Dying alone done.


Kello puoli seitsemän illalla, kesää oli vielä jäljellä.

..hän kuuli jumputtavaa ääntä, jota sitä soittava nuorisoporukka luuli musiikiksi. Nämä eivät huomanneet sivummalla, varjoissa istuvaa hahmoa. Kirotut bluethoot-kaijuttimet! Mies kirosi hiljaa mielessään ja haaveili omistavansa lyhyenmatkan radiohäirintä-laitteen. Sillä vehkeellä kyseinen jumputus loppuisi. Hän nosti kantamuksensa ja lähti pois, saatuaan tarpeekseen tilanteesta ja kaikuvasta teinikielestä.

Jumputus vaimeni etäisyyden kasvaessa, luonnon äänet palautuivat jälleen. Läheisen tien liikenteen melu ja parit lokit olivat kirkumassa lähivesistön yllä. Eli täydellinen hetki napata rööki povarista ja kaivaa sytytin farkkutakin etutaskusta.


Nauttia askin viimeinen tupakka, samalla vähän nauraen äsken kuulutta teinejen keskustelua. Todella suuria huolia niilläkin oli.

Matka tässä menisi kohden ruokakauppaa, josta nelosolutpäkki lähtisi miehen mukaan. Sen hän menisi juomaan syrjäiselle paikalle.

Ketään ei ollut kiinnostanut tulla mukaan tilanteeseen, kutsuista huolimatta. Kaveripiiri oli käyty läpi ja syiksi tarjottu huomista työpäivää, parisuhdetta tai sitten perhettä jättää ystävä yksin.

Joten puhelin oli jätetty suosiolla kotiin. Kerta se seura ei ollut ensimmäisen kerran pyydettyä kiinnostanut, niin anti olla. Ei tässä kenenkään vaivoiksi taatusti alkaisi. Miestä hymyilytti myös äskeinen ajatelma: Saisi olla yksin, voisi hakeutua paikkaan - josta kukaan ei nyt ohi kävelisi.

Kaupassa hän valitsi 18 pakkauksen niitä tarjoavasta pinosta, kulki kassalle ja osti mukaan vielä uuden askin tupakkaa. Takataskuun hän osti vielä muovikassin. Ostokset maksettuaan, hän kiitti kassatyttöä ja poistui.

Taivaanrannassa näkyi jo lähestyvä pilvirintama, joka toisi sen sääennusteen lupaaman sateen ja myrskyn ensi yölle. Tieto ei ollut haitannut miestä aamulla, tämän sääuutisen ensimmäisen kerran kuullessaan - eikä se fakta vieläkään kiinnostanut. Jos vettä nyt sattuisi satamaan, niin kyllä kesä kuivaisi sen, minkä kastelisi.

Tämän päivän vaatetuksella ei nyt niin pahaa väliä olisi, vanha farkkuasu ja alla musta T-paita - jaloissa kuluneet lenkkarit ja päässä virttynyt lippalakki.

Kaupalta kaupungin toiselle laidalle ei ollut pitkä matka ja se oli nyt kävelty. Päämäärä siis oli saavutettu: Vettä täynnä oleva suurehko lampi ja sen vastarannalla melko tiheästi liikennöity rautatie, matkustajajunia kaksi tunnissa suuntaansa.

Mies istahti maahan ja avasi kantamuksestaan ensimmäisen kaljan. Se olisikin päivän se ensimmäinen, kenties odotettu juoma.

Ensimmäinen maistui hyvältä ja mieli lepäsi maisemassa. Tuuli oli vähän alkanut yltymään ja ohitse oli livahtanut Intercity-junakin. Tölkki tyhjeni ja se laitettiin muovikassiin, jos loppuajatuksena olisi kerätä tyhjät takaisin.

Tuli toisen ja sitten kolmannenkin vuoro. Ajatukset alkoivat mennä kohden vaikeita asioita, mutta ne hävisivät neljännen oluen jälkeen. Ensimmäisiä tippoja sade-alueesta alkoi sataa - muttei se haitannut. Mikään ei haitannut, vaikka ehkä olisi pitänyt.

Ilta jatkui, junia meni aina silloin tällöin ohitse ja mies välillä nousi seisomaan tyhjennyksen tarpeen tullessa vastaan. Sade yltyi ja alkoi jopa kastella maassa istuvaa. Tämä ei tietenkään mitenkään häirinnyt miestä, hän oli päässyt jo puoliväliin olutpakkaustaan. Menköön loppukin tässä, sää ei häiritsisi. Lämpimähköähän se oli näin elokuun alussa on. Hämärä muuttui siksi pimeydeksi, jossa ihminen havaitsee vain harmaan, valkoisen ja mustan. Maailma tuntui kauniita noissa väreissä. Niinhän se olikin, sadealue oli tällä otoksella ohi.

Rataliikenne heräsi jälleen eloon, tällä kertaa äänien aiheuttaja oli Pendolino. Ääniä, läheisen tien ääniä, tuulen havinaa puissa ja sitten se raiteiden kihinä merkkinä tulevasta junasta. Ensin äsken mainittujen äänien sinfoniassa se piti hiljaista roolia, koko ajan kuitenkin voimistuen. Ja lopuksi jylisi kaikki muut äänet voittaneena hetkeksi ja jälleen vaimentuen vain muistoksi valoviivasta. Viimeisestä matkustajajunasta, sellainen miehen muistikuvien mukaan - saapui viikkopäiväisin yhden maissa aamuyöllä.

Yksinäisyys oli painanut miestä jo pitkään. Seuranaan hänellä oli nyt tyhjiä tölkkejä, kellumassa vesistössä, makaamassa ruohoja vasten tai sitten jokunen ihan muovikassissa.

Ne ehkä piti palauttaa, ihan kaikki. Se oli ollut alkuperäinen suunnitelma. Mieli muutti sen puoli kahden maissa yöllä. Sade oli alkanut jälleen, se ei taaskaan haitannut.

Hänen kaiketi olisi pitänyt mennä kotiaan kohden, eikä aiheuttaa tavarajunien myöhästymisiä. Onneksi aamun ensimmäiseen matkustajajunaan henkilövahinko ei vaikuttanut.


ei kukaan viikkaa vaatteitaan siistiin pinoon laiturille, jos on aikeissa mennä hukuttautumaan. Paitsi, jos on niin hullu että tekee sen siten.