HEALINGDOME
Entä, jos olisi nopea tapa päästä eroon pään sisäisistä
ongelmista? Elämä - kuten eläisit sumussa? Mitä sitten
seuraisi? Sumusi hälveni, mutta pidätkö paljastuneesta
maisemasta?
1.0
JYVÄSKYLÄ, KORTEPOHJA. KESÄKUU 2018
Torstai, kello on puoli neljä iltapäivästä.
Viisikerroksisen kerrostalon ulko-ovi napsahtaa auki. Kaksi miestä
astuu ulos kantamuksineen ja suuntaa parkkipaikalle, jota
reunustaa pienien koivujen rivi. Tuo valkoinen talo on
takimmainen kahdesta kerrostalosta, jotka jakavat saman
parkkialueen.
Kolahdus kuuluu oven sulkeuduttua, kuten lähtölaukauksena
matkalle.
Tämä on siis kortepohjan alue Jyväskylästä.
kesä on koittanut, tarkemmin sanottuna siitä nyt siedetään
kesäkuun seitsemättä päivää. He kävelevät uudehkon
punaisen farmariauton luo.
Opel Astra, jonka rekisterinumerolaatoissa komeilee merkit LPB-468.
Ajoneuvo on peruutettu paikalleen, jotta lähtö onnistuu heti.
Autolaturi kännyköille on kytketty virtaan ja viimeiset reput
on juuri kannettu autolle kolmannen kerroksen asunnosta.
Peipponen laulaa, taivas on sininen aamuisen sadealueen jäljiltä.
Pihalla lainehtii pieniä lätäköitä, yhteen niistä heitetään
poltettu rööki.
Ystävykset, Niko ja Markus, ovat lähdössä pitkään
suunnitellulle matkalle.
Markus järjestelee tavaroita peräkonttiin Nikon polttaessa
hermostuneesti jo toista savuketta hänen vieressään.
Käyttötavarareput matkan ajalle ovat jo takapenkillä.
Markus toimii kuskina koko reissun ajan. On Nikollakin ajokortti,
muttei hän ei ole uskaltanut ajaa pitkään aikaan. Hän ei enää
luota itseensä liikenteessä, nykyisellään hän olisi vain
vaaraksi muille ja itselleen. Autonsakin hän on myynyt .
He ovat Nikon kotitalon pihassa, Markus asuu keskustassa, harjun
lähellä. Molemmat ovat jyväskyläläisiä.
Nikolla on mukanaan iso reppu, jossa mukana vaihtovaatteita -
paremmat kuteet eli paremmat kesävaatteet ja sitten varalta
farkut, pitkähihainen musta paita ja paksumpi takki. Nyt hänellä
oli yllään harmaat verkkarit, ohut tuulitakki ja valkoinen T-paita,
jalassa lenkkarit, päässään lippalakki.
Miehellä on myös pukinparta sekä parin päivän sänki.
Markuksella yllään on farkut ja Slayerin T-paita, jonka päällä
on ohut tuulitakki.
Lippalakki peittää ajeltua kaljua. Vaihtovaatteita hänelläkin
oli mukanaan, ohut nahkatakki ja verkkapuku sekä toiset farkut
Sääennusteet ovat luvanneet epävakaista säätä matkan
varrelle pohjoiseen.
Parempi on siis varautua kaikkeen. Tänään on lämmintä, yöllä
sadealue saapuisi etelästä ja Lapissa saattaa olla huomenna
mahdollisuus helteisiin. Näin Niko oli lukenut puhelimensa sääennustetta
aikaisemmin.
"Kaikki taitaa olla mukana?"
Markus kysyi ja Niko nyökkäsi heittäen puoliksi poltetun
tupakkansa maahan dumpatakseen sen.
"Kyllä kai. Minä jää nii sitä ei tartte. Kunhan päästään
vaan matkaan."
Markus on samaa mieltä, pamauttaa peräluukun kiinni ja he
siirtyvät kohden auton etuovia. He vielä juttelevat muutaman
sanan auton katon yli, kuski varmistaa että onko nyt kaikki
varmasti mukana - mitä piti. Niko vastaa hermostuneesti.
"Joo, kaikki on mukana, tärkeemmät - ne mitä pitikin olla.
Ja jos jotain jäi - niin pärjäilee sit ilman. Kunhan tässä pääsee
jo lähtemään. Ettei.. no sä Make tiiät.. ne näyt ja muu
taas tuu päälle. Ja silleen.. Kuten täs on puhuttu, Onneks enää
vain neljä päivää aikaa päästä perille."
"Totta, On tätä päivää odotettukin. No - eipä muuta
sitten kun autoon ja menoks, en mäkään täällä kauaa viihti
näkyillä - tiedät syyn. "
Niko nyökkää ja samalla kaukaa näkee tutun hahmon ilmestyvän
kerrostalon takaa, siellä on portaat talon takana menevälle kävelytielle.
"Make, Taitaa vaan olla liian myöhäistä lähteä, ettei
se sun syys sitä huomaa. Tuolta se nainen nimittäin tulee.."
Markus kääntyy katsomaan taakseen ja kiroaa, he siirtyvät
nopeasti autoon. Kuuluu kaksi pamausta kun ovet paukautetaan
kiinni, moottori käynnistyy ja matka voi alkaa. Lähestyvä
nainen ottaa juoksuaskelia ja huutaa miesten perään. Astra
tekee nopean poistumisen parkkipaikalta, jättäen paikalle
ehtineen pölyä yskimään.
Auto katoaa pihan näköpiiristä vasemmalle, jonka jälkeen se
kulkee vähän matkaa tätä katua ylöspäin kohden
Laajavuorentien risteystä, josta miehet kääntyvät oikealle.
Se reitti vei kohden Oulun tietä, tällä kertaa pientä
ylinopeutta vähän aikaa noudattaen. Kaverit ovat odottaneet tätä
matkaa jo pitkään.
Kummallakin on asioita painamassa mieltä, joten maisemanvaihdos
on ollut mielessä. Varsinkin kun ahdistus ja muistot ovat
alkaneet ahdistamaan Nikoa liikaa.
Tämä matka auttaisi pääsemään niistä eroon.
Tie vie eteenpäin, ohi Laajavuoren. Niko huokaisee kun tietty
kadunristeys menee ohi, rankat nuoruusmuistot tulvahtavat mieleen.
Tätä osaa Jyväskylää hän ei niin paljoa tahtoisi nähdä,
maisemat sietää kuitenkin.
Autoradion säätö vie muistot takaisin mistä ne taas
tulivatkin mieleen.
Katu päättyy ja he kääntyvät taas oikealle kohden valtateitä.
Matka sujuu niissä merkeissä - Niko säätää matkamusiikkia
kohdilleen ja siten pitää itsensä kiireisenä - jottei enempää
maisemia katselisi. Näin lähellä Jyväskylää ei
ohivilisevien maisemien katselu paljoa lohduttaisi, ne voisivat
aiheuttaa jälleen ahdistuskohtauksen. Markus tiesi tämän ja
edelleen siis ajoi pientä ylinopeutta, jotta he pääsisivät
valtatielle ja pois Jyväskylästä nopeammin.
Niko valitsee CD:n ja laittaa sen puolestavälistä soimaan sen
vuoksi, että huomio kiinnittyisi enemmän autoradioon, eikä
niihin elämällä kyllästettyihin maisemiin.
Ensimmäinen pysähdyspaikka on Saarijärvellä, heidän yhteisen
ystävänsä, Lakanmaan Timon kämpillä. Samalla he tapaisivat
myös Anteron, toisen yhteisen kaverin.
Kumpaakaan he eivät olleet nähneet pariin kuukauteen. Mutta sen
sitä seuraavan yön pysähdys olisi jossain leirintäalueella.
Mitään sen parempaa reittisuunnitelmaa he eivät ole laatineet.
Kunhan Suomessa pysyttäisiin ja suunta olisi kohden Rovaniemeä.
Sen jälkeen matkareitti täsmentyisi, kuitenkin pitäen mielessä
sen - että ensi sunnuntaina pitäisi viimeistään olla perillä
Äkäslompolossa.
Palokan risteys tulee vastaan ja auton nokka kääntyy Oulun
suuntaan.
Risteysalueen pakollisten rahasampojen jälkeen maisemaan tulee järvi
ja metsät alkavat vilisemään ohi. Nikoa maisema helpottaa jo,
vaikkei vielä tämän moottoritien pätkä loppu olekaan vielä
horisontissa.
Markuksen autossa on hyvä levykokoelma hansikaslokerossa. On
rokkia, heviä ja vanhaa suomipoppia. Kummallakin heistä on
monipuolinen musiikkimaku, Niko soitti kitaraakin joskus
aikoinaan.
Kirrin liittymä tulee pian vastaan ja menee ohi, tie muuttuu
kaksikaistaiseksi ja kaupunkimaisuus esiintyy vain
katulamppurivistönä tien varressa. Kaiketi tulevaisuudessa tämäkin
väli rakentuu moottoriteiksi.
Jyväskylä on jäänyt taakse ja maaseutu vilisee ohitse.
Niko riemuitsee asiasta.
"Viimeinkin matkalla! Kauan tätä odotettiinkin."
Markus yhtyy iloon.
"Totta! Ja perkeleen hyvä - että ajoitus oli täydellinen.
En olisi niin jaksanut nyt sitä Elinaa.. Mut - Niko, tosi hyvä
tosiaan kun bongasit sen."
"Eipä mitiä.. Alkoi joku rahista niis rapuis talon takaa
nii kiinnitin huomioni. Hyvä et tajuttiin laittaa ne kännykät
äänettömäksi kun aamul tulit."
"Totta.. Varmaan taas jotain sata puhelua siltä akalta on
tullut, kun lähettiin tosta vaan, sen nokan alta."
"Ja hyvä niin. Mäkään en olisi jaksanu sitä tiedän välienselvittelyä
- joka oli tiedos taas, jos se olis ehtinyt siihe.. Tuli muuten
mieleen Make.. Ei kai se nyt meitä seuraamaan lähteny?"
"En mä usko, että se niin hullu olis.. Siis enää."
Markus näkee risteyksen tulevan vastaan. Sopivasti tilanteeseen
nähden, hän naurahtaa ja jatkaa samalla laittaen vilkun päälle:
"..Mut ihan varmuuden vuoksi, poiketaan Uurasten kautta, pääsee
sinne Saarijärvelle sitäkin kautta."
"Joo. hyvä idea."
Matka sujuu musiikkia kuunnellen ja jutellen Elinasta. Markuksen
mieleltään epävakaasta ex naisesta.
Hän tuskin alkaa heitä takaa ajamaan, turha - mutta jollain
tasolla aiheellinen pelko se on. Menneet vuodet olivat näyttäneet,
että se vaihtoehto olisi saattanut olla myös mahdollinen. Tämän
vuoksi ne puhelimet oli asetettu äänettömiksi, mutta Nikon
ajatuksesta he sulkevat ne kokonaan. Elinalla kun on Nikonkin
puhelinnumero hallussaan ja tiesi missä tämä asuu. Siksihän
nainen varmaankin oli saapunut Markusta etsimään.
Ystävykset ovat melko samanikäisiä. Niko on syntynyt vuoden
1976 lokakuussa. Nyt ikää hänellä siis on 42 vuotta. Markus
on syntynyt samana vuonna, mutta sen vuoden elokuussa. Ensin
mainitun sukunimi on Hakanen ja jälkimmäisen Lahtinen.
Kummallekaan ei ollut perhettä syntynyt. Niko, on laiha, Markus
heistä se vähän tukevampi. Kummankin pituus hipoi sitä 180
senttimetriä.
Ystäviä he olivat olleet aina teinivuosista saakka. Miehet ovat
tavanneet ensimmäisen kerran Korpilahdella ala-asteella, mutta
elämä oli heidät sen jälkeen erottanut.
Nikon lapsuudenperheestä jäljellä ovat vain äiti ja isosisko,
Markuksella ovat molemmat vanhemmat yhä elossa ja hänellä on
yksi pikkusisko.
Jyväskylässä he tapasivat uudelleen pari vuotta ala-asteen päättymisen
jälkeen. Tuossa välissä Niko oli tutustunut Timoon, jonka luo
he olivat siis nyt matkalla.
Kaikkia heitä yhdistää tuo sama nainen. Elina.
Kahtakymmentä kilometriä ennen Saarijärveä, Markus pyytää
Nikoa vaihtamaan musiikkia koska CD on loppumassa.
"Niko? Viihtisitkö vaihtaa levyä? Toi kohta loppuu.. Ei väliä
minkä niistä laitat - iha hyvää ne kaikki on."
"Okei. Mä vaihdan."
Niko avaa hansikaslokeron ja ottaa sieltä cd-kotelon, avaa sen -
vilkaisee ulos nähdäkseen peltoaukean. Maisema ehtii piirtyä
verkkokalvoille vain sekunnin, mutta silti muisto räjähtää
tajuntaan.
Vuosia sitten se matka perheen kanssa tätä reittiä.
Kannonkosken mummolan ja Jyväskylän väliä.
Silloin oli kova myrsky ja perheen farmariauto otti tuulta.
Isä ajoi, äiti istui sen vieressä lehteä lukien.
Tanja, Nikon kahta vuotta vanhempi, isosisko istui vieressä kun
Pikku-Niko leikki rajusti takapenkillä.
Leikki loppui karjaisuun ratin edestä.
"NYT KUNNOLLA SIELLÄ TAKANA!
MULLA ON MUUTENKIN
TÄSSÄ SÄÄSSÄ VAIKEETA PITÄÄ TÄÄ AUTO TIELLÄ!"
Se oli juuri tämä kohta,
järvi näkyi peltojen takana,
sitten tuli talo lähellä tietä.
Mentiin sen ohi. Oli vaan jännää leikkiä.
