TORIKAHVILA

Kovin on pimeä tämä tie nykyään, kun kaupunki säästää katulampuissaan. Ne valaisevat vain tuota keskustaa, mutta näitä asuma-alueita ei niinkään. Tiedän tämän kaupungin, minulla on täällä tuttuja. Olen kohtuullisen tunnettu täällä. Sitenhän minä Riikkaan tutustuinkin. Istuimme torikahvilan terassilla kavereiden kanssa ja minä iskin silmäni erääseen kauniiseen neitoon. Rohkaisin mieleni ja menin hänen luokseen. Hän rikkoi jään.

"Ei minua tarvitse jännittää - saat sinä istua siihen."

Ja minä istuin. En palannut kavereiden pöytään sinä iltana enkä seuraavanakaan. Me juttelimme kaikesta. Kolmantena iltana minä saatoin hänet yksiöön Mäntylään. Se on yksi kaupunginosa tätä pikkukaupunkia. Neljäntenä iltana sain kutsun sisään hänen yksiöönsä. Vietimme hienon yön täynnä laatuaikaa. Aamulla olimme rakastuneet. Ja siitä lähtien olimme yhdessä. Minä ja Riikka.

Nimeni on Pasi, joten meistä puhuttiin Riikkana ja Pasina. Ajan saatossa tutustuin Riikkaan paremmin. Olimme tuolloin nuoria ja uskoimme kaikkeen. Molemmilla meillä oli töitä. Huomatkaa mennyt aikamuoto. Noiden parin vuoden jälkeen iski vanhuus. Riikka sairastui reumaan ja tarvitsi jokapäiväisen särkylääkeannoksensa. Aamuisin hän oli rauniona ja puhui itsemurhasta. Jouduin jokainen aamu tukemaan häntä. Lääkkeiden jälkeen hän oli kuin toinen ihminen ja pääsi lähtemään töihinsä. Se oli sitä meidän elämää, kunnes sairaus teki hänestä työkyvyttömän ja hän jäi työttömäksi.

Me olemme vieläkin yhdessä. Tämä pimeä katu vie Mäntylän kaupunginosaan. Me asumme siellä yhdessä, olemme kihlautuneet. Sekin oli vain minun keinoni antaa hänelle toivoa elämästä, joku asia jonka takia pysyä kiinni elämässä. Minua pelottaa tämä kotiinpaluu, se on pelottanut minua jo kuukauden. Olen iltavuorossa töissä ja hän on yksin illat. Töiden vuoksi kännykkäni on äänettömällä ja melkein joka ilta on viestimuisti täynnä hänen viesteistään. Tiedän minä sen, että Riikka tarvitsee minua. Pelottaa kotiinpaluu sen takia, etten tiedä mitä mä sieltä löydän. Hänen tekstiviesteissä on selvä sanoma: Vastaa, että rakastatko minua tai minä tapan itseni. En minä voi töissä ruveta kirjoittamaan vastauksia ja hän tietää sen.

En tahtoisi tätä enää. Vihaan näitä ajatuksia, asioita joita on tullut esiin toisinaan riidoissamme. "etsi itsellesi parempi nainen, terveempi" Alan olla tuolla kannalla, mutta se ajatuksenakin tekee kipeää. Rakastan Riikkaa ja mun pitäisi tehdä tässä oikein. Vapaa-aikana emme käy missään ulkona, koska hän ei jaksa kävellä särkyjen vuoksi. Menen toisinaan yksinäni kavereitteni kanssa ulos.

Sovimme asiasta ja hän jää katsomaan televisiota. Lähden ja suutelen häntä ja sovin, etten ole kuin jotain neljä tuntia ja tulen sitten. Palatessani Riikka on myrtynyt ja suuttunut lähdöstäni. Tiedän, että se johtuu vain kivuista ja kyllästymisestä niihin. Onneksi hänellä on omia ystäviä, joita hän toisinaan kutsuu meille.

Se kerrostalo näkyy jo, missä asumme. Haen katseellani sen tummasta hahmosta meidän keittiön ikkunan. Se löytyy helposti koska se on yleensä ainoa ikkuna, jossa kajastaa valo. Kello tulee jo sen puoli kaksi yöllä, mutta Riikka valvoo yhä odottaen minua. Hän saa nykyisin unta vain unilääkkeillä ja niitä hän ei tahtoisi syödä.

Seisahdan ja jään katsomaan tuota ikkunaa. Tuulee hivenen ja tunnen tihkusateen kasvojani vasten. Miksi minä jouduin tähän tilanteeseen? En voi lähteä, sillä en tahdo että hän tappaa itsensä sen vuoksi. Tahtoisin vain kävellä talon ohitse ja vain hävitä itsekin pois. Näen Riikan, hän katsoo ikkunasta ulos pimeään. Kännykkäni värinähälytys kertoo uudesta tekstiviestistä. "Missä sä oot? tuu jo, mul on ikävä"

Auto ajaa ohi ja sen valot valaisevat minut hetken. Hahmo poistuu ikkunasta. Riikka näki minut nyt ja pitää vain lähteä kävelemään kotiin. En minä tänäänkään tee eroa. Todennäköisesti hän halaa minua ja itkee yksinäisyyttään. Sitten menemme nukkumaan. Tiedän, että sängyssä vielä juttelemme tästä tilanteesta vielä aamuneljään saakka. Ne päätökset, joita teemme öisin niin ne eivät koskaan toteudu.