet pamahtavat hiljaa kiinni. Moottori käynnistyy hiljaiseen hurinaan. Me olemme matkalla takaisin osastolle joka on toisella puolella kaupunkia. Näistä kuluneista 10 vuodesta en voi mitenkään olla ylpeä. Seija keskittyy vain ajamiseen. Ennen näillä matkoilla vaihdoimme sentään muutaman sanan mutta emme enää. Nyt kuuntelemme vain ajon ääniä. Olen saanut itsekin kyllikseni tästä kaikesta.

Tänäällisen keskustelun jälkeen tilanteeni muuttuu. Minut tullaan siirtämään suljetulle. Seija rikkoo hiljaisuuden. ”Simo, minä kyllä tahtoisin auttaa sinua mutta se taitaa olla liian myöhäistä. Tiedän ettet pärjää yksin.” Tahtoisin pois mutta olen ansassa liikkuvassa autossa. Keskuslukitus on päällä. Seija aina laittaa sen kuulemme päälle meitä potilaita kuskatessaan. Se kolahdus ovissa tekee aina pahaa kuulla. Myötäilen minkä voin. Seija kyllä puhuu asiaa mutta en hyväksy sitä.

Olen muuttunut täydellisesti siitä mitä olin kuin minut 10 vuotta sitten ohjattiin hoitoon. Kaikki tämä viha ja katkeruus mitä itseäni ja sitä kautta koko maailmaa kohtaa on alkanut viimein muuttuu luonnettani väkivaltaisemmaksi. Toissapäivänä hakkasin kaupungilla yhden idiootin joka alkoi avaan päätänsä kun sai kuulla että olen hullujen huoneelta. Se pääsi sairaalaan, minut tultiin hakemaan poliisilaitokselta hoitopaikastani käsin. Siitä keskusteltiin tänään. ”Mitä Simolle pitäisi tehdä, mitä mieltä itse olet?” Huokaisin ja sanoin suoraan: ”No vaikka tappakaa, saanks mennä tupakalle parvekkeelle?” Seijan kollega Marjo antoi luvan ja muisti sanoa etten sitten vain hyppäisi alas. Nousin ja otin takkini naulakosta, vastasin mennessäni ovelle että ei se olisi minun tapani lähteä. Se taisi olla se viimeinen naula kohtalooni.

Olemme perillä, keskuslukitus naksahtaa auki ja avaan oven lumipyryyn. Sitä osaakin nyt tulla. Me Seijan kanssa puhumme säästä mennessämme sisälle pakkaamaan. Seuraavan yön nukun muualla. Kaikki on mennyttä. Siellä kuulemma ei vessassakaan saa käydä yksin.