Dying alone done.
Kello puoli seitsemän illalla, kesää oli vielä jäljellä.
..hän kuuli jumputtavaa ääntä, jota sitä soittava
nuorisoporukka luuli musiikiksi. Nämä eivät huomanneet
sivummalla, varjoissa istuvaa hahmoa. Kirotut bluethoot-kaijuttimet!
Mies kirosi hiljaa mielessään ja haaveili omistavansa
lyhyenmatkan radiohäirintä-laitteen. Sillä vehkeellä kyseinen
jumputus loppuisi. Hän nosti kantamuksensa ja lähti pois,
saatuaan tarpeekseen tilanteesta ja kaikuvasta teinikielestä.
Jumputus vaimeni etäisyyden kasvaessa, luonnon äänet
palautuivat jälleen. Läheisen tien liikenteen melu ja parit
lokit olivat kirkumassa lähivesistön yllä. Eli täydellinen
hetki napata rööki povarista ja kaivaa sytytin farkkutakin
etutaskusta.
Nauttia askin viimeinen tupakka, samalla vähän nauraen äsken
kuulutta teinejen keskustelua. Todella suuria huolia niilläkin
oli.
Matka tässä menisi kohden ruokakauppaa, josta nelosolutpäkki lähtisi
miehen mukaan. Sen hän menisi juomaan syrjäiselle paikalle.
Ketään ei ollut kiinnostanut tulla mukaan tilanteeseen,
kutsuista huolimatta. Kaveripiiri oli käyty läpi ja syiksi
tarjottu huomista työpäivää, parisuhdetta tai sitten perhettä
jättää ystävä yksin.
Joten puhelin oli jätetty suosiolla kotiin. Kerta se seura ei
ollut ensimmäisen kerran pyydettyä kiinnostanut, niin anti olla.
Ei tässä kenenkään vaivoiksi taatusti alkaisi. Miestä
hymyilytti myös äskeinen ajatelma: Saisi olla yksin, voisi
hakeutua paikkaan - josta kukaan ei nyt ohi kävelisi.
Kaupassa hän valitsi 18 pakkauksen niitä tarjoavasta pinosta,
kulki kassalle ja osti mukaan vielä uuden askin tupakkaa.
Takataskuun hän osti vielä muovikassin. Ostokset maksettuaan, hän
kiitti kassatyttöä ja poistui.
Taivaanrannassa näkyi jo lähestyvä pilvirintama, joka toisi
sen sääennusteen lupaaman sateen ja myrskyn ensi yölle. Tieto
ei ollut haitannut miestä aamulla, tämän sääuutisen ensimmäisen
kerran kuullessaan - eikä se fakta vieläkään kiinnostanut.
Jos vettä nyt sattuisi satamaan, niin kyllä kesä kuivaisi sen,
minkä kastelisi.
Tämän päivän vaatetuksella ei nyt niin pahaa väliä olisi,
vanha farkkuasu ja alla musta T-paita - jaloissa kuluneet
lenkkarit ja päässä virttynyt lippalakki.
Kaupalta kaupungin toiselle laidalle ei ollut pitkä matka ja se
oli nyt kävelty. Päämäärä siis oli saavutettu: Vettä täynnä
oleva suurehko lampi ja sen vastarannalla melko tiheästi liikennöity
rautatie, matkustajajunia kaksi tunnissa suuntaansa.
Mies istahti maahan ja avasi kantamuksestaan ensimmäisen kaljan.
Se olisikin päivän se ensimmäinen, kenties odotettu juoma.
Ensimmäinen maistui hyvältä ja mieli lepäsi maisemassa. Tuuli
oli vähän alkanut yltymään ja ohitse oli livahtanut Intercity-junakin.
Tölkki tyhjeni ja se laitettiin muovikassiin, jos
loppuajatuksena olisi kerätä tyhjät takaisin.
Tuli toisen ja sitten kolmannenkin vuoro. Ajatukset alkoivat mennä
kohden vaikeita asioita, mutta ne hävisivät neljännen oluen jälkeen.
Ensimmäisiä tippoja sade-alueesta alkoi sataa - muttei se
haitannut. Mikään ei haitannut, vaikka ehkä olisi pitänyt.
Ilta jatkui, junia meni aina silloin tällöin ohitse ja mies välillä
nousi seisomaan tyhjennyksen tarpeen tullessa vastaan. Sade yltyi
ja alkoi jopa kastella maassa istuvaa. Tämä ei tietenkään
mitenkään häirinnyt miestä, hän oli päässyt jo puoliväliin
olutpakkaustaan. Menköön loppukin tässä, sää ei häiritsisi.
Lämpimähköähän se oli näin elokuun alussa on. Hämärä
muuttui siksi pimeydeksi, jossa ihminen havaitsee vain harmaan,
valkoisen ja mustan. Maailma tuntui kauniita noissa väreissä.
Niinhän se olikin, sadealue oli tällä otoksella ohi.
Rataliikenne heräsi jälleen eloon, tällä kertaa äänien
aiheuttaja oli Pendolino. Ääniä, läheisen tien ääniä,
tuulen havinaa puissa ja sitten se raiteiden kihinä merkkinä
tulevasta junasta. Ensin äsken mainittujen äänien sinfoniassa
se piti hiljaista roolia, koko ajan kuitenkin voimistuen. Ja
lopuksi jylisi kaikki muut äänet voittaneena hetkeksi ja jälleen
vaimentuen vain muistoksi valoviivasta. Viimeisestä
matkustajajunasta, sellainen miehen muistikuvien mukaan - saapui
viikkopäiväisin yhden maissa aamuyöllä.
Yksinäisyys oli painanut miestä jo pitkään. Seuranaan hänellä
oli nyt tyhjiä tölkkejä, kellumassa vesistössä, makaamassa
ruohoja vasten tai sitten jokunen ihan muovikassissa.
Ne ehkä piti palauttaa, ihan kaikki. Se oli ollut alkuperäinen
suunnitelma. Mieli muutti sen puoli kahden maissa yöllä. Sade
oli alkanut jälleen, se ei taaskaan haitannut.
Hänen kaiketi olisi pitänyt mennä kotiaan kohden, eikä
aiheuttaa tavarajunien myöhästymisiä. Onneksi aamun ensimmäiseen
matkustajajunaan henkilövahinko ei vaikuttanut.
ei kukaan viikkaa vaatteitaan siistiin pinoon laiturille, jos on
aikeissa mennä hukuttautumaan. Paitsi, jos on niin hullu että
tekee sen siten.