(teksti julkaistu 04.01.2024. Se saatetaan ottaa pois jatkomuokkaukseen, jos löydän aihetta. Tämä on suurin teksti mitä ikinä olen kirjoittanut.)

HEALINGDOME

Entä, jos olisi nopea tapa päästä eroon pään sisäisistä ongelmista? Elämä - kuten eläisit sumussa? Mitä sitten seuraisi? Sumusi hälveni, mutta pidätkö paljastuneesta maisemasta?

1.0
JYVÄSKYLÄ, KORTEPOHJA. KESÄKUU 2018 Torstai, Kello on puoli neljä iltapäivästä.

Viisikerroksisen kerrostalon ulko-ovi napsahtaa auki. Kaksi miestä astuu ulos kantamuksineen ja suuntaa parkkipaikalle, jota reunustaa pienien koivujen rivi. Tuo valkoinen talo on takimmainen kahdesta kerrostalosta, jotka jakavat saman parkkialueen.

Kolahdus kuuluu oven sulkeuduttua, kuten lähtölaukauksena matkalle. Tämä on siis Kortepohjan alue Jyväskylästä. kesä on koittanut, tarkemmin sanottuna siitä nyt siedetään kesäkuun seittemättä päivää. He kävelevät uudehkon punaisen farmariauton luo. Opel Astra, jonka rekisterinumerolaatoissa komeilee merkit LPB-468. Ajoneuvo on peruutettu paikalleen, jotta lähtö onnistuu heti. Autolaturi kännyköille on kytketty virtaan ja viimeiset reput on juuri kannettu autolle kolmannen kerroksen asunnosta. Peipponen laulaa, taivas on sininen aamuisen sade-alueen jäljiltä. Pihalla lainehtii pieniä lätäköitä, yhteen niistä heitetään poltettu rööki. Ystävykset, Niko ja Markus, ovat lähdössä pitkään suunnitellulle matkalle.

Markus järjestelee tavaroita peräkonttiin Nikon polttaessa hermostuneesti jo toista savuketta hänen vieressään. Käyttötavarareput matkan ajalle ovat jo takapenkillä. Markus toimii kuskina koko reissun ajan. On Nikollakin ajokortti, muttei hän ei ole uskaltanut ajaa pitkään aikaan. Hän ei enää luota itseensä liikenteessä, nykyisellään hän olisi vain vaaraksi muille ja itselleen. Autonsakin hän on myynyt. He ovat Nikon kotitalon pihassa, Markus asuu keskustassa, harjun lähellä. Molemmat ovat jyväskyläläisiä.

Nikolla on mukanaan iso reppu, jossa mukana vaihtovaatteita - paremmat kuteet eli paremmat kesävaatteet ja sitten varalta farkut, pitkähihainen musta paita ja paksumpi takki. Nyt hänellä oli yllään harmaat verkkarit, ohut tuulitakki ja valkoinen T-paita, jalassa lenkkarit, päässään lippalakki. Miehellä on myös pukinparta sekä parin päivän sänki. Markuksella yllään on farkkut ja Slayerin T-paita, jonka päällä on ohut tuulitakki. Lippalakki peittää ajeltua kaljua. Vaihtovaatteita hänelläkin oli mukanaan, ohut nahkatakki ja verkkapuku sekä toiset farkut Sääennusteet ovat luvanneet epävakaista säätä matkan varrelle pohjoiseen.

Parempi on siis varautua kaikkeen. Tänään on lämmintä, yöllä sade-alue saapuisi etelästä ja lapissa saattaa olla huomenna mahdollisuus helteisiin. Näin Niko oli lukenut puhelimensa sääennustetta aikaisemmin.

"Kaikki taitaa olla mukana?"

Markus kysyi ja Niko nyökkäsi heittäen puoliksi poltetun tupakkansa maahan tumpatakseen sen.

"Kyllä kai. Minä jää nii sitä ei tartte. Kunhan päästään vaan matkaan."

Markus on samaa mieltä, pamauttaa peräluukun kiinni ja he siirtyvät kohden auton etuovia. He vielä juttelevat muutaman sanan auton katon yli, kuski varmistaa että onko nyt kaikki varmasti mukana - mitä piti. Niko vastaa hermostuneesti.

"Joo, kaikki on mukana, tärkeemmät - ne mitä pitikin olla. Ja jos jotain jäi - niin pärjäilee sit ilman. Kunhan tässä pääsee jo lähtemään. Ettei.. no sä Make tiiät.. ne näyt ja muu taas tuu päälle. Ja silleen.. Kuten täs on puhuttu, Onneks enää vain neljä päivää aikaa päästä perille."

"Totta, On tätä päivää odotettukin. No - eipä muuta sitten kun autoon ja menoks, en mäkään täällä kauaa viihti näkyillä - tiedät syyn. "

Niko nyökkää ja samalla kaukaa näkee tutun hahmon ilmestyvän kerrostalon takaa, siellä on portaat talon takana menevälle kävelytielle.

"Make, Taitaa vaan olla liian myöhäistä lähteä, ettei se sun syys sitä huomaa. Tuolta se nainen nimittäin tulee.."

Markus kääntyy katsomaan taakseen ja kiroaa, he siirtyvät nopeasti autoon. Kuuluu kaksi pamausta kun ovet paukautetaan kiinni, moottori käynnistyy ja matka voi alkaa. Lähestyvä nainen ottaa juoksuaskelia ja huutaa miesten perään. Astra tekee nopean poistumisen parkkipaikalta, jättäen paikalle ehtineen pölyä yskimään.

Auto katoaa pihan näköpiiristä vasemmalle, jonka jälkeen se kulkee vähän matkaa tätä katua ylöspäin kohden Laajavuorentien risteystä, josta miehet kääntyvät oikealle. Se reitti vei kohden Oulun tietä, tällä kertaa pientä ylinopeutta vähän aikaa noudattaen. Kaverit ovat odottaneet tätä matkaa jo pitkään.

Kummallakin on asioita painamassa mieltä, joten maisemanvaihdos on ollut mielessä. Varsinkin kun ahdistus ja muistot ovat alkaneet ahdistamaan Nikoa liikaa.

Tämä matka auttaisi pääsemään niistä eroon.

Tie vie eteenpäin, ohi Laajavuoren. Niko huokaisee kun tietty kadunristeys menee ohi, rankat nuoruusmuistot tulvahtavat mieleen. Tätä osaa Jyväskylää hän ei niin paljoa tahtoisi nähdä, maisemat sietää kuitenkin.

Autoradion säätö vie muistot takaisin mistä ne taas tulivatkin mieleen.

Katu päättyy ja he kääntyvät taas oikealle kohden valtateitä. Matka sujuu niissä merkeissä - Niko säätää matkamusiikkia kohdilleen ja siten pitää itsensä kiireisenä - jottei enempää maisemia katselisi. Näin lähellä Jyväskylää ei ohivilisevien maisemien katselu paljoa lohduttaisi, ne voisivat aiheuttaa jälleen ahdistuskohtauksen. Markus tiesi tämän ja edelleen siis ajoi pientä ylinopeutta, jotta he pääsisivät valtatielle ja pois Jyväskylästä nopeammin.

Niko valitsee CD:n ja laittaa sen puolestavälistä soimaan sen vuoksi, että huomio kiinnittyisi enemän autoradioon, eikä niihin elämällä kyllästettyihin maisemiin.

Ensimmäinen pysähdyspaikka on Saarijärvellä, heidän yhteisen ystävänsä, Lakanmaan Timon kämpillä. Samalla he tapaisivat myös Anteron, toisen yhteisen kaverin.

Kumpaakaan he eivät olleet nähneet pariin kuukauteen. Mutta sen sitä seuraavan yön pysähdys olisi jossain leirintäalueella. Mitään sen parempaa reittisuunnitelmaa he eivät ole laatineet. Kunhan Suomessa pysyttäisiin ja suunta olisi kohden Rovaniemeä. Sen jälkeen matkareitti täsmentyisi, kuitenkin pitäen mielessä sen - että ensi sunnuntaina pitäisi viimeistään olla perillä Äkäslompolossa.

Palokan risteys tulee vastaan ja auton nokka kääntyy Oulun suuntaan.

Risteysalueen pakollisten rahasampojen jälkeen maisemaan tulee järvi ja metsät alkavat vilisemään ohi. Nikoa maisema helpottaa jo, vaikkei vielä tämän moottoritien pätkä loppu olekaan vielä horisontissa.

Markuksen autossa on hyvä levykokoelma hansikaslokerossa. On rokkia, heviä ja vanhaa suomipoppia. Kummallakin heistä on monipuolinen musiikkimaku, Niko soitti kitaraakin joskus aikoinaan.

Kirrin liittymä tulee pian vastaan ja menee ohi, tie muuttuu kaksikaistaiseksi ja kaupunkimaisuus esiintyy vain katulamppurivistönä tien varressa. Kaiketi tulevaisuudessa tämäkin väli rakentuu moottoriteiksi.

Jyväskylä on jäänyt taakse ja maaseutu vilisee ohitse. Niko riemuitsee asiasta.

"Viimeinkin matkalla! Kauan tätä odotettiinkin."

Markus yhtyy iloon.

"Totta! Ja perkeleen hyvä - että ajoitus oli täydellinen. En olisi niin jaksanut nyt sitä Elinaa.. Mut - Niko, tosi hyvä tosiaan kun bongasit sen."

"Eipä mitiä.. Alkoi joku rahista niis rapuis talon takaa nii kiinnitin huomioni. Hyvä et tajuttiin laittaa ne kännykät äänettömäksi kun aamul tulit."

"Totta.. Varmaan taas jotain sata puhelua siltä akalta on tullut, kun lähettiin tosta vaan, sen nokan alta."

"Ja hyvä niin. Mäkään en olisi jaksanu sitä tiedän välienselvittelyä - joka oli tiedos taas, jos se olis ehtinyt siihe.. Tuli muuten mieleen Make.. Ei kai se nyt meitä seuraamaan lähteny?"

"En mä usko, että se niin hullu olis.. Siis enää."

Markus näkee risteyksen tulevan vastaan. Sopivasti tilanteeseen nähden, hän naurahtaa ja jatkaa samalla laittaen vilkun päälle:

"..Mut ihan varmuuden vuoksi, poiketaan Uurasten kautta, pääsee sinne Saarijärvelle sitäkin kautta."

"Joo. hyvä idea."

Matka sujuu musiikkia kuunnellen ja jutellen Elinasta. Markusen mieleltään epävakaasta ex naisesta.

Hän tuskin alkaa heitä takaa ajamaan, turha - mutta jollain tasolla aiheellinen pelko se on. Menneet vuodet olivat näyttäneet, että se vaihtoehto olisi saattanut olla myös mahdollinen. Tämän vuoksi ne puhelimet oli asetettu äänettömiksi, mutta Nikon ajatuksesta he sulkevat ne kokonaan. Elinalla kun on Nikonkin puhelinnumero hallussaan ja tiesi missä tämä asuu. Siksihän nainen varmaankin oli saapunut Markusta etsimään.

Ystävykset ovat melko samanikäisiä. Niko on syntynyt vuoden 1976 lokakuussa. Nyt ikää hänellä siis on 42 vuotta. Markus on syntynyt samana vuonna, mutta sen vuoden elokuussa. Ensinmainitun sukunimi on Hakanen ja jälkimmäisen Lahtinen.

Kummallekaan ei ollut perhettä syntynyt. Niko, on laiha, Markus heistä se vähän tukevampi. Kummankin pituus hipoi sitä 180 senttimetriä.

Ystäviä he olivat olleet aina teinivuosista saakka. Miehet ovat tavanneet ensimmäisen kerran Korpilahdella ala-asteella, mutta elämä oli heidät sen jälkeen erottanut.

Nikon lapsuudenperheestä jäljellä ovat vain äiti ja isosisko, Markuksella ovat molemmat vanhemmat yhä elossa ja hänellä on yksi pikkusisko.

Jyväskylässä he tapasivat uudelleen pari vuotta ala-asteen päättymisen jälkeen. Tuossa välissä Niko oli tutustunut Timoon, jonka luo he olivat siis nyt matkalla.

Kaikkia heitä yhdistää tuo sama nainen. Elina.

Kahtakymmentä kilometriä ennen Saarijärveä, Markus pyytää Nikoa vaihtamaan musiikkia koska CD on loppumassa.

"Niko? Viihtisitkö vaihtaa levyä? Toi kohta loppuu.. Ei väliä minkä niistä laitat - iha hyvää ne kaikki on."

"Okei. Mä vaihdan."

Niko avaa hansikaslokeron ja ottaa sieltä cd-kotelon, avaa sen - vilkaisee ulos nähdäkseen pelto-aukean. Maisema ehtii piirtyä verkkokalvoille vain sekunnin, mutta silti muisto räjähtää tajuntaan.

Vuosia sitten se matka perheen kanssa tätä reittiä. Kannonkosken mummolan ja Jyväskylän väliä. Silloin oli kova myrsky ja perheen farmariauto otti tuulta.

Isä ajoi, äiti istui sen vieressä lehteä lukien. Tanja, Nikon kahta vuotta vanhempi, isosisko istui vieressä kun Pikku-Niko leikki rajusti takapenkillä. Leikki loppui karjaisuun ratin edestä.

"NYT KUNNOLLA SIELLÄ TAKANA! MULLA ON MUUTENKIN TÄSSÄ SÄÄSSÄ VAIKEETA PITÄÄ TÄÄ AUTO TIELLÄ!"

Se oli juuri tämä kohta, järvi näkyi peltojen takana, sitten tuli talo lähellä tietä. Mentiin sen ohi. Oli vaan jännää leikkiä. Rajusti pomppien. Leikki jatkui hetken tauon jälkeen. Siitä ihan vähän matkaa eteenpäin, niin tuli bussipysäkki.

Isä kirosi, pysäytti auton sille, jarrutti kiivaasti ja kurkotti taakse ja antoi Pikku-Nikolle tukkapöllyä samalla huutaen:

"SITÄ SAA ELÄMÄSSÄ MITÄ TILAA, MUISTA SE, POIKA. NYT HILJAA SIELLÄ!"

Sitten jatkettiin matkaa. Pikku-Niko oli hiljaa ja itki. Tanja lohdutti ja piti pikkuveljeään hiljaisena. Äiti oli isän kanssa ollut samaa mieltä, oli muuten sanonut ennen isää siitä asiasta. Se oli tämä paikka, se talo on tuossa, juuri toi kun heti sen jälkeen tuli se bussipysäkki. Se levennys on muuten vielä tässä..

"Hei, Hakanen! Se levy soisi paremmin kyl, jos laittaisit sen oikein päin soittimeen."

Markuksen kommentti herättää Nikon takaisin todellisuuteen.

"Joo.. tietenkin. Sori.. Taas niitä mun takautumia."

"Eikai mikään paha tällä kertaa?"

"Ei mikään paha, muisto isästä ja tältä tieltä, Niitä saattaa tulla.. Oon kertonut, et meidän mummola oli täälläpäin ja kerran kun oltiin matkalla sinne myrskypäivänä - nii mä kakarana pompin autossa ja isä suuttu, pysäytti yhelle bussipysäkille antaan mulle tukkapöllyä. Ohitettiin se paikka just. Siis nää maisemat, se vaikuttaa nyt."

"Ai nii joo.. Anteeksi, mun olis pitäny muistaa toi, kun on tavallisesti menty Saarijärvelle toista tietä.. Se akka vaan sekoitti hommat."

"Make, ei mitään tollaista. Ei mun takia tartte tieosuuksia alkaa välttelee. Ehkä parempikin et se muistui mieleen tätä reissua ajatellen."

"Totta. Eipä tosiaan tätä reittiä ole ajettu sen jälkeen, kun... Noh. Eihän siitä nyt niin kauaa ole. Vuodet kun ovat kuitenkin lyhyitä."

Niko nyökkää. Markus on oikeassa - vuodet ovat lyhyitä, eikä Nikon isän kuolemasta niin kauaa ollut, viime kuussa siitä tuli kaksi vuotta täyteen . Menetys sai miehen mielen hajoamaan.

Nuoruudessa koetut asiat ovat alkaneet vaivaamaan Nikoa enemmän ja miehen elämä on romahtanut.

Siksi tässä hän saattoi saada takautumia ja toisinaan kadota ajatuksiinsa, kun on paikoissa jotka liittyivät menneeseen elämään. Menneeseen, sillä Nikon elämä jakautu kahteen osaan:

Aikaan, jolloin isä oli elossa ja tämän kuoleman jälkeiseen aikaan.

Levy käännetään soimaan oikeinpäin. Tie valuu auton alta, musiikki soi ja Niko alkaa nauttia taas olostaan. Se hyvä olo vähän aikaa katkolla äskeisen episodin takia.

Niko oli ollut vilkas pikkupoika ja ei aina ollut pysyneet kiellot ja neuvot päässä. Siksi hän oli saanut monesti kurinpalautusta ja nyt ne muistot ovat alkaneet tulemaan enemmän esille. Miehestä niiden muisteleminen tuntuu epäkunnioittavalta - ja siltä, että hän tahtomattaan loukkasi isänsä muistoa ja se osaltaan lisää nykyistä ahdistusta.

Loppuaika isän kanssa kun oli ollut hienoa elämää, poika tuli viimein toimeen isänsä kanssa.

Pääsyy tälle matkalle on saada Niko uuteen hoitolaitokseen pohjoisiin.

Siellä hänen elämää hankaloittavat muistot ja traumat katoaisivat. Niin oli mainostettu ja onhan siitä todisteena paikan arviot. HealingDome Ylläs, Finland. Vastaavia paikkoja oln rakennettu viimeisten kolmen vuoden ajan ympäri maailmaa, uuden teknologian keksimisen myötä.

Tämä Suomessa sijaitseva oli Skandinavian ainoa. Paikasta oli kuulunut pelkkää hyvää, sitä oli Nikon lääkärikin suositellut. Siksipä Niko on kasannut tarvittavan rahasumman ja tilannut hoitoajan.

Matkaa on siis suunniteltu ja odotettu kauan. Tämä irtiotto Jyväskylästä tekisi hyvää niin matkustajalle, kuin kuskillekin.

He pääsivät pois kaupungista, jossa kummallakin heistä on omat demoninsa. Kumpikin heistä kun on omissa elämissään vähän ulalla.

Nikoa vaivaavat siis Isänsä kuolema ja oma menneisyytensä. Markusta taas perheen perustamisen epäonnistuminen Elinasta johtuvista syistä.

Niistä asioista hän on päättänyt olla hiljaa tämän matkan ajan, sillä tahtoi olla Nikoa varten vahva.

Hän on heistä tällä kerralla se enemmän hajalla oleva. Miesten yli 25 vuotta kestäneen ystävyyden aikana heistä kumpikin on tukenut toisiaan - kun elämä on ajoittain heittänyt hiekkaa rattaisiin. Nikolla nyt sitä soraa on liikaakin systeemissään ja se näin sanottuna esti pyörien pyörimisen täydellä teholla.

Elämä kun ei vielä ole korjannut miestä kaikesta elämän myötä koetusta. Asiat ovat alkaneet aiheuttamaan psykosomaattisia vaivoja, jotka olivat alkaneet haitata Nikon elämää liikaa.

Lapissa siis olisi laitos, joka kaiken korjaisi, sinne he ovat matkalla.

Saarijärvi lähestyy ja odotukset ensimmäistä välietappia kohtaa kasvavat. He viettäisivät illan paikkakunnalla ja jatkaisivat matkaa huomenissa. Niko vähän jännittää suotta, Timoa kun hän ei ole nähnyt vuoteen ja tämä kuuluu Nikon ja Markuksen vanhimpiin yhteisiin kavereihin.

Toinen yhteinen ystävä, Antero, liittyisi seuraan sitten myöhemmin.

Tämä on lukkoon lyöty suunnitelma. He eivät olleet nähneet heitä aikoihin . Tietty yhteyttä oli pidetty sähköisesti, muttei se koskaan kasvokkain näkemistä korvaa.

Matkat Saarijärvelle jäivät Nikon isän kuoleman jälkeen. Ensin oli suruaika ja sitten saapuivat mielenterveysongelmat, joita Niko on tietoisesti käyttänyt tekosyinä olla lähteä Timoa tapaamaan.

Niko ei sitä todellista syytä Timon välttelyyn ollut kellekkään kertonut. Syy oli se, että Timo liittyy Nikolla siihen osaan elämää - joka nyt oli alkanut vaivata liikaa. Niko on pelännyt, että Timon näkeminen toisi muistiin lisää pahoja muistoja.

Nyt ne muistot olisivat kuitenkin käytävä läpi Nikon tulevaa hoitoa varten.

Matka joutui ja tien pää tuli vastaan, josta he kääntyivät Vaasan suuntaan.. Saarijärvelle tästä olisi enää pari kilometriä. Miehille tutut maisemat valuvat ohi Saarijärven keskustan lähestyessä. Rautatie liittyy tien oikealle puolelle koivukon takaa.

Tie ohittaa keltaisen talon ja sen jälkeen heti tulee vesistön ylittävä silta. Edessä näkyy kirkon kellotapuli. Niko naurahtaa:

"Kivat - mähän alan muistaan tätä paikkakuntaa. Kohta tulee se urheilukenttä, sit S kauppa, hautausmaa ja vähän matkaa siitä niin ollaan perillä. 43 tais olla sen talon numero."

"Niinhän se muuten tais olla."

Markus toteaa. He ohittavat mainitut reittipisteet ja pian kääntyvät kolmekerroksisen talon pihaan, jonka edessä Timo on heitä vastassa farkuissa ja Iron Maidenin T-paidassa.

2.0
SAARIJÄRVI, TORSTAI-ILTA Odotettu illanvietto

Timo kävelee auton luo ja Markus avaa kuskinpuoleisen ikkunan kysyäkseen, että mihin auton voi jättää? Onko vierasparkit vielä vanhassa paikassa? Ne löytyvät samasta paikasta kun kaksi vuotta sitten kun he Saarijärvellä viimeksi vierailivat.

Auto pysäköidään ja heti päästyään ulos Niko halaa nopeasti Timoa, tätä hänellä on ollut ikävä.

"Timo, anteeks et täs kesti näin kauan et mä pääsin tänne tulemaan.."

"Hei - ei mitään. Ymmärrän kyllä."

Markusta Timo kättelee tervetuljiaksiksi ja reput otetaan takapekiltä mukaan.

Astran vilkut välähtävät kahdesti kuskin laittaessa sen ovet lukkoon ja seurue jatkaa kohden kolmikerroksisen talon sisäänkäyntiä.

Timo on siis Nikon vanha ystävä. Hän on samanpituinen ja ikäinen kuin Niko. Parta sängellä, tukassa alkavaa harmaata. Ruumiinrakenteeltaan hoikka. Ajan saatossa mies oli ystävöistynyt myös Markuksen kanssa.

Kolmikko poistuu parkkipaikalta rakennuksen sisään. Piha on hienolla paikalla, vaikka onkin vain päällystetty paikoitusalue. Järvi siintää ihan lähellä kerrostaloa. Vesistön ja vuokrakasarmin välissä on vain pienempi huoltorakennus jonka ohi kulkee epävirallinen polku läheisen niemen nokkaan. Kasvillisuus on lehtipuita ja korkeita mäntyjä. Se sama maisema näkyy Timon kolmannen kerroksen asuntoon, jonka parvekkeelta tuota komeutta on usein ihailtu. Nyt tuon lukaalin äänimaisemaan jääkaapin hurinan lisäksi liittyy avaimen kolina lukossa. Ovi avautuu ja Timo vieraineen astuu sisään. Markus tulee viimeisenä sisään ja sulkee ulko-oven. Oven nimikilvessä lukee "Lakanmaa"

Asunto on pieni yksiö, pohjapiirros piirrettäisiin tästä kämpästä siten - että ensin olisi suorakulmio, josta lohkottu vain vessalle oma tila. Eteinen käsittää sen ulko- ja sisäoven, jotka avattua näki suoraan keittiöön, se oli siis heti eteisen vaatenaulakon ja kaappien jälkeen. Sitten oli iso huone, jonka Timo on sisustanut käyttämällä kirjahyllyä tilanjakajana, rajoittanut itselleen makuutilan asentamalla mustan kärpäsoven seinän ja kirjahyllyn päädyn väliin. Nyt siellä olevan sängyn päällä on varastosta tuotu telttasänky odottamassa yötä.

Kirjahyllyssä on viihdekeskus stereoineen, telkkoineen ja oheislaitteineen. Sen edessä pari sohvaa, joista toinen on vuodesohva. Näiden välissä sohvapöytä ja nojatuoli ikkunaseinän edessä. Asuntoon kuuluu myös se parveke.

Seinäkello näyttää aikaa varttia vaille viiden. Oikea kellonaika on kylläkin viisi minuuttia yli puolen viiden, Timo pitää tuota kelloa aina 10 minuuttia etuajassa, jottei myöhästyisi mistään.

He istuvat sohvapöydän ääreen ja Timo jakaa tervetuliaisjuomat - eli oluen mieheen. Niitä nauttiessa käydään läpi päälliset kuulumiset tarkemmin, he kun eivät olleet tavanneet kuukausiin.

Tämä olisi Nikolle se viimeinen mahdollinen tilaisuus känneihin ennen hoitoa, sillä saaduissa ohjeissa on lukenut - ettei alkoholia saisi nauttia kolmea päivää ennen hoidon aloittamista. Joten hän vielä kiittää saamastaan juomasta.

Tuon jälkeen avataan televisio elokuvalle ja alettiin odottaa kello seitsemää illalla.

Seurueeseen liittyisi tuolloin Antero, heidän kaikkien yhteinen ystävä - johon he olivat tutustuneet aikoinaan - kun Saarijärvelle oli tehty matkoja useammin. Tämä on luvannut tulla iltaseitsemän pintaan kunhan parisuhdetta ensin hoitaa.

Illan toimintasuunnitelmaan kuuluu käydä parilla paikallisessa pubissa ja sitten jatkaa yöllä ulkona juttelua ja juomista, kuten ennen vanhaan. Paikka olisi perinteisesti se läheinen niemennokka.

Matka jatkuisi huomenna sitten, kun Markuksen tulevat olot sen sallisivat. Tämä oli kyllä sitä mieltä, ettei hän itse paljoa ottaisi - muut saisivat kyllä senkin edestä.

Varttia vaille seitsemän ovikello soi ja Timo menee avaamaan.

Antero saapuu mukaan joukkioon iloiseen. Kuten Niko hienosti maalaa tilanteen. Tulijalla on kaikille uutisia, tänään on tullut varmuus - että asiasta uskalsi kertoa.

Hänestä tulisi isä! Tiedossa kyllä on ollut se, että Antero yrittää lasta vaimonsa Maijun kanssa ja nyt kun se onnistui - on kaunista hetkiä elämässä.

Miehet onnittelevat Anteroa asiasta ja asian kunniaksi otetaan paukut.

Markus hiljenee ja alkaa pidellä housuntaskussaan ollutta kännykkäänsä.

"Kukas mulle nyt soittaa... On värinällä. Mä meen hetkes parvekkeelle puhumaan.."

Johon Timo vastaa:

"Joo mee vaan. Me sillä välin järjestetään ajopelit auki."

Markus menee parvekkeelle, sinne ei näe sisältä auringon takia suljettujen verhojen vuoksi.

Niko tietää kyllä, että kyseinen puhelin on ollut suljettuna koko ajan, eli se ei kylläkään värissyt. Hän kertoo siksi muille tekosyyn lähteä kanssa parvekkeelle:

"Ainii.. toi puhelu saattaa muute olla mullekin, kun annoin Maken numeron sinne lappiin yhteysnumeroks. Oma luuri kun on äänettömänä. Mäkin meen partsille hetkeks."

Muut jäävät järjestelemään Timon viihde-elektroniikkaa iltaa varten valmiiksi. Playstation otetaan pois kaapista ja asennetaan kiinni telkkaan. He lähtisivät siinä puolen yhdeksän maissa sinne pubiin.

Parvekkeella on kaksi tuolia ja niiden välissä pieni, pyöreä pöytä. Markus on istahtanut toiselle tuolille, josta hän nyökkää Nikolle hiljaisen tervehdyksen. Hänen silmänsä kiiltävät kyyneleistä. Niko siirtyy istumaan pyödän toiselle puolelle.

Tilanne on se, että Markus kärsii siitä, ettei ole isäksi aikoinaan päässyt - eikä Timo ja Antero tienneet muuta asiasta, ettei ollut natsannut Elinan kanssa. Niko tietää asiasta muita enemmän.

Timon asunnon parvekkeelta avautuu se puiden takana siintävä järvi. Sitä he katsovat hetken, kaunista luontoa. Aurinko lämmittää. Markus pyyhkäisee silmäkulmaansa. Niko kyllä tietää, mistä kaverin olo on peräisin:

Anteron ilo-uutisesta.

"Make? Onks kaikki ok?"

"Joo-on. Hitto vaan kun tää olo tulee niin yllättäen. Sä tiedät.. Mä oon kyllä itsekin mäsänä, mut tää hetki.. Ilo ja suru tappelevat kupolin sisällä, Mä oon niin onnellinen Anteron puolesta kyllä! Ja se tuottaa myös surua, kuten sä Niko tiedät - mulle tuottaa se isyyshomma. Omat tunteet paukkuvat päälle jo väärissä tilanteissa ja silleen..

Äh.. Kuule.. Niko. mä kokoan itteni täällä nyt, tuun kohta. Kerro niille joku tekosyy. Mene sä vaan sisään, mä pärjään kohta."

"Ok. No mä sanoin noille vaikka, et jos se puhelus olis ollu mulle, kun olen antanut sille lapin laitokselle yhteystiedoiksi myös sun numeron. Mut se olikin ollut väärä numero, ihailtiin täs sitten maisemia. Et tiedät mis mennään. No mä meen nyt. Jaksele ystävä. Kyllä tää tästä taas iloksi muuttuu."

Markus lausuu kiitoksen ja Niko palaa sisään muiden luo. Parvekkeelle yksin jäänyt seuraa kohta perässä, onnittee vielä kerran Anteroa sanoen - että oli kyllä niin iloinen uutinen, että silmät alkoivat vuotaan! Siten selittäen itkeneen naamansa.

Tämän jälkeen asialle kilistetään oluttölkeillä ja aletaan pelata pleikkaa, ajopeliä. Kaksi saa ajaa saman radan samaan aikaan ja kisata siten, ruudulla näkyy kummankin peli. Ensin ajetaan kaikille huippuajat ja sitten voittajat ajavat voittajia vastaan. Kisan edetessä nauretaan, että hyvä ettei nää ole oikeita autoja kun rajuja kolareita ajetaan - no puolivahingossa. Pelissä hajoaa hienosti muutakin tavaraa kun pelkät ajokit. Tunnelma on kuten ennen vanhaan, samaahan he olivat tehneet ottaessaan illan ensimmäisiä ja odotelleet sitä puolta yhdeksää - jolloin tavallisesti sitä suunnattiin paikkakunnan pubia kohden.

Sitäkin nauretaan että Timon kellon mukaan he ovat perillä just puolen aikaan.

Niin tapahtuu tänäkin iltana. Ravintola on lyhyen kävelymatkan päässä Timon asunnolta.

Niko ja Markus kummatkin jättivät puhelimensa lataukseen. Nyt on sitä kuuluisaa omaa aikaa.

Pian seurue on pubin edessä.

Ravintola on puoliksi tyhjä heidän saapuessaan, he tilaavat juomat ja menevät siitä ulkoikkunan vieressä olevaan pöytään istumaan. Ensimmäisten siemausten jälkeen puhe jatkuu Anteron uutisesta, sitten aletaan kunnolla niitä kuulumisia tentata. Niitä kun on pantattu juuri tätä hetkeä varten.

Elina tulee puheeksi Timon toimesta kun juttelu kääntyy Anteron jälleen uutiseen. Se kun on ollut päivän paras uutinen, ettei sitä asiaa oikein voi sivuttaa - isäksi tulemista.

Timo kysyy nauraen, että miksei sitä nyt vain Jyväskylän pojat pokais nyt uusia naisia täältä ja silleen. Niko naurahti ja tokaisee, että koko seuruehan tietää - ettei hän enää ala näppejään polttamaan parisuhteissa. Se yksi kerta riitti!

Markus taas hymähtää ja toteaa hiljaa, että olisihan se kivaa - jos olisi sota mennyt paremmin sillä entisellä rintamalla.

Johon Antero kysyy:

"Nii Markus, ootks sä vielä sen mikäsennimi taas olikaan kanssa? Hulluhan se oli, vai mit oot kertonut?"

Markus naurahtaa.

"jooh.. Elinahan se oli. Osittain sen vuoksihan tässä vähän reitti muuttui, kun tänne Saarijärvelle lähettiin tulemaan. Se kun pääs yllättämään just kun autoon astuttiin. Tuli pelko, et Elina seuraisi - niin käännyttiin toisille teille matkalla tänne. Enpä mä siitä akasta taida päästä koskaan eroon."

Antero:

"Paha homma - kun joku nainen tekee miehelle tuollaista vainoharhaisuutta.."

Johon Timo heti jatkaa:

"..vai voisiko olla mahdollista, et se akka nyt astuisi nyt tähän baariin? Eikös toi..?"

Hän kun istuu sillä puolella pöytää - josta näkee ravintolan ulko-ovelle, niin hän osoittaa samalla sinnepäin.

Markus valpastuu ja katsahtaa pelolla ravintolan ulko-oven suuntaan, Elinaa ei näkynyt. Siellä on vain tuntematon nainen saapumassa ravintolaan.

Pöydässä olijat näkevät helpotuksen puuskahduksen ja Timo jatkaa:

"Vissiin helvetin hienoa, ettei tää ihmeen universumi nyt heittänyt sitä naista tänne, vai..?"

Johon Markus helpottuneena melkein hajoten hymyynsä vastasi -

"Perkeleen totta. Ja Antero - voin kertoo kyl yhen tarinan, mitä tapahtu pari vuotta sitten. Todistaa, et hullu akka se Ellu on!

Niko alkaa vähän nauramaan tietäen tulevan tarinan. Markus jatkaa juttuaan:

"Niko tietää kyllä jutun, kohta säkin Antero - kuten naurat. Siis se Elina laitto mulle tekstiviestin - oltiin oltu erottu silloin puol vuotta sitten, niin se heitti mulle kysymyksenä, että aletaanko seurustelemaan. Siis me oltiin jotain tuolloin jotain kolmekymppisiä ja se käyttää kieltä, kun oltais teinejä.. Mut joo.. Mä vastasin sille yhdellä sanalla: Miksi? No se sitten vastas sanatarkasti: "koska sä huusit mulle ja paiskasit luurin korvaan" Ja se oli tapahtunut just silloin puol vuotta sitten. Että silleen.. hullu mikä hullu, mutta jatkoin sen kans sitä on off suhdetta kun se uhkaili itsemurhalla. Paska homma, mut tää on nyt tätä..

Ja ihan sen takia mä muuten tarjoon muute seuraavat!"

Pöydässä kaikki yhtyvät nauruun, noin sekavalle meiningille pitää kyllä kilistää!

Markus kerää juomatilaukset ja lähtee tiskille niitä hakemaan. Hän on iloinen, onneksi elämä on ollut niin sekavaa - että sen muisteleminen saa tummat mietteet pois. Nyt voisi vaikka ihan nauttia, olla iloinen Anteron uutisesta ja elämästä. Nikokin tuntuu olevan normaali, ettei mikään tunnu tätä tällä hetkellä painavan.

Hetken kuluttua Markus palaakin pyötään juomatarjottimen kanssa.

Tämä on hienoa ja kaunista iltaa ravintolassa, joka on illan mittaan täyttynyt muista asiakkaista. Elämää isoimmillaan. Juomat tulevat tarjottimella pöytään, illalle kilistetään ja päätetään - että se rakkaus on kyllä vaarallinen tauti. Kaikilla heillä on siitä kokemusta. Antero tosin sanoo, ettei häntä haittaa tää tauti tällä hetkellä. Ja jälleen kilistellään.

Vähän ajan päästä Nikolle tulee asiaa vessaan, asioinnin jälkeen - ennen kun palaa pöytään, hän menee baaritiskille pyytämään musaa.

Baarin musiikiksi löytyykin Nikon toimesta Mana Manan Maria Magdalena, jossa kertosäe menee ‘tyttöni joutui mielisairaalaan' - omistettuna Elinalle. Tämän kun Niko kertoo palattuaan pöytään, Timo ja Markus alkoivat nauraa ja ylävitosia heitetään. Tuttu homma molemmille!

Antero kyselee, että mikä juttu tää on - ja saa tietää, että Elina oli ollut mielisairaalassa nuorempana.

Johon Timo naurultaan ehtii:

"Niin.. Antero. Ei oo tainnu olla puhetta muuten, et mäkin seukkasin samaisen naisen kanssa joskus hullussa nuoruudessani ennen Make? Antero tajuaa asiat, Joten hän yhtyy riemuun.

"No tämähän sit toimii! - tuplana vielä! Vai triplana?"

Osoittaen kysymyksen Nikolle, joka nauraen vastaa pitäneensä siitä naisesta näppinsä erossa.

Toivomuskappale vain osuu ja uppoaa myös muihin ravintola-asiakkaisiin. Biisiä aletaan laulaa ja miesten pöytään tullaan kertomaan kiitoksia kappalevalinnasta. Lisää kyseisen yhtyeen musiikkia löytyy vielä parin kappaleen verran.

Markus nauraa ihan kyyneleet silmissään. Nikon biisivalinta on osunut totaalisen täydellisesti nappiin.

Ilta jatkuu jutellen vaikka mistä ja juomat vaihtuivat taas uusiin. Antero alkaa olla enemmän jutuissaan ja hänen tarinansa kiinnostavat oikeastaan kaikkia pöydässä olijoita.

Varsinkin isäksi tulo jännittää. Markus itki hymynsä takana, tämä ilta on Nikolle ja nyt Anterolle. Olihan sitä jo muutenkin itketty. Hän kyllä huomaa Nikon katseen aina silloin tällöin, kaveri kuten tutkii miten toinen voi ja siksi Markus alkaa itse jutella kevyesti puheen alla olleesta asiasta. Kertoo pari kommenttia ja onnistuu sitten kääntämään keskustelun toisaalle.

Puhe siirtyy nykymaailmaan, Suomeen vuonna 2018, josta Niko intoutuukin luennoimaan:

"...Siis katkokaa, kun kaikki vaan kuvilla viestittelee, tositelkkaa kytätään kuten uutta jumalaa, megamarketteja pitää olla, vaikka pienemmistä kaupoista sen maitolitran saa nopeammin, ympäristöasioista on tehty uusi sirkus.. kaikki maailman asiat pitää laittaa yhden kortin varaan. Toivottavasti on edes käytetty siihen korttiin laminointia - mikä toisaalta on vain lisää mikromuovia kellumaan valtameriin ja sitä kautta meidän suoniin."

Muut pöydässä olijat sanovat melkein yhteen ääneen:

"Ihan saatanan hyvin sanottu!"

Näinhän se maailma on mennyt. Asiaa Niko kertoili. Hän antaa puheenvuoronsa Timolle, joka alkaa jutella musiikista. Taustalla kun oli alkanut soimaan Juice Leskisen paperitähdet.

"..siis noihan se on, mitä Juice lauloi. Eipä suojaa etusivun sankaria ne sivut muut.."

"Aivan! Juicella oli noi sanoitukset kunnossa.

Samaan aikaan Niko sattuu vilkaisemaan baarin ikkunasta ulos. Kadulla ajaa ohi samanlainen farmarimallin Volvo, joka isälläkin oli ollut. Samanlainen oli ollut omalla hoitajallakin silloin siellä.. Ja sitten siitä menee ohitse vielä Jyväskylän liikenteen linja-autokin. Muistoja alkaa valua taas tajuntaan. Ravintolassa vaihtuu kappale soimaan, ADCD:n Highway to hell

Tuttu kitarariffi ei tällä kertaa pelasta Nikoa kasvavalta ahdistukselta.

Hän taistelee tulevaa tunnetta vastaan, jälleen on käymässä siten, että hienon illan pilaa ahdistuskohtaus! Niko ei tässä pubissa tahtonut sitä päästää ulos. Nopeasti, vielä kun Niko pystyy juttelemaan normaalilla äänellä, hän keksi sanoa keskustelussa olevan tauon aikana:

"Hei - pojat, mä meen nyt vessaan mut voin tullessa tuoda juomaa lisää pöytään. Tilauksia, kiitos? Mä voin tarjota."

Kaksi olutta ja yksi lonkero ovat juomatilaukset. Pöydässä jatketaan juttelua siitä, että kumpi on parempi vanhassa rockissa ACDC vai ZZ Top - äskettäin soimaan alkaneen kappaleen johdosta, joten pöydässä ei kukaan noteerata sitä, että vessan sijaan - Niko katoaa ravintolan ulko-ovesta kadulle mennäkseen minne nyt menisikään.

Kello on kymmenen illalla. Näin todistaa baaritiskin takana oleva kello.

Kuluu minuutteja, ravintolan musiikki ehtii vaihtua kahdesti ja pöydässä aletaan ihmetellä, kun juomaa ei tule. tiskillä ei edes näytä olevan ruuhkaa.

Timo viittoo henkilökunnalle tiskin taakse, josta tämä lähtee heidän luo maksupäätteensä kanssa. Kerta nainen jo tunnistaa seurueen, niin Markus kysyy häneltä, että oletko nähnyt sitä yhtä meidän pöydästä. Sen piti hakee lisää juomista joku aika sitten.

Naisen vastaus jäätää tilanteen.

"Niin se.. Mä näin kun se lähti jotain kymmenen minuuttia sitten pois."

Palvelutilanne sekä puolityhjät juomat saavat jäädä, pojat lähtevät Nikoa etsimään. He kiittävät tarjoilijaa ja poistuvat ravintolasta kadulle. Markus ja Antero vähän hätääntyvät, eihän sillä edes puhelintakaan ole mukana. Timo rauhoittelee poikia, hän tietää melko varmasti mistä Niko löytyy.

"Hei, ei tässä varmaankaan mitään hätää ole. Niko varmaan meni järven rannalle, tiedättehän sen paikan lähellä mun kämppää. Siellähän me aina ollaan sit kokoonnuttu ja tää ilta muutenkin sinne olis päätynyt. Siellä se on, mennään sinne."

Johon Markus helpottuneena selostaa, kylläkin enemmän itselleen lohdutukseksi:

"Juu, aivan. Nikolle taas alkoi tulla ahdistuskohtaus eteen ja siksi vain katosi. Se tahtoo silloin mennä aina syrjemmälle, näiden kahden lähivuoden aikana se on tullut tutuksi."

Antero on samaa mieltä, kuulostaa oikealta - kun ottaa huomioon tapahtuneet asiat. He lähtevät sitä paikkaa kohden, missä ennenkin on iltoja vietetty.

Auringonlaskussa kaupunki näyttää kauniilta, onhan lämmin kesäilta. Reitti kulkee samoja teitä pitkin illanvieton alkupisteeseen. Tällä kertaa seurue suuntaa sitä epävirallista polkua pitkin niemenkärkeen.

Niko löytyykin puun juurella istumasta järven rannasta heidän vakiopaikasta kyseistä niemeä. Nähtyään muiden saapumisen, Niko kiroaa itsekseen. Olo on jo kyllä rauhoittunut. Vesistön läheisyys tekee hyvää. Hän katsoo muita ja pyyhkäisee silmäkulmaansa.

"Moi.. Anteeks tää. taas."

Johon Timo alkaa rakentelemaan tilannetta eheäksi.

"Ei, ei mitään. Me ymmärretään kyl, kuten tiedät. Tännehän me oltais kohta lähdettykin valumaan. Niko? Onks sul kaikki ok nyt?"

Niko katsoo Timoa ja päästää varovaisen hymyn naamalleen.

"Joo.. Kaikki hyvin."

"Hyvä kuulla. Tosiaan, tännehän me oltais kohta lähdettykin. Mä haen meille juomista kämpältäni. Tarttetko sä, Niko, jotain?"

"Joo. No kun tää ilta muuttui nopeammin ulkoiluksi, niin toisitko mun repusta sen mustan pitkähihaisen paidan ja mun takin? Mä olisi ottanut ne sit kun oltaisi tultu tänne, jos ei.. No tiedät. Illalla kun voi tulla viileä."

Timo nyökkää, lupaa tuoda lisävaatteet ja poistuu luvaten palata pian. Markus ja Antero istuvat kanssa maahan. Auringonlasku on hieno. Niko yrittää esittää urheaa, ettei hajoaisi. Muut tietävät asian ja sanovat, että anna itkun tulla vaan. Se helpottaa.

Nyt on lupa itkeä.

Mies käyttääkin sen mahdollisuuden. Lopettaakseen parin kyyneleen jälkeen, todetakseen hiljaa, että on tässä jo tarpeeksi porattu. Hän siirtää katseensa järvelle.

"Helvettiä.. Ei tässä itkut auta, anteeksi, pojat, vielä tästä. En voi hyvin - siksihän me tällä reissulla ollaankin. Mua vaan hävettää koko homma. Pilasin meidän baari-illan ja miksi? Mä vain satuin näkemään samanlaisen auton ikkunasta, joka mun isällä oli silloin, kun se kerran pysäytti sen auton antaakseen mulle tukkapöllyä."

Johon Antero vastasi lohduttavasti.

"Hei, Niko. Et sä mitään pilannut. Kohtahan me tosiaan oltais tänne muutenkin tultu. Tästähän se ilta vasta alkaa! Tää on meidän aikaa."

Markus jatkoi :

"Totta. Ja Niko - me kaikki tiedetään, et sulla on nyt vaikeeta - ja hyväksytään se. Ei tää ilta mitenkään pilalla ole. Siksihän me ollaan nyt tällä matkalla, et elämäs selkeytyisi."

Niko kääntää katseensa muihin ja hymyilee.

"Kiitos jätkät. Jos ette pahastu, niin miten olis jos vaan katseltais tota järveä puhumatta mitään Timon paluuseen asti? Mä en juuri nyt haluu puhua, koska tuntuu et jos puhun lisää - nii alkaisin taas itkee - enkä mä taho enää sitä nyt."

Muille se käy. He katsoivat auringon laskun värjäämien pilvien heijastusta järven pinnasta sanomatta mitään. Niko oli oikeassa, tämä tilanne ei nyt vielä sanoja kaipaa, kaikilla on asioita mielessä joista puhua.

Kaikilla heillä on omat painolastinsa.

3.0
JÄRVEN RANNALLA Romahduksen jälkeen on elämänmakuista.

Auringon viime säteet näkyvät kauniisti pilvissä, jotka heijastuvat melko tyynen järven pintaan. Rannalla Niko on alkanut puhumaan asioita, jotka tekevät hänet vihaiseksi. Kuten tämänhetkisestä työtilastaan. Hän on kuntouttavassa työtoiminnassa mukana, laihalla 9 euron kannustimella. Sen paikaa muisteleminen tekee Nikon vihaiseksi siksi - että tuntuu, ettei siellä työntekijää arvosteta ja on ihan sama mitä itse osaa.

"Sitä laitetaan tekemään hommaa, josta ei ole mitään kokemusta ja huudot saa - kun tapahtuu se virhe."

Niko rauhoittaa itsensä toteamalla, että nyt onneksi se on ohi vähäksi aikaa. Nyt hän on pitkällä sairaslomalla. Raha onneksi juoksee, ettei siitä tarvitse tämän kaiken muun lisäksi murehtia. Täytyy vain kelahakemus tehdä kerran kuussa ja sillä selvä.

Juttelu töistä on auttanut, äskeinen paniikkikohtaus on mennyttä aivokemiaa.

Timon palaa juomien kanssa ja nelikko siirtyy läheisille penkeille istumaan. Vastapäätä niitä avautuu Siikalahti, näin Antero mainitsee Markuksen paikallismaantietoa muistellessa.

Nikon olot ovat helpottuneet, pahin ahdistus katosi taas ohitse.

Lisäapua oloon tuo se Timon tuomat lisävaatteet, jonka hän pukee päälleen. Aurinko on jo laskenut niin alas, ettei se enää tätä paikkaa pääse lämmittämään ja Ilma alkaa vähän viiletä. Kello on puoli yhtätoista, Antero toteaa ajan sulkiessaan omaa kännykkäänsä.

Paukkupullo avataan - eli Anteron tuoma kolmen tähden jaloviinapullo.

Markus ei ota, hän tyytyy pelkkään kaljaan. Huomista ajatellen hän joisi hiljalleen enää muutaman tölkin. Mies on tällä hetkellä todella iloinen itsekseen siitä asiasta, että on kuski tälle matkalle. Sillä jos hän olisi enemmän humalassa, niin omien olojen peittäminen ei onnistuisi yhtä hyvin kuin nyt.

Niko alkaa puhua oloistaan, masennuksesta.

"Masennus.. Kattokaas.. Se on vaan vähän sellaista, että sä vaan odotat tilanteiden muuttuvan. Kuten ehkä sellaisiksi, ettei enää ole jäljellä ketään joka sinusta välittäisi - jotta kuten saisi itseltään luvan tappaa itsensä.

Mutta koskaanhan ne välittäjät eivät vaan lopu. Siinä sitä itse vaan väsyy odottamaan sitä hetkeä, kun saisi luvan hävittää itsensä jonnekin.. Ja kerta niin ei koskaan voine käydä - sitä vaan jatkaa elämäänsä. Se tunne on kuten sumu, muttei se haihdu koskaan kokonaan pois. Tässä ei taida olla mitään järkeä teidän mielestä?"

Johon muut kuten melkein yhteen ääneen lausuvat:

"Niko. Oli siinä aika paljonkin. Me muuten allekirjoitetaan tuo!"

Niko antaa kasvoillaan hetken hymyä, näyttää peukkua ylöspäin, ottaa hörpyn tölkistään ja jatkaa:

"Siis jos pitäisi selittää mitä masennus on? Niin se on kuin se riittämättömyyden tunne, vaikka siitä toisten silmissä elää sellaista elämää että tykkää siitä. Tekee sen mitä yhteiskunta sinulta odottaa, maksaa laskut ajallaan ja pitää ihmissuhteet kunnossa.

Kuitenkin taka-alalla on aina se ajatus, että sitten kun on aika - niin voi lopettaa itsensä. Koska sinä itse olet antanut itsellesi tiedostamattoman luvan tehdä niin.

Vaan.. No mä lopetan tämän yksinpuhelun kohta. Tämä kun helpottaa mua, ootte mun ystäviä ja tiedätte sen..

Siis kun kelaa kaikkea tätä vain miten päin tahansa, niin tuntuu - ettei tässä enää ole mitään järkeä. Eikä tämä tästä paremmaksi muutu. Näemmä en voi enää ees baarissakaan käydä ettei joku helvetin asia tuo kaikkea päälle taas..

Mun vain pitää sitä toivoa pitää yllä, että se heelindome auttaa. Siis tämä mitä mun pään sisällä nyt on, saa vain kyllästymään elämään, mutta pysyn siinä kuitenkin mukana. Siis teen kaiken, mitä pitää ja huolehdin velvoitteet. Mutta silti.. Ehkä se menee siten.. Että nuorempana mä luokittelin itseni termillä onnellisen masentunut. Nyt kaipaan sitä, että muistaisin miltä se tuntui. Tai mitä mä silloin tarkoitin sillä.. Ja.."

Niko henkäisee syvään ja puuskahtaa lauseensa lopun, siirtäen katseensa järvelle.

"Tämä olisi helpompaa kestää, jos olisi kuten lupa muiltakin. Kuten, vain antaa mennä? Syvään päähän."

Kukaan ei haasta mitään. On hiljaista, vain kaupungin liikenteen äänet ja järveltä kuuluva lokkien rääkyntä tauottaa kauniimmin laulavan lintua lähipuussa. Miehet vain miettivät juuri sanottua katsellen maisemaa. Kuten antaen ajatuksen järven syvyydestä lohduttaa.

Viimein Antero toteaa hiljaa:

"Joo.. Niko. Sä oot oikeessa tuossa, samoilla linjoilla me kaikki tässä vissiin ollaan. Hiljaisesta hetkestä päätellen.

Ehkä siksi mulle tää elämä on helpompi kestää, kun tietää jotain olevan tulossa. Mullehan tuli tää tuleva isyys. Ei tiedä kumpi se on. Tyttö vai poika. Kummalle sitä osaisi olla hyvä isä? Vai mokaanko mä homman? Minkälaiseen maailmaan mekin se lapsi sitten tehtiin? Ahdistaahan tää.. tai oikeammin pelottaa vähän.

Eli.. Niko, mä olen sun kanssa samoilla linjoilla. Tietenkin tämä kuulostaa pahalta tulevan isän suusta, että vain odottaisi aikaa - jolloin olisi lupa tappaa itsensä. Kyllä se masennus mullekin tuttua on, mutta tällä hetkellä katson tulevaisuutta toiveikkaana. Maiju auttaa mua aika helvetisti jaksamaan. Ja se tulokas"

Tässä välissä Markus poistuu syrjemmälle, Timolle sanoo olevan tyhjennyksen paikka. Nikolla ja Anterolla on keskustelut käynnissä eivätkä huomaa poistumista.

Todellisuudessa Markus tahtoo hetkeksi pois päästämään olojaan ulos, Anteron hymy kun kertoi tulokkaasta - oli kaunis. Tulevan isän ylpeä hymy. Lahtisen poistuttua, Niko kulauttaa tölkkinsä loput suuhunsa, asettaa tölkin maahan ja hymähtää hiljaa mielessään.

Antero puhuu asiaa. Hän vastaa yhä katsoen järvelle ja kääntäen sitten katseen muihin.

"Antero, totta puhut. Kyllä itsekin odotan, että tulevaisuus muuttuisi paremmaksi. isän kuolemasta on vain pari vuotta. Se muuttaa miestä toi oman isän kuolema, oman vanhemman menetys - siinä kun tulee yhä lähemmäksi se oma vuoronumero. Että eipä tässä kuitenkaan vuosia ole niin paljoa enää jäljellä, kerta nämä ensimmäisetkin vähän päälle neljäkymmentä vuotta elämää ovat menneen nopeasti, niin kait ne seuraavatkin neljäkymmentä vuotta menee nopeasti. Tai kolmekymmentä, vaiko kakskymmentä.. tai viisi? No vittu, jotain. Ja pojat - mä puhuin siis vuosista, en minuuteista."

Timo näyttää peukkua ylöspäin ja kysyy:

"Eli sä odotat kuitenkin tulevaisuutta?"

"No kyllä.. Timo. Kyllä se asia vaan niin on. Tämä ahdistus, mistä nyt kärsin - niin tietty nopein tapa päästä siitä eroon - olisi itsari, mutta en mä kai sitä pystyisi tekemään. Isä ei kasvattanut musta häviäjää. Ikävähän tässä sitä äijää on."

Niko kääntyy taas muista poispäin, hän häpeää taas kyyneliään. Markus, joka palatessaan kuuli mitä Niko kertoili - katsahtaa Timoon ja alkaa puhua tämän kanssa ääneti liikuttamalla vain huuliaan - että nyt voisi olla sopiva hetki kysyä Nikolta asiasta lisää. Tämä on niitä ensimmäisiä kertoja, kun hän alkaa puhua asiasta enemmän.

Markus aloittaa jatkopuheenvuorot sillä hänestä nyt tuntuu, että Niko olisi avautumassa.

"Kyllä mä Niko, muistan sun isäsi - kuten tiedät. Oli kyl reilu ja hyvä mies."

"Kiitti. No sellainen se oli. Oli mukavat viimeiset kymmenen vuotta.. Sitä aikaisemminhan ei niin hyvin tultu toimeen. Se muuttu kun sillo 1990 luvun alus muutettiin Jyväskylään. Tanja, mun sisko siis.. asu sillo Tampereella. Isä kävi väkivaltaiseksi ja äitihän otti siitä eron sen takia, kun se oli silloin muuttunut. Mut sitten kun se silloin vuonna 2000 joutui sairaalaan, niin sitten jotenkin välit korjaantui. Kun se meinas jo silloin kuolla."

Niko otti syvään henkeä ja jatkoi:

"Mä vaan nyttemmin siis oon itse alkanut ajattelemaan, ettei se ihan hyväksynyt sitä, kun sinne hoitoon silloin nuorena jouduin. Siitähän mä niitä haamuja oon alkanut näkemään - eli kenties oman mielen luomia tilanteita, joissa mä ja se otetaan yhteen Jyväskylän kaduilla. – Ja siksi ne mun muistot sieltä hoidosta ovat tulleet enemmän nyt esiin kun siitä ajasta en koskaan isän kanssa puhunut, tiedätte et mä voin nähdä niitä ihan yllättäen. Varsinkin sä, Make. Mä voin vain kadota."

Tämä nyökkää ja vahvistaa.

"Joo.. tapahtunut on.."

"Aivan! Siksihän mä pubistakin tänään pakenin kun kadulla vain sattui menemään samanlainen auto, mitä meillä silloin oli.. Nii mun oli vain paettava tilanteesta pois.. Ja.. No voihan saatanan helvetti.."

Niko lämäyttää kämmenellään otsaansa, johon Timo tokaisee hymyillen, että mitä? Niko naurahtaa ja jatkaa:

"Siis sitä vaan, että analysoinko mä tässä nyt itseni täysin ja tietoon tuli ne asiat, miksi oon nykyään hajalla.. Ja että, miten mä ite voisin niitä hallita?"

Tähän kaikki alkavat nauraa, että nollautuiko tässä tarve sitten koko reissulle.. Timo heittää vielä loppukaneetiksi, että..

"No eiks - Niko - se oo hyvä? Sulta säästyi ny se viisisataa euroa, mitä se hoito maksais?"

Jota Niko alkaa nauraa, vaan lopettaa ilon äkisti, pyyhkii omia poskiaan samalla vakavoitumalla.

"Se perhana on jo maksettu.. Kun piti se maksaa etukäteen. ei helvetti. Ei palauksia."

Antero, joka on vain seurannut tilannetta, tajuaa asian ja nopeasti pelastaa tilannetta:

"Mutta Niko, ajattele nyt tuota sun oivallustas - että jos pidät sen mielessä, niin nehän osaa hoitaa sua paremmin? Kuten korjata sun aivos?"

Nikon ilme kirkastuu, nyt Anteron suusta on tullut todellista toivoa. Kenties asiat menisivät niin.

"Oikeesti muuten kiitos, Antero! Oot oikeessa."

Niko alkaa sitten puhua lisää isänsä kaipuusta, siitä miten se on muuttanut häntä ja kuinka paljon sitä vain jää sanomatta - kun luulee että aikaa on aina. Sitä sitten vain murenee, eikä tunnu enää eheytyvän.

Kuluu pieni hiljainen hetki, jonka jälkeen kaikki vuorollaan toteavat Nikon puhuvan totta. Kaikki he olivat jo kokeneet rakkaan sukulaisen menetyksen ja kaikilla soi päässä se - että sitä vaan pitäisi puhua ihmisille, vielä kun se olisi mahdollista. Antero on menettänyt isänsä jo vähän yli kymmenen vuotta sitten, joten hän kertoo tästä enemmän.

Tahtoen sillä tukea Nikoa. Sillä kun isänsä menettää, niin toipumisessa kestää aikaa ja elämä hajoaa hetkeksi.

"Mähän sen tiedän, miltä se tuntuu. Silloin mun isä kuoli. Se meni jännästi, siis että miten arki sekosi. Oon mä tän tarinan monesti kyl kertonut, mutta menköön. Se kun kuvaa hyvin sitä, miten asia hajottaa ja toimii täs hetkes. Siis se mun isäni kuoli lauantaina ja sitä edeltävänä päivänä mä olin ostanut vessapaperia, kun muistin kaupassa - ettei mulla sitä olisi.

No olin ostanut jo yhden pakkauksen, joten se ostettu jäi naulakkoon roikkumaan. Siivouskaappiin kun ei mahtunut. No sitten sitä seuraavana päivänä isä kuoli.

No tietty lähdin perheeni luo ja sitten kun vasta seuraavana tiistaina palasin omaan asuntooni, niin siitä naulakossa olleesta vessapaperista tuli kuten joku ihmeen reliikki. Kuten mä olin ostanut sen, silloin kun isä vielä eli. Mä en pystynyt ottamaan sitä pakkausta siitä roikkumasta pois. En vaikka sitten tuli tarve ostaa uutta vessapaperia. Mä vain ostin sitä taas. Vaikka mulla sitä paperia oli.

Ei siinä mitään järkeä ollut, niin vain kävi. Sitten vasta kuukauden päästä mä sain otettua ne käyttöön siitä naulakosta.

Että siten. Mä ymmärrän kyllä sua. Enkä mitenkään painosta kun sanon - että kyllä siitä selviää. Teki se mulla kipeetä vielä kuudenkin vuoden päästä, mutta aika auttaa."

"Kiitos. Tarinas olen kyllä kuullut, mutta nyt se teki hyvää. Noihan sulle kävi."

Timo ja Markus hymyilevät, Antero tuntuu osaavan auttaa Nikoa. Tämä vielä jatkaa:

"Kyllä se vain menee siten, että kyllä se faijan haamu mun elämässä koko ajan mukana on. Tässä tuli se 10 vuotta täyteen sen kuolemasta. Oon aina miettinyt, että miten hyvä pappa siitä olis tullut. Ja nyt mä itse olen tulossa isäksi..

