Siellä me olimme. Kahdestaan ja katsoimme alas maata josta näimme
omat kasvomme vesilammikosta. Päivä oli ollut aamusta asti
jotenkin pimeähkö, sumuinen ja sateinen. Nyt tosin ei
tihuttanut. Sää ei olisi voinut olla yhtään sopivampi
tilanteeseen. Surullinen. Katsoimme tien päässä olevaa taloa.
Siellä vielä elettiin normaalia arkea. Meillä olisi uutisia.
Olimme pysähtyneet tienhaaraan.
"Koskas lähetään eteenpäin?"
"Nii - in, kyllä sitä kohta kait pitäis mennä sisään.."
"Sä sitten saat kertoo sille.. Mä en haluais."
"No en mäkään tahdo, mut jonkun se on sanottava!"
"Kerro sä. Mä en ehkä pystyis."
"Ei se mullekaan helppoo ole. Mutta mä kyllä teen sen."
Meidän, minun ja Tapion osaksi oli tullut kertoa vaimolle että
sen mies on kuollut rakennuksella. Me kyllä sanoimme ettei se välikatto
kestä muttei Petteri uskonut sitä. Se kävi ja oli ohi
sekunneissa. Kolmen metrin pudotus betonilattialle pää edellä
teki rumaa jälkeä. Ja siitä on aikaa jo vartti vaikka
tuntuukin tunneilta. Tämä matka takaisin uudelta rakennukselta
vanhalle talolle ei ole koskaan tuntunut näin pitkältä.
"Ei meiän täs auta seistä. Nyt pitää kyl jo lähtee."
"Sillähän siitä pääsee."
"Mitä luulet että kuinka Marja pärjää tän jälkeen?"
"Mä kyllä autan sitä. Sentään 3 pientä - nyt orpoa
Avaan oven, astun porstuaan, koputan tuvan oveen. Sisältä
kuuluu vaimon huuto lapsien mekastuksen seasta.