Rajusti pomppien. Leikki jatkui hetken tauon jälkeen.
Siitä ihan vähän matkaa eteenpäin, niin tuli bussipysäkki.
Isä kirosi, pysäytti auton sille, jarrutti kiivaasti ja
kurkotti taakse ja
antoi Pikku-Nikolle tukkapöllyä samalla huutaen:
"SITÄ SAA ELÄMÄSSÄ MITÄ TILAA, MUISTA SE, POIKA. NYT
HILJAA SIELLÄ!"
Sitten jatkettiin matkaa. Pikku-Niko oli hiljaa ja itki. Tanja
lohdutti ja piti pikkuveljeään hiljaisena.
Äiti oli isän kanssa ollut samaa mieltä, oli muuten sanonut
ennen isää siitä asiasta. Se oli tämä paikka, se talo on
tuossa, juuri toi kun heti sen jälkeen tuli se bussipysäkki. Se
levennys on muuten vielä tässä..
"Hei, Hakanen! Se levy soisi paremmin kyl, jos laittaisit
sen oikein päin soittimeen."
Markuksen kommentti herättää Nikon takaisin todellisuuteen.
"Joo.. tietenkin. Sori.. Taas niitä mun takautumia."
"Eikai mikään paha tällä kertaa?"
"Ei mikään paha, muisto isästä ja tältä tieltä, Niitä
saattaa tulla.. Oon kertonut, et meidän mummola oli täälläpäin
ja kerran kun oltiin matkalla sinne myrskypäivänä - nii mä
kakarana pompin autossa ja isä suuttu, pysäytti yhelle bussipysäkille
antaan mulle tukkapöllyä. Ohitettiin se paikka just. Siis nää
maisemat, se vaikuttaa nyt."
"Ai nii joo.. Anteeksi, mun olis pitäny muistaa toi, kun on
tavallisesti menty Saarijärvelle toista tietä.. Se akka vaan
sekoitti hommat."
"Make, ei mitään tollaista. Ei mun takia tartte
tieosuuksia alkaa välttelee. Ehkä parempikin et se muistui
mieleen tätä reissua ajatellen."
"Totta. Eipä tosiaan tätä reittiä ole ajettu sen jälkeen,
kun... Noh. Eihän siitä nyt niin kauaa ole. Vuodet kun ovat
kuitenkin lyhyitä."
Niko nyökkää. Markus on oikeassa - vuodet ovat lyhyitä, eikä
Nikon isän kuolemasta niin kauaa ollut, viime kuussa siitä tuli
kaksi vuotta täyteen . Menetys sai miehen mielen hajoamaan.
Nuoruudessa koetut asiat ovat alkaneet vaivaamaan Nikoa enemmän
ja miehen elämä on romahtanut.
Siksi tässä hän saattoi saada takautumia ja toisinaan kadota
ajatuksiinsa, kun oli paikoissa, jotka liittyivät menneeseen elämään.
Menneeseen, sillä Nikon elämä jakautuu kahteen osaan:
Aikaan, jolloin isä oli elossa ja tämän kuoleman jälkeiseen
aikaan.
Levy käännetään soimaan oikein päin. Tie valuu auton alta,
musiikki soi ja Niko alkaa nauttia taas olostaan. Se hyvä olo vähän
aikaa katkolla äskeisen episodin takia.
Niko oli ollut vilkas pikkupoika ja ei aina ollut pysyneet
kiellot ja neuvot päässä. Siksi hän oli saanut monesti
kurinpalautusta ja nyt ne muistot ovat alkaneet tulemaan enemmän
esille. Miehestä niiden muisteleminen tuntuu epäkunnioittavalta
- ja siltä, että hän tahtomattaan loukkasi isänsä muistoa ja
se osaltaan lisää nykyistä ahdistusta.
Loppuaika isän kanssa kun oli ollut hienoa elämää, poika tuli
viimein toimeen isänsä kanssa.
Pääsyy tälle matkalle on saada Niko uuteen hoitolaitokseen
pohjoisiin.
Siellä hänen elämää hankaloittavat muistot ja traumat
katoaisivat. Niin oli mainostettu ja onhan siitä todisteena
paikan arviot. HealingDome Ylläs, Finland. Vastaavia paikkoja on
rakennettu viimeisten kolmen vuoden ajan ympäri maailmaa, uuden
teknologian keksimisen myötä.
Tämä Suomessa sijaitseva oli Skandinavian ainoa. Paikasta oli
kuulunut pelkkää hyvää, sitä oli Nikon lääkärikin
suositellut. Siksipä Niko on kasannut tarvittavan rahasumman ja
tilannut hoitoajan.
Matkaa on siis suunniteltu ja odotettu kauan. Tämä irtiotto Jyväskylästä
tekisi hyvää niin matkustajalle, kuin kuskillekin.
He pääsivät pois kaupungista, jossa kummallakin heistä on
omat demoninsa.
Kumpikin heistä kun on omissa elämissään vähän ulalla.
Nikoa vaivaavat siis Isänsä kuolema ja oma menneisyytensä.
Markusta taas perheen perustamisen epäonnistuminen Elinasta
johtuvista syistä.
Niistä asioista hän on päättänyt olla hiljaa tämän matkan
ajan, sillä tahtoi olla Nikoa varten vahva.
Hän on heistä tällä kerralla se enemmän hajalla oleva.
Miesten yli 25 vuotta kestäneen ystävyyden aikana heistä
kumpikin on tukenut toisiaan - kun elämä on ajoittain heittänyt
hiekkaa rattaisiin. Nikolla nyt sitä soraa on liikaakin
systeemissään ja se näin sanottuna esti pyörien pyörimisen täydellä
teholla.
Elämä kun ei vielä ole korjannut miestä kaikesta elämän myötä
koetusta. Asiat ovat alkaneet aiheuttamaan psykosomaattisia
vaivoja, jotka olivat alkaneet haitata Nikon elämää liikaa.
Lapissa siis olisi laitos, joka kaiken korjaisi, sinne he ovat
matkalla.
Saarijärvi lähestyy ja odotukset ensimmäistä välietappia
kohtaa kasvavat. He viettäisivät illan paikkakunnalla ja
jatkaisivat matkaa huomenissa. Niko vähän jännittää suotta,
Timoa kun hän ei ole nähnyt vuoteen ja tämä kuuluu Nikon ja
Markuksen vanhimpiin yhteisiin kavereihin.
Toinen yhteinen ystävä, Antero, liittyisi seuraan sitten myöhemmin.
Tämä on lukkoon lyöty suunnitelma. He eivät olleet nähneet
heitä aikoihin . Tietty yhteyttä oli pidetty sähköisesti,
muttei se koskaan kasvokkain näkemistä korvaa.
Matkat Saarijärvelle jäivät Nikon isän kuoleman jälkeen.
Ensin oli suruaika ja sitten saapuivat mielenterveysongelmat,
joita Niko on tietoisesti käyttänyt tekosyinä olla lähteä
Timoa tapaamaan.
Niko ei sitä todellista syytä Timon välttelyyn ollut kellekään
kertonut. Syy oli se, että Timo liittyy Nikolla siihen osaan elämää
- joka nyt oli alkanut vaivata liikaa. Niko on pelännyt, että
Timon näkeminen toisi muistiin lisää pahoja muistoja.
Nyt ne muistot olisivat kuitenkin käytävä läpi Nikon tulevaa
hoitoa varten.
Matka joutui ja tien pää tuli vastaan, josta he kääntyivät
Vaasan suuntaan.. Saarijärvelle tästä olisi enää pari
kilometriä. Miehille tutut maisemat valuvat ohi Saarijärven
keskustan lähestyessä. Rautatie liittyy tien oikealle puolelle
koivikon takaa.
Tie ohittaa keltaisen talon ja sen jälkeen heti tulee vesistön
ylittävä silta. Edessä näkyy kirkon kellotapuli. Niko
naurahtaa:
"Kivat - mähän alan muistaan tätä paikkakuntaa. Kohta
tulee se urheilukenttä, sit äs kauppa, hautausmaa ja vähän
matkaa siitä niin ollaan perillä. 43 tais olla sen talon numero."
"Niinhän se muuten tais olla."
Markus toteaa. He ohittavat mainitut reittipisteet ja pian kääntyvät
kolmekerroksisen talon pihaan, jonka edessä Timo on heitä
vastassa farkuissa ja Iron Maidenin T-paidassa.
2.0
SAARIJÄRVI, TORSTAI-ILTA
Odotettu illanvietto
Timo kävelee auton luo ja Markus avaa kuskinpuoleisen ikkunan
kysyäkseen, että mihin auton voi jättää? Onko vierasparkit
vielä vanhassa paikassa? Ne löytyvät samasta paikasta kun
kaksi vuotta sitten kun he Saarijärvellä viimeksi vierailivat.
Auto pysäköidään ja heti päästyään ulos Niko halaa
nopeasti Timoa, tätä hänellä on ollut ikävä.
"Timo, anteeks et täs kesti näin kauan et mä pääsin tänne
tulemaan.."
"Hei - ei mitään. Ymmärrän kyllä."
Markusta Timo kättelee tervetuljiaksiksi ja reput otetaan
takapenkiltä mukaan.
Astran vilkut välähtävät kahdesti kuskin laittaessa sen ovet
lukkoon ja seurue jatkaa kohden kolmikerroksisen talon sisäänkäyntiä.
Timo on siis Nikon vanha ystävä. Hän on samanpituinen ja ikäinen
kuin Niko. Parta sängellä, tukassa alkavaa harmaata.
Ruumiinrakenteeltaan hoikka. Ajan saatossa mies oli ystävästynyt
myös Markuksen kanssa.
Kolmikko poistuu parkkipaikalta rakennuksen sisään. Piha on
hienolla paikalla, vaikka onkin vain päällystetty paikoitusalue.
Järvi siintää ihan lähellä kerrostaloa. Vesistön ja
vuokrakasarmin välissä on vain pienempi huoltorakennus, jonka
ohi kulkee epävirallinen polku läheisen niemen nokkaan.
Kasvillisuus on lehtipuita ja korkeita mäntyjä. Se sama maisema
näkyy Timon kolmannen kerroksen asuntoon, jonka parvekkeelta
tuota komeutta on usein ihailtu. Nyt tuon lukaalin äänimaisemaan
jääkaapin hurinan lisäksi liittyy avaimen kolina lukossa. Ovi
avautuu ja Timo vieraineen astuu sisään. Markus tulee viimeisenä
sisään ja sulkee ulko-oven. Oven nimikilvessä lukee "Lakanmaa"
Asunto on pieni yksiö, pohjapiirros piirrettäisiin tästä kämpästä
siten - että ensin olisi suorakulmio, josta lohkottu vain
vessalle oma tila. Eteinen käsittää sen ulko- ja sisäoven,
jotka avattua näki suoraan keittiöön, se oli siis heti eteisen
vaatenaulakon ja kaappien jälkeen. Sitten oli iso huone, jonka
Timo on sisustanut käyttämällä kirjahyllyä tilanjakajana,
rajoittanut itselleen makuutilan asentamalla mustan kärpäsoven
seinän ja kirjahyllyn päädyn väliin. Nyt siellä olevan sängyn
päällä on varastosta tuotu telttasänky odottamassa yötä.
Kirjahyllyssä majailee viihdekeskus jossa on stereot, televisio
ja niiden oheislaitteet.. Sen edessä pari sohvaa, joista toinen
on vuodesohva. Näiden välissä sohvapöytä ja nojatuoli
ikkunaseinän edessä. Asuntoon kuuluu myös se parveke.
Seinäkello näyttää aikaa varttia vaille viiden. Oikea
kellonaika on kylläkin viisi minuuttia yli puolen viiden, Timo
pitää tuota kelloa aina 10 minuuttia etuajassa, jottei myöhästyisi
mistään.
He istuvat sohvapöydän ääreen ja Timo jakaa
tervetuliaisjuomat - eli oluen mieheen. Niitä nauttiessa käydään
läpi päälliset kuulumiset tarkemmin, he kun eivät olleet
tavanneet kuukausiin.
Tämä olisi Nikolle se viimeinen mahdollinen tilaisuus känneihin
ennen hoitoa, sillä saaduissa ohjeissa on lukenut - ettei
alkoholia saisi nauttia kolmea päivää ennen hoidon
aloittamista. Joten hän vielä kiittää saamastaan juomasta.
Tuon jälkeen avataan televisio elokuvalle ja alettiin odottaa
kello seitsemää illalla.
Seurueeseen liittyisi tuolloin Antero, heidän kaikkien yhteinen
ystävä - johon he olivat tutustuneet aikoinaan - kun Saarijärvelle
oli tehty matkoja useammin. Tämä on luvannut tulla iltaseitsemän
pintaan kunhan parisuhdetta ensin hoitaa.
Illan toimintasuunnitelmaan kuuluu käydä parilla paikallisessa
pubissa ja sitten jatkaa yöllä ulkona juttelua ja juomista,
kuten ennen vanhaan. Paikka olisi perinteisesti se läheinen
niemennokka.
Matka jatkuisi huomenna sitten, kun Markuksen tulevat olot sen
sallisivat. Tämä oli kyllä sitä mieltä, ettei hän itse
paljoa ottaisi - muut saisivat kyllä senkin edestä.
Varttia vaille seitsemän ovikello soi ja Timo menee avaamaan.
Antero saapuu mukaan joukkioon iloiseen. Kuten Niko hienosti
maalaa tilanteen. Tulijalla on kaikille uutisia, tänään on
tullut varmuus - että asiasta uskalsi kertoa.
Hänestä tulisi isä! Tiedossa kyllä on ollut se, että Antero
yrittää lasta vaimonsa Maijun kanssa ja nyt kun se onnistui -
on kaunista hetkiä elämässä.