Että.

Kyllä tää kyyneitä kirvoittaa."

Antero pyykäisee poskeaan. Timo myöntää, että kyllä itsekin on samaa ajatellut.

"Olishan se nastaa sanoa omalle isälleen, että.. Hei isä - musta tulee isä. Ja susta pappa."

Kaikkien silmäkulmat kostuvat ajatuksesta. Niko alkaa puhumaan, että Timo sanoi kyllä asiaa. Jos omassa elämässä asiat olisivat paremmin menneet, niin kenties..

"Niin mullakin olisi perhe."

Markus toteaa tähän hiljaa, ettei elämälle voi vaan mitään. Kaikki ovat samaa mieltä. Satakieli alkaa laulamaan jossain lähipuussa. He kilistävät elämälle ja jatkavat toisilla aiheilla. Puhe kääntyy lappiin, Markuksen ja Nikon määränpäähän. Että miten hienoa oli, kun tuollaisia laitoksia alkaa tulemaan ja mitä se lapille on merkinnyt.

Kaikki tämä juteltu puhe isyydestä saa Markuksen tässä vaiheessa sanomaan taas kevyesti, että hänen pitäisi käydä kusella. Totta kyllä se tyhjennystarve on - mutta käy syyksi päästä muista hetkeksi kauemmaksi.

Omat tunteet alkavat taas jyllätä päässä. Markus on Anteron puolesta todella onnellinen, tämän kun oli saanut tietää tulevansa isäksi ihan tänään - mutta omille tunteilleen Markus ei voinut mitään. Ei vaikka Antero oli kertonut omista peloistaan asiaa kohden.

Tänä iltana Markuksen arvostus Anteroa kohtaan on vain kasvanut entisestään.

Asiaa tämä on puhunut - vaan ei sitä tunnetta voi järjellä peittää. Ei auta järkeily siitä, että lapsenkasvatus maksaa valtavasti. Eikä sekään auta, kun laskee omaan ikäänsä lisää sen 20 vuotta - jolloin se lapsi olisi aikuinen ja sen kanssa olis kiva viettää aikaa. Itse olisi tuolloin jotain 60 vuotta. Isyystunteet ovat miehessä syvällä, jos ne heräävät henkiin.

Lahtinen jää syrjemmälle muutamaksi hetkeksi olemaan yksin, murehtimaan oloaan pois. Ettei häiritsisi tilannetta omilla asioillaan, tämä ilta olisi todellakin omistettu Hakaselle.

Muilla on keskustelut käynnissä, joten he eivät oikeastaan huomaa sitä, kun Markus palaa vasta vartin päästä seuraan. Aikaa kuluu näissä merkeissä.

Kellon ollessa varttia yli keskiyön, kun muut ovat syrjemmällä rakkojaan tyhjäämässä - Niko kysyy Markukselta:

"Kiva ilta, vaan eikös meidän kohta pitäisi lopetella kun huomenna matka jatkuu?"

"Äh. Kuule, Hakanen. Sä tarvitset tätä iltaa ja me voidaan lähtee vasta huomenna jossain viiden maissa, ehtii siinä ajaa pitemmälle ja matkalla voi katsoo jonkun yöpaikan. Kyllä niitä nyt kesällä Suomesta löytyy. Nautitaan nyt! Mä itse saatan lähtee kohta maaten, mut jää sä vaan nauttimaan. Tää ilta on sulle!"

He heittävät niin sanonut yläfemmat Nikon kiittäessä asiasta. Muut saapuvat takaisin ja Timo kysyykin heti Markukselta, joko tämän pitää lähtee nukkumaan? Kun kellokin on jo paljon.

Tämä vastaa naurahtaen, että siitä just Nikon kanssa juteltiin.

"Voisin vaikka nyt heti lähtee, eiks sinne peditkin pitäisi tehdä?"

"Joo. tekee ne sit samalla. Ja Niko - mä tuon lisää vähän juomista, otetaan me tänään kunnolla! – Ja puhutaan!"

Niko näyttää hymyillen peukkua ylöspäin. Tätä iltaa hän on kaivannutkin.

Markus onnittelee vielä Anteroa isäksi tulemisesta ja lähtee Timon mukana asunnolle.

Niko jää juttelemaan Anteron kanssa.

Tätä kiinnostaa poikien päämäärä: Uudehko hoitolaitos lapissa. HealingDome.

On se laitos ollut jo siellä jo kaksi vuotta ja kyllä siitä uutisissa aina välillä on ollut asiaa - mutta nyt kun joku oli menossa sinne, niin kiinnostusta riittää. Että mitä se maksaa, ja sitä rataa olivat Anteron kysymykset, joihin Niko vastailee.

"Se kustantaa mulle siis sen 500 euroa, mitä täs jo aiemmin taisin mainita - ja kuten taisin sanoo, se piti maksaa kun aikaa varasi. Lääkäri sitä suositteli, omakustanne. Kela ehkä korvaa siitä osan. En nyt muista miten se menee..

Mut joo.. Tässä meil on aikaa päästä sinne Äkäslompoloon se kolme päivää. Mun hoitoaika alkaa maanantaina aamupäivällä. Ne neuvo tulemaan päivää aijemmin tutustumista varten. Kuten tässä jo tuli kerrottua, niin lähettiin samalla vähän reissaamaan. Ei mennä yhtä paahtoa sinne. Näkee Suomea, jos vaihtuvat maisemat auttaisi mun nykyoloihin."

Johon Antero toteaa.

"Totta, toivottavasti olosi helpottuu, ei kivaa tuollainen. Ja, Niko - jos totta puhutaan, niin onhan itsellänikin asioita, joista tahtoisi päästä pois - mut niin on kaikilla. Kyllähän tuollainen helppo pääsy niistä pois kiinnostaisi, vaikka täs omas elämäs saattaisi olla ulkopuolisten silmin nähtynä nyt kaikki hyvin - niin kuitenkin asioita on."

"Aivan. Mä oon huomannut.. Sähän kyllä kerroitkin et sua pelottaa tulla isäksi?"

Antero huokaisee ja samalla nielaisee.

"Niko - siinä oot oikeessa. Mä tahtosin, että se olis tyttö. Kato kun meidän suvussa on ollut sellaista, et miehet ei elä pitkään. Ja se jotenkin ohittaa aina sukupolven. Mun isä kuoli kun oli 55 vuotias, se oli liikenneonnettomuus. Ukki kuoli luonnollisesti ollessaan vain 49 vuotias. Sen isä eli päälle satavuotiaaksi. Tiedän, et tämän isä taas kuoli nuorena ja sitä rataa.

Siksi mulla aina on ollut pelkoa lasten saannin takia. Varsinkin, jos tulee poika. Mä en tahtois, että oma lapseni menettäisi isänsä, minut, teini-iässä. Se ei tehnyt kivaa kakskymppisenäkään.. Ja sitten vielä - että jos se kokee sen kohtalon.. Et näkee oman poikansa kuoleman.

Kai nää pelot katoaa ajan kanssa kun seuraa sen Maijun raskautta. Ja silleen.. Vaan koko ajanhan lääketiede kehittyy. Kenties se tutkitaan, et mitä se oikein on.

Ja Niko. Täs kun kahdestaan ollaan, niin..

On mullakin sitä masennusta siis, mistä sä piditkin sen hienon puheen. Tykkäsin kyl. Oikeestaan tosi paljon.. Ja tää voi kuulostaa susta ihan oudolle - mutta mä oon kateellinen sulle, että saat oman pääsi selväksi siellä lapissa. "

"Kiitos, kyllä mä tajuan tuon. En mä sitä ole kieltämässä - ettei kaikilla olisi asioita päässä. Antero, mä pyydän anteeksi sitä - etten jotenkin nyt osaa sua lohduttaa. Mä oon sekaisin. Olen pahoillani sukutarinastasi. Tosiaan lääketiede kehittyy koko ajan, että sulla vois olla toivoa - jotta toi jäis historiaan."

"Kiitos. Ja ei mitään. Mä ymmärrän kyllä. Sä oot hyvä mies, nyt vain hajalla."

"Totta.. Joo mulla ne asiat vaan alkaa pyöriin liikaa päässä.. Sähän jo oot kuullut kun oon kertonut.. Eli nään melki joka yö painajaisia, päivisin aaveita kävelemäs kaduilla - meen lukkoon jos tiettyyn suuntaan pitäis mennä. En vain pysty menemään juuri sille kadulle - vaikka kiertoreitti olisikin pidempi. Sitten vain myöhästyy ja soittaa sinne, minne piti mennä ja syyttää liikennettä myöhästymisestään. Ei se vaan aina toimi. Vaikka niissä tilanteissa muut ihmiset ymmärtäisivät valheet, niin kaivaa ne kuitenkin mua.

Hajottaa mun elämää tää vaiva. Kun ne kaikki liittyisi vaan siihen isän kuolemaan.. Että ajan kuluessa tilanne pään sisällä tasottuis. Olis hienoo, mut nyt alkaa pommittaan tajuntaa se mitä nuorena koki. Kyllä sä tiedät, missä Timo ja mä tavattiin?"

"Joo, on siitä ollut puhetta joskus."

"Siksihän mä kuten katosin teiltä tänä iltana. Tuli joku paniikkihäiriö . Joten.. Ei.. en.. En ole kunnossa."

Niko katsoo järvelle, jossa sumu on alkanut hiljalleen nousta. Satakieli aloittaa taas konserttinsa jossain lähipuussa. Mies tuntee miten alkaa jälleen murtumaan, seuraavaksi ei tarvinnut sanoja. Niko ei jaksa enää pidätellä itkua, sitä tulee ja Antero lohduttaa. Käy hyvin selväksi, että Niko alkaa olla lopussa.

Vähän ajan kuluttua hän lopettaa itkemisen kiroten jatkuvaa pillitystä. Olis kivempaa, jos ei olis olemassa asioita - jotka tätä tekee. Antero on samaa mieltä, aika kurjaa tuollainen.

Tilanne on molempien mielestä sellainen, että sille he kulauttivat juomansa kerralla tyhjiin ja ottavat viimeiset pahvipakkauksesta kippistääkseen elämälle. Onhan tilanne hienona, sumua järveltä, satakieli laulamassa ja hyvää seuraa. Antero alkaa kertoilla omasta elämästään enemmän, peloista omaa tulevaisuutta kohtaan. Näkeekö tässä vanhuutta?

Hän nauttii tästä hetkestä, sillä näistä asioista Maijun kanssa ei oikein uskaltaisi jutella. Siitä tulisi vaan riitaa kun vaimo ei kuitenkaan ymmärtäisi - vaan alkaisi epäillä rakkautta. Nikon seuraa hänellä on ollut ikävä. Tälle on helppo puhua.

"Niko. Ei meillä Maijun kans hyvin aina mee. Se on kuten silleen, että meidän suhteelle on kyllä arkkunsa. Naulat ja laudat ovat jo revitty kasaan. Ja vasarakin löytyi tos kuukaus sitten. Pikkuhiljaa me kyllä osataan se sit ajan kanssa kasatakin.

Toivon, että sitä vaihetta tää lapsen saaminen viivästyttää tai peruuttaa. Vaikea ennustaa. Meillä on ongelmia."

Niko kuuntelee ja myötäelää. Siitä kun oli aikaa, kun hän itse oli ollut parisuhteessa. Samankaltaistahan se silloinkin oli ollut. Siksi hän osaa myötäelää Anteron oloja, tällä kun tuntuu olevan muutakin pelkoa mielessä kun isäksi tuleminen.

Tällä välin Timon asunnolla on saatu sängyt levitettyä. Eli vuodesohva sekä telttasänky ovat levitettynä ja patjat, tyynyt sekä peitot valmiina. Timo lähtiessään kerää luvatut juomat mukaan ja toivottaa Markukselle hyvät yöt. Luvaten, ettei sitten yöllä tulla metelillä sisään. Markus naurahtaa ja toivottaa hyvää illan jatkoa. Timon poistuttua hän kaivaa omasta repustansa hammasharjansa ja menee vessaan pesemään hampaitaan.

Mies katsoo toimituksen aikana omaa peilikuvaansa. Hän saa hampaansa pestyksi, mutta silti jäi katsomaan peiliä samalla muistaen sen olon, mikä oli tullut muutamaa tuntia sitten tässä samassa asunnossa, kun Antero oli kertonut ne ilo-uutiset.

Markus huomaa hymyilevänsä jälleen ja tuntevansa onnea Anteron puolesta, ilo vaihtuu pian suruun. Miehen viime yritykset pitää itseään kasassa kariutuvat viimein. Suuri kateuden puuska täyttää Markuksen.

Peilistä katsoo lapseton isä takaisin: Hän itse. Itku alkaa tulla, häpeä siitä saa sammuttamaan vessasta valot ja laittamaan oven kiinni. Lukkoon, vaikkei asunnossa keitään muita ole. Ikkunaverhotkin ovat vielä suljettuina.

Olisi se niin hienoa, että voisi sanoa omalle isälleen että tein susta papan.

Markus käy seinää vasten istumaan ja päästää pitkään patoamansa tuskan ulos. Suunsa eteen on käsivartta laitettava, ettei ääntä tule liikaa. Nyt hän antaa itselleen luvan itkeä. Viimein kun on yksin.

Parempi nyt murtua yksin, niin jaksaa sitten tukea ystäväänsä huomenna - jos tämä saisi taas ahdistuskohtauksia.

Itkettyään tarpeeksi mies nousee ylös, sytyttää vessaan uudelleen valot. Pesee kasvonsa, pyyhkii naamansa vieraspyyhkeeseen ja menee parvekkeelle raitista ilmaa haukkaamaan. Samalla jälleen nauttimaan maisemista. Kesäyön äänet, joihin sekoittuu rannasta puhetta, ilta jatkuu siellä. Satunnaisesti kuuluu nauruakin. Timo on ehtinyt palata poikien luo.

Järven pinnalle on alkanut kerääntymään vähän usvaa. Markus otti kunnon henkäisyn yöilmaa ja menee sitten sisään. Takanaan hän laittaa parvekkeen oven kiinni ja käy nukkumaan toivoen, että jos sitä aamuun mennessä olisi itsensä jälleen korjannut. Rankka yö oli tulossa, mutta ystävyys Nikon kanssa antsaisi että vähän itse nyt kärsii yksin. Vuorot kääntyisivät taas - kunhan kaveri saisi itsensä kuntoon.

Niko on hänen paras ystävänsä.

4.0
YÖLLÄ JÄRVEN RANNASSA. puheenvuorotkin tummenevat

Järven rannassa Timon palattua paikalle - keskustelun aiheeksi on valikoitunut jälleen masennus. Kansantauti, yleinen kaikilla jossain olomuodossa. Nikolla on taas puheenvuoro.

"Mä voisin jo olla aika valmis.. Kyllähän te nyt sen tiedätte.. Tää jatkuva samasta asiasta jankuttaminen kai kertoo jotain rivien välistä. Eli mä kuten valmis menemään pois. Jos en nyt ihan tänään - niin lähiaikoina ainakin. Siis ilman, jos ei olis tiedossa hoitoja. Vaan jos ne jopa tepsis, siitä mun pitää lohtua raapia. Toisaalta jos ne ei toimikaan.. Niin mitä mulle sitten täs jää.. Tätä samaa paskaa kai. Toivon vain, että tää reissu kuten muuttaa mun elämän."

Nikon ääni vähän sortuu ja hän taas kääntää katseensa muilta yrittäen huomaamatta pyyhkiä kyyneltä poskeltaan. Muut lohduttavat ja rohkaisevat - ettei se loppu olis. Sinusta välitetään ja tänne Saarijärvelle voi aina tulla Jyväskylää pakoon.

Niko kiittää ja henkäisee.

"On hyvä se tietää, että on ystäviä. Yksin hajoas kaikkein paremmin."

Johon Timo vastaa oitis:

"Totta ja mitä me nyt nykyään harvoin nähdään, niin ei se ystävyys siitä mihinkään katkea. Me kaikki tässä tiedetään että sulla nyt menee heikosti ja tahdotaan auttaa, niin kuin tänään tällä illalla. Ehkä se baari oli vähän huono niitti, mut kuitenkin siellä oli elämää. Meistä on kivaa kun oot täällä, Niko!"

Antero yhtyy siihen, mitä Timo oli juuri sanonut. Harvemmin me nähdään, mutta ei se kaveruus siitä mihinkään katoa. Niko kiittää sanoista. Tapahtui kaverihalauksia. Juomista jatkettiin hiljakseen ja nautittiin maisemista. Järvi oli tyynenä ja heijasti pimentyvää taivasta kauniisti. Sumua alkaa nousta enemmän.

Muutama lintu laulelee sen satakielen lisäksi lähipuissa ja kaupungin satunnaisen liikenteen äänet taustalla antavat tilanteelle rauhallisen verhon.

Nikolla on nyt hyvä olla. Nyt kun on se kauan odotettu ilta. Juttua syntyy ja aika menee eteenpäin. He kertaavat vanhoja hauskoja muistojaan tältä paikkakunnalta, joihin tällä kerralla voi lisätä sen kun puolet baaria alkoi laulamaan Nikon toivoman kappaleen kertosäettä. "tyttöni joutui mielisairaalaan.."

Se asia, että Timoa ja Markusta Nikon lisäksi yhdistää tosiaan se Elinakin. Se aiheuttaa taas naurut.

Parin hetken kuluttua Antero käynnistää puhelimensa, tarkistaakseen josko Maijulta olisi tullut joku viesti. Samalla selviää, että kello on jo puoli kaksi aamulla. Hän lopettaa siis illan ja lähtee kotiinsa. Hän halaa Nikoa hyvästeiksi ja tämä nauraa, ettei tää nyt mikään hyvästijättö ole.

Johon Niko heittää vielä:

"En mä nyt oo tuohon järveen hukkaamassa itseäni, vaikka täs tummat puheenaiheet on vilisseet ja et minulla täl matkalla on mukana vaihtovaatteet."

Antero poistuu nauraen. Oikeastaan Nikon kommentti herättää hilpeyttä myös Timossa.

Kuluu hetki ja Timo lausuu tilanteen kimmottaman pikkurunon:

"Yö tekee meistä hullut hetkiseksi vain. Aamu taasen rakentaa meistä ehjät ain."

"Hyvin sanottu, Timo. Kenties noin on monta kertaa meille käynytkin. Tykkäsin tosta."

Timo hymyilee takasin.

Seutu on rauhoittunut, kuuluu vain satunnaisten ajoneuvojen ääntä valtatieltä. Joutsenet lentävät ylitse ja pari lokkia aloitti rääkymisensä jossain kaukaa. Alkuillasta kuului läheiseltä uimarannalta teinien ilakointia, mutta nyt ei enää.

Sumu sakenee, Timo ja Niko jatkavat juttelua, kahdenkesken. Kuten joskus ennen vanhaan, silloin juteltiin vaikka ihan kello neljään saakka. Puhe kääntyy niihin aikoihin Timon toimesta. Sillä ne ovat niitä vanhoja muistoja, joita olisi nyt hyvä muistella.

Siis sitä aikaa, jolloin Niko ja Timo olivat ensimmäisen kerran tavanneet: Jyväskylän Tuomiojärven rannalla sijainneessa mielisairaalassa, Nuorisopsykiatrisella avo-osastolla.

Niko päättää kertoa Timolle, sen miksi on tätä vältellyt viime ajat.

"Kuule, Timo. Mun on kerrottava sulle oikea syy siihen, et miksen oo täs melki puoleen vuoteen pahemmin yhteyttä pitänyt suhun. Sä taidat kyl arvata. Kun se hiton Haukkala on alkanut kummitella mielessä liikaa - ja sä kuulut siihen aikaan, niin.. mä oon pelännyt tavata sua. Jos olisi toiminut kuten trikkerinä jollekin - mitä en vielä ollut muistanut. Anteeksi tästä Timo. Mä oon valehdellu sulle syitä ettei vois nähdä. Se tuntuu pahalta."

"Hei, ei mitään. Minä ymmärrän asian täysin. Ei sitä sun mulle tarvi selittää. Asia on kuten sanoit. Mä kyl tiesin tuon, vaikkei oltu puhuttu. Se aika kun oli.. paha. Mähän sen kanssa koin.. Kuules, Niko - me ollaan samassa veneessä niiden kans. Ne asiat kun nykyään on muakin alkanut vaivata liikaa."

"Hitto, kun olisin tiennyt. Mut mä pelkäsin liikaa, mitä vanhaa paljastuis jos me oltais nähty. Jyväskylässä se tuntuu pahemmalta, mitä täällä."

Timo oli samaa mieltä, siksi hän itse ei ollut pahemmin Jyväskylään tahtonut mennä viime vuosina. Tälle he päättävät kilistää, sillä vielä oli juomaa jäljellä, kuusi kaljaa. Jaloviinapullon loput Antero oli vienyt mukanaan.

Kumpikin avaa uuden tölkin. Timo henkäisee ja esittää sen koko illan mielessä olleen kysymyksensä Nikolle. Tätä hetkeä hän on koko illan odottanut.

"Niin Niko, ne sun nykyiset painajaiset.. Kuinkas paljon ne meidän yhteiset haamut niis on osallisina? Tiedät.. Silloin siellä osastolla.. Joista emme ole aikoihin puhuneet."

"Joo tiedän. No.. ovathan ne aika lailla. Kuten se yks ihmeen pomppija ja se läski akka, joka kävi kiinni. Tiedät ne.. Ja se suljettu, minne joutui jos kieltäytyi ottamasta mömmöjä - sieltä osastolta tuli hoitaja meidän osastolle hakemaan sut niiden osastolle, jossa sut laitettiin ottamaan ne pillerit.

Tälläistä hauskaa. Meidän yhteisiä muistoja. Lääkejaot, dosetit.. ja tosiaan ne pakkomömmöt. Sekä ne muut meitä hullummat potilaat. Niiden itsariyritykset ja ambulanssit pihassa, ja itse omassa huoneessas - jonne sut vaan häädettiin nopeasti yleisistä tiloista. Laitoit mankkas päälle toistamaan Radio mafiaa kuten yrittäen paeta sen kautta muualle. Kuten normaaliuteen, että olisit edes hetken kuten muut nuoret."

"Totta. Puhut asiaa. Kivoja muistoja. Radio Mafia oli kyllä upee silloin."

"Se oli sitä ja pitää kai pitää mielessä, että meillä oli vain se vakava masennus mut niillä asiat oli vähän pahemmin. Timo, nyt se kaikki siis on taas alkanut kummitella mun päässä sekä siihen ovat sekoittuneet nyt nää uudet jutut - kuten isän haamu Jyväskylän kaduilla."

"Joo.. valitettavasti jaan tuon riemun. Yhteisiä painajaisiahan ne. Mulla vaan harvemmin. Niko - mä tosissani toivon, että tää teidän reissu sinne heelindomiin auttaa. Ei noi sun painajaiset kivoilta kyllä kuulosta. – Tai sun nykyelämä."

"Tiedän.. Itsekin toivon sitä samaa. Vaan eikös tämä, Timppa, ole tietynlainen rikkaus että meillä kahdella on näitä muistoja - joita ei iha jokapojalla ole?"

"Tottahan se nyt on, vaikkei siitä niin kovasti tykkäisi. Niko? Tahdotko nyt puhua niistä enemmän? Katos mä taidan olla aika lailla se ainoa, joka oikeasti ymmärtäisi. Se on kai sitä rikkautta meidän ystävyydessämme. Ja tekisi itsellenikin hyvää kerrata niitä. On tullut taas vähän liikaakin minunkin uniini ne vanhat asiat. Varsinkin nyt.."

Timo ottaa hörpyn tähän väliin, jonka aikana Niko kysyy:

"Timo, onks kaikki sulla muuten hyvin? mä oon vain höpissy omista asioistani koko tän illan.. Anteeks. Sä kerroit tuos et samas venees ollaan?"

"Ei sulla oo anteeksipyydettävää - tää iltahan on sua varten. Eipä mullakaan mitään sen suurempaa, mitä nyt lähiaikoina on alkanut masentaa sinkkuus. Tahtoisin perhettä jo, muttei naista vaan ei löydy. Siksi mä olen kelannut elämääni läpi etsien syytä ja siten ne nuoruudenmuistot on tulleet esille. Kun koin sen pettymyksen.. Tiedät sen.. Ja sitte ahdistaa tää alkava keski-ikä ja silleen."

"Tiedän kyllä. Elina? Makehan siitä kärsii, kuten tiedät.."

"Kyllä. Siinähän se vuotava vene on. Olihan se nainen mun ensirakkaus, eka joka hyväksyi ja sit käytti vaan hyväkseen kun mä olin heikoimmallani.

Sä tiedät mun historian naisten kanssa, mä en uskalla mennä pitemmälle niissä suhteissa ja niihin ne sitten on kariutuneet. Pisti tänään vähän, kun se Antero - mun paras ystävä tastä kylästä - kerto tulevansa isäksi. Tiesinhän mä niiden ongelmista ja nyt kun asiat niillä onnistui - niin minusta tuntuu samaan aikaan haikeelta että helvetin onnelliselta."

Niko katsoo hiljaa järvelle. Pieni pistos tuntuu hänessäkin. Oli se mahtava uutinen kuulla. Jos pää ja elämä olisivat paremmassa kunnossa, niin kaiketi sitä itsekin voisi olla jo isukki. Vaan eivät tuleet oikeat kortit käteen. Se olisi ollut hieno hetki kertoa omalle isälle, että tästä tulee ukki. Ennen kun tämä kuoli. Nyt tuntuu vain mustalta. Liian tummalta, joten hän rikkoo hiljaisen hetken.

"Timo. Ymmärrän kyl. Älä nyt sitten sille sano, et mä oon sulle sanonut - mut Markus just kärsii melko samasta asiasta."

"Oon mä tietoinen asiasta, mä kyllä luin sen naamaa kun Antero kerto uutisensa. Ja muutenkin joskus ollaan puhuttu. Jännä juttu vaan, että sama akka on hajottanut meidän molempien elämät - mutta silti kavereita ollaan Maken kanssa.. Mutta se siitä. tiedät sen kuvion.

Ei puhuta siitä enää - tää ilta on sulle, Niko. Sä haluut kertoo asioita? Mä ymmärrän ja tiedän, kunhan sä tuut kuntoon - niin sit alat tukeen meitä muita paremmin. Nyt kun et pysty."

"Kiitos. Tahtoisin kyllä tukea teitäkin, mutta asia on kuten sä sanoit: mä en nyt pysty. Eli mun tilanne.. No yöt ovat mitä ovat - painajaisia täynnä. Jos olisin tiennyt, että sullakin menee samaten, niin olisin soitellut useammin. Sä oot ainoa joka oikeesti ymmärtää. Haukkalajuttuja. Ja oot oikees. Mä haluun olla parempi ystävä mut nyt vaan liian sekaisin itse - e- etten oikein pysty."

Niko taas pyyhkäisee kyyneleen poskeltaan. Ääni kun sortui jälleen. Timo lohduttaa.

"Kaikessa rauhassa. On meillä nyt aikaa, ei näitä nyt puhelimessa viihti kerrata."

Niko korjaa itsensä, yskäisee ja jatkaa.

"Totta. Ei näitä soitella. Eli.. Joo.. Ne mun yökauhut. No, Sä muistat kyl miten ne yhet siellä hoitsujen lähdön jälkeen alko sen vitun meuhkaamisen? Varsinkin se yksi jolla oli suu luonnottoman suurena, kun ulvonauroi. Siihenkin mä herään kun siellä oli ne aamukierrot.

Et joku olis sun huoneessa - mun unis ne on sen suljetun hoitajat repimäs mua sängyst ylös kun ovat löytäneet murskaamani mömmöt roskista.. mua viedään niissä painajaisissa sinne suljetulle osastolle. Ja.."

Niko otti kulauksen tölkistään, pyyhkäisi kämmenselkään huulensa ja jatkoi.

"Timo. Se mun itsariyritys silloin tammikuus 94 on sekin taas alkanut kummitella. Näen siitäkin painajaisia, mutta niissä mä onnistuin repiin itteni hajalle. Se pelko siitä, ettet kuitenkaan onnistunut.. Sit joku löytää sut vielä elossa ja tekee hälytyksen.. Ja sit laittaa sut paikkaan - jossa ei edes vessassakaan saa käydä yksinään."

Niko lopetti kertomansa, jotta pystyi tasoittamaan hengityksensä. hän katsoi järvelle. Vastaan katsoi sumun kylmä harmaa vaippa. Oli kuitenkin lämmintä. Tai ilma tuntui siltä alkoholin vaikutuksesta. Kumpikin nyt muisteli sitä iltaa vuonna 1994.

Niko oli tullut Timon huoneeseen sen itsemurha-yrityksen jälkeen ja sitten oli itketty ja tuettu toisiaan. Vaikka se olikin ollut paha niitti, niin Timon kehotuksesta Niko oli kirjoittanut avunpyynnön, jossa luki tyyliin: " Voitte pitää ne juhlat sitten kun pääsette musta eroon."

Se sanoma löydettiin asuntolan keittiön pöydältä ja alkoikin sitten tapahtua asioita, joiden lopputulos oli se - että Niko sai sen lääkityksen. Viikon kuluessahan potilas Hakanen sitten lopetti omatoimisesti sen lääkityksen päätettyään tervehtyä omin voimin.

Se olo, jonka psyykelääkkeet aiheuttivat - oli hirvittävä kokemus. Kaikki tilannetieto katosi mielestä. Onko nyt aamu vai ilta? Missä mun huone on?

Kuluu jälleen hiljainen hetki, kumpikin kuivaa muistojen tuomat kyyneleet poskiltaan ja ottaa kunnon hörppäyksen tölkistään ja Timon vuoro on jutella.

"Joo.. sen pelon mäkin muistan kun itekin lakkasin ottamasta niitä helvetin mömmöjä - ne kun pisti pään iha sekas. Onneks ei siitä joutunu kiinni, mehän murskattiin ne joka ilta roskikseen. Et.. Niko. Tässä itsekin oon kattonut tosiaan netistä sitä Healingdomea, että mitä ne tekee.

Tahtoisin itsekin niistä hullujenhuone muistoista jo eroon, vaan eipä mulla ylimääräistä viittäsatasta ole. Sais eroon tästäkin muistosta.. Siis sä tiedät sen sarjan Ritari Ässän? No mä kattelin sitä siellä, kun joku niistä sai itkuhuuto kohtauksen ja mut häädettiin omaan huoneeseen. Ambulanssi tais tulla, ehkä taas - pihaan. Mä muistan aina siitä jaksosta sen kohdan, missä se tapahtui. Kun katselu keskeyty. Tälläisiä on mulla muitakin, ne kun sais pois."

"Timo. Mä en ole ihan varma, että tahtoisinko ne muistot sieltä pois. Kato kun se on meidän ystävyyden perusta ne yhteiset kokemukset. Vaan ne muut pahemmat muistot ja kokemukset... niistä johtuvat painajaiset ja muu ahdistus pois. Myöskään se isän kuolemaa koskevia muistoja en niin tahtois pois. Vaan ne kurinpalautukset olis kiva unohtaa, tavallaan tuntuu että kun niitä muistaa - niin pilaan isän muiston. Jottei niin kävisi, nii siksihän mun piti kerätä kaikki mukaan, josta ne pahimmat muistot saa elävästi aikaan."

"Aivan.. Osaavat tähdätä sillä pyssyllään oikeaan paikkaan.. Nikkeri."

"Sä et oo sanonutkaan mua pitkään aikaan Nikkeriksi, tykkään."

Nikkeri oli Nikon lempinimi silloin mielisairaalan aikoina. Timo päättää kunnolla avautua. Tätä hetkeä hän on kaivannutkin, kahdestaan Nikon kanssa ryypiskelemässä yöllä järven rannalla, puhumassa asioista.

"Mut Niko, onhan se totta mitä sä sanoit. Meidän ystävyyden perusta - mutta onhan tässä koettu yhdessä paljon muutakin. Mä en oo unohtanut sitä häpeän tunnetta, joka silloin piinas. Häpeän vieläkin asioita sieltä, Tajuat kyllä. Ei mun mielestä se meidän ystävyyttä pilaa - jos katoaakin sun päästä se aika. Me ollaan koettu paljon muutakin sen jälkeen. Tämän mä sulle tahdoin kertoo, kun tää tuli mieleen kun kuulin asiasta silloin vuos sit ekaa kertaa, et olet menos päätäs hoidattamaan."

Timo pitää tauon ja kulauttaa tölkkinsä loppuun kerralla ja ottaa uuden, jonka jälkeen hän huokaisee. Niko on hiljaa ja kuuntelee. Hän tietää Timon haluavan olla äänessä.

"Niko. Mä tahtoisin ne muistot pois. Tiedän, et ne sais terapialla pois - mutten mä tahdo kuulua siihen ihmisjoukkoon, joka ei selviä elämästä ilman terapiaa. Mä en tahdo saada psyykelääkitystä, alkoholi, kofeiini ja nikotiini saa olla tän mun elämän ainoat huumeet. Mä epäonnistun elämässä, jos selviän tästä pahasta olosta lääkkeillä. En haluu enää joutua hullujenhuoneelle.

Mähän siellä pahimmalla puolella sitä sairaalaa olin viikon sen Elinan takia.. Kuten tiedät."

Niko nyökkää. Se oli pahin hetki silloin. Sen hetken muisteleminen saa kummankin miehen silmät vuotamaan. Niko ottaa olutta ja kertoo.

"Se viikko oli mullekin rankka. Sä olit mun paras kaveri ja sut vietiin pois. Jäin ilman tukiaa ja jouduin ongelmiinkin.."

"Nikkeri, mä tiedän.. Mutta sen viikon jälkeenhän.. Siitä ajasta meillä on niitä kultaisia muistoja. Ne kerrat kun öisin yhdessä lähettiin seikkailemaan ulos. Mut tosiaan. Sä tiedät ja koet taatusti tätä samaa öisin. Ne alkaa vain toisinaan kummittelemaan unissa. Se kaikki saasta.

Ne niitten toisten itkukohtaukset, yölliset huudot ja ne kerrat kun kotiporukat oli kutsuttu palavereihin. Se häpeän tunne.. Sä tiedät sen. Niihin aikoihin sitä aatteli, et jos kaverit sais tietää, et on hullujenhuoneella - niin aatteli mieluummin tappaa itsensä kun kestää sitä pilkkaa ja häpeää. Vaikka siitä kaikesta on kulunut jo melkein yli kaksikymmentäviisi vuotta.. Ei halua enää sitä."

"Totta puhut. Timo. Ne muistot sieltä ovat kyllä kammottavia. Onneksi oli niitä meidän yöseikkailuja. Että jotain kivaakin tapahtui. No.. Sieltä kun mä sit lähin sinne kouluun eteläsuomeen, niin tuli kyl huudettua aamuisin - jos joku koputti asuntolakämppäni oveen. Mua pidettiin siellä vähän hulluna. Muttei se mua silloin haitannut. Sehän johtui.. Tiedät. Ne aamukierrot, tiedät sen kyllä tuskallisen hyvin."

"Hyvin totta Niko. Samaa oli mullakin. Se tekee vain traumat ja sitä sit häpeää niin, että tahtois melkein kuolla.."

"Tiedän sen häpeän tunteen Timppa, ollaan koettu sama. Ei se yhtään auta, että niistä ajoista on nyt kulunut se jotain 25 vuotta. Painajaisissa elävät toisiaan.. Ja nyt kun tuli muutakin elämään - isän kuolema.. Ja sitten jostain syystä kaikki muu paha - mitä oon elämässäni tehnyt, alkaa kummitella liikaa. Sä tiedät tästä, se on pahinta mitä ikinä olen tehny. Se kerta kun sain koko koulun kiusaamaan sitä yhtä kehitysvammaista poikaa - sitä Riihistä - ja mistä? – Juuri sen kehitysvammoistaan, joille se ei voinut mitään."

Niko alkaa itkeä. Tämä on pahin muisto hänelle.

"Silloin Oli talvi ja mä annoin lumipesut sille Riihiselle, sen piti mennä koko kaupungin läpi kirjastolle - jossa odotti aina äitiään. Se itki, mutten mä lopettanut. Otin vain juuri satanutta puuterilunta ja heitin sitä sen naamaan.

Mä.. mä en lopettanut, vaikka se Riihinen anoi.. Ei se pahemmin pystynyt edes puolustautu.. - maan. Mä vain jat - koin.."

Timo lohduttelee häntä, muttei Niko tahdo armoa, vaan sanoo - että tämä mitä nyt koen on oikea rangaistus mulle, en tule koskaan ansaitsemaan saada anteeksi sen asian johdosta, en milloinkaan.

Hetken kuluttua hän rauhoittuu, mutta pysyy asiassaan.

"Totta.. Minä en saa voida tämän asian vuoksi paremmin. En koskaan. Tai unohtaa. Mulle ei saa antaa sitä koskaan anteeksi."

"Kyllähän mä, Niko, olen samaa mieltä kanssasi. Paskasti tehty sulta. Vaan sä olit silloin ihan eri ihminen kun nyt."

"Totta toikin kyllä. En silti anna sitä tekoa anteeksi itselleni, eikä sillä sitä voi oikeuttaa - että itse voi silloin pahoin. En todellakaan ansaitse voida paremmin sen tekoni johdosta, itselleni en anna sitä koskaan anteeksi. "

"Ymmärrän. Mutta Niko, entä jos ne siellä hoidollaan tuhoaa sen muiston vahingossa sulta? Helpottaisiko se? Ettet enää tuntisi kuten sanoit?"

"Hyvä kysymys. Että en enää muistaisi sitä asiaa. Vaan se taitaisi vain ahdistaa, ettei muistaisi tapahtumaa - joka muovasi musta osaltaan, mitä mä nyt olen. Mähän vihaan nyt koulukiusaamista ja silleen. No mä oon jo maksanut sen puol tonnia sinne, joten katotaan miten täs ny sit käy. Kuulemma ne kyselee kuitenkin asiat läpi ja kattoo aivoista missä kohtaa se muisto on. Ehkä siten se pysyy mielessä. Timo, mun vain pitää läpikäydä kaikki se saasta, mistä elämässäni kärsin tai oon pahaa kokenut."

Niko nielaisee ja toteaa hiljaa, että sillä tavallahan varmaan isän kuolemankin jää mieleen. Vaikka se onkin rankka asia - niin se kanssa on asia, joka muovaa minusta minut. Timo on samaa mieltä, hän vielä kerran antaa osanottonsa. Omat vanhemmat hänellä ovat vielä elossa, ei siis pysty edes ajattelemaan miltä se tuntuu sitten kun isänsä menettää. Se hetki on kuitenkin tulossa.

Nyt on Timon vuoro olla hiljaa ja katsoa vakavana maisemaa. Nikon kysyessä syytä pitkittyneeseen hiljaisuuteen, tämä vastaa:

"Niko, En ole tässä ehtinyt kylläkään tätä kertomaan. Mut tuntuu että lähellä vaan on sekin aika kun mä menetän isäni, merkkejä on alkanut tulemaan. Sairaus etenee."

Tällä kertaa kyyneleet päästää Timo.

Se aika alkaa hänellä käydä vähiin, kun on kumpikin vanhempi elossa, ei elämän raastinraudalle voi mitään. Olisi ollut niin kivaa tehdä omasta isästään isoisä, mut ei sitten.

On Nikon vuoro lohduttaa tai oikeammin myötäelää tunnetta. Tölkit tyhjennetään.

Hiljaisuus palaa. Kumpikaan ei keksi puhuttavaa. Tämä oli nyt se hetki, kun rankkaa asiaa on sanottu ilmaan ja pitäisi keksiä juuri ne oikeat sanat tilanteeseen. He kättelevät sanomatta mitään, katseet kertovat kaiken tarvittavan.

Miehet katsovat sumua järvellä.

Äänimaisemaan kuuluu etäisen liikenteen äänet, sekä aamun ensimmäisien yölintujen laulu. Uusi päivä on alkanut valaista taivasta. Tilanne muistuttaa miehiä niistä kesäöiden yöllisistä salamatkoista Tuomiojärven rantaan. Sama äänimaisema.

Niko pohtii asioita ja viimein toteaa hiljaa, että olisi kaiketi kaikki paremmin - jos olisi ollut normaali nuoruus, ettei olisi mielisairaalaan joutunut. Timo on samaa mieltä ja samalla miettii, kuinka tilannetta voisi keventää? Miehen ilme vääntyy hymyyn.

"Niko. Olihan siellä hauskojakin juttuja. Kuten se kun sä sanoit niille kultakalalle siinä akvaariossa, että hyvää yötä - toivottavasti kuolet. ja mä luulin et puhut mulle!"

"Joo tosiaan! Se oli hauskaa kyl. Tai se kun katsottiin pimees huonees sitä guns and rosesin videoo november rain ja se telkka sammutti ittensä kesken kaiken kun siinä oli sellainen vika. Timo, kiitos. Kivaa muistaa hyviäkin juttuja. Ne kun siellä oli aikas harvassa tai mitä nyt enää ees tahtoo muistaa."

Tuolle he kumpikin tyhjentävät tölkkinsä ja ottavat ne viimeiset juomat repusta. Tämä on mukava ilta, vaikkakin ne puheenaiheet ovat tosiaan olleet sellaisia - joita kaikilla ei ole, vaan olisiko se sitten joku ihmeen rikkaus?

Sitä he alkavat seuraavaksi pohtia, ottaen seuraavan seikan taas esille:

Vaikka niistä tapahtumista ja asioista oli jo kulunut melkein viidennesosa vuosisataa - niin kyllä ne vaan tulevat kummittelemaan uudelleen tietyissä tilanteissa. Kaikki eivät tajua, että jos on vaikka työpaikalla alemmassa arvossa, kun hän joka esittää jotain kritiikkä kohdustuen sinuun - sitä olet taas mielessäsi takaisin osastolla.

Tästä oli kummallakin kokemuksia ja niitä nyt taas kerrattiin uudelleen, koska niiden kertaaminen sai sysättyä avatut pahat muistot taas pois mielestä. Pahaa oli tapahtunut hyvää enemmän.

Näissä merkeissä he viettävät loppuiltaa aina aamu kolmeen saakka - jolloin alkanut sade pakotti lopettamaan illan. Tämä ei heitä vaivaa, johan onkin aika mennä maaten ja tulihan tässä juteltua pitkästä aikaa.

He vielä keräävät tyhjät tölkit mukaansa ja lähtevät sateessa vaeltamaan kohden Timon asuntoa.

4.1
VAPAUDENKATU, JYVÄSKYLÄ. HELMIKUU 1992 Kaveritapaaminen

Lumipyry peitti Jyväskylän keskustaa yhden levottoman pojan seistessä Forumin edessä pitelemässä sadetta. Häntä lähestyi toinen nuori mies käsi ojossa tervehdyksen merkkinä.

"Hei, anteeks mut ooks sä se Hakasen Niko Korpilahdelta? Näytit tutulta."

"Ai joo. Moi. Joo, oon mä se Niko."

"Muistaks mua? Mä oon Lahtisen Markus, oltiin samal luokal koulus siel Korpilahdel. Eipä oo nähty aikoihin. Mitäs sä nykyään?"

Niko perääntyi askeleen, katsoi maahan ja siten Markusta jotenkin pelokkaana tuntien häpeää. Viimeksi tätä hän oli nähnyt 3 vuotta sitten Korpilahdella. Sitten tuli muutto vanhempien mukana Jyväskylään, yhteydet vanhoihin kavereihin katkesivat ja muu elämä romahti ajan kanssa. Hän pukee vaivaituneen hymyn kasvoilleen ja vastaa.

"Mä.. mä.. Joo mä oon koulus täällä, sen Tuomiojärven rannal. Nii Mannilas. Siel on se koulu jos mä oon. Täs mä ootan, et aika menis nopeemmin, ei viihti tuol pysäkillä seistä täs pyrys. Siis et bussilla sit sinne. Tai.. Ei mul sinne kiirettä ole. ei oo kiirettä."

"Vai sellaista. No mä ite oon Amiksessa tääl. Otkos muute kunnos? Onks kaikki hyvin?"

"joo.. anteeks. Mul oli äsken asioita mieles. Kaikki on hyvin. Kiva kyl on nähdä, onks sul aikaa? Olis kyl kiva jutella kuulumiset. joo.. se olis kivaa. Ei tarttis iha heti mennä sinne takas."

"Kyllähän mul aikaa se tunti on. Mennään Torikeskukseen kahville, voin tarjota? Jutellaan paremmin. Pääsee pois täst säästä?"

Nikolle se kävi, samalla häntä hävetti toi valhe. Markus kuitenkin on vanha kaveri ja ei hänelle voinut totuutta kertoa. Kyllähän sitä samalla luokallta oltiin oltu ja vapaa-aikaa yhdes vietetty. Vaan piti säätää jotain ihmeen sössötystä koulusta. Vielä kun tältä puolelta katua ei edes Mannilan bussit lähtenyt.. Nuorisopsykiatrisella hän oikeastaan oli ja nyt oli kaupungilla välttelemässä sitä paikkaa siellä sattuneiden syiden vuoksi.

Hän oli kuljeskellut katuja pitkin päämäärättä, välillä käynyt lämmittelemässä joko kirjastossa tai sitten jossain keskustan kauppakeskuksessa.

Tilanne oli ollut päällä kun hän oli asuntola-osastolta poistunut aamupäivästä. Henkilökunta ei ollut huomannut häntä, heillä oli kiirettä. Ambulanssia odotettiin potilastoveria lattialla pidellen ja lasinsirpaleita siivoillen.

Se oli yhtäkkiä alkanut huutamaan, ettei kestä enää. Ennen keittiön veitsilaatikkoa se oli saatu kiinni ja kaadettu lattialle. Niko oli käynyt huoneessaan nopesti laittamassa ulkovaatteet päälle ja pujahtanut nopeasti rakennuksen taka-ovesta pakoon kohden kaupunkia.

Nyt pojat vaihtoivat kuulumisia matkalla edellä mainitun kauppakeskuksen ensimmäisen kerroksen kahvioon, kuten että miten muilla koulukavereilla menee? Niko tiesi kyllä vastauksen - että paremmin kuin itsellään.

Nopeasti he olivatkin nurkkapöydässä istumassa. Niko otti hörpyn kahvistaan ja päätti olla rehellinen kaverilleen.

"Tuota, Make.. Mun pitää pyytää sulta anteeks. Mä valehtelin tossa. En mä missään koulussa oo - vaan psykiatrisella. Siellä Haukkalas. Meni toi muutto tänne vähän huonoks mulle ja hajosin. Siinähän se syy oli, miks olin tuossa outo. Mä jotenkin vain taas häpesin tuota asiaa. Että, Markus. Anteeksi tuosta.."

"Hei, ei se mitään. Kiitos rehellisyydestäsi. Kavereitahan tässä ollaan. Et varmaan ihan tässä viihti kaikkea kertoo - joten miten olis jos tässä joku parempi päivä ja aika - jos nähtäisi? Olis kiva jutella paremmin, eikä sun tartte mun seurassa häpeillä sitä.. Siis paikkaa jossa olet nyt. Mä voisin vaikka soittaa, jos sulla antaa puhelinnumeroa?"

"Kiitos. Se olis kivaa. Joo.. Mä annan näiden kahvien jälkeen sen numeron, josta mut saa kiinni. Se on sen asuntolan potilasluuri, joten älä pelästy jos joku outo vastaa. Kysy vain Nikoa."

"Selvä. Mä soitan vaikka tänään illalla. Onko väliä kellonajalla?"

"Soittele siinä kahdeksan jälkeen illalla, sopii paremmin."

Markus lupasi tekevänsä siten, samalla hän antaisi oman numeronsa. Pojat joivat kahvinsa loppuun, kassalta löytyi paperia ja kynä puhelinnumeron antamista varten ja he erosivat. Markus lähti koululleen ja Niko lähti viimein odottamaan sitä vuoroa numero 25 hyvillään siitä, että oli vanhaan kaveriinsa törmännyt. Ja että oli muistanut pyytää tätä soittamaan vasta kahdeksan jälkeen illalla. Tuolloin hoitajat olisivat jo poissa ja pystyisi puhelemaan paremmin. Potilaspuhelin kun oli hoitajien huoneen viereisessä huoneessa, josta ovi on poistettu.

Tullessaan takaisin osastolle, tilanne oli jo ohitse. Nikon poissa olon syytä ei kyselty. Tämä oli avo-osasto, vapaa poistuminen on sallittu muutamaksi tunniksi.

Vartin yli kahdeksan puhelin sitten soikin, Timo oli sattunut vastaamaan puheluun, päivemmällä hänellä oli ollut terapia-aika eikä sen vuoksi ollut paikalla Nikon pakoon ajaneen episodin aikaan.

Timo oli hakenut Nikon puhelimeen ja siitä oli alkanut Nikon ja Markuksen Jyväskylän ajat. Se puhelu oli ollut Markuksen ja Timon eka kontakti - fakta, joka vasta tajuttiin vuosien kuluttua.

5.0
MATKA JATKUU Perjantain aamupäivä

Niko herää seuraavana aamuna television ääniin. Ikkunalaudalla ovat poikien puhelimet edelleen latauksessa, siihenhän ne jäivät kun seurue lähti ravintolaan. Markus istuu nojatuolissa katsellen telkkaa. Makuusijat olivat olleet, että Niko sai nukkua retkisängyssä, Markuksen saatua ensimmäisenä nukkujana käyttöönsä sen vuodesohvan. Retkisänky on nyt keittiön pöydän vieressä. Niko nousee ylös istumaan sen laidalle.

Markus tervehtii vielä todellisuuteen havahtuvaa Nikoa. Tällä kun on seitin ohut krapula.

"Huomenta, nukkuko siinä hyvin?"

"Täh? Ai Joo.. huomenia Make. Ja kyl. täs nyt nukku iha ok. mitä nyt toi telkka herätti."

"Juu.. Mä kovensin sitä vasta äsken, ettette koko päivää makaa. Kello on jo kaksitoista. Ite heräsin jo kymmeneltä."

Niko venyttelee raajojaan haukotuksen kera ja nousee seisomaan. Timo heräilee omassa sopessaan samaan aikaan sieltä kuuluvista äänistä päätellen.

"Joo.. Tänään ei viihtis koko päivää maata, pääsis lähteenkin Ja - Timo, vessa sitten varattu mulle."

Timo vastaa nukkumasopestaan.

"Juu, huomenia täältäkin. Mee vaan vessaan, mä puen ja laitan sillä välin kahvia. Sen tarpeessa vissiin kaikki täs ollaan."

Niko naurahtaa myöntävän vastauksen ja poistuu kylpyhuoneeseen.

Ulkona sataa edelleen vettä. Markus kertoo makuusopestaan ilmestyneelle Timolle, että sade lakkaisi kyllä iltapäivään mennessä ennusteiden mukaan joita hän oli lukenut teksti-tv:stä. Tämä kun oli noteerannut sen, että ulkona vieläkin sataa.

Niko palaa vessasta takasin ja isäntä ottaa seuraavan vuoron mitattuaan vedet ja kahvit keittimeen.

Muut raivaavat sillä aikaa pedin pois pöydän vierestä, jotta tuolit saisi takaisin paikoilleen. Ne kun ovat nostettu pöydän päälle pois sängyn tieltä. Markus ottaa oman puhelimensa, laittaa sen päälle. Se on yhä asetettuna äänettömäksi. Laite saa olla repussa laturinsa kanssa ja hyvä niin.

Kahvinkeitin porisee merkkinä, että juoma on valmista. Timo liittyy seuraan ja kattaa pöydän toisten laittaessa patjoja seinää vasten pystyyn. Pian he kaikki istuvat aamiaisella. Kahvia, leipää ja jotain särvintä sen päälle.

Timo alkaa tehdä itselleen voileipää samalla kysyen:

"No Markus, onkos teillä seuraava suunta jo selvillä?"

"Pohjoiseenhan tässä pikkuhiljaa pitäis matkata. Tästä vissiin ensin Kannonkosken kautta nelostielle takas ja Oulun suuntaan.. "

Niko - joka istuu viimeisiä tippoja kahvikupistaan litkimässä ikkunan vieressä - asettaa kuppinsa takasin pöydälle, huokaisee ja kääntää katseensa ikkunasta ulos jonnekin kauas Markuksen vielä selostaessa matkasuunnitelmaansa.

Timo kiinnittää Nikoon huomionsa.

"Niko? kaikki kunnossa? Ettei ole muuta kun pientä krapulaa?"

Tämä kääntää katseensa takaisin muihin, ottaa kasvoilleen pienen vaivautuneen hymyn ja vastaa.

"Joo näin on.. Ja kyl kaikki on ok. Mummola oli vain Kannonkoskella, kuten tiesitte. tuli vain muistoja sieltä mieleen kun kuuli paikkakunnan nimen. Mummohan kuoli kyllä jo yhdeksän vuotta sitten, mut se talo on yhä siellä ja näkyy tielle.."

"Voidaan me kyl vaikka Kivijärvenkin kautta mennä, nii et tartte Kannonk.."

Markus lopettaa lauseensa kesken huomattuaan Nikon tuimaksi muuttuneen katseen.

"Ei, Kuule. Lahtinen - mennään vaan siitä mitä suunnittelit. Nopeampi reittihän se on. Ei mun takia tartte reittiä vaihtaa, muistojen kelaaminenhan oli se suositeltu esivalmistelu. Kannonkosken kautta Viitasaarelle, niin pääsee takaisin nelostielle siten - että suunta on pois etelästä, kyllä. Sul on iha hyvä suunnitelma."

Markus nyökkää, ja toteaa - että suunta sitten on lyöty lukkoon. Timo juo lopun kahvinsa ja kysyy:

"Eikös teillä ole sitten aikaa vaikka harhailla? Onhan noita teitä teille. Vaiko katsotaanko netistä vähän reittiapuja jos kaivan läppärini?"

"Hyvä idea! helpommin sitä oikealla tietokoneella tietoa kerää, mitä kännykällä se homma olis."

Timo ottaa siis tietokoneensa esille. Kohta se näyttikin tietoja.

Puolangalta löytyy mahtavalta vaikuttava camping-alue ja sinne ajaisi täältä siinä viidessä tunnissa - taukoineen. Se olisi lähempänä lappia, kun miesten on hyvä olla perillä Ylläksellä viimeistään sunnuntaina, mutta mieluummin jo lauantaina.

Ulkona sade on lakannut ja taivas osoittaa selkiämisen merkkejä.

Tietokone sammutetaan ja matkalaiset kiittävät vielä Timoa illasta.

He alkavat tehdä lähtöä. Niko ottaa luurinsa pois latauksesta. Yksi puhelu oli tullut miehen äidiltä, hänelle voisi soittaa takaisin vasta sitten illalla. Näin ajatellen hän kerää laturinsa reppuunsa. Nyt on hyvästelyjen aika ja sitten matka jatkuu. Hän laittoi reppunsa selkäänsä, ja vastasi Timon halaukseen.

Tämä kun saattoi olla se viimeinen kerta, kun vanhaa Nikoa näki. Taustalla kun kummitteli molempien mielessä se - että jos hoidossa tapahtuu joku virhe ja tuhoutuu tärkeitä, heitä yhdistäviä muistoja, siksihän niitä oli käyty yöllä taas läpi.

Markus on tällä välin kerännyt tavaransa kasaan ja kätteli Timon ja niin he lähtevät, luvaten paluumatkalla poiketa. Timo alkaa siivota sänkykamppeita pois samalla miettien sitä - että arpa on nyt heitetty. Toivottavasti saa ystävänsä samanlaisena takaisin.

Ja jos ei - niin ystävinä pystyttäisiin kuitenkin. Monta murhetta oli koettu yhdessä ja tultaisiin vielä kokemaan.

5.1
JYVÄSKYLÄ, ELOKUU 1999 Kaunis tiistaipäivä.

Aurinko paistoi lämpimästi puolipilviseltä taivaalta. Lokit lensivät taivaalla ja kaupunki näytti kauniilta.

Timo oli odottamassa linja-autoa Jyväskylän linja-autoasemalla. Jämsän suuntaan lähtevät bussit lähtivät laitimmaisesta laiturista, joten sen vieressä heti oli se kaide. Hän nojasi katsellen toria. Tänään hän kävisi tapaamassa naisystäväänsä, Katria. Hän kääntyi nojaamaan kaidetta vastaan ja katsomaan aseman katolla olevaa näyttöä, joka vilkutti lämpötilaa että kellonaikaa. Bussin tuloon oli tuon näytön mukaan pari minuuttia. Samassa pojan kännykkä oli soinut. Soittajana oli Niko. Puhelun taustaäänistä Timo tiesi tämän olevan jossain ulkona.

"No moi. Mitäs sä?"

Johon Niko vastasi hengästyneellä äänellä.

"Kuule.. Mun on iha pakko hehkuttaa tätä sulle, kun ollaan tästä juteltu et mun pitäis vaa uskaltaa. Tänään mä viimein sanon Liisalle, et rakastan sitä!"

"Vau - hienoo! Missäs meet? Ite venään bussia Muurameen tääl asemalla. Oon nyt just menos Katrii näkeen."

"Joo. Mä oon Kortepohjas, just kävelen bussille. Jännittää, mut pakko se nyt on uskaltaa. Tästähän me ollaan koko kesä puhuttu, et mun vaan pitäis tehdä se - Ja tänään ajattelin uskaltaa!"

"Hienoa! Onks suunnitelmaa et missä ja miten?

"On. Mä yllätän Liisan, se kerto aamulla menevänsä kirjastoon tähän aikaan, oon sinne just matkalla. Mä vien sen sit harjulle, ne portaat siellä. Oon sopinut Maken kans et se on siellä piilossa ruusun kanssa. Pyydän Liisaa sulkemaan silmät ja siinä nopeasti Make heittää mulle sen ruusun ja sit kun Liisa avaa silmänsä, niin mä oon polvistuneena sen eteen - annan sen ruusun ja sanon sen."

"Mahtavaa! Kuule, mun bussi tulee just.. Mut soittele sit miten meni! Onnea!"

"Kiitos! Tästä tulee hyvä päivä!"

He lopettivat puhelun, Timo siirtyi bussiin ja Niko taasen odottamaan omaansa.

Timo oli hyvillään puhelusta. Niko ja Liisa olivat tavanneet pari kuukautta sitten. Tätä päivää siis oli odotettu ja kaveripiiri oli kannustanut Nikoa tunnustamaan vain tunteensa naiselle. Tämä kun tuntui jakavan ne.

Niko ilahtui, kun se linja 25 tuli ja sen kyydillä Niko oli pian Jyväskylän pääkirjaston pysäkillä poistuneena bussista. Täytenä hymynä hän käveli kirjastoa kohden, jännitys vain nousi liikennevaloristeyksessä - kun hänen piti odottaa vihreää valoa. Viimein kun Niko oli päässyt ylittämään kadut, hän meni kirjaston pääovesta sisään, kääntyi vasemmalle portaisiin kohden lainaston avaraa tilaa. Niko tiesi Liisan olevan humanistisien tieteiden osastolla, koska sen osaston kirjoja tämä tarvitsi opiskelussaan.

Niko käveli yhden kirjahyllyn ohi ja järkyttyi. Liisa suuteli toista miestä. Havaitessaan poikaystävänsä ja tämän katseen, nainen tiesi mitä pitäisi tehdä. Hän pyysi anteeksi ja jätti tämän. Tämän jälkeen Niko vain ryntäsi paikalta ja ulos kirjastosta, soittamaan Markukselle - että homma seis. Liisa ensin petti ja sitten jätti.

Markus vietti siis Nikon kanssa loppuillan. Timo palasi takaisin Jyväskylään heti kun kuuli asiasta Nikon soitettua. Katri ymmärsi asian, joten siitä ei tullut riitaa. Olivathan he pari kertaa tavanneet pariskuntina, joten uutinen ei naiselle tullut yllätyksenä. Liisa oli tuntunut olevan vähän ahdistunut Nikon antamasta huomiosta.

Markus ja Niko odottivat Timon bussia linja-autoasemalla, josta sitten matka jatkui Viitaniemeen. Siellä Niko vannoi, ettei enää koskaan ala seurustelleen kenenkään kanssa.

6.0
MATKATUNNELMIA Viitasaarelta pohjoiseen.

Iso järvi siintää edessä, taivas on sininen ja vesistö peilaa sitä sineä kauniisti. Tämä on risteysalue, valtateiden 4 ja 77 risteys. Tieviitat osoittavat Ouluun, Vaasaan ja Jyväskylään.

Matka Saarijärveltä tänne sujui hyvin, Niko oli muistanut asioita nähtyään vanhan mummolansa talon ja sitten laittanut muistelut syrjään. Rokin soidessa ja maisemia katsellen välimatka oli mennyt.

Punainen farmariauto on pysäköitynä. Kuski selailee kiukustuneena puhelintaan ja matkustaja on syrjemmällä tyhjennyksellä.

