ARATHUS
-----------------------------------------
Makaan rautatien jo sihisevillä raitella. Kisko on lopullinen
tyyny jonka rautainen syli tarjoaa pelkkää kylmää hohtoa.
Kylmää raadollista ikuista helvettiäni pakenemassa minä olen.
Juna lähestyy, mutta sinkoaa kiskoiltaan kyntämään
peltoaukeaa törmätessään minuun. Tuhoutuvan metallin ääni
ei milloinkaan enää taukoa.
Ei lopu lapsien itku, naisien huudot miesten ja isien kuolessa vääntyneeseen,
savuavaan junan raatoon. Kuolema hylkii minua. Saatanan kanssa
tekemäni sopimus pitää yhä. Minä nousen kiskoilta ja kävelen
pois. Takanani juna syttyy palamaan samalla kun kyntämättömästä
pellosta sikiää rikin hajua. Jostain kuuluu paholaisen
pirullista naurua. Antikristus ivaa minua jo luovuttamaan, paeta
et voi. Sillä aina niin tekiessäni kuolee viattomia sieluja.
Sytytän tupakan ja heitän palavan tulitikun pellolle. Maa alkaa
palamaan infernona. En tunne kuumaa, en poltetta. Sisälläni
asuu halla. Kävelen tulimeressä pellon laitaan, mistä alkaa
kaupunki. Jokainen rakennus on tulessa ja kauhunhuudot kaikuvat täälläkin
korvissani. Viemäriaukoista pursuaa ulos laavaa. Joku voima saa
minut pysähtymään ja kääntymään ympäri. Näen kauniin
hahmon, tavattoman kauniin naisen - jonka kuitenkin tajuan olevan
itse paholainen.
"Vhoin lhopettaa thoumiopäivän, jhos shinä vhaan
anhtaudut"
"En milloinkaan! Sinua ei ole olemassa ja tämä kaikki on
vain painajaista!"
"Vhoi Shinua shurkeaa ahteisitia. Shinun thäytyy vhalita..
hhe khaikki!"
"Tapa kaikki, minua et SAA!"
Joku ravistelee minua hereille. Se on naiseni Kirsi-Maarit. Hän
on kauhuissaan ja kertoo minulle yöllisistä huudoistani.
Komennan hänet keittiöön keittämään kahvia, sillä en tahdo
kerrata öisiä uniani. Seuraan Kirsi-Maaritin menoa keittiöön.
Hän ohittaa eteisen peiliä ja siitä näen itse pirun
tuijottavan minua ja nauravan. Samassa tajuan kaiken olleen totta.
Katsahdan ikkunasta ulos ja näen naapurikerrostalojen hiiltyneet
rauniot.
"Thadotko Mhaitoa khahviisi?"
"Sinä.."
En saa sanaa suustani, mutta samalla ymmärrän että nyt on aika
kostaa. Jatkan:
"Kulta, oletko sinä naispahoinen, pelsebuubi?"
"Shinä khoulet phian.."
Hän kihisee ja lahoaa lattialle. Samassa asunnon valtaa tuli,
joka ei polta minua. Rakennus tuhoutuu, mutta selviän tietenkin
elossa. Enhän minä osaa kuolla. Ajattelen asiat suoriksi. Olen
siis kihlautunut paholaisen kanssa ja tuo antikristus kylvää
kuolemaa ellei saa minua.
Lähden juoksemaan raunioissa, mutta hän saa minut kiinni. Hän
viiltää korpinnokallaan selkäni auki. Onnistun kuitenkin
pakenemaan. Mieleni on tuhoutunut, kaikki mihin olen uskonut - on
osoittautunut vääriksi opeiksi. Tajuan jättäneeni ruumiini.
Olen siis sielu ja se tuntuu.. ei miltään. Pysähdyn ja
romahdan maahan itkemään. Elämäni, koko maailmani on hajalla
- niin kirjaimellisesti kun käsityksenä. Tajuan, että jos
paholainen on olemassa, niin se tarkoittaa myös sitä että
Jumalakin on totta.
Tulipalojen ja rikkikaasujen keskelle ilmestyy kirkas valo, josta
asuu valkoiseen viittaan pukeutunut naismainen hahmo. Hyvin
kaunis hänkin ja viehättävä. Hän tulee loukseni, katsoo
sieluani tyhjillä silmäkuopillaan ja kutsuu mukaansa.
"SHINÄ EHT THUOTA SHIELUA VHIE!"
"Pelastukseen sielu tämä minun viedä täytyy"
"Jhos Shinä Vhiet mhinun mhieheni mhukanasi, nhiin
jhulistan shodan!"
"Jaksa minä ei kanssasi sinun kinastella. Tikkua pitkää
vedetäänkö?"
Ja katson kun he vetävät sielustani pitkää tikkua. Käy kuten
pelkään. Heillä on samanpituiset tikut, joten naisjumala ja
naispaholainen repivät sieluni..
K A H T I A !