Miehet onnittelevat Anteroa asiasta ja asian kunniaksi otetaan
paukut.
Markus hiljenee ja alkaa pidellä housuntaskussaan ollutta kännykkäänsä.
"Kukas mulle nyt soittaa... On värinällä. Mä meen hetkes
parvekkeelle puhumaan.."
Johon Timo vastaa:
"Joo mee vaan. Me sillä välin järjestetään ajopelit
auki."
Markus menee parvekkeelle, sinne ei näe sisältä auringon takia
suljettujen verhojen vuoksi.
Niko tietää kyllä, että kyseinen puhelin on ollut suljettuna
koko ajan, eli se ei kylläkään värissyt. Hän kertoo siksi
muille tekosyyn lähteä kanssa parvekkeelle:
"Ainii.. toi puhelu saattaa muute olla mullekin, kun annoin
Maken numeron sinne lappiin yhteysnumeroks. Oma luuri kun on äänettömänä.
Mäkin meen partsille hetkeks."
Muut jäävät järjestelemään Timon viihde-elektroniikkaa
iltaa varten valmiiksi. Playstation otetaan pois kaapista ja
asennetaan kiinni televisioon. He lähtisivät siinä puolen
yhdeksän maissa sinne pubiin.
Parvekkeella on kaksi tuolia ja niiden välissä pieni, pyöreä
pöytä. Markus on istahtanut toiselle tuolille, josta hän nyökkää
Nikolle hiljaisen tervehdyksen. Hänen silmänsä kiiltävät
kyyneleistä. Niko siirtyy istumaan pöydän toiselle puolelle.
Tilanne on se, että Markus kärsii siitä, ettei ole isäksi
aikoinaan päässyt - eikä Timo ja Antero tienneet muuta asiasta,
ettei ollut natsannut Elinan kanssa. Niko tietää asiasta muita
enemmän.
Timon asunnon parvekkeelta avautuu se puiden takana siintävä järvi.
Sitä he katsovat hetken, kaunista luontoa. Aurinko lämmittää.
Markus pyyhkäisee silmäkulmaansa. Niko kyllä tietää, mistä
kaverin olo on peräisin:
Anteron ilouutisesta.
"Make? Onks kaikki ok?"
"Joo-on. Hitto vaan kun tää olo tulee niin yllättäen. Sä
tiedät.. Mä oon kyllä itsekin mäsänä, mut tää hetki.. Ilo
ja suru tappelevat kupolin sisällä, Mä oon niin onnellinen
Anteron puolesta kyllä! Ja se tuottaa myös surua, kuten sä
Niko tiedät - mulle tuottaa se isyyshomma. Omat tunteet
paukkuvat päälle jo väärissä tilanteissa ja silleen..
Äh.. Kuule.. Niko. Mä kokoan itteni täällä nyt, tuun kohta.
Kerro niille joku tekosyy. Mene sä vaan sisään, mä pärjään
kohta."
"Ok. No mä sanoin noille vaikka, et jos se puhelusi olis
ollu mulle, kun olen antanut sille lapin laitokselle
yhteystiedoiksi myös sun numeron. Mut se olikin ollut väärä
numero, ihailtiin täs sitten maisemia. Et tiedät mis mennään.
No mä meen nyt. Jaksele ystävä. Kyllä tää tästä taas
iloksi muuttuu."
Markus lausuu kiitoksen ja Niko palaa sisään muiden luo.
Parvekkeelle yksin jäänyt seuraa kohta perässä, jonka jälkeen
onnittee vielä kerran Anteroa sanoen - että oli kyllä niin
iloinen uutinen, että silmät alkoivat vuotaan! Siten selittäen
itkeneen naamansa.
Tämän jälkeen asialle kilistetään oluttölkeillä ja aletaan
pelata pleikkaa, ajopeliä. Kaksi saa ajaa saman radan samaan
aikaan ja kisata siten, ruudulla näkyy kummankin peli. Ensin
ajetaan kaikille huippuajat ja sitten voittajat ajavat voittajia
vastaan. Kisan edetessä nauretaan, että hyvä ettei nää ole
oikeita autoja kun rajuja kolareita ajetaan - no puolivahingossa.
Pelissä hajoaa hienosti muutakin tavaraa kun pelkät ajokit.
Tunnelma on kuten ennen vanhaan, samaahan he olivat tehneet
ottaessaan illan ensimmäisiä ja odotelleet sitä puolta yhdeksää
- jolloin tavallisesti sitä suunnattiin paikkakunnan pubia
kohden.
Sitäkin nauretaan että Timon kellon mukaan he ovat perillä
just puolen aikaan.
Niin tapahtuu tänäkin iltana. Ravintola on lyhyen kävelymatkan
päässä Timon asunnolta.
Niko ja Markus kummatkin jättivät puhelimensa lataukseen. Nyt
on sitä kuuluisaa omaa aikaa.
Pian seurue on pubin edessä.
Ravintola on puoliksi tyhjä heidän saapuessaan, he tilaavat
juomat ja menevät siitä ulkoikkunan vieressä olevaan pöytään
istumaan. Ensimmäisten siemausten jälkeen puhe jatkuu Anteron
uutisesta, sitten aletaan kunnolla niitä kuulumisia tentata.
Niitä kun on pantattu juuri tätä hetkeä varten.
Elina tulee puheeksi Timon toimesta kun juttelu kääntyy Anteron
jälleen uutiseen. Se kun on ollut päivän paras uutinen, ettei
sitä asiaa oikein voi sivuttaa - isäksi tulemista.
Timo kysyy nauraen, että miksei sitä nyt vain Jyväskylän
pojat pokais nyt uusia naisia täältä ja silleen. Niko naurahti
ja tokaisee, että koko seuruehan tietää - ettei hän enää
ala näppejään polttamaan parisuhteissa. Se yksi kerta riitti!
Markus taas hymähtää ja toteaa hiljaa, että olisihan se kivaa
- jos olisi sota mennyt paremmin sillä entisellä rintamalla.
Johon Antero kysyy:
"Nii Markus, ootks sä vielä sen mikäsennimi taas olikaan
kanssa? Hulluhan se oli, vai mit oot kertonut?"
Markus naurahtaa.
"jooh.. Elinahan se oli. Osittain sen vuoksihan tässä vähän
reitti muuttui, kun tänne Saarijärvelle lähettiin tulemaan. Se
kun pääs yllättämään just kun autoon astuttiin. Tuli pelko,
et Elina seuraisi - niin käännyttiin toisille teille matkalla tänne.
Enpä mä siitä akasta taida päästä koskaan eroon."
Antero:
"Paha homma - kun joku nainen tekee miehelle tuollaista
vainoharhaisuutta.."
Johon Timo heti jatkaa:
"..vai voisiko olla mahdollista, et se akka nyt astuisi nyt
tähän baariin? Eikös toi..?"
Hän kun istuu sillä puolella pöytää - josta näkee
ravintolan ulko-ovelle, niin hän osoittaa samalla sinnepäin.
Markus valpastuu ja katsahtaa pelolla ravintolan ulko-oven
suuntaan, Elinaa ei näkynyt. Siellä on vain tuntematon nainen
saapumassa ravintolaan.
Pöydässä olijat näkevät helpotuksen puuskahduksen ja Timo
jatkaa:
"Vissiin helvetin hienoa, ettei tää ihmeen universumi nyt
heittänyt sitä naista tänne, vai..?"
Johon Markus helpottuneena melkein hajoten hymyynsä vastasi -
"Perkeleen totta. Ja Antero - voin kertoo kyl yhen tarinan,
mitä tapahtu pari vuotta sitten. Todistaa, et hullu akka se Ellu
on!
Niko alkaa vähän nauramaan tietäen tulevan tarinan. Markus
jatkaa juttuaan:
"Niko tietää kyllä jutun, kohta säkin Antero - kuten
naurat. Siis se Elina laitto mulle tekstiviestin - oltiin oltu
erottu silloin puol vuotta sitten, niin se heitti mulle
kysymyksenä, että aletaanko seurustelemaan. Siis me oltiin
jotain tuolloin jotain kolmekymppisiä ja se käyttää kieltä,
kun oltais teinejä.. Mut joo.. Mä vastasin sille yhdellä
sanalla: Miksi? No se sitten vastas sanatarkasti: "koska sä
huusit mulle ja paiskasit luurin korvaan" Ja se oli
tapahtunut just silloin puol vuotta sitten. Että silleen.. hullu
mikä hullu, mutta jatkoin sen kans sitä on off suhdetta kun se
uhkaili itsemurhalla. Paska homma, mut tää on nyt tätä..
Ja ihan sen takia mä muuten tarjoon muute seuraavat!"
Pöydässä kaikki yhtyvät nauruun, noin sekavalle meiningille
pitää kyllä kilistää!
Markus kerää juomatilaukset ja lähtee tiskille niitä hakemaan.
Hän on iloinen, onneksi elämä on ollut niin sekavaa - että
sen muisteleminen saa tummat mietteet pois. Nyt voisi vaikka ihan
nauttia, olla iloinen Anteron uutisesta ja elämästä. Nikokin
tuntuu olevan normaali, ettei mikään tunnu tätä tällä
hetkellä painavan.
Hetken kuluttua Markus palaakin pöytään juomatarjottimen
kanssa.
Tämä on hienoa ja kaunista iltaa ravintolassa, joka on illan
mittaan täyttynyt muista asiakkaista. Elämää isoimmillaan.
Juomat tulevat tarjottimella pöytään, illalle kilistetään ja
päätetään - että se rakkaus on kyllä vaarallinen tauti.
Kaikilla heillä on siitä kokemusta. Antero tosin sanoo, ettei häntä
haittaa tää tauti tällä hetkellä. Ja jälleen kilistellään.
Vähän ajan päästä Nikolle tulee asiaa vessaan, asioinnin jälkeen
- ennen kun palaa pöytään, hän menee baaritiskille pyytämään
musiikkia.
Baarin musiikiksi löytyykin Nikon toimesta Mana Manan Maria
Magdalena, jossa kertosäe menee tyttöni joutui
mielisairaalaan' - omistettuna Elinalle. Tämän kun Niko kertoo
palattuaan pöytään, Timo ja Markus alkoivat nauraa ja ylävitosia
heitetään. Tuttu homma molemmille!
Antero kyselee, että mikä juttu tää on - ja saa tietää, että
Elina oli ollut mielisairaalassa nuorempana.
Johon Timo naurultaan ehtii:
"Niin.. Antero. Ei oo tainnu olla puhetta muuten, et mäkin
seukkasin samaisen naisen kanssa joskus hullussa nuoruudessani
ennen Make? Antero tajuaa asiat, Joten hän yhtyy riemuun.
"No tämähän sit toimii! - tuplana vielä! Vai triplana?"
Osoittaen kysymyksen Nikolle, joka nauraen vastaa pitäneensä
siitä naisesta näppinsä erossa.
Toivomuskappale vain osuu ja uppoaa myös muihin ravintola-asiakkaisiin.
Biisiä aletaan laulaa ja miesten pöytään tullaan kertomaan
kiitoksia kappalevalinnasta. Lisää kyseisen yhtyeen musiikkia löytyy
vielä parin kappaleen verran.
Markus nauraa ihan kyyneleet silmissään. Nikon biisivalinta on
osunut totaalisen täydellisesti nappiin.
Ilta jatkuu jutellen vaikka mistä ja juomat vaihtuivat taas
uusiin. Antero alkaa olla enemmän jutuissaan ja hänen tarinansa
kiinnostavat oikeastaan kaikkia pöydässä olijoita.
Varsinkin isäksi tulo jännittää. Markus itki hymynsä takana,
tämä ilta on Nikolle ja nyt Anterolle. Olihan sitä jo
muutenkin itketty. Hän kyllä huomaa Nikon katseen aina silloin
tällöin, kaveri kuten tutkii miten toinen voi ja siksi Markus
alkaa itse jutella kevyesti puheen alla olleesta asiasta. Kertoo
pari kommenttia ja onnistuu sitten kääntämään keskustelun
toisaalle.
Puhe siirtyy nykymaailmaan, Suomeen vuonna 2018, josta Niko
intoutuukin luennoimaan:
"...Siis katkokaa, kun kaikki vaan kuvilla viestittelee,
tositelkkaa kytätään kuten uutta jumalaa, megamarketteja pitää
olla, vaikka pienemmistä kaupoista sen maitolitran saa nopeammin,
ympäristöasioista on tehty uusi sirkus.. kaikki maailman asiat
pitää laittaa yhden kortin varaan. Toivottavasti on edes käytetty
siihen korttiin laminointia - mikä toisaalta on vain lisää
mikromuovia kellumaan valtameriin ja sitä kautta meidän suoniin."
Muut pöydässä olijat sanovat melkein yhteen ääneen:
"Ihan saatanan hyvin sanottu!"
Näinhän se maailma on mennyt. Asiaa Niko kertoili. Hän antaa
puheenvuoronsa Timolle, joka alkaa jutella musiikista. Taustalla
kun oli alkanut soimaan Juice Leskisen paperitähdet.
"..siis noihan se on, mitä Juice lauloi. Eipä suojaa
etusivun sankaria ne sivut muut.."
"Aivan! Juicella oli noi sanoitukset kunnossa.
Samaan aikaan Niko sattuu vilkaisemaan baarin ikkunasta ulos.
Kadulla ajaa ohi samanlainen farmarimallin Volvo, joka isälläkin
oli ollut. Samanlainen oli ollut omalla hoitajallakin silloin
siellä.. Ja sitten siitä menee ohitse vielä Jyväskylän
liikenteen linja-autokin. Muistoja alkaa valua taas tajuntaan.
Ravintolassa vaihtuu kappale soimaan, ADCD:n Highway to hell
Tuttu kitarariffi ei tällä kertaa pelasta Nikoa kasvavalta
ahdistukselta.