Pysähdyksen syy oli juuri matkustajan kusihätä, muistikuvien osoittautuessa vääriksi paikan aukiolojen suhteen - rakennuksen takana oleva metsänreuna sai osakseen kultaisen sateen. Olihan siitä ehtinyt kulua jo kolmisen vuotta, kun tälle paikalle on viimeksi pysähdytty ja asema oli tuolloin avoinna. Nyt se on suljettu ja kylttien mukaan pysyvästi. Kuski siis tarkisti puhelimensa ja arvasi oikein mitä laite oli vastaanottanut.

Niko huomaa Markuksen harmistuksen palatessaan autolle, hän kysyy syytä ja saa vastauksen.

"Se tapahtui taas. Koko ajanhan mä tässä olen pelännyt, että Elina ottaisi yhteyttä ja nyt kännykässä sitten on kaksitoista vastaamatonta puhelua ja kaksikymmentä viestiä. Kaikissa viesteissä se sama teema: Et missä mä oon, palataanko yhteen, rakastanko mä sitä ynnä muuta - paskaa. Sitä vanhaa itsariuhkailuakin taas."

"No voiha helvetti sitten.. No sehän on sen akan ihan oma ongelma. Ja puhelinnumeroitahan nyt voi aina vaihtaa. Kuten tiedät.."

"Se on kyllä totta, mutta vituttahaan toi. Niko, sä tiedät harvinaisen selvästi sen - miten mä oon kärsinyt elämässäni siitä loisesta.. Ja nyt kun viimein oon päässyt selväksi asiasta pääni sisällä - niin se akka on takaisin pyrkimässä elämään. Siksi se varmaan tuli paikalle, just kun tehtiin lähtöä. Vittu..

Kait sitä numeroa täs taas vaihdettava. Siitä tulee sitten jo vissin jo neljäs kerta kun niin teen sen saman naisen takia. On tää taas sitä helvettiä.¨

Markus alkaa nojata autoon ja katselee ohi menevää liikennettä, Niko siirtyy samalle puolelle ja kysyy.

"No mä en voi ottaa tänään, mut sua varmaan janottaisi tuon takia?"

"Kyllähän täs tekisi mieli.. Vaan en mä nyt sen akan takia ala kaljotteleen. Sehän voittaisi siten yhden erän tätä ikuisuustappelua. Joo en mä ota tänään. Varsinkaan kun yksin joutuisi juopottelee, kun toisen pitää olla selvänä. Ei se kivaa olis."

"Ei niin.. Mut ehdithän sä ottamaan baari-illan sit perillä kun mä oon siellä hoidos. Sähän tiesit, et se hoito kestää sen 48 tuntia, 6 tuntia sädetystä päivä, tarkkailua ja unta muu aika."

"Juu.. Tiedän. Sähän annoit mulle viikko sitten sen niitten infon saattajille, mitä ennen ja jälkeen hoidon pitää huolehtia. Että mulla on siinä aikaa kyl, kattoo sitten. Tekisi kyl sitten ehkä mieli. Varsinkin, jos se vielä soittelee.."

"Niih.."

Eipä Niko keksi muuta sanottavaa, tää on taas näitä niin tunnettuja hetkiä - jolloin Elinasta on taas kuulunut ja Markus vain on sen jälkeen hiljaa. He katselevat maisemia hetken yrittäen ratkaista ongelmaa.

Markus keksii ratkaisun ja maailma muuttuu jälleen kauniiksi miehen silmissä.

"Muute Hakanen, tuli täs mieleen kun tossahan vieres on kaupunki - kaipa sieltä joku kauppa löytyy, josta saa sellaisen prepaidin. Toimii tän reissun ajaksi, mun mielestä parempi idea se - kun pitää puhelinta kiinni. Saataisi tällä reissulla toisiimme yhteys jos tarvetta tulee. Datan nyt voin ottaa pois, ettei sen kautta viestejä tuu."

"Joo. Hyvä suunnitelma, on tässä sen akan takia kyl iltoja ja reissuja mennyt ihan tarpeeksi pilalle."

Samassa Lahtisen puhelin alkaa väristä jälleen uuden puhelun merkiksi. Mies vastaa siihen todeten, että pakko kai sille hullulle on vastatakin, ettei se ala tekee jotain sekavaa. Kuten mene kivittämään kämpän ikkunoita hajalle.

Niinkin oli joskus käynyt, yhden riidan yhteydessä.

Seuraa lyhyt puhelu, kysymyksiin olinpaikasta Markus sanoo heidän olevansa nyt Tampereella. Siis jos se jollain helvetin tavalla edes kuului naiselle. Puhelu päättyy Markuksen pyyntöön, että jätä mut jo rauhaan! Johon Elina ehtii sanomaan:

"Ai, sä oot taas tolla päällä. mä soitan kun et oo. Rakastan sua."

Tuon jälkeen puhelu siis päättyi. Markus vihaisena puristi luuriaan ja sammutti sen. Tämä oli taas tätä.

"On tää kyl yhtä helvettiä sen kanssa.."

Niko hymähti ja sanoi:

"Mutta nyt ei ainakaan oo pelkoo, et se lähtis tännepäin - vaan lähtee sua metsästään Tampereelle. Onhan siinä sille pikkupuuhaa ettiä niinkin pienestä taajamasta yhtä miestä."

"Hah.. Pirun totta, kiitos Niko tosta. Niihän se hullu voi tehdäkin. Sittenhän tekee, vaan hohhoijaa sitä naista. Taas se sönkötti jotain. Vähän tuntuu, että muutenkin viiraa sillä päässä. Ettei muista, ettei olla oltu yhdessä pariin vuoteen. Kait sillä joku muistiongelma on - siis jos jaksaisin siitä enää välittää."

Niko nyökkää. Tulee hiljainen hetki, he nojaavat autoonsa ja katsovat vielä hetken kaunista maisemaa. Markus katsahtaa Nikon suuntaan, osoittaa opasteviittaa, jossa lukee "244 OULU" ja naurahtaa:

"No, heh. Se siitä tällä erää ja sit matka jatkukoon, hommaan sen liittymän ja sit pohjoiseen! Kauemmaksi vaan."

Niko on samaa mieltä ja he pakkaavat itsensä takaisin autoon.

Markus ajaa Viitasaaren keskustaan, josta etsitty R-kioski löytyy nopeasti. Matkalla kun oli muistettu, mistä niitä pikaliittymiä saa. Niko vielä pyytää, jos kuski ostaisi samalla jonkun sipsipurkin - suolaista kun olis kiva saada matkalle mukaan.

Markus lupaa tehdä niin, vaan kioskissa on pientä ruuhkaa - joten hänelle itselleen ehtii tulla nälkä odotellessaan vuoroaan. Sipsipurkki löytyi nopeasti, puhelinliittymää vain pitää jonottaa - koska ne ovat kassalla.

Niko sillä välin selaa puhelintaan autossa.

Uutiset ja sää oli läpikerrattava, jottei jäisi aikaa omalle itselleen. Vaan laite muistutti siitä, että se oli myös puhelin. Nikon sisko, Tanja, soitti ja mies vastasi.

"Moi. Mitens menee ja missä ootte jo menos? Äiti oli yrittänyt soittaa sulle."

"Hei. Joo.. Mä huomasin ja olisin soittanut sille takaisin sit illalla. No sitä mun nykyistä tavallistahan tässä on tullut. Mut eilen oli hyvä ilta sen Timon kans, tiedät sen mun Saarijärven kaverin. Nyt ollaan Viitasaarella ja mä ootan Markusta tuolta kioskista., jatketaan täst sit pohjoiseen. Ollaan perillä varmaan huomenissa."

"Sehän kivaa kuulla, että nautit illastas."

"joo, oli kivaa. Kuule Tanja? Mä pyytäisin sulta yhtä juttua?"

"Kerro?"

"No multa jäi unilääkkeitä omaan lääkekaappiini, tiedät laatikon mun kämpillä jossa niitä pidän. Niin kun sulla on mun kämpän avaimet, että jos hakisit ne pois ja hävittäisit. Kato, kun lähtiessä ei tullut mieleen, etten mä voi niitä enää hoidon toipumusajan aikana käyttää ja mä tunnen itseni. Napsisin ne kuitenkin. Ne oli joitain melatonin tabletteja"

"Kyllä minä voin ne hakea pois. Vaikka huomenna."

"Kiitos, Tanja. Nyt on yksi huoli vähemmän. En yhtään muistanut lähtiessä."

"Ei mikään ihme. Ja voit sä kyllä, kuten tiedät - tulla mun luo sitten kun pääset kotiin."

"Kiitos tarjouksesta, mä kyllä luulen että pärjään. Mutta sen näkee sitten. Kerro äidille, että mä kyl soittelen kun ehtii. Tanja, kyllä tää tästä iloks muuttuu. Mä soitan sitten paluumatkalla. Nyt mä tän loppumatkan valmistaudun koitukseen, niin en usko että soittelen teille."

"Juu.. Sä oot oikees. Sun pitää valmistautua. Me ymmärretään ja ootetaan sitä puhelua sit."

"Mun täytynee lopetella. Make näyttää tulevan. Mut ootte rakkaita."

"Niin sinäkin, hyvää matkaa teille! Ja Niko - kyllä tässä hyvin käy!"

"Kiitos."

Niko lopettaa puhelun mielissään. Kun tältä reissulta palaa, niin ei tarvitse miettiä unilääkkeiden syvää huokutusta. Ne laatikkoon unohtunet tropit tosiaan tulivat matkalla mieleen.

Tällä välin kioskissa..

Postiasiakkaat ovat saaneet asiansa hoidettua ja viimein on tullut Markuksen vuoro, hän osti sen prepaidin sipsien lisäksi ja oli hetken iloinen. Nyt kohta pääsisi loppureissuksi rauhaan. Vaan nälkä alkaa olla kova, palatessaan autolle Markus heittää ostoksensa takapenkille ja kysyy matkustajalta, että jos mentäisiin syömään jotain? Kun tossa lähellä näkyi olevan ABC.

Nikolle tämä käy, on hänelläkin nälkä.

Pian he ovat ruokailemassa monipalveluasemalla. Aterian päälle he juovat kahvit.

Niko kerää astiat tarjottimelle ja etsii hetken telinettä, johon täyden voisi laittaa. Hänen takaa kuuluu murahdus ja Nikon ollessa vähän kuten jonon tukkeena - juoneempi kanssa-asiakas tölväisee Nikolle:

"Hei, ne laitetaan tonne. oks sä joku vitun tyhmä, vai?"

Markus huomaa tilanteen, Niko vie nopeasti tarjottimen telineeseen ja poistuu saman tien ulos ravintolasta. Markus seuraa ja löytää Nikon auton vierestä, tämä pyytää et Markus avaisi ovet äkkiä, että pääsis sisään. Näin tapahtuu ja he ovat pian autossa istumassa. Niko pyytää vain, et lähetään nopeasti meneen eteenpäin.

Markus tekee työtä käskettyä ja lähtee nopeasti paikalta ajamaan pohjoista päin. Vasta kun kaupunki vaihtuu metsien täplittämäksi maaseutumaisemaksi, Niko rauhoittuu, kiroaa tapahtunutta ja laittaa musiikkia soimaan. Sekin jäi laittamatta takaisin soimaan tuon tapahtuneen jälkeen.

"Make, voitaisko kääntyä rauhallisemmalle tielle? Mä voin vaikka kattoo matkareittiä. Rovaniemeen päinhän täs pitäis vaan mennä. Mua ahdistaa nyt tää liikenne."

"Selvä, mä käännyn seuraavasta isommalle paikkakunnalle kääntyvästä liittymästä. Voitais vaikka pitää taukoo sit jossain."

"Olis kiva kyl joo. Sori. Mä hajosin taas. Kiitos sen tarjotin idiootin takii siel.."

"Ei mitään.. Kaikki on hyvin ja tos näyttää tulevan ohituskaista, sen jälkeenhän pitäis mun muistin mukaan Keiteleen suuntaan kääntyy tie. Mä käännyn sille."

Niko kiittää ja sulkee silmänsä. Vastaantuleva bussi ja ohittavat autot tuottavat nyt ahdistusta ja mies tietää - miksi tämä paha olo näin nopeasti tuli jälleen päälle. Se helvetin idiootti siellä huoltamolla kun sano tarjottimista. Avasi vanhan muiston. Nopeasti Markuksen povaama tienhaara tuleekin ja sille kuski kääntää auton. Niko avaa silmänsä, kun sitä reittiä on menty vähän matkaa eteenpäin.

Hän muistaa sen sipsipurkin, joka on nojaa takana auton keskikonsolia vasten. Hän nappaa sen ja syö siitä pari.

Rauhallisempi tie helpottaa Nikoa, hänelle oli sattunut kerran nuoruudessaan Jyväskylän paikallisbussissa paha juttu, siksi vastaantulleet linja-autot olivat alkaaneet haamutella. Mut nyt hän ei tahtonut enää sitä muistella, vaan kaivaa puhelimensa esille katsoakseen karttoja.

"Äh. Make, mä alan kattoo sitä reittiä - saa muistot ja haamut vaimenemaan. Keiteleeltä siis Rovaniemelle. Ainii.. Puolankaa päinhän me oltiin menos."

"Juu. Sullahan nyt se meidän ainoo nettiyhteys on. Puolanka tosiaan, se yöpaikka oli siellä - ja hyvä, et teet jotain muuta, niin saat ajatukset pois jutuista.. Valitettavasti vaan noita hiton idiootteja on, mikä siinä oli sen tarjottimen kans. Mut se siitä, kerro ajo-ohjetta kun oot valmis."

"Ok. Eli tästä Keiteleen ohi Pielavedelle ja sitten Kiuruvettä kohti. Sitte Pyhäntä olis suuntana."

Matka jatkuu. Markus tankkaa auton Kiuruvedellä ja sieltä ostetaan myös jotain pikkusyömistä ja juomista autoon mukaan. Sipsit tulivat syödyksi jo paljon ennen Keitelettä.

Niko voi jo paljon paremmin ja he juttelivat niitä näitä sekä kertaavat, mitä sitten perillä tekisivät.

Tilanne on leppoisa ja se ostettu prepaid katoaa takapenkille, ostoskassin alle. Syy puhelinliittymän ostoon on unohdettu jo.

Markus on enemmän huolissaan Nikon voinnista. Kaveri kun tuntuu olevan yhä ahdistuskohtauksen kynnyksellä ja siksi juttelu on hyvä pitää neutraalina ja antaa Nikon päättää mitä autossa soi sekä antaa katsoa matkareittiä.

Markuksella on siis muuta ajateltavaa, kuin se puheluhelvetti. Ajaminen ja Nikon olojen seuraaminen.

Tämä on hyvä, sillä kyllähän Elina hänelle tuskaa ennenkin oli tuottanut.

6.1
JYVÄSKYLÄ, KORTEPOHJA. SYYSKUU 2008 Keskiviikko, loppuiltapäivä. Kello puoli kuusi.

Oli pilvinen päivä, oli se aika vuodesta kun puiden lehdet alkavat osoittamaan kellertymisen merkkejä. Markus oli käynyt kaupassa ja nyt käveli kotiaan kohden. Elina tunnisti hänet ja tuli juosten vastaan. Miestä tämä puistatti, että se siitä tästä hyvästä päivästä nyt sitten. Eilen juuri oli ollut riitaa, joka sittemmin oli illalla puhelimessa hoidettu ja sovittu. Nyt Elinan asia oli jälleen se, että aletaanko yhdessä olla - vai onko sulla joku muu.

Eli sitä samaa, kohta nainen taatusti alkaisi uhkailla itsemurhalla - jos Markus ei vastaisi tunteisiin. Tämän mies tiesi - tämä oli kuten uusintaotto heidän elämänsä rumaan elokuvaan.

Paikalta lähti kävelytie, suurten kahdeksankerroksisien talojen vierestä. Sille Markus kääntyi, vaikkei pitänyt. Tämä reitti olisi vähän pidempi. Mutta tämä olisi poissa melko vilkkaasti liikennöidyltä kadulta. Edessä kun olisi jälleen välienselvittely. Elina tietty seurasi kinatessa yhä asioita, joiden piti olla sovittuina.

Nainen oli ottanut nokkiinsa viime viikonlopun illanvietosta. He olivat tavanneet Nikon ja pari muuta kaveria. Olutta ei ollut koko iltana Markuksella mennyt muuta kuin jotain kaksi tölkkiä. Kuitenkin se oli Elinasta selvä merkki, ettei mies hänestä enää tykkää ja että tällä on joku toinen. Että pettää se, kun kaljaakin juo.

Tästä Markus sai koko sen kävelytien pituuden kuulla, ennen sitä ensimmäistä keltaista penkkiä. Tuon istuimen kohdalla Elina huomasi Markuksen ostoskassista tölkin hahmot - ja niistä suuttuneena tiuskaisi:

"Saat valita. Minä vai kalja!"

Johon tilanteeseen kyllästynyt mies kävi istumaan sille penkille ja otti ostoskassistaan oluttölkin, toisen niistä joita oli ostanut rauhallista tv-iltaa varten - vaan nyt se toimintasuunnitelma sai mennä. Hän avasi ja kulautti sen kaljan naisen silmien edessä puolilleen tyhjäksi ja röyhtäisi perään. Totesi sitten että taidan valita kaljan, se ei ainakaan mäkätä ton enempää. Elina siitä suuttuneena painui matkoihinsa miehen huudellessa tämän perään, että mee hoitoon takas! Tää on ero!

Markus tyhjensi tölkin, joi vielä sen toisenkin tilanteen taas aiheuttamaan harmitukseen ja vei ruokaostoksensa kotiinsa. Sitten hän soitti Nikolle. Tämä valitteli, ettei nyt pääsisi tulemaan. Huomenna aikainen työvuoro, mutta otetaan viikonloppuna!

Markus ymmärsi asian, itselle ilta kävisi kyllä - työttömänä kun oli. Tämä että hänelle ja Elinalle tulee ero - ei nyt enää ollut mitenkään etusivun juttuja. Pomppivalta äänilevyltähän koko homma kuulosti.

Hän läksi takaisin ulos, kännykkänsä jätti kämpilleen, nainen kuitenkin pommittaisi koko ajan viesteillään.

Mies otti mukaan reppunsa ja kaapistaan yhden tähden jaloviinapullon sen pohjalle ja sen jälkeen kävi uudelleen kaupassa.

Ilta sujuisi reppukaljotellen yksinään kaupungin eri puistojen penkeillä märehtimällä taas koko asiaa. Sekä kiroten sitä, että vaikka nyt olikin ollut taas yksi eroriita, niin tässä kuitenkin palattaisiin yhteen aikanaan. Naisella kun oli keinonsa. Hullu, mutta kaunis. Siihen Markus tiesi taas joskus lankeavansa, ajatus sai hänet iloluontoiseen tilaan ja kävelemään Harjulle päin. Sieltä hän jatkaisi minne jatkaisikaan.

Illalla kotiinsa kävellessään Markus oli jo toisissa mietteissä. Asiat kyl järkiintyisivät kunhan hän tekisi Elinasta äidin. Sitten taatusti asiat vain naksahtaisivat naisen päässä normaaliksi.

Tämä ajatus sai miehen iloiseksi. Isäksi olisi kiva kyllä jo tulla.

6.2
SYYSKUU 2010, ILLANVIETON JÄLKEEN Gummeruksenkatu, Jyväskylä.

Sateinen keskiviikkoilta oli ehtinyt vaihtua jo yöksi. Markus ja Niko olivat käyneet pubeissa ja nyt kävelivät hiljaista, sateesta märkää katua pitkin harjulle päin.

Molemmat heistä olivat työttöminä, joten pääsi vaikka keskellä viikkoa rellestämään, varsinkin näin alkukuusta. Timoakin he olivat pyytäneet seuraksi, mutta tällä oli töitä eikä siksi päässyt. Eli ilta oli sujunut kahdestaan. Markus oli asiasta hivenen hyvillään, vaikka mielessä painaneen asian olisi nyt voinut Timon kuullenkin jutella.

Kellonaika oli ylittänyt keskiyön jo reippaasti.

Illan mittaan on siis satanut, mutta nyt siitä sateesta on jäljellä vain märät tienpinnat heijastamassa kaupungin valoja.

Nikolla olisi pidempi kotimatka, mitä Markuksella oli. Tämä kun asui heti harjun takana Oikokadulla, sinne oli vuosi sitten muuttanut Kortepohjasta. Niko asusteli vielä siellä.

Musiikki oli soinut ravintoloissa täysillä eivätkä ne mielessä olevat asiat olleet niin keveitä, että niitä suurella äänellä vieraille korville olisi tahtonut huutaa. Niko oli pannut merkille pienen hiljaisuuden Markuksessa illan mittaan, muttei siitä niin paljon nyt olisi tahtonut kysellä - jottei iltaa pilaisi. Hän odotti vain koska tämä itse alkaisi puhua.

He olivat päässeet Yliopistonkadulle, harjun eteen ja odottivat kadun yli pääsyä kun Markus kysyi odotetun kysymyksen.

"Kuule Niko, voitaisko jäädä tonne harjulle? Mulla olis asiaa.. "

"Sopii, mennään vaan."

He ylittivät kadun ja nousivat Neron portaita ylös harjun puoliväliin, siihen missä niissä portaissa on se levennys. He pysähtyivät ja istuivat rakenteen reunalle siten, että olivat kasvokkain. Heidän välistään kulki ne portaat.

Tupakat sytytettiin ja Niko alkoi tentata:

"No, Make. Kerro? Jokin painaa sua ilmeisesti?"

"joo.. No meillä sen Elinan kanssa oli tuossa päivällä paha riita. Mä en oo saanu siihen mitään yhteyttä sen jälkeen, eikä se ole mitään mulle viestiä laittanu - tai vastannut mun. Se oli aikas paha se riita."

"ikävä kuulla. Mitäs se riita koski? Sitä teidän samaa, vai..?"

Niko kyllä tiesi vastauksen Markuksen kehonkielestä. Tämä katsahti alas kaupunkiin ja huokaisi.

"Ei samaa saastaa, vaan tuli uutta. Siksihän mä tänne meidät halusinkin. Ei siis ollu meidän samaa saastaa - vaan nyt se oli niinkin paha, kun lapsista.. Sä tiedät et mä tahtoisin jossain vaihees tulla isäksi - mutta se nainen ei halua lapsia. Tahtoo vaa piinata mua. Siinä siitä taas alettiin huutaa, oltiin mulla.. Sitten siltä Elinalta lipsahti - että.."

Markus katsoi Nikoa silmiin ja jatkoi.

"Niko, se kerto et pettänyt mua viime viikonloppuna."

"Ei hitossa! Olen pahoillani, Siihenkö se nyt taas sitten loppui?"

"Taisi. Ainakin täl kertaa aika takuulla lopullisesti mun takia. Kas.. Niko, mä häpeen tätä ja se oli vain hetken vihan aiheuttamaa - mutta.. Mä löin Elinaa. Se lähti sen jälkeen pois itkien ja uhkailen taas itsemurhalla. Enkä mä oo saanu siihen sen jälkeen yhteyttä, sikshän mä tahdoin tänään baari-iltaa viettää - et sais muuta ajateltavaa, mut..

Mä en oo saanut sitä siis kiinni, enkä ole saanut puheluitakaan. Siks mä oon ollu vaikeena tänään. Olihan tää ilta siis mun idea, ja nyt tiedät että miksi."

"Joo, mä oon huomannut. Mut hei.. kyllähän se Ellu on tälläistä ennenkin tehny. Kuule, paha asiahan toi on - mutten mä sen uhkauksia todesta ottaisi. Kunhan tahto vaan huomioo."

"Voihan se niinkin olla.. Se vaa vedättää mua, osaa sen. Mut jos se on tappanutkin ittensä? Se tässä vaan pelottaa. Mä kuitenkin löin sitä ekan kerran ikinä. Niko. Jos se on tappanut ittensä sen takia, nii mä kyllä meen perässä, en kestäis muute."

Muuta Markus ei pystynyt sanomaan, ennen kun romahti itkemään. Niko lohdutteli, kuten asiaan kuuluu. Sateinen, öinen kaupunki antoi tilanteelle katkeransuloiset lavasteet. Markus rauhoittui ja he jatkoivat matkaa.

Harjun ylitettyään ja päästyään ensimmäiseen osoitteeseen, Markus kysyi Nikolta, että voisiko hän yöpyä tänään Kortepohjassa Nikolla? Kun ei nyt pystyisi kuitenkaan nukkumaan omassa asunnossaan. Nikolle se kävi ja he viettivät iloluontoisen kävelymatkan sinne.

Seuraavana päivänä Elina soitti Markukselle ja he erosivat, tapasivat asunnolla ja nainen keräsi tavaransa turhaan anteeksipyydellen pettämistään, samalla kun mies pyyteli turhaan anteeksi lyöntiään. Ne anteeksipyynnöt kumosivat toisensa.

Kumpikin sen tiesi, että heidän vetovoimansa vielä palauttaisi heidät pariksi.

6.3
JYVÄSKYLÄ, VIITANIEMI. SYYSKUU 1998 Harmaa lauantai-iltapäivä.

Ruska heijastuu vähän sumuiselta Tuomiojärveltä. Sitä katselee kaksi nuorta poikaa, Markus ja Niko. He istuvat puiston penkillä. Kummallakin nahkatakki ja farkut. Ilma on koleaa, jotain +10c. Niko polttaa röökiä ja Markus juo hiljaa pullo-oluttaan. Hän on ollut hiljaa jo vähän aikaa.

Tänäänhän piti juhlia, mennä baariin kun kummallekin kävi.

Niko tumppaa tupakin ja kysyy hiljaisuuden syytä, vaikka aavistaa mistä kenkä puristaa. Markuksen vastaus on ennalta-arvattu:

"Joo. Mulla on vähän taas pulmia sen Elinan kanssa. Aikas pahojakin. Voin kertoo, jos kiinnostaa kuulla?"

Niko avaa itselleen samalla oluen ja vastaa, että kerro vaan. Kavereitahan täs ollaan.

"Eilen taas oli riitaa, sähän tiedät et mä haluun jo lopettaa seurustelun sen kanssa. Kun siitä on tullu vaikeeta nyt, kun sen piti muuttaa kotiinsa sinne Vesangalle. Sen vanhemmat ei tahtois, et sillä olis poikakaveria ja nyt se eilen kun soitti - niin oli aika pahaa mitä sano.."

"No kerro..?"

Markus huokaisee ja juo pullonsa kerralla loppuun. Röyhtäisee ja jatkaa.

"Se on saanut nyt päähänsä, että sen vanhemmat pitäis saada pois päiviltä, että voitaisi olla yhdessä. Mä tietenkin sanoin sille - että älä hulluja puhu. Se veti sitten taas sen kortin, etten mä muka sitä rakastaisi kun en tee kuten se tahtoo ja sen takia se nyt on tappamas itseään."

"Älä hitossa! Tuostahan pitäis kai ottaa yhteyttä johonkin?"

"Mä tiedän, mut sä tiedät sen akan. Jos sellaisen tekisin, se pitäis sitä merkkinä, etten mä tykkää siitä - sanos et hyvästi ja tappais itsensä. Enkä mä sellaista tunnolleni tahdo."

"Et tietenkään.. No otko saanu siihen yhteyttä?"

"Niiden puhelin ei vastannu illalla, eikä nyt aamullakaan. Mutta nyt kun soitin niile, tänne tullessa yhestä puhelinkopista. Se akka on ottanut pistokkeen pois seinästä - mutta kun sitä ei ole laitettu takaisin. Kyllähän se niiden talon tiedät, iso maatalo ja kyllä sen isälle jollain nyt aina asiaa olis tai sillä jollekin. Et miksi ne ei huomaa, et pistoke on pois paikaltaan. Huoli on suuri. Että joko se meni ja tappo ne. Mun takia. Eli kuten sanoin - aikas pahaa menossa.. Niko, pahintahan tässä taitaa olla se - etten mä enää tälläistä kohtelua kestä. Enkä mä taida enää rakastaa Elinaa. "

Markus ei jaksanut enää, vaan alkoi vähän itkeä. Niko lohdutteli - Markus sai purettua pahan olonsa, kirosi ja otti kassista viimeisen oluen ja avasi sen. Heillä niitä oli ollut mukana kuuden pakkaus.

Vähän ajan päästä he lähtivät kävelemään keskustaan päin, jos kuitenkin tänään bilettäis. Markusta oli alkanut tilanne pännimään ja tahtoi viihteelle. Varsinkin sen jälkeen, kun hän oli vastaan tulleesta puhelinkopista taas yrittänyt soittaa. Puheluun vastattiin, Elinan isä vastasi - Markus pyysi kohteliaasti Elinaa puhelimeen. Tämä tuli nopeasti linjalle ja oli kuten ei mitään olisi tapahtunut. Kysymyksiin, miksi puhelin ei toiminut - nainen sävelsi tarinaa, että myrsky oli kaatanut puun puhelinlinjalle. Se ei tietenkään mennyt läpi.

Tänään oli tyyni päivä, samoin eilenkin. eikä Vesanka nyt Jyväskylästä niin kaukana ole - että sääolot olisivat erilaiset.

Elina oli taas vedättänyt. Siitä seurasi puhelinriita. Kopin lasit vaan helisivät äänenvoimakkuuden takia.

Hetken päästä puhelu oli ohitse. Oli hyvä ettei puhelinkoje irronnut kopin seinältä Markuksen paiskattua luurin takaisin paikoilleen.

Koko juttu oli ollut taas Elinan paskaa käytöstä. Bile ilta onnistui siis hienosti, koska oli tahtoa nollata pää.

7.0
VALTATIEN LEVÄHDYSPAIKKA, KESÄKUU 2018 Perjantai, kello varttia vailla viisi iltapäivällä.

Kesäinen suomalainen metsä lähellä valtatien 28 taukopaikkaa. Tie ylittää heti sen pysähdyspaikan jälkeen pienen joen. Taukopaikalla on punainen, suljettu kioskirakennus ja paikkakunnan opastekartta.

Tähän kohtaa Suomea pysähtyi noin vartti sitten henkilöauto.

Punainen ajoneuvo, uudehko Opel Astra. Rekisterinumero LPB-468

Ei heidän tätä kautta pitänyt mennä, mutta katsotulla reitillä on sattunut iso liikenneonnettomuus ja ohjatut kiertotiet sen tukoksen ohi menevät tämän kautta.

Poliisiautoja oli tukkimassa tietä ja ambulansseja partioi paikalla valot vilkkuen. Viranomaiset ovat siitä tyytyväisiä, ettei onnettomuus tukkinut risteystä ja siten haitannut mahdollisuutta liikenteen ohjaamisen kiertotielle helposti. Partiot olivat ohjaamassa liikennettä ja tästä onnettomuudesta kerrottaisiin ilta-uutisissa.

Vaan se kolari ei nyt kiinnostanut Markusta.

Aurinko on mennyt pilven taakse ja etsintä käynnissä. Matkakumppani katosi epävakaassa mielentilassa, muutenkin Niko oli jo virittänyt mielensä säröille ja ambulanssien näkeminen sai ahdistuskohtauksen taas käyntiin.

Sitä piiloteltiin Markukselta jostain syytä ja pyyntö kääntyä tälle parkkialueelle naamioitiin pyynnöksi päästä pissalle. Se kuskille kävi, täytyi hänenkin päästä tyhjentymään.

Pari limsaa tuli ostettua Kiuruvedeltä mukaan. Ne ehdittiin juoda ennen reitinmuutosta onnettomuuden vuoksi.

Auto siis pysähtyi ja matkustaja katosi pysähdyspaikalta lähtevälle polulle kuskin käydessä tyhjentämässä rakkoaan.

Auton ovi vain jäi auki Nikon juostessa maastoon anteeksipyydellen.

Markus kävi laittamassa oven kiinni ja laittoi keskuslukituksen päälle. Ajoneuvon tervehdittyään vilkulllaan sen päälle menon merkiksi, mies lähti maastoetsintään.

Kestää hetki.

Huuto kuuluu, sellainen tuskainen tukahdettu parkaisu.

Juuri sellainen ääni - jonka mies päästää kun on menettänyt paljon. Äänen luokse mennään, askelia. tässä tilanteessa ei ole tarvetta sanoille, vain lohdutukselle.

Tämä ei tule olemaan se viimeinen kerta, ei ennen avun saamista.

Niko on heittäytynyt maahan polulle, ruohikkoon mahalleen. Hän itkee hetken, kiroten lopettaa porun ja kääntyy selälleen katsomaan sinistä taivasta puiden lomasta. Samalla hän näkee ystävänsä tulevan paikalle ja nousee maasta jäädäkseen istumaan.

Mitään ei sanota. Niko vain tuijottaa edessä kimmeltävää jokea.

Markus astelee tämän luo ja istuu Nikon viereen, kumpikin jäävät istumaan maahan ja katselemaan maisemia. Sitä pientä virtaa ja kesäistä luontoa. Linnut laulaa lähipuissa ja taustalla kuuluu ohimenevän rekan ääni.

Niko on vielä hajalla äskeisen tunnemyrskyn jäljiltä. Hän toisinaan antaa itkun tulla ja hetkittäin kiroaa jälleen ainaista porausta.

Markus miettii sitä, että pitäisikö tässä kuitenkin alkaa lohduttamaan kaveria? Vakaassa tiedossa - on asiat, joiden vuoksi tämä on nyt tuossa kunnossa.

Ele jätetään kuitenkin tekemättä. Nikolla on vaikeaa olla ja tätä vain hävettäisi lohduttelut melko julkisella paikalla. Siitä kun on puhuttu.

Kuluu hetki ja tilanne rauhoittuu. He katselevat aaltoja joen pinnassa hetken. Vesi on rauhoittavin elementti maailmassa.

Kesäinen maisema on kaunis, aurinko paistaa ja puissa vihreät lehdet. Linnut laulavat, ne rakentaa taas elämäänsä.

Niko aloittaa puheenvuorot kertomalla jälleen, kuinka kyllästynyt on näihin tunnetiloihin. Parempi olisi olla kuollut, niin silloin ei tuntisi enää mitään. Markus nyökkää. Vielä pari sanaa asiasta, joilla asia peitellään taas muiden asioiden alle Nikon toimesta. hänen äänestään kuuluu vielä epätoivo.

Ääni sortuilee ajoittain.

Anteeksipyydellen hän jatkaa.

"En mä sitä nyt ihan niin tarkoittanut, että tahtois juuri tänne jäädä - mutta kun tää kaikki on liikaa. Tuli taas se ahdistus päälle."

"Kyllä mä sen tiedän Niko, siksihän tässä tälle matkalle lähdettiinkin - että ne ahdistukset lähtisi pois."

Niko huokaisee ja nostaa päätään.

"Totta. Ei tässä tää surkuttelu auta, Make. Mä voin jo paremmin - tai mun on vain pystyttävä voimaan paremmin, pitää luottaa siihen - että hoidot vie tälläiset sortumiset historiaan. Eli jos jatkettais vaan matkaa? Pitäis ens yön majapaikkaakin katella, että minkälainen se oikein olikaan."

"Totta. Saat muuta ajateltavaa Niko, kun tutkit sitä karttaa ja katot lisätietoja."

Niko on samaa mieltä. He nousevat, siistivät vähän vaatteitaan ja lähtevät takaisin levähdyspaikalle autonsa luokse. Vielä muutama sananvaihto ja sitten he lähtevät etenemään pohjoista kohden sillan ylitse, joka ylittää sen pienen joen.

Tässä vaiheessa iltaa olisi tosiaan hyvä katsoa lisätietoja päätetystä yöpaikasta. Mökkihän sieltä varattiin jo pari tuntia sitten. Musiikki laitetaan jälleen soimaan ja autossa on taas hyvä matkatunnelma, alla kiitää valtatie kaksikymmentä kahdeksan.

Niko alkaa selata puhelintaan, Google maps on nopeasti auki ja hakusana laitettu. Tien molemmin puolin vilisee havumetsikköä. Tietoja Puolangan leirintäalueesta löytyy heti ja mies alkaa kuuluttaa faktoja siitä.

"Tää onkin hyvä. Sitähän se Timokin kehui. Siis se Puolangan paikka: Järven rannalla ja grillipaikkaa on.. Myös soutuvenettä on lainaks niillä. Tästä ajaa sinne alle kahdes tunnis, kello kun on viiden - niin oltais siinä seitsemän maissa perillä. ."

"Kuulostaa iha hyvälle, hyvä löytö kyllä siltä Timolta. Siis seurattava mitä opasteita?"

"Hetki.. Haen ohjeet.. Jep. Seuraavasta taajamasta ensin vasemmalle Ouluun päin ja sit siitä vähän matkaa, niin oikealle, Kestilään. Tie 800 Siitä Vaalaan.."

Niko selasi saamiaan reittiohjeita.

"..näyttää siellä Vaalas katunäkymien perusteella olevan opasteet jo sinne Puolangalle. Laittaa vaan navigoinnin päälle."

"Jep. Tehään niin. Vois vaik matkan varrelta jotain syötävääkin hommata. Vaikka sitten makkaraa, kerta voi rillata. Muuten mikä on sen mökin varustelutaso? Että onko jääkaappia? Sitä kun sinne voisi jotain syötävää aamupalaksi ostaa."

"Mä katon.. Joo, jääkaappi löytyy. Vessat ja suihkut ovat kuulemma uudes rakennuksessa."

Markus alkaa tekemään pientä kauppalistaa, kerta kylmäsäilytys löytyy nii aamupalan saa syötyä heti mökillä, niin ei tartte jotain ravintolaa nälissään etsiä.

Niko on samaa mieltä. Hänestä tuntuu hyvältä, jopa helpottuneelta. Lisätietojen haku yöpaikasta sai äskeisen sortumisen poistumaan. Se hajoaminen on nyt haalea muisto vaan. Hän laittaa soimaan Suomipoppia, asettaa puhelimensa navigointi-tilaan ja niin matka etenee yöpaikkaa kohden. Maisemia katsellen, ohjeita seuraten.

8.0
PUOLANKA, LEIRINTÄALUE Kaunista hetkeä elämässä.

Päästyään Puolangalle, he kävivät ensin kaupassa ostamassa makkaraa, pari pulloa vissyä sekä limsaa kasipakin. Tämän jälkeen he ajoivat perille.

Ensiksi Markus haki mökin avaimen alueen toimistosta ja sitten he jatkoivat oman leirimökkinsä luokse, jonne he asettuivat. Mökin varustukseen kuuluu kerrossänky, pyötä tuoleineen, pieni jääkaappi ja sähköpatteri.

Markus ensityökseen vaihtaa sen Viitasaarelta ostetun prepaidin puhelimeensa hymyillen. Vastaamattomat puhelut olivat auttaneet muistamaan Viitasaaren ostokset.

Nyt ainakin saa olla vähän aikaa Elinalta rauhassa. Hän antaa Nikolle liittymänsä numeron ja sen jälkeen he lähtevät tutustumaan alueeseen paremmin.

Vessat suihkuineen löytyvät uudehkosta rakennuksesta. Sen seinällä sijaitsee paikan opaskartta, josta nopeasti opitaan makkaranpaistopaikan sijainti sekä se - että rannan soutuvenettä voi lainata vapaasti.

Illan toimintasuunnitelma on valmis. Ensin voisi käydä suihkussa, sitten grillataan makkarat ja sen jälkeen - jos vene on vapaana - lähdetään soutelemaan pieni lenkki.

He käyvät suihkun jälkeen mökillään hakemassa ne makkarat, juomaksi se kasipäkki jaffaa. Ne kulkevat grillikodalle muovikassissa. Aterioinnin jälkeen miehet lähtevät soutelemaan Puolankajärvelle sillä vapaasti lainattavalla olevalla soutuveneellä. Markus soutaa ja Niko nauttii olostaan. Eipä sitä aikoihin ollutkaan tullu oltua soutuveneessä.

Luonto näyttää parhaat puolensa, joutsenparikin seuraa heitä hetken aikaa ja sitten ne lähtevät metelillä lentoon. Kuten laulujoutsenilla on tapana, ottaa pitkä nousukiihdytys siipien lyödessä veden pintaa.

Puolen tunnin kierroksen jälkeen he rantautuvat sinne - mistä lähtivätkin, laittavat veneen takaisin paikoilleen ja jäävät rantaan istumaan, uimarannan reunalle, puiden alle. Matkakassissa on vielä yhdet limsat mieheen. Aurinko paistaa matalalla ja vastarantaa hohtaa kellertävänä sen valossa. Muiden ihmisten ilakointi kuuluu, siellä ollaan uimassa ja pidetään hauskaa.

Nikolla on hyvä mieli, tämä ilta muistuttaa hyvin kauan tapahtunutta iltaa Jyväskylän Viitaniemessä. Etelään kun oli ilmestynyt joku sadekuuro ja sen aiheuttama sateenkaari näkyi kirkkaana. Samanlainen oli ollut sinä iltanakin Jyväskylän keskustan yllä. Miestä hymyillyttää, sillä muisto on mukavan katkeran lämpöinen eikä sen tajuntaan palauttaminen ei aiheuta ahdistusta - mies ei ole ollut koskaan ennen Puolangalla, joten uusi kokemus auttaa sen torjumisessa.

"Make, mul on nyt hyvä olla. Jopa niin hyvä, et ei tee pahaa muistella yhtä iltaa siellä Tuomiojärven rannalla.. Kato, kun tää ilta kun on juuri samankaltainen kun silloin kauan sitten Jyväskylässä Tuomiojärven rannalla, Viitaniemessä. Siis se kerta kun siellä oltiin me ja Ellu sen Mikan kanssa."

Markus naurahtaa ja on mukana heti jutussa.

"Ai nii se kerta. Joo.. Se oli kyl aika hauska ilta!"

Kyseinen ilta oli ollut se - kun Markus tapasi Elinan ensimmäistä kertaa. He alkoivat jälleen käymään asiaa läpi.

8.1
KUINKA MARKUS TAPASI ELINAN Miten kaikki (tuska) alkoi..

Tuolloin vuosi oli ollut 1995 ja elettiin heinäkuun loppua. Tuolloin Niko vietti viimeistä kuukauttaan Haukkalassa ja oli onnellinen saamastaan opiskelupaikasta.

Elämä näytti hymyilevän pikkuhiljaa helvetillisten vuosien jälkeen. Tämän odotetun elämänmuutoksen sekä Nikon sillä viikolla olleen kahdensantoista vuotis. syntymäpäivän vuoksi - oli suunniteltu illanviettoa kaupungilla Markuksen kanssa,

Ajatuksissa oli siis juhlia tulevana viikonloppuna vaikka Viitaniemen puistossa. Timokin olisi tervetullut mukaan. Tämä olisi tahtonutkin liittyä seuraan, mutta Elina oli saanut vihiä suunniltemasta ollessaan "muka vahingossa" lähellä puhelinhuonetta Nikon puhuessa Markuksen kanssa asiasta.

Tyttö tietenkin tahtoi mukaan ja tällä ei kannattanut sanoa vastaan. Siitä ennenkin oli tavaraa hajonnut. Kerrankin Elina oli tulistunut ja käynyt toisen potilaan kimppuun sillä seuraamuksella että tilassa ollut lattiavalaisin oli kaatunut ja hajottanut ikkunan. Se kuitattiin vahinkona ja Elina oli pelotellut sen toisen potilaan olemaan hiljaa.

Miksi sitten Timoa ahdisti Elinan mukaan lähtö? He olivat olleet pari edellisenä vuotena, mutta tyttö oli pettänyt Timoa. Poika oli ahdistunut asiasta niin paljon, että potilas Lakanmaa oli katsottu hyväksi ottaa suljetulle osastolle pariksi viikoksi, jotta Timo pystyisi paremmin pääsemään erosta yli. Nyt kun siitä oli kulunut jo vuosi, niin potilas Lakanmaa kyllä sieti Elinaa - muttei tahtonut viettää ymmärrettävistä syistä aikaa tämän kanssa. Lisäksi nainen toisi poikaystävänsä, Mikan, mukaan viikonlopun rientoon.

Niko ymmärsi asian, Timo lähtisi kotilomalle tuona viikonloppuna - joten asia sai olla niin. Lisäksi Mikan osallistumien kävi kyllä. Tähän Niko on tutustunut sairaalan työkeskuksessa, eli oli tuttu. Mika puolestaan on tutustunut Elinaan päiväsairaalan puolella. Työkeskuksen porukka kun kävi syömässä tien toisella puolella olevassa kartanossa, jossa kyseinen päiväsairaala oli - niin siten Mika oli joutunut Elinan kynsiin.

Tuli se lauantai, jolloin Niko on tullut Mikan ja Elinan kanssa Haukkalasta bussilla kaupungin keskustaan - jossa olivat tavanneet sitten Markuksen. Suunnitelman mukaan he olivat käyneet ostamassa juomaa mukaan ja lähteneet uimarannalle. Niko oli heistä se ainoa jo täysikäinen, joten mukana on ollut myös alkoholijuomia.

Elina vilkuili ja kosketteli Markusta matkalla Viitaniemeen, kuten leikillään. Mikaa se ei ensin haitannut, tyttö kun oli luonnoltaankin vilkas ja flirttaileva. Tavallisesti Mika hyväksyi naisensa käytöksen - mutta nyt se alkanut ärsyttämään. Elina kun alkoi koskettelemaan Markusta liikaa. Riidan jyviä alkoi satelemaan.

Illan saatossa Mikalle ja Elinalle tuli se riita ja ero. Mika poistui paikalta - jolloin nainen oli iskenyt silmänsä Markukseen toden teolla. Tämä oli jo ihastunut tyttöön, eikä kuunnellut Nikon varoitteluja - nainen saattoi olla mustasukkainen ja tarrautuja. Nätti päältä, ruma sisältä. Se ilta loppui siihen, että Niko lähti kyllästyneenä seuraamaan kun Markus vain lipui syvemmälle Elinan lumoihin.

Tämä kun oli mulkoillut Nikoa sillä silmällä, että mies ajatteli lähteä paikalta jättäen Markuksen Elinan kanssa kahdestaan. Kärsiköön seurauksista, kerta järkipuhe ei auttanu.

Seuraavan kerran Niko näkikin Markusta vasta seuraavana päivänä, tämän tuodessa Elinaa takaisin Haukkalaan. Tyttö oli onnessaan, nyt hän ja Markus olisivat pari. Niko tyytyi vain onnittelemaan asiasta, kyllähän hän oli varoitukset jo sanonut. Mitäpä niitä jankuttamaan.

8.2
KOETTELUSTEN YÖ Painajaiset perustuvat tositapahtumiin.

Muistelut ovat nyt lopussa, Niko toteaa viisaan oloisena:

"Niin, että älä sano - ettenkö mä varoittanut sua silloin."

Markus naurahtaa. Tää asia oli niin totta kun vain voi olla.

"Niko, olis mun silloin pitäny sua kuunnella. Ollaan tunnettu sen 35 vuotta ja se oli se sun kaikkein paras neuvo mulle ikinä, mutten kuunellu. Mut minkäs voi, oltiin nuoria ja olihan se Elina jo sillon aika hyvän näköinen ja se veti puoleensa."

"No sen mä kyllä myönnän - Olihan sillä Ellulla jo silloin muodot kunnossa ja se sen ikäisiä poikia veti puoleensa.. Eiks se meitä oo pari vuotta nuorempi? En yhtään muista.."

"Ei ihan kahta vuotta, se on tammikuussa 1978 syntyneitä."

"Ai niin.. Se ikähomma. Mut, joo.. Make. Mä Ite varoin sitä enemmän sen jälkeen kun se Mika sitten oli kertonut asioita. Ettei kannata sen kanssa alkaa - että sen rannan tapahtumat olivat ennalta arvattavissa. Tiesin kyllä muutenkin varoa, mitä mä olin nähnyt ja kuullut kun olin seurannut sen naisen elämää siellä asuntolas.

Tiesin, että se nainen on oikeesti hullu. Mitä se sille Timollekin silloin teki, teidät sen.. Mikahan ei sen jälkeen kestänyt Jyväskylää, vaan hakeutui opiskelemaan Ouluun ja sinne jäi."

Markus nyökkää hymyillen, miestä huvittaa koko asia, että miten hänestä ja Timosta sitten kaikesta huolimatta tuli ystävät. Mikaakin satunnaisesti näkee kun hän käy käymäs Jyväskylässä. Vaikka mitä Markus on saanut kärsiä Elinan vuoksi, niin se ensitapaamisen muistelu aina hymyillyttää.

"Joo.. Niko. Oot kyl helvetin oikees tos. Mä olin kyl kiimas silloin ja se tie vei. Mut nyt.. Onneks nyt voi hetken olla siltä akalta rauhas - ja kaikelta siltä. Mukava ilta vaan tämäkin. Olihan tota episodia kiva muistella, vai..?"

"Totta. Joo. Ei se nyt niin mua haitannu kelata niitä muistoja. En mä oo vissiin, Make, muistanut kertoa - että mitä kauemmaks on päästy Jyväskylästä - niin niit mun ihmeen takautumia ei oo tullu. Niinku se, kun tungin sen levyn väärin päin soittimeen."

"Hyvä kuulla. Sä oot ollu kyllä enemmän tilanteissa mukana."

"Joo. Välimatka tekee ihmeitä.. Mut kas.. vau. katsos, Lahtinen, tonnepäin. Aikas nättejä naisia ton puun alla. Jos mennään yrittämään iskeä sulle uus emäntä, jos se sattuis oleen toisenlailla hullu kun Ellu - et saisit elämääs vähän kuten kivaa vaihtelua?"

Nikon kommentti saa Markuksen kovaääniseen hörönauruun. Kyseisten naistenkin päät kääntyvät heitä päin ja miehiä alkaa nolottaa, joten he siirtyvät mökilleen poiketen matkalla alueen yhteisvessoissa.

Päivä on alkanut kumpaakin väsyttämään, joten on aika sopia nukkumajärjestelyistä.

Hakanen ottaa kerrossängystä sen alapunkan ja Lahtinen kiipeää ylös. Kuuluu vielä hyvän yön toivotukset ja sitten alkaa hiljaisuus.

Kiva ilta on päättynyt.

Niko kuuntelee ääniä avoimesta tuuletusikkunasta, liikenne pauhaa ajoittain, joka vielä ilakoi muualla ja linnut laulelevat. Huonekaveri tuntuu olevan jo nukahtanut hiljaisuudesta päätellen.

Huomenna on se päivä, jolloin viimein näkisi sen hoitolaitoksen. Nikoa alkaa vähän asia jännittää.

Siellä olisi potilashotellimajoitus, se ei olisi kuten samanlainen hoitolaitos - silloin vuosia sitten. Kun sellaisessa on ollut, niin kokee toisinaan himmeitä ja vaimeita oloja jos vaikka joutuu olemaan sairaalassa tai sitten kuten kuntouttavassa työtoiminnassa, heikommassa asemassa muihin nähden.

Jälkimmäisen muistelu saa miehessä pienet vihat taas päälle, niin hän oli tarkoittanutkin että saisi ajatukset selviksi.

Hän kääntää kylkeään ja hymyilee. Olihan siitä helvetistä jotain hyötyä. Viha saa ahdistukset pois päältä. Mies keskittyy tämän jälkeen kuuntelemaan ääniä ikkunasta, väsymys alkaa tuntua aaltoina ja ne varjot alkaa piinata miestä. Jälleen.

Tätä oli jatkunut jo vuosia. Toisinaan, nykyään aina kun oli menossa nukkumaan ja on hetki ennen unen tuloa, alkaa nähdä kuten kasvoja - joiden tahti vain kiihtyy ja samalla tietää, ettei asialle voi yhtään mitään.

Niitä vain ilmestyy tajuntaan:

Kasvoja. Jonossa kasvojen kuvia diaesityksenä, jota ei voi itse hallita.

Samalla peläten että silmien eteen tulee jotain pelottavaa.

Tulee sellainen olo: Kohta tulee pelottavaa silmien eteen, eikä tilanteelle ei itse voi mitään.

Vihan tunteet ovat kadonneet, ei siis ole sitä estoa nyt päällä.

Kasvot vain muodostuvat silmien eteen.

Diaesityksenä.

Sitten tulee se kasvo, jota olet pelännyt.

Jotain menneisyydestä, joka on ollut kauan alitajunnan vankina. Mutta nyt se paistaa selvänä.

Ulkoa tulevat äänet vaimenevat muuttuakseen tilanteen ääniksi.

Hän on edessäsi.

Ulkomaalainen mies.

Ruskeat kaapit.

Viha elämää kohtaan.

Olet äänessä.

Se Irakilainen mies, Ahmed - ottaa sulta sen leipäveitsen pois keittiössä, jossa on kaksi liettä sekä ne ruskeat kaapit.

Tämä on sen jälkeen, kun olet uhannut viiltää itseäsi sillä.

Sen jälkeen hänen naisystävänsä halaa sinua.

Lohdutukseksi, olet alkanut nyyhkimään. Pelästyit itseäsi.

Ahmed ei tykkää asiasta. Hän repii sinut irti naisestaan. Puristaa kädestäsi. Sinä irrotat sen otteen iskemällä hänen kättään nyrkillä ja poistut keittiöstä, jonne jätät heidät riitelemään.

18 vuotias, melkein kaksi metriä pitkä mies on säikähtänyt tilannetta keinuu ja ulvoo itkuaan suu luonnottoman suurena biljardipöydän vieressä lattialla, yleisessä tilassa keittiön vieressä. En mä täällä taas tahdo olla! Joku ryntää puhelimeen soittamaan suljetun osaston henkilökuntaa apuun. Huutoja kuuluu keittiöstä.

Tila muuttuu omaksi huoneeksesi, muttei tällä kertaa et ole yksin. Tämä ei ole nyt turvallinen paikka, sillä se lihava tyttö on päässyt jotenkin huoneeseesi ja käy hyväilemään sua pakolla.

Et pääse irti naisen otteesta, huudat ja auki jääneestä ovesta tulee Timo auttamaan. Hän saa tytön pois päältäsi, joku Timon jälkeen sisään tullut saattaa tämän naisen pois huoneesta ja laittaa oven kiinni perässään.

Itkua ja lohduttamista. Tulee pimeys. Jotenkin tunnut olevasi yksin. Sitten kuulet herätyskellon piipityksen, suljet hälytyksen ja avaat silmäsi. Näet neliön muotoisen kattovalosi syttyvän loistamaan.

Säikähdät.

Ne ovat tulleet sisään kun nukuit liian kauan.

Hoitsut.

Hoitajat hätistelevät sinut pois sängystä sillä - että sinulle annetaan viisi minuuttia aikaa pukeutua ja tulla ulos yleisiin tiloihin.

Kaikki on todentuntuista.

Se on suuri tila.

Ensin ovestasi suoraan vasemmalla on kaappeja, sitten edessä on sohvaryhmä ja Salora väritelkka. Oikealla on suuri puusermi jonka toisella puolella on se biljardipöytä.

Sen takana on pyöreä pöytä, viherkasveja ja suuret ikkunat. Seinällä on seinävaate, josta saa sen kääntämällä esiin negatiivisen kuvan.

Siitä heti oikealla on keittiön ovi, siellä ovat kaksi hellaa, ruskeat kaapit. Ruokapöytä on kapean, keittiön käytävämaisessa ulokkeessa. Sitä tilaa valaisevat ylhäällä katonrajassa oleva pieni ikkunarivistö.

Tilan katto on vino ja se viettää tiellepäin.

Suuren tilan seinillä on potilashuoneet.

Eteläpuolisemmat ovat varustettu oven päällä olevilla sisäikkunoilla. Sitten on pitkä, ikkunoiden reunustava käytävä, jolta ovi ulos terassille. Käytävän päässä on hoitajien huoneet - ja lukittu lääkevarasto.

Olette testanneet ovea. Laittaa ne sen aina lukkoon. Vitsailette aina, että jos tahtois yliannoksen, niin se pitäis hamstrata omistaan.

Kun ne mömmöt jaetaan iltaisin huoneisiin, niin se olis helppoa.

Aina kello kahdeksan jälkeen illalla arkena.

Muuttuu liian todeksi se vitsi myöhäisiltaisin.

Huoneeni roskakori kertoisi sen, jos se tutkittaisiin.

Niitä ei tutkita.

Käytävä kääntyy hoitajien toimiston edestä oikealle, osaston pääovelle - avaat sen.

Ovikello oli soinut, sisään ryntää ulkomaalainen mies

- Somali -

joka menee englanniksi huutaen erään oven luo ja alkaa hakata sitä.

Uhkaa tappaa sisällä olevan naisystävänsä, potilas hänkin.

Sait nyrkistä. Kun avasi ulko-oven.

itket.

Hoitajat tulevat, patistavat sinut huoneeseesi ja ottavat häiriön haltuunsa.

Tilanne muuttuu illaksi, hoitajat ovat lähteneet ja muut potilaat alkavat imitoimaan heitä.

Sekä nauramaan ulvontaa suut epäluonnollisen suurina.

Joku saa kohtauksen ja on paettava taas huoneeseensa.

Ovea ei saa avata kun se yksi siellä aina koputtelee kaikkien huoneita.

Se voi tehdä pahaa, se on vainoharhainen lääkityksen alla.

Joku aina soittaa hälytyksen ja suljetun osaston hoitajat tulevat käymään viemään apua haluamattoman pois.

Ääniä, pahoja ääniä.

Osasto hiljenee.

Osa itkee huoneissaan, sinäkin.

Toiset jatkavat riemuaan, kunnes ottavat lääkkeensä. Odotat että osasto on täysin hiljainen, silloin siirryt rakennuksen alakertaan. Sillä sinä et ottanut lääkkeitä, et halua mömmöjä - ne sekoittaa pään liikaa.

Sinulle annettiin ne. Luullen, että otat ne.

Et tahdo lääkkeitä, murskasit ne taas roskikseesi.

Menet hiljaa alakertaan.

Siellä on pitkä käytävä, jonka varrella ovat sauna, pyykkitupa ja kuivaushuone. On siellä myös iso muu tila, jossa on pingispöytä ja vanha jukeboksi.

Menet televisiohuoneeseen kuuntelemaan hiljaa musiikkia. Jotta tulisi parempi olo. Huoneen oveen aletaan hakata ja hoitajat tulevat omilla avaimillaan sisään.

Sun pitäis olla jo nukkumassa! Et siis ole ottanut unilääkkeitä!

Sinua viedään pois, alempana mäellä on se suljettu osasto. Uhataan että sinut siirretään pysyvästi sinne, jos et ota lääkkeitäsi. Lupaat ottaa ne tästä lähtien, ei tartte tulla vahtimaan.

Et tahdo olla mukana nyt tässä toiminnassa, mutta sinun on oltava mukana.

Sinut pakotetaan ottamaan vahvemmat lääkkeet.

Toinen mieshoitaja ottaa sinua takaa kiinni ja toinen avaa suusi avauspihdeillä ja tunkee suuhusi nestemäisen lääkkeen.

Putoat sumuun, onko yö vai päivä? Mikä minun nimeni oli? ja missä vessa on? Tuttu asuntola-osasto on vieras.

Pelkoa. Et tunne ketään, vaikka olet heidän kanssaan monta iltaa viettänyt ja nauranut.

Olet taantunut.

Sumu selkenee. Tulee ilta, Keittiössä mustahiuksinen tyttö kaataa läikäyttää maitonsa pöydälle ja kuivattuaan sen pyyhkeeseen - puristaa ne maidot toisen potilaan päälle siitä rievusta.

Huutonaurua. Pelottavaa huutonaurua. Sama ilta. Sinun naapurihuoneessa asuva potilastoveri sanoo teille ennen poistumistaan huoneeseensa: ”Hyvää yötä lapset, isä menee ja tappaa itsensä."

Naurua. Hyvä heitto. Menet nukkumaan herätäksesi ambulanssin valoihin, ne vilkkuvat ikkunasi takana.

Oven takaa kuuluu huutoja ja käskyjä muille potilaille pysyä huoneissaan. Henkilökunta käy ovet läpi ja lukitsee ne, jotka eivät ole lukossa.

Sinunkin oveen koputetaan ja kokeillaan kahvaa.

Pidät aina ovesi lukossa. Se on pidettävä lukossa. Opit täällä sen kerrasta.

Yleistä hälinää ja pelottavia kolauksia kuuluu oven takaa. Huutoja, ulvontaa ja tavaraa hajoaa. Joku toinen on saanut kohtauksen, sitä yritetään äänistä päätellen saada kiinni. Ovien kahvoja kokeillaan taas, sinunkin oveasi.

Piiloudut sänkysi alle.

Äkkiä on hiljaista, avaat oven - sen takana ei enää ole mitään, ei ketään. Ovi aukeaa tyhjyyteen.

Pelkkää pimeyttä jonka keskeltä kuuluu isäsi nuhteleva ääni. Tilanne selkenee ja valkaistuu, olette saunassa, paremminkin vilvoittelemassa ja isäsi haukkuu sinut pystyyn.

"Ei susta, poika mitään koskaan tule. Et opi mitään, ja sua pitää vielä siellä hullujenhuoneellakin käyttää!"

Häpeää, olet lukossa. Et pysty puolustautumaan mitenkään. Tulee taas pimeä, isäsi antaa sulle tukkapöllyä.

Tilanne räjähtää pimeäksi - koostuakseen siihen hetkeen, jolloin..

Katsot.

Keittiön.

Loistelampun.

Valossa.

Kyynelten.

Läpi.

Leipäveistä.

Ranteesi.

Yläpuolella.

