“Hyppää maitolasiin saavuttamaan autuutta, jonka voi nähdä vain lasin pohjalla kalsiumia.”

Näin kertoi Minni Rotaksi pukeutunut nainen Kaivokadulla lähellä päärautatieasemaa, jonka kellotornin kellot näyttivät väärää aikaa. Oli yö ja nälkäisten raitiovaunujen letka läheni. Pakenin, takaa kuului vertahyytävä kirkaisu kun 3T nappasi sen naisen sisäänsä. Se ratikka oli siis saanut ateriansa. Olin juossut Kaisaniemenpuistoon piiloon - mutta turhaan. Puiston puut katsoivat minua punaista valoa hehkuvilla silmillään ja tavoittelivat minua oksillaan. Pakenin jälleen, menetin suuntatajuni ja tajusin pian olevani rautatien vieressä. Tämä oli Päärautatieasema ja nälkäiset lähijunat odottivat minua. I-juna sai minut kiinni teleillään ja ahmaisi sisäänsä.

Luulin olevani mennyttä, juna lähti liikkeelle alkaen saavuttamaan pian Pasilaa. Siellä kauppakeskus Tripla odotti ja tuijotti minua silmillään. vain kiihdytti vauhtiaan, sekin pelkäsi mennä tästä Triplan jalkojenvälistä. Junan matkustajainformaationäyttöihin ilmestyi kasvot. Ne sanoivat, että älä pelkää sillä minä olen vievä sinut turvaan. Sanoin tälle, että sä olet vain I juna - tuomittu kehäradan kulkija. Sinä viesit minut takaisin raitiovaunujen saaliiksi.

Tikkuria tuli vastaan, rikoin vaunun ikkunan lattialla olleen luurangon luilla ja pääsin pakenemaan. Ystävällinen Pendolino otti minut kitaansa ja istutti ravintolavaunuunsa. Se lähti viemään minua pois lähijunien kynsistä. Kohden Keravaa, mutta sitten junan keskustietokoneen tekoäly .sekalaisen koodirivin sijaan sylkäisi ulos paperisen kahvilaskun, jonka loppusumma oli kuusi euroa ja viisikymmentä senttiä. Vaunun valot välähtivät, ja kuulutusjärjestelmä alkoi laulaa virttä numero kolmesataa. Pendolinon nahkaistuimet vetähtyivät kokoon, muuttuen hitaasti valtaviksi, hengittäviksi kieliksi, jotka yrittivät lipoa jalkojani.

Pakenin ravintolavaunun automaattisten ovien läpi suoraan junan etuosaan, konehuoneen syövereihin. Ohjaamossa ei ollut kuljettajaa, vain musta, kupliva massa, joka oli kytkeytynyt Pendolinon ohjausvipuihin.

Kerava lähestyy, massa suhisi kymmenellä äänellä yhtä aikaa. - Et voi nousta pois ennen kuin lipuntarkastaja on tarkastanut sielusi.

Veturin tuulilasiin alkoi ilmestyä soraa ja maitoa. Keravan asema ei näyttänyt lainkaan siltä kuin ennen: laiturit olivat muuttuneet valtaviksi, valkoisiksi hampaiksi, jotka napsivat yhtä aikaa odottaen ateriaansa. Junan nopeus sen kuin kiihtyi, ja mittaritauluun syttyi yksi ainoa, vilkkuva sana: MAITOASEMA.

Tartuin ohjaamon hätäjarrukahvaan ja tempaisin sen täysillä pohjaan. Pendolino kirskui niin, että teräs huusi, ja raiteet alkoivat sulaa kuumaksi, juoksevaksi nesteeksi. Avasin ohjaamon sivupaksun ja loikkasin ulokkeelle juuri ennen kuin juna syöksyi suoraan jättimäiseen, höyryävään maitopurkkiin, joka kohosi Keravan taivaalle kuin horisontin peittävä kerrostalo.

Putosin pehmeään, sakeaan valkoisuuteen. Upposin syvemmälle ja syvemmälle, kunnes irrotin aivoni tekoälyn kidasta. Se oli alkanut sekoittamaan aivotoimintaani. Ja sitten mä poistuin siitä junasta ja kävelin tähän istumaan.

“OLE IHAN RAUHASSA, ET OLE VAARASSA. TUOLTA TULEVAT KIVAT VALKOTAKKISET SEDÄT VIEVÄT SINUT TURVAAN”