Hän taistelee tulevaa tunnetta vastaan, jälleen on käymässä
siten, että hienon illan pilaa ahdistuskohtaus! Niko ei tässä
pubissa tahtonut sitä päästää ulos. Nopeasti, vielä kun
Niko pystyy juttelemaan normaalilla äänellä, hän keksi sanoa
keskustelussa olevan tauon aikana:
"Hei - pojat, mä meen nyt vessaan mut voin tullessa tuoda
juomaa lisää pöytään. Tilauksia, kiitos? Mä voin tarjota."
Kaksi olutta ja yksi lonkero ovat juomatilaukset. Pöydässä
jatketaan juttelua siitä, että kumpi on parempi vanhassa
rockissa ACDC vai ZZ Top - äskettäin soimaan alkaneen kappaleen
johdosta, joten pöydässä ei kukaan noteerata sitä, että
vessan sijaan - Niko katoaa ravintolan ulko-ovesta kadulle mennäkseen
minne nyt menisikään.
Kello on kymmenen illalla. Näin todistaa baaritiskin takana
oleva kello.
Kuluu minuutteja, ravintolan musiikki ehtii vaihtua kahdesti ja pöydässä
aletaan ihmetellä, kun juomaa ei tule. Tiskillä ei edes näytä
olevan ruuhkaa.
Timo viittoo henkilökunnalle tiskin taakse, josta tämä lähtee
heidän luo maksupäätteensä kanssa. Kerta nainen jo tunnistaa
seurueen, niin Markus kysyy häneltä, että oletko nähnyt sitä
yhtä meidän pöydästä. Sen piti hakee lisää juomista joku
aika sitten.
Naisen vastaus jäätää tilanteen.
"Niin se.. Mä näin kun se lähti jotain kymmenen minuuttia
sitten pois."
Palvelutilanne sekä puolityhjät juomat saavat jäädä, pojat lähtevät
Nikoa etsimään. He kiittävät tarjoilijaa ja poistuvat
ravintolasta kadulle. Markus ja Antero vähän hätääntyvät,
eihän sillä edes puhelintakaan ole mukana. Timo rauhoittelee
poikia, hän tietää melko varmasti mistä Niko löytyy.
"Hei, ei tässä varmaankaan mitään hätää ole. Niko
varmaan meni järven rannalle, tiedättehän sen paikan lähellä
mun kämppää. Siellähän me aina ollaan sit kokoonnuttu ja tää
ilta muutenkin sinne olis päätynyt. Siellä se on, mennään
sinne."
Johon Markus helpottuneena selostaa, kylläkin enemmän itselleen
lohdutukseksi:
"Juu, aivan. Nikolle taas alkoi tulla ahdistuskohtaus eteen
ja siksi vain katosi. Se tahtoo silloin mennä aina syrjemmälle,
näiden kahden lähivuoden aikana se on tullut tutuksi."
Antero on samaa mieltä, kuulostaa oikealta - kun ottaa huomioon
tapahtuneet asiat. He lähtevät sitä paikkaa kohden, missä
ennenkin on iltoja vietetty.
Auringonlaskussa kaupunki näyttää kauniilta, onhan lämmin kesäilta.
Reitti kulkee samoja teitä pitkin illanvieton alkupisteeseen. Tällä
kertaa seurue suuntaa sitä epävirallista polkua pitkin niemenkärkeen.
Niko löytyykin puun juurella istumasta järven rannasta heidän
vakiopaikasta kyseistä niemeä. Nähtyään muiden saapumisen,
Niko kiroaa itsekseen. Olo on jo kyllä rauhoittunut. Vesistön läheisyys
tekee hyvää. Hän katsoo muita ja pyyhkäisee silmäkulmaansa.
"Moi.. Anteeks tää. taas."
Johon Timo alkaa rakentelemaan tilannetta eheäksi.
"Ei, ei mitään. Me ymmärretään kyl, kuten tiedät. Tännehän
me oltais kohta lähdettykin valumaan. Niko? Onks sul kaikki ok
nyt?"
Niko katsoo Timoa ja päästää varovaisen hymyn naamalleen.
"Joo.. Kaikki hyvin."
"Hyvä kuulla. Tosiaan, tännehän me oltais kohta lähdettykin.
Mä haen meille juomista kämpältäni. Tarttetko sä, Niko,
jotain?"
"Joo. No kun tää ilta muuttui nopeammin ulkoiluksi, niin
toisitko mun repusta sen mustan pitkähihaisen paidan ja mun
takin? Mä olisi ottanut ne sit kun oltaisi tultu tänne, jos ei..
No tiedät. Illalla kun voi tulla viileä."
Timo nyökkää, lupaa tuoda lisävaatteet ja poistuu luvaten
palata pian. Markus ja Antero istuvat kanssa maahan.
Auringonlasku on hieno. Niko yrittää esittää urheaa, ettei
hajoaisi. Muut tietävät asian ja sanovat, että anna itkun
tulla vaan. Se helpottaa.
Nyt on lupa itkeä.
Mies käyttääkin sen mahdollisuuden. Lopettaakseen parin
kyyneleen jälkeen, todetakseen hiljaa, että on tässä jo
tarpeeksi porattu. Hän siirtää katseensa järvelle.
"Helvettiä.. Ei tässä itkut auta, anteeksi, pojat, vielä
tästä. En voi hyvin - siksihän me tällä reissulla ollaankin.
Mua vaan hävettää koko homma. Pilasin meidän baari-illan ja
miksi? Mä vain satuin näkemään samanlaisen auton ikkunasta,
joka mun isällä oli silloin, kun se kerran pysäytti sen auton
antaakseen mulle tukkapöllyä."
Johon Antero vastasi lohduttavasti.
"Hei, Niko. Et sä mitään pilannut. Kohtahan me tosiaan
oltais tänne muutenkin tultu. Tästähän se ilta vasta alkaa! Tää
on meidän aikaa."
Markus jatkoi :
"Totta. Ja Niko - me kaikki tiedetään, et sulla on nyt
vaikeeta - ja hyväksytään se. Ei tää ilta mitenkään
pilalla ole. Siksihän me ollaan nyt tällä matkalla, et elämäs
selkeytyisi."
Niko kääntää katseensa muihin ja hymyilee.
"Kiitos jätkät. Jos ette pahastu, niin miten olis jos vaan
katseltais tota järveä puhumatta mitään Timon paluuseen asti?
Mä en juuri nyt haluu puhua, koska tuntuu et jos puhun lisää -
nii alkaisin taas itkee - enkä mä taho enää sitä nyt."
Muille se käy. He katsoivat auringon laskun värjäämien
pilvien heijastusta järven pinnasta sanomatta mitään. Niko oli
oikeassa, tämä tilanne ei nyt vielä sanoja kaipaa, kaikilla on
asioita mielessä joista puhua.
Kaikilla heillä on omat painolastinsa.
3.0
JÄRVEN RANNALLA
Romahduksen jälkeen on elämänmakuista.
Auringon viime säteet näkyvät kauniisti pilvissä, jotka
heijastuvat melko tyynen järven pintaan. Rannalla Niko on
alkanut puhumaan asioita, jotka tekevät hänet vihaiseksi. Kuten
tämänhetkisestä työtilastaan. Hän on kuntouttavassa työtoiminnassa
mukana, laihalla 9 euron kannustimella. Sen paikan muisteleminen
tekee Nikon vihaiseksi siksi - että tuntuu, ettei siellä työntekijää
arvosteta ja on ihan sama mitä itse osaa.
"Sitä laitetaan tekemään hommaa, josta ei ole mitään
kokemusta ja huudot saa - kun tapahtuu se virhe."
Niko rauhoittaa itsensä toteamalla, että nyt onneksi se on ohi
vähäksi aikaa. Nyt hän on pitkällä sairaslomalla. Raha
onneksi juoksee, ettei siitä tarvitse tämän kaiken muun lisäksi
murehtia. Täytyy vain kelahakemus tehdä kerran kuussa ja sillä
selvä.
Juttelu töistä on auttanut, äskeinen paniikkikohtaus on
mennyttä aivokemiaa.
Timon palaa juomien kanssa ja nelikko siirtyy läheisille
penkeille istumaan. Vastapäätä niitä avautuu Siikalahti, näin
Antero mainitsee Markuksen paikallismaantietoa muistellessa.
Nikon olot ovat helpottuneet, pahin ahdistus katosi taas ohitse.
Lisäapua oloon tuo se Timon tuomat lisävaatteet, jonka hän
pukee päälleen. Aurinko on jo laskenut niin alas, ettei se enää
tätä paikkaa pääse lämmittämään ja Ilma alkaa vähän
viiletä. Kello on puoli yhtätoista, Antero toteaa ajan
sulkiessaan omaa kännykkäänsä.
Paukkupullo avataan - eli Anteron tuoma kolmen tähden
jaloviinapullo.
Markus ei ota, hän tyytyy pelkkään kaljaan. Huomista ajatellen
hän joisi hiljalleen enää muutaman tölkin. Mies on tällä
hetkellä todella iloinen itsekseen siitä asiasta, että on
kuski tälle matkalle. Sillä jos hän olisi enemmän humalassa,
niin omien olojen peittäminen ei onnistuisi yhtä hyvin kuin nyt.
Niko alkaa puhua oloistaan, masennuksesta.
"Masennus.. Kattokaas.. Se on vaan vähän sellaista, että
sä vaan odotat tilanteiden muuttuvan. Kuten ehkä sellaisiksi,
ettei enää ole jäljellä ketään joka sinusta välittäisi -
jotta kuten saisi itseltään luvan tappaa itsensä.
Mutta koskaanhan ne välittäjät eivät vaan lopu. Siinä sitä
itse vaan väsyy odottamaan sitä hetkeä, kun saisi luvan hävittää
itsensä jonnekin.. Ja kerta niin ei koskaan voine käydä - sitä
vaan jatkaa elämäänsä. Se tunne on kuten sumu, muttei se
haihdu koskaan kokonaan pois. Tässä ei taida olla mitään järkeä
teidän mielestä?"
Johon muut kuten melkein yhteen ääneen lausuvat:
"Niko. Oli siinä aika paljonkin. Me muuten allekirjoitetaan
tuo!"
Niko antaa kasvoillaan hetken hymyä, näyttää peukkua ylöspäin,
ottaa hörpyn tölkistään ja jatkaa:
"Siis jos pitäisi selittää mitä masennus on? Niin se on
kuin se riittämättömyyden tunne, vaikka siitä toisten silmissä
elää sellaista elämää että tykkää siitä. Tekee sen mitä
yhteiskunta sinulta odottaa, maksaa laskut ajallaan ja pitää
ihmissuhteet kunnossa.
Kuitenkin taka-alalla on aina se ajatus, että sitten kun on aika
- niin voi lopettaa itsensä. Koska sinä itse olet antanut
itsellesi tiedostamattoman luvan tehdä niin.
Vaan.. No mä lopetan tämän yksinpuhelun kohta. Tämä kun
helpottaa mua, ootte mun ystäviä ja tiedätte sen..
Siis kun kelaa kaikkea tätä vain miten päin tahansa, niin
tuntuu - ettei tässä enää ole mitään järkeä. Eikä tämä
tästä paremmaksi muutu. Näemmä en voi enää ees baarissakaan
käydä ettei joku helvetin asia tuo kaikkea päälle taas..
Mun vain pitää sitä toivoa pitää yllä, että se heelindome
auttaa. Siis tämä mitä mun pään sisällä nyt on, saa vain
kyllästymään elämään, mutta pysyn siinä kuitenkin mukana.
Siis teen kaiken, mitä pitää ja huolehdin velvoitteet. Mutta
silti.. Ehkä se menee siten.. Että nuorempana mä luokittelin
itseni termillä onnellisen masentunut. Nyt kaipaan sitä, että
muistaisin miltä se tuntui. Tai mitä mä silloin tarkoitin sillä..
Ja.."
Niko henkäisee syvään ja puuskahtaa lauseensa lopun, siirtäen
katseensa järvelle.
"Tämä olisi helpompaa kestää, jos olisi kuten lupa
muiltakin. Kuten, vain antaa mennä? Syvään päähän."
Kukaan ei haasta mitään. On hiljaista, vain kaupungin
liikenteen äänet ja järveltä kuuluva lokkien rääyntä
tauottaa kauniimmin laulavan lintua lähipuussa. Miehet vain
miettivät juuri sanottua katsellen maisemaa. Kuten antaen
ajatuksen järven syvyydestä lohduttaa.
Viimein Antero toteaa hiljaa:
"Joo.. Niko. Sä oot oikeessa tuossa, samoilla linjoilla me
kaikki tässä vissiin ollaan. Hiljaisesta hetkestä päätellen.
Ehkä siksi mulle tää elämä on helpompi kestää, kun tietää
jotain olevan tulossa. Mullehan tuli tää tuleva isyys. Ei tiedä
kumpi se on. Tyttö vai poika. Kummalle sitä osaisi olla hyvä
isä? Vai mokaanko mä homman? Minkälaiseen maailmaan mekin se
lapsi sitten tehtiin? Ahdistaahan tää.. Tai oikeammin pelottaa
vähän.
Eli.. Niko, mä olen sun kanssa samoilla linjoilla. Tietenkin tämä
kuulostaa pahalta tulevan isän suusta, että vain odottaisi
aikaa - jolloin olisi lupa tappaa itsensä. Kyllä se masennus
mullekin tuttua on, mutta tällä hetkellä katson tulevaisuutta
toiveikkaana. Maiju auttaa mua aika helvetisti jaksamaan. Ja se
tulokas"
Tässä välissä Markus poistuu syrjemmälle, Timolle sanoo
olevan tyhjennyksen paikka. Nikolla ja Anterolla on keskustelut käynnissä
eivätkä huomaa poistumista.