Tämä on sen asunto-osaston keittiö.

Torstai.

Seinäkalenterissa lukee: Tammikuu 1994

Mikroaaltouunin kello näyttää aikaa 23:34

Katsot sitä näyttöä, siinä vilkkuvaa kaksoispistettä. Vihreät numerot vaihtuvat.

23:35, 23:36 ja 23:38

On hiljaista, ainoa ääni on hiljainen itkusi. Ajattelet:

Nyt tai ei koskaan.

Viileä terä alkaa osua rannettasi vasten. Kuulet oven avautuvan yhteisessä tilassa, joku on tulossa hakemaan itselleen kahvia. Vasta nyt huomaat keittimessä olevan virrat päällä.

Tiputat veitsen ja se kolahtaa lattialle. Joku seisoo ovella - nostat veitsen, laitat sen nopeasti takaisin laatikkoon ja vastaat kyselevään katseeseen..

"liukas veitsi"

Poistut huoneeseesi. Istut alas ja avaat silmäsi. Katsot ohi menevää maisemaa. Kuulet huudon, tarkoitettu sinulle:

"Toi on niitä Haukkalan hulluja! Painu, hullu takas tai me tapetaan sut!"

Takaa iskeytyy nyrkki vasempaan korvaasi. Poistut paikaltasi ja menet bussin eteen istumaan. Pelkäät, painat stop nappia ja poistut autosta. Kiusaajat tulevat perässäsi, linja-auto lähtee ja sinua osoitetaan pyssyllä.

Huudat.

Ase laukeaa

Tilanne katoaa, sinua tuupitaan.

8.3
YÖKAUHUJEN TOINEN OTOS - Markusen sielunelämä

"Nii, Make? Sopikoo et mä otan ton alapunkan kun tiiät ettei mun pää korkeita paikkoja oikein kestä. En sais nukuttua ylhääl"

"Käy. Mulle ihan sama missä makaan. Taidan nukahtaa heti kun pää osuu tyynyyn."

"Kiitti."

Markus kapuaa ylös ja asettautuu maate. Niko kuuluu tekevän samoin. Kuuluu vielä hyvän yön toivotukset. Peti on mukava ja mökin lämpötila on tuuletusikkunan ansiosta sopiva. Markus on hyvillään, tää ilta oli mukava. Päässään hänellä alkaa ajatukset laukkaamaan.

Niko oli tänään samanlainen kun ennen sairastumistaan, vai uusi nainen minulle pitäsi napata. Voisihan se olla erilaisempi hullu se tummahiuksinen, joka oli siinä. Hullu kai sitä itse olikin silloin aikaa sitten. hauska heitto Hakaselta. Aivan kun joskus ennen. Aivan. Ennen kun elämä muuttui. Tämä ilta oli kuten ennen.

Kuten ennen.

Markus hymyilee, Niko on tärkeä ystävä ja hyvä että vielä hengissä. Säikähdyksiä on ollut lähivuoden aikana jo liikaa. Markuselle tulee pelko ja hän kuuntelee miten Niko liikkuu sängyssään. Tämä käänsi vain kylkeä, ei ole varmaankaan lähdössä yöhön häviämään. Markus hymähtää hiljaa ajatuksiaan ja alkaa kuuntelemaan äänimaisemaa, mitä tuuletusikkuna tarjoaa. Joku ilakoi vielä, satunnaista liikennettä menee ohi ja linnut laulaa. Mies rauhoittaa itsensä toteamalla, että Kaikki on hyvin.

Sanat kaikuvat mielessä vaivuttaen syvemmälle ja syvemmälle, niitä säestää ikkunasta kuuluva äänimaisemä. Väsymys tulee aaltoina ja kerta kerralta ulkoilman sinfonian vaimenee. Hiljaisuus ja tunnet putoamisen rauhoittavaa tunnetta. Musiikkia aikaa kuulumaan yleisen hälinän keskellä. Olet mukana keskustelussa.

"Missähän se viipyy?" "Oota, mä pyydän Leenan tänne" "Mitäs tänne sais nyt olla?" "Kaksi kaljaa ja yks lonkero ja muuten.. ootko nähny sit yhtä meiän pöyäst ku se lähti joku aika sit hakee lisää juomista?" "Nii se.. Mä näin kun se lähti joku aika sitten pois." "Ei helvetissä. Sori, meidän on mentävä sen perään. Nää jää tähän."

Baari muuttuu tunnistamattomaksi kasvottomien ihmishahmojen näyttelyksi. Juoksen ulos kadulle ja huutelen Nikoa. Näen hänet kadunkulmassa, hän hymyilee.

"Anteeksi."

On ainoa sana, ennen kuin linja-auto törmää Nikoon. Hahmot saavuttavat minut ja tunnen heidän ottavan osaa. Kirkonkellot lyövät hiljasta tahtiaan. Tämä on elämäsi raskain kantamus, ystäväsi arkku. Syyttävät katseet vainoavat sinua siunaustilaisuuden jälkeen kaikkien lähdettyä ja jätettyä sinut yksin puku päällä sateeseen seisomaan.

Niko kaivautuu ulos kukkaseppeleiden läpi, ainakin sinusta tuntuu siltä.

"Lahtine. Yritit parhaas, muttet sä mua pystyny sittenkään pelastaan. Ei mulla oo vastausta kysymyksiisi. Mä en vain vissii jaksanu enää. Ne kutsuu mua tonne takas, piä mun äidistä ja siskosta huoli, kuulu niitten elämään. No hei sitte."

Kukkalaitteet liikkuvat takaisin paikoilleen ja lysähdät maahan polvillesi itkemään. Surusi äänet hukkuvat sateen kohinaan.

Lehtien kahinaa, tuuli tuoksuu keväältä. Tunnet jonkun käden pitelevän sinua kädestä. Avaat silmäsi. maisema on katu. Tummatukkainen nainen pitää sinua kädestä ja kertoo rakastavansa sua. Kyselee kihloista. Katu on Jyväskylää muistuttavassa kaupungissa. Kihlat?

Kyllä.

Rakennuksien julkisivut näyttävät sulavan, puut ovat epämääräisen muotoisia vihreitä möhkäleitä, autot samaten. On vain te kaksi onnellista, ostit metalliympyrät sormien painoksi.

Lennätte, lähdette lentämään kaupungin kattojen yllä. laskeudutte 5 kerroksen asuntoonne ja vuoden kuluttua pidät sylissäsi lastasi. Se on poika. Istutte olohuoneessanne, sinä ja Nainen, vaimosi

Nainen kysyy:

"Markus, mikäs laitetaan lapselle nimeksi?" "Laitetaanko Niko? Mä tykkäsisin, Nainen - sä tiedät miksi."

Nainen hymyilee ja valuttaa kyyneleen. Nikon peijaisista on puoli vuotta.

"Se on hyvä, mä tiedän että sulla on Nikoa ikävä." "Totta. Se oli mun paras ystävä kuten tiedät." "Niin.. Tanja-täti tykkää kun tämä pikku vesseli kantaa edesmenneen pikkuveljensä nimeä." "kaunis ajatus sinulta"

Samassa parvekkeelle kiipeää Elina, Nainen huutaa kuka toi on ja syöksyy tulijan kimppuun. Sinä suojelet vauvaa, Elinan heittäessä Naisen parvekkeelta alas.

Et pysty liikkumaan.

"SÄ ET TOTA ANTSAITSE!" Elina huutaa, tarttuu lapseesi ja heittää sen päin seinää. Lapsi särkyy palasiksi. Yrität liikkua, onnistumatta. Elina tulee luoksesi ja suutelee sinua.

"NYT VOIDAAN OLLA TAAS YHDESSÄ KUN SULLA EI ENÄÄ OLE MUITA, RAKASTAN SINUA."

"Kiitos mielipiteestäsi, mutta tässä on mun vastaus."

Nyt liikut ja lyöt Elinaa - jolloin hän hajoaa siruiksi. Elinan sirut yhtyvät pikku-Nikon palasiin ja ne sirpaleet repivät tilan rikki hajalle.

Jää mustaa, tuulista pimeää. Jostain kuuluu puhetta. Se on sinulle osoitettua. Täällä vaan ei näe mitään.

"Hei kuule, Lahtine! Kuuleks mua? vastaa nyt hemmetti soikoon.." "Niko? Missä olet?"

Ääni voimistuu ja se kaikuu kuten pitkässä käytävässä.

"Lahtine. Mä oon täällä jossakin. Piti sanoo vaa sulle, et toi oli iha paska homma mitä sulle kävi. Lahtine - mä pyyän anteeks etten itseäni enää kestänyt ja jouduit mun arkkua kantaan. Ei ollut tarkotus. Täs vaa vähä kute kävi näi. Mä näin täällä sun syntymättömiä lapsiasi. Ne lähettivät kiitoksia siitä, ettet valinnut Elinaa niiden äidiksi. Mun pitää mennä nyt, mä lähetän sulle apua."

Tuuli voimistuu ja jotain putoaa otsasi päälle, se oli koivun lehti. Avaat silmäsi ja näet puiden runkojen kurkottavan kohden taivasta, jonka valaisee kellertäväksi kaupungin valot. Tää on metsää. Käyt istumaan puuta vasten. Sormessasi on vielä sormus.

Nopeasti vaihtui asema perheenisän roolista itkuisaksi risaiseksi mieheksi raaputtamassa ranteitaan verille yöllä sateessa metsässä. Puukko painaa rannetta ja samassa pieni käsi tarttuu siihen käsivarteen. Katsot ja näet seisovan, itkevän vauvan. Tämä sanoo sinulle:

"Isi, älä tee sitä. Et saisi minua" "Koska mä muka sut saisin? Tiedätkö mistä löysin äitisi?" "En tiedä. Tiedän vain, että älä tapa hyvää isää - itseäsi. Pyydän. Isi, laita puukko pois."

Isi, laita puukko pois. Isi, laita puukko pois. Isi. Isi, herää!

Pienet kädet tuuppivat sinua hereille, avaat silmät ja suljet Unelman syliisi. Pieni tyttäresi aina herättää sut näin sunnuntai-aamuisin, et te kattelisitte aamun piirretyt telkasta. Mutta vasta aamupalan jälkeen. Nouset keittämään puuroa ja sen jälkeen avaat television.

Lastenohjelman äänet herättävät Elinan.

"VOISKO SITÄ HELVETIN TOOSAA SAADA HILJEMMALLE! JOKU HALUIS NUKKUA!" "Ole hiljaa!"

Ainoat äänet tuon jälkeen ovat lastenohjelman laulu ja Unelman nauru. Kumpikin loppuu rautakuulan osuttua television ruutuun. Säikähtänyt pikkutyttö hakee sinusta turvaa. Unelman pää muuttuu apinan kasvoiksi ja tyttö muistuttaa alavartaloltaan rottaa.

Elina pyytää anteeksi ja katoaa ilmaan. Kulissi vaihtuu leikkipuistoksi. Unelmalla on hauskaa.

"Hei kundi. Minä hittoo sä oikein ulkoilutat? Toihan on joku hiton rotta-apina?" "Anteeksi, mutta tää on mun lapsi!" "Mee kuitenkin täältä pois ton kans, mun lapset pelkää."

Otat tilannetta säikähtäneen Unelman syliisi. Hän on enää vain kuihtunut riepu, mutta niin rakas.. Sun oma lapsi, suuret silmät, torahampaat ja häntä. Sun ja Elinan rakkauden tulos. Kuihtuva rääpäle sylissäsi. Tämä avaa suuret silmänsä ja kertoo

"Isä, mä rakastan sua."

Lokkeja. Taivaalla on lokkeja. Niiden rääyntä on todellista. Markus havahtuu hereille. Mökki, Puolanka. Ei lasta. Se oli vain unta. Mies alkaa itkemään tajuttuaan toden. Unelma tuntuu vielä käsissä, sitten se katoaa ja tyyny kastuu kyyneleistä miehen ajatellessa, että sanoisipa joku muakin isäksi.

Markus kuulee Nikon näkevän jälleen painajaista. Hän pakottaa itsensä taas ehjäksi, kohta pitäsi varmaan taas tukea ystävää. Mies nousee ja kiipeää alas, nappaa vissyn jääkaapista ja siirtyy mökin terassille istumaan. Aamun raikkaus selventää pään. Taivas on pilvessä ja ilman täyttää yöllisen sateen raikkaus. Vettä on tullut lätäköiksi asti.

Mökin sisältä alkaa kuulua huutoa. On aika ottaa ystävän rooli ja mennä sisään herättämään Niko pahasta painajaisesta.

"NIKO, NIKO!! HERÄÄ! Kaikki on hyvin!"

"EI SAA AMPUA.. Pyydän.. Älä tee tätä mulle.. älä.. häh. mitäh?"

"Oot turvassa. Markus tässä, ollaan Puolangalla mökissä. Tultiin eilen. Niko, herää jo."

Niko nousee istumaan täristen, Markus lohduttaa. Painajainen on liian selvästi vielä silmien edessä.

"Onko ne ulkona? Onko ne ulkona..? Älä päästä niitä sisään.."

"Hei, ystävä. Kaikki hyvin.. Iha kaikki. Me ollaan Puolangalla, tultiin eilen. Muistatko? Niko? Hakane? Minä tässä - Markus!"

Hetken kuluttua Niko rauhoittuu ja katsoo ulos ikkunasta. On jo valoisaa, muttei siitä käsitystä kellonajasta saa. Näillä korkeuksilla kun tähän vuodenaikaan on aina valoisaa. Korkeuksilla? Aivan.. Paikka, aika ja mökkiympäristön syy palautuu mieleen.

Niko ajaa loput painajaiskuvat pois mielestään ajattelemalla - että tosiaan näillä korkeuksilla kotimaata on valoisaa kesällä aina. Hän havahtuu Markuksen ääneen, toistuvaan kysymykseen.

"Niko, otko kunnossa? Hakanen?! Vastaa!"

Hän katsahtaa Markukseen, ottaa pienen hymyn naamalleen ja vastaa äskeisten yökauhujen piristämä.

"Juu. kaikki hyvin. Kyllä mä tiedän missä mennään ja ollaan. Kuule, Make.. Oli vaan aika pahaa unta. Se eilinen muistelu taisi sittenkin vaikuttaa että kuitenkin se mun menneisyys taas kummitteli. Tällä kertaa vaan helvetin pahasti.

Vaan mitä kello on? En kai mä herättänyt sua liia aikasin? Näillä korkeuksilla kun kesällä on aina valoisaa."

"No kello on sen puolen seitsemän aamulla, joten kyl täs sai nukuttua. Kuuden aikaan mä heräsin huutoosi. Muutoin ite nukuin iha hyvin."

"Anteeks.. Mut sä tiesit, että näin voi käydä. Timon luona mulla oli hyvä olla, mehän juteltiin pitkälle yöhön asioista. Eilen muistot ja haamut pääs tuleen enemmän tajuntaan. Eilinenkin.. Se tyyppi niiden tarjottimiensa kanssa laukais yhden pahan muiston ja siitähän mulle silloin tuli se ahdistuskohtaus. Koko päivän yritin pitää sitä sisälläni, mut sittenhän se laukes päälle - kun se kiertotie tuli vastaan ja näin ne ambulanssit."

"Joo. Mä huomasin asian. En vaan viihtinyt kysellä enempää. Arvasin kyllä. Mut entä nyt olo? Onko parempi?"

Niko tunnistelee oloaan hetken ja sitten vastaa samalla nousten seisomaan.

"Kyllä. Tää taitaa olla ohitse, sen painajaisrintaman tais laukaista kun eilen muisteltiin vanhoja. Mutta se tieto, että tänään pääsen edes katsomaan sitä hoitolaitosta - niin se auttaa. Vaan pitäis kai sitä jotain aamupalaa keksiä? Pääsisi jatkaan matkaankin."

Markus nyökkää päättäen itsekseen, että kertoo omista unistaan sitten joskus Nikolle. Nyt ei ole se hetki. Kello näyttää tasan seitsemää. Niko pukee repun vaatevarastosta ylle se kulahtanut Metallican t-paidan ja farkut. Markus tyytyy samoihin vaatteisiin, mitä hänellä oli eilen yllään. Sitten he suuntaavat vessoille.

Palattuaan mökkiinsä, miehet syövät ne kolmioleivät - kaksi kummallekin. Niillä pärjää ainakin seuraavaan suurempaan taajamaan saakka. Aterioinnin jälkeen he pakkaavat tavaransa ja siivoavat kämpän.

Kello kahdeksan aikaan he ovat jo alueen toimistossa palauttamassa avaimia ja vuokrattuja liinavaatteita - ne kun eivät kuuluneet mökin varustukseen.

Matka voi viimein jatkua. He jättävät camping alueen taakseen ja päättävät, että noin hienolle leirintäalueelle pitää joskus palata. Nättiä maisemaa, kuten Niko toteaa.

"No, Niko - siksihän me tälle matkalle lähdettiinkin, että sä vielä näkisit maailmaa."

"Niin.. "vielä". Kiitos tuosta."

" Kiva sana se vielä. Kuten tässä yhteydes, vai mitä?"

"Joo.. on. Siis jos ne nyt mokaa siellä sen hoidon ja mä saan siitä jonkun aivosyövän. Sillä otteella, vaikka ite olin mukana suunnittelussa ja koko idea tuli minulta.. Sekä et tuhlasin vähän yli viisisataa euroa siihen - nii kiitos, Lahtinen, reissusta!"

"Eipä kestä!"

Auton täytti nauru, tämä oli taas pitkästä aikaa sitä heidän vanhaa juttuaan. Risteys tuli vastaan, opasteen ROVANIEMI 237 ilahduttamana - Niko laittoi tällä kertaa rokkia soimaan ja siten matka eteni hilpeissä tunnelmissa läpi metsämaiseman.

On samaisessa ajoneuvossa menty kerran paljon hiljaisempikin matka.

8.3
JYVÄSKYLÄ, HARJU 21.5.2016 Kello 13:42

Kaunis alkukesän päivä piti Jyväskylää otteessaan. Tämä Lauantai sai ihmiset terasseille, puistoihin ja harjulle ottamaan elämästä ilo irti. Samalla linjalla Markus ja Niko sekä pari heidän kaveriaankin - Mika ja Ossi, viettivät aikaa puiden varjossa lähellä Neron portaita.

Taustalla kyti raskas huoli, josta he kaikki tiesivät.

Sitten tuli hetki, joilloin koko muu maailma häipyi jonnekin kauaksi.

Nikon puhelin soi ja hän vastasi. Tilanne jäätyi siihen paikkaan. Äsken oli vielä ollut kesää. Nikon ei tarvinnut käyttää sanoja, ruumiinkielestä Markus ja muut näkivät mitä oli juuri kuultu. Tämä oli ollut tiedossa, mitä saattaisi kuulla näinä päivinä.

Nyt se kuultiin.

Veikko, Nikon isä on kuollut juuri Keski-suomen keskussairaalassa. Viisi minuuttia sitten. Eilen Niko oli käynyt katsomassa häntä siskonsa, Tanjan ja äitinsä, Virpin kanssa. Pahat merkit vaanivat tuolloin jo ilmassa.

Hoitava lääkäri kertoi heille, että Veikolla on enää viikko elinaikaa. Tuon viikon he päättivät viettää niin normaalisti, mitä vain pystyivät. Kun hetki koittaisi, sairaalasta soitettaisiin ja he kokoontuisivat siellä.

Nikon palattua omaan asuntoonsa, josta hän soitti uutisen Markukselle. Suunnitelmissa tälle viikonlopulle oli ollut hauskanpitoa, sillä miesten yhteinen kaveri, Ossi, saapuisi Jämsästä vierailulle. Samalla he olivat sopineen näkevänsä myös Mikaa, miesten toista vanhaa kaveria. Tämä olisi käymässä Oulusta.

Niko ei halunnut jäädä porukasta pois. Olivathan he suunnitelleet tapaamista kuukauden ja olisihan tässä kai viikko aikaa. Eli toimintasuunnitelmasta pidettäisiin kiinni:

Niko tulisi aamupäivällä bussilla Kortepohjasta, tapaisi Mikan sekä Ossin Vapaudenkadun ja Asemakadun risteyksessä. Siitä he kävelisivät kolmistaan harjulle jossa Markus odottaisi. Hän puolestaan tulisi paikalle autollaan, jos ajoneuvolle olisi tarvetta.

Se toimintasuunnitelma pelasti nyt tilannetta siten, ettei Nikon yksin tarvinnut olla uutisen saadessaan.

Niko itkee ja Markus halaa tätä lohdutukseksi. Ossi ja Mika antavat osanottonsa vaikeina. Tälläisessä tilanteessa on hyvin vaikea toimia oikein.

Lohdutuksien jälkeen Markus ja muut saattavat tärisevän Nikon autolle. Mika ja Ossi jäivät keskenään, kun Markus lähtee viemään Nikoa sairaalalle.

Vaan koskaan eivät Jyväskylän kadut ole tuntuneet yhtä pitkiltä kuin nyt. Autossa ei soi radio, Markus ajaa ja Niko yrittää pitää itseään kasassa pelkääjänpaikalla. Kumpikaan ei puhunut mitään. Markus keskittyy ajamiseen ja muuhun liikenteeseen nyt enemmän kuin koskaan. Matkustaja alkaa ajautumaan shokkitilaan yrittäessään käsittää mitä tapahtuu. Kaikki on sumua Nikon silmissä.

He saapuvat sairaalalle. Reitti tapaamispaikalle tuntuu kilometrien pituiselta. Tanja ja Niko halaavat. Markus esittää vakavana osanottonsa Nikon äidille. Tämä kiittää ja halaa Markusta, poikansa hyvää ystävää.

Sisarukset lohduttavat toisiaan ja Markus Virpiä. Vaikeiden hetkien jälkeen Markus erkani ryhmästä. Niko lupaa olla yhteydessä, nyt heidän pitää hoitaa asioita sairaalan kanssa.

Sanat tulevat kuten automaattisesti ulos niitä tajuamatta.

Maailmasta on tullut ontto.

Markus palaa autolleen pala kurkussaan. Olihan Nikon isä tullut hänellekin tutuksi ajan saatoissa, hyviä muistoja alkaa tulemaan miehen mieleen vainajasta.

Hän menee sisään autoon, lukitsee ovet sisältä ja itkee hetken rattia vasten. Rauhoituttuaan mies ajaa kotipihaansa, kulkeutuu asuntoonsa ja suljettuaan ulko-oven istuu sitä vasten. Muutaman hetken kuluttua hän soittaa Ossille asianaan se - että jos nähtäisiin ja jatkeittaisiin ulkoilua parin tunnin päästä? Tänään tarvitsisi juttuseuraa, yksin vaan nyt tahtoi olla pari tuntia. Tämä kävi heille hyvin.

Puhelun jälkeen Markus jää itkemään lisää. Tulee selväksi, ettei hänestä ole ulos lähtijäksi enää, joten mies soittaa kaverinsa luokseen. Aurinko paistaa asunnon ikkunasta sisään, ulkona se sama sää jatkuu.

Aurinko helottaa sinisellä taivaalla, kuten on tunti sittenkin tehnyt. Kaunis päivä Jyväskylässä jatkuu. Edelleen ihmisiä on nauttimassa säästä harjulla ja terasseilla. Maailma elää kuten ennenkin.

Yhden perheen elämä on vain niiden minuuttejen aikana muuttunut.

Sää tosiaan jatkuu samana. Julkinen liikenne kulkee yhä aikatauluissaan, maailma toimii kuten ennenkin, vaan näyttää erilaiselta.

Seuraavan kerran Markus kuuli Nikosta seuraavana päivänä.

Hän on nyt äitinsä luona hautajaisiin saakka, joten Niko pyytää Markusta käymään asunnossan kuten kastelemassa kukat ja katsomassa postit. Muuta hän ei oikein osannut sanoa, puhutaan myöhemmin.

Markukselle tämä tietenkin kävi, avaimen hän hakisi huomenna. Kyllähän hän nyt tiesi, missä Nikon äiti asui. Palokassa, kuten tämän siskokin.

Viikon päästä tuosta, Nikon perhe kävi sairaalan kappelissa. Tuolloin Niko näki elämänsä ensimmäisen kerran kuolleen ihmisen oikeassa elämässä. Oman isänsä. Se oli kova päätös, äitinsä vielä sanoi pojalleen - ettei tämän olisi pakko tulla katsomaan, mutta Niko päätti asian toisin ajatellen - ettei tulevaisuudessa sitten asia ala kaduttamaan.

9.0
TIE 78, PYSÄKÖINTIPAIKKA, Aurinkoinen lauantai-aamupäivä kesäkuussa 2018.

Kello on puoli kaksitoista päivällä.

Punainen farmariauto on lepää puiden varjossa. Matkalaiset ovat saapuneet Puolangalta tänne parissa tunnissa metsämaisemien, vaarojen ja satunnaisten vesistöjen ohi.

Tämä levähdysalue sijaitsee tien vasemmalla puolella Rovaniemen suuntaan mentäessä. Se ei ole näkyvissä tieltä, vaan pieni metsikkö kätkee sen sisäänsä. Parkkipaikan toiselta puolelta siintää metsän läpi järvi, jonka pinnasta aurinko heijastuu puiden väleistä tuikkien.

Pysähdyksen syy oli rakkojen tyhjentäminen sekä jaloittelu. Olihan tässä yhteen putkeen ajettu jo vähän yli kaksi tuntia ja matkalla viime illalta jääneet vissyvedet on juotu.

Ajoneuvon ovet aukeavat.

Markus menee toisaalle, Niko käy syrjemmällä ja silmäilee samalla maisemaa ihailen sen rauhallisuutta. Kesäistä luontoa. Mutta eivät nämä alkukesän linnunlaulut ja seesteinen sää vie asioita pois mielestä. Olihan sitä ollut hyvä matkatunnelma Puolangalta lähettyä, ja se jatkui rokkilevyn loppumisen jälkeenkin. Silloin oli alettu kuuntelemaan vain radiota ja seuraamaan metsien läpi menevää tietä.

Niko on muistanut matkalla kertoa, että kylläpä se metsä yhdessä ihmiselämässä ehtii kasvaa. Tätä tietä kun hän oli vanhempiensa mukana mennyt, kun lapissa oli käyty joskus kesäisin. Silloin näkyi tieltä kauemmaksi. Samalla hän muisti kertoa Markukselle otteita niiltä reissuilta, miten äiti luki karttaa väärin ja sitä sitten naurettiin. isä oli noilla reissuilla aina hyvällä tuulella. Ikkunat olivat auki veivattu joten mukava ilmavirta kävi takapenkillä missä pikku-Niko oli leikkinyt siskonsa kanssa. Välillä kyllä haisi isän tupakka, mutta tuuletus toimi kuitenkin.

Ranualla he olivat pitäneet kahvitauon ja sitten jatkaneet matkaa. Ja nyt he ovat täällä. Tauolla.

Viime yön painajaiset heijastuvat taas Nikon mieleen ja häntä alkaa asia jälleen surettaa.

Vaikka tässä he olivatkin satojen kilometrejen päässä Jyväskylästä, taakka on silti mukana. Asiat tulvisivat tajuntaan, jos niille antaa mahdollisuuden. Maisema muistuttaa Nikoa vanhoista ajoista. Haukkalan asuntolahuoneensa ikkunastakin hän näki metsikön, joka oli harvaa puustoa alamäkeen. Kesäiset auringonlaskut näkyivät niiden läpi siihen huoneeseen. Silloin siellä oli se rauhallinen hetki. Nikolle tulee hyvä mieli tuosta kauniista muistosta muutoin niin pahaa painajaista aiheuttaneesta paikasta.

He palaavat auton luokse ja nojaavat ajoneuvoon katsellakseen vielä maisemia. Niko sylkäisee maahan ja alkaa jutella.

"Make kuule, ne asiat taas alkoivat painaa. Ei niitä pakoon pääse.. Mä oon antanut niiden vaipua taas sinne alitajuntaan - mut kyl ne vaan puskee koko ajan tajuntaan. Kuten viime yö.. Sekä.. No sitten se tarjotinjuttu siellä Viitasaarella - laukais muistoja sieltä mun Haukkalan ajoista. Sen oikeastaan nyt teki ihan tämä maisema. Harvaa puustoa kuten siellä Haukkalassakin oli. Tosin nyt nätimmän muiston."

"Joo.. Mä tiedän, ollaan juteltu niistä joskus. Ei tästä onneksi enää pitkää matkaa ole. Kohtahan tässä ollaan jo Rovaniemellä, siitä ei ole enää pitkää matkaa perille."

"Ei nii.. Onneksi. Ja kyllä. Arvostan kyllä sitä, et me jutellaan. Eli jutellaan lisää. Markus - Sä tiedät - että mul on taas koko kuvio päässä pyörimässä. Vaan me ollaan tien päällä ja mä niiku oon aatellu - etten takasi palaisi. Kun mul ei oo syytä olla. Siis jos ne ei siellä kuitenkaan onnistu parantaan mua. Että siinä tapauksessa paluumatkalla.. "

Niko kääntää katseensa pois kohden metsän takana siintävää järveä. Linnut jatkoivat laulamistaan, rekka meni ohi. Tässä on hiljaisen hetken aika. Kesken jääneen lauseen lopun pystyy lukemaan Nikon kehonkielestä.

Markus siis tiesi lopun - joten hän lausuu sen ääneen:

"..Että sä vaan katoaisit multa? Kuten paluumatkalla? Jollain pysähdyksellä?"

Niko nyökkää ja kääntää katseensa takaisin Markukseen.

"No.. Saahan sitä ajatella, että niin tekisin.. Oli viime yö aika paha taas. Olis kai pitänyt ottaa ne unilääkkeet tälle reissulle vaan mukaan, mutta ne jäi kämpille. Niin kerta tuli ne puheeksi, niin soitin Viitasaarelta Tanjalle. Se lupas ne hakee sieltä pois, kato kun hoidon jälkeen mä en voi käyttää niitä."

"No hyvä. Ettei ne sitten ala himoittaan liikoja, jos kuitenkin tässä huonosti käy."

"Että ottaisin niillä yliannostuksen ja sitten se olis siinä? Sitähän sä meinasit. Kuule, Markus. Tässä jos rehellisesti sulle taas sanon tämän - Niin taidan mä olla vain sellainen raukka, etten toden tullessa saisi itseäni tapettua. En tiedä sitten, et onko se oikea pelkuruuden ilmeämismuoto. Vaan, että hyvä vain on ajatella asiaa. Mutta, hei Make. En mä oikeesti katoisi sulta, tekee vaan hyvää sanoa se ääneen."

Niko pitää pienen tauon, sitten ottaa virnistyksen naamalleen ja jatkaa katsoen Markusta silmiin kuten pyytäen tältä sitä heidän vanhaa juttujaan. Ottaisiko kaveri vihjeen vastaan?

"...Vaan, Markus. Meidän on takaisin jossain vaiheessa mentävä? Vaikka se Elina sua vainoo?"

Markus naurahtaa - vinkki tajuttu.

"No perhana - kyllä silti. Tosin meillä nyt on rahaa tankata tätä autoa aika pitkälle. Tääl lapis kun on pitkät välimatkat. Tosin pääsis eroon siitä akasta, kyllä. Sanon tuohon että ehkä? Siis jos ne siellä tyrii sen sun hoitosi? Että sua vituttais se, että vanha saasta yhä pyörii mukana plus että maksoit turhaan sen viisisataa euroa? Ja sit lööpit huutaa et joku punainen Opel Astra löytyi jostain ihmeen erämaasta - jonkun metsätien päästä. Ja ajoneuvon sisältä löytyi kaksi nelikymppistä kuollutta miestä. Pakoputkesta sisään oli johdettu letku ja ikkuna teipattu kiinni käyttämällä jeesusteippiä ja olutlaatikon pahveja? Tyhjiä tölkkejä auto täynnä ja vainajilla kuset huosuissa?"

Niko nauraa ja näyttää peukkua ylöspäin. Markus tajusi vihjeen.

"Make, mä tykkään siitä, että ollaan samoilla aallonpituuksilla. Onhan näistä.. siitä elämäntuskasta tässä monta kertaa juteltu. Vaan Jätetään kysymysmuotoon äsköinen ajatus. Jos? Tai paetaan sitä jonnekin. Tavallaan sen ajatuksen ylläpitäminen auttaa mua nyt. Että on pakomatkalla. En tiedä, mut se auttaa. Ja se sun suunnitelmas oli ihan hyvä. Ja hauska!"

Markus nauraa takaisin. Oli hyvä, että Niko vielä - ongelmistaan huolimatta - tahtoo mustaa huumoria ylläpitää. Sehän oli heidän se "vanha juttu" Hän sylkäisee maahan ja toteaa:

"Totta.. Onneks meillä on nyt tosiaan sitä rahaa tälle matkalle, voidaan mennä kuinka kauas lähimmän tuhannen kilometrin päähän. Ja Niko - olit oikeessa, mä oon kyllä niin kyllästynyt siihen akkaan, et ei se takaisinpaluu mua ihan heti miellyttäisi."

Markus pitää pienen tauon ja jatkaa:

"Jos sitten vain vaihtaisi matkan päämäärää, ajatuksella - ettei se niiden hoito siellä Healingdomessa kuitenkaan toimisi. Vaan kuinka sitten ujuttaa keskusteluun sen, että olisi itse aika valmis jo kuolemaan pois? Vaikkei se nyt ollutkaan ihan tämän päivän sovittu toimintasuunnitelma? Mun olot kun joskus on sellaiset.. Ja Rovaniemeltä löytyis vissiin joku rautakauppa, josta vois ostaa letkua ja jeesusteippiä. Kyytipojaks jostain kaupasta vaikka ostais olutsalkun.. Ai hitto! puhuinkos mä ton ääneen!"

Tahaton tai todellinen lipsaus saa Nikon puolestaan nauramaan. Make osasi keventää tunnelmaa, vaikkei sitä kenties nyt keventää pitänytkään. Ei Niko tässä hetkessä olisi kuitenkaan ollut valmis rämpimään sen pienen metsikön läpi hukuttautuakseen siihen pieneen järveen. Kuten hän naurultaan saa sanottua.

Kaverit heittivät niin sanonut yläfemmat, jonka jälkeen matka jatkuu iloisemmissa tunnelmissa. Se heidän "vanha juttunsa" on taas pelastanut tunnelman: Tumman huumorin viljelyä, jonka takana piilee totuus.

Nyt se tunne on sanottu ääneen, toimintasuunnitelma - muutos matkasuunnitelmassa, jota ei kai toteutettaisi. Sitä hiottiin matkalla paremmaksi. Se oudosti helpottaa Nikon oloja.

Tie kuljettaa heitä kohden Rovaniemeä, josta matka jatkuu Kittilän suuntaan. Perille ajaisi siinä kahdessa tunnissa, jos ei isompia taukoja pitäisi.

Markus on hyvillään siitä, että oli viimein uskaltanut Nikon kanssa jutella kuten ennen vanhaan. Että vitsiä kuolemasta ja itsemurhasta. Mustaa vitsailua, kumpikin siitä tykkäsi. Tätä aikaa Markus on kauan odottanutkin.

Oli aika, jolloin sitä ei niin vain uskaltanut tehdä. Niko saattoi kertomatta vain kadota. Eikä siitä nyt niin kauaakaan ollut.

9.1
LOKAKUU 2017 Korpilahden keskusta pilvisen tiistain iltana.

Markus tulee ulos Eurooppatien alittavasta alikulusta käydäkseen kerran vielä katsomassa koulun ympäristöä. Hän kävi palauttamassa lainatun polkupyörän tuttavapariskunta Heinäsille. Kulkupelin käytöstä ei koitunut kuitenkaan isompaa hyötyä, vaikkakin sillä pääsi nopeiten tutkimaan melko lähellä kulkevan rautatien eritasoristeyksien alueet. Tavarajuna siellä kolisi ohitse huudattamatta torveaan tarkoitten, ettei veturimies nähnyt ketään lähellä rataa.

Markus oli hyvillään tuosta, polkiessaan paikalle hän pelkäsi löytävänsä pelastuslaitoksen yksiköitä. Se näkymä olisi tarkoittanut sitä pahinta: Juna löysi Nikon ensiksi.

Palautettuaan polkupyörän, Markus kävi vielä paikkakunnan hautausmaalla. Kadonneen sukuhauta sijaitsi siellä, sen vuoksi se kalmistokin taas tutkittiin. Sieltä mies suunnisti siihen alikulkuun ja nyt käveli kohden paikkannan kirkkoa. Ei Niko uskovainen ole, mutta jos menee heikosti - niin kotipaikkakunnan kirkkorakennus saattaa antaa lohtua. Täältähän he molemmat olivat kotoisin, ja tänne Niko oli useasti paennut vuoden aikana Jyväskylää: Korpilahdelle.

Nikoa ei näkynyt pyhätönkään luona.

Vuodessa Nikon mielenterveyden tila oli heikentynyt siten, että hän ei ollut työkykyinen eikä toiminut normaalisti.

Niko joutui psykoosin kaltaiseen mielenterveyden häiriötilaan isänsä kuoleman jälkeen, eikä mies siitä toipunut, vaan hänen mielensä alkoi hajoamaan.

Miehelle kävi usein siten, että asuntonsa seinät tulivat päälle ja Niko lähti ulos vailla päämäärää.

Olihan tämä siis tiedossa, että Niko voi kadota, jos ei seuraa tilannetta puheluin tai viestein. Tämä kuitenkin sanoi keskipäivällä, Markuksen taas kysyessä vointeja ja sitä, että tahtoisiko Niko lähtee ajelulle pois kaupungista, kerta se on häntä ennenkin auttanut. Hän vastasi:

"Äh. ei nyt tartte. Nauti sä vain vapaaviikostasi! Ei sun mun takia sitä tartte raittiina pitää. Kyl mä pärjään - en ole tekemässä itselleni mitään.. Menee.. joo iha hyvin. Kiitos kysymästä, jos hajoon niin soitan Tanjalle."

Markus tyytyi vastaukseen ja lähti kaupungille vapaapäivän viettoon ajatuksena ottaa pari tuoppia jossain keskustan ravintolassa yrittäen rentoutua.

Kahden aikaan iltapäivästä, hänen pahin pelkonsa toteutui tekstiviestin muodossa. Sanoma tuli Nikolta ja siinä hän ilmoitti poistuneensa Jyväskylästä Korpilahdelle. Markuksen kysyessä tältä koska aikoo palata, niin siihen viestiin saatu vastaus sai miehen hylkäämään puoliksi juodun tuopin pubin pöytään:

"Mä. En tiedä, anteeksi tästä. Nyt vaa ei jaksa enää. kiitos kun olit mun kaveri."

Markus yritti heti soittaa ravintolan ulkopuolella, mutta Niko oli ehtinyt sammuttaa puhelimensa. Tämä kylmäsi ja hän otti melkein juoksu-askelia kohden matkakeskusta. Hannikaisen kadun liikennevalojen vaihtuminen vihreiksi tuntui kestävän ikuisuuden.

Tuosta kadunylityksestä on kulunut nyt seitsemän tuntia. Markuksen ei onneksi tarvinnut odottaa seuraavaa linja-autoa Korpilahdelle kauaa. Hän pääsi perille kolmen alkaa ja suunnisti suoraan Heinäsille. Bussissa oli puhelimitse sovittu, että Markus voisi lainata heidän polkupyöräänsä - koska sillä pääsisi nopeammin etsimään Nikoa.

Heinäset, Jukka ja Maisa, olivat tarjoutuneet etsintäavuksi kun Markus haki sitä polkupyörää. Se ei kuitenkaan saattaisi olla hyvä idea, sillä Niko ei etsintäpartiosta nyt välittäisi, jos huomaisi olevansa useamman huomion kohteena - tämä voisi piiloutua vielä paremmin.

Ystävät ymmärsivät tämän Markuksen huolen ja toivottivat onnea etsintään. Markus kiitti toivotuksista ja sanoi vielä lähtiäisiksi, ettei Niko varmaankaan mitään pahaa itselleen tee. Kaveri vaan ulalla isänsä kuolemasta johtuen - nää lapsuudenmaisemat siis vetää sitä nyt puoleensa.

Samalla Markus kyllä tiesi paremmin. Kyllä Niko oli hänelle lähiviikkoina sanonut suoraan, että voisi vaikka itsensä tappaa. Masennus on palannut jälleen.

Miehen mielessä kummitteli se päiväinen tekstiviesti. Siinä oli ollut jo hyvästelyjen makua. Kyynel valui Markuksen poskella hänen kävellessään vielä kohden satamaa.

Samalla hän kirosi päivällistä ajatusta etsintäpartion tarpeesta. Kyllä pari muuta hakijaa olisi ollut nyt parempi. Saattoihan tässä hakia ja hukassa oleva mennä ristiin koko ajan. Kyllä täältä vanhoja kavereita löytyisi hakuavuksi. Heinäset vaan olivat ne lähimmät, jotka tiesivät Nikon asioista. Heihin kun pystyi luottamaan.

Kello kävi kymmentä illalla ja viimeisen Jyväskylään lähtevän bussin lähtöön olisi pari tuntia aikaa. Jos siitä myöhästyisi, niin luvattu yösija löytyisi Heinäsiltä. Tämä sovittiin polkupyörän palauttamisen yhteydessä.

Vaan nyt Markuksen mieli teki kahvia. Hän olikin jälleen kylän bussiaseman kohdalla, missä paikallinen ravintola sijaitsi ja samalla ainoa paikka, josta saisi tähän aikaan kahvia. Kyseinen paikka oli tullut tutuksi päivän mittaan kun sieltäkin Markus oli Nikoa välillä turhaan hakenut.

Ja tilannehan eteni sitten niin, että kun pitää hakeutua siihen paikalliseen pubiin kymmenen jälkeen illalla ja tilata kahvia. Siirtyen sitten sen saatuaan tyhjään nurkkapöytään istumaan. Epäröiden. Juomaan kahviansa hiljaa ja olemalla hyvin vaikean näköinen.

Eipä siis aikaakaan kun saa seuraa ja tajuaa antaneensa luvan istua sille, jonka olet pitkään huomannut seuraavan itseäsi. Ei tämä tällä otteella mitään ole, aina voi tilanteesta myös lähteä pois.

Mutta silti keskustelu voidaan aloittaa.

Markus hörppäsi kahviaan ja tulija esittäytyi Vesaksi.

Keskustelu saatettiin siten aloittaa. Vesaa vähän ihmetytti juomavalinta, johon Markus vastasi vähän naurahtaen.

"Joo.. ymmärrän. tilata nyt pubissa tähän aikaan kahvia. Kaiketi mä kaljalla tästä jatkan. Olo vaan tuntui tarvitsevan nyt vain kahvia. Että ajatukset selkenis, joskus kun tää elämä on sellaista. Pirunmoinen päivä taas tänään.."

"Joo. totta. Kahvi auttaa et pää selkiää. Muute.. Et taida olla paikallisia? Pistin vain merkille."

"No alkuperin oon täältä, mut en aikoihin asunut. En siis tunne, jos tuttuja joskus ollaan oltu?

"Ei, ei olla. Itsekin tänne muualta muuttanut. Mua vaan kiinnostaa asiat ku sä tunnut olevan vähän poissa tolaltasi, nii aattelin tulla kysyyn - Et tarttetko apua tai jotain?"

"Apu kyl kelpais, joo. Kiitos tarjouksesta, voi toimiakin. Ja - totta, onhan tässä mielessä paljon. Tolla kahvillahan mä yritän niitä selvittää. On vähän paha päivä menossa."

"Voin kuunnella kyl, jos haluut vain kertoo. Kato, muhun voi luottaa ja sitä paitsi - huomenna en niitä varmaan ees muista."

Markus nyökkäsi, joi kahvinsa loppuun ja vastasi vielä pidellen kahvikupistaan kiinni.

"Voihan mä kertoa. Siis mä oon tullut päivällä Jyväskylästä ja multa on kaveri hukassa, se sano lähtevänsä tänne, kun täältä sekin on lähtöisin. Niin mäkin oon siis täältä.. Luulin, että se olis mennyt meidän yhteisille tutuille täällä - mutta kun tuossa kävin niillä - niin siitä miehestä ei ollut mitään kuulunutkaan. Kato, siltä kuoli isä viime keväänä ja on ollut hatarassa mielentilassa siitä lähtien. Ja nyt on hukassa - hyvin masentunut asioista. Eikä sen puhelin vastaa. Jätti jo hyvästelyviestinkin..

Eli oon tosi huolissani siitä, ettei se mitään itselleen tee. Oon haraillut tätä paikkakuntaa ympäri koko päivän. Tulin just rautatien luota.. Mua pelottaa mitä mä vielä löydän tänään. Oon täältäkin sitä ettiny päivän mittaan, mut ei ollu.

Siks saatoin täs muuten tuntua sekavalta, ite muuten huomasin sen just.. sori"

"Ei mitään.. Ymmärrän kyl. sul paljon mietittävää. Mutta kuules, mä taisin tuossa nähdä sellaisen aran täällä noin puolituntii sitten. Pälyili ympärilleen vaikean oloisena tuossa tiskillä, lähti kun oli parit ottanut. Onko sulla antaa tuntomerkkejä, saattaa olla etsimäsi?"

"Kiitos! joo.. Niko, se on sen nimi - jos joku täällä tunnisti ja kuulit.. Niko on pitkä ja hoikka. Vaatetuksesta en tiedä. Kaiketi sillä on kuluneet siniset farkut ja joku nahkatakki, alla musta paita, jossa keltainen raita. Varmaan päässä piti vaaleaa pipoa. Niissä mä sen viimeksi toissapäivänä näin."

Vesan ilme kirkastuu.

"Ja lonkeronjuoja? Parta ajamatta?"

"Joo! Koska se oli täällä? Vaan vissiin et muista koska poistui tai mihin suuntaan lähti?"

"No se röökitauko osu sitten helvetin hienosti.. Kato, siis mä satuin olemaan tuossa ulkona röökil kun se lähti. Ja kuten sanottu - mä seuraan oudosti käyttäytyviä. Se lähti kävelemään.. Valtatietä kohden, tästä siis vasemmalle päin. Muistan kun tuos on toi Päijänne, että seurasin siksikin sitä - ettei se hukuttamaan olis ollu menossa. Ei mennyt järvellepäin. En mä sitä sitten seurannut kun siihen tuli joku muu jutteleen."

"Tosi paljon kiitosta tosta! Mä saatankin nyt tietää melko hyvin, minne se oli matkalla. Ite olin ihan toisaalla, mentiin ristiin. Kiitos vielä, mä lähen tästä heti sitä ettimään. Kiitos sulle!"

"Hyvä et olin avuksi. Toivottavasti löytyy. Illanjatkoja!"

Markus jätti Vesan juomaan tuoppiaan ja lähti ravintolasta pois.

Kello kävi puolta yhtätoista illalla ja Markus silmäili katuvaloitettua maisemaa - ei näkynyt ketään. Hän lähti opastettuun ilmansuuntaan, yli paikkakuntaa halkovan pikkujoen kohden valtatietä ja pikavuoropysäkkiä.

Puolen yön aikaan täältä lähtisi bussi takaisin Jyväskylään.

Tässä suunnassa hän kyllä on jo etsintöjään tehnyt, mutta siitä oli pari tuntia. Jos Niko oli silloin jossain muualla. Tämä suunta paikkakuntaa olisi hyvä.

Nikon lapsuudenkoti siis sijaitsi sielläpäin, rivitaloasunto. Se on myyty eteenpäin jo 1990 luvulla - mutta rakennus oli edelleen olemassa ja sieltä Markus löysikin Nikon, Itkemästä vanhan kioskirakennuksen luota ja katsomassa lapsuudenkotiaan, jossa nyt asui jotkut muut.

Markus morjensti Nikoa, tämä ilahtui Markuksen näkemisestä ja tervehti takaisin. Niko oli hajalla, kuten saattoi arvata. Isänsä kuolemasta kun ei ollut vielä puoltakaan vuotta, Jyväskylä oli alkanut ahdistamaan liikaa ja nyt pitäisi sinne palata.

"Lahtine. Mä tiesin et sä tuut.."

Pojat halasivat ja Markus lohdutti ystäväänsä joka alkoi korjaantua - naureskellen sitä, kuinka elämä saattaa muuttaa miestä. Ennen hullu, aina hullu. Tehden tämän tarkoituksena keventää tunnelmaa siinä onnistumatta.

"En mä ennen näin hullu ollu, vaikka hullujenhuoneella olinkin.."

"Sä vaan hajosit, mutta kyllä me sut vielä ehjäksi saadaan."

"Toivotaan. Hei make, anteeks se viesti. mä en aatellut kun istuin jo bussis tulos tänne.. Se oli sen hetkisen olon sanoma."

"Ei mitään. Mä tiesin siitä mitä pitää tehdä. Mut missäs olit kun mä haravoin tätä kylää kun hullu. Tiedät ne Heinäset, ne lainas pyörää. Tuli urheiltua sun vuoks aika lailla."

"Joo.. mä olin tuol opistollapäin. Lähellä järveä, piilossa metikössä. Sen laiturisillan luona. Mut joo.. Vaan meidän pitää lähteä tästä?"

"Kyllä, kohtahan se viimeinen auto menee. Tai sitten tulee kalliimpi kotiinpaluu taksilla, ellet sit niile Heinäsille tahdo yöks mennä? Sinne kun pääsis."

"Ainii.. niille. En mä.. Lähetään vaa menee. Tossahan se pysäkki on lähel."

Tämän jälkeen he sitten kävelivät bussipysäkille valtatien varteen, josta matkustivat pian tulleen yöbussin kyydissä takaisin Jyväskylään.

Perillä Markus kutsui Nikon yöksi kotiinsa, ettei tämän nyt yksin tarttis olla. Tämä kiitti tarjouksesta ja otti sen vastaan. Seuraana päivänä Niko päätti mennä siskonsa luo asumaan vähäksi aikaa. Se olisi paras, yksin nyt hän ei tahtoisi olla. Olisi turvassa itseltään. Markus lupasi hoitaa tällä välin Nikon asuntoa, katsoa postit ja kastella kukan.

Viherkasvin Niko oli ottanut itselleen siksi, että olisi joku mistä pitää huolta ja joka tarvitsi hänen huolenpitoaan, että olisi joku elävä seuranaan.

10.0
LAUANTAI-ILTAPÄIVÄ, ÄKÄSLOMPOLO Perillepääsyn ihannointi palkitsee.

Tässä he nyt viimein ovat. Tämä on matkan päämäärä, joka saavutettiin hyvissä ajoin. Matka sujui hyvin,ja välillä miehet pitivät sopivan pituisia taukoja vastaan tulleille levähdysalueille jotka kutsuivat pysähtymään maisemien vuoksi.

Kello on puoli viisi iltapäivällä. Markus pysäyttää auton ja he astuvat ulos. Äkäslompolon mahtavat maisemat valtaavat alaa, he ovat Yllästunturin huipulla. Tuulee hivenen, aurinko paistaa puolipilviseltä taivaalta.

Onko tämä hetki se perinnepääsyn ihannoinnin paikka, joka Niko on odottanut pitkään. Siltä näyttää miehen ilmeestä päätellen.

Kittilän jälkeen he kehittivät toimintasuunnitelman: ensin voisi jaa tunturin päälle katselemaan maisemia kävellen pienen lenkin ja sitten siirtyä hotellille.

Siellä he ensin asettautuisivat huoneeseensa, kävisivät syömässä jossain paikan ravintoloista ja vasta sen jälkeen Niko ottaisi yhteyttä hoitolaitoksen henkilökuntaan ilmoittaakseen saapumisestaan. Koska tuolloin sovittaisiin tutustumisesta laitokseen tarkemmin ja nyt ei ollut vielä sen palaverin aika.

Täällä on se hyvinvointikeskus, HealingDome, jossa Niko hoidettaisiin kuntoon alkaen huomenna käyttämällä uusinta mahdollista aivojenkuvaus teknologiaa. Laitos näkyy hyvin maisemassa, sillä HealingDome on suuri rakennuskopleksi. Osia siitä he olivat jo nähneet tullessaan Kittilästä päin, mutteivat olleet päässeet rakennuksia lähelle.

Maantie oli sukeltanut laitoksen ohittamisen ajaksi tunneliin jo kahta kilometriä ennen sitä. Tämä siksi, ettei liikenteen meteli häiritsisi instituution rauhaa. Liittymä HealingDomen huoltoliikenteelle oli rakennettu tunnelin yhteyteen. Tunnelin toinen suuaukko on sijoitettu Yllästunturin toiselle puolelle, joten nyt vasta he näkivät koko laitoksen kerralla. Niko naurahtaa näkemäänsä.

"No se potilashotellihan näyttää täältä kuten olisi valtava Runebergin torttu puolikkaan koripallon vieressä!"

"Totta. Ja pari suurta tölkkiä niiden vieressä. Jännä paikka, kylläkin.. Noi niitä taloja yhdistävät putket taitaa olla se hissijärjestelmä, josta luki netissä.

Mutta joo. Niko, oikaistaanko vähän jalkoja ja tehdään pieni kävelylenkki, ennen kun jatketaan hotellille?"

"Joo. Tekis hyvää kyl. On täs istuttukin."

Alhaalla auringonvalossa kimmeltävä laitoskokonaisuus on HealingDome. Viralliselta nimeltään EU MedLAB HealingDome Ylläs, Finland

Suurin maisemaa hallitseva rakennus on siis HeadinDomen kupolirakennus. Halkaisijaltaan 200 metriä ja korkeudeltaan 90 metriä. Sen jalustana toimii kuusikerroksinen lieriön muotoinen rakennus, johon liittyy pienempi kupoli. Pienempi kupu toimii laitoksen sisääntuloaulana. Suuren kuvun vieressä ovat ne Markuksen tölkit, kaksi kymmenkerroksista pyöreää tornia. Ne yhdistyvät lieriörakennelmaan kaksikerroksisen rakennuksen kautta. Muutoin ne ovat yhdistetty taivassilloilla suureen kupoliin ja toisiinsa.

Tunturin huipulta katsottuna suuren kupolin takana sijaitsee potilashotelli.

HealingDome Ylläs Finland on toiminut jo pari vuotta. Rakennus on sijoitettu tänne, jotta lapin luonnon rauha eri vuodenaikoina edesauttaa toipumisessa. Keskiyön aurinko kesällä, revontulet talvella ja kaamoksen muu värimaisema. Luonnon läheisyys on niin tärkeää, että läheinen valtatiekin Kittilästä on siirretty tunneliin laitoksen ohittamisen ajaksi, jottei liikenteen äänet häiritsisi. sen vuoksi vanha valtatie tunneleiden välissä toimii nyt HealinDomen muulle liikenteelle, kuten bussejen sekä potilaskyytejen käyttöön.

Tämän lisäksi kompleksin omalle liikenteelle on liittymät tunnelissa. Henkilökunnan parkkipaikat ovat maanalaisessa parkkihallissa, samaten huoltoliikenteen lastauslaiturit. Maan päällä laitoksen vieressä on vain vierasparkki sekä joukkoliikennepysäkit.

Tämä maisemassa näkyvä laitos on Euroopassa jo kolmas laatuaan ja se pystyy hoitamaan samanaikaisesti 1500 potilasta.

Alhaalla oleva yksikkö palvelee kaikkia pohjoismaita ja on ollut Euroopan ensimmäinen. Muut Euroopassa sijaitsevat samankokoiset MedLAB konsernin HealingDomet ovat sijoitettu Sveitsiin ja Skotlantiin. Eri valtiot, Suomi mukaan lukien sekä EU rahoittavat MedLABin toimintaa, sillä tällä tavoin saa paljon säästöjä ihmisten palauduttua työkuntoisiksi sen sijaan että he jäisivät sairauseläkkeelle tai tukien varaan.

Laitoksen sijainti on siis Yllästunturista viisi kilometriä Itään. Itse hiihtokeskus on paisunut suuremmaksi HealingDomen tulon jälkeen. On köysiratoja lähituntureille, sekä gondolihissejä. On hotelleita ja ravintoloita - kaikki sopusuhteessa luonnon rauhan kanssa. Hoitolaitoksen lähialueet on rakentamiselta rauhoitettu. Tämän vuoksi Yllästunturin toisella puolella näkyy rautatien tunnelityömaa.

Radan jatko Kolarista tänne valmistuu ensi vuonna. Sähköistys ja radan perusparannus välille Kemi - Kolari oli valmistunut viime vuonna. Uusi ratalinjaus on ollut tänne nopea rakentaa, koska vanhan radan pää oli vain 13 kilometrin päässä, Rautuvaaran vanhalla malmikaivoksella.

Tästä sitä rataa sitten jatkettaisiin muuallekin lappiin. Tämän vuoksi rautatie asemineen sijoitetaan kaksikymmentä kilometriä pitkään tunneliin alueen ohittamisen ajaksi etteivät junien äänet häiritsisi HealingDomea. Radalle on nimittäin suunnitteilla myös tavaraliikennettä pohjoisen uusien kaivosten vuoksi. Siitä tulee Suomen ensimmäinen TBM tunnelinkaivuukoneella tehty tunneli.

Tänne Äkäslompoloon ja HealingDomeen pääsisi junalla jo puolessa vuodessa.

Lisäksi alueelle on suunnittelilla oma joukkoliikenne, jolla hoidettaisiin Äkäslompolon sisäistä liikennettä, sekä vuoroja Kittilään, Muonioon sekä Kolariin.

Itse Äkäslompolon taajama on myös suurentunut kaupungiksi lomakeskuksen henkilökunnan tarvitsemien asuntojen takia. Sen keskus on liikekeskus, jossa toimii K-Citymarket Jouni.

HealingDomen kupoli kimaltelee auringossa edelleen kuten jalokivenä, joka parantaa mun elämän. Näin Niko toteaa kävelylenkki päätyttyä. Miehet ovat jälleen autonsa luona.

Niko äimistelee kaikkea lenkillä näkemäänsä.

"No on tää kyllä mahtava paikka! Kyllähän sitä netistä on lukenut ja nähnyt kuvat, mut nyt kun ollaan paikanpäällä.. Täällähän näkyy olevan vaikka mitä."

Markus nyökkää ja toteaa

"Joo. Totta. Paljon on tullut uutta siinä kymmenessä vuodessa, kun mä täällä viimeks kävin."

"Jep. Vaan eikös tästä sit sinne hotellille ja vois sen jälkeen mennä syömään? En tiedä susta, mutta mulla ainakin alkaa olemaan pieni nälkä."

Lahtinen nyökkää, nälkä tässä alkaa olemaan. Joten he istuvat autoon jatkaakseen hotellilleen.

Lyhyen ajon jälkeen he saapuvat kyseisen majoitusliikkeen parkkiin, sisäänkirjaantuminen käy nopeasti. Sen yhteydessä Markus saa hotellin virkailijalta HealingDome Patient Escort - kortin, jolla laitoksen potilaiden saattajat saavat alennuksia lomakeskus Äkäslompolon palveluista.

Miehet siirtyvät kantamuksiensa kanssa hissiin. Huone on kolmannessa kerroksessa.

Markus syöttää avainkortin oven lukijaan, vihreä valo syttyy ja hän avaa oven. Tämän jälkeen mies työntää samaisen avainkortin seinällä olevaan korttitelineeseen - huoneen valot syttyvät. Niko laittaa oven perässään kiinni ja katsoo tarkemmin huonetta.

Tila on suorakulmion muotoinen, heti eteiskopin toisella seinällä on ovi vessaan. Sisustus on nopeasti kerrottu: Sohva, pari tuolia ja kaksi vuodetta joiden edessä on televisio.

Huoneeseen kuuluu myös parveke. Hoitolaitos kustantaisi puolet saattajan majoituskuluista, tämä hotellihuone olisi siis Markuksen sijoituspaikka, potilas Hakanen viettäisi pari seuraavaa päivää HealingDomen potilashotellissa. Tuon ajan Lahtinen lomailisi.

Kantamukset lasketaan huoneen nurkkaan. Nikolla on täällä mukana vain varavaatereppunsa, Markuksella taas matkalaukku sekä reppu. Miehet lepäävät hetken ennen syömään lähtemistään samalla miettien, että missä söisi.

Lähellä hotellia on kyllä valinnanvaraa pitsapaikasta pikaruokalaan. Niko päättää, että nyt maistuu kyllä pitsa. Tämä käy Markukselle hyvin. Samalla voisi käydä ostamassa lähellä olevasta ruokakaupasta jotain iltapalaa, hotellissa kun on mahdollisuus valmistaa itse pienimuotoisesti ruokaa.

Aterioinnin jälkeen Markuksen käydessä kaupassa, Niko soittaa annettuun puhelinnumeroon jonne paikalle saapuneet HealingDomeen tulevat potilaat ilmoittavat saapumisestaan. Huomenna aamupäivästä kymmenen aikaan tulisi kyyti laitokseen tutustumista varten. Tätä he suosittelivat, sillä siten ei itse hoito niin jännittäisi, kun olisi nähnyt jo tutkimuslaitteet sekä tutustunut koko kupolikompeksiin.

Nikon sunnuntain ohjelma on siis siinä. Markus aikoo käyttää sen päivän paikkaan tutustumista varten. Hänhän lomailisi Nikon hoidon ajan. Kello on tullut jo ilta seitsemän, joten he käyttävät loppupäivän huoneessaan lepäilemässä pitkän matkan rasituksia ja tutustuen paremmin paikan opaskarttaan. Läheltä majoitusliikettä lähtee kävelypolku tunturin laelle. Siellä olisi matkan aikana kiva käydä.

