ARATHUS
-----------------------------------------

Makaan rautatien jo sihisevillä raitella. Kisko on lopullinen tyyny jonka rautainen syli tarjoaa pelkkää kylmää hohtoa. Kylmää raadollista ikuista helvettiäni pakenemassa minä olen. Juna lähestyy, mutta sinkoaa kiskoiltaan kyntämään peltoaukeaa törmätessään minuun. Tuhoutuvan metallin ääni ei milloinkaan enää taukoa.

Ei lopu lapsien itku, naisien huudot miesten ja isien kuolessa vääntyneeseen, savuavaan junan raatoon. Kuolema hylkii minua. Saatanan kanssa tekemäni sopimus pitää yhä. Minä nousen kiskoilta ja kävelen pois. Takanani juna syttyy palamaan samalla kun kyntämättömästä pellosta sikiää rikin hajua. Jostain kuuluu paholaisen pirullista naurua. Antikristus ivaa minua jo luovuttamaan, paeta et voi. Sillä aina niin tekiessäni kuolee viattomia sieluja.

Sytytän tupakan ja heitän palavan tulitikun pellolle. Maa alkaa palamaan infernona. En tunne kuumaa, en poltetta. Sisälläni asuu halla. Kävelen tulimeressä pellon laitaan, mistä alkaa kaupunki. Jokainen rakennus on tulessa ja kauhunhuudot kaikuvat täälläkin korvissani. Viemäriaukoista pursuaa ulos laavaa. Joku voima saa minut pysähtymään ja kääntymään ympäri. Näen kauniin hahmon, tavattoman kauniin naisen - jonka kuitenkin tajuan olevan itse paholainen.

"Vhoin lhopettaa thoumiopäivän, jhos shinä vhaan anhtaudut"

"En milloinkaan! Sinua ei ole olemassa ja tämä kaikki on vain painajaista!"

"Vhoi Shinua shurkeaa ahteisitia. Shinun thäytyy vhalita.. hhe khaikki!"

"Tapa kaikki, minua et SAA!"

Joku ravistelee minua hereille. Se on naiseni Kirsi-Maarit. Hän on kauhuissaan ja kertoo minulle yöllisistä huudoistani. Komennan hänet keittiöön keittämään kahvia, sillä en tahdo kerrata öisiä uniani. Seuraan Kirsi-Maaritin menoa keittiöön. Hän ohittaa eteisen peiliä ja siitä näen itse pirun tuijottavan minua ja nauravan. Samassa tajuan kaiken olleen totta. Katsahdan ikkunasta ulos ja näen naapurikerrostalojen hiiltyneet rauniot.

"Thadotko Mhaitoa khahviisi?"

"Sinä.."

En saa sanaa suustani, mutta samalla ymmärrän että nyt on aika kostaa. Jatkan:

"Kulta, oletko sinä naispahoinen, pelsebuubi?"

"Shinä khoulet phian.."

Hän kihisee ja lahoaa lattialle. Samassa asunnon valtaa tuli, joka ei polta minua. Rakennus tuhoutuu, mutta selviän tietenkin elossa. Enhän minä osaa kuolla. Ajattelen asiat suoriksi. Olen siis kihlautunut paholaisen kanssa ja tuo antikristus kylvää kuolemaa ellei saa minua.

Lähden juoksemaan raunioissa, mutta hän saa minut kiinni. Hän viiltää korpinnokallaan selkäni auki. Onnistun kuitenkin pakenemaan. Mieleni on tuhoutunut, kaikki mihin olen uskonut - on osoittautunut vääriksi opeiksi. Tajuan jättäneeni ruumiini. Olen siis sielu ja se tuntuu.. ei miltään. Pysähdyn ja romahdan maahan itkemään. Elämäni, koko maailmani on hajalla - niin kirjaimellisesti kun käsityksenä. Tajuan, että jos paholainen on olemassa, niin se tarkoittaa myös sitä että Jumalakin on totta.

Tulipalojen ja rikkikaasujen keskelle ilmestyy kirkas valo, josta asuu valkoiseen viittaan pukeutunut naismainen hahmo. Hyvin kaunis hänkin ja viehättävä. Hän tulee loukseni, katsoo sieluani tyhjillä silmäkuopillaan ja kutsuu mukaansa.

"SHINÄ EHT THUOTA SHIELUA VHIE!"

"Pelastukseen sielu tämä minun viedä täytyy"

"Jhos Shinä Vhiet mhinun mhieheni mhukanasi, nhiin jhulistan shodan!"

"Jaksa minä ei kanssasi sinun kinastella. Tikkua pitkää vedetäänkö?"

Ja katson kun he vetävät sielustani pitkää tikkua. Käy kuten pelkään. Heillä on samanpituiset tikut, joten naisjumala ja naispaholainen repivät sieluni..

K A H T I A !