Todellisuudessa Markus tahtoo hetkeksi pois päästämään
olojaan ulos, Anteron hymy kun kertoi tulokkaasta - oli kaunis.
Tulevan isän ylpeä hymy. Lahtisen poistuttua,
Niko kulauttaa tölkkinsä loput suuhunsa, asettaa tölkin maahan
ja hymähtää hiljaa mielessään.
Antero puhuu asiaa. Hän vastaa yhä katsoen järvelle ja kääntäen
sitten katseen muihin.
"Antero, totta puhut. Kyllä itsekin odotan, että
tulevaisuus muuttuisi paremmaksi. isän kuolemasta on vain pari
vuotta. Se muuttaa miestä toi oman isän kuolema, oman vanhemman
menetys - siinä kun tulee yhä lähemmäksi se oma vuoronumero.
Että eipä tässä kuitenkaan vuosia ole niin paljoa enää jäljellä,
kerta nämä ensimmäisetkin vähän päälle neljäkymmentä
vuotta elämää ovat menneen nopeasti, niin kait ne seuraavatkin
neljäkymmentä vuotta menee nopeasti. Tai kolmekymmentä, vaiko
kakskymmentä.. tai viisi? No vittu, jotain. Ja pojat - mä
puhuin siis vuosista, en minuuteista."
Timo näyttää peukkua ylöspäin ja kysyy:
"Eli sä odotat kuitenkin tulevaisuutta?"
"No kyllä.. Timo. Kyllä se asia vaan niin on. Tämä
ahdistus, mistä nyt kärsin - niin tietty nopein tapa päästä
siitä eroon - olisi itsari, mutta en mä kai sitä pystyisi
tekemään. Isä ei kasvattanut musta häviäjää. Ikävähän tässä
sitä äijää on."
Niko kääntyy taas muista poispäin, hän häpeää taas kyyneliään.
Markus, joka palatessaan kuuli mitä Niko kertoili - katsahtaa
Timoon ja alkaa puhua tämän kanssa ääneti liikuttamalla vain
huuliaan - että nyt voisi olla sopiva hetki kysyä Nikolta
asiasta lisää. Tämä on niitä ensimmäisiä kertoja, kun hän
alkaa puhua asiasta enemmän.
Markus aloittaa jatkopuheenvuorot sillä hänestä nyt tuntuu,
että Niko olisi avautumassa.
"Kyllä mä Niko, muistan sun isäsi - kuten tiedät. Oli
kyl reilu ja hyvä mies."
"Kiitti. No sellainen se oli. Oli mukavat viimeiset kymmenen
vuotta.. Sitä aikaisemminhan ei niin hyvin tultu toimeen. Se
muuttu kun sillo 1990 luvun alus muutettiin Jyväskylään. Tanja,
mun sisko siis.. asu sillo Tampereella. Isä kävi väkivaltaiseksi
ja äitihän otti siitä eron sen takia, kun se oli silloin
muuttunut. Mut sitten kun se silloin vuonna 2000 joutui
sairaalaan, niin sitten jotenkin välit korjaantui. Kun se meinas
jo silloin kuolla."
Niko otti syvään henkeä ja jatkoi:
"Mä vaan nyttemmin siis oon itse alkanut ajattelemaan,
ettei se ihan hyväksynyt sitä, kun sinne hoitoon silloin
nuorena jouduin. Siitähän mä niitä haamuja oon alkanut näkemään
- eli kenties oman mielen luomia tilanteita, joissa mä ja se
otetaan yhteen Jyväskylän kaduilla. Ja siksi ne mun
muistot sieltä hoidosta ovat tulleet enemmän nyt esiin kun siitä
ajasta en koskaan isän kanssa puhunut, tiedätte et mä voin nähdä
niitä ihan yllättäen. Varsinkin sä, Make. Mä voin vain
kadota."
Tämä nyökkää ja vahvistaa.
"Joo.. tapahtunut on.."
"Aivan! Siksihän mä pubistakin tänään pakenin kun
kadulla vain sattui menemään samanlainen auto, mitä meillä
silloin oli.. Nii mun oli vain paettava tilanteesta pois.. Ja..
No voihan saatanan helvetti.."
Niko lämäyttää kämmenellään otsaansa, johon Timo tokaisee
hymyillen, että mitä? Niko naurahtaa ja jatkaa:
"Siis sitä vaan, että analysoinko mä tässä nyt itseni täysin
ja tietoon tuli ne asiat, miksi oon nykyään hajalla.. Ja että,
miten mä ite voisin niitä hallita?"
Tähän kaikki alkavat nauraa, että nollautuiko tässä tarve
sitten koko reissulle.. Timo heittää vielä loppukaneetiksi,
että..
"No eiks - Niko - se oo hyvä? Sulta säästyi ny se
viisisataa euroa, mitä se hoito maksais?"
Jota Niko alkaa nauraa, vaan lopettaa ilon äkisti, pyyhkii omia
poskiaan samalla vakavoitumalla.
"Se perhana on jo maksettu.. Kun piti se maksaa etukäteen.
ei helvetti. Ei palauksia."
Antero, joka on vain seurannut tilannetta, tajuaa asian ja
nopeasti pelastaa tilannetta:
"Mutta Niko, ajattele nyt tuota sun oivallustas - että jos
pidät sen mielessä, niin nehän osaa hoitaa sua paremmin? Kuten
korjata sun aivos?"
Nikon ilme kirkastuu, nyt Anteron suusta on tullut todellista
toivoa. Kenties asiat menisivät niin.
"Oikeesti muuten kiitos, Antero! Oot oikeessa."
Niko alkaa sitten puhua lisää isänsä kaipuusta, siitä miten
se on muuttanut häntä ja kuinka paljon sitä vain jää
sanomatta - kun luulee että aikaa on aina. Sitä sitten vain
murenee, eikä tunnu enää eheytyvän.
Kuluu pieni hiljainen hetki, jonka jälkeen kaikki vuorollaan
toteavat Nikon puhuvan totta. Kaikki he olivat jo kokeneet
rakkaan sukulaisen menetyksen ja kaikilla soi päässä se - että
sitä vaan pitäisi puhua ihmisille, vielä kun se olisi
mahdollista. Antero on menettänyt isänsä jo vähän yli
kymmenen vuotta sitten, joten hän kertoo tästä enemmän.
Tahtoen sillä tukea Nikoa. Sillä kun isänsä menettää, niin
toipumisessa kestää aikaa ja elämä hajoaa hetkeksi.
"Mähän sen tiedän, miltä se tuntuu. Silloin mun isä
kuoli. Se meni jännästi, siis että miten arki sekosi. Oon mä
tän tarinan monesti kyl kertonut, mutta menköön. Se kun kuvaa
hyvin sitä, miten asia hajottaa ja toimii täs hetkes. Siis se
mun isäni kuoli lauantaina ja sitä edeltävänä päivänä mä
olin ostanut vessapaperia, kun muistin kaupassa - ettei mulla sitä
olisi.
No olin ostanut jo yhden pakkauksen, joten se ostettu jäi
naulakkoon roikkumaan. Siivouskaappiin kun ei mahtunut. No sitten
sitä seuraavana päivänä isä kuoli.
No tietty lähdin perheeni luo ja sitten kun vasta seuraavana
tiistaina palasin omaan asuntooni, niin siitä naulakossa
olleesta vessapaperista tuli kuten joku ihmeen reliikki. Kuten mä
olin ostanut sen, silloin kun isä vielä eli. Mä en pystynyt
ottamaan sitä pakkausta siitä roikkumasta pois. En vaikka
sitten tuli tarve ostaa uutta vessapaperia. Mä vain ostin sitä
taas. Vaikka mulla sitä paperia oli.
Ei siinä mitään järkeä ollut, niin vain kävi. Sitten vasta
kuukauden päästä mä sain otettua ne käyttöön siitä
naulakosta.
Että siten. Mä ymmärrän kyllä sua. Enkä mitenkään
painosta kun sanon - että kyllä siitä selviää. Teki se mulla
kipeetä vielä kuudenkin vuoden päästä, mutta aika auttaa."
"Kiitos. Tarinas olen kyllä kuullut, mutta nyt se teki hyvää.
Noihan sulle kävi."
Timo ja Markus hymyilevät, Antero tuntuu osaavan auttaa Nikoa. Tämä
vielä jatkaa:
"Kyllä se vain menee siten, että kyllä se faijan haamu
mun elämässä koko ajan mukana on. Tässä tuli se 10 vuotta täyteen
sen kuolemasta. Oon aina miettinyt, että miten hyvä pappa siitä
olis tullut. Ja nyt mä itse olen tulossa isäksi..
Että.
Kyllä tää kyyneitä kirvoittaa."
Antero pyyhkäisee poskeaan. Timo myöntää, että kyllä
itsekin on samaa ajatellut.
"Olishan se nastaa sanoa omalle isälleen, että..
Hei isä - musta tulee isä. Ja susta pappa."
Kaikkien silmäkulmat kostuvat ajatuksesta. Niko alkaa puhumaan,
että Timo sanoi kyllä asiaa. Jos omassa elämässä asiat
olisivat paremmin menneet, niin kenties..
"Niin mullakin olisi perhe."
Markus toteaa tähän hiljaa, ettei elämälle voi vaan mitään.
Kaikki ovat samaa mieltä. Satakieli alkaa laulamaan jossain lähipuussa.
He kilistävät elämälle ja jatkavat toisilla aiheilla. Puhe kääntyy
lappiin, Markuksen ja Nikon määränpäähän. Että miten
hienoa oli, kun tuollaisia laitoksia alkaa tulemaan ja mitä se
Lapille on merkinnyt.
Kaikki tämä juteltu puhe isyydestä saa Markuksen tässä
vaiheessa sanomaan taas kevyesti, että hänen pitäisi käydä
kusella. Totta kyllä se tyhjennystarve on - mutta käy syyksi päästä
muista hetkeksi kauemmaksi.
Omat tunteet alkavat taas jyllätä päässä. Markus on Anteron
puolesta todella onnellinen, tämän kun oli saanut tietää
tulevansa isäksi ihan tänään - mutta omille tunteilleen
Markus ei voinut mitään. Ei vaikka Antero oli kertonut omista
peloistaan asiaa kohden.
Tänä iltana Markuksen arvostus Anteroa kohtaan on vain kasvanut
entisestään.
Asiaa tämä on puhunut - vaan ei sitä tunnetta voi järjellä
peittää. Ei auta järkeily siitä, että lapsenkasvatus maksaa
valtavasti. Eikä sekään auta, kun laskee omaan ikäänsä lisää
sen 20 vuotta - jolloin se lapsi olisi aikuinen ja sen kanssa
olis kiva viettää aikaa. Itse olisi tuolloin jotain 60 vuotta.
Isyystunteet ovat miehessä syvällä, jos ne heräävät henkiin.
Lahtinen jää syrjemmälle muutamaksi hetkeksi olemaan yksin,
murehtimaan oloaan pois. Ettei häiritsisi tilannetta omilla
asioillaan, tämä ilta olisi todellakin omistettu Hakaselle.
Muilla on keskustelut käynnissä, joten he eivät oikeastaan
huomaa sitä, kun Markus palaa vasta vartin päästä seuraan.
Aikaa kuluu näissä merkeissä.
Kellon ollessa varttia yli keskiyön, kun muut ovat syrjemmällä
rakkojaan tyhjäämässä - Niko kysyy Markukselta:
"Kiva ilta, vaan eikös meidän kohta pitäisi lopetella kun
huomenna matka jatkuu?"
"Äh. Kuule, Hakanen. Sä tarvitset tätä iltaa ja me
voidaan lähtee vasta huomenna jossain viiden maissa, ehtii siinä
ajaa pitemmälle ja matkalla voi katsoo jonkun yöpaikan. Kyllä
niitä nyt kesällä Suomesta löytyy. Nautitaan nyt! Mä itse
saatan lähtee kohta maaten, mut jää sä vaan nauttimaan. Tää
ilta on sulle!"
He heittävät niin sanonut yläfemmat Nikon kiittäessä asiasta.
Muut saapuvat takaisin ja Timo kysyykin heti Markukselta, joko tämän
pitää lähtee nukkumaan? Kun kellokin on jo paljon.
Tämä vastaa naurahtaen, että siitä just Nikon kanssa
juteltiin.
"Voisin vaikka nyt heti lähtee, eiks sinne peditkin pitäisi
tehdä?"
"Joo. tekee ne sit samalla. Ja Niko - mä tuon lisää vähän
juomista, otetaan me tänään kunnolla! Ja puhutaan!"
Niko näyttää hymyillen peukkua ylöspäin. Tätä iltaa hän
on kaivannutkin.
Markus onnittelee vielä Anteroa isäksi tulemisesta ja lähtee
Timon mukana asunnolle.
Niko jää juttelemaan Anteron kanssa.
Tätä kiinnostaa poikien päämäärä: Uudehko hoitolaitos
Lapissa. HealingDome.
On se laitos ollut jo siellä jo kaksi vuotta ja kyllä siitä
uutisissa aina välillä on ollut asiaa - mutta nyt kun joku oli
menossa sinne, niin kiinnostusta riittää. Että mitä se maksaa,
ja sitä rataa olivat Anteron kysymykset, joihin Niko vastailee.
"Se kustantaa mulle siis sen 500 euroa, mitä täs jo
aiemmin taisin mainita - ja kuten taisin sanoo, se piti maksaa
kun aikaa varasi. Lääkäri sitä suositteli, omakustanne. Kela
ehkä korvaa siitä osan. En nyt muista miten se menee..
Mut joo.. Tässä meil on aikaa päästä sinne Äkäslompoloon
se kolme päivää. Mun hoitoaika alkaa maanantaina aamupäivällä.