Muttei tänään jaksaisi enää urheilla, joten ilta sujuu katsoen televisiosta hotellin tarjoamia elokuvia, kerta nekin kuuluivat HealingDomen saattajien etuihin.

Kellon tullessa iltakymmenen miehet lopettivat tutun elokuvan kesken ja siirtyivät yöpuulle. Kumpikin kun tiesi, että kyllä se tyyppi pääsee pois siltä saareltaan keskustelukumppaninsa kanssa, Wilson lentopallon.

Huomenna olisi aikainen nousu.

11.0
TOINEN KOETUKSEN YÖ Painajaiset perustuvat jälleen tositapahtumiin.

Markus on jo vaipunut uneen tai sitten pysyttee sängyssään liikkumatta ja hiljaa. Leikkiikö se kuollutta? Nikoa, joka vielä on valveilla omassaan, asia hymyilyttää. Unta odotellessaan ja paremman viihteen puutteessa - hän on tarkkaillut Lahtista. Mies on kun ollut pitkään hiljaa. Nukahtiko se jo vai sattuiko kuolemaan? Ajatus sai nopean hymyn tulostumaan Nikon kasvolle. Mustaa huumoria.

Hiljainen, tasaantunut hengitys naapurivuoteesta antaa ymmärtää Markuksen kuitenkin nukahtaneen.

Huone on pimennetty verhoin, ulkoa kyllä kajastaa valoa verhon sivuilta. Eihän se aurinko pahemmin näillä leveyspiireillä yösin kesäkuussa laske. Onneksi sen suurempi valo jää tunturin taa.

Huominen jännittää. Niko ei saa sitä mielestään, edes mustan huumorin avulla. Kuten.. Mitä sitten tekis ja sanois huomenna ihmisille, että kaveri vain kuoli sänkyynsä? Kuten että suurin huoli olisi se - että itekö tässä pitää sitten alkaa ajelemaan takaisinpäin kun autoa ei oo ajanut vuosiin?

Että äsken kun kuunteli, että hengittääkö tämä ja kuului hiljaista tuhinaa - niin se olisi kuten pettymys?

Niko naurahtaa hiljaa. Kyllä se tummempi huumori on piristävää. Vaan hienoa, että ystävä on vielä elossa. Niko kääntää kylkeä mielissään ajattelemastaan. Jos sen vielä huomenna muistaisi kertoa Markuksellekin - tämä pitäisi ajatuksesta. Kyynel eksyy Nikon poskelle kun hän ajattelee kuinka paljon Lahtinen merkitsee hänelle.

Huominen jännittää edelleen. Niko alkaa pelata sitä surkuhupaista 'Entä, jos..?' - peliä päässään. Eli sitä, jossa mietitään pahimpia vaihtoehtoja ja siten vaikeutetaan nukahtamista.

Mies ajattelee liikaa ja hän vihaa sitä seikkaa. Varsinkin nyt, kun pitäisi nukahtaa.

Siinä suuressa kuvussa oma kupu vissiin sitten putsattaisiin tyhjäksi parin päivän päästä? Kaikki paha, mikä haittaa elämää lähtisi kenties pois. Miksi? Ettäkö tulisi muuta pahaa sen tilalle ja tää kaikki olisi vain turhaa?

Mitä sitten on, kun kaikki on toisin? Entä jos.. katoaa ne tärkeimmät muistot?

Mitä sitten, jos ei muista kaikkea sitä pahaa, mitä on tullut tehtyä? Palaako masennus onton elämän takia? Entä jos.. Tämä koko reissu olisikin vain pieni lykkäys sille syvimmälle ajatukselle - että saisi kuten luvan tappaa itsensä, kun olisi tyhjän päällä? Mitä niihin viimeisiin kirjeisiin sitten kirjoittettaisiin?

Kysymyksiin ei kukaan vastaa - ne kolisevat vain jonnekin pois kaiun tavoin.

Kuten aivastaisi tyynen järven rannassa kovaan ääneen ja kuuntelisi sitten kaikua. Vastaa se pari kertaa ja sitten katoaa.

Kohinaan.

Hiljaiseen kohinaan, Hotellin ilmastointi on lähtenyt jälleen käyntiin ja kohisee hiljaa ilmanvaihtoventtiilissä. Toinen ääni on Markuksen tasaantunut hengitys. Ne yhdistyvät ja katoavat hiljaisuuteen.

Itseltä kysytyt kysymykset kuten pyörivät vielä mielessä. Sitten ne alkavat hidastumaan siinä pyörässä. Alkavat heilumaan, oikeastaan keinumaan, seuraan sitä liikettä silmät kiinni.

Tuntuu kun keinuisin ja joka heilahduksella kaikki maisemassa menee kauemmaksi. Ja sitten äkisti tulevat päälle. Aivan, kuten joku leikkisi kameran zoomilla ja siitä tulee keinuva olo, joka..

katoaa pimeyteen, oli rauhallista kunnes.

Kuuluu naurua takaani ja katkeraa itkuista pyyntöä lopettaa edestäni. Suusi nauraa ja temppuilet, imitoit..

"Kattokaa, mä oon toi rampa Riihinen.."

Muut nauravat, yksi itkee. Minä olen äänessä. Miksi sillä on hihansa hampaissaan? Kyllähän mä sen tiedän. imitoin sitä toisille ja he nauravat.

Ei tätä.. Tää on väärin.

En olisi saanut tehdä tätä. Yläaste, yläkoulun piha. Olen 15 vuotias. Kuulen suuni huutavan nauraen:

"Sä aina teet näin ku oot rampa! Hei, taasko sä alat itkee? Hah! HEI TULKAA KATTOON KUN RIIHINEN TAAS NÖSSÖILEE!"

Ei. ei tätä.. Miks mä tein tuon? Tyyppi on syntynyt tuollaisena, ettei toinen käsi toimi ja siksi hän käyttää suutaan saadakseen takin tai paidan hihan paikoilleen. Nyt mä saan koko koulun mukaan nauramaan, hitto. Me kaikki vielä seurataan minne se menee pakoon. Yrittää päästä pakoon.

Sillä on myös jalassa vikaa, näyttää hassulta sen kävely. Se ei pysty juoksemaan, vaikka yrittää. se on hassun näköistä.. Se on hassu. Hei, älä mene - hauskuus vois loppua. Olen joukon johtaja tällä hetkellä. Täytyy pitää tilanne kasassa. Kattokaa sitä kun se on tollanen.

"ÄLÄ MEE POIS, TEE JOTAIN HÖLMÖÖ TAAS, HEI, SEURATAAN SITÄ!"

Kaikki 20 nuorta seuraa mua! Mä vaan imitoin toista, jolla on kehitysvamma. Saadaan se kiinni koulun varastorakennuksen takaa olevassa kulmassa, jossa talossa on lovi. Riihinen ei pääse pakoon, kirjaimellisesti ahdistan sen seiniä vasten, miksi mä olen näin julma? Riihinen vaan anelee minua lopettamaan.

"HAKANEN! LOPETA! Mä pyydän.. Lopeta! iha oikeesti.. Hakane, Lopeta.."

Mä vaan osoitan sitä kun hän itkee vuolaasti. Minä nauran, osoitan minun takiani itkevää kehitysvammaista ja nauran. Hän ei voi asialle mitään ja mä kiusaan häntä siitä..

Ei, ei tätä muistoa. Elämäni paskin teko, elämäni synkin päivä. Miksi mä käytin sanaa "rampa" ?

Tuulee.

Rehtorin käsi asettuu olkapäälleni. Jäin kiinni ja nyt mua viedään. Puhuttelu opettajien huoneen perällä. Katumuksen näyttely, että saan olla rauhassa. Pyydän anteeksi turhaan. Mä menin liian pitkälle. Tätä päivää mä en tule koskaan antamaan itselleni anteeksi.

En vain tiedä sitä vielä.

Katumus? Kyllä - se tunne on tässä hetkessä oikeaa väärästä syystä.

Sillä tulee jälki-istuntoa. Tänään on vielä syntymäpäiväsikin. Pilasit sen. Tervetuloa 16. ikävuosi.

Rehtorin kanslia katoaa pimeyteen. Salama välähtää. Kuuluu huutoja, kuten oveni takaa.

Avaan silmäni. Olen huoneessani, kotona. Ovi on kiinni, takaa kuuluu kun ne taas riitelee. Ei, nyt mun pitää mennä puolustaan äitiä kun siskokaan ei ole kotona.

"POIKA! PYSY HUONEESSAS!"

"ISÄ ÄLÄ LYÖ ÄITIÄ!"

"POIKA! MÄ SANOIN ET MEET HUONEESEES! MULLE ET ALA.."

"VEIKKO, ANNA NIKON OLLA!"

Musta silmä, kiitti iskä.

Meteli katoaa, avaan silmäni taas. Matkalaukkuja eteisessä. Isä katsoo surullisena meitä ja lähtee laukkujensa kanssa pois puhumatta mitään. Minä paiskaan oveni kiinni.

Uusi väläys. Potilas Hakanen on saanut ekat mömmöt. Nuorisopsykiatriaa. Onneks täällä ei enää ole sähköterapiaa.

Mis mä oon? Onko päivä vai mitä ku ulkona pimeetä? Mikä näistä ovista se vessa oli? MIKÄ SE OLI!

"Niko? Tartteeko mun saatana soittaa ne suljetun hoitsut tänne vai, vittu - rauhoitutko!?"

Ei. en mä tahdo, että soitat heidät tänne. Mä lupaan rauhoittua. Mä haluun vain löytää vessan. mä en tiedä missä se on? Mä en ymmärrä, että onko aamu vai ilta kun ulkona on pimeää. auta mua.

"Hei, Jauhis! Anna Nikon olla. PÄÄSTÄ IRTI SIITÄ! ...... Hei Niko, nikkeri kaikki hyvin se meni huoneeseensa. Tuu pois sen pyödän alta, mä autan sua."

Kiitos, Timo.

Tilanne katoaa sumuun, sumu täyttää tajuntani lumoavalla harmaudellaan, hiljaisuudellaan ja kauneudellaan. Kunnes tilanne räjähtää.

Alkaa kuulumaan huutoa, verta valuu lattialle.

"SOITTAKAA APUA!!"

"MÄ OON JO PUHELIMESSA!

Pakenet omaan huoneeseesi, Timo neuvoo tien kun et itse muista tuttua reittiä. Kohta tänne soitetaan suljetun osaston henkilökunta. Ai se soitettiin jo.

Ambulanssi saapuu pihaan, näet sen valot huoneesi ikkunasta. Timo on kanssasi, hän rauhoittaa sua. Oven takana kuuluu pahoja ääniä.

Se on huonenaapurin menoa nyt taas. Ei se vissiin tuu takas.

Siniset valot vilkkuvat jälleen pihassa.

Huutoja oven takaa ja käskyjä olla riehumatta. Tavaraa hajoaa.

Siniset valot, menkää jo pois. Suljet silmäni. Ambulanssin ääni vain kovenee ja se ajaa ohitse. Täällä tuntuu tuuli? Avaat silmäni, olet kadulla kävelemässä kotiisi, ehkä. Kenties se on suunta.

Seutu on Jyväskylän Voionmaankatua.

Opasteissa kadun yllä lukee LAAJAVUORI, VIITANIEMI. Siirrät katseesi takasin kevyenliikenteenväylälle.

läpinäkyvä hahmo ilmestyy.

Ei taas. Taasko? Edessäsi On Haamu, Jolla ON Isäsi Tuomitsevat Kasvot, läpinäkyvä hahmo, pitääkö taas mennä toista kautta? On pakko.

On pakko olla outo.

Suljet silmät. Sulje ne! Et voi sulkea silmiäsi. On vain mentävä tästä.

Katoa. mene pois. Ei, älä muutu taas itkeväksi luurangoksi. Suljet silmäni. Tunnet kuten jotain kovaa selkäni takana. Avaat silmäsi, etkä oikeastaan tiedä missä olet. Näet vain valkoista, tunnet nojaavaani seinään. Alat hahmottamaan asioita ja katsoa rakennusta takaasi.

Se on yläasteen varastorakennus, joku itkee vieressäsi. Se on Riihinen!

"Niko. Miks sä kiusaat mua? Mä en voi tälle yhtää mitään, mä synnyin tälläisenä."

"No, mä en tiedä."

"ET TIEDÄ!! No et sä nyt vielä mitään tiedä, mehän ollaan vasta teinejä. Kadut vaan helvetisti myöhemmin. Sitten ainakaan."

"Mitä sä taas sönkötät?"

Ei vastausta.

Riihinen vain taas korjaa takkinsa hihaa hampaillaan ja muuttuu samalla läpinäkyväksi ja itse vanhenet nelikymppiseksi.

"Riihinen? Pysy siinä, mä tahdon kertoa sinulle, että kuinka paljon olen pahoillani kaikesta siitä - mitä mä silloin sulle tein. Vihaan itseäni niiden asioiden takia. Olit oikeassa! Anteeksi se rammoittelu.."

"Hyvä, sä oot viimein tajunnut..

Että.

Hakanen, sinä tiedät minun olevan se syy, miksi vieläkin ohitat sanomalehdissä kuolinilmoitukset. Minä olen saattanut tappaa itseni tai sitten mä vain muutin muualle. Teit mun elämästä yhtä helvettiä. Et voi tietää, ehkä kuolinilmoitukseni oli jo, mutta missasit sen."

"Oot oikees. mä en halua tietää, se hajottaisi mut koska se saattaisi olla minun syytä."

Riihinen alkaa nauramaan..

"No Hakanen.. Siinä tapauksessa: Etsi Aamulehti, joka ilmestyi 16. lokakuuta 1996 ja kyllä - se oli sun syy. Et ansaitse edes tilaisuutta pyytää anteeksi. Tai sitten mä oon vain muuttanut. Et voi tietää ja se epätietoisuus on oikein sinulle."

Hän katoaa lisäten tuskaa.

"se saattoi olla myös Keskisuomalasessa tai koillishämeessä. Lokakuussa 96."

Vielä kuuluu hänen räkäinen naurunsa, joka liimautuu tilanteen kanssa yhteen kadotakseen maiseman mukana pimeään.

Sinulle jäljelle vain jää musertava syyllisyys: sä purit omaa pahaa oloasi häneen. Ja se tuskasi oikeutti piinaamaan toista, itseäsi heikompaa ja aiheuttaa siten tämän itsemurha?

Puhut sen ääneen, vaan pimeys ei vastaa kysymyksiisi.

Alat tuntemaan lumisateen kasvoillasi, askeleita kuuluu ympäriltä. Avaat silmäsi. Kolmikulma. Näet keltaisen kerrostalon, jonka katolla punainen mainosnäyttö julistaa jotain.

Tämä on Jyväskylän Aren aukio. Seisot sen keskellä. Mainosvalot loistavat. Sinulla on paha aavistus, kuka on takanasi.

"MIKSI SUN PITI SINNE HULLUJENHUONEELLE MENNÄ?! PERHEEN KUNNIA MENI SAMALLA!"

Isän haamu.. Syyttää sinua siitä, että hajosit nuorena. Pakko päästä pois. isän haamu syytää syytöksiään. Minne paeta? Puistokadun suunnasta tulee tumma joukko haamuja, käännyt ympäri etkä pääse Kauppakadullekaan, siltäkin tulee haamujoukko. Näet ne vain joka toinen sekunti, vilkuntaa. Joka toinen sekunti seutu on normaalina.

Vilkkuvat saatanat. Menkää pois!

Kaikki syytävät sua jostain. Huudat, kerrostalojen seinät vain kaikuvat.

"MITÄ TE HALUATTE MUSTA!"

Kaikki haamut katoavat. On vain sinua päin kääntyneitä päitä.

Lähdet pois kohden Puistokatua anteeksipyydellen. Anteeksipyydellen tätä häpeää. Kyyneleet sumentavat näkökenttäsi. Tulee pimeys. Tunnet istuvasi? Kuulet Valarien selostavan jotain. Näkökenttä selkenee, olemme keittiössä. Tämä on Haukkalan nuorisopsykiatrisen sairaalan asuntola-osasto ja ulkona on pimeää.

Valarien ääni kuuluu selostavan edelleen jotain. Istumme vastapäätä toisiamme. Radionauhuri toistaa Usuran kappaletta Open your mind - avaa mielesi. Teknoa. Valarie suositteli tuota kappaletta sinulle Nyt emme puhu musiikista.

"Sun Niko pitää.. ei kun se kannattaa tehdä käsivarren suuntaisesti, niin ne ei saa laitettua tikkejä."

Samassa Ahmed tulee sisään ja huutaa

"MITE SINE MINU NAINEN KANSSA TAAS OOT!?"

Mustasukkainen Irakilanen tulee luoksesi. Valarie yrittää estää. Kumpikin saa mustan silmän. Pääset pakenemaan, joku on jo soittamassa apua.

Seisot yhteisessä tilassa, samassa tunnet kovan iskun ja ehdit kuulla Valarien huudon:

"ÄLÄ TAPA NIKOA!"

Pimeys.

Kipu ja pimeys. Vaan kipu katoaa ja tunnet käden ottavan haaroistasi kiinni. Avaat silmäni. Maire on edessäsi hymyilen sitä hullun hymyään.

Maire jälleen on päässyt yllättämään ja hän kopeloi etumustasi innoissaan.

Hätistät hänen otteensa irti ja pakenen. Hoitaja on nähnyt mitä tapahtui ja hän vie Mairen siihen lukittuun huoneeseen.

"Taasko se akka kävi kiinni?"

Kuulen toisen miespotilaan kysyvän.

"Joo.. en ollut varuillani ja se pääs ottaa kiinni."

Kuulen naurua, hän nauraa äänellä josta kaikuu se - että tuttua on.

"Ihme akka kun aina ottamas palleista kiinni. Ei tääl uskalla käyttää verkkareita."

Jälleen kuuluu naurua, naurat kyyneleet silmissäni, näkökenttä sumenee. Äänet saavat kaijun ja ne voimistuvat. Ei tämä enää naurua ole, vaan moottorin ääntä, linja-auton moottorin ääntä.

Avaat silmäsi, bussi kulkee Jyväskylän Voionmaankatua. Kohta tää auto kääntyy Laajavuoreen päin.

Samassa päätäsi lyödään.

"Mitäs Haukkalan hullu tietää?"

Siirryt pois paikalta, he seuraavat. Kaatavat sinut käytävälle. Huudat, kanssamatkustajan tulevat auttamaan ja kuski pysäytää auton heti seuraavalle pysäkille ja tulee hänkin auttaamaan. Pääset bussin etupenkkiin ja hyökkääjät jäävät sille pysäkille.

Lupaushuudot kostosta kuuluvat vielä suljettujen bussin lasiovien läpi auton odottaessa pääsytään jatkamaan matkaa. Autoa hakataan. Se pääsee lähtemään.

Laajavuorentie etenee päätepisteeseensä, oletkin siinä vuorossa - joka ei mene Haukkalaan saakka. Sinun pitää kävellä sitä osuutta tietä, joka kulkee metsässä. Sen reitin puolivälissä, Haukkalan lähteen kohdalla vastaasi tulevat ne hyökkääjät. Heillä on puukot esillä. Sinut kaadetaan maahan.

Iskuja, terä työntyy sisääsi. Ehdit huutamaan ennen pimeyttä:

"APUA! AUTT - - -!"

Sua ravistellaan.

"NIKO! Kaikki on kunnossa! Herää, herää. Näet unta! Mä tässä, Markus!"

"AA! uh. täh? Mis mä oon ny? Menikö ne pois?"

"Kaikki hyvin, näit vain painajaista. Me ollaan Äkäslompololla, hotellissa. Kello on puoli viisi."

Niko alkaa tajuamaan asiat ja tunnistaa tilan siksi huoneeksi, johon eilen saavuttiin.

"Ok. Mä.. Mä taisin taas herättää sut.. Anteeksi, mutta.. Sä tiedät.. mulla se kaikki saasta kuplii nyt pahemmin päässä kun koskaan, kun ne muistot piti.. pitää ottaa tajuntaan."

"Ei mitään.. Ymmärrän kyl. Ei haittaa, Aikanen herätyshän meillä oli tänään."

Niko nousee sänkynsä laidalle yhä hengittäen raskaasti. Hän nostaa katseensa Markukseen.

"Kuule. Käykö sulle, jos mennä ulos tekeen aamulenkkiä? Kunhan vaan vessas käyn. Sen jälkeen? Mun on päästävä ulos. Jos vaikka sen tunturin päälle mentäis? Sinnehän meni se polku?"

"Tietenkin se käy. Sen jälkeen se aamupala maittaa vielä enemmän."

Niko nyökkää, totta kaveri puhuu. Aamutoimien jälkeen he lähtevät hotellista. Ilma tuntuu raikkaalta, yön viileys tuntuu vielä varjopaikoissa.

Aurinko on jo noussut. Lomakaupungin kadut ovat hiljaiset, mitä nyt jokunen viime yön yli juhlinut on menossa majapaikkaansa kohden. Taivas on pilvetön. Miehet ovat kiivenneet tunturia puoleenväliin ja pysähtyivät vastaan tulleille penkeille istumaan.

Lapin aitius valtaa maisemaa. Sininen taivas kuten sulautuu kaukana olevan horisontin sinisyyteen, josta se vaihtuu tuntureiden sinivihreään mattoon.

Niko katsoo maisemaa. Paikalta näkee kauas, yli lomakaupungin kattojen yli. Jotta maisemat eivät pahemmin kehityksestä olisi turmeltuneet - on määräyksenä, ettei tänne yli viisikerroksisia rakennuksia saa rakentaa, jotta näki edelleen kauaksi. Hän vetää syvään henkeä ja aloittaa puheenvuorot, he ovat nyt tarpeeksi kaukana - jotta voivat olla rauhassa. Hyönteisiä tietty on, mutta niitä varten he laittoivat karkoitetta.

"Niin Make. Mä näin viime yönä unta Riihisestä, tiedät sen.. Ja tiedät myös mitä mä sille tein silloin teininä. Mistä ei olla puhuttu aikoihin."

"Valitettavasti muistan. Olinhan mä itsekin siinä sun porukassa silloin mukana."

Niko pyyhkäisee silmäkulmaansa ja kohdistaa katseensa jonnekin kauas. Hän jatkaa:

"Markus. Mä kadun sitä ihan helvetisti, se on pahinta mitä mä oon ikinä tehnyt. Siks mä tahdoin lähtee käveleen, kun se uni pyöri liikaa päässä.. Nää maisemat kyl auttaa.. Siinä unessa se kuten sanoi syyn, miksei siitä oo kuulunut tässä pahemmin yhtään mitään. Että olis tappanut itsensä sen takia, kun mä tein sen elämästä silloin helvettiä."

"Niko, en mäkään siitä ajasta ole ylpeä. Vaan hyvänä selityksenähän voi pitää, että me oltiin teinejä. Eihän silloin mitään tajuta."

"Hyytävän totta kyl puhut. Nyt aikuisena tajuaa vaan sitäkin enemmän. Siis mua vaan pelottaa, että jos se uneni olisikin totta. Että se Riihinen tappo ittensä mun takia.."

"Hei, Niko. Mä uskon, että se sun syyllisyys vaan sai sen Riihisen sanomaan unessas niin. Mä itse en ole kuullut mitään sellaista, että se olis kuollut. Tais silloin kuulopuheiden mukaan vaan muuttaa pois Korpilahdelta jonnekin Ouluun, kun sen äiti sai sieltä töitä."

"No hyvä, jos asia meni noin.. Itse mä en niitä korpilahden tyyppejen asioita pahemmin sen lukuvuoden jälkeen muista. Mehän muutettiin sinä kesänä Jyväskylään ja tuli muuta ja yhteydet vaan meni poikki. Kuten tiedät."

"Niin siinä kävi. Kyllähän me vissiin jossain bileissä nähtiin, mut sit kulu pari vuotta ja mä näin sut oottamas sitä bussia ja valehtelit asioistas. Mutta yhteys oli vielä olemassa."

"Totta, se meni niin.. Vaan Markus?"

"Kerro?"

"Siis.. Mähän oon täällä sen takia, että sais vanhat paskat putsattua päästä pois - mutta tuota muistoa mä en tahdo hävittää, sitä - mitä mä sille Riihiselle tein, niin oikea rangaistus mulle on se, että saan kärsiä siitä koko loppuelämäni ajan. Ja jos se mahdollisuus otetaan pois, niin mitä mulle sitten jää? Pelkkää tyhjän päällä oloako? Sitä mä täs pelkään."

"Kai ne osaa säästää sen? Mitä itekin oon sen kuvun teknologiasta lukenut, niin ne aika hyvin osaa kohdistaa vissiin sen säteensä jonkun tekoälyn avulla."

"Joo siitä itekin oon lukenut, mutta kattoo sitten et toimiiko niiden tekniikka.."

"Hei Hakanen. Pois epäilykset! Kyllä ne tietää mitä tekee, ei sun tartte sitä pelätä. Kaikki menee kyllä hyvin!"

"Heh, kiitos Lahtinen. Oot kyl oikees."

"Tietenkin olen! Ainakin mä toivon sitä, sillä - Niko - Mä tiedän tuon katumuksen tunteen. Itsekin kadun sitä - että mä en tehnyt mitään, vaan menin mukana. Kiusata nyt kehitysvammaista niistä sen vammoista..

Että.. Ihan helvetin hienosti tehty meiltä."

"Totta. Ihan helvetin hienoa. Vahva totaallisen itsevihan tunne siitä tulee, kun sitä muistelee. Pitänee tää kertoa sitten siinä tapaamisessa. Jep. Toisiin aiheisiin, aikas komee maisema. Vai mitä, Make?"

"Kyllä. Tänne on aina mukava tulla. Näis maisemissa on taikaa."

"Joo.. Auttaa näihinkin muistoihin.."

Markus nyökkää synkästi - Kaikesta esiintulleesta. Se oli ollut mustin hetki elämässä se välitunti, jolloin Niko oli vaan alkanut kiusata Riihistä enemmän kun muuten ja saanut siihen sitten rienaan liittymään paljon muita oppilaita. Riihinen oli paennut, mutta Nikon johdolla kiusaajajoukko ei päästänyt uhriaan pakoon. Onneksi joku oli hakenut koulun Rehtorin apuun. Tämä kun oli ollut välituntivalvojana tuolloin.

Niko oli saanut ansaitut huudot, hän oli mennyt liian pitkälle joten anteeksipyynnöt eivät enää toimineet. Jälki-istuntoa siitä tuli. Vaan eipä silloin tajunnut, että se jälki-istunto kestää läpi koko elämän.

Markus rikkoo pitkittyneen hiljaisuuden.

"Niko? Kenties kannattaa mun kysyä tätä, ajatellen niitä tulevia hoitojas. Niin se Riihinen. Kun sillä oli se vamma, niin muistaks syytä - et miks se oli ylipäänsä meidän koulussa Orivedel, eikä kuten jossain Jyväskyläs?"

"No mitä mä muistan.. Niin sen tilanne ei jotenkin isompaa erityisjärjestelyy tarvinnu, niin pärjäsi normaalikoulussa. Mitä nyt joutui kiusatuksi. Jatkoinhan mä sen nälvimistä koulun ulkopuolellakin ja siitä sain huutoja."

"Joo, mä muistan. Valitettavasti.."

"Tiedän että tiedät. Huomennahan siitä voi sitten enemmän niille tarinoida tuolla tunturin toisella puolella. Mutta Lahtinen - Kait tämä päivä pitää käynnistää. Nälkäkin olis."

Markus on samaa mieltä ja he nousivat penkiltä palatakseen hotellille aamiaiselle. Puinen penkki jää yksin katsomaan tunturimaisemaa. Istuimen ohi menevä polku kiertelee puiden lomassa takasin rakennusten luo, ja juurtuu Äkäslompolon lomakaupungin ruutukaavaan.

Aterioinnin jälkeen miehet palaavat takaisin huoneeseensa oleilemaan, kunnes sovitty kyyti hakee potilas Hakasen tutustumaan hoitolaitokseen ja Markus pääsee tutustumaan lomakeskuksen tarjontaan paremmin. Häntä kiinnostaa, mihin kaikkeen se saatu saattajan etukortti oikein käy.

Tulee iltapäivä. Lahtinen on viettänyt mukavan päivän tutustuessa paikan tarjontaan, Niko puolestaan on saanut hyvän perehdytyksen HealingDomeen. Hänelle on näytetty se hoitotila, jossa tulevat toimenpiteet suoritettaisiin sekä se - miten laitoksen hissijärjestelmää käytetään. Potilashotellin katolla oleva suuri lasipallo oli tehnyt vaikutuksen. Tämä instaallio on rakennettu sitä varten, jotta talvisin pystyi katsomaan revontulia.

He tapaavat hotellinsa edessä ja menevät huoneeseensa. Kello on kuusi iltapäivällä. Molemmat ovat saaneet syödäkseen päivällä, joten kummallakaan ei ole nälkä. Ei siis ole tarvetta käydä syömässä.

Nukkumaan on mentävä tänäänkin aikaisin, sillä Nikon hoito-aika alkaa seuraavana päivänä yhdeksän aikaan aamupäivästä.

Televisio on hyvä ajantappoväline. Kello tulee sen puolen kymmenen, jolloin laite sammutetaan. On aika iltatoimien. Markus menee ensin vessaan pesemään hampaansa, sitten on Nikon vuoro. Tällä välin hän on sulkenut huoneen pimennysverhot. Ulkonahan on vielä valoisaa.

Pestessään hampaitaan, Niko katsoo itseään peilistä, miehellä on hyvä olo. Huomenna alkaisi elämää paremmaksi muuttava aika.

Saatuaan toimensa suoritetuiksi, hän sammuttaa vessasta valot ja siirtyy vuoteeseensa.

Markus kysyy oloja asettaessaan herätyksiä aamuksi ja Niko sanoo, mitä peilin edessä mietti. Tämä hetki on hyvä. On rauhallinen olo ja väsyttää.

"No sehän kiva kuulla, no eipä sit muuta kun hyviä öitä."

"öitä"

Rakennuksen ilmastointi jälleen humisee ja pieni valontynkä pääsee pimennysverhojen läpi huoneeseen. Tällä kertaa Hakanen ei näe haamuja, vaan saa nuppiinsa rauhallisen unen.

12.0
NIKON HOITOJAKSO ALKAA Elämäntarinan kerrannan aika

Puhelimen herätysääni kuuluu. Niko havahtuu siihen ja on hyvillään, että sai nukuttua ilman painajaisia, Lahtisen rauhoittavat sanat viime aamuna olivat rauhoittaneet olon. Tämäkin on herännyt ja sulkee hälyn.

"Huomenta. Miten yö meni?"

"Huomenia vaan, Joo yllättävän hyvin. Mä en nähnyt painajaisia."

"Hieno homma!"

Niko hymyilee takaisin, hän on noussut jo istumaan vuoteensa reunalle todeten, että nyt pitäisi vain aamutoimet saada nopeasti hoidettua, että pääsisi syömään aamupalat ja sit lähdettyä. Lahtinen on samaa mieltä. Pian on aamiaiset syöty ja lavastus vaihtuu punaiseen farmarimallin henkilöautoon.

He lähtevät ajamaan kohden HealingDomea, reitti sinne vie heidät takasin samalle tielle jota kautta miehet Kittilästä tullessaan ajoivat. Tällä kertaa he kääntyvät risteyksestä ennen tunnelin suuaukkoa laitokselle johtavalle tielle - vanhalle valtatielle.

Tiellä on 50 kilometrin nopeusrajoitus, jottei sen liikenteen äänet haittaisi hoitolaitosta. Tietä pitkin kulkee potilasliikenne, niin henkilö kuten linja-autoillakin. He ohittivat sen tulevan rautatieaseman maan päällisen rakennustyömään. Siihen tulisi matkakeskus, josta bussit kulkisivat niin hoitolaitokselle, kun muuallekin Äkäslompolon lomakaupunkiin.

Itse laitos näkyy puiden latvojen lomassa heidän hitaasti lähestyttyä sitä. Nikoa alkaa hymyilyttämään. Pitkä odotus on ohitse. Matka on nopeasti ajettu ja he saapuivat parkkipaikalle. Markus ajoi heille osoitettuun parkkiruutuun, tämä HealingDomen käytäntö helpottaa asiointia. Saattajille on oma aikavarattu parkki.

Autossa on tarvikkeita parin repun verran, joita Niko tarvitsee hoidon tueksi - sekä matkalaukku vaihtovaatteille. Markus otti repuista ensimmäisen, sen kevyemmän ja matkalaukun. Niko puolestaan otti selkäänsä sen raskaamman kantamuksen.

Hän vitsaili, että nythän se elämän painolasti on kirjaimellisesti painamassa.

Markus toteaa tuohon:

"Niin.. Sitä vain että taitaa olla liian myöhäistä nyt ettiä sitä rautakauppaa et sai muoviletkua ja jeesusteippiä?"

Nauru tekee Nikolle hyvää. Hän hipaisee nyrkillään kiitokseksi Markusta olkapäästä. Tämä hymyilee, näin hän saattaa ystävänsä koettelemuksiin - tekemällä tälle paremman mielen, viitaten siihen tulomatkalla lausuneensa kommenttiin.

He kävelevät laitoksen eteisrakennuksen etuovista sisään ja kylttejen mukaan siirtyivät saattajille tarkoitettuun odotustilaan, jossa henkilökuntaa on heitä vastassa. Hoitohenkilö sekä potilashotellin virkailija kärryn kanssa.

Hoitohenkilö esittelee itsensä Susannaksi.

Käydään selvitys, missä kantamuksessa on hoitoa auttavat tavarat. Mukanahan heillä on ne reput ja matkalaukku Tarvittavat ovat repuissa, joten ne jäävät Nikolle. Potilashotellin virkailija ottaa matkalaukun ja kertoo vievänsä sen valmiiksi Nikon huoneeseen. Susanna kertoo puolestaan Markukselle ajan, koska Nikon voi noutaa.

Ensi keskiviikkona aamuna kello 11. Tämä sama paikka.

Miehet hyvästelivät toisensa ja Niko seuraa naista odotustilan vieressä olevaan hissiin.

Eteisrakennus on suuri viisikerroksien puolikupoli, joka kätkee sisäänsä, kahvilan, potilashotellin vastaanoton ja laitoksen ruokalan sekä hissiterminaalin.

Rakennus on avoin siitä kohdasta, josta se sulautuu muuhun kompleksiin: kahteen puoliskoon kymmenen kerroksista kuusikulmaista vastaanottorakennusta, joiden muodostaman kehän keskellä on toimistorakennus, jonka yhteydessä on myös kupolin huipulla oleva näköalatasanne.

Avoimen kohdan molemmilla puolilla kapselihissejen terminaali. Hissiverkosto kulkee suuren rakennuksen sisäseinien tuntumassa. Hoitopaikkoja on yhteensä ympäri laitosta 1500 kappaletta. Kapselihissiverkoston kullakin kapselilla pääsee kaikkialle parissa minuutissa. Niin potilashotelleihin, kuin kaikkien hoitotilojen auloihin.

Hetken odottelun jälkeen yksi terminaalin ovi aukeaa ja Niko astuu Susannan perässä hissikapseliin. Nainen näyttää laitteeltaan koodia hissin kameralle. Hissin näyttöön tulee hoitopaikan tiedot ja kapseli lähtee liikkeelle.

Niko ihmettelee laitetta.

"Aikas kehittyneitä hissejä täällä teillä. Ohjauskeskus taitaa olla suuri?"

"Kyllä, näitä kapseleita ohjaa tekoäly - niin homma toimii sujuvasti."

"Niin.. Olenkin lukenut, että sitä jo jossain koekäytetään. Jännä juttu, en ennen oo ollut tälläisessä hississä."

"Moni sanoo tätä näitä meidän hissejä ihmeellisiksi. Ei näitä tartte pelätä, nämä kapselit eivät pääse törmäämään toisiinsa sen tekoälyn ansiosta. Mutta nämä ovat kyllä nopeita, sillä olemme jo perillä."

Hissi on kulkenut suoraan ylös kuudenteen kerrokseen ja siitä se liikkui vaakasuoraan Nikolle varatun hoitotilan aulan kohdalle, josta se siirtyi aulan ovien kohdalle, pois muiden kapseleiden tieltä. Matkalla nainen kertoo, että hän on mukana hoitotapahtumassa laitteen toisena käyttäjänä, joten on läsnä tapaamisessa.

Hissikapselin avautuvat ja Susanna opastaa Nikon vastaanottohuoneen ovesta sisään samalla

Täällä hänet ohjattiin lääkärin vastaanottotilaan. Hoitohenkilö jää oven viereen odottamaan, Niko pyydetään lähemmäksi työpöytää. Lääkäri tervehtii.

Lääkärin vastaanottohuoneen ikkunaseinä ovea vastapäätä, lääkärin työpiste on siitä oikealla ja heti oven jälkeen on tuoli, johon Susanna istuu. Lääkäri tulee tervehtimään Nikoa.

"Tervetuloa Herra Hakanen. Minun nimeni on Petteri Välijoki. Istukaa, olkaa hyvä - niin aloitamme henkilökohtaisen tutustumisen, jonka yhteydessä teemme hoitosuunnitelman. Toimin neuroradiologinanne."

"Mukava tutustua."

"Kiitos samoin. Niin Sähköpostillahan me täältä laitokselta olemme olleet Teihin käytännön kysymyksissä yhteydessä, joten tiedämme jo jotain tilanteestanne. Olette tullut tänne saamaan apua, joten käymme heti asiaan. Hoitomuodoistamme kerron sitten myöhemmin lisää. Tallennamme keskustelumme hoitoanne varten. Tähänhän annoitte suostumuksenne?"

"Kyllä. Ja en pidä teitittelystä."

"Kiitos. Kyllä voimme kutsua sinua etunimelläkin. Eli minkä takia olet hakeutunut tänne?"

"Kiitos.. joo.. Mä olen täällä sen takia, etten ole oikein päässyt suurien menetysten yli. Isän kuolema ja siitä johtuneet mielenterveysongelmat sekä muut terveysongelmat.. Ja kun asiat pyörivät koko ajan mielessä - se haittaa elämää. Unirytmiä ja sitä myötä kaikkea. Masennusta ja toisinaan itsetuhoisia ajatuksia tulee mieleen. Ei niin pahasti, että mä tekisin jotain itselleni. Mä vaan katoilen.

Eli en ota puhelinta mukaan ja lähden vaan menemään. Tuolloin näen kaupungilla, siis Jyväskylässä, kuten haamuja, eli kuten muistot tapahtumista tulevat päälle siten - että saatan nähdä ne. Sekä tämä asia, joka avaa niitä haamuja.. Olin nuorena hoidossa vakavan masennuksen takia nuorisopsykiatrisella, jossa koin aika julmia ja kammottavia asioita. Koin väkivaltaa sekä seksuaallista lähentelyä. Ne muistot kummittelevat mielessä ja liittyvät myös äsken kertomiini niin sanottuihin haamuihin."

"Ovatko nämä niin sanotut haamunne hallunasaatioita vai valveunia?"

"Enemmän valveunia, pysyviä sellaisia. Tietyt kadunkulmat, tilanteet, ajoneuvot sekä samoilta näyttävät ihmiset aiheuttavat niitä"

"Mitä tarkoitatte samoilta näyttävillä ihmisillä?"

"Joo. Eli tarkoitin isältäni, tai sitten nuoruuden hoitopaikkani sairaanhoitajilta, potilastovereita, pahoinpitelijöitäni tai sitten ihmisiltä - jotka ovat kiusanneet mitä tai minä heitä. Kerronko tässä sitten elämäntarinani vai miten tämä etenee?"

"Kertokaa vain elämäntarinanne. Se syventää meitä tilanteeseenne papereita paremmin."

"Eli joo. Niin. Mun elämäntarina.. Synnyin Korpilahdella vuonna 1976. Lapsuudenperheeseeni kuului. Isä, äiti ja isosisko. Lapsuus oli mukavaa aikaa, Ala-asteen kävin Korpilahdella, sit muutettiin 1990 luvun alussa Jyväskylään, kun isä sai uuden työpaikan.

Mä en ottanut muutosta hyvin, vaan aloin kapinoimaan. En menestynyt koulussa, kaikki kaverit jäivät sinne Korpilahdelle. Samoihin aikoihin vanhemmilleni tuli avioero.

Isä muutti pois. Isosisko asui tuolloin jo omillaan Tampereella, joten jäin äidin kanssa kaksistaan.

Mä masennuin. Yritin tappaa itseni ja mut ohjattiin nuorisopsykiatriselle, jossa vietin 3 vuotta. Sen jälkeen mä menin ammattiopistoon, luin automekaniikoks. Sit hommasin ajokortin ja auton 20 vuotislahjarahoilla. Yritin automekaniikon hommia, mutta jouduin ne lopettamaan vuoden kuluttua kun aloin saamaan öljyjen ja bensojen hajuista astmaattisia oireita.

Sen jälkeen kesti jotain kaksi vuotta työttömyyttä, ennen kun tein seuraavan liikkeen elämässäni. Eli vaihdoin sit kaupanalalle - jolla olinkin sen 15 vuotta. Oli siis ruokakaupan myyjänä. Sitten isä kuoli ja otin sen kai liian raskaasti. Jäin sairaslomalle ja se kun vaan pitkittyi - niin juttelin pomon kanssa ja irtisanouduin. Näihin aikoihin aloin näkemään ensimmäisen kerran menneisyyteni haamuja.

Kesti neljä kuukautta ja sitten työkkärissä oli pakollinen aktivointipalaveri. Sen kautta jouduin kuntouttavaan työtoimintaan, jonka tarkoitus oli kuntouttaa mut ja ylläpitää työkykyä yllä. Niin ei käynyt paikasta johtuvista syistä, joten lopetin sen hyödyttömänä. Olin jo tuolloin työkyvytön. En muista nyt sen tarkkaa nimeä, millä nyt olen - sanotaan vaikka sairaslomaksi. Sillä oon ollut siitä asti. Mutta minulle diaknosoitiin lievä psykoosi ja muu määrittämätön mielenterveyden häiriötila. Se selittää kaiken, mitä mä olen tässä kokenut. Sain siihen lääkityksen, jolla se helpotti. Mutta liittyen nuoruuden pahoihin kokemuksiin nuorisopsykiatriselta - niin se lääkkeiden otto jäi kesken. Se kun lisäsi vain ahdistusta.

Ja..

Sitten kuukauden siitä päästä lääkärini suosittelevat tätä laitostanne. Olin kyllä jo kuullut tästä paikasta ja koska vanhat asiat olivat alkaneet ahdistamaan liikaa - mainitsemani niin sanotut haamut.. Tahdon ne pois päästäni. Mä olen kuten jatkuvassa sodassa itseni kanssa pääni sisällä. Joten siksi olen täällä."

"Ymmärrämme. Olet kertomasi mukaan ahdistunut ja tunnet olevasi umpikujassa. Myös se saamanne diaknoosit näkyvät tiedoissanne, otamme sen huomioon. Entä koetteko olevanne epäonnistunut elämässä? Mitä elämässäsi oli, ennen kertomisiasi menetyksiä?"

"Töissä mä olin, elämä meni hienosti. Tunsin, että elämälläni oli tarkoitus. Siinähän se on lyhyesti mitä ennen oli, olin kaiketi ihan onnellinen. Sitten tosiaan isä kuoli ja jäi paljon sanomatta.

Mä sairastuin masennukseen uudelleen ja jouduin siis työttömäksi. Vähän aikaa pärjäsin säästöilläni, mutta niiden alkaessa loppua - myin autoni, katuen sitä sitten myöhemmin. Liikkumaan pääseminen auttoi masennukseeni. Jäin siis kaupungin vangiksi. Menneisyys alkoi kummitella pahemmin, vaikka mun paras ystäväni Markus tuki mua ja sen kyydillä pääsi matkustelemaan, pois edes hetkeksi Jyväskylästä. Hänen kyydillään tänne tulinkin. Muita tukijoita minulla on se siskoni, hän muutti viisi vuotta sitten Tampereelta takaisin Jyväskylään. Mutta joo..

Eli parin kuukauden päästä isän kuolemasta, mut siis ohjattiin kuntouttava työtoimintaan. Vihasin olla siellä, mutten silloin pystynyt muuhunkaan äsken kertomieni asioiden vuoksi. Haittasi työkykyäni myös siellä nää vaivani. "

"Aivan.. Kerroit sinulla olevan myös terveysongelmia? Minkälaisia ne ovat? Saatamme saada osan niistäkin hoidettua pois."

"Huimausta, enemmän portaissa. Tuntuu että joko kaatuisin taaksepäin, jos joudun seisomaan portaalla - kuten liukuportaissa tehdään. Tai sitten että kaadun alaspäin ja siksi pitää ottaa tiukemmin kaiteesta kiinni. Mitään en oikein pysty kantamaan portaita alas mennessäni. Ahdistuskohtauksia liittyen korkeanpaikan kammooni. Se fobia on lyhyen ajan kanssa vain pahentunut."

"Aivan.. Kerro sitten mistä ikävistä muistoista tahdot eroon? Ja mistä et?"

"Hyvähän se olisi päästä niistä.. Ensinnäkin vanhat pahat muistot nuorisopsykiatriselta, sen aiheuttamat ahdistukset. Jotkut pahat muistot omasta isästäni, josta tahtoisin muistaa vain kaiken hyvän.

Yksi huono muisto, josta en tahdo päästä eroon on se - että olin aikoinani koulukiusaaja. Purin omaa pahaa oloa itseäni heikompiin ja kadun nyt sitä todella syvästi. Sitä katumusta en tahdo itsestäni poistaa.

Ja sitten terveysongelmistani lisää sen verran, että ne taisivat alkaa, kun ylitin kerran kaksi vuotta kaiteetonta siltaa ja liukastuin. Kaaduin aika lähelle sillan reunaa. Tämä silta oli remontin alla oleva maantiesilta, josta oli kymmenen metrin tiputus alas vesistöön. Säikähdin pahasti tapahtunutta."

"Niko, me voimme auttaa sinua. Nyt kerron tarkemmin hoidoistamme, jotain saatat tietää jo esitteittemme kautta. Eli käytämme tekoälyohjattua fMRI - laitetta, joka käyttää funktionaallista mangeettikuvausta . Samaan aikaan kun sillä tutkimme aivojasi, niin käymme muistoja läpi. Näemme tuolloin, missä kohtaa aivojasi kyseinen muisto sijaitsee. Laitteen kuvaamia tietoja säilytetään vain hoitojaksosi ajan ja ne salataan kAES - salauksella."

"Aivan. Se taisi liittyä teilläkin olevaan kvanttitietokoneeseen? Niin mä jostain luin."

"Totta. Keskustietokoneemme on tekoälyjä pyörittävä kvanttitietokone. Joten tietosi ovat turvatut. Datakeskuksemme on laitoksemme sisällä, niihin ei siis pääse ulkopuoliset tahot. Hoidon alussa sinun täytyy elää uudelleen kaikki pahat muistot, sillä siten saamme parhaat hoitotulokset. Käsittelemme samalla aivoistasi pois ne hermoyhteydet, jotka aiheuttavat sinulle tämän hetkisen elämäsi. Sinä varmaan olet valmis tähän nyt heti ja mukanasi on asiat muistamisen tueksi?"

"Kyllä. Ne ovat noissa repuissa. Tahdon edetä tässä hommassa heti. Mikä on seuraava askel?"

"Ensin käymme elämääsi läpi käymällä tuomasi asiat läpi. Käymme elämäsi ihmiset läpi, ja keskitymme pahoihin asioihin, jotta ne muistuisivat mieleen paremmin. Tämän teemme operointitilassa, joka sijaitsee viereisessä huoneessa. Siellä on meidän tutkimuslaitteemme, laitat vain siihen kuuluvan kypärän päähäsi ennen keskusteluamme. Sitä ei tarvitse jännittää. Kypärä on kevyt ja ilmastoitu. Seuraamme aivojasi koko ajan, jotta huomaamme juuri sinun aivojesi toimintaa paremmin, ettemme tee virheitä ja tuhoa vääriä muistojasi. Kypärän teknologia skannaa siis aivojasi koko ajan ja sen datasta teemme aivojesi 3D mallin.

Kun skannaus on tehty, meillä on tietokoneella kuva aivoistasi - jota sitten käytämme karttana varsinaisessa hoidossasi, jonka suoritamme huomenna kehittämällämme BrainWawe™ - hoidollamme. Eli niin sanotulla funktionaallisella mangeettikuvauksella, josta jo kerroin. Se tutkii aivoistasi veren happipitoisuuden muutoksia. Nämä kohdentavat kuvauslaitteen radiosäteilyn juuri siihen kohtaan aivoissasi ja tuhoavat yksittäiset hermosolut, jotka sisältävät kyseisen muistoon liittyvää tietoa."

"Ymmärrän.. siis hoitonne idean, mitä kerroit."

"Hyvä. Ja valokuvat ja mahdolliset videot sekä asiat tallennamme siinä samalla, jotta voimme käyttää niitä hoidon varsinaisessa vaiheessa huomenna.

Hoitomme ei satu, se tuntuu päässäsi samalta kun esimerkiksi vahvan kahvin aiheuttama olo. Sinun täytyy olla täysin rehellinen ja puhua asioista, vaikka ne tuntuisivat noloilta tai vaikeilta ottaa esille. Ymmärrättekö tämän"

"Ymmärrän, sitenhän te pääsette jyvälle, että missä kohtaa aivoja se tietty muisto kulloinkin on."

"Aivan niin. Eikä jälkimmäistä hoitolaitetta tarvitse pelätä. Siinä siis makaat selälläsi ja pääsi on kuten magneettikuvauslaitteen sisällä. Siellä on näyttö ja puheyhteys. Me olemme sen huoneen ulkopuolella ja seuraamme sinua eri laittein sekä ikkunasta. Tuolloin me näytämme valokuvia ja asioita sinulle koneen näytöllä sekä puhumme tänään esille tulleista vaikeista asioista.

Tähdennämme vielä, että saamasi hoito auttaa vain jo sinulla oleviin pahoihin muistoihin ja traumoihin. Tarvitset uuden hoitokerran, jos siihen tulee tulevaisuudessa tarvetta - koska aivot tekevät koko ajan uusia hermoyhteyksiä luodessaan muistoja. Oletko ymmärtänyt tämänkin?"

"kyllä. Olen lukenut postittamanne ennakkotiedot tarkkaan ja tutkinut netistä lisätietoja. Minä tahdon onnistua tässä."

"Asia selvä, nyt aloitamme hoitonne. Olkaa hyvä ja seuratkaa meitä viereiseen huoneeseen. "

Niko seurasi hoitajaa ja lääkäriä seuraavaan huoneeseen, jossa mainittu aparaatti oli. Se tietokoneisiin yhdistetty kypärä, samankaltaisen näköinen mitä voi tavata kampaamoissa hiustenkuivaajana. pehmeä istuin, jonka vieressä näyttö sekä pöytä. Nikoa ohjattiin kypärän laitossa ja repusta hän kaivoi vanhoja valokuvia, kirjeitä yms. tavaraa - joita hän ei ollut lukenut tai katsellut aikoihin.

Kone käynnistettiin ja Niko huokaisi. Tästä ei tulisi mukava muistelu. Tosin tuttujahan asioita ne jokaöisistä unista olisivat.

13.0
ILLANVIETTO Yhden illan ystävien kesken.

Sen jälkeen kun Markus oli vienyt Nikon hoitojaksolleen, oli hän nauttinut maisemista, ajanut gondolihisseillä sekä köysiradoilla ja siten tutustunut paikkaan. Hän oli ostanut kahden päivän täyspaketin, johon kuului pääsy kaikkiin palveluihin. Gondolihisseihin, köysirataan sekä alennusta tietyistä ruokaravintoloista. Saatu saattajien etukortti oli ollut kovassa käytössä.

HealingDomen tulon jälkeen koko Ylläs siis oli muuttunut suuremmaksi kokonaisuudeksi. Oli ravintoloita, kauppoja ja hotelleita sekä luontopolkuja ja köysiratoja lähituntureille, joissa pystyi rauhoittumaan.

Niillä hän oli ajellutkin, käyttänyt hiljaisia paikkoja hyväkseen - kerta niitä oli rakennettu HealingDomen asiakkaiden käyttöön, joita saivat käyttää myös täyspaketin ostaneet potilaiden saattajat.

Nyt on jo tullut ilta. Markus oli viettänyt alkuillan huoneessaan katsoen televisiota, jossa oli ollut elokuva - jonka teemana oli isyys. Leffa oli saanut ahdistuksen jälleen kasvamaan ja siten tahtomaan uloslähtemistä. Jotta maisemat ja tunnelma saisivat pinnalle tulleet tunteet taas katoamaan.

Kello oli vartin yli yhdeksän, kun mies sammutti television ja vaihtoi vaatteet. Verkkarit vaihtuivat farkkuihin, ilta voisi olla viileä - joten Markus otti yllensä pitkähihaisen paidan sekä nahkarotsinsa. Mies tahtoi muiden ihmisten seuraan, yksinäisyys saisi alkaneen ahdistuksen vain kasvamaan.

Hotellihuone saa siis jäädä ja ulkona rakennuksesta häntä odottaa se - mitä mies on tullut hakemaankin: Lomakeskuksen kesäillan vilinää.

Taivas oli pilvistynyt, mutta yhä oli valoisaa kuin päivällä.

Pian Markus onkin jo vastaan tullessa pubissa.

Mies tilaa juoman ja jää baarijakkaralle sitä nauttimaan. Paikan kaikki pöydät näyttävät olevan varattuina. Samapa se. Tavallaan hän nauttii tilanteesta, tavallaan ei. Musiikki soi ja ravintolan puheensorinasta ei saa mitään otetta. Hän ottaa hörpyn tuopistaan ja alkaa taas miettiä omia juttujaan sekä tätä päivää.

Komeata maisemaa oli Äkäslompolo tarjonnut, ajanvietto mahdollisuudet olivat monipuoliset. Markus oli matkustanut niillä köysiradolla ja pienen ruuhkan takia joutunut sellaisen samaan vaunuun yhden lapsiperheen kanssa. Tämän isä oli kutsunut Markuksen kyytiin, jottei tarttisi odottaa seuraavaa.

Köysiradan reitti kulki yli pienen tuntureiden välissä olleen järven.

Kyllähän siinä enemmän juttuun oli tullut sen isän, Peten, kanssa. Matka kun oli kestänyt sen vartin, jonka aikana Pete oli ylpeänä esitellyt perhettään: Aatu oli 3 vuotta ja Jussi 5 vuotta.

"Ja Maarit on sen 32 vuotta."

Oli perheen äiti tokaissut hymyillen miehensä puheen päälle. Sitä vähän oli naurettu.

Pojat olivat vaunun ja maisemien lumoissa ja kyselivät kaikkea, eivätkä olleet Markustakaan vierastaneet pahemmin. Kysyivät että tietääkö setä - kuinka korkealla tää menee?

Kyllähän Markus sen tiesi. Odottellessa mies kun oli tutkinut tämän radan infotaulua. 40 metrin korkeudessa tässä mennään.

Huipulla he poistuivat vaunusta ja toivotettiin hyvät jatkot ja päivät. Perhe poistui kävelyreitille, pojat vielä vilkuttivat Markukselle, kivalle sedälle, hyvästejä ja tämä vilkutti takaisin.

Tämä jälkeen hän oli kävellyt vastapäiseen suuntaan, vähän syrjemmälle katselemaan maisemia ja köysirataa.

Samalla miettien sitä, kuinka onnellinen mies se Pete tuntui olevan. Kiva perhe hänellä oli.

Tuolloin Markus oli pyyhkinyt pari kyyneltä pois ja alkanut tutkimaan sitä luontoreittiä saaden olon rauhoittumaan. Lapin karussa maisemassa on taikaa.

On ollut siis mukava päivä, pienine sortumiseen - mutta mies on sellaisiin tottunut. Markus ottaa jälleen siemauksen puolityhjästä tuopistaan ja miettii sitä köysirata matkaa. Mukava perhe oli sattunut mukaan.

Sellaisen isänä olisi kiva olla. Kasvattamassa lapsista aikuisia, näkemässä miten ne kasvaisi ja silleen. Eikä olla vain se 'kiva setä' jossain hiton köysiratavaunusta.

Markus huokaisee - juo tuoppinsa loppuun ja tilaa toisen, Jääden samalle baarijakkaralle sitä hiljalleen juomaan. Menee siinä vielä kolmaskin samassa paikkaa istuen. Isyystunteet alkavat pikkuhiljaa ottaa liikaa tunteisiin ja hän päättää lähteä.

Ei hän tässä pubissa tahdo nyt alkaa yksin kyynelehtimään.

Markus siirtyy taaksepäin noustuaan jakkaraltaan ja törmää toiseen asiakkaaseen.

"Anteeksi! Mä olin niin ajatuksissani, etten huomannut sua."

"Eipä toi mitään. Itse asiassa mä olin tulossa kysyyn sua meidän seuraan tuonne meidän loossiin? Kun sulla taitaa olla asioita mielessä? Näytit siltä?"

"Joo. On mul asioita, joo.."

"Niin.. Me nähtiin sut tuolta meidän pöydästä ja siellä kun porukassa jutellaan tänä iltana asioista. Aateltiin kutsuu sut pöytään kans istumaan, kun yhdelle vielä olis paikka. Et jos seura kiinnostaa, niin tervetuloa pöytään."

"Kiitos, voisinhan mä tullakin. Parempi se kun itse märehtiä yksin."

"Totta. Nii mä oon Oskari. Tilaan vaan uuden kierroksen ja mennään sit pöytään. Ja tarjoon siis sullekin."

"Kiitos. Ja mä oon Markus, voin muuten auttaa niiden juomien kans."

"Juu, kiitti. Ei tartte tarjotinta tuoda takas sit."

Oskari tilasi neljä tuoppia ja Markus kantoi niistä kaksi pöytään Oskarin perässä. Esittelyt käytiin läpi. Markuksen vieressä istui Ilmari, tätä vastapäätä Joonatan ja Oskariinhan Markus oli jo tutustunut. Ensin kilistettiin uudelle ystävälle ja alettiin kysellä asioita, kaikki jäisi tähän pöytään - mitä kerrottaisiin.

"Kato, kun me kaikki kolme ollaan sinne heelindomeen menos ens viikolla. Niin tässä nyt jutellaan kaikkea. Et tervetuloa seuraan."

Joonatan selostaa ja Markus kiittää, ottaa hörpyn - jonka jälkeen alkaa kertoa, miksi hän on nyt täällä ja mitä on mielessä.

"Joo.. mun tarinahan meni siten, että oli täällä kaverin kuskina - joka nyt on hoidossa siellä HealingDomessa.

"Kaipaisin kyllä itsekin hoitokertaa, vaan ei mulla siihen rahaa olis. Mulla tarina menee niin, että surettaa toisinaan liikaa - etten ole isäksi päässyt. Ja pääsyy siihen on se, että olen liian kiltti mies. Mulla on ollut pitkäaikainen on/off suhde yhteen naiseen, joka valehteli että saisi lapsia. Ja aina kun yritän lopettaa suhteen - hän uhkailee itsemurhalla. Jota mä en tietenkään tahdo tunnolleni.

Kuvio vain kestänyt jo vuosia samanlaisena sen ensimmäisen eron jälkeen ja se sittemmin on tuhonnut kaikki mun orastavat muut naissuhteet. Eli äitiehdokkaat karkoittanut.

Siinähän se. Olen olosuhteiden johdosta lapseton isä. Siksi olin lähtemäs, ja törmäsin suhun, Oskari, kun äsken ne asiat alko käymään liikaa tunteisiin. Kato kun tänään tapasin tosi mukavan lapsiperheen isän, oli ylpeä perheestään - esitteli mut niille, sil oli kaks pientä poikaa - jotka ei vierastaneet mua yhtään. Tää oli niis gondoleis. Tuossa baaritiskillä mä mietin, et siinä oli tosi onnellinen mies ja itsekin tahtois olla samanlainen. Eli tunteisiin alkaa mennä asia liikaa. Menee käymään aika usein jo."

Johon Oskari nyökkää ja Joonatan hymyillen toteaa:

"Markus, tässä sulle kohtalotoveri. Itse olen menossa just samasta syystä ens viikolla tonne. Mäkin olen lapseton isä."

Miehet kättelevät käyttäen voimaa puristuksessa, Joonatan jatkaa:

"Vaan yhellä erolla sun tarinaan, Markus. Mulla oli joskus perhe."

Tässä välissä Oskari ja Ilmari lähtevät ulos tupakalle - he tietävät tarinan, Joonatan jatkaa tarinaansa heidän poistuttuaan ja Markus siirtyy istumaan Joonattania vastapäätä.

"Niin Markus, siis mulla oli joskus perhe. Koin isäksi tulon ja lapsen menetyksen. Juttu menee näin.. Tästä on se viisi vuotta aikaa.

Se oli sellainen päivä, se pahin. Tehtiin perhejuttuja, leikittiin Samun, mun kolme vuotiaan pojan kanssa..."