Ne neuvo tulemaan päivää aijemmin tutustumista varten. Kuten tässä
jo tuli kerrottua, niin lähettiin samalla vähän reissaamaan.
Ei mennä yhtä paahtoa sinne. Näkee Suomea, jos vaihtuvat
maisemat auttaisi mun nykyoloihin."
Johon Antero toteaa.
"Totta, toivottavasti olosi helpottuu, ei kivaa tuollainen.
Ja, Niko - jos totta puhutaan, niin onhan itsellänikin asioita,
joista tahtoisi päästä pois - mut niin on kaikilla. Kyllähän
tuollainen helppo pääsy niistä pois kiinnostaisi, vaikka täs
omas elämäs saattaisi olla ulkopuolisten silmin nähtynä nyt
kaikki hyvin - niin kuitenkin asioita on."
"Aivan. Mä oon huomannut.. Sähän kyllä kerroitkin et sua
pelottaa tulla isäksi?"
Antero huokaisee ja samalla nielaisee.
"Niko - siinä oot oikeessa. Mä tahtosin, että se olis
tyttö. Kato kun meidän suvussa on ollut sellaista, et miehet ei
elä pitkään. Ja se jotenkin ohittaa aina sukupolven. Mun isä
kuoli kun oli 55 vuotias, se oli liikenneonnettomuus. Ukki kuoli
luonnollisesti ollessaan vain 49 vuotias. Sen isä eli päälle
satavuotiaaksi. Tiedän, et tämän isä taas kuoli nuorena ja
sitä rataa.
Siksi mulla aina on ollut pelkoa lasten saannin takia. Varsinkin,
jos tulee poika. Mä en tahtois, että oma lapseni menettäisi isänsä,
minut, teini-iässä. Se ei tehnyt kivaa kakskymppisenäkään..
Ja sitten vielä - että jos se kokee sen kohtalon.. Et näkee
oman poikansa kuoleman.
Kai nää pelot katoaa ajan kanssa kun seuraa sen Maijun
raskautta. Ja silleen.. Vaan koko ajanhan lääketiede kehittyy.
Kenties se tutkitaan, et mitä se oikein on.
Ja Niko. Täs kun kahdestaan ollaan, niin..
On mullakin sitä masennusta siis, mistä sä piditkin sen hienon
puheen. Tykkäsin kyl. Oikeestaan tosi paljon.. Ja tää voi
kuulostaa susta ihan oudolle - mutta mä oon kateellinen sulle,
että saat oman pääsi selväksi siellä lapissa. "
"Kiitos, kyllä mä tajuan tuon. En mä sitä ole kieltämässä
- ettei kaikilla olisi asioita päässä. Antero, mä pyydän
anteeksi sitä - etten jotenkin nyt osaa sua lohduttaa. Mä oon
sekaisin. Olen pahoillani sukutarinastasi. Tosiaan lääketiede
kehittyy koko ajan, että sulla vois olla toivoa - jotta toi jäis
historiaan."
"Kiitos. Ja ei mitään. Mä ymmärrän kyllä. Sä oot hyvä
mies, nyt vain hajalla."
"Totta.. Joo mulla ne asiat vaan alkaa pyöriin liikaa päässä..
Sähän jo oot kuullut kun oon kertonut.. Eli nään melki joka yö
painajaisia, päivisin aaveita kävelemäs kaduilla - meen
lukkoon jos tiettyyn suuntaan pitäis mennä. En vain pysty menemään
juuri sille kadulle - vaikka kiertoreitti olisikin pidempi.
Sitten vain myöhästyy ja soittaa sinne, minne piti mennä ja
syyttää liikennettä myöhästymisestään. Ei se vaan aina
toimi. Vaikka niissä tilanteissa muut ihmiset ymmärtäisivät
valheet, niin kaivaa ne kuitenkin mua.
Hajottaa mun elämää tää vaiva. Kun ne kaikki liittyisi vaan
siihen isän kuolemaan.. Että ajan kuluessa tilanne pään sisällä
tasottuis. Olis hienoo, mut nyt alkaa pommittaan tajuntaa se mitä
nuorena koki. Kyllä sä tiedät, missä Timo ja mä tavattiin?"
"Joo, on siitä ollut puhetta joskus."
"Siksihän mä kuten katosin teiltä tänä iltana. Tuli
joku paniikkihäiriö . Joten.. Ei.. en.. En ole kunnossa."
Niko katsoo järvelle, jossa sumu on alkanut hiljalleen nousta.
Satakieli aloittaa taas konserttinsa jossain lähipuussa. Mies
tuntee miten alkaa jälleen murtumaan, seuraavaksi ei tarvinnut
sanoja. Niko ei jaksa enää pidätellä itkua, sitä tulee ja
Antero lohduttaa. Käy hyvin selväksi, että Niko alkaa olla
lopussa.
Vähän ajan kuluttua hän lopettaa itkemisen kiroten jatkuvaa
pillitystä.
Olis kivempaa, jos ei olis olemassa asioita - jotka tätä tekee.
Antero on samaa mieltä, aika kurjaa tuollainen.
Tilanne on molempien mielestä sellainen, että sille he
kulauttivat juomansa kerralla tyhjiin ja ottavat viimeiset
pahvipakkauksesta kippistääkseen elämälle. Onhan tilanne
hienona, sumua järveltä, satakieli laulamassa ja hyvää seuraa.
Antero alkaa kertoilla omasta elämästään enemmän, peloista
omaa tulevaisuutta kohtaan. Näkeekö tässä vanhuutta?
Hän nauttii tästä hetkestä, sillä näistä asioista Maijun
kanssa ei oikein uskaltaisi jutella. Siitä tulisi vaan riitaa
kun vaimo ei kuitenkaan ymmärtäisi - vaan alkaisi epäillä
rakkautta. Nikon seuraa hänellä on ollut ikävä. Tälle on
helppo puhua.
"Niko. Ei meillä Maijun kans hyvin aina mee. Se on kuten
silleen, että meidän suhteelle on kyllä arkkunsa. Naulat ja
laudat ovat jo revitty kasaan. Ja vasarakin löytyi tos kuukaus
sitten. Pikkuhiljaa me kyllä osataan se sit ajan kanssa
kasatakin.
Toivon, että sitä vaihetta tää lapsen saaminen viivästyttää
tai peruuttaa. Vaikea ennustaa. Meillä on ongelmia."
Niko kuuntelee ja myötäelää. Siitä kun oli aikaa, kun hän
itse oli ollut parisuhteessa. Samankaltaistahan se silloinkin oli
ollut. Siksi hän osaa myötäelää Anteron oloja, tällä kun
tuntuu olevan muutakin pelkoa mielessä kun isäksi tuleminen.
Tällä välin Timon asunnolla on saatu sängyt levitettyä. Eli
vuodesohva sekä telttasänky ovat levitettynä ja patjat, tyynyt
sekä peitot valmiina. Timo lähtiessään kerää luvatut juomat
mukaan ja toivottaa Markukselle hyvät yöt. Luvaten, ettei
sitten yöllä tulla metelillä sisään. Markus naurahtaa ja
toivottaa hyvää illan jatkoa. Timon poistuttua hän kaivaa
omasta repustansa hammasharjansa ja menee vessaan pesemään
hampaitaan.
Mies katsoo toimituksen aikana omaa peilikuvaansa. Hän saa
hampaansa pestyksi, mutta silti jäi katsomaan peiliä samalla
muistaen sen olon, mikä oli tullut muutamaa tuntia sitten tässä
samassa asunnossa, kun Antero oli kertonut ne ilouutiset.
Markus huomaa hymyilevänsä jälleen ja tuntevansa onnea Anteron
puolesta, ilo vaihtuu pian suruun. Miehen viime yritykset pitää
itseään kasassa kariutuvat viimein. Suuri kateuden puuska täyttää
Markuksen.
Peilistä katsoo lapseton isä takaisin: Hän itse. Itku alkaa
tulla, häpeä siitä saa sammuttamaan vessasta valot ja
laittamaan kylpyhuoneen oven kiinni. Lukkoon, vaikkei asunnossa keitään
muita ole, Ikkunaverhotkin ovat vielä suljettuina.
Olisi se niin hienoa, että voisi sanoa omalle isälleen että
tein susta papan.
Markus käy kylpyhuoneen seinää vasten istumaan ja päästää pitkään
patoamansa tuskan ulos. Suunsa eteen on käsivartta laitettava,
ettei ääntä tule liikaa. Nyt hän antaa itselleen luvan itkeä.
Viimein kun on yksin.
Parempi nyt murtua yksin, niin jaksaa sitten tukea ystäväänsä
huomenna - jos tämä saisi taas ahdistuskohtauksia.
Itkettyään tarpeeksi mies nousee ylös, sytyttää vessaan
uudelleen valot. Pesee kasvonsa, pyyhkii naamansa
vieraspyyhkeeseen ja menee parvekkeelle raitista ilmaa
haukkaamaan. Samalla jälleen nauttimaan maisemista. Kesäyön
äänet, joihin sekoittuu rannasta puhetta, ilta jatkuu siellä.
Satunnaisesti kuuluu nauruakin. Timo on ehtinyt palata poikien
luo.
Järven pinnalle on alkanut kerääntymään vähän usvaa.
Markus otti kunnon henkäisyn yöilmaa ja menee sitten sisään.
Takanaan hän laittaa parvekkeen oven kiinni ja käy nukkumaan
toivoen, että jos sitä aamuun mennessä olisi itsensä jälleen
korjannut. Rankka yö oli tulossa, mutta ystävyys Nikon kanssa
antsaisi että vähän itse nyt kärsii yksin. Vuorot kääntyisivät
taas - kunhan kaveri saisi itsensä kuntoon.
Niko on hänen paras ystävänsä.
4.0
YÖLLÄ JÄRVEN RANNASSA.
puheenvuorotkin tummenevat
Järven rannassa Timon palattua paikalle - keskustelun aiheeksi
on valikoitunut jälleen masennus. Kansantauti, yleinen kaikilla
jossain olomuodossa. Nikolla on taas puheenvuoro.
"Mä voisin jo olla aika valmis.. Kyllähän te nyt sen tiedätte..
Tää jatkuva samasta asiasta jankuttaminen kai kertoo jotain
rivien välistä. Eli mä kuten valmis menemään pois. Jos en
nyt ihan tänään - niin lähiaikoina ainakin. Siis ilman, jos
ei olis tiedossa hoitoja. Vaan jos ne jopa tepsis, siitä mun pitää
lohtua raapia. Toisaalta jos ne ei toimikaan.. Niin mitä mulle
sitten täs jää.. Tätä samaa paskaa kai. Toivon vain, että tää
reissu kuten muuttaa mun elämän."
Nikon ääni vähän sortuu ja hän taas kääntää katseensa
muilta yrittäen huomaamatta pyyhkiä kyyneltä poskeltaan. Muut
lohduttavat ja rohkaisevat - ettei se loppu olis. Sinusta välitetään
ja tänne Saarijärvelle voi aina tulla Jyväskylää pakoon.
Niko kiittää ja henkäisee.
"On hyvä se tietää, että on ystäviä. Yksin hajoas
kaikkein paremmin."
Johon Timo vastaa oitis:
"Totta ja mitä me nyt nykyään harvoin nähdään, niin ei
se ystävyys siitä mihinkään katkea. Me kaikki tässä tiedetään
että sulla nyt menee heikosti ja tahdotaan auttaa, niin kuin tänään
tällä illalla. Ehkä se baari oli vähän huono niitti, mut
kuitenkin siellä oli elämää. Meistä on kivaa kun oot täällä,
Niko!"
Antero yhtyy siihen, mitä Timo oli juuri sanonut. Harvemmin me nähdään,
mutta ei se kaveruus siitä mihinkään katoa. Niko kiittää
sanoista. Tapahtui kaverihalauksia. Juomista jatkettiin
hiljakseen ja nautittiin maisemista. Järvi oli tyynenä ja
heijasti pimentyvää taivasta kauniisti. Sumua alkaa nousta
enemmän.
Muutama lintu laulelee sen satakielen lisäksi lähipuissa ja
kaupungin satunnaisen liikenteen äänet taustalla antavat
tilanteelle rauhallisen verhon.
Nikolla on nyt hyvä olla. Nyt kun on se kauan odotettu ilta.
Juttua syntyy ja aika menee eteenpäin. He kertaavat vanhoja
hauskoja muistojaan tältä paikkakunnalta, joihin tällä
kerralla voi lisätä sen kun puolet baaria alkoi laulamaan Nikon
toivoman kappaleen kertosäettä. "tyttöni joutui
mielisairaalaan.."
Se asia, että Timoa ja Markusta Nikon lisäksi yhdistää
tosiaan se Elinakin. Se aiheuttaa taas naurut.
Parin hetken kuluttua Antero käynnistää puhelimensa,
tarkistaakseen josko Maijulta olisi tullut joku viesti. Samalla
selviää, että kello on jo puoli kaksi aamulla. Hän lopettaa
siis illan ja lähtee kotiinsa. Hän halaa Nikoa hyvästeiksi ja
tämä nauraa, ettei tää nyt mikään hyvästijättö ole.
Johon Niko heittää vielä:
"En mä nyt oo tuohon järveen hukkaamassa itseäni, vaikka
täs tummat puheenaiheet on vilisseet ja et minulla täl matkalla
on mukana vaihtovaatteet."
Antero poistuu nauraen. Oikeastaan Nikon kommentti herättää
hilpeyttä myös Timossa.
Kuluu hetki ja Timo lausuu tilanteen kimmottaman pikkurunon:
"Yö tekee meistä hullut hetkiseksi vain.
Aamu taasen rakentaa meistä ehjät ain."
"Hyvin sanottu, Timo. Kenties noin on monta kertaa meille käynytkin.