Joonatan nielaisee, pyyhkäsee silmäkulmaansa ja jatkaa:

"Niin mun pojan kanssa. äh.. Kyllä mä tän taas jaksan kertoo.. Pelattiin siis jotain noppapeliä. Samu jäi Emmin.. siis äitinsä kanssa, kun mun piti käydä vaan vessas. siis vain jotain puoli minuuttia kului aikaa. Kun tulin takaisin, niin Emmi puuhas kännykkänsä kanssa ja Samu yritti yskimistä. Oli napannut sen nopan ja nielaissut karkkina."

Joonatan noteeraa Markuksen vakavan katseen nyökkäyksellä ja jatkaa:

"Kyllä - oikein arvasit, noppa oli mennyt henkitorveen ja niin syvälle että siinä oli hätä käsissä. Hätäkeskukseen soitettiin, vastas ne kyllä sit heti ja antoi ohjeita, haimetin otetta ja ambulanssi on tulossa. Tulihan se siitä sitten pihaan.. Se.. oli aika kokemus."

Joonatan ottaa hörpyn tuopistaan ja pyyhkäisee kämmenselkään kyyneleen sänkiseltä poskeaan. Tämän stoorin kertominen on joka kerta rankka kokemus. Hän henkäisee ja taas jatkaa:

"Emmi lähti ensihoitajia vastaan ja mä yritin pitää lastani hengissä. Annoin pelastajille tilaa, noppa lähti kyllä irti kurkusta.. Vaan se oli liian myöhäistä. Samu.. Mun poika.. ei reagoinnut mihinkään. Ne kuljetti sen nopeasti ambulanssiin, mentiin mukana sen auton viereen kattomaan, kun.. Ne.. ne yrittivät kaikkensa, mutta.. ei ollut enää toivoa.. Mun poika todettiin kuolleeksi siinä autossa."

"Otan osaa!"

"Kiitos.. No ei me sen Emmin kanssa sitten kauaa enää oltu yhdes. Mä syytin sitä asiasta ja niin se nainenkin teki. Ja tekee yhä. Homma siis ei enää toiminut.. Mut täällä kun on ne hoidot, selvittelin oman lääkärin kanssa asioita - niin tämä menetyksen tuskahan on sitä, että aivot ovat muhineet jossain ihmeen dopamiinissa tai jossain ja ovat nyt yliaktiiviset. Ne osaa täällä kuten resetoida pään, että voi jatkaa elämää. Ei ahdista liikaa lapsiperheiden näkeminen"

Markuksen ei tarvitse kertoa, että kokee Joonattanin kanssa samaa tuskaa - Kyyneleet kertovat sen. Hän jälleen kiroaa asiaa, pyyhkii vedet naamaltaan kämmenselkäänsä. Joonatan ymmärtää, sillä valuttaa hänenkin silmänsä.

Tässä vaiheessa muut palaavat takaisin pöytään. Joonatan päättää puheenvuoronsa taas pyyhkien poskiaan. Markus esittää jälleen osanottonsa ja taas kätellään käyttäen voimaa. Joonatan selvittelee itseään vähän aikaa - kiroaa kyyneleitään ja lopulta hymähtää:

"Että - Markus - tälläinen juttu mulla."

Johon tämä vastaa:

"Sä sait sentään olla isä ne kolme vuotta. Mä tahtoisin olla jollekin se isi edes sen aikaa.."

Nyt oli Markuksen vuoro kuivata jälleen kuivata poskiaan ja kirota itkua. Asialle kilistetään, tää on tätä oikeeta asiaa - elämää! Tunteet näkyvät raavaalla miehellä.

Tämän jälkeen Ilmari alkaa vuorostaan puhua omaa tarinaansa..

"Eli nyt Make tietää ainakin sun tarinas, Jonsku. Mä voin alkaa kertomaan omaani, no ainakin yhtä niistä. Mulla se pää on aika sekaisin kaikesta."

Joonatan naurahtaa siihen:

"Mut toi on kyllä iha - siitä huolimatta - täysin yhteiskuntakelpoinen!"

Markus vastaa tuohon nauraen:

"Niihän me kaikki taidetaan ollaan, kaikesta huolimatta!"

"Muut yhtyvät ajatukseen, sille kilistellään taas ja Ilmari alkaa viimein kertoa asiaansa:

"Nii.. mun tarina... Tässä pari vuotta sitten, yöllä. Viikonloppuyönä. Se oli mun puolituttu - jota en sittemmin sen illan jälkeen ole nähnyt. Tapasin siis sen sekavan oloisena kadulta, luulin ensin että se olisi ollut kännissä - mutta selvin päin oli. itkuisena. Kyseessä siis melkein kolmekymppinen mies. Se mitä se vastas, kun mä kysyin - että mikä on? Kaikki kunnossa. Tätä mä en itsekään uskonut, mutta se sanoi, et sen isä oli kuten raiskannut sen. Mä en ehtinyt vastaamaan, kun paikalle tuli muita ihmisiä, joiden kanssa tuli jotain ihmeen härdelliä ja se kaveri katosi sillä välin yöhön. Etsin kyllä sen härdellin jälkeen, mutten löytänyt. Enkä mä sitä kaveria enää ole nähnyt. Katos yöhön mielentilassa, jota olis ollut hyvä seurata."

Markus jälleen vakavana vastaa siihen:

"Aikas paha kyllä. "

"Jooh.. En saanut siihen sen jälkeen mitään yhteyttä. En ollut aikoihin soittanut sille, oltiin enemmän nähty kaupungilla aina silloin tällöin pussikaljoilla tai sitten pubissa. Siten siihen olin tutustunut. No kun mä siitä tietty soittelin sen perään sinä yönä, niin sen puhelin ei ollut päällä. Tuli tiedote - että sen numeroon ei saada nyt yhteyttä. Sitten kun odotin pari päivää ja soitin, niin tuli uusi tiedote - ettei numero ollut enää käytössä."

Ilmari ottaa kunnon hörpyn olutta ja jatkaa ääni vähän sortuen:

"Se löytyi sitten lähimetsästä hirttäytyneenä. Nyttemmin se hetki on tullut mun uniin vähän liikaakin, se tyyppi kummittelee mulle ja syyttää, etten pelastanut. Siksi täällä. Tätä kun on kestänyt se puolitoista vuotta ja sit kuulin tästä paikasta, niin aloin säästään. Sais sen haamun pois päästä, niin olisin tyytyväinen. Samaan hintaan kuulemma ne sais mun sairaalloisen korkean paikan kammonikin pois. Sekun kans haittaa elämää helvetisti."

Johon Markus toteaa:

"Kummitukset pois päästä, niin oli parempi elämä. Tiedän mitä sä tarkoitat, siksi mun kaverikin on täällä.. Siis osasyy, silläkin ne korkeat paikat tuottaa hallaa. Sen hoito alkoi tänään. Kuulemma aika ruljanssi. Sillä ei ihan kiva nuoruus ollu, niin pitää kaikki möröt käydä läpi."

Puheenvuoro siirtyy Oskarille.

"Kyllä ne osaavat hommansa. Mä oon lukenu niitä potilaiden arviointeja tästä paikasta - niin melkein kaikilla ne asiat, miksi tulivat hoitoon - on kadonneet. Mulla itselläni on pitkittynyt ahdistusoire. Ei nää oo kivoja asioita"

Markus ottaa juomaansa ja huokaa:

"Ei Niin..

Olispa mullakin se ylimääräinen 500 euroo, et sais omat jutut nollille. Mä en niitä oikein ees mun parhaille kavereille kertoille, kun ei jaksa murtuilla muiden nähden. Se kun on aina henkisesti todella rankka kokemus. Tiedätte taatusti paniikkikohtaukset.."

Muut nyökkäävät. Tuttuja kun nämä olot ovat heille kaikille. Eipä tässä jonottettaisi siihen suureen kupoliin hoidoille, jos omassa kupolissa kaikki olisi kunnossa.

Tuolle Ilmarin iloluontoiselle luonehdinnalle kilistettiin ja sen jälkeen Markus jatkaa:

"Enkä mä taida siitä olosta päästä koskaan eroonkaan, Mähän kerroin jo siitä. Siis kun olon alkulähde - se akka, joka valehteli pitkään mulle - että saisi lapsia - roikkuu vielä kuvioissa. Vai haluutteko kuulla koko jutun?"

Joonatan sanoo tähän heti, että meille voit kertoo!

"Markus, kato.. Kaikkihan me täällä ollaan - siis valtaosa - sen heelindomen potilaiks tulevia näin kesällä. Ainakin niin on tuntunut, me tultiin tänne jo viikko sitten. Kaikilla noilla on jotain, mistä haluu eroon, tän paikan teillä kulkee kuten varjoihmisiä - jotka pelkää toisiaan, kait."

Johon Markus näyttää peukaloa ylöspäin ja vastaa.

"Heh.. Joonatan - otit hienosti äsken soineen musan puheeseen mukaan, tykkään. No niin. Mä kerron elämäntuskani. Aloittaen siitä naisesta, Elinasta. Lyhyesti kerrottuna.. Oltiin vuosia sitten yhdessä, mä olin rakastunut siihen ja tahdoin perhettä sen kanssa. Ei tapahtunut mitään ja vasta kun kirjaimellisesti laitoin naisen seinää vasten - se viimein tunnusti ettei koskaan voisi saada lapsia. Varasti siis minulta vuosia. Tietty mä tein eron hänestä. Mutta sitten hän alkoi uhkailla itsemurhalla, jossen palaa häntä rakastamaan."

Ilmari toteaa tähän Markuksen ottaessa juomaansa.

"Se kyllä on aika paskamaista kiristystä sellainen, itsekin joskus sitä kokenut."

"Kiitos. Niihän se on. Eli tiedät mikä kuvio siinä aina pyörii. Kun se nainen aina välillä uhkailee itsemurhalla, enkä mä tietenkään kilttinä miehenä halua sitä tunnolleni.. Mä niin tiedän, ettei tää laita mua hyvään valoon.. Kyllähän mä jotain jo kerroin. Mut tarkennusta.. Niin tässä siis on ollut jotain 8 vuotta on/off juttua hänen kanssaan. se kehitti muhun siten pakkomielteen ja on tuhonnut kaikki mun orastavat muut ihmissuhteet. Joten siksi en ole päässy isäksi."

Joonatan pahoittelee asiaa ja antaa osanottonsa. Muidenkin mielestä ei tuollaisessa ole kyse siitä - että olisiko hyvä vai huono mies. Sitä tekee sen, mitä miehen pitää. Markus kiittää myötätunnoista ja jatkaa juttua siitä, miltä se tuntuu - kun ne isyystunteet alkaa tulla päälle:

"Se kaikki. kun sellainen olo tulee päälle. Ei siinä tarvitse olla muuta käynnistystä, kun vain ehkä joku puhuu sivuten perhe-elämäänsä tai silleen. Ei sen tartte ees mulle puhuu, kunhan vain kuulen - et mistä puhutaan. Joskus mulla oli sellainenkin aika, etten ilman herkistymistä pystynyt kävelemään ees hiton lapsenvaate osaston läpi tavaratalos."

Tuoppeja kilistellään myöntätunnosta. Kaikilla heillä on oma taakkansa ja siten ahdistusoireet ovat kaikille tuttuja. Masentaahan se, kun ei pysty normaaliin elämään. Markuksella on mietteet masennuksesta valmiina.

"Niin.. Ehkä parhaiten ehkä kuvaa sitä tunnetta tää.. Sopii vissiin moneen juttuun tää sama mielikuva. Tiedätte sen, miten laivalle käy kun pohjasta yhtä äkkii nousee kuplia. Kelluvuus katoaa ja laiva vajoaa. Vaik just kaikki oli hyvin, oli kuten tyyni sää ja aurinko paistoi. Joo. Niin se menee."

Muut pöydässä olijat ovat samaa mieltä. Omat vaivat kun tulevat päälle, niin samoilta ne tuntuvat. Että kuten uppoaisi tunteeseen ja vesi tulvii laitojen yli sisään, etkä voi tehdä mitään sillä sä oot kuten se laiva, sen kapteeni ja matkustaja.

Joonatan, itse asiaa paljon ajatellut antaa tuon oman loppuehdotelmansa Markuksen ajatukseen, että se ahdistus olisi kuten laivan upottava - pohjasta nouseva kuplaparvi. Ja toisinaan se laiva vaan alkaa vuotaan hiljalleen niin pahasti - että tekee Titanikit - keula nousee pystyyn ja laiva katkeaa kahtia.

"Nii. Eli mä kyllä tajuan ton sun ajatuksen, Markus. Sitä vaan itse jotenkin pelastuu pinnalle taas kellumaan. Laiva on pohjassa ja sellainen pitää taas rakentaa. Nii.. Laivallahan sä tarkoitit sitä suojaa, jonka itselleen rakentaa sitä ahdistusta vastaan?"

"Totta. Nyt kun sitä miettii paremmin, niin niinhän se menee. Pintaan nousee kelluvia osia vanhasta laivasta ja niiden avulla kellut saaren rantaan ja saarella taas tarkoitan sitä aikaa, kun rakentaa itsensä taas kasaan sen ahdistuskohtauksen jälkeen. Sitä vaan oppii, kuinka se laiva taas rakennettiin - kun niitä on uponnut jo monta.

Olit sitten joko itse se laiva, sen kapteeni tai matkustaja. Paloja jää muistiin.

Eli tässä tämän elämän aikaan on saanut rakentaa itsensä itse taas eheäksi."

Kaikki ovat samassa ajatuksessa mukana. Vertauskuva toimii ja aiheuttaa lisää keskustelua - sekä juomatilauksia tiskiltä. Uudet juomat tuodaan tarjottimella ja taas kilistellään elämälle. Tässä vaiheessa pöydän viereen vaeltaa jostakin nainen ja alkaa puhumaan.

"Pojat. Anteeksi, mutta mun oli pakko tulla kertomaan. Kuulin teidän jutut mun pöytään. Että kyllä mullakin elämä on vituillaan. Anteeksi jos tuun häiritsemään, mutta tahdon nopeasti kertoa.. Tai sopiiko?"

Johon Ilmari vastaa koska istuu nyt lähinnä kyselijää.

"No kerro vaan.. Vai haittaako se teitä muita?"

Muuta seuruetta tämä ei haittaa, joten nainen kiittää, esittäytyy Kaisaksi ja nappaa läheltä tuolin ja siirtää sen pöydän päähän.

"Mä en teitä kauan häiritse, tahdon tosiaan vaan kertoa tarinani. Niin mä oon täällä sen vuoksi, että kaikki miehet - jotka rakastuu minuun, tappavat itsensä. Joko musta johtuvista syistä tai sitten muuten. Mä en uskalla enää puhua miesten kanssa ja siksi mä pelkään et joku rakastuu muhun taas. En tahdo yhtään itsemurhaa enää tunnolleni. Mä oon täällä sen takia, et saisin tietää mistä tää kohtalo johtuu.. Ja sitten vaan unohtamaan asian."

Markus toteaa tähän:

"huono homma toi kyllä, mutta toivon että sä saat elämäsi järjestykseen."

"Kiitos. No kuten mä sanoin, en häiritse teitä enempää. Kattokaas, mä tosiaan pelkään nykyään puhua miehille. Mä pelkään siis että ne rakastuu muhun ja sitten se taas tapahtuu.. Pelkään teitäkin, siksi mä nyt vain sanon teille että mukavaa illanjatkoa!"

Ja Kaisa katoaa yhtä nopeasti kun oli paikalle tullutkin, vain siirretty tuoli jää pöydän päätyyn. Oskari siirtää sen paikoilleen samalla, kun Markus seuraa tuota salaperäistä naista ja näkee tämän poistuvan ravintolasta. Hän toteaa tämän muille ja Joonatan naurahtaa tuosta tapaamisesta, että tää on vissiin tätä outoa lapin taikaa.

"Täällä tapaa toisinaan outoja ihmisiä. Markus on samaa mieltä, outo tapaus toi nainen kyllä oli. Vaan olihan hänellä oikeita ongelmia mitä puhui. Tämähän on sitä, mitä täällä nyt on kokenut. Kuulee ihmiskohtaloita - joita se kupu sitten auttaa."

Johon Joonatan jatkaa:

"Niin.. Totta puhut kyl. Kun toi nainen tos pyörähti, niin se sai mut miettiin, Markus, sitä sun laivametaforaa. Se nainen.. en kuunnellu sen nimeä, mut ei sillä mitää väliä oo. Siis et se tuntui laivansa menettäneeltä. Ja tuli meidän pöytään kuten jotain kelluketta ettiin.."

"No, tajuun kyl mitä meinaat. Sille!"

Ja jälleen kilistetään. Kaikilla loosissa olevilla on omat ongelmansa ja niistä puhuminen auttaa.

Lahtinen tuntee onnellisuutta keksittyään tuon vertauksen, ei tarvinnut niin syvälle itseensä enää vajota - että olisi romahtanut taas. Se olotila jäi päälle sen gondolimatkan jälkeen. Täta illanviettoa ei olisi silloin aloitettu, ja se olisi ollut hitonmoinen sääli. Baarin ikkunoista loistaa valoisa taivas ja rakennuksien välistä näkyy palanen Yllästunturia. Mies on iloinen löydetystä seurasta. Pyötäseurue tulee hyvin juttuun keskenään. Välillä puhe on vakavissa elämän seikoissa ja toisinaan taas iloisissa. Yhteisiä kiinnostuksen aiheita löytyy.

Kuluu kaksi tuntia ja tulee aika poistua baarista valomerkin tultua aamukahden aikaan. Markus hyvästelee pihalla pöytäseurueensa, jotka ovat jatkamassa toiseen suuntaan olevaan hotelliinsa. Seuraava toimintasuunnitelma heillä kaikilla on vain mennä nukkumaan.

Nämä vielä kiittivät Markusta laiva vertauskuvasta, ajatus helpotti myös heitä. Sai rakennettua sen olon sanoiksi, kun on kuten sumussa. Ahdistus, masennus - mitälie, vitutus - on kuten sellainen, mitä siinä vertauskuvassa on ollut. Kuuluu hyvät illanjatkot ja tilanteeseen kuuluvat toiveet, että joskus taas uudelleen tää ilta otetaan, jos nähdään!

Sillä..

Niinhän hyvästellään hyvin juttuun tulleet yhden illan kaverit. Seuraavana päivänä kun kaikilla kuitenkin on se krapula ja sitten mahdollisesti vaihdetut puhelinnumerot jäävät käyttämättä viikoksi eteenpäin, jolloin ne vain poistetaan - koska ei enää kehtaa edes soittaa.

Markus kulkee hotellinsa ohitse, koska hän tahtoo vain kävellä. Olo on parempi ja yö valoisa. Lisäksi häntä vähän kiinnostaa, jos törmäisi uudelleen siihen Kaisaan. Siitä syystä - mitä Niko oli Puolangalla sanonut heidän vietettyä iltaa leirintäalueella: "jos iskeään sulle nainen, jos se sattuis oleen erilailla hullu mitä elina on - olis kivaa vaihtelua sulle."

Asian muistaminen oli saanut miehen nauramaan ääneen. Ja samalla sai Markuksen miettimään Nikoa.

Kaipa tämä tähän aikaan siellä potilashotellissa nukkuu, toivottavasti rauhallisesti.

Kello tulee puoli neljän, kun Markus viimein saapuu hotellinsa luokse. Kaisaa ei ollut näkynyt. Avainkortti löytyy taskusta ja sillä ovet aukeavat sisätiloihin. Ovien taakse jää lumoava ja elävä aamuyön tunnelma. Ihmisten naurua kuului sieltä täältä ja taivas loistaa edelleen valoa, aurinkokin ehti jo nousemaan uudelleen.

Markus morjestaa vielä yövahtia ja tilaa hissin.

Pian hän on oman huoneensa luona.

Hyvää iltaa muistellen hän avaa oven ja laittaa perässään sen kiinni hiljaa.

Onnellisena.

Löytyi tietenkin täällä kohtalotovereita, isyystunteet kun muitakin miehiä riivaa. Tämä fakta antaa Markukselle lisää lohtua. Asiat raastaa mieltä ja yksin niitä on tottunut rämpimään läpi - niin sillä otteella takana oli mahtava lita. Pestessään hampaitaan peilistä häntä takaisin katsoo onnellinen mies. Nollaus onnistunut. Isyystunteet ovat poissa ja päivän tapahtumat listautuvat mielessä iloisesti.

On hyvä käydä makuulle ilman ahdistuksia. Olihan sitä joskus niiden tiimoilta itseään vähän tullut hajotettuakin.

13.1
JÄMSÄ, JÄMSÄNJOEN RANTA. Elokuun yksi keskiviikko vuonna 2014.

Se oli ollut kiva suunnitelma kesäloman viimeiselle viikolle. Lähteä Jämsään bile-iltaan vanhan ystävän kutsumana. Sitä Markus on tarvinnutkin kun asiat olivat taas olleet mielessä liikaa. Hän tarvitsi pikkuloman poissa Jyväskylästä.

Nopasti kokoon kyhätty suunnitelma kuulosti hienolta:

Lähteä vanhan kaverin, Pihlajiston Ossin luo Jämsään junalla. Tälläkin sattui olemaan lomaa, siksihän hän oli Markukselle soittanutkin. Nauttia ravintolavaunussa ensimmäiset kaljat ja sitten lisää Jämsässä. Matkakantamuksena vain äskettäin hankittu reppu, jossa kulki mukana puhelimen laturi ja olutta väkevämpää sekä paksumpi paita. Yllään hänellä oli ohut nahkatakki jonka alla hevibändin t-paita, jalassaan farkut. Päässän lippalakki. Niillä pärjäisi tämän reissun.

Ossiin Markus oli tutustunut jo Korpilahdella. Sen jälkeen kun tämä muutti Jämsään ja Markus Jyväskylään - he näkivät aina silloin tällöin jommallla kummalla paikkakunnalla.

Tänään siis biletys tapahtuisi Jämsässä.

Ilta kulki eteenpäin hienosti. Ossi odotti asemalla. Sitten he kävivät läheisen kaupan kautta ostamassa lisää juomaa ja menivät joen rantaan juopottelemaan.

Pari Ossin kaveria liittyi seuraan. Eräällä heistä oli ollut mölkkypeli mukanaan. He heittelivät sitä aikansa ja alkaneen sateen vuoksi seurue siirtyi Ossin asunnolle, josta matka jatkui paikalliseen pubiin.

Siellä seurueesta pilkkuun saakka viipyivät Ossi ja Markus. Pilkun jälkeen he siirtyivät takaisin Ossin kämpille.

Vaan asiat eivät olleet jättäneet kuitenkaan rauhaan. Ossille Markus ei ollut tahtonut näyttää kärsivänsä isyyshommista, ettei ole isä - vaikka tämä kyllä tiesi asian.

Kaunista ystävyyttä hänellä oli Ossin kanssa, kummallakin oli ongelmia, joista keskenään vain pintapuolisesti juteltiin ja sitten käännettiin puheenaiheet vaikka ajankohtaisiin urheilutapahtumiin tai musiikkiin.

Sitä laitettiinkin soimaan hiljaa. Kunnes he lähtivät hetken ajatuksesta yöhön kahden maissa seikkailemaan pullojen kanssa.

Ilta oli ollut siis biletystä ympäri Jämsän keskustaa ja puistoja. Kello ehti tulla jo puoli viiden, ennen kuin he olivat tulleet takaisin ja menneet nukkumaan.

Ystävistä ja kavereista pitäisi pitää huolta, mutta asioiden syrjään laittaminen on hieno taito.

Markus herää yhden aikoihin iltapäivästä. Yöllä on taas ollut painajaisia liittyen sivuun tungettuihin asioihin. Ossikin on jo valveilla, mutta makaa vielä sängyssään Krapulaa on kummallakin. Markus keittää itselleen kahvit, jääkaapista maitoa hakiessaan tulee puheeksi ne parit oluet kaapissa. Ossi sanoo, että ota ne vaan matkaevääks reppuus. Tänään ei jaksais enää ryypätä - nyt on hyvä pitää viikko väliä..

Markus kiittää tarjouksesta. Kahvin juotuaan hän alkaa tekemään lähtöä ja nappaa juomat reppuunsa, laittaa repun selkäänsä. Vielä sängyssään makaavalle Ossille hän sanoo, tietäen samalla sen valkoisen valheen olevan - että lähtee nyt rautatieasemalle. Ossi lausuu kiitoksensa illasta. Markuksen poistuessa asunnosta he lupaavat toisilleen, että tää otetaan uudestaan kyllä joskus - muttei nyt ihan heti. Tänään Ossi pitäisi nukkumapäivän. Seinäkello näyttää aikaa puoli kolme iltapäivällä.

Nyt kenties pari tuntia tuosta, jotka mies kulutti harhailen ympäri Jämsää ja saatuja kaljoja nauttien - Markus nojaa puuta vasten.

Taivas näyttää puolipilviseltä, ilma tuntui lämpimältä ja tuuli satunaisesti, ei siis mitään isoja puuskia mutta kylliksi, että vesistöihin syntyy laineita.

Rautatieasema sijaitsee toisella puolella jokea, minne mies on päätynyt: Jämsänjoen rantaan, tietämäänsä syrjäiseen paikkaan - keskustan ja valtatien sillan välimaastoon. Hän poistui kävelytieltä noin vartti sitten ja rämpi metsikön läpi vesistön luokse.

Tässä kohtaa mies tietää edellisiltä Jämsän vierailuiltaan olevan sellainen katseilta piilossa oleva, maahan tallattu paikka, jossa saattoi istua ja nojata puita vasten sen näkymättä kävelytielle.

Satunnaiset tuulenpuuskat aiheuttavat pieniä laineita virrassa, isompia loiskeita aiheutti ohitse seilannut jokilaiva jotain viisi minuuttia sitten. Ei rannassa istuvaa sieltä varmaankaan huomattu.

Markukselle kelpaa nyt vain oma seura. Sortuminen kun on taas käsillä. Se olo pikkuhiljaa hiipi lähemmäksi, kun hän käveli kaupungin keskustassa ja ohitti isiä lapsiensa kanssa. Muuta ei ollut tarvittu että pala kurkussa alkoi jälleen nousta ja oli hakeuduttava pois muiden katseilta.

Joki, hiljaa virtaava joki. Lähipuussa laulaa peipponen, muutoin luonto on rauhallinen, paitsi että rantapusikosta kuuluu miehen hiljaista tukahduttua itkua, joka kyllä hukkuu metsän puiden lehtien kahinaan lempeässä tuulessa.

Sillä ei ole väliä, että hän istuu märällä maalla. Vaatteilla kun nyt ei ole väliä, muutoin sama asu mitä nyt se takki on muiden tavaroiden kanssa repussa.

T-paitasilla tarkenee, tuulenpuuskat tuntuvat hyviltä käsivarsilla. Varsinkin, kun on pyyhkinyt niihin kyyneleet poskiltaan. Markus tutkii surullisena omia käsivarsiaan.

Onko niissä arpia? Saattaa niitä kohta olla ja jos joku niistä kysyisi - kerrottaisiin se vale - että puun oksat repi käsiä yöllä kun ei nähnyt missä rämpi.

Mies on täysin nollassa. Takkinsa taskussa hän on alkanut pitämään lähiaikoina laastareita, sitä varten että voisi paikata aina omat tekosensa. Muka oksien tekosia.. Miestä vähän huvittaa. Tämä harraste on kyllä sairasta ja se pitää lopettaa.

Vaan..

Ainahan kai pitää tutkia itsestään se, että kuinka pitkälle sitä uskaltaisi mennä nirhaamisessa? Jos joskus menisi syvemmälle ja antaisi vaan pulputa. Pääsisi siten eroon kaikesta.

Markus hymyilee ajatellessaan Elinan ilmettä tämän kuullessaan poismenosta, Jämsänjoen rannasta se löydettiin. Se olisi kyllä oikein sille naiselle!

Eli nytkö sen vaan tekisi näissä hetkeksi taas tulleissa vihoissaan?

Kylmäävän ajatuksen jälkeen Markus lupaa jälleen itselleen ottaa asiakseen hakea apua. Ei tämä ihan tervettä toimintaa ole. Tosin onko sillä nyt enää väliä? Valmistaneensa tekovälineen, kahtia taitetun tölkinavaajan mies heittää jokeen ajatellen - että ei sitten tänään. Tulee noita uusia avaajia vielä vastaan.

Läheisen valtatien meteli antaa tilanteelle ominaisleimansa. Paljon menijöitä, ehkä onnellisia lapsiperheitä matkalla jonnekin mukavaan. Varmaankin Tampereelle, Särkänniemeen.

Lapsiperheitä.. Ollappa sellaisen isä.

Tämä ajatus itkettää miestä lisää hän laittaa lakkinsa lipan vähän alemmaksi - kuten peitoksi. Suuri kateus noita perheenisiä kohtaan nousi ja jälleen tulevat ne tunteet päälle, joihin Markus on jo kyllästynyt. Ehkä jo turtunutkin.

Kymmenessä vuodessa ehtii hyvin asiaan turtua.

Turtua voi myös vihaan naista kohtaan, joka tämän sai aikaan.

Markus pitää itseään kilttinä miehenä ja Elina osasi käyttää sitä ominaisuutta miehessä hyväkseen. Eli tätä kilttiä miestä vietiin kun rättiä. Ja yhä viedään. Markus katsoi jälleen sitä joen ylittävää valtatien siltaa päin. Saaden pienen vihan päälle.

Joissain niissä tuon sillan ylittävissä autoissa taatusti matkusti joku lapset vahingossa saanut ja joka hakkaa niitä siksi että ovat vahinkoja. Että kaikille sitä lapsia annetaankin ja jätetään pois heidät - jotka oikeasti tahtoisivat tulla isiksi. Vihan tunne tuntemattomia kohtaan poistaa miehen omaa ahdistusta.

Lapsiperhe kuuluu menevän kävelytiellä ohitse, eivät he havainneet pusikoiden takana, puuta vasten istuvaa miestä reppuineen. Kuluu aikaa, mies rauhoittuu ja nostaa lippansa. Auringon asennosta taivaalla Markus arvioi, että kello saattaisi olla jo kuuden. Hän valmistautuu lähtemään ja käynnistää puhelimensa. Se kun laitettiin kiinni nukkumaan mentäessä. Löytyi sentään laturista, akku olisi siis täynnä.

Ei viestejä, hän sammuttaa laitteen sen jälkeen kun katsoi sen kellonaikaa: 18:26.

Tästä hän hakeutuisi viimein sinne rautatieasemalle, seuraavan junan Jyväskylään hän muistaa lähtevän vähän yli seitsemän, seuraava junayhteys Jyväskylään lähtisi yhdeksän maissa ja viimeinen menisi kymmeneltä, muttei niin kauaa Markus tahtonut Jämsässä olla. Eilen aamuisen television sääennusteen mukaan, tänään illalla voisi sataa.

Mies nousi seisomaan ja laittoi reppunsa selkään.

Hän tekee mielessään suunnitelmaa rämpiessään takaisin kävelytielle, jos joku kysyy märästä housunpersuksesta - että sanoo sille, että menin sitten vahingossa istumaan märälle puiston penkille. Maa nimittäin oli ollut kostea.

Päivällähän satoi vettä. Sen sateen ääniinhän Markus oli herännyt kun se rummutti peltistä ikkunalautaa vasten.

Junamatka takaisin Jyväskylään on niin lyhyt - jotain 25 minuuttia - että voisi vaikka seisoa koko matkan. Vaappuessaan sitä rautatieasemaa kohden, hän rakenteli selityksiä likaantuneista vaatteista ihmisille. Näin Markus lohdutteli itseään, saaden tunnetilansa tasaantumaan. Sitä voisi niin lyhyen matkan tosiaan vaikka seistä vaunun eteisessä.

Kävelyreitti seurasi jokea kaarisillan luokse. Markus muisti sillasta sen kerran, kun Elina oli häntä seurannut tänne Jämsään. He olivat Ossin kanssa tulleet keskustasta päin ja kukas se vastaan oli tullutkaan. Tuttu nainen. Tämä oli tuolloin kuullut Markuksen matkasuunnitelmasta ja itse lähtenyt Jämsään miestä etsimään. Tuolloin he olivat jälleen olleet jo pari viikkoa erossa Elinan toimesta ja tuolla sillalla nainen oli vaatinut tietää - että miksi Markus oli tahtonut erota.

Mies nauroi tuota muistoa, oikeastaan se oudon kohtaamisen muistelu sai mielen helpottuneeksi? Näin hän ainakin yritti päättää. Lisähuvittuneisuutta muistoon toi se fakta, että rakkaus on sokea ja nuori mies tekee kiimassa väärät päätökset - joiden seurauksissa saa kypsyä sen 20 vuotta.

Näissä mietteissä mies olikin piakkoin jo rautatieasemalla. Nyt pitäisi ostaa automaatista paluulippu ja odottaa hetki junan saapumista.

Asemalaiturilla oli ollut vähän tungosta siinä kohtaa, johon junan viimeinen vaunu pysähtyisi. Tulisihan tähän kohta juna Jyväskylästä Helsinkiin.

Joen rannassa koetut olot alkoivat saapua takaisin.

Olo ei helpottanut, eikä sitä helpottanut lapsien näkeminen junaa odottaessaan. Hän kirosi asiaa jälleen, miksi hitossa ne isyystunteet ovat näin voimakkaita?! Ei edes lapsia voinut enää nähdä tulematta surulliseksi. Tämän vuoksi Markus oli siskonsakin lapsia aristellut ja se saattaisi johtaa siihen - että nämä muistaisivat enonsa etäisenä.

Junan saapuessa, Markus meni sisään lähimmästä ovesta, jonka takana onnekseen oli konduktorin tavannut. Tämä leimasi miehen lipun ja matkustaja oli vaeltanut tahtomaansa olinpaikkaansa.

Sen Intercityjunan kulkusuuntaan nähden viimeiseen vaunueteiseen, jonka yhteydessä ei olisi vessaa tarkoittaen vähemmän läpikulkuliikennettä. Tämä väli oli niin lyhyt, että sen nyt tosiaan vaikka seisoi.

Juna meni ensimmäiseen tunneliin tuolla välillä. Niitä kun oli jotain seitsemän tällä välillä. Tunneli tunnelilta mies katsoi omaa kuvaansa oven lasin heijastuksesta.

Se hän oli. Tuntui, kuten olisi vain heijastus entisestä. Kuvajainen vaunun oven ikkunassa. Sitten tunneli taas meni ohitse ja maisema vilisi ohitse. Ohitse.. Markus tiesi, ettei olo menisi ohitse. Hän toivoi, että juna olisi pian jo Jyväskylässä, niin pääsisi kauemmaksi muista ihmisistä.

Viimein alkoi näkyä merkkejä lähestyvästä päämäärästä. Muurame kiisi ohitse tarkoittaen, että ratainfra tarjoaisi vielä neljä tunnelia ennen Jyväskylää.

Niiden jälkeen Keljonlahden esiintulo sai miehen helpottuneeksi. Juna olisi kohta perillä. Rautahepo ylittää valtatien ja suuret marketit menivät ohi, muita ihmisiä alkoi pakkautumaan vaunueteiseen. Juna pysähtyisi pian.

Vauhti hidastui, kuulutus kaikui kovaäänisistä ja Markus koki helpotuksen tunteen. Mies poistui heti junasta, kun ovinappiin syttyi vihreä valo. Ovi sihahti auki ja hän astui ulos kävelläkseen etäämmälle. Junan ulos sylkemät ihmiset katosivat minne menivätkään, mutta Markus jäi seisomaan asemalaiturille, Matkakeskuksen sillalle johtavien portaiden alle tietämättä seuraavaa osoitetta. Menisikö vain kotionsa vaikka viemään reppunsa sinne ja palaisi sitten kaupungille? Nyt ei hänellä ollut hyvä hetki menossa ja sen vuoksi mies tajusi - että jos asunnolleen lähtisi, niin sinne myös jäisi. Selkärepussaan hänellä oli nyt vain puhelimen laturi ja se paksumpi paita. Takin hän oli ottanut takaisin ylleensä junassa.

Hän teki päätöksensä ja kiipesi ne portaat ylittääkseen rautatien. Sillä jos hän nyt lähtisi kotionsa, niin ulospaluusta ei tulisi tässä mielentilassa mitään ja se sitten kaduttaisi.

Nyt mieli teki ulkoilla, laturi nyt sai kulkea mukana. Reppua oli kyllä mainostettu sadeveden tiiviiksi, jos sataisi, niin puhelimen voisi sinne laittaa niin laite pysyisi kuivahkona. Ainakin, jos kietoisi sen paidan sisään. Toimintasuunnitelma tuntui hyvältä. Tästä tulisi järvikierros lähikaupan kautta. Olut voisi selkeyttää pään sisäistä maailmaa, joten matka meni siihen kauppaan. Ostokset käsittivät vain kasipakin olutta mukaan reppuun.

Markus lähti kävelemään Jyväsjärveä ympäröivää kevyenliikenteenväylää pitkin kohden Mattilanniemeä. Samalla hän soitti Nikolle, josko tämä pääsisi tänään ulos?

Nikon elämäntilannetta hallitse se, että hän oli seurustelusuhteessa ja töissä. Markus tiesi, kun kaverin puhelin ei vastannut - että tällä oli nyt menossa jotain muuta, eikä hän siten tahtoisi Nikoa häiritä enempää. Tämä kun oli löytänyt itselleen naisen, vaikka joskus oli vannonut - ettei enää rakastuisi. Anti siis olla tältä illalta Nikon seura, joten Markus jatkoi matkaa yksin. Hän sammutti puhelimensa ja laittoi sen reppuunsa.

Eipä oikein ketään muita ulkoilijoita näkynytkään. Vaikka ilta oli lämmin. Mattilannimen puistossakaan ei ollut teiniporukoita, joten Markus parkkeerasi itsensä sinne hetkeksi. On ensimmäisen kaljan aika.

Laskemassa oleva aurinko saa varjot näyttämään suuremmilta. Suuria pilviä alkaa näkymään kaukana eteläisellä taivaalla. Ne tulisivat hiljalleen tännepäin. Eilisaamuinen sääennuste piti paikkaansa. Yöllä saattaa melko hyvällä varmuudella sataa vettä. Tämä tieto ei Markusta haittaa.

Hän saa tölkkinsä tyhjäksi ja nousee istuimelta jatkamaan matkaansa. Näinhän järvikierros aina toteutuu. Yksi kalja per vastaantullut tyhjä penkki. Aurinko katoaa pilvien taakse miehen ehdittyä järven vastapuolelle.

Aikaa kuluu, juomaa meni penkiltä penkille siirtymisillä järven ympärysreittiä seuraten. Olo alkaa helpottaa, kuten tarkoitus olikin ja Markus alkaa nauttimaan varovaisesti illasta. Nyt on varottava ajatuksien menemistä kipeisiin asioihin.

Onneksi hän voi kerrata mielessään menneitä järvikierroksia kavereiden kanssa. Niillä aina kun on sattunut hauskojakin juttuja.

Kuokkalaan ehdittyään - Markus avaa puhelimensa tarkistaakseen viestit. Kello näyttää aikaa 20:45, joten mies päättää käydä ostamassa lisäpakin olutta - kerta vielä ehti. Nikolta ei ollut saapunut viestejä, joten laite sammutetaan jälleen.

Markus tietää lähimmän myymälän sijainnin, on siellä ennenkin käyty. Asiointi onnistuu nopeasti, vaan mies valitsee väärän käytävän kassalle mennessään ja ohittaa vauvanruuat sekä vaipat, eli ne tuotteet joiden pakkauksissa käytetään lapsien kuvia.

Sortuminen tulee jälleen lähemmäksi, mutta hän taistelee sitä vastaan. Kassalla onneksi ei ole jonoa, joten kaupasta pääsee ulos nopeammin.

Mies kävelee kasseineen suorinta tietä rantareitille, tällä kertaa vihaisena olostaan. Julkiset kyyneleet hävettävät ja pistävät vihaiseksi. Markus taas syyttää mielessään Elinaa isyystuntensa pahentamisesta.

Kun ei voi näemmä enää ohittaa vauvanruokia kaupassa, etteivät isyystunteet alkaisi tulemaan päälle. Elinan syytä jälleen kaikki!

Viha auttaa ahdistuksen kadottamiseen, tämä tuska päättyy tältä erää.

Viha voitti surun ja siitä hyvillään Markus katselee penkiltä järven yli näkyvää komeaa auringonlaskua Harjun taa. Taivas loistaa punaisena, joten hän avaa puhelimensa jälleen ottaakseen maisemasta kuvan jotta saa itselleen muiston tästä hetkestä. Päätöksestä tehdä itsestään seuraavan kerran vihaisen - niin isyystunnot katoavat. Kuvan oton jälkeen mies laittaa kännykkänsä povitaskuunsa.

Horisontin väriloisto himmenee ja taivas pilvistyy, muttei se haittaa. Ilma kuitenkin on lämmin. Mies nauttii päätöksestään lähteä järvilenkille. Se auttoi oloon ja on aika hakeutua seuraavalle penkille.

Vaan päästyään järveä kierrettyään Vaajakosken moottoritietä sivuavalle osuudelle kävelytietä - puhelin soi. Markus unohti sammuttaa laitteen auringonlaskun kuvaamisen jälkeen. Hän vastaa katsomatta näyttöä sen tarkemmin luullen, että soittaja olisi Niko - mutta puhelu tuleekin Elinalta ja vaikka mies on yrittänyt olla rauhallinen, niin se puhelinriidaksi yltynyt keskustelu hukkui ohimenneen junan kolinaan.

Elina uhkailee jälleen itsemurhalla, jos Markus ei ota tätä takaisin. Naisella on tällä kertaa kuulemma joku ihmeen 'liian kova ikävä' Miestä ei asia kiinnosta, joten hän vastasi kylmästi:

"Siitä vaan, mä en jaksa sua enää. Omapaha on elämäs, ei sussa kuitenkaan naista siihen ole!."

Tämän jälkeen hän sammuttaa puhelimensa, jonka kello näytti 22:48

Tämä on taas näitä sen naisen keinoja kiristää Markusta palaamaan yhteen. Mies kääntyy kävelytieltä järveen työntyvälle pienelle niemenkärjelle istumaan puun alle - kuten piiloon maailmalta. Repussa on vielä viisi olutta, joista avaa yhden. Juuri sanottu alkaa kylmäämään Markuksen mieltä.

"siitä vaan" Hän on sanonut epävakaalle ihmiselle, joka uhkasi elämänsä lopettamisella "siitä vaan"

Mies kuitenkin rauhoittaa itsensä. Onhan tätä nyt ollut ennenkin, Elinan keino saada sympatiaa on juuri ne itsemurhauhkailut.

Jyväskylän silhuetti kiiltää järven yli. Tämä kaupunki oli ollut joskus kauniimpi, vaan nyt se tuntuu helvetiltä. Ilma on kyllä kaunis, taivas pilvessä ja tuuli yltynyt. Markuksen olo alkaa rauhoittua ja alkanut tihkusade vain tekee mielen lämpimäksi.

Sitten hälytysajoneuvojen äänet kuuluvat jostain keskustasta päin.

Tarkempi kuulostelu paikallistaa ujellukset Tourujoelle päin. Markukselle nousee pala kurkkuun. Soivatko ne nyt Elinalle? Tämä kun asuu siellä päin, naisen parvekkeellinen asunto sijaitsee viidennessä kerroksessa.

Tekikö se nyt sen, mitä uhkasi? Otti ja hyppäsi. Mies tyhjentää tölkkinsä kerralla ja se selventää ajatusta. Hän laittaa puhelimensa takaisin päälle, niin saa jotain uutista maailmasta.

Heti puhelin saikin viestin. Tällä kertaa Nikolta, joka sanoo tekstarissaan yrittäneensä soittaa. Ja että ei voinut vastata aikaisemmin. Markus soittaa Nikolle ja he juttelivat pitkään vallitsevasta tilanteesta. Niko rauhoittelee ystäväänsä ja kertoo, ettei tämän nyt pitäisi taas antaa sen naisen sekoittaa päätään.

Markus on samaa mieltä. Niko pahoittelee, ettei voi nyt lähteä ulos koska huomenna on työpäivä. He päättävät puhelun lupaamalla nähdä ensi viikonloppuna.

Puhelun jälkeen tarkistetaan jälleen kellonaikaa. Ruudun yläkulmassa luki 23:18

Markus sammuttaa kännykkänsä tuon jälkeen ja laittaa laitteen reppuunsa.

Puhelu saa miehen hyvälle tuulelle. jota juhliakseen hän nappaa uuden kaljan repustaan. Nyt nauttitaan! Onneksi ilta pelastui ja tässä voisi viettää aikaa, olihan olutta jäljellä ja maisema kohdillaan.

Taivaanrannassa näkyy satunnaista elosalamointia. Ilta on jo ehtinyt pimetä.

Eikä se sääkään mikään paha ollut. Tietty kohta voisi alkaa satamaan, mutta ei se nyt niin paha olisi näin lämpimänä iltana.

Ukkosen jyrähdys vahvisti miehen suunnitelman - tässä oltaisiin kunnes alkaisi satamaan häiritsevän paljon.

Kellon jo käydessä puoltayötä - oluet olivat juotu ja Markus on kävelemässä keskustaa kohden. Poistuessaan maisemapaikaltaan, hän oli avannut vielä kerran puhelimensa, joka oli saanut viestin - jonka mies oli poistanut luettuaan lähettäjän nimen: Elina. Nyt ei jaksaisi tietää, mitä nainen taas kitisisi.

Kellonaika oli tuolloin ollut 00:24. Markus sammutti puhelimensa ja pakkasi sen reppuunsa sen paidan sisään, sillä sade alkoi tuolloin olemaan tihkusadetta raskaampaa.

Vesisade ei ole vielä kastellut pahemmin asfalttipintaa ja Markus hymähtää mielessään - että taitaa sade vaan kiertää seudut. Ei tässä tämän rankemmin ala satamaan. Samassa kohina alkaa voimistumaan ja kastelemaan säälle ääneen nauravaa kulkijaa. Rankkasade saa kulkijan hyvälle, päättäväiselle mielelle.

Tästä matka kulkisi suorinta tietä kohden kotia. Lippalakki oli hyvä valinta, sade ei kastele silmiä.

Lutakko tulee vastaan taas, Jyväsjärvi on jälleen kierretty. Sade voimistuu entisestään muttei tämä Markusta haittaa. Oikeastaan se vain naurattaa kävellä ylöspäin nousevaa ramppia pitkin, kun vesi virtaa vastaan. Tämä reitti kulkisi Heikinkatua pitkin rautatien ylitse, josta pääsee Matkakeskukselle josta pääsisi kohti harjua. Sen takana koti odottaisi.

Edessä siintää jo se ensimmäinen risteys, tämä katu päättyisi Vapaudenkatuun.

Tästä oikealle, niin pääsisi suojaan sateeltakin katoksen alle. Shell ja matkakeskus tarjoaisivat suojaa. Se olisi siis parempi suunta - varsinkin kun ukkosmyrsky alkaa voimistua.

Se olisi ollut kaikkein viisain vaihtoehto, vaan pian mies huomaa kävelevänsä suoraan Vapaudenkadun ylittävää suojatietä, jonka päästä hän kääntyy oikealle - elämälle mielessään kiroten Markus etenee kohden Puistokatua, vaikka sade onkin yltynyt vedenpaisumukseksi jota säestää kova ukkonen.

Tännepäin pitää mennä. Miehen humalainen järki komentaa suuntaa.

Elina kun asuu täälläpäin. Se tieto vetää miestä tiettyä kerrostaloa päin, kuin magneetti. Se rakennus on tämän kadun päässä.

Markus tietää todella hyvin mitkä ikkunat kuuluvat Elinan asunnon. Katu etenee jalkojen alla, vaatteet alkavat olla läpimärät.

Se ei haittaa Markusta, on pakko mennä tännepäin Jyväskylää.

Tullessaan lähemmäksi sitä rakennusta, mies siirtyy katsomaan sitä puiden takaa. Kyllä. Elinan viidennen kerroksen asunnon ikkunassa näkyy valot ja siellähän nainen myös näkyilee. Katsomassa ulos, joten toistaiseksi hän on hengissä. Markus kääntyy takaisin.

Salama välähtää valaisten tienoon.

Mies ei tahdo näkyillä naiselle, mutta sama salama tyhjensi kytätyn ikkunan. Tässä ei siis ole väliä enää, mitä kautta kulkee talon ohitse. Elina kuitenkin on pelosta kankeena eikä uskalla katsoa enää ulos. Varovaisesti ikkunan eteen vetäytyvä verho varmentaa ajatuksen. Tästä on turvallista edetä kohden kotia. Elina saa olla nyt omillaan.

Enemmän mies huolestuu siitä, että oliko vedenpitävä reppu vielä vedenpitävä, sillä vettä alkaa tulla jo häiritsevän paljon. Katu kiehuu, joten Markus hakeutuu suojaan tietämäänsä porttikonkiin. Salamointi kiihtyy ja myrskytuuli alkaa vihmoa vettä vaakasuoraan myös miehen valitsemaan suojaan. Vesi alkaa tulvia ja sen pinta nousee melkein puoleensääreen tukkeutuneen sadevesikaivon ansiosta.

Markus nauraa myrskyä, tässä tosiaan eivät enää haitanneet mitkään isyystunteet! Hän on nyt täysin märkänä sateesta.

Puolen tunnin päästä pahin ukkonen on mennyt ohitse. Sade jatkuu yhä rankkana, muttei se enää läpimärkää miestä haitannut.

Hän kävelee suorinta tietä kotiinsa. Puolen tunnin vaelluksen jälkeen hän on perillä: kotitalonsa pihassa - vaatteet rankkasateesta märkinä. Ne eivät harmittaneet miestä yhtään. Hän kokee syvää tyytyväisyyttä siitä, että ukkostamaan alkoi. Sillä hän tiesi Elinan pelkäävän ukkosta paljon, se oli tullut selville heidän lukuisten on/off seurustelujen myötä. Siellähän se yksin pelkäsi tätä ukkosta - oikein sille. Lisä ilona tultuaan asuntoon ja tarkastettuaan reppunsa - Markus huomasi, että repussa olleet tavarat olivat pysyneet kuivina.

Mies laittaa vaatteensa kuivumaan ja menee hyvillä mielin nukkumaan. Uusi reppu tuli testattua, oli se vedenpitävä.

14.0
KESKIVIIKKO AAMUPÄIVÄ Odotuksen jälkeen tulee lähtö

Markus odottaa HealingDomen aulassa Nikoa, jonka hoito-aika päättyy noin vartin päästä. Hän saapui jo viisi minuuttia sitten istumaan tähän odotusaulaan. Paikka on valoisa, suuret ikkunat tuovat valoa ja laitoksen avoin arkkitehtuuri antaa jollain tapaa rauhallisen olo. Miehen edessä on laitoksen infolehtisiä tarjoava teline. Tappaakseen aikaa, hän noutaa yhden niistä silmäilläkseen lehtistä sieltä täältä jo hänelle tuttuja tietoja

"Tervetuloa. Tämä on EU MedLAB HealingDome Ylläs, Finland. Kittiläntie 2237 - 2241 95970 Äkäslompolo.."

Markuksen huomio kiinnittyy jälleen hissiterminaaliin, jonka näytöllä taas näkyy hissin saapuminen. Ei ollut vielä Niko. mies jatkaa lukemistaan silmäilen esitettä sieltä täältä.

"Olemme keskittyneet parantamaan ihmisiä kehittämällämme BrainWawe™- hoidolla. Voimme poistaa traumaattiset kokemukset, jotka haittaavat elämäänne.. Voimme jossain tapauksissa poistaa fobioita. Vaatimus hoidolle on puhdas rikosrekisteri.

Hoidon kustannus 500 euroa / kerta.. ..jos potilas tarvitsee saattajaa, hoitolaitos kustantaa puolet saattajan majoituskustannuksista joistain Ylläksen hotelleista, jos sille on tarvetta..

..hoidon kesto 48 tuntia eli 2 päivää. hoidon aikana ei saa käyttää päihteitä, tupakoida, juoda alkoholia, kahvia tai mitään aivokemiaan vaikuttavaa ainetta. Myös jännittävät elokuvat, pelit yms. muu andrentaliinia muodostavaa toimintaa ei suositella.."

Lehtisessä on myös muutama nimetön potilaskertomus, että kuinka hoito auttoi kyseisiä henkilöitä.

Markus nielaisee taas sen palan pois kurkustaan. Todellakin.. Olisipa hänelläkin se ylimääräiset 500 euroa. Pääsisi ehkä täällä omista ongelmistaan eroon. Ettei se lapsettomuus painaisi niin paljon. Niiden aiheuttama kyynel valahti taas ulos ja valui pitkin miehen poskea.

Mies sipaisee kyyneleensä nopeasti pois samalla sitä häveten. Onneksi kukaan lähellä olevista ihmisistä ei sitä tällä kertaa huomannut.

Täällä tämäkin hoituisi kuntoon. Ettei enää olisi mitään herkistymisiä asian suhteen, ei enää tarvitsisi hävetä julkisia kyyneleitä. Onneksi niitä pystyy säätelemään järjellä, edes toisinaan. Siis olihan hän jo päälle nelikymppinen. Se aika lapsensa kanssa, kun tämä olisi sen 20 vuotta ei enää onnistuisi - kuten Markus on nuorenpana haaveillut.

Tulla alle viimeistään alle nelikymppisenä isäksi, jotta jaksaisi vaikka urheilla poikansa kanssa tämän ollessa sen 10 vuotta. Ja sitten sen aikuistuessa olla sille jaksava isä.

Nythän oli kylmä matemaattinen totuus, että jos tulisi nyt isäksi, ja kun se lapsi olisi sen 10 vuotta vanha - niin hän olisi tuolloin jo lähemmäksi 65 vuotta, sillä siihen pitää laskea myös se parisuhteen vakiintumiseen menevä aika.

Jotta pystyisi antamaan sille lapselle turvallisen kodin, jossa ei riideltäsi.

Näin järki asian kertoo, mutta ei se tunne sitä kuuntele. Se on vain pulpahtelemassa aina silloin tällöin päälle. Markus hymyilee toissailtana keksimäänsä mielikuvaa laivasta ja merestä. Sitähän tää olo on.

Tosiaan. Tällainen hoito olisi hyvä itsellekin. Lähtisivät vanhat taakat pois, voisi taas nauttia elämästä täysillä ja kenties päästä isäksikin, vaikka vähän myöhemmin, mitä oli alunperin suunnitellut. Markus hymyilee ajatusta, mutta sen torpedoi alas se fakta - että pitäis pelätä Elinan sabotaasia sen orastavan uuden suhteen alussa.

Hän kiroaa taas mielessään Elinaa. Sen naisen takia miehellä on ollut paljon sortumisia aiheen takia vuosien varrella. Markus nousee ja laittaa esitteen takaisin telineeseensä, palaa istumaan ja odottamaan Nikoa.

Tämä tarvitsisi ystävää, nyt siis ei ollut aikaa alkaa murtua itse. Onneksi Markus oli sattunut löytämään pari iltaa sitten jutteluseuraa pubista, se auttoi. Oli hyvä taas huomata, ettei ole yksin asian kanssa. Kohtalotovereita löytyy. Markus ajatteli tyhjentää mielensä katsomalla ylös ja aloittamalla paikan arkkitehtuurin ihailemisen jälleen. Iso paikka tämä HealingDome kyllä oli. Lähellä oleva laitoksen palveluita mainostava infonäyttö saakoon olla se viihdyke, jonka avulla voisi rentoutua.

Tällä välin Niko pakkaa huonettaan hoitajan kanssa potilashotellin seitsemännessä kerroksessa. Reput ovat visusti kiinni, niiden sisältöön on Nikoa varoitettu katsomatta pariin viikkoon. Tämä siksi, jotta ehtisi syntyä uusia muistikuvia tarpeeksi - että hoidon tuhoamat hermosoluyhteydet kasvaisivat takaisin kiinni uusilla muistoilla ja kokemuksilla. Näin mies oli ymmärtänyt asian lääkärin selittäneen sen hoidon päätyttyä.

Niko on saanut HealingDomen ohjeistuksen hoidon jälkeiselle ajalle, jonka laitos jakaa kaikille potilailleen. Näin taataan saadun hoidon tehokkuus. Tähän kuuluu, ettei viikkoon saanut käyttää mitään aivokemioihin vaikuttavia aineita. Kahvi, alkoholi, tupakka ovat listalla ensimmäisenä.

Tämä ei haittaa miestä - niitä aineita ilman nyt voisi olla vaikka kuukauden, enemmänkin tässä tahtoo tietää - miltä elämä nyt vaikuttaa. Huone alkaa olla valmiina.

On aika viimeisen tarkastuksen. Hoitaja ottaa huoneen lukitusta kaapista samanlaisen kypärän, jolla Nikon aivoja oli hoitojakson alussa skannattu. Tämän hän asettaa Nikon päähän ja kytkee sen kaapista ulos taittamaansa näyttöpäätteeseen.

Tämän jälkeen hoitaja luettelee asioita, kuten paikkoja, henkilöiden nimiä sekä tapahtumia - jotka ennen hoitoa olivat laukaisseet Nikossa stressireaktioita ja paniikkikohtauksia. Tällä kertaa ne ovat vain sanoja. Testin jälkeen Niko riisuu kypärän hymyillen.

"Minä en saanut mitään niistä sinun sanomastasi asioista pahaa mieleeni. Eikös se hyvää tarkoita?"

"Kyllä. Onnitteluni! Tämä todellakin tarkoittaa nyt sitä, että hoitonne on onnistunut. Voit itsekin katsoa tältä näytöltä.. Tässä on video, jossa vasemmalla näkyy aivokuvasi ennen hoitoja, värilliset alueet ovat niitä - jotka aktivoituivat muistoista ja oikealla nyt juuri skannatun aivokuvasi video. Kuten näet, tämä kuva on valkoisempi, satunnaisia pieniä täpliä tietenkin näkyy - mutta se on normaalia. Kuuluivathan listan asiat elämäänne."

"Aikas värivalot kyllä minulla oli päässä. Hyvä et ei enää.."

"Aivan. Olen iloinen puolestanne. Minun on kerrottava vielä tämä, että olette saaneet ohjeistuksen hoidon jälkeiseen aikaan, niin kehotan teitä noudattamaan niitä. Eli lähiviikkoina olisi hyvä saada uusia kokemuksia, jotta aivot tekisivät uusia hermosoluyhteyksiä enemmän.."

Niko nyökkää ja jatkaa itse puheenvuoroa.

"Ja päihteet sekä adrenaliinia aiheuttavat elokuvat, pelit ovat kiellettyjä kuukauden ajan. Kyllä minä niitä alan noudattamaan. On jo helpompi olo ja tahdon sen pysyvän niin. Eli minä nyt otan vain tavarat mukaan ja lähdemme alas?"

Hoitaja vastaa myöntävästi hymyillen. Hänestä on aina mukavaa tämä hetki potilaiden kanssa, kun hoito on onnistunut ja potilas itse tuntui hyvin motivoituneelta toimimaan jatko-ohjeiden mukaan. Niko ottaa repun selkään, Hoitaja auttoi toisen repun ja matkalaukun kanssa.

He poistuvat huoneesta ja menevät lähellä olevaan hissiin, joka vie ensin vaakatasossa taivassillan kautta hotellirakennuksesta suureen kupoliin ja sitten alaspäin kohden sitä saattajille tarkoitettua aulaa, jossa Markus odottaa.

Pienellä jännityksellä Niko odottaa hissikapselin perillepääsyä, sillä hänellä on kyllä tieto, että kuka ja minkä näköinen Markus on - mutta pitää outona, että tuntuu siltä. Hän panee asian sen piikkiin, että juurihan pää skannattiin laitoksen laitteella. Eli tämä olo on vain jälkiseurausta siitä.

Hissin ovet avautuivat saattajien aulaan, hoitaja hyvästee Nikon ja Markus kävelee tätä vastaan, tervehtii Nikoa ja samalla ottaa hoitajalta reput ja sen matkalaukun kantaakseen ne autolle.

"Moi, miltäs nyt tuntuu?"

"Hei.. ihan mahtavalta kyllä! Minun pitää kertoa sinulle heti ensimmäiseksi, että saatan näin alkuun olla vähän oudon oloinen. katsos.. Minun pääni vielä skannattiin ennen lähtöä, siitä jää aina outo olo päähän. Kuten tämä kun minun on puhuttava jostain syystä kuten kirjakieltä. Kuten pelkäisin puhua muutoin."

"Se varmaankin kuuluu vain asiaan. No.. Pitääkö sun vielä mennä johonkin, vai lähetäänkö autolle?"

"Ei minun tarvitse, kaikki on mukana."

"No menoks sitten vaan."

Niko kertoo matkalla parkkipaikalle hoidoista ja samalla toivoi pystyvänsä piakkoin puhumaan ihan puhekieltä. Päässään kun hänellä oli taas se skannauksen jälkeinen olo. Joka oli kuten olisi ottanut vahvaa kahvia tai sitten päivän ensimmäisen oluen aikaansaama olo päässä. Näin hän luonnehti oloansa Markukselle.