Tykkäsin tosta."
Timo hymyilee takasin.
Seutu on rauhoittunut, kuuluu vain satunnaisten ajoneuvojen ääntä
valtatieltä. Joutsenet lentävät ylitse ja pari lokkia aloitti
rääkymisensä jossain kaukaa. Alkuillasta kuului läheiseltä
uimarannalta teinien ilakointia, mutta nyt ei enää.
Sumu sakenee, Timo ja Niko jatkavat juttelua, kahden kesken.
Kuten joskus ennen vanhaan, silloin juteltiin vaikka ihan kello
neljään saakka. Puhe kääntyy niihin aikoihin Timon toimesta.
Sillä ne ovat niitä vanhoja muistoja, joita olisi nyt hyvä
muistella.
Siis sitä aikaa, jolloin Niko ja Timo olivat ensimmäisen kerran
tavanneet: Jyväskylän Tuomiojärven rannalla sijainneessa
mielisairaalassa, Nuorisopsykiatrisella avo-osastolla.
Niko päättää kertoa Timolle, sen miksi on tätä vältellyt
viime ajat.
"Kuule, Timo. Mun on kerrottava sulle oikea syy siihen, et
miksen oo täs melki puoleen vuoteen pahemmin yhteyttä pitänyt
suhun. Sä taidat kyl arvata. Kun se hiton Haukkala on alkanut
kummitella mielessä liikaa - ja sä kuulut siihen aikaan, niin..
mä oon pelännyt tavata sua. Jos olisi toiminut kuten trikkerinä
jollekin - mitä en vielä ollut muistanut. Anteeksi tästä Timo.
Mä oon valehdellu sulle syitä ettei vois nähdä. Se tuntuu
pahalta."
"Hei, ei mitään. Minä ymmärrän asian täysin. Ei sitä
sun mulle tarvi selittää. Asia on kuten sanoit. Mä kyl tiesin
tuon, vaikkei oltu puhuttu. Se aika kun oli.. paha. Mähän sen
kanssa koin.. Kuules, Niko - me ollaan samassa veneessä niiden
kans. Ne asiat kun nykyään on muakin alkanut vaivata liikaa."
"Hitto, kun olisin tiennyt. Mut mä pelkäsin liikaa, mitä
vanhaa paljastuis jos me oltais nähty. Jyväskylässä se tuntuu
pahemmalta, mitä täällä."
Timo oli samaa mieltä, siksi hän itse ei ollut pahemmin Jyväskylään
tahtonut mennä viime vuosina. Tälle he päättävät kilistää,
sillä vielä oli juomaa jäljellä, kuusi kaljaa.
Jaloviinapullon loput Antero oli vienyt mukanaan.
Kumpikin avaa uuden tölkin. Timo henkäisee ja esittää sen
koko illan mielessä olleen kysymyksensä Nikolle. Tätä hetkeä
hän on koko illan odottanut.
"Niin Niko, ne sun nykyiset painajaiset.. Kuinkas paljon ne
meidän yhteiset haamut niis on osallisina? Tiedät.. Silloin
siellä osastolla.. Joista emme ole aikoihin puhuneet."
"Joo tiedän. No.. ovathan ne aika lailla. Kuten se yks
ihmeen pomppija ja se läski akka, joka kävi kiinni. Tiedät ne..
Ja se suljettu, minne joutui jos kieltäytyi ottamasta mömmöjä
- sieltä osastolta tuli hoitaja meidän osastolle hakemaan sut
niiden osastolle, jossa sut laitettiin ottamaan ne pillerit.
Tälläistä hauskaa. Meidän yhteisiä muistoja. Lääkejaot,
dosetit.. Ja tosiaan ne pakkomömmöt. Sekä ne muut meitä
hullummat potilaat. Niiden itsariyritykset ja ambulanssit pihassa,
ja itse omassa huoneessas - jonne sut vaan häädettiin nopeasti
yleisistä tiloista. Laitoit mankkas päälle toistamaan Radio
mafiaa kuten yrittäen paeta sen kautta muualle. Kuten
normaaliuteen, että olisit edes hetken kuten muut nuoret."
"Totta. Puhut asiaa. Kivoja muistoja. Radio Mafia oli kyllä
upee silloin."
"Se oli sitä ja pitää kai pitää mielessä, että meillä
oli vain se vakava masennus mut niillä asiat oli vähän
pahemmin. Timo, nyt se kaikki siis on taas alkanut kummitella mun
päässä sekä siihen ovat sekoittuneet nyt nää uudet jutut -
kuten isän haamu Jyväskylän kaduilla."
"Joo.. valitettavasti jaan tuon riemun. Yhteisiä
painajaisiahan ne. Mulla vaan harvemmin. Niko - mä tosissani
toivon, että tää teidän reissu sinne heelindomiin auttaa. Ei
noi sun painajaiset kivoilta kyllä kuulosta. Tai sun
nykyelämä."
"Tiedän.. Itsekin toivon sitä samaa. Vaan eikös tämä,
Timppa, ole tietynlainen rikkaus että meillä kahdella on näitä
muistoja - joita ei iha jokapojalla ole?"
"Tottahan se nyt on, vaikkei siitä niin kovasti tykkäisi.
Niko? Tahdotko nyt puhua niistä enemmän? Katos mä taidan olla
aika lailla se ainoa, joka oikeasti ymmärtäisi. Se on kai sitä
rikkautta meidän ystävyydessämme. Ja tekisi itsellenikin hyvää
kerrata niitä. On tullut taas vähän liikaakin minunkin uniini
ne vanhat asiat. Varsinkin nyt.."
Timo ottaa hörpyn tähän väliin, jonka aikana Niko kysyy:
"Timo, onks kaikki sulla muuten hyvin? mä oon vain höpissy
omista asioistani koko tän illan.. Anteeks. Sä kerroit tuos et
samas venees ollaan?"
"Ei sulla oo anteeksipyydettävää - tää iltahan on sua
varten. Eipä mullakaan mitään sen suurempaa, mitä nyt lähiaikoina
on alkanut masentaa sinkkuus. Tahtoisin perhettä jo, muttei
naista vaan ei löydy. Siksi mä olen kelannut elämääni läpi
etsien syytä ja siten ne nuoruudenmuistot on tulleet esille. Kun
koin sen pettymyksen.. Tiedät sen.. Ja sitte ahdistaa tää
alkava keski-ikä ja silleen."
"Tiedän kyllä. Elina? Makehan siitä kärsii, kuten tiedät.."
"Kyllä. Siinähän se vuotava vene on. Olihan se nainen mun
ensirakkaus, eka joka hyväksyi ja sit käytti vaan hyväkseen
kun mä olin heikoimmallani.
Sä tiedät mun historian naisten kanssa, mä en uskalla mennä
pitemmälle niissä suhteissa ja niihin ne sitten on kariutuneet.
Pisti tänään vähän, kun se Antero - mun paras ystävä tastä
kylästä - kerto tulevansa isäksi. Tiesinhän mä niiden
ongelmista ja nyt kun asiat niillä onnistui - niin minusta
tuntuu samaan aikaan haikeelta että helvetin onnelliselta."
Niko katsoo hiljaa järvelle. Pieni pistos tuntuu hänessäkin.
Oli se mahtava uutinen kuulla. Jos pää ja elämä olisivat
paremmassa kunnossa, niin kaiketi sitä itsekin voisi olla jo
isukki. Vaan eivät tuleet oikeat kortit käteen. Se olisi ollut
hieno hetki kertoa omalle isälle, että tästä tulee ukki.
Ennen kun tämä kuoli. Nyt tuntuu vain mustalta. Liian tummalta,
joten hän rikkoo hiljaisen hetken.
"Timo. Ymmärrän kyl. Älä nyt sitten sille sano, et mä
oon sulle sanonut - mut Markus just kärsii melko samasta asiasta."
"Oon mä tietoinen asiasta, mä kyllä luin sen naamaa kun
Antero kerto uutisensa. Ja muutenkin joskus ollaan puhuttu. Jännä
juttu vaan, että sama akka on hajottanut meidän molempien elämät
- mutta silti kavereita ollaan Maken kanssa.. Mutta se siitä.
tiedät sen kuvion.
Ei puhuta siitä enää - tää ilta on sulle, Niko. Sä haluut
kertoo asioita? Mä ymmärrän ja tiedän, kunhan sä tuut
kuntoon - niin sit alat tukeen meitä muita paremmin. Nyt kun et
pysty."
"Kiitos. Tahtoisin kyllä tukea teitäkin, mutta asia on
kuten sä sanoit: mä en nyt pysty. Eli mun tilanne.. No yöt
ovat mitä ovat - painajaisia täynnä. Jos olisin tiennyt, että
sullakin menee samaten, niin olisin soitellut useammin. Sä oot
ainoa joka oikeesti ymmärtää. Haukkalajuttuja. Ja oot oikees.
Mä haluun olla parempi ystävä mut nyt vaan liian sekaisin itse
- e- etten oikein pysty."
Niko taas pyyhkäisee kyyneleen poskeltaan. Ääni kun sortui jälleen.
Timo lohduttaa.
"Kaikessa rauhassa. On meillä nyt aikaa, ei näitä nyt
puhelimessa viihti kerrata."
Niko korjaa itsensä, yskäisee ja jatkaa.
"Totta. Ei näitä soitella. Eli.. Joo.. Ne mun yökauhut.
No, Sä muistat kyl miten ne yhet siellä hoitsujen lähdön jälkeen
alko sen vitun meuhkaamisen? Varsinkin se yksi jolla oli suu
luonnottoman suurena, kun ulvonauroi. Siihenkin mä herään kun
siellä oli ne aamukierrot.
Et joku olis sun huoneessa - mun unis ne on sen suljetun hoitajat
repimäs mua sängyst ylös kun ovat löytäneet murskaamani mömmöt
roskista.. Mua viedään niissä painajaisissa sinne suljetulle
osastolle. Ja.."
Niko otti kulauksen tölkistään, pyyhkäisi kämmenselkään
huulensa ja jatkoi.
"Timo. Se mun itsariyritys silloin tammikuus 94 on sekin
taas alkanut kummitella. Näen siitäkin painajaisia, mutta niissä
mä onnistuin repiin itteni hajalle. Se pelko siitä, ettet
kuitenkaan onnistunut.. Sit joku löytää sut vielä elossa ja
tekee hälytyksen.. Ja sit laittaa sut paikkaan - jossa ei edes
vessassakaan saa käydä yksinään."
Niko lopetti kertomansa, jotta pystyi tasoittamaan hengityksensä.
Hän katsoi järvelle. Vastaan katsoi sumun kylmä harmaa vaippa.
Oli kuitenkin lämmintä. Tai ilma tuntui siltä alkoholin
vaikutuksesta. Kumpikin nyt muisteli sitä iltaa vuonna 1994.
Niko oli tullut Timon huoneeseen sen itsemurhayrityksen jälkeen
ja sitten oli itketty ja tuettu toisiaan. Vaikka se olikin ollut
paha niitti, niin Timon kehotuksesta Niko oli kirjoittanut
avunpyynnön, jossa luki tyyliin: " Voitte pitää ne juhlat
sitten kun pääsette musta eroon."
Se sanoma löydettiin asuntolan keittiön pöydältä ja alkoikin
sitten tapahtua asioita, joiden lopputulos oli se - että Niko
sai sen lääkityksen. Viikon kuluessahan potilas Hakanen sitten
lopetti omatoimisesti sen lääkityksen päätettyään tervehtyä
omin voimin.
Se olo, jonka psyykelääkkeet aiheuttivat - oli hirvittävä
kokemus. Kaikki tilannetieto katosi mielestä. Onko nyt aamu vai
ilta? Missä mun huone on?
Kuluu jälleen hiljainen hetki, kumpikin kuivaa muistojen tuomat
kyyneleet poskiltaan ja ottaa kunnon hörppäyksen tölkistään
ja Timon vuoro on jutella.
"Joo.. sen pelon mäkin muistan kun itekin lakkasin
ottamasta niitä helvetin mömmöjä - ne kun pisti pään iha
sekas. Onneks ei siitä joutunu kiinni, mehän murskattiin ne
joka ilta roskikseen. Et.. Niko. Tässä itsekin oon kattonut
tosiaan netistä sitä Healingdomea, että mitä ne tekee.
Tahtoisin itsekin niistä hullujenhuone muistoista jo eroon, vaan
eipä mulla ylimääräistä viittä satasta ole. Sais eroon tästäkin
muistosta.. Siis sä tiedät sen sarjan Ritari Ässän? No mä
kattelin sitä siellä, kun joku niistä sai itkuhuuto kohtauksen
ja mut häädettiin omaan huoneeseen. Ambulanssi tais tulla, ehkä
taas - pihaan. Mä muistan aina siitä jaksosta sen kohdan, missä
se tapahtui. Kun katselu keskeyty. Tälläisiä on mulla muitakin,
ne kun sais pois."
"Timo. Mä en ole ihan varma, että tahtoisinko ne muistot
sieltä pois. Kato kun se on meidän ystävyyden perusta ne
yhteiset kokemukset. Vaan ne muut pahemmat muistot ja kokemukset...
niistä johtuvat painajaiset ja muu ahdistus pois. Myöskään se
isän kuolemaa koskevia muistoja en niin tahtois pois. Vaan ne
kurinpalautukset olis kiva unohtaa, tavallaan tuntuu että kun
niitä muistaa - niin pilaan isän muiston. Jottei niin kävisi,
nii siksihän mun piti kerätä kaikki mukaan, josta ne pahimmat
muistot saa elävästi aikaan."
"Aivan.. Osaavat tähdätä sillä pyssyllään oikeaan
paikkaan.. Nikkeri."
"Sä et oo sanonutkaan mua pitkään aikaan Nikkeriksi, tykkään."