He pakkaavat auton ja sitten siirtyvät suoraan hotellilleen.

Matkalla takaisin Markus ottaa puheeksi mitä on tehnyt tällä välin, kuten matkustanut köysiradoilla ja gondolihisseillä, samalla ehdottaen loppupäiväksi - että he lähtisivät yhdessä tutkimaan paikkaa. Nikoa se kiinnosti kyllä, saisi muuta toimintaa kun nököttää pää hölmönä sisällä. Kunhan ensin suihkussa kävisi. Samallahan sitä noudattaisi saatua neuvoa, että uusia kokemuksia olisi hyvä saada.

Toimintasuunnitelma siis jälleen valmis. Tämä päivä menisi paikan tarjontaa kahdestaan tutkien, kuitenkin huomioiden aikainen herätys. Kotimatkalle on hyvä lähteä aamupäivästä. Huone pitää luovuttaa kuitenkin keskipäivällä, niin ei tulisi kiirettä siivoamisessa ja pakkaamisessa, jos osan niistä hommista tekisi jo tänään illalla. Samalla saisi jotain tekemistä, ettei tarvitsisi odottaa nukkumaan pääsyä.

15.
KOTIINPALUUN ENSIMMÄINEN ETAPPI Uuden elämän ensimmäinen päivä

Herätykset soivat aamulla miehille jo puoli kuudelta aamulla. Ne olivat siten asetetut, että he ehtivät hotellin aamupalalle rauhassa ja sitten palaisivat takaisin huoneeseensa pakkaamaan tavarat. Niko on ilahtunut siitä, että hotellin portaissa häntä ei enää pahemmin huimannut, siihenkin hoito oli tepsinyt.

Kellon tultua kymmenen, he luovuttivat huoneensa ja lähtivät paluumatkalle. Niko istuu tällä kertaa takapenkille, hän alkoi nukkua vielä vähän aikaa.

Hän nukkuikin vähän yli tunnin ja herää heidän tultuaan lähelle Pelloa. Markus pysähtyy hetkeksi vastaan tulleelle levähdysalueelle, jotta Niko pääsee siirtymään etupenkille.

Pellon asutuskeskus tulee vastaan tuon pysähdyksen jälkeen ja taajama menee nopeasti ohitse.

Kello on 11:47 kuten se näkyy auton kojelaudan aikanäytössä.

Paikkakunnalta lähtenyt kevyenliikenteen väylä päättyy ja metsäosuus alkaa. Niko on saanut päänsä sen verran kuntoon, että puhe onnistuu helpommin. Oli se oudompi homma kyllä, mutta kai hoidon jälkiseurauksia sekin. Näin hän päättelee ja ei viitsi asiaa kummemmin ottaa esille. Kunhan on vain iloinen, että jotain normalisointia tapahtuu aivoissa.

Samalla hän tuntee iloa liikennemerkkejen mennessä ohise, sillä niistä muistuvat niiden asettamat liikennesäännöt päähän. Olihan Niko autokoulunsa läpikäynnyt ja ajanut autoa. Liikennesäännöt siis palautuu mieleen, siis jotain tietoa mitä olikin päässä ennen hoitoa.

Joki alkaa näkyilemään jälleen aika ajoin oikealla puolella, se kun oli ihan tien vieressä ennen Pelloa. Niko katsoo tuota vesirajaa. Toisella puolella Ruotsi ja tällä puolella Suomi. Joen nimi on Tornionjoki ja se saa alkunsa Kilpisjärveltä. Valtioiden rajajoki. Faktatietoa maantiedosta ja ohimenevien liikennemerkkejen määräämistä liikennesäännöstä hän saa kyllä päähänsä, muttei paljon muuta. Muisti toimii, mutta aukkoja on. Autossa soi sama levy, mitä he kuuntelivat tullessa - mutta tällä kuuntelukerralla biiseistä ei tule muistoja.

"Make. Aikas outo tunne kuunnella Eppuja nyt, kun minä.. äh.. MÄ tiedän - että tätä levyä me ollaan kuunneltu tulomatkalla - mut nyt kaikki kappaleet tuntuu uusilta. Mut mullehan kyl sanottiin et tälläistä voi olla. Faktatiedot kuten tuosta joesta mulla on muistissa ja muistan sen, mitä toi keltainen viiva tiessä tarkoittaa ja liikennemerkit.. Mut kuten tästä musasta pitäis tulla muistoja, nii ei vaan tule. En muista niitä kesäiltoja järven rannassa, kun tää vihreän joen rannalla on soinut. Tajuan vain, että siitä pitäis muistaa jotain kivaa. Siis Make.. Kyllähän mä tiedän, et tää johtunee siitä, kun tullessa mulla oli se vanha saasta päässäs pyörimässä. Ja nyt sitä ei enää ole."

"Niin. Kyllä mä sen voin arvata, että tuntuu tyhjältä kun vuosien taakka katoaa. Mut sun pitää vain uskoa siihen, mitä ne siellä kertoi. Että toi tunne on vain väliaikaista."

"Totta. Make, siihenhän mun pitää luottaa. Ei tää olo kiva ole.."

"Ymmärrän.."

Samalla vastaan tulee levähdyspaikan opaste, että sellainen tulisi 500 metrin päästä ja siellä olisi myös vessa ja ruokapaikka.

"..vaan - Niko. Mitäs sanot - jos pysähdyttäisiin tuolla? Kyltin mukaan siellä olis grilli ja vessa. Olosikin varmaan siitä paranee, jos ruokaa saat. Ja kuitenkin sä muistat jotain - niin hyvin täs käy. Mut pysähdytäänkö?"

"Joo! pysähdytään vaan ja totta puhuit. On tosiaan pieni nälkä. Se hotellin aamupala ei enää toimi sen nälän estäjänä."

Kyseinen parkki tulee nopeasti vastaan ja sinne käännyttyään, Markus pysäköi auton laitimmaiseen parkkiruutuun lähelle vessarakennusta - tyhjennyksellä voisi käydä ennen syömistä. Onhan tässä ajettu yhtäsoittoa Ylläkseltä tänne.

Pysähdysalueen asettelu menee siten, että heidän saapuessaan pohjoisesta - on ensin se vessa, sitten muutama parkkiruutu, lasten leikkipaikka sekä penkkejä, sen jälkeen lisää parkkipaikkoja ja lopuksi on se grillirakennus. Muita pysähtyneitä autoja ei näy ja se toinen ajoneuvo heidän lisäkseen kuuluu paikan henkilökunnalle.

Miehet lähtevät kävelemään kohden ravintolarakennusta ihaillen samalla joen pauhua. Ilma on lämmin, oikeastaan sää on lähellä hellerajaa. Näinhän se radion sääennuste oli kertonutkin. Tornionjokilaaksossa saattaa tänään helleraja paukkua.

He tulevat grillirakennuksen luo, tarjolla on perusgrilliruokaa ja paikallista lohiruokaa. Markus tilaa kaksi isointa annosta limsoineen ja hetken odottelun jälkeen he istuvat pöydässä syömässä. Ruoka tekee hyvää, se hotellin aamupala ei ollut mistään suurimmasta päästä.

Kun he saavat ruokansa syödyiksi, he lähtevät kävelemään kohden paikan istumia. Maisemista voisi vielä hetken nauttia. Tällä hetkellä heillä kun ei ole tarkempaa määränpäätä kuin ilmansuunta etelä.

Muona on tehnyt hyvää, Nikon olo alkaa tasottumaan. Hän alkaa muistaa asioita ja miehen ilme kirkastuu, sillä hän saa muiston mieleensä mitä tapahtui kun he Jyväskylästä lähtivät.

"Markus? Mun täytyy kysyy, et ootko kuullu mitään siitä Elinasta? Mä kun tiedän, että jotain on saattanut tapahtua mun ollessa outona. Pikkuhiljaa kun alkaa pää toimia taas, niin muistin senkin kuvion.. Ja sen miten tää reissu alkoi. Nii aattelin kysyä. Vai antaako vaan olla?"

"Kyllä sitä kysyä voi. Mukavaa vain kuulla, että alkaa sun pääs toimii taas.. Joo. Kyllähän se Ellu oli soittanut ja viestitelly sitä samaa vanhaa linjaa. Nyt helpottaa tosiaan se kun kännykässä on se prepaid päällä, saa olla rauhassa. Ehkä mun pitäis vaan unohtaa koko akka. Vaan on niin paljon muutakin hänestä johtuvaa painolastia, etten tiedä pystynkö koskaan vaan olemaan ilman varautumisia. Ja kun tietää, että sitä pitää oikeasti varoa - nii se fakta - kuten tiedät - vesittää aika hyvin sen, että unohtais koko ihmisen."

"Totta.. Muistan, että joskus ollaan näin puhuttukin. Että toi joki kuten huokuttelis suakin, Markus?"

Markus tietää, mitä Niko miettii. Autossahan tämä oli maininnut tutun musiikin tuntuvan ihan uudelta. Ystävähän on nyt kuten tyhjän päällä. Hän vastaa kanssa katsellen sitä virtaa.

"Kieltämättä, kyllä. Vaan entä sä Niko? Alkaako sua vaivata uuden elämän pelko? Että kaikki tuttu on nyt sulle uutta, kuten autossa ne Eput? Muista kuitenkin - että sä muistit ne illat kun niitä on kuunneltu. On hyvä merkki mun mielestä. Vaan, Niko. Nyt sulla on sitä elämänpelkoa?"

"Joo. Markus, oot oikeassa. Sitä vähän alkaa olla. Mä kerroin siellä kaiken ulos ja jäi vain tämä hyvä tyhjyys. Jonka voisi paikata ajatuksella, että tietenkin tuonne jokeen olisi helppo vain kadota, ei tarttis turruttaa tai totuttaa itseään asioihin."

"Turruttaa.. Hyvä sanavalinta. Toi hyvä tyhjyyskin.. tykkään. Mutta, Lahtinen - näistä puheista huolimatta tätä matkaa kohta jatketaan eteenpäin.. Vai?"

Markus naurahtaa. Hän tajuaa Nikon nyt hakevan sitä mustaa huumoria ja jatkaa:

"Joo. Sinne kai pitäis mennä järjen mukaan.. Vaan voisihan tänne jonnekin jäädä yötä odottamaan ja sitten ajella eteenpäin, kunnes tulisi silta Ruotsiin vastaan. Kuuluisi vissiin sit kaks loiskausta ja huomenna ihmeteltäisiin yhtä ojaan hylättyä punaista Opel Astraa, jossa ovet olisi auki ja auton avaimet löytyisi jokea naaraamalla vainajan farkkujen taskusta. Vai mitä?"

Niko alkaa nauramaan, tämä Markuksen puheenvuoro oli ollut sitä heidän vanhaa juttua ja Niko on hyvillään - että muisti mistä on kysymys.

Hän kiitti piristyksestä, he läppäävät niin sanotut yläfemmat ja jatkavat matkaansa. Musiikki soi ja hyvä läppä toimii. Eput vaihdettiin Kotiteollisuuden ylväisiin saundeihin Nikon toivomuksesta. Kyllä se rokki voisi alkaa soimaan.

Matka sujuu näissä merkeissä nopeasti kohden etelää. Aina välillä tie ylittää jonkun joen, Tornionjoki näkyilee aina välillä saaden Nikolle mukavan mielen. Markuksen taannoinen kommentti kun oli sitä heidän mustan huumorin viljelyä eli vanhaa juttua. Sen hän vielä muistaa ja tajuaa, mistä kyse. Kaikkea vanhaa ei siis ole menetetty.

Napapiiri ohittuu taukopaikan kyltin mukaan, he eivät pysähdy sillä paikka näytti olevan täynnä.

Aavasaksan tultua vastaan, he pysähtyvät tankkaamaan autoa ja katselemaan jälleen maisemia. Ohi menneen opasteen mukaan tässä olisi risteys, josta toinen tie lähtisi Rovaniemelle ja toinen Ruotsin puolelle Ylitornioon. Siitä Niko saa ajatuksen, otti virnistyksen kasvoilleen ja katsahti Markusta.

"No, Make? Nyt kun tosta lähtis nyt tie sinne Ruotsiin? Ylittäis nyt sen joen, niin tähän rajatilaan emme jää?"

"No kerta otit sen puheeksi, mitä sanoin aikaisemmin - niin ei nyt viihti.

Kato kun tää on vähän liian vilkas paikka, joku tulis kuitenkin estämään. Mut katsellaan, tulee vissiin rauhallisempia ylityspaikkoja eteen. Käännytään vaikka kohden Rovaniemeä. Seikkaillaan ja katsotaan mitä vastaantulevien kaista vastaan tuo."

Niko alkaa nauramaan, mikä tekee hänelle hyvää. Tämä mitä he puhuvat, on heidän vanhaa juttuaan. Mustaa huumoria. Markus ymmärtää, että sen ylläpito saattaisi auttaa Nikoa tervehtymään.

He palaavat autoon ja käyvät tien toisella puolella olevasta ruokakaupasta ostamassa matkaevästä.

Tämän jälkeen yhä ollessaan sen myymälän parkkipaikalla, Markus saa hyvän ajatuksen.

"Kuule Niko. Sua kun siis auttaisi uudet kokemukset ja silleen siinä toipumisessas, niin tuli mieleen - kun sä et oo täälläpäin juuri koskaan ollut, että tässä samalla voisi pysähdellä kaikissa vastaantulevissa nähtävyyskohteissa. Kuten jokaisen informaatiotaulun luona ja niin edelleen."

"Hyvä idea! Markus, kiitos. Itse en olis keksinyt tuota. Tosiaan.. Ne lääkärit siellä suosittelivat niitä uusia kokemuksia, jotta pää paranisi entiselleen nopeammin. "

"Totta. Se olis hyvästä sulle. Muistu mieleen, että se luki myös siinä saattajainfossa - jonka annoit. Ja muuten.. tässä tuli kans mieleen, ettet sä varmaan koskaan oo käynyt Rovaniemen napapiirillä? Siellähän se joulupukin pajakylä on. Vissiin kesälläkin auki, että jos sielläkin kävisi? Sais ohjelmaa päivään. Ja sen jälkeen vois katella taas yöpaikkaa?"

"Kyllähän se kävisi. Ei se paikka vissiin niin jännä ole, että uskaltaisi tässä tilassa käydä. Munhan piti varoa kaikkia jänniä juttuja."

"No siinä tapauksessa mä teen tästä sulle oikein elämysreissun! Siis pysyn kyllä omalla kaistalla ja tiellä, en sellaisia elämyksiä tarkoittanut."

Niko naurahtaa ja laittaa musiikiksi Kolmatta naista, sen kappaleen jossa se latoo kiuaskivet reppuun - soutaa selälle ja sukeltaa. Maailma kun on tyly. Kappaleen hän muisti. Näissä merkeissä he kääntyvät kohden Rovaniemeä. Markus kertoo joskus vuosia sitten menneensä tätä tietä pitkin. On hienoa maisemaa luvassa, sitä voisi pysähdellä ihan maisemiakin ihailemaan.

Kuten luvattua - Markus pysähtelikin jokaisella levähdysalueella, jotka tulivat vastaan sekä he kävivät läpi ne informaatiotaulut, jotka tulivat vastaan. Samallahan pystyy vähän aina jaloittelemaan.

Matka sujuu näissä merkeissä nopeasti ja pian he ovat jälleen Rovaniemellä, ajoivat sen kaupungin läpi ja pysähtyvät napapiirillä. Jossa viettävät tunnin nauttien nätistä kesäpäivästä. Kello tulee kolmen iltapäivästä, jolloin he lähtevät käyden syömässä sekä tankkaamassa vastaan tulleella ABC:llä Rovaniemellä. Markukselle tulee mieleen, että nyt voisi jo katsella paikkaa seuraavaksi yöksi. Kello kun alkaa olla jo puolen neljän iltapäivästä.

Niko alkaa taas etsiä yöpaikkaa puhelimellaan sellaisen löytäen. Se on vähän matkaa Kemistä etelään ja paikka on meren rannalla. Merihelmi Camping. Hän soittaa sinne varatakseen mökin. Vielä on yksi merenrantamökki saatavilla. kolme huonetta ja sauna sisävessalla. Varustukseen kuuluu myös jääkaappi, mikroaaltouuni ja keittotaso. Sinne ajaa siinä kahdessa tunnissa, jos taukoja ei pitäisi.

"Eli meillä kyllä menee se kolmisen tuntia ajaa sinne, kuitenkin tässä aina välilä pysähdellään, vai?"

"Joo. Kyllä. Lisää kokemuksia sulle, hyvältä kyllä se mökkikin kuulostaa. Kerta iltapalan ja aamiaisen voi kokata ihan mökissä - se olisi luksusta verrattuna siihen Puolangan mökkiin."

Niko on samaa mieltä.

Aterioinnin jälkeen he matkaavat Kemiä kohden, sukkuloiden välillä toisella puolella Kemijokea - milloin toisella. Koko ajanhan se suunta on kohden Kemiä ja majapaikkaa.

Matka siis etenee ja päästyään Ossauskosken padon taukopaikalle, he pysähtyvät. Maisemat ovat jälleen kauniin mahtavat. Niko soittaa siskollensa nopean puhelun kertoakseen hyvät uutiset. Hoito onnistui ja tässä ollaan jo kotimatkalla.

"Mahtavaa kuulla! Koskas oot perillä?"

"Niin se.. Kuule Tanja, mä en ihan vielä osaa sanoa koska tarkalleen tullaan - kun meillä ei ole tällä hetkellä muuta matkasuunniltemaa kun päästä yhdelle merenrannan leirintäalueelle. Tol Markuksella on vielä tää viikko lomaa. Ei olla vielä Jyväskylää ajateltu.. Mä en voi vielä.. En tahdo mennä kämpilleni."

"Kuule, Niko. Kyllähän sä nyt sen tiedät, että voit tulla mun luo pariks päivää - vaikka viikoksi, jos pahalta tuntuu paluu?"

"Kiitos. Tosiaan, hyvä tietää.. Mutta meidän on lähettävä ny. Mä soittelen myöhemmin. Kerro äidille terveisiä! Ollaan jatkamas matkaa. Mä soittelen."

"Selvä. Kyllä, mä kerron. Hyvää matkaa teille!"

Puhelun loputtua, he katsovat vielä hetken maisemia ja sen jälkeen lähtevät ajamaan eteenpäin. Nelostie vie heitä kohden Kemiä - jossa he eivät nyt sitten pysähtyisikään. Sillä Nikon mieleen juolahtaa se - ettei heillä ollut autossa mitään kylmäsäilytyspaikkaa, niin lähempänä mökkiä olisi hyvä käydä kaupassa kerta mökissä oli se jääkääppi. Ilma tosiaan on jo aika vahvasti helteen puolella ja ruoka ei selviäisi pitempään, vaikka autossa ilmastointi olikin. Tähän Markus mainitsee:

"Niko, muuten huomaatkos miten sä muistat sen kylmäketjun? Siis mitä sä siellä kaupassa töissä ollessas opit?"

"Niin muute! Totta! Kyllähän musta on tuntunut koko ajan tässä, että muistuu mieleen tarkemmat liikennesäännöt ynnä muuta sellaista faktatietoa - jonka opin silloin autokoulussa. Hieno homma vaan, toivoa antava sellainen. Että kyl tää tästä."

Kuski on samaa mieltä, hänestä tuntuu hyvältä. Nikosta saattaisi tulla sama vanha Niko, mitä mies oli ollut ennen sairastumistaan masennukseen. Korjaantuisi vaan kaveri, niin Markus itse voisi sitten saada tukea tulevaisuudessa. Matkasuunta muistuttaa kuskia vuosien takaisesta reissusta Elinan kanssa Kemin lumilinnaan.

Silloin heillä oli mennyt vaihteeksi hyvin. Vuosi oli ollut 2004. Tuolloin ei vielä nämä, nykysin Markusta piinaavat isyystunteet olleet niin pahoina. Vanhat riidat olivat unohdetut ja sitä vain nautittiin tuolloin elämästä, se oli sellaista kaunista aikaa.

Kenties se, mistä Niko samalla puhui - että elämä tuntuu nyt hyvältä kun sitä voi katsoa kuten puhtaalta pöydältä, voisi myös toimia itsellään. Markus pohtii tuota hyvin varovaisesti, sillä ne painavat syyt miksi hänen puhelimessaan liittymänä nyt oli se prepaidkortti - sotivat sitä ylvästä ajatusta vastaan:

Että antaisi jo Elinan olla ja jatkaa elämäänsä.

Tällä kertaa sen miehen sisäisen ydinsodan voitti tahto muistaa tällä hetkellä vain hyvät asiat. Se lumilinna oli ollut hieno tuolloin. Kemin kaupunki edusti heidän suhteessaan sitä hyvää aikaa, jolloin..

"Hei Make! Aattelit sitten vissiin tehdä kaupunkikierroksen Keminmaassa, vai? Ajoit just nelostien liittymän ohi!"

Nikon huomio havahduttaa kuskin todellisuuteen.

"Aa.. nii.. joo. Sori. Mennään tästä sitten. Mä unohduin ajatuksiini."

"No eipä mitään.. Oikeella kaistalla sentään pysyit.. Sitä sun ja Elinan lumilinnareissuako mietit niin et reittisuunnitelmakin täs muuttui?"

"Kyllä! Se oli mielessä. Hienoo et sä muistit senkin. No siis tavallaan.. Mut eiköhän tästäkin takasin valtatielle pääse."

Asia on kuten sanottu. Tien päätyttyä eteen tulee opaste Kemiin ja he kääntyvät siihen suuntaan. Piakkoin tulevat opasteet takaisin valtatielle vastaan. Pyörien alle löytyy nelostie uudelleen.

Sitä he seuraavat Simoon saakka. Taajama kun on viimeinen isompi ennen leirintäaluetta, niin he käyvät siellä kaupassa, ostokset ovat mikrossa lämmitettävää valmisruokaa ja villivadelma vissyvesipakkaus illan juomiksi.

Kaupan parkissa Niko katsoo reittiohjeet takasin valtatielle. Tästä on enää vain vajaa kaksikymmentä kilometriä perille. Matka siis menee nopeasti leirintäalueelle ja pian he ovat jo kirjautuneet sisään ja auto on parkissa merenrantamökin vieressä. Ostokset kannetaan sisään.

Mökki sijaitsee vain kymmenen metrin päässä meren kalliorannasta, ulkona on kuisti. Ulko-ovi avautuu huoneeseen jossa ovat televisio ja keittiönurkka. rakennuksen kummallakin puolella on makuuhuone. Niiden välissä kulkee käytävä saunaan. Siellä on myös talon sisävessa. Markus kehuu kämppää todelliseksi palatsiksi - kun vertaa Paltamon tupaan. Niko on samaa mieltä.

Taloksi asettumisen jälkeen he lähtevät tutkimaan paikkaa paremmin kahdeksan aikaan illalla. Sää on kesäisen lämmin, vaikka mereltä puhalsi kohtalainen tuuli. Tulomatkalla radiosta kuulemansa sääennusteen mukaan, tuulen suunta kääntyisi iltaan mennessä itään. Keskiyöllä saattaisi alkaa ukkostaan Merilapissa.

16.0
MEREN RANNALLA - TORSTAIN MYÖHÄISILTA Tyhjyyden syvä syli huokuttaa

Aurinko näyttää vielä viimeiset säteensä pohjoisesta hävitäkseen pilvivallin taa. Valo saa taivaan loistamaan väreissä. Tuuli on tyyntymässä, yölinnut laulaa tässäkin osassa Suomea. Nelostieltä kuuluu aina välillä ohiajavan rekan ääni, muutoin leirintäalue on hiljainen. Edessä on meri joka näyttää päättyvän taivaaseen. Taivaalla rääkyy pari lokkia. Kaukana näkyy pari tuulivoimalaa.

Rannalla istuu kaksi miestä vissypullojen kanssa. On jo yö, paikalla ei muita. Maisema hämärtyy pilvivallin peittäessä pohjoisen taivaan. Ilma on vielä lämmin, tarkenee t-paitasillaan istua. Kummallakin on verkkarit jalassa.

Ajatus kun oli mennä nukkumaan, mutta kello varttia vailla puolenyön Nikoa oli alkanut mökki ahdistamaan ja hän juoksi ulos jättäen oven auki. Lahtinen oli tietenkin lähtenyt Hakasen perään ja löytänyt tämän mökin edessä olevilta rantakallioilta istumasta jalkojaan halaten. Markus oli rauhoittanut kaverinsa ja ehdottanut, että he menisivät paikan uimarannalle istumaan? Sisältä mökistä voisi ottaa parit vissyveden mukaan muovikassiin ja sitten viettää aikaa rannalla? Tämä oli Nikolle käynyt - mennä katsomaan merta, olemaan ulkona ja juttelemaan.

Tuosta on nyt kulunut puolisen tuntia ja Nikon olo rauhoittunut, sillä tunnelma on nätti: Taivas hohtaa pilvien läpi auringon viimeisiä säteitä, tuulee lämpimästi ja meri päättyy taivaanrantaan. Sen aaltoja on mukava katsoa, ne tuntuu kutsuvan mukaansa. Tämän hän jo kertonut Markukselle, kun tämä kysyi että voitko jo paremmin?

Nikosta tuntuu siltä, kuten hänellä ei olisi takana yhtään elettyä elämää.

Siksihän hän oli saanut sen ensimmäisen ahdistuskohtauksen hoidon jälkeen - ja se pelotti miestä. Että menikö tässä nyt sitten hoidon tulokset tyhjiin? Markus saa tilanteen pelastettua toteamalla, että se kuuluu varmaan asiaan. Kova ahdistus kun paljon lähtee päästä pois. Sitten hän alkoi kertaamaan Nikon mitä päivällä oli tapahtunut. Kaikki muistui Nikolle mieleen ja nauratti jopa se - kun Markus oli ajanut ison liittymän ohi ajatuksissaan.

Tuon jälkeen Niko on ollut hiljaa ja katsonut merta, välillä pyyhkien silmäkulmaansa. Jatkunut hiljaisuus saa Markuksen aloittamaan puheenvuorot.

"Niko? Kutsuuko toi meri nyt sua? Tiedän, että sekin on sun päässäs nyt ja kenties tekisit sen, jos yksin nyt olisit. Siis.. Miten sä voit nyt?"

Niko katsoo yhä ulappaa. Hän yrittää rakentaa vastausta Markuksen kysymykseen miettimällä miten valoisat kesäyöt olivatkaan näillä korkeuksilla. Vaan tilanne vaatii vastausta. Niko ottaa kulauksen pullostaan - villivadelman makuista kivennäisvettä, huokaisee ja vastaa katsoen yhä maisemaa. Taivaan ja meren reunaa ei näe, ne sulautuvat kauniisti yhteen.

"Niin, että miltä nyt tuntuu, kun ei tunnu miltään? Make, sä oot niin viisas mies - et tajuat, että jos yksin täs olisin - niin kaiketi lähtisin uimaan kohden Ruotsia, sinne pääsemättä..

Voin kyllä kertoa, miltä tuntuu.

Siis.

Sä tiedät kuinka paljon mua on vaivannut se mun nuoruus ja miten paljon se isän kuolema sai mut sekaisin. Ja nyt ne tunteet ovat poissa, mä en tunne mitään. Tästä pitäisi elämän uudelleen alkaa, mutta nyt tahtoisin vain kävellä tästä tuohon mereen. Mä vähän vielä pelkään, että kun sain tuon kohtauksen - että se pilasi nyt hoidon. Että niin.. Voisin kävellä vaan mereen ja jäädä sinne ennen kun ne haamut taas palaavat.. Markus.. Itsari tuntuisi nyt hyvältä."

Niko pyyhkäisee silmäkulmastaan jälleen siihen ilmestyneen kyyneleen. Kiroaa, kääntyy katsomaan Markusta silmiin ja jatkaa vakavana:

"Joo. En mä sellaista tekisi, se vaan piti sanoa ääneen. Toki se tuntuisi nyt helpommalta vaihtoehdolta - kun elämän uudelleen rakentaminen ilman painolasteja.. Tuntuu, että olisin yksin maailmassa. Mutta. Mä tiedän, että minusta välitetään, on ihmisiä jotka tykkää musta. Tiedän. Vaan se kun nyt en oikein muista miltä tuntui, kun joku joskus välitti musta. Markus. Se tuntuu nyt pahalta."

"Hei, mä ymmärrän ja välitän aika paljonkin susta. Enkä mä usko, että hoito olis tosta pilalle mennyt. Kun et sanonut mitään sellaista, mitä ennen oot sanonut kun sua on alkanut ahdistaa. Vaan taisit tarkoittaa sitä, ettet oikein muista sulle niitä tärkeitä muistoja - joiden avulla olet aina selvinnyt? Ja se säikäytti sut saaden sen kohtauksen aikaan. Näin mä päättelisin. Me kun ollaan juteltu aika paljon asioista. Mä kun luen sua kun kirjaa."

Niko nyökkää, näyttää peukaloa ylöspäin ja hymyilee hetken. Sitten mies kääntyy taas katsomaan merta. Maisema kutsuu kuten magneetti metallia.

"Nyt tuntuu just tolta, mitä kuvailit. Markus, vaikka just sanoit et ollaan monesti juteltu asioista - niin mä en nyt muista niitä. Mä tiedän, että me ollaan parhaita kavereita ja koettu vaikka mitä. Nyt vain en muista niistä mitään. Ahdistaa, mut en mä kuitenkaan täällä mereen mene. Ahdistaa tosiaan vaan nii paljon. Tai oikeammin pelottaa, että jos ne muistot ovat nyt lopullisesti menetetty. Myös ne - jotka olisin tahtonut pitää.."

Kuluu hetki hiljaisuutta, kunnes Niko jatkaa

"..kuten se, miks mun pitäis tuntea huonoa omaa tuntoa sen Riihelän vuoksi. Nimen muistan, yhdistän sen kouluaikoihin - mutta sitten on vain tyhjää. Mut joo.. Markus - En mä mereen tästä mene. Pitää vain odottaa, aika korjaa tämän olon. Nehän sano, jotenkin että aivot tekevät kyllä uudet hermoyhteydet nyt tuhottujen tilalle ja tärkeät muistot palaavat. Siinä kestää vaan aikaa. Toivottavasti jo tää päivä auttoi asiassa. Oli mukavaa kierrellä sitä napapiiriä, tätä osaa Suomea ja silleen."

"Niinhän se on."

Markus toteaa. Paljon muuta hän ei olisikaan tilanteessa osannut sanoa. Hän jatkaa iltaa jutellen niitä näitä - kuten yrittäen saada kaverin mielestä ne mereen menemis ajatukset, joita Nikolla yhä tuntuu kuplivan päässään. Nyt ei se heidän harrastama mustan huumorin viljelykään auttaisi.

Tilanne on liian päällä, joten Markus päättää olla itsekäs ja kääntää juttelun koskemaan itseänsä. Nikolle hän ei ollut vielä kertonut, mitä oli ajatellut sen HealingDomen esitettä lukiessaan. Nyt kaiketi on sen puheen aika.

"Niin.. Niko, kuule.. Mäkin kyllä toivoisin, että mulla olis ylimääräiset 500 euroa tuohon Ylläksen paikkaan. Sais ne mun omat painolastit viimein pois mielestä ."

Niko käy makaamaan maahan katsomaan pilvistyvää taivasta ja kysyy:

"Se isyyshomma?"

"Joo. Se on raskasta toisinaan, kuten tiedät. En ole tässä tällä matkalla pahemmin niistä tahtonut kertoo - oon tahtonut olla sulle tuki ja turva. Että olet voinut mulle puhuu."

"Kiitos siitä."

"Joo, Niko. Kyllä mä sain puhuttua niistä yhdes pubis siellä. Siis kun pidin lomaa sun ollessa hoidossa. Tapasin muita hoitoon tulevia, juteltiin asioista. Siksi alkoi itseäänkin kiinnostaa. Se heelindome."

Niko nousee takaisin istumaan ja kääntyy Markuksen puoleen.

"Hyvähän se, et sait puhuttua niistä. Enpä kyllä tässä hetkessä suosittelisi tuota hoitoa. Siis mulla on pää tyhjänä ja tuntuu, ettei mulla ole elettyä elämää ollenkaan.. Ettei mulla olisi mitään väliä, että olenko elossa vai kuollut. Eikä sen ajatteleminen edes sureta, siitä alan olla enemmän huolissani - mutta kuten tässä sanoin - niin luotan vain siihen mitä mulle sanottu on. Että tämä on vain ohimenevää..

Ja.. Markus. Empä itsekään oo pahemmin tässä kyselly sun vointeja. Anteeksi siitä. Tässä mä oon näinä parina viime vuotena ottanut tästä meidän ystävyydestä enemmän irti. Se tuntuu pahalle."

"Eipä toi mitään, Niko - mä tiedän. Sulla on ollut muuta mielessä. Se taitaa olla aika yleistä se, että sanotaan - että voi jutella kaikki kaikesta, jos huolia ja sitten toiminta on erilaista. "

"Niinhän se menee.. Ystävä. Mä muuten muistan, että ollaan puhuttu tälläistä jossain ja joskus. Jotain hyvää sentään."

Niko kääntyy uudelleen katselemaan merta ja alkaa hymyillä, mutta nopeasti repii sen ilmeen pois kasvoiltaan - sillä hänen mieleensä palautui juuri toinen muisto. Muisto ei itsessään hyvä ollut suhteessa siihen kysymykseen, jonka mies haluaa esittää Lahtiselle. Hyvä vain, että jotain asioita alkaa palautumaan mieleen.

"Make? Mun täytyy kysyy tätä, kun tiedän juttuja. Siis jee! - Mä alan muistamaan jotain! Tai.. No ei tää asia mikään hauska ole.. Vaan kun alan nyt muistaan enemmän asioita. Siis.. Saarijärvellä. Ei kai sen Anteron uutinen siitä lapsesta silloin mitenkään sua alkanut vaivaan? Me kun jäätiin sinne rantaan silloin ja sä jäit yksin.."

Markus nyökkää, pukee pienen hymyn kasvoilleen ja pyyhkii sen pois alkaessaan vastata. Nyt hän antaa palaa. Niko on tarpeeksi kunnossa kuullakseen asiat.

"Kiitos kysymystä. Ei se mua niin pahasti alkanut surettaan, olin vain iloinen kaverin puolesta. Ikävä hommahan se, miten mulle kävi - etten perhettä saanut perustettua.. Siihen alkaa kyllä tottua, mutta - Niko - noihin ihmeen romahduksiin vaan en totu. Niin.. Tätä mä en oo kertonut. Silloin kun mä jäin Timon kämpille yksin, kun se palas teidän seuraan - mä murruin, itku tuli ja olin ihan hajalla. Ennen sitä mä jopa laitoin vessan oven lukkoon - sammutin valot ja olin siellä. Vaikkei siinä kämpässä muita ollutkaan. Häpesin tilannetta. Ynisin siellä aikani ja sitten pesin naamani ja menin nukkumaan.

Ja siellä Puolangalla mä näin unta, että mä olin saanut Elinan kanssa vauvan. Mutta se oli joku ihmeen sekasikiö, mutta silti mä rakastin sitä täysillä. Ja jossain vaiheessa unta se vauva oli kuten rotta-apina, rääpäle ja kaikki muut sano että miks hitossa yhä pidät sitä. ja kun uni päättyi, niin musta tuntui että se vauva olisi sylissäni. Sitten kun tajusi toden, niin kyyneleitä tuli ulos. kuten ny. E.. Että tälläistä mulle."

Markus alkoi itkemään, nyt osittain onnesta - että asioita ei enää tässä vaihessa reissua tarvinnut pitää sisällään. Toinen puoli sitä mitalia kiilsi yhtä tummana, miltä elämä oli tuntunut sinä iltana Timon kämpillä.

"Markus. Mä olen pahoillani puolestasi. Mä tiedän, että sä kärsit noin ja etten mä tällä reissulla kenties pystynyt olemaan hyvää ystävää sulle - mitä tahtoisin kun omat hommat on yhä vähän kuten tiellä. Mä vaan toivon, että noi sun olot menevät ajan kanssa ohitse, että olis joku ikään liittyvä asia. Make, kyllä se siitä helpottaa."

Markus pyyhkii naamansa kämmeneensä.

"Kiitos Niko. Niin minäkin toivon. - Ja mä ymmärrän kyllä. Sä kaikesta tapahtuneesta huolimatta yrität ja kiitos siitä! Arvostan sitä. Niko, sä oot hyvä ihminen."

Niko hymyilee ja kiittää. He ovat tuon jälkeen hiljaa ja katsovat rantaan murtuvia aaltoja, jotka tuntuvat kutsulta niiden joukkoon.

Lähimetsiköstä alkaa kuulumaan satakielen laulua. Nikon ilme kirkastuu.

"Markus?"

"Kerro?"

"Nyt kun toi lintu alkoi laulamaan, niin siitä äänestä mä yhdistin sen Riihelän muiston oikein. Kato kun me Timon kanssa juteltiin sitten kun kaksistaan sinne rannalle jäätiin. Silloin lähipuissa alkoi laulamaan just toi sama lintu. Muistan vain, että sitä Riihelää kiusattiin. Mulla on haju, että mun olis tärkeää muistaa koko juttu. Vaan ei tuu mieleen."

"Ehkä sun ei kannata yrittää. Muista, että ne sano tärkeiden muistojen vielä palaavan omaan tahtiinsa? Niinhän niis ohjeis sanottiin, kuten tiedät. Ettei sun kannata siitä masentua tai yrittää muistaa niitä."

"Taidat olla oikeessa. Jos se muisto tuntui ennen tärkeältä - joten kai se siellä tallella on. Kiitos jälleen, Markus tuosta."

Markus hymyilee takaisin. Tilanne on pelastettu, itse hän tietää mistä on kyse - muttei halua sanoa. Se voisi häiritä Nikon toipumista. He katselevat jälleen merta ja kuuntelevat äänimaisemaa. Satunnaista liikennettä taustalla, satakielen laulua sekä aaltojen loisketta rantakallioita vasten, tuuli on alkanut voimistumaan hivenen.

Niko katkaisee hiljaisuuden.

"Niin, jos niitä muita asioita miettis. Kuten huomista matkan jatkoa. Meillähän on vielä pari päivää aikaa palata Jyväskylään - ja mua auttaa toi eri paikkojen näkeminen.. Että jos alkais tekemään matkareittisuunnitelmaa?"

"Oot oikeassa. Voihan tässä huomenna jatkaa seikkailuja, Jos vaikka Kajaanin kautta menis. Iisalmee, Kuopioo ja silleen?"

"Joo.. Pitää huomenna kattoo. Tekisi tosiaan kyllä hyvää matkustaminen. Se on kuitenkin toimintaa jonka on joskus loputtava. Sehän tässä pelottaakin. Jyväskylään takaisin saapuminen. Kun tää sen hoidon aiheuttama olo alkaa pikkuhiljaa seestyä siihen tyhjyyteen, mitä tossa kerroinkin. Tahtoisin pystyä jo jutteleen kuten ennen."

"Totta. Katellaan matkasuuntaa sit huomenna.. Niko, mä uskon, että ajan kanssa sä pysytkin höpisemään asioita, pystyä jutteleen asioista. Joo.. Voihan sitä neuvoja antaa, mut niiden noudattaminen on sitten toista. Kuten minäkin. En kerro asioitani, joita pyörii päässä. Kun sitä tahtoo vain peittää kipeä asiat kaiken muun alle. Kuten nyt. Etten mä taas murtuisi, niin mä...

Nyt mä siis käännän taas keskustelua enemmän muualle. Sanoakseni totuuden siitä, että miksi - niin pelosta. En halua uutta murtumista, ne kun on henkisesti raskaita - joten mä siirrän ajatukset kysyäkseni vaikka - että kuinka sä Niko juuri nyt voit? Kaikki hyvin etkä ajattele enää uppoamistasi tonne? Että saisinko minä itse siihen jo vuoron?"

Markus osoittaa merta. Niko naurahtaa ja miettii hetken vastausta sekä sitä, että kuinka juuri nyt auttaa Lahtista.

"En mä tonne oo menossa. Ei meidän kannata, vaatteet kastuis. Ja Markus.. Otan tämänkin puheeksi kun muistoja alkaa tuleen mieleen. Oon huomannut, ettei sulla oo ollut laastareita käsissäsi aikoihin, niin kaiketi sen asian suhteen hyvin?

Markus tietää mitä Niko tarkoittaa. Vaikka asia oli, mitä se oli - niin hän on nyt iloinen vain siitä, että Niko alkaa jo muistamaan muitakin asioita - kuin liikennesääntöjä tai maantietoa.

"Kyllä. Mulla menee hyvin, se haavojen teko mulla oli vain joku ihmeen vaihe. Ahdistus aiheutti sitä pahimpina aikoina. Mennyt ohi jo. Kiitos kysymästä - tai muistamasta."

He kättelevät ja sen jälkeen hiljaa katsovat vesistöä. Meri tuntuu vetävän puoleensa. Aalto aallolta, kuten kutsuvan Perämeren kalojen naapureiksi. Näin Niko hiljaa luonnehtii, mutta sitten tuhahtaa.

"Markus, mä kyllä sanoin, etten mä oo mereen menossa.. Mutten pääse ajatuksesta eroonkaan. Tietty mua auttaa, kun alan muistamaan asioita ja silleen, mutta silti.. Mua pelottaa muistaa niitä, entä jos kaikki saasta tuleekin takas? Että mä olisin taas nollassa, lähtötilanteessa. Että en mä sitä jaksaisi, sillä.. "

Nikon puhe keskeytyy sään vuoksi, pilvi on vaivihkaa tullut miesten takaa ja yllättää ukkosen jyrähdyksellä sekä isoilla pisaroilla. Tuuli tosiaan on käynyt yläilmoissa mantereelta merelle ja tuonut tähän saakka äänettömän myrskyn tullessaan.

Niko nauraa ja tekee nousua Markuksen vielä yrittäen saada tilanteesta kiinni - että nousiko kaveri sateen vuoksi liikkeelle - vai siksi, että mereen menee. Hän saa vastauksen Nikon katsahtaessa vielä maassa istuvaan kaveriinsa.

"Make. En mä taho sittenkään kastua. Ja joo.. Puhut totta. Meidän pitäis jutella enemmän. Ollaan hyviä ystäviä ja se juttelu on sitten sitä vaikeinta. Se on kyllä surullista, mutta totta. Puolin toisin.. Niin ja toi meri. Mä en taida sittenkään tappaa itseäni koskaan. Ei vaaraa uppoamisestani. Ja kumpikin tässä ollaan elämässä vähän ulalla nyt. Vaan tästä kait suojaan pitäis lähtee.. Ettei nyt käy niin, et ukkonen tulee ja tappaa meidät molemmat tässä kuten vahingossa, että menis pilalle sekin kuolema. Et se vielä tästä puuttuis, et täs iha väärin kuoltais!"

Markuskin kerää itsensä maasta seisomaan samalla nauraen Nikon loppukommenttia.

"Joo. Totta. Onhan tuota merta tässä jo katseltu. Mennään vaan takas mökille ja vissiin nopeesti."

Samassa salama nimittäin iskee lähelle valtatien taakse ja ukkonen jyrähtää kunnolla, he siis palaavat nopeammin mökkiinsä mitä olivat ajatelleet. Taivas kun tarjoaa oikean suihkun salamoiden välkkeessä.

Perillä he laittavat kastuneet vaatteet kuivumaan mökin saunaan. Ennen yllättävää ulkoilua he olivat lämmittäneet saunan. Markus oli ottanut löylyt, mutta Niko oli tyytynyt vain peseytymään. Hän ei ollut uskaltanut mennä saunaan, koska ei ollut muistanut kysyä lääkäriltä olisiko se kiellettyjen asioiden listalla hoidon jälkeen.

Tämän jälkeen iltapalaa syödessään, he päättävät uuden suunnan kotiinpaluulle tutkittuaan karttaa.

He menisivät sittenkin melko suoraa reittiä Saarijärven kautta Jyväskylään, vaikkakin Markuksella olisi vielä kaksi päivää lomaa - niin parempi mennä vaan suoraan kotiin ja katsoa miten tutut maisemat vaikuttaisivat.

Ja jos Nikon olot sitä tarttis, niin kaveri olisi lähellä. Näin päätetään ukkosen täristäessä mökkiä ja sään ollessa pahana. Sähköt katkeavat, joten pojat päättävät mennä nukkumaan. Tässä vaiheessa iltaa he eivät ole vielä päättäneet missä nukkuvat, joten Markus valitsee merenpuoleisen makuuhuoneen ja Niko sen mantereen puolisen.

Niko nukahtikin melko nopeasti, huolimatta ulkona räiskyvästä ukkosesta. Tuuli hakkasi mökkiä mereltä. Myrsky valvotti Markusta ja samalla muistutti Elinasta. Nainen pelkäsi ukkosta, täällä Ellu olisi kyllä ihan paniikissa.

Elinan viestit hakkaisisivat puhelinta taas tämän ukkosen lailla, kunhan kotio päästyään vaihtaisi sen sim kortin takaisin puhelimeen. Kun ei sitä Prepaidia voisi pitää Jyväskylässä päällä. Ihmiset ihmettelisivät outoa numeroa, kun sillä soittelisi.

Sinnehän he päätyisivät, huomenna. Markus koetti häätää muistot siitä kaupungista ja Elinasta yrittämällä olla vielä onnellinen Nikon puolesta. Hän käänsi kylkeä pois ikkunasta, johon sade vielä piiskasi. Niiden äänien mukana mies sai nukahdettua.

16.1
OLI NÄTTI PÄIVÄ Jyväskylä 2016, Heinäkuu

Oli iltapäivä. Aurinkoista, toripäivä. Kaunis päivä viettää aikaa Jyväskylän keskustassa. Kaupunki on kun kauneimmillaan kesäisin. Siksihän Markus oli sinne lähtenytkin harhailemaan päämäärättä ja onnellisena hyvästä säästä ja kesästä. Sekä kesälomasta. Ensin hän oli mennyt harjulta Tourujoelle, siellä kun oli mukavaa luontoa ja vesielementti. Mies oli ollut pitkään jo oikeastaan onnellinen, sillä Elinastakaan ei ollut kuullut mitään pariin kuukauteen. Jokohan nainen olisi tullut järkiinsä ja tajunnut, ettei heillä ollut mitään tulevaisuutta. Näinhän Markus oli kertonut monesti riitojen päätteeksi.

Nyt se helvetti siis saattaisi olla jo ohitse ja voisi varovaisesti alkaa katsomaan muista naisista itselleen paria - vailla pelkoa, että Elina tuhoaisi taas orastavan suhteen. Kenties nyt voisi olla uuden aika ja ehkäpä voisi perustaa ihan perheenkin, saisi haaveensa toteutettua. Viimeinkin.

Kaupunki näytti siis kauniilta. Markus ei edes ollut pysähdellyt oluelle ohi menneillä terasseilla. Hän oli onnesta humaltunut ja käveli Väinönkatua harjullepäin. Siellä voisi istua jossain ja nauttia päivästä. Hymyillä vastaantuleville ihmisille. Kaikki tuntuivat nauttivan hienosta päivästä.

Päästyään Yliopiston ja Väinönkadun risteykseen, mies käveli kadun yli hyvillään siitä, että liikennevalotkin sattuivat vaihtumaan heti vihreiksi kun hän pääsi suojatien kohdalle. hän ajatteli oikaista torin läpi ja sitten mennä sinne harjulle.

Portaiden yläpäässä koko päivä muuttui.

Hän törmäsi Elinaan, joka tahtoi tietää miksi Markus ei ollut soitellut. Nainen päänäsi isoon ääneen sitä, että onko tällä jo toinen nainen?

"MEHÄN JUMALAUTA OLLAAN EROTTU JO VITUN KAKS KUUKAUTTA SITTE! TAJUA JO VITTU SE!"

Markuksen huuto pysäytti tilanteen ja sai toriväen päitä kääntymään heitä kohden.

Elina oli kovinkin loukkaantuneen tuntuinen ja sai tilanteen kääntymään Markuksen syyksi. Kuten aina heidän julkisten riitojen aikana. Mieshän on aina syntipukki, nainen aina syytön. Torilta alkoi siis tulla Elinan avuksi apujoukkoja. Markus sanoi itsensä tilanteesta irti ja poistui kohden ohittamiaan terasseja. Takaa kuului Elinan huuto:

"Kultaa! Mä soittelen sit illalla! Rakastan sua!!"

Sen kuuleminen sai Markuksen kävelemään punaisia päin, ei sattunut tulemaan liikennettä juuri tuolloin. Toisaalta se saattoi olla keskitason pettymys - sillä tilanne oli siis yhä päällä kuukausienkin jälkeen. Toisaalta saivathan paikalle tulleet ihmisetkin tajuta, että olivat pitäneet väärän osapuolen puolia riidan aikana. Jotain hyvää siis..

Markuksen puhelin alkoi soida ja näytössä vilkkunut puhelinnumero oli tullut harvinaisen tutuksi ajan kuluessa. Sitä mies ollut edes viihtinyt tallentaa. Elinan puhelinnumero.

Mies vain sammutti puhelimensa, katsoi taakseen ja iloitsi siitä - ettei nainen ollut lähtenyt seuraamaan häntä. Naisen viimeinen huuto oli edustanut sitä tuttua sekoilua, mihin oli mies tottunut. Oma syyhän tämä oli. Mitäs kerran piti hullujenhuoneelta itselleen naisen pyydystää.

Väinönkatu toi sen ensimmäisen baarin vastaan.

Hyvästi raitis päivä koska rakkaus aiheuttaa jo järjestyshäiriöitä. Kaikki kauniit haaveet sortuivat hetkessä. Samassa helvetissä tässä kuitenkin ollaan.

Synkkä totuus oli se, että vikaa oli heissä kummassakin.

Parin tuopin jälkeen hän laahusti harjulle, avasi puhelimensa saadakseen jälleen Elinan puhelinnumeron sen laitteen muistiin. Nainen siis taas lähetti häirikköviestejään. Itsemurhalla uhkailuja taas, niinhin kyllä turtuu - kun kyllin monta sellaista saa. Markus sivuutti ne ja soitti Nikolle. Nyt ystävää tarvittaisiin.

Niko pääsi tulemaan, koska sattui olemaan lomalla. Siitä oli tullut aika iloluontoinen ilta, sillä Nikolla oli päättynyt hiljattain parivuotinen seurustelusuhde.

Pari muutakin kaveria saapui seurueeseen mukaan. Koko poppoo lähti jossain vaiheessa kiertämään taas Jyväsjärveä ympäri juopumistarkoituksessa. Sillä Markus tarvisi nollausta. Kaunis päivä oli jälleen muuttunut helvetiksi.

Tiedossa oli takuuvarmasti, että ensi viikon kuluessa Elina lähettäisi viestejään taas. Markus päätti vaihtaa numeroaan, se olisikin jo neljäs kerta kymmenen vuoden sisään ja kaikki Elinan takia.

17.0
KOTIUTUSPÄIVÄ Kohden etelää.

Tuulimyllyjä tulee vastaan ja ne sähköntuottajat menevät ohitse kun he ohittavat Olhavan. Kello käy yhtätoista aamupäivällä. Aurinko kiiltää punaisen farmariauton konepellistä. Miehet lähtivät merenrantamökistään jo yhdeksältä aamulla jatkamaan matkaa. Hakanen heräsi aikasin Markuksen vielä nukkuessa. Hän ihmetteli pienen pelon vallassa tyhjää mökkiä, mutta näki ikkunasta etsityn istumassa kivillä mereen tuijottaen.

Kyllä Niko ne askeleet kuuli ja Lahtisen ehdittyä viereensä seisomaan - istuva kehui maisemaa kauniin kutsuvaksi, mutta ei hän sen pitoihin osallistu.

Tämän jälkeen hän nousi seisomaan vielä kertoen, että meren läheisyys tuntui helpottavalta, mutta kotimatka odottaa.

Markus oli samaa mieltä ja yritti piristää Nikoa muistuttamalla mustan huumorin kautta, että kotipuolessahan oli Tuomio, Palokka tai Jyväsjärvi. Ja sitten se Päijänne. Ja bonuksena vielä se Köhniönjärvi.

Että olisi valinnanvaraa, minne vajota.

Johon Niko nauroi ja kiitti piristyksestä. Sen jälkeen he löivät niin sanotut ylävitoset ja siivosivat mökin. Niko jäi katsomaan mökin terassilta merta Markuksen viedessä roskapussia paikan yhteisroskikseen. Auto oli tuolloin jo pakattu ja mökki tarkistettu, ettei mitään jäänyt. Markuksen saapuessa takaisin olivat he päättäneet, että tänne kyllä tullaan joskus takaisin! Ja niin miehet pakkasivat myös itsensä autoon ja lähtivät. Vielä pysähtyivät jättämään mökin avaimet paikan vastaanottoon ja sitten suuntasivat eteenpäin.

Olhava jää taakse ja Ii tulee vastaan. Nikoa alkaa hermostuttaa. Ohitetussa opastekilvessä luki Oulu 38. Sen reittipisteen jälkeen niissä opasteissa alkaisi näkyä Jyväskylä kuten muistutuksena. Oulun moottoritietä edeltävä moottoriliikennetie alkaa ja Niko alkaa olla levoton. Markus huomaa tämän ja kysyy syytä.

"No alkaa vaan hermostuttaan, kun kohta ollaan Oulus ja sen jälkeen alkaa näkyä opasteissa se Jyväskylä. Niin paljon en nyt vielä tahtoisi koko ajan nähdä sitä sanaa - edes opasteissa."

"Hyvä et sanoit. Tosiaan, jos sua pahasti hermostuttaa - niin voidaanhan me ajaa pikkuteitäkin pitkin. Kato kun niiden varrella ei ole niitä kilometrikylttejä tai opasteissakaan ei lue sen kaupungin nimeä - vasta kun sen ollessa seuraava isompi taajama. Et jos käy, niin mä tiedän kyl reitin Oulaisten kautta Kivijärvelle ja siitä sit Saarijärvelle? Ja tehdään matkaa kuten eilenkin, et pysähdellään aina välillä?

Niko piristyy ehdotuksesta.

"Joo. se vois muuten olla hyvä! En mä koko aikaa tosiaan jaksais nähdä sitä Jyväskylä-sanaa. Uusia kokemuksiahan täs pitäis saalistaa. Enkä mä sielläkään päin Suomea pahemmin ole matkustanut. Tekee vain mulle hyvää."

Markus on samaa mieltä, hyvää se reitti tekisi itsellekin. Matkan varrella olisi kivoja pikkukyliä, luontoa, vesistöjä ja taukoja voisi pitää vähän väliä. Jyväskylään suoraan menevällä tiellä he kumpikin vain miettisivät sitä - mitä perillä odottaisi. Nyt on vielä lomaa siitä kaikesta.

Oulussa he käyvät syömässä ja tankkaavat auton. Matka kulki Kokkolan suuntaan valtateiden 4 ja 8 risteyksestä. Niko taas puuhasi musiikin kanssa. Jotain puuhaa sen viimeisen risteyksen ohittamisen ajan, kun saattoi nähdä kotikaupungin nimen. Autossa on hyvä kokoelma rokkia. Kitarariffit ja rumpusoolot kyllä maistuivat - ilman sitä, että muistaisi missä tilanteissa kyseiset kappaleet olivat soineet. Tämä osa Suomea olisikin hänelle melko tuntematonta seutua, Niko nauttii olostaan.

Viliseehän ikkunoiden ohitse kaunista kesäistä Suomea.

On hyvää musiikkia ja matkaseuraa. Tämä reitti pikkuteiden kautta kohden Saarijärveä, on hyvä valinta.

Matka on kaunis.

Timon luona he olivat luvanneet poiketa paluumatkalla ja Saarijärvelle he ehtivätkin iltaseitsemän aikaan. Timo odottaa pihassa ja tervehti. Vaan tällä kertaa Niko on erilainen. Asia laitetaan hoidon jälkeisen toipumisajan piikkiin. Niko ei muista mitään vanhaa ja vähän arastelee Timoa.

He siirtyvät tuttuun asuntoon. Timo kysyy vieraltaan, että tahtoisivatko he jotain? Voisi vaikka kahvit keittää?

Se käy, Timo keittää kahvit ja ne juodaan matkan vaihteita kerraten. Kahvittelun jälkeen tulee se hiljainen hetki.

Niko istuu sohvalla ja on varautunut tilanteesta. Vaikkei tässä mitään syytä sellaiseen jännitykseen olisi. Tässähän ollaan vanhojen ystävien kesken ja vielä Timon kämpässä. Täällähän ennenkin on voinut jutella kaikki kaikesta, mutta tällä kertaa se on vaikeata. Timo noteeraa asian ja kysyy syytä, vaikka tietää mistä asia johtuu - vaan jos kaveria avautuminen auttais.

Niko huokaisee ja vastaa.

"Timo. Mä taisin hajottaa nyt kaiken. En pahemmin muista sua. En muista tällä hetkellä meidän yhteistä menneisyyttä, mutta se kuuluu tän hoidon jälkiseuraamuksiin. Toivottavasti muistoja palautuu."

"Auttaako jos mä kerron asioita..?"

"Ei. Pelottaa siinä vain sitten sen, että niistä tulisi jotain vitun valemuistoja."

"Mutta siltihän ne olisivat muistoja? Voisivat ehkä palauttaa ne, mitä siellä ne ei saanut tuhottua?"

"Nii.. aivan. Voihan sitä yrittää. Vaan en tiedä sittenkään uskaltaa. Anteeksi Timo. Mä taidan olla nyt vieras sulle. Ollaan vieraita toisillemme. Anteeksi."

"Ei mitään!! Tottahan on, se että kyl ot sä vähän muuttunut, mut se varmaan on sen hoitos jälkiseuraamuksia - joten mä en sitä pahemmin noteeraa. Nehän, ystävä, kyllä häviävät varmaankin ajan kanssa"

"Totta. Niin pitää toivoa.. Ei tää olo hauskaa ole, kuten vierastaa näin paljon vanhaa ystävää. "

Niko huokaisee ja pyyhkäisee silmäkulmaansa. Ahdistus tulevan tietämättömyydestä käy voimille. Hän katsahtaa ikkunasta ulos ja jatkaa puheenvuoroaan kääntäen katseensa muihin:

"Niin.. Jos teille nyt ihan rehellinen olisin.. Niin mä voisin tietenkin tappaa itseni nyt, mutta sen tekisin vain sen ahdistuksen vuoksi - jota tämä olo minulle aiheuttaa. Kuitenkin tahdon odottaa aikaa eteenpäin, jos tilanne helpottaa. Joo.. Sen verran hullu mä vielä oon, että tahdon jatkaa elämää ja kattoo mitä tässä vielä tulee eteen.

Totta se on. Mun aivokemiat eivät ole vielä kunnossa. Ahdistaa vain se, etten oikein muista teitä. Tiedän, että te Markus ja Timo olette mun ystäviä, että meillä on historiaa. Jota nyt vaan en muista. Valokuvat ja kaikki.. Voivat tehdä minulle valemuistoja kaveruudestamme ja se on väärin kaikkia kohtaan. Onneksi niitä ei nyt ole kotonani, pakkasin ne väliaikaisesti pois. Niin.. Kotiini, sinnehän tänään päädyn. Tässä on kulunut vasta vain vähän yli 48 tuntia hoidon loppumisesta. Kaikki on sekavaa mitä tunnen tai kerron. Onneks tolla paluu matkalla näki paljon, niin tuli niitä uusia muistoja - mitä piti saada."

Tuohon Timo heti sanoo perään:

"Mut Niko, etkös sä vois mulle jäädä yöks? Ei tarttis sun heti Jyväskylään päätyä yksinäsi olemaan. Kyllä mä sut huomenna ehtisin hyvin Jyväskylään heittämään?"

Niko hymyili ja näytti peukaloa ylöspäin Timolle. Kääntäen sen sitten alas samalla kun hän vastasi kysymykseen.

"Timo, kiitos tarjouksesta. Tekisi kyl mieli, mutta se olis vaan kotiinpaluun myöhästämistä. Kun sinne Jyväskylään on pakko kyllä mennä joskus, niin menee heti. Saa sen pois päiväjärjestyksestä. Täytynee olla hissukseen ja jos oma kämppä ahdistaa liikaa - niin mä pääsen siskon luo vaikka viikoksi, että olot tasaantuu. Kato kun ohje oli, ettei mitään sellaista saa tehdä - joka nostais niitä adrenaliinitasoja."

"Joo, ymmärrän.. Ja kun tarkemmin ajattelee - niin se vaihtoehto saattaa olla se paraskin."

Markus, joka on vain seurannut keskustelua hiljaa, ehdotti tähän väliin - että jos sitä kuitenkin nähtäisiin sopivan ajan päästä, vaikka kuukauden kuluttua? Nikon aivokemiat olisivat ehtineet tasoittumaan ja tämäkin voisi ottaa kuppia, että palattaisi normaaliin. Tulisi elämää ja sitten vois katsoa sitä eteenpäin. Niko antaa idealle varovaisen myöntymyksensä. Markus puhuu asiaa, tämä asia menisi aivan kuin Lahtinen juuri sanoi ja se antaa Nikolle lohtua.

He katsovat sitten parhaaksi vain jatkaa matkaansa, kello käy jo puolta yhdeksää illlalla. Timo ymmärtää asian ja sovitaan että Niko ottaisi sitten yhteyttä kun olo olisi helpottunut. Sillä hän ei tahtonut mitenkään alkaa painostamaan kaveria normaaliuteen. Tämä kun ei olisi vielä valmis. Pakottaminen voisi tuhota hoidon tulokset ja mies olisi samassa jamassa jälleen.

Niko lähtee tässä välissä vessassa käymään, jonka aikana Markus ja Timo sopivat - että tukisivat tätä nyt lähiajat. Sekä olisivat itse yhteydessä toisiinsa enemmän. Kumpikin tietää, että jos hoidon vaikutukset menisivät hajalle - niin Nikon hautajaiset voisivat olla piakkoin. Tämä kun sitä vanhaa elämäänsä ei kestäisi.

Tämä on kättäpäälle - sopimus.

Niko palaa muiden seuraan ja he lähtivät. Timo tulee vielä pihalle saattamaan. Niko halasi tätä ja sanoo:

"Hei sitten, Timppa ja kiitos kaikesta."

"Ei mitään, hei. Eihän nää hyvästit ole! Kyllä tässä aikanaan vielä nähdään!"

Niko irtautuu halauksesta, katsoo Timoa silmiin ja vastaa:

"joo. kenties katellaan. Moi."

Ja astuu sisään autoon ja laittaa oven perässään kiinni. Markus, joka on vielä ulkona toteaa Timon katseeseen, että Niko nyt vaan saattaa olla ulalla vielä.

"Mä kattelen sen perään kyllä, mut soitellaan!"

"Joo.. Make, sä oot varmaan oikeessa. Mut tosiaan, ollaan yhteydessä. Hyvää matkaa teille."

"Kiitos. Ja Timo - kyllä tää vielä iloks muuttuu."

Ja niin hänkin astuu sisään autoon, käynnistää sen ja ajaa pois. Niko vielä heiluttaa ikkunan läpi ystävälleen.

Timolle jää outo olo. Mutta tyynyttelee itseään, että asia on kuten tässä oli tullut selväksi. Tämä tahmeus Nikolla johtuu sen hoidon jälkeisestä ajasta.

Autossa Niko sanoo Markukselle, että tämä ajaisi vaan suoraan nelostielle ja sitä kautta suoraan Jyväskylään. Mitäpä kotiinpaluuta enää viivytellä.

Vähän ennen Tikkakoskea, Niko pyytää pysähdystä, sillä tarjottu kahvi tuntui tulevan jo nyt ulos. Kyllä kuskillekin on tullut tyhjentämisen tarve, joten hän pysähtyy vastaantulleelle levähdysalueelle.

Alue on oikeammin pieni levennys, jonka erottaa valtatiestä vain asfalttiin maalattu valkoinen katkoviiva.

He poistuvat autosta, Markus menee asioilleen luullen Nikon tekevän samaten.

Hän katsoo edessään olevaan nättiä kuusimetsää. Aurinko paistaa ja on lämmintä.

Miehelle tulee paha aavistus ja ennen kun hän muuta ehtii tekemään, kun vetämään housujen vetoketjun takaisin kiinni - kuuluu lähestyvän rekan äänitorven huuto. Tämä auto on tulossa etelästä. Markus kääntyy ja näkee Nikon valkoisen viivan luona. Samassa pohjoisesta tuleva rekkakuski alkaa huudattaa äänitorveaan.

Niko poistuu nopeasti ajokaistalta takaisin levähdysalueelle, jossa paikalle juossut Markus ottaa tätä kiinni ja vie syrjemmälle.

Rekka ohittaa yhä huudattaen äänitorveaan hetken ja jatkaa matkaansa. Onneksi ei sattunut olemaan muuta liikennettä tämän perässä. Ei tullut ketjukolaria. Rekan piti jarrutaa.

"NIKO?! MITÄ HELVETTIÄ !!"

Niko ei saa ulos sanaakaan. He ovat liikkuneet levennyksen reunaan. Markus henkäisee, kiroaa ja rauhoittuu.

"Helvetti. Älä enää mua noin säikäytä.. No tuu, mennään autolle."

Markus ohjaa nikon istumaan takaisin autoon, takapenkille. Sillä se on lähin istuinpaikka. Niko vapisee ja kävely alkoi olemaan horjahtelevaa. Tämä alkaa itkemään.

"A.. Anteeksi. Mä en tiedä mitä vaan tapahtui.."

Markus tajuaa totuuden. Niko on yhä hajalla, eikä tätä nyt voi päästää yksin olemaan, vaikka matkan aikana tämä on ollut rauhallinen.

"Hei, ei mitään. Kaikki hyvin. Nyt tehdään nyt niin, että oo sä loppumatka siellä takana. Ja mä en sua tänään kämpilles yksin päästä. Voin olla vaikka yötä. - Ja huomenissa soitetaan Tanjalle."

Niko nyökyttelee ja kiittää. Hän asettuu istumaan paremmin, laittaa oven kiinni. Markus siirtyy ajamaan. Tästä on ohimenneen opasteen mukaan vain 19 kilometriä Jyväskylään.

Matka on pian ajettu ja jälleen se sama parkkipaikka tuleee vastaan, jolta he olivat lähteneet matkalleen. Takapenkkiläinen on jo rauhoittunut, mutta yhä on selvää - että Markus jää seuraksi.

Reput viedään tällä kertaa Nikon kellarivarastokoppiin, koska asuntoonsa hän ei niitä tahtonut. Niko pyytää Markusta ottamaan kopin avaimen itselleen, jottei hän itse pääsisi sinne. Niihin muistoihin nyt ei saisi kajota - mutta mies tietää, että jos niihin itse pääsee, niin ne tutkitaan jotain tuskaisena yönä.

He asettautuvat Nikon olohuoneeseen. Seinäkello näyttää varttia vailla yhtätoista illalla. Niko tahtoo vain nukkumaan. Markus vastaa äänettömään kysymykseen: Jäätkö?

"Niko, mä kyllä jään tänne aamuun saakka. Mä en jätä sua yksin, vasta kun pahin ahdistus on ohi. Ja huomenna lähden vasta kun on varma - että pärjäät."

"Kiitos ystävä."

Niko nukahtikin omaan sänkyynsä pian. Markus käy maate sohvalle, johon mies jää miettimään levähdysalueen tapahtumia. Hän kyllä tuntee ystävänsä kyllin hyvin tietääkseen, että se johtui vain ahdistuksesta. Kyllä Niko tahtoo jatkaa elämäänsä. Siihen ajatukseen tuudittautuneena Markus nukahtaa.

Aamulla hän havahtuu, kun aamuaurinko alkaa paistamaan silmiin. Niko nukkuu yhä rauhallisesti. Kello on viisi aamulla. Verhojen sulkemisen jälkeen, Markus jatkaa uniaan.

Kellon ollessa kymmenen, ovat kumpikin valveilla. Nikolla on jo parempi olo, mutta hän on säikähtänyt itseään. Se eilinen levähdyspaikka episodi rekan äänitorven huudoin ei olisi saanut tapahtua. Siksi hän kertoo Markukselle - että parempi olisi, jos menisi asumaan siskonsa luo vähäksi aikaa.

Markuksesta se oli hyvä ajatus, siitä oli puhetta ollutkin edellisenä iltana. Se episodi valtatien varressa oli pahaa kaikua Nikon menneisyydestä. Niko soittaa asiasta siskolleen ja asia oli sillä sovittu. Tanja asuu Palokan kaupunginosassa, kaukana Jyväskylän keskustasta. Siksikin tämä ratkaisu tuntuu Nikosta hyvältä. Hän pakkaa mitä tarvitsi ja antoi asuntonsa avaimen Markukselle, että tämä kävisi välillä kattomassa postit.

Tästä saattaisi tulla pitkä sisarusvierailu.

18.0
JYVÄSKYLÄ, LOKAKUU VUONNA 2018 Kaunis keskiviikko ainakin sääennusteen mukaan.

Kotiinpaluusta oli kulunut jo pari kuukautta. Niko saapui omaan kotiinsa heinäkuun alun jälkeen. Oleskelu Palokassa siskonsa luona on tehnyt miehelle hyvää.

Kauaa hänen ei tarvinut asunnollaan olla, parin päivän kuluttua Markus oli soittanut kysyäkseen - kävisikö mökkireissu? Markuksen vanhemmat tunsivat Nikon hyvin ja kutsuivat hänet ja Markuksen viikoksi Kivijärven mökilleen.

Maisemat ja maaseudun hiljaisuus olivat tehneet vain hyvää. Palattuaan takaisin Jyväskylään se ei tuolloin ollut tuntunut enää niin pahalta.

Tänään keskiviikkona Niko viimein päätti, että nyt on aika mennä keskustaa katsomaan, sitä paikkaa hän oli vältellut haamujen pelossa. Sääkin suosisi tänään, alkuviikko oli ollut kylmää ja sateista - nyt lämpötila ulkona lähestyi sitä +20c astetta.

Enemmän hän oli siis oleskellut kotinsa lähellä Kortepohjassa. Ainoat ulkoilut olivat kuluneen kuukauden aikana olleet kauppareissuja tai sitten kävelylenkkejä Laajavuoren lenkkipoluilla.

Laajavuoren laskettelurinteiden aluetta hän on visusti varonut noilla matkoilla. Sieltä kun lähti se tie Haukkalaan. Ei se auttanut, että se risteys oli muuttunut rajusti siinä 25 vuodessa, siitä mitä se oli ollut silloin joskus. Onneksi pururadoille pääsi ilman, että kävi hiihtokeskuksen alueella. Ennen sairastumistaan Niko kyllä joskus oli käynyt Haukkalan alueella. Asuihan hän melko lähellä paikkaa. Nyt kun kaikki on uutta, niin mies on pikkuhiljaa parin viime viikon aikana laajentanut elinpiiriään.

Hän on kävellyt Kortepohjasta Kypärämäkeen ja takaisin Kortemäen kautta. Hän kävi myös Palokassa siskoaan ja äitiään katsomassa. He ovat kyllä vierailleet Nikon luona, mutta viikko sitten mies kävi Palokassa heitä tapaamassa käyttäen bussilinjaa 25. Sillä kun pääsee Kortepohjasta Palokkaan.

Niko päätti altistaa itsensä Haukkalan ohitukselle ja vielä linja-autolla. Hän oli yllättynyt positiviisesti, maisemista ei tullut mitään pahoja muistoja mieleen. Mikä oli ilahduttanut, sillä tämä tarkoitti myös sitä - että enää ei suhtautuisi Timon tapaamiseen siten, miten oli käynyt silloin - kun he olivat lapista palanneet.

Niko soitti tuolloin heti Timolle ja kertoi hyvät uutiset - sekä missä oli. Samalla he sopivat nopeasti, että syksymmällä sitä voisi tavata taas. Puhelu oli lyhyt, sillä Timon piti palata töihinsä takaisin. He olivat pitäneet yhteyttä enemmän tekstiviestein viime näkemisen jälkeen. Siksipä Timo oli vastannut puheluun kesken työpäivän.

"Laitetaan mietintään, et koska kävis. Niko - on tosi hyvä kuulla - että hoitos onnistui sittenkin. Soitellaan!"

Bussi kulki kohden Palokkaan tietä pitkin, jonka vieressä olevaa kevyenliikenteen väylää oli Haukkala-aikoina paljon käytetty.

Mies on hyvillään siitä, että Timon kanssa koetut ajat olivat jotenkin tulleet takaisin. Niissä ei enää ollut sitä pahaa tunnetta, olihan se kokemus kuitenkin osa Nikon elämää ja hänen sekä Timon ystävyyden perustaa.

Myös linja-autossa olo tuntui luontevalta, olihan se ollut ensimmäinen linja-auto matka HealingDomen hoitojen jälkeen.

Vaan Jyväskylän keskustaa Niko on vältellyt visusti sillä keskustassa päin niitä pahoja muistoja ja haamuja ennen oli ollut. Hän on tiiviisti seurannut HealingDomen ohjastusta hoidon jälkeisestä vaiheesta ja pitkittänytkin niitä.

Sitä puhuttua illanviettoakaan ei ollut pidetty, koska Niko ei uskaltanut vielä käyttää alkoholia tai muistella liikaa vanhoja asioita - mikä olisi tapahtunut illanvieton aikana. Hän on varonut tilanteita, pelejä ja tv-ohjelmia - joista saattaisi adrenaliinia kehittyä, ettei se kemia pilaisi hoidon saavutuksia.

Tänään Keskiviikkona herättyään aamu yhdeksän aikaan - hän päätti, että elämä saa jatkua. Samaa olivat olleet HealingDomen asiantuntiatkin kun Niko oli soittanut heille kysyäkseen asiaa: Että uskalsiko jo vaan aloittaa elämän. Vastaus oli ollut myönteinen.

Tämä tietenkin oli pelottanut - Jyväskylän keskustan kohtaaminen ja siksi Niko pääsee ulos vasta kahden aikaan iltapäivästä voitettuaan itsensä.

Sää on siis aurinkoinen ja vuodenaikaan nähden lämmin. Ulkona tarkenisi ihan farkuilla, T-paidalla ja verkkatakilla. Tänään on se hyvä päivä, jota on odotettu kauan! Näissä mietteissä Niko käveli sen lyhen matkan Laajavuorentielle kotipihastaan.

Matka bussipysäkille on nopeasti kävelty ja nyt Niko viimein odottaa linja-autoa keskustaan. Monesti hän on ohittanut tämän bussipysäkin ja toisiaan istunut pysäkin lähellä olevalla penkillä odottamalla sitä päivää, kun uskaltaisi lähteä keskustaan bussilla ja se päivä on tänään.

Jännitys vain kasvaa, kun Niko näkee vihreän bussin tulevan.

Hän nostaa kätensä merkiksi ja auto pysähtyy, Mies maksaa matkan ja siirtyy istumaan auton keskivaiheille, lähelle keskiovea.

Nyt kun pään sisäinen maailma on muutenkin muuttunut, niin autossa ei pahalta tuntunut, vaikka nyt suunta oli keskustaan. Linjan numero oli sama, mitä se oli ollut 1990 luvun alussa. Sen reitti on nyt vain pidempi, mitä oli silloin.

Nikoa hymyilytti asia. Nyt tämä bussilinja oli vain faktatietoa päässä: kulkureitti, matkan hinta ja aikataulu. Kyllä hän silti etäisesti muistaa ne kerrat, kun oli vuosia sitten tällä linjalla matkustaessaan joutunut silmätikuksi - muttei ne takautumat enää ahdistaneet. Niiden jäänteet tuntuvat kuten kaksi yötä sitten nähdyltä unelta, josta ei muista kuin häivähdyksiä.

Bussin tultua keskustaan, Niko pysäyttää auton jo Voionmaankadun pysäkeille koska tahtoo kävellä harjulle ja sitten sieltä keskustaan. Miestä vähän alkaa pelottamaan lähestyessään juuri sitä paikkaa, jossa he olivat olleet silloin.. Sinä päivänä, jolloin tieto isän kuolemasta oli tullut. Pelko on turhaa, Niko kyllä muistaa tapauksen - mutta tällä kertaa ei mistään tule entisiä haamuja.

Tällä paikalla niitä oli tullut, se päivä oli kummitellut mielessä paljon. Nyt hän muistaa vain erään Soilin, tytön vuosien takaa. Niko vain naurattaa ollessaan siinä paikassa, Vesinlinnan ja parkkipaikan välimaastossa. Tuota tyttöä mies ei ollutkaan muistanut aikoihin, ja nyt se on niitä ensimmäisiä kauan sitten tapahtuneita asioita. Eli muisti kyllä toimii, kuten pitikin. Soilin kanssa Niko oli ollut vain treffeillä, mutta naisen liika puheliaisuus oli antanut syyn olla silloin olla uusimatta niitä tärskyjä.

Niko kävelee kohden Neron portaita, valuu ne alas ja ylittää Yliopistonkadun ja aloittaa keskustassa harhailunsa Gummerruksen kadulta. Hän kävelee kirkon ohitse, käväisee ydinkeskustassa seisomassa Kompassin päällä. Tämän jälkeen hän kävelee Asemakatua alas paikallisliikenteen pysäkeille. Tämä kohta Jyväskylää oli ollut hänelle se pahin, mutta nyt.. Hakanen riemuitsee!

On kuten koko Jyväskylä olisi rakennettu uudelleen ja kaikki vanha on pesty pois.

Hän siirtyy takaisin kirkkopuistoon, istuu penkille ja lähettää Markukselle tekstiviestin kertoakseen, että on keskustaan viimein matkustanut ja kysyy - että miten olis jos käytäs parilla ens viikonloppuna? Ja Ihan vain siksi, kun kaupunki ei enää kummittele päässä. Nyt viimein uskaltaisi. Hetken kuluttua Markus vastaa ihan puhelulla - että käydään vaikka ihan tänään!

Markus saapuu vartin päästä ja he jatkavat keskustaa päin. Matkalla tulee selväksi se - että elämä on voittanut viimein. Niko on se sama vanha, mitä oli ollut ennen isänsä kuolemaa. Hän luonehtii asiaa terassilla:

"Joo.. Tietenkin mulla, Make, on ne muistot siitä päivästä kun isä kuoli ja me mentiin sairaalalle. Mutta nyt sen päivän muisteleminen saa olon vain kuten normaalin surulliseksi. Enää ei tunnu se paikka kuten lukolta. Ettei pystyis menemään harjulle ja silleen. Markus - elämä voitti jälleen!"

Tälle he ottavat vielä toiset. Kerta sää on hieno ja Markukselle käy lyhyen kaavan rantareissu - niin he lähtevät Nikon ehdotuksesta kohden Jyväsjärven rantaa.

Ensin he käyvät Kolmikulmassa Nikon pyynnöstä - sillä sinne hän ei ollut ehtinyt vielä mennä, siitäkin paikasta kun on ollut pahoja muistoja - muttei nyt heidän ollessaan keskellä aukiota, niitä ei tullut tajuntaan. Aren aukionkin haamut olivat poissa. Niko riemuitsee asiasta, ilo tarttuu myös Markukseen.

"Aatteles, Make. Mä vissiin kohta uskallan taas alkaa ajaan polkupyörälläkin! Siinähän ne aivot tekee hitosti hommaa, mut jos nyt kaikki tuntuu näin uudelta - niin mä otan fillarin käyttöön taas!"

"Hyvä kuulla! Entäs auton ajaminen?"

"Joo.. En mä ihan vielä auton rattiin uskalla mennä. Hiljalleen vaan eteenpäin"

"Totta.."

"Tää on siis ihan mahti tunne! Kun koko kaupunki olis uusi! Ai niin, Harjulla mä muistin yhen naisen, jonka kanssa olin siellä treffeillä. Oonko kertonut muuten? Tää oli ennen sitä Haukkala-aikoja?"

"En mä nyt muista, kenties oot.."

"No tää oli hienoo ku mä muistin. Kun se vain puhu ja puhu.."

Tämä on kaunis hetki elämässä, jota varjostaa Markuksen ajatukset siitä kateellisuuden tunteesta, jota hän kokee nyt Nikoa kohtaan. Tämä kun on saanut vapautuksen elämänsä tuskista ja nyt saattoi aloittaa puhtaalta pöydältä. Kuitenkin tuntuu muistavan vanhat hyvät asiat. Markus hymyilee ja nyökkäilee Nikon selostaessa mitä niillä treffeillä tapahtui.

Hän itse kun vielä rypee vanhoissa asioissaan. Ensimmäisinä se koko isyyshomma ja Elina. Muttei elämälle kaiketi voi mitään - se vain tapahtuu. Vaikkei Markus sitä tosissaan toivo, mutta ohimenevän hetken hän tahtoo että Elina kuten vain häviäisi jonnekin. Jäisi vaikka auton alle ja kuolisi.

Kun puhe on ollut menneissä muistoissa, niin kyllä tämä kaupunki niitä Markuksellekin on antanut.

Hän hätistää pahat mietteensä kauemmaksi kuunnellessaan Nikon iloista puhetta siitä, kuinka koko Jyväskylä tuntuu täysin uudelta.

Markus hymähtää ja päättää liittyä Nikon iloon. Tätä päivää on tosiaan odotettu! Päivää, jolloin Markus sai ystävänsä takaisin.

He kävelevät kohden matkakeskusta. Pääsevät Kalevankadun päähän, ylittivät tien ja kääntyvät matkakeskuksen suuntaan.

Pian miehet ovat sen paikan vieressä, juuri siinä - mistä lähtee suojatie Väinönkadulle. Katuvalot näyttävät suojatielle punaista ja autoille vihreää.

Aurinko paistaa silmiin, polkupyörien rivistö kimaltaa sen valossa. Iso kello näyttää aseman seinässä aikaa vartin yli viiden. Katuun piirtyy liikenteenjakajan varjo soikiona pintoihin. Täytyy välillä kädellä peittää aurinko nähdäkseen eteensä.

Sitten..

Markus kuulee äkkiä kuten Elinan huudon kadun vastapuolelta, nainen ottaa juoksuaskeleita heitä kohden. Tämän he ehtivät näkemään.

Kuuluu auton jarrutusäänet. Kaikki käy nopeasti.

Törmäys.

Se kuulostaa sellaiselta pehmeältä tömäykseltä. Nainen ehtii kiljaista. Kaupungin muut äänet katoavat pois. Aika hidastuu hetkeksi laukatakseen taas täysillä tajuntaan.

Markus ja Niko ehtivät näkemään ilmalennon ja tunnistavat heti kenestä on kyse. Elina lentää pää edellä asfalttiin. Pakettiauto ei ehdi pysähtyä heti, vaan tielle juossut jää vielä auton alle.

Hannikaisenkatu muuttuu punaiseksi liikenteenjakajan edessä. Tapahtuu vielä peräänajo, kun pakettiauton perään törmää henkilöauto liikuttaen isompaa ajoneuvoa vähän lisää, tämän kuski kun on niin hätääntynyt tilanteesta - ettei jarruja muista laittaa päälle. Tämä ruhjoo pakun alle jäänyttä vielä enemmän.

Markus jähmettyy paikoilleen, mutta Niko palauttaa miehen todellisuuteen ottamalla tätä käsivarresta kiinni. Tästä tilanteesta on hyvä vain lähteä hiljakseen pois. Tapauksella on paljon muitakin silmännäkiöitä, joten meitä ei tässä tarvita. Nikon ohjaamana he nousevat portaat ylös rautatien ylikäytävään. Tilanne Jää taakse, kyllä muut ihmiset sen hoitaa pois. Tätä onnettomuutta ei kannattaisi jäädä todistamaan itse. Eihän me mitään nähty, kun aurinko paistoi silmiin. Kuultiin vaan jarrutus ja onnettomuus. Näin Niko selostaa Markuksen myöntäilessä kaverinsa olevan oikeassa.

Ylikulkukäytävän päätyttyä, hän kiittää Nikoa tästä ja tekee pakollisia puheluita, huomenna hän ei tulisi töihin ja syyksi sanoo läheisen ihmisen kuoleman. Kuulin juuri asiasta. Pomonsa kertoo osanottonsa ja antaa kaksi päivää vapaata. Onhan viikonloppu tulossa.

Paikalle kutsuttu pelastuslaitos toteaa naisen kuolleen melko heti.

Toiset todistajat, kuten linja-autokuski, pari muuta jalankulkijaa ja autoilijaa - kertovat miten onnettomuus tapahtui. Nainen oli kävellyt Väinönkadulta ja kääntynyt risteyksestä vasemmalle, mutta jostain syytä pysähtynyt - huutanut miehen nimeä ja juossut suoraan auton alle. Kuski ei ollut ehtinyt pysähtymään. Kaikki oli käynyt niin nopeasti ja aurinko oli paistanut pakettiauton kuskia silmiin. Nainen oli jäänyt pakun alle, johon sitten oli törmännyt toinen auto - saaden pakettiauton ruhjomaan sitä naista lisää.

Näin onnettomuuden kulusta huomisessa sanomalehti keskisuomalaisessa kerrottaisiin. Kaiketi se valokuva siitä pakettiautosta, jonka tuulilasi hajosi olisi uutiskuvituksena. Se leviäisi myös netissä. Kaiketi näin huomenna tapahtuisi, mutta tänään se onnettomuus tarkoittaa, että illasta tulee Jyväskylän Paviljongin ohitse käveleville ystävyksille aiottua pidempi.

Elina kun oli heidän molempien tuttu ja nyt jos koskaan Niko ei tahdo jättää Markusta yksin.

Varsinkaan kun Lahtinen alkaa olla jo maaninen. Puhelimensa Markus hän sammuttaa, koska tiedostaa - että joku saattaa soittaa. Nyt ei jaksa vastata puheluihin.

Matka jatkuu Lutakon K-Supermarkettiin, josta Markus ostaa molemmille kasipakit olutta. Ostokset pakataan yhteen muovikassiin, jonka Niko ottaa kantaakseen. Markus poistuu heti maksutapahtuman jälkeen myymälästä. Niko saa Markuksen kiinni, tämä hymyilee vaikeasti ja he siirtyvät kohden Mattilanniemeä.

Syksyiset puut vain valuivat ohitse Nikon yrittäessä pysyä Markuksen vauhdissa. Mies pysähtyy vasta, kun keskustasta valtatielle tulevat rampit ovat ohitettu ja puustoa penkkeineen tulee vastaan. Markus istuu reunakivetyksen päälle. Niko istuu hänen viereensä. Ottaa kassista yhden oluen ja ojentaa tämän Markukselle. He katsovat hetken hiljaa Kuokkalan suuntaan yrittäen tajuta juuri tapahtunutta.

Tällä välillä ei ole oikein mitään juteltu, mutta nyt Markus tahtoo puhua.

Hän avaa oluensa - se vähän kuohuu yli koska miehen käsi tärisee. Markus juo siitä pitkän siivun. Alkaa sitten vapisevalla äänellä selontekoonsa. Samalla alumiiniesine hänen kädessään rutistui.

"Ei hemmetti.. Niko, onko se paha - että ensin todistaa ihmisen kuoleman ja sitten on hiton iloinen asian puolesta? Siis nyt on loppunut ne ainaiset itsemurhalla uhkailut ja pelko törmätä siihen akkaan? Tai anteeksi. En mä haluu akotella Elinaa.. En nyt. Ei.. Ei helvetti tätä..

Hakane.

Mä vaan en tajua mitä pitäis tuntea. Tällä hetkellä tuntuu, kuten suuri taakka olisi nostettu hartioilta ja tunnen sellaista syyllisyyttä siitä - että haluaisin jopa kuolla. Mä siis - tietenkin.. sä, sä jos kuka - tiedät mitä se pani mut kokemaan - mä joskus oon toivonut sen kuolemaa ja nyt se sit tapahtui. Että mitä hittoo nyt?"

Markus ottaa uuden pitkän siivun juomaansa.

"Make. Mä ymmärrän kyllä. Siis.. helvetti tosiaan. Mehän mentiin sen kautta ihan mun ajatuksesta. Siis jos me oltais menty suoraan Lutakkoon, niin.."

"..Me oltais vissiin törmätty Elinaan muualla ja juuri tänä päivänä, kun viimein pääsit Kortepohjasta lähtemään - joutunut todistanut meidän pahaa riitaa. Niko, tää ei ollu sun syy. Niko - tää ei ollut sun syy. Se vain tapahtui ja nyt.. Nyt.. Nyt mä oon kuten VAPAA! Joo.. vapaa..."

Markus alkaa täristä sillä hän muistaa, mitä on toivonut vain muutama minuutti ennen onnettomuutta. Mies alkaa itkeä. Niko lohduttaa samalla tuntien, ettei osaa löytää oikeita sanoja tilanteeseen.

Olihan Elinalla ja Markuksella sentään historiaa jo jotain 25 vuotta. Hetken kuluttua Markuksen olo on helpottunut, hän toteaa - että täytyi toi olo vissiin vaan päästää ulos.

Tämän jälkeen he siirtyvät eteenpäin Kohden Mattilanniemen puistoa samalla tilannetta pohtien. Nikokin sulkee puhelimensa, tuntuu - että kohta häneenkin oltaisiin yhteydessä. Ihmiset kun tietävät nämä kuviot.

Odotettu puisto tulee vastaan, Markus on jo täysin rauhottunut ja järkiintynyt. Puhelintaan hän ei tahdo nyt avata. Tieto onnettomuudesta on jo varmaan saavuttanut Elinan lähiomaiset, jotka puolestaan jo olisivat kenties ottaneet Elinan ystäviin yhteyttä - ja heillä on Markuksen numero tallessa.

Eli nyt saattaa tulla ikäviä viestejä, joita nyt ei jaksa vastaanottaa.

Niko on samaa mieltä ja samalla ajatuksella hän tarkistaa, että sulkiko oman kännykkänsä. On se kiinni.

He kävelevät kantamuksiensa kanssa eteenpäin. Puistoon ei viihtinyt jäädä, sillä siellä oli pari teiniporukkaa ilakoimassa. Nyt sitä ikäluokkaa ei jaksaisi. Kävelytie reunustaa valtatietä. Liikenteen äänet katoavat jonnekin kauas. Tästä on monesti kyllä menty - mutta tämä kerta menee kuin unessa.

Järven pää tulee vastaan ja miehet seuraavat reittiä metsikköön mitään puhumatta. Kumpikin heistä tajuaa juuri tapahtuneen, tämä olisi paha juttu.

Aurinko on ehtinyt jo laskea ja katuvalot ovat syttyneet. Ilma kuitenkin pysyy siedettävän lämpimänä. Markuksella ei ole takkia, mutta asia ei tässä tilanteessa haittaa.

Vastaan tulee penkit, joille he istuvat. Kumpikin ottaa kassista tölkin ja aukaisee ne. Lehtipuiden siimeksestä näkyy kaupungin keskusta, joka kylpee laskevan auringon viime säteissä. Markus ottaa kunnon kulauksen ja alkaa juttelun.

"Niko. Kuule. Mä en voi vieläkään käsittää, että mitä tässä tapahtui. Eihän tästä ole kuin pari tuntia ehkä, kun.. oli se onnettomuus. Siis mähän taisin kertoo, et salaa tuossa olin jotain sellaista toivonut ja sitten ku se tapahtu.. Niko. en mä haluais nyt elää enää..."

Markus pyyhkii kyyneleet silmistään, huokaisee ja kääntyy katsomaan Nikoa silmiin. Pyyntö tulee sydämmestä ja se lausutaan itkien:

"Niko. Älä jätä mua tänään yksin."

"Hei ystävä, en tietenkään jätä!"

Tapahtuu kaverihalaus, jonka jälkeen tölkit tyhjennetään ja jatketaan matkaa hiljakseen Kuokkalaa kohden. Matkalla sinne, Ylistön kampuksen kohdalla tulee selväksi - ettei Markus nyt ole ulkoilukunnossa. Hän alkaa pelätä vastaantulijoita, syystä - että jos he olisivat tuttuja. Tämän vuoksi Niko avaa puhelimensa ja tilaa taksin kyseisen kampuksen pihaan, jolla he suuntaavat kantamuksineen Nikon asunnolle Kortepohjaan. Markus saisi olla siellä turvassa itseltään.

Siellä hän viettäisi seuraavan yönsä. Turvassa ystävän luona.

Sillä kuinka sitä oikein pystyy yksin olemaan, kun kymmeniä vuosia vanha pelko on viimein päättynyt? Enää ei tarvitse pelätä naisen iskevän sinuun taas kynsiään ja sitten alkamaan itsemurha-uhkailuja, jos et tee kuten nainen tahtoo? Ei tarvitse pelätä kenenkään mahdollisesti syyttävän sinua itsemurhastaan. Enää ei tarvitse koko ajan varoa ja katsoa tarkkaan vastaantulijoita - että olisiko Elina tulossa vastaan jotta selviäisi välienselvittelyltä. Ei enää mitään sellaista. Nyt se kaikki on ohitse.

Sitä, mitä aina salaa on tahtonut - ja nyt kun se viimein tapahtui. Markus pääsi vapaaksi helvetistään, niin hän tajuaa sen, ettei odotettu aika ole niin kaunista.

19.0
JYVÄSJÄRVEN RANTA, ELOKUUN LOPPU 2019 Kaupungin kaunis silhuetti

On Keskiviikko ilta. Taivas hohtaa vielä valoa laskeneen auringon viime säteistä. Kaupungin valot heijastuvat järvestä kauniisti. Niko katselee kaupunkia istuessaan sillankupeessa olevilla rautapenkeillä.

Hän odottaa Markusta paikalle. Tälle kun oli käynyt illanvietto nopealla aikataululla.

Tänään tuli asiaa ja tarvetta ystävälle.

Kuokkalan sillan iltavalaistus muistuttaa Nikoa menneestä elämästä. On tätä järveä ennenkin kierretty, nyt tulisi vähän toisenlainen reissu. Samalla hän seuraa sillan liikennettä, Markus on luvannut tulla bussilla paikalle.

Syy siihen, miksi he eivät tavanneet keskustan puolella - oli se, että Niko on muuttanut Kortepohjasta Kuokkalaan. Tämä oli tapahtunut parin kuukauden päästä siitä, kun Niko viimein uskaltautui kaupungin keskustaan. Hän oli aina, kaikki ne 15 vuotta kärsinyt asua niin lähellä Haukkalan aluetta - mutta tuo oli ollut silloisen elämän sanelema paras vaihtoehto.

Nyt muutto on ollut elämän sanelema päävoitto. Jokerista tuli vain muuta.

Jyväsjärven toisella puolella, Vapaudenkadulla Markus odottaa Jyväskylän paikallisliikenteen linjaa 18k, jolla hän matkustaisi Kuokkalaan. Bussi on saapumassa, sen näkee jo kaupunginteatterin kohdalla. Auto saapuu siis nopeasti pysäkille, mies astuu sisään, näyttää lukulaitteelle lippuansa ja siirtyy istumaan oikealle puolelle. Matka alkaa. Markus katselee kotikaupunkiaan, bussi ylittää Väinönkadun. Faktatieto kotikaupungista alkaa painaa jälleen miestä. Juuri ylitetty katu päättyy Hannikaisenkatuun ja siinä risteyksessä se tapahtui.

Elinan kuolemaan johtanut onnettomuus, jonka he silloin tahtomattaan todistivat. Ehkä sen tietämättään jopa aiheuttaen.

Markukselle on suositeltu siedätyshoitoa, jotta pystyi olemaan. Elämä onnettomuuden jälkeen oli ensin tuntunut miehestä vapauttavalta, nyt ei enää tarvitsisi pelätä Elinaan törmäämistä. Yli 20 vuotta kestänyt on/off suhde oli viimein saanut päätöksensä. Sitten tulivat muut tunteet päälle - olihan mies joskus naista rakastanut.

Parin päivän päästä onnettomuudesta Markuksen koko elämä oli romahtanut. Mies sai tuolloin kuulla Elinan ystäviltä sen syyn, miksi nainen oli lähtenyt ylittämään vilkaista katua. Syy oli seuraava: Elina tahtoi kertoa Markukselle odottavansa tälle lasta, heti tämän seuraavan kerran näkiessään. Nainen oli pohtinut ensin tekevänsä abortin kertomatta Markukselle yhtään mitään, mutta sitten hänessä oli herännyt valtava tahto ollakin äiti.

Uutisen saannin jälkeen miehen elämä hajosi. Viimein hän olisi voinut tulla isäksi ja perhetoive olisi toteutunut, mutta onnettomuus tuhosi kaiken. Tämän vuoksi saatu sairasloma on vaihtunut työttömyydeksi, kun oli aika selvää - ettei Markus tuon jälkeen ollut enää työkykyinen.

Mies oli siis vielä kerran yrittänyt Elinan kanssa parisuhdetta, tämä tapahtui HealinDomen matkan jälkeen, Nikon pysytellessään omissa oloissaan. Markus taas oli jälleen ollut Elinan kanssa, nainen kun tiesi keinot käyttää miestä kuin nukkea. Lavastettu itsemurha-yritys oli saanut Markuksen jäämään naisen luokse. Tätä rauhoittelemaan. Olihan Markus rakastanut kerran Elinaa, kaikesta huolimatta. Tuona yönä he olivat rakastelleet ja sitten parin päivän päästä eronneet jälleen.

Tästä Markus ei ollut kertonut Nikolle mitään kun he olivat välillä tavanneet - sillä tämä oli toipumassa hoidoistaan. Elina kun kuului Nikon Haukkalavuosiin, niin naisen mainitseminen ei ollut Markuksesta hyvä idea tuolloin. Hän myös häpesi sitä, että antoi Elinan taas käyttää itseään hyväksi.

Osat siis vaihtuivat kaverisuhteessa. Nikolla puolestaan elämä alkoi menemään paremmin, hän työllistyi ja auttoi nyt ystäväänsä - aivan kun tämä oli auttanut silloin, kun itsellään oli ollut vaikeaa.

Markus alkoi olla samassa tilanteessa, missä Niko oli ollut. Elina on alkanut kummitella miehelle liikaa. Siksipä tänään se nopeasti sovittu illanvietto on Markukselle käynyt. Ei tarvinnut ainakaan olla yksin pelkäämässä itseään.

Ilta on kaunis ja lämmin, päivällä on ollut vielä hellettäkin.

Linja-auto ajaa Kuokkalan siltaa pitkin. Markus muistaa ne monet kerrat, kun asiat olivat olleet solmussa Elinan takia ja sen vuoksi hän oli kävellyt samaiselle sillalle - ajatuksena hypätä siltä alas. Nyt mies on hyvillään, että oli bussin kyydissä. Sillä nyt tänä iltana hän ei olisi tahtonut tehdä samaa, mitä on lähiaikoina tehnyt kun käveli tätä siltaa pitkin:

Miettien - että hyppäsikö alas? Hän on pysähtynyt käytöstä poistettujen sillan levennysten kohdalla. Mutta päättänyt kuitenkin jatkaa matkaansa. Sillan istumapaikat, ne ulokkeet olivat otettu pois käytöstä jokin aika sitten häiriökäytöksen vuoksi, sinne ei päässyt enää istumaan aidan takia.

Silta on nopeasti ylitetty ja Markus valmistautuu pysäyttämään linjurin.

Kello käy puolta kymmentä illalla. On siis melko lämmin keskiviikko-ilta. Taivas näyttää tummenevaa sinistä.

Niko istuu edelleen sillan Kuokkalan pään läheisyydessä, siinä mistä lähtee alaspäin rantaan viettävät portaat, joka halkoo pyörille tarkoitettu silmukkarata.

Tällä paikkaa monta kertaa on istuttu ja katsottu siltaa illanviettojen yhteydessä.

Nyt ei ole niin kevyttä toimintaa tulossa, saisi ystävä jo saapua paikalle. Tämän bussi meni vähän aikaa sitten ohitse, joten kohta Markus saapuisi Kuokkalan keskuksesta kävellen.

Nikolla on mukanaan juomareppunsa, josta ei ollut vielä otettu yhtäkään juomaa esille. Tämä saattaisi olla se viimeinen reppukaljareissu vähään aikaan. Niko hymähtää asiaa. Kun oli ollut se hoidon jälkeinen aika, niin sillon hän ei ottanut yhtään kaljaakaan.

Sitten tapahtui Elinan onnettomuus, sinä iltana tuli juotua. Mutta sen jälkeen ei oikeastaan yhtään. Se olikin ollut ajatus, jos raitistuisi. Vaan elämä heitti tänään sellaisia uutisia, että se päätös kariutui.

Ainahan ne kauniit ajatukset ja päätökset tuhoutuvat törmätessään elämän raastinrautaan.

Kuuluu askeleita ja Markus liittyy seuraan. Hänelläkin on oma samanlainen kantamus mukanaan. Tämä olisi yksi perinteisistä illanvietoista, "reppukalja" kierros järven ympäri. Niko tervehtii tulijaa.

"Moi Make. Lähetään kiertään järvee, mul olis kerrottavaa. En haluu täs sitä puhuu."

Johon Markus nyökkää että käy. Kaverukset eivät olleet nähneet toisiaan sitten viime sunnuntain ja alkuviikosta on ehtinyt tapahtua. Kaikkea ei ollut tahdottu viestitellä puhelimilla.

He jatkavat matkaa sillan ali vähän syrjemmälle. Tästä kun lähtee se koko Jyväsjärven kiertävä ulkoilureitti, jonka varressa on lisää istuimia.

Niitä penkkejä on ennenkin käytetty järvikierroksilla, siitä se perinne. Aina toisinaan niillä oli ollut muitakin ihmisiä, jotka joskus olivat pyytäneet liittymään seuraan ja toisinaan taas oli kävelty vain ohitse seuraaville vapaille penkeille. Tänä iltana ketään ei pahemmin näy, hyvä näin. Tämä reissu on erilainen.

Nikon muisti on palautunut täysin, Matkalla pojat kertaavat menneitä tapahtumia ja sattumuksia. Nyt kun sitä pystyy tekemään kuten ennen vanhaan, ennen Nikon kipeentymistä.

Markuksesta tuntuu todella hyvältä saada ystävänsä takaisin, sillä se tarkoittaa hänelle itselleen että elämällä on taipumus korjata jos se menee rikki. Miehelle se antaa toivoa, että nyt pudotusta kuopasta vielä noustaan.

He jatkavat matkaa ja kohta tulevat vastaan ne pellot, joiden vieressä on taas istuimet. Niille he jäävät katulampun valoon. Kävelytien toisella puolella on koivikkoa ja näkymä järven yli Vaajakosken moottoritielle. Autojen valot kimaltävät järven pinnassa.

Ensimmäiset tölkit kaivetaan esille ja avataan. On hetken hiljaista. Niko huokaisee ja ottee pitkän hörpyn juomastaan.

Markus kysyy viimein:

"Niko. Kerro? Sulla ei taida olla hyviä uutisia?"

"Joo.. eivät ole. Sähän tiesit, että mä kävin lääkärissä viikko sitten? Silloinhan ne tutki perusteellisesti mut.

No.. Tänään aamulla oli mulla se lääkäriaika tulosten saamista varten."

"..ja?"

"Ne löysi mun päästä kasvin, kasvaimen. Se selittää aika paljon niitä outoja oloja, joita mulla on ollut täs jo pitkään, sen Healingdomen hoidot tais aiheuttaa sen.."

Niko huokaisee syvään Markuksen ottaessa uutisiin isompaa hörppäystä juomastaan. Niko jatkaa:

"Olihan se liian hyvää ollakseen totta. Voihan mä nyt paremmin, ja elämä tuntuu helpommalta. Ei ole enää tässä kaupungissa mitään haamuja vastassa kaduilla. Työelämäänkin olin takaisin yrittämässä. Pitää nekin vissiin lopettaa.. Et vaan.. silleen. Eipä tässä vissin kauaa sitäkään riemua saanut sitten kokea."

Tulee hiljainen hetki joka tuntuu kestävän. Niko pyyhkii kämmenselkään poskelleen ilmestyneen pisaran. Markus ei löydä sanoja, on hän tälläistä epäillytkin.

Helppo hoito kaikkiin ongelmiin ja nopeasti pää selväksi - ei vaan ole mahdollista, ei - vaikka sellaiseen tahtoo uskoa. Hän purkaa vihansa tölkkiinsä, rutistaa sen ja heittää edessä kasvaneeseen koivikkoon.

"Ei tää ole oikein! Sä.. Sä viimein sait elämäs reilaan ja nyt se sitten se viedään sulta pois. Kertoko ne ees mistään mahdollisista hoidoista? Kohtahan on se helvetin vuosi 2020 - niin että luulis niiden osaavan hoitaa sen syövänkin tosta vaan!"

"No tottahan se ehkä on. Uuteen magneettikuvaan sitä joutuu, että ne tietäisi missä päin se kasvi oli. Nehän liikkuu. Sitten leikkaus ja syöpähoidot päälle. Markus. Kerta ne siellä Healingdomessa käsitteli mun muistia - niin niiden piti syynätä niitä säteitään syvälle mun aivoihin, että pääsi käsiksi alueisiin - jotka käsittelevät muistoja. Tehot tais olla liian vahvat ja vahinkoa tuli.

Koko homma oli ihan outoa ja mä jännitin tilannetta ja must tuntuu, et jotenkin sössin sit tilanteen."

"Aivan.. aivan.. mut kertoko ne kuinka pitkällä se on?"

"Ei ne vielä tiedä, siksihän se kuvataan. Ens maanantaina on eka aika."

"Niin. Just joo, niinhän se oli. Sori. Tää vaan oli aika pommi kuulla. Vielä kaiken tämän keskellä."

"Tiedän. Siksihän mä sen sulle täällä tahdoinkin kertoo."

Miehet hiljenevät sen ajaksi, että tietä pitkin mennyt koiranulkoiluttaja ehtii ohi. Markus aloittaa puheenvuorot.

"Kiitos. Mut Niko, mun pitää päästä nyt käveleen, mennäänkö siihen niemenkärkeen vähän matkan päästä tästä? Pois tästä? Alkaa tuntuu siltä, et en kestä olla paikoillani."

"Mennää vaa. Olisi ehkä hyvä päästä vähän enemmän syrjemmälle. Tässä kun kohta joku kävelis taas ohi."

He nousevat ja laittavat reppunsa takaisin selkäänsä ja lähtevät kävelemään eteenpäin. Puhumatta mitään. Niko ymmärtää asian, päämäärä on tuttu. Se pieni niemenkärki, jossa kasvaa koivuja. Pian he ovatkin siellä, kuten ansassa.

He istuvat paikalla olevalle penkille. Katse kaupunkia kohden. Markus ei kestä enää vaan alkaa itkeä. Nikoakin alkaa itkettää, hänen aivoissaanhan se juttu on.

Hetken kuluttua hän lopettaa, pyyhkii uudet kyyneleet ja rauhoittuu.

"Mutta, Make. Eihän tää nyt tarkoita sitä - että tää ihan varma kuolemantuomio minulle ole. Kuten sanottu, se on havaittu varhaisessa vaiheessa. Toivoa on."

Markuskin rauhoittuu ja samassa päättää olla omista asioistaan nyt vaiti. Ystävyys kunniaan. Hän henkäisee ja vastaa.

"Tottahan se on. Sori.. Mulla meni nyt vähän tunteisiin. Niin yllätys.. Kuten pisteeksi tämän kaiken keskellä. Mutta nyt se on yks mahdollisuus.. E-että sä voit kuolla parin vuoden sisään. Vaan totta puhut. Pitää uskoa vain, että hyvin täs käy. Hei, Niko - täs käy hyvin!"

Niko nielaisee, Katsoo kaupunkia ja alkaa puhumaan, kuten maanisesti.

"Siihen mä uskon, että hyvin täs käy. Vaikka.. Make. Helvetin ironista vaan tämä.. Siis viimein mä oon saanut elämäni kondikseen ja taas tulee kuprua. Olisiko se sitten se viimeinen tuuppaus mulle?

Että viimein tekis sen, mitä on monesti aatellu? Että nytkö olisi se aika tappaa itsensä?

Vaan.. kyllähän sitä elämää tahtoisi jatkaa, kun vanhaa sontaa päässä ei enää ole.

Vaan ehkä enää voi. Markus, mä oon kuten tyhjänä edelleen - vaikka muistan kaikki vanhat hyvät ajat sekä kaikki hyvät muistot mun isästä sekä siitä mun haukkalan ajoista. Vain ne sen Haukkalan ajan kauhut katosivat. Muistan kyllä Timon - että mitä mä sen kans koin.. Mutta jos se mun kokema saasta tekikin minusta minut ja nyt mä sitten maksoin sen viisisataa - että pääsisin siitä eroon?"

Markus huokaisee syvään.

"Niko, sehän sun piti tehdä. Ei sun elämästä kohta mitään olis tullu. Ilman sitä lapin paikkaa olisit nyt varmaan takaisin jossain laitoksessa ja sitä et kestäis. Jos enää edes olisit edes elossa. Mä tiedän sut."

"Voi Markus.. Toi on kyllä harvinaisen totta. Voin nyt siltä osin paremmin. Muttei tää herkkua ole. Pohtisimmeko siis jo tätäkin? Että.. seuraavana aamuna Jyväsjärvestä löydetään kellumasta kuollut mies? Tai kaksi? Sullakin elämä nyt paskana, niin eikös vaan mennä? Tossahan toi lätäkkö ny on."

"Niko, mä tiedän että sä haet tuolla sitä meidän vanhaa juttua. Mustaa huumoria. Mä tahtoisin pystyä nyt siihen. Mutta nyt on mahdollista se - että sä todella kuolet. Ei tee siis mieli. Tykkäsin kyl heitostasi. Vaan nyt musta tuntuu, etten mä voi jättää sua yksin tänä iltana. Mutta mun kai pitää luottaa sanaas, Niko, ettet sä tee mitään itselles - vaikka elämäs on mitä se nyt on?"

"Make. Tajuan mitä tarkoitat. No jos rehellisesti nyt puhutaan - niin kuitenkin nyt ollaan vasta siinä vaiheessa, että sitä kasvia vasta aletaan tutkia. Nykyään on hyvä syöpähoidot ja silleen. Ja tää uus tilaisuus elämää ilman vanhoja peikkoja.. Se tekis kyllä mieli kokea. Ahdistustahan mä vain purin, kuten tiedät tolla itsarivihjailulla. Auttaa joskus vain se - että vihjailee siitä. Sehän on ollut meidän juttua. Elämä kai tästäkin sitten voittaa?"

"Juu. Elämä voittaa. Tietääkö muuten Timo jo tän, otko sille soitellut?

"En. Mut se tulee viikonloppuna vierailulle - sovittiin viime viikolla. Kerron sitten. Kävellään sitä Tuomiojärven rantaa vievää tietä, samalla kerron. Kun se paikka kuuluu meidän elämään - vaikkakin nykyään se on asuntoalue ja hyvä niin. Mutta se tie on sama kun silloin. "

Markus katsoo kaupunkia ja huokaisee hiljaa

"Niinhän se on. Pysynyt samana. Kaiken jälkeenkin."

Niko tahtoo muuttaa miettimisen aihetta, joten hän kysyy Markuksen kuulumisia. Että miten oikeastaan menee? Nyt voisi oikeasti kysyä niitä. Paljon kun tämän elämässä on tapahtunut. Markus ottaa oluttaan ja alkaa selostuksensa.

"No tänne tullessa sillä bussilla sillan yli - niin muistelin niitä kertoja, jolloin - kiitos sen Elinan - mietin sitä aikaa, kun tahdoin hypätä siltä alas. Nyt se aika tuntuu siltä, että joutaisin häpeämään niitä tunteita mitä koko homma mulle aiheuttaa. En ole seurustelukelpoinen, vaikka tahtoisinkin. Mua seuraa sen Elinan haamu, kuten tiedät. Eli mä en näillä näkymillä koskaan tule pääsemään isäksi.."

Markus ei enää pysty peittelemään omia tunteitaan, vaan alkaa tärisemään. Hän saa vielä sanottua hajonneella äänellä, ennen itkua:

"..siis en enää. Sä tiedät.. Elinahan odotti mun lasta. Oli vielä kenties tullu järkiinsä, ehkä kun ei.. ollut.. lopettanu si - tä."

Elina oli joskus uhkallut tekevänsä abortin, jos tulisi raskaaksi.

Niko tietää tämän. Kuluneen vuoden aikana Markus on alkanut enemmissä määrin puhelemaan asiasta. Nyt hän katsoo vakavana järvelle päin ja pyyhki silmäkulmiaan.

"Eli sanos Niko, että kannattaisiko mun jo luovuttaa?"

Niko pudistaa päätään.

"Ei. Sori, jos tää ei ole se vastaus, jota hait. Mut ei sun kannata heittää itseäs sillalta järveen jonain tuskaisena yönä, kun kaupunki nukkuu. Mä tiedän, että tää ehkä tällä hetkellä on väärä niitti ottaa puheeksi.. Mutta ootko aatellut, että jos olisit jollekin lapselle vaikka isähahmo? Tiedän, ettei se ole sama asia kun itse siitetty - mutta siinäkin sä voisit kasvattaa siitä aikuista."

Markus nostaa päätään, miettii hetken ja vastaa sitten:

"No kyllä mä sitäkin oon miettinyt, vaan siinäkin tulis se ikä vastaan. Mehän ollaan kohta nelivitosia. Jos täs vaikka parin vuoden sisään löytäisinkin naisen ja sais lapsen - niin mä olisin joku kuusikymppinen kun se lapsi olis 20 vuotta. Ettei sen kanssa sitten pahemmin kai jaksais olla samaten kuten oon aina haaveillut. Että olis lapsensa ystävä sitten kun se on aikuinen. Ei ainakaan näillä meidän harrastamilla elintavoilla."

"Totta tuokin, kyl. Vaan ootko ajatellu - etteihän sen lapsen nyt iha vauva tarttis olla, jotta siitä vois ihmistä alkaa kasvattaa. En mä nyt mikään asiantuntia täs ole - mut eikös joku kolme viiva viisi vuotiaskin kävis? Sellainenhan vain tarttis turvallisen aikuisen?"

Markus käännähtää Nikoon päin ja hymyilee.

"Niko. Sä puhut kyllä asiaa, mutta se - että eipä niitä lapsia kaupasta voi ostaa.. Että edelleen toi puhumani ikähommeli iskee ajatusta vastaan. Enkä mä kelvollinen nykyhetkellä olisi edes adoptoimaan.. Mutta kiitos kun yrität auttaa. Mä arvostan sitä."

"Täytyyhän sitä jotenkin.. Vielä kun voi."

Muuta Niko ei osaa sanoa. Tai paremminkin uskalla, sillä oma tulevaisuus tällä hetkellä tuntuu räjähtävän lyhyeltä. Parempi nyt tukea ystävää, niin saa omat asiat pois mielestään.

"Kuule Markus. Mun on pitänyt kysyä sulta yhtä juttua - ja jos tää tauti viekin mut nopeesti ja tää ilta jäis viimeiseksi järvikierrokseksi - niin aattelin nyt sen vain kysäistä. Ettei jää. Siis mä tiedän sen yhden kerran tapahtuneen - mutta löitkö sä Elinaa useammin?"

Markus ottaa tölkistään pitkään siivun. Tätä kysymystä hän itse on paljon viime aikoina miettinyt.

"Niko, Ollakseni sinulle täysin rehellinen, niin mä en voi olla varma. Sä tiedät mitä helvettiä se oli, niin siinä on todellisuus ja unet menneet kyl sekaisin. Siksi vastaan, että ehkä. Enkä tykkää asiasta yhtään, ainakaan nyt kun se vuosipäivä tulee ensi kuussa."

Niko myöntää hiljaa asian olevan niin. Heitä molempia ahdistaa ne yhteiset muistot siitä onnettomuudesta, jota epäonnekseen todistivat. Kuluu hiljainen hetki kun kumpikin ottaa kulauksen Elinan muistolle.

Markus aloittaa puheenvuorot uudelleen.

"Vai Timo on tulossa.. Olisi kyllä kiva taas sitä nähdä. En olekaan nähnyt miestä sitten sen meidän pitämän muistotilaisuuden jälkeen. Jännä homma kyllä, että senkin elämä on vaurioitunut samasta syystä mitä mullakin. Elina yhdistää..

Ja oli kyllä tapaus, mut kuule Hakanen - ei se mua saa. Kuolleet ei mua voita. Niko. Kyllä mä aion tästä nousta, mulla on aika ens viikolla tonne mielenterveystoimistoon. Jos sitä kautta sais jotain apua."

"Mä ainakin uskon niin, kato kun mullahan sitä sen puolen kokemusta on."

Markus katsoo Nikoa ja hymyilee.

"Niinhän sulla sitä on. Vaan nyt MÄ olen alkanut näkemään haamuja kaduilla. Huomaan vieläkin olevani ajoittain sen varalla, että se Elina tulisi vastaan, siis tutkin kaukaa vastaantulevat naiset - jotka ovat sen näköisiä. Kuten varuilta, että voi kuten nostaa suojiaan. Aivan kun mä oon tässä jo vuosia tottunut tekemään. Ja sitten mä muistan asian, ettei Elinaa enää ole. Sitten siitä tahtoo vain mennä jonnekin, missä voi olla yksin."

"Ymmärrän ja olen pahoillani puolestasi. Eihän sun sitten kannata muuta, kun säästää se puoli tonnia et pääset lappiin pääs putsaamaan ja Ellun tilalle saisi kasvin. Kumpaakaan ei vielä tai enää ole - mutta kumpikin sut lopulta tappais.."

Markus nauraa. Nikon kommentti on ollut murhaavan surullisen hauska ja totuus. Hän vaikenee ja taputtaa Nikoa olalle sanoen:

"Sä oot tai siis kenties kohta olit helvetin viisas mies."

Nyt on sitten Nikon vuoro naurahtaa. Tämä on heidän huumoriaan. Niin mustaa, ettei sitä tähdetkään valaise.

"Niin.. kenties."

Niko toteaa lopulta. He lähtevät kävelemään rantareittiä eteenpäin samalla puheen käännyttyä jälleen Nikon asioihin.

Että mistä se syöpä nyt sitten on oikein tullut? Samalla he siirtyvät eteenpäin ja pohtivat asioita matkalla seuraaville istumille.

Kuten.. Voisiko se tauti olla kuitenkaan peräisin HealingDomen teknologiasta? Mitä Niko muistaa, niin se oli aika futuristisen tuntuista. Tekoälyä ja kaikkea.. Jos se olikin liian hyvää ollakseen totta? Eihän siitä sädetyksestä ole kun puolitoista vuotta aikaa.

Markus alkaa tutkia puhelimellaan mitä uusimpia uutisia HealingDomea kohtaan on julkaistu.

Hän löytää artikkelin, joka kertoo - että monet päänsä kuntoon hoidattaneet olivat saaneet syöpädiagnoosin vuoden kuluttua hoidoista. Valtaosa niistä kasvaimista ovat kuitenkin olleet hyvälaatuisia.

Tieto saa miehet paremmalle mielelle. Hyvin tässä kävisi, Markusta alkaa vähän surettaa se - mitä nää tutkimukset sitten tekisivät Äkäslompolon matkailukeskukselle?

Kuulemma juuri valtaosa ihmisistä tulee sinne juuri niiden hoitojen takia. - Ja nyt alkaakin käydä siten, että ei ole oikotietä onneen.

Niko on samaa mieltä. Ja ottaa puheeksi, sn että eihän siinä artikkelissa kerrota - että olivatko ne ihmiset noudattaneet saatuja ohjastuksia? Markus tutkii artikkelin uudelleen ja toteaa - ettei siitä ole mainintaa. Hän tekee vielä uuden haun puhelimellaan saaden saman tuloksen. Siitä ei ole mainintaa, kuinka syöpään sairastuneet entiset HealingDomen potilaat olivat noudattaneet saatuja ohjeita.

"Niko, täähän on hyvä uutinen sulle. Otteella, ettei se laitos sulle sitä tehnyt. Sähän noudatit niitä liiankin tarkkaan ja kyselit heiltä neuvoja monta kertaa."

"Totta. Mutta se toisaalta poissulkee sen, että olisiko tää sitten hyvä- vai pahalaatuinen.. Mutta täytyy luottaa siihen, että se havaittiin ajoissa ja silleen se on hyvä."

Markus on samaa mieltä.

Vastaan tulevat seuraavat penkit, joille he istuvat. Rantareitillä, Jyväsjärven kiertävällä kävelytiellä. Katuvalot valaisevat maisemaa. Tämä on risteyskohta, josta rantareitistä lähtee kulkuväylä Sulkulan kaupunginosaan.

He ottavat uudet juomat repuistaan ja avaavat ne.

Markus rikkoo hiljaisuuden, kävelyteilläkään ei näytä olevan muuta liikennettä kuin jokunen lintu etsimässä ruokaa.

"Niko?"

"Kerro?"

"Niin.. Me ei olla sen reissun jälkeen puhuttu siitä Riihisestä? Sä muistat?"

"Joo.. Kiitos että otit puheeksi. Kyllä mä sen oon onnistunut palauttaan mieleeni, mitä mä sille tein. Se tuntuu pahalta ja mulla on sama totaallisen itsevihan tunne kun ajattelen sitä asiaa."

Nikon ottaessa hörppyä tölkistään, Markus ehtii kysymään:

"Eikös se siten ole hyvä? Jotain vanhaa tuskaa jäi olemaan? Se kuten tekee sinusta sinut. Mun mielestä se on hyvä."

"Oot oikeassa. Mä tulen ikuisesti vihaamaan itseäni sen takia, mitä mä tein sille Riihiselle. Ja se on mulle oikein. Tai meille. Säkin olit siinä silloin mukana."

Markus huokaisee hiljaa sanoen, että totta puhut. Alkaa satamaan vettä, joten he jatkavat seuraaville istuimille. Ja sitten taas seuraaville, kunnes Jyväsjärvi olisi kierretty. Ilta kaiketi päättyisi siihen, että etsittäisiin keskustasta auki olevaa baaria.

Viikon kuluttua tästä Niko menisi sairaalalle syynättäväksi ja Markus hakisi apua.

Kaiketi se elämä korjaa sen, minkä rikkoo. - Ja mitä se ei kunnosta, niin liekö se edes olleen remontin tarpeessa ollenkaan?

____________________________________________________________________

(c) Simo Pahula 2024