Nikkeri oli Nikon lempinimi silloin mielisairaalan aikoina. Timo
päättää kunnolla avautua. Tätä hetkeä hän on kaivannutkin,
kahdestaan Nikon kanssa ryypiskelemässä yöllä järven
rannalla, puhumassa asioista.
"Mut Niko, onhan se totta mitä sä sanoit. Meidän ystävyyden
perusta - mutta onhan tässä koettu yhdessä paljon muutakin. Mä
en oo unohtanut sitä häpeän tunnetta, joka silloin piinas. Häpeän
vieläkin asioita sieltä, Tajuat kyllä. Ei mun mielestä se
meidän ystävyyttä pilaa - jos katoaakin sun päästä se aika.
Me ollaan koettu paljon muutakin sen jälkeen. Tämän mä sulle
tahdoin kertoo, kun tää tuli mieleen kun kuulin asiasta silloin
vuos sit ekaa kertaa, et olet menos päätäs hoidattamaan."
Timo pitää tauon ja kulauttaa tölkkinsä loppuun kerralla ja
ottaa uuden, jonka jälkeen hän huokaisee. Niko on hiljaa ja
kuuntelee. Hän tietää Timon haluavan olla äänessä.
"Niko. Mä tahtoisin ne muistot pois. Tiedän, et ne sais
terapialla pois - mutten mä tahdo kuulua siihen ihmisjoukkoon,
joka ei selviä elämästä ilman terapiaa. Mä en tahdo saada
psyykelääkitystä, alkoholi, kofeiini ja nikotiini saa olla tän
mun elämän ainoat huumeet. Mä epäonnistun elämässä, jos
selviän tästä pahasta olosta lääkkeillä. En haluu enää
joutua hullujenhuoneelle.
Mähän siellä pahimmalla puolella sitä sairaalaa olin viikon
sen Elinan takia.. Kuten tiedät."
Niko nyökkää. Se oli pahin hetki silloin. Sen hetken
muisteleminen saa kummankin miehen silmät vuotamaan. Niko ottaa
olutta ja kertoo.
"Se viikko oli mullekin rankka. Sä olit mun paras kaveri ja
sut vietiin pois. Jäin ilman tukiaa ja jouduin ongelmiinkin.."
"Nikkeri, mä tiedän.. Mutta sen viikon jälkeenhän.. Siitä
ajasta meillä on niitä kultaisia muistoja. Ne kerrat kun öisin
yhdessä lähettiin seikkailemaan ulos. Mut tosiaan. Sä tiedät
ja koet taatusti tätä samaa öisin. Ne alkaa vain toisinaan
kummittelemaan unissa. Se kaikki saasta.
Ne niitten toisten itkukohtaukset, yölliset huudot ja ne kerrat
kun kotiporukat oli kutsuttu palavereihin. Se häpeän tunne.. Sä
tiedät sen. Niihin aikoihin sitä aatteli, et jos kaverit sais
tietää, et on hullujenhuoneella - niin aatteli mieluummin
tappaa itsensä kun kestää sitä pilkkaa ja häpeää. Vaikka
siitä kaikesta on kulunut jo melkein yli kaksikymmentäviisi
vuotta.. Ei halua enää sitä."
"Totta puhut. Timo. Ne muistot sieltä ovat kyllä
kammottavia. Onneksi oli niitä meidän yöseikkailuja. Että
jotain kivaakin tapahtui. No.. Sieltä kun mä sit lähin sinne
kouluun eteläsuomeen, niin tuli kyl huudettua aamuisin - jos
joku koputti asuntolakämppäni oveen. Mua pidettiin siellä vähän
hulluna. Muttei se mua silloin haitannut. Sehän johtui.. Tiedät.
Ne aamukierrot, tiedät sen kyllä tuskallisen hyvin."
"Hyvin totta Niko. Samaa oli mullakin. Se tekee vain traumat
ja sitä sit häpeää niin, että tahtois melkein kuolla.."
"Tiedän sen häpeän tunteen Timppa, ollaan koettu sama. Ei
se yhtään auta, että niistä ajoista on nyt kulunut se jotain
25 vuotta. Painajaisissa elävät toisiaan.. Ja nyt kun tuli
muutakin elämään - isän kuolema.. Ja sitten jostain syystä
kaikki muu paha - mitä oon elämässäni tehnyt, alkaa
kummitella liikaa. Sä tiedät tästä, se on pahinta mitä ikinä
olen tehny. Se kerta kun sain koko koulun kiusaamaan sitä yhtä
kehitysvammaista poikaa - sitä Riihistä - ja mistä?
Juuri sen kehitysvammoistaan, joille se ei voinut mitään."
Niko alkaa itkeä. Tämä on pahin muisto hänelle.
"Silloin Oli talvi ja mä annoin lumipesut sille Riihiselle,
sen piti mennä koko kaupungin läpi kirjastolle - jossa odotti
aina äitiään. Se itki, mutten mä lopettanut. Otin vain juuri
satanutta puuterilunta ja heitin sitä sen naamaan.
Mä.. Mä en lopettanut, vaikka se Riihinen anoi.. Ei se pahemmin
pystynyt edes puolustautu.. - maan. Mä vain jat - koin.."
Timo lohduttelee häntä, muttei Niko tahdo armoa, vaan sanoo -
että tämä mitä nyt koen on oikea rangaistus mulle, en tule
koskaan ansaitsemaan saada anteeksi sen asian johdosta, en
milloinkaan.
Hetken kuluttua hän rauhoittuu, mutta pysyy asiassaan.
"Totta.. Minä en saa voida tämän asian vuoksi paremmin.
En koskaan. Tai unohtaa. Mulle ei saa antaa sitä koskaan
anteeksi."
"Kyllähän mä, Niko, olen samaa mieltä kanssasi. Paskasti
tehty sulta. Vaan sä olit silloin ihan eri ihminen kun nyt."
"Totta toikin kyllä. En silti anna sitä tekoa anteeksi
itselleni, eikä sillä sitä voi oikeuttaa - että itse voi
silloin pahoin. En todellakaan ansaitse voida paremmin sen tekoni
johdosta, itselleni en anna sitä koskaan anteeksi. "
"Ymmärrän. Mutta Niko, entä jos ne siellä hoidollaan
tuhoaa sen muiston vahingossa sulta? Helpottaisiko se? Ettet enää
tuntisi kuten sanoit?"
"Hyvä kysymys. Että en enää muistaisi sitä asiaa. Vaan
se taitaisi vain ahdistaa, ettei muistaisi tapahtumaa - joka
muovasi musta osaltaan, mitä mä nyt olen. Mähän vihaan nyt
koulukiusaamista ja silleen. No mä oon jo maksanut sen puol
tonnia sinne, joten katotaan miten täs ny sit käy. Kuulemma ne
kyselee kuitenkin asiat läpi ja kattoo aivoista missä kohtaa se
muisto on. Ehkä siten se pysyy mielessä. Timo, mun vain pitää
läpikäydä kaikki se saasta, mistä elämässäni kärsin tai
oon pahaa kokenut."
Niko nielaisee ja toteaa hiljaa, että sillä tavallahan varmaan
isän kuolemankin jää mieleen. Vaikka se onkin rankka asia -
niin se kanssa on asia, joka muovaa minusta minut. Timo on samaa
mieltä, hän vielä kerran antaa osanottonsa. Omat vanhemmat hänellä
ovat vielä elossa, ei siis pysty edes ajattelemaan miltä se
tuntuu sitten kun isänsä menettää. Se hetki on kuitenkin
tulossa.
Nyt on Timon vuoro olla hiljaa ja katsoa vakavana maisemaa. Nikon
kysyessä syytä pitkittyneeseen hiljaisuuteen, tämä vastaa:
"Niko, En ole tässä ehtinyt kylläkään tätä kertomaan.
Mut tuntuu että lähellä vaan on sekin aika kun mä menetän isäni,
merkkejä on alkanut tulemaan. Sairaus etenee."
Tällä kertaa kyyneleet päästää Timo.
Se aika alkaa hänellä käydä vähiin, kun on kumpikin vanhempi
elossa, ei elämän raastinraudalle voi mitään. Olisi ollut
niin kivaa tehdä omasta isästään isoisä, mut ei sitten.
On Nikon vuoro lohduttaa tai oikeammin myötäelää tunnetta. Tölkit
tyhjennetään.
Hiljaisuus palaa. Kumpikaan ei keksi puhuttavaa. Tämä oli nyt
se hetki, kun rankkaa asiaa on sanottu ilmaan ja pitäisi keksiä
juuri ne oikeat sanat tilanteeseen. He kättelevät sanomatta mitään,
katseet kertovat kaiken tarvittavan.
Miehet katsovat sumua järvellä.
Äänimaisemaan kuuluu etäisen liikenteen äänet, sekä aamun
ensimmäisien yölintujen laulu. Uusi päivä on alkanut valaista
taivasta. Tilanne muistuttaa miehiä niistä kesäöiden yöllisistä
salamatkoista Tuomiojärven rantaan. Sama äänimaisema.
Niko pohtii asioita ja viimein toteaa hiljaa, että olisi kaiketi
kaikki paremmin - jos olisi ollut normaali nuoruus, ettei olisi
mielisairaalaan joutunut. Timo on samaa mieltä ja samalla
miettii, kuinka tilannetta voisi keventää? Miehen ilme vääntyy
hymyyn.
"Niko. Olihan siellä hauskojakin juttuja. Kuten se kun sä
sanoit niille kultakalalle siinä akvaariossa, että hyvää yötä
- toivottavasti kuolet. ja mä luulin et puhut mulle!"
"Joo tosiaan! Se oli hauskaa kyl. Tai se kun katsottiin
pimees huonees sitä guns and rosesin videoo november rain ja se
telkka sammutti ittensä kesken kaiken kun siinä oli sellainen
vika. Timo, kiitos. Kivaa muistaa hyviäkin juttuja. Ne kun siellä
oli aikas harvassa tai mitä nyt enää ees tahtoo muistaa."
Tuolle he kumpikin tyhjentävät tölkkinsä ja ottavat ne
viimeiset juomat repusta. Tämä on mukava ilta, vaikkakin ne
puheenaiheet ovat tosiaan olleet sellaisia - joita kaikilla ei
ole, vaan olisiko se sitten joku ihmeen rikkaus?
Sitä he alkavat seuraavaksi pohtia, ottaen seuraavan seikan taas
esille:
Vaikka niistä tapahtumista ja asioista oli jo kulunut melkein
viidennesosa vuosisataa - niin kyllä ne vaan tulevat
kummittelemaan uudelleen tietyissä tilanteissa. Kaikki eivät
tajua, että jos on vaikka työpaikalla alemmassa arvossa, kun hän
joka esittää jotain kritiikkiä kohdistuen sinuun - sitä olet
taas mielessäsi takaisin osastolla.
Tästä oli kummallakin kokemuksia ja niitä nyt taas kerrattiin
uudelleen, koska niiden kertaaminen sai sysättyä avatut pahat
muistot taas pois mielestä. Pahaa oli tapahtunut hyvää enemmän.
Näissä merkeissä he viettävät loppuiltaa aina aamu kolmeen
saakka - jolloin alkanut sade pakotti lopettamaan illan. Tämä
ei heitä vaivaa, johan onkin aika mennä maaten ja tulihan tässä
juteltua pitkästä aikaa.
He vielä keräävät tyhjät tölkit mukaansa ja lähtevät
sateessa vaeltamaan kohden Timon asuntoa.
4.1
VAPAUDENKATU, JYVÄSKYLÄ. HELMIKUU 1992
Kaveritapaaminen
Lumipyry peitti Jyväskylän keskustaa yhden levottoman pojan
seistessä Forumin edessä pitelemässä sadetta. Häntä lähestyi
toinen nuori mies käsi ojossa tervehdyksen merkkinä.
"Hei, anteeks mut ooks sä se Hakasen Niko Korpilahdelta? Näytit
tutulta."
"Ai joo. Moi. Joo, oon mä se Niko."
"Muistaks mua? Mä oon Lahtisen Markus, oltiin samal luokal
koulus siel Korpilahdel. Eipä oo nähty aikoihin. Mitäs sä
nykyään?"
Niko perääntyi askeleen, katsoi maahan ja siten Markusta
jotenkin pelokkaana tuntien häpeää. Viimeksi tätä hän oli nähnyt
3 vuotta sitten Korpilahdella. Sitten tuli muutto vanhempien
mukana Jyväskylään, yhteydet vanhoihin kavereihin katkesivat
ja muu elämä romahti ajan kanssa. Hän pukee vaivautuneen hymyn
kasvoilleen ja vastaa.
"Mä.. mä.. Joo mä oon koulus täällä, sen Tuomiojärven
rannal. Nii Mannilas. Siel on se koulu jos mä oon. Täs mä
ootan, et aika menis nopeemmin, ei viihti tuol pysäkillä seistä
täs pyrys. Siis et bussilla sit sinne. Tai.. Ei mul sinne
kiirettä ole. ei oo kiirettä."
"Vai sellaista. No mä ite oon Amiksessa tääl. Otkos muute
kunnos? Onks kaikki hyvin?"
"joo.. anteeks. Mul oli äsken asioita mieles. Kaikki on
hyvin. Kiva kyl on nähdä, onks sul aikaa? Olis kyl kiva jutella
kuulumiset. joo.. se olis kivaa. Ei tarttis iha heti mennä sinne
takas."
"Kyllähän mul aikaa se tunti on. Mennään Torikeskukseen
kahville, voin tarjota? Jutellaan paremmin. Pääsee pois täst säästä?"
Nikolle se kävi, samalla häntä hävetti toi valhe. Markus
kuitenkin on vanha kaveri ja ei hänelle voinut totuutta kertoa.
Kyllähän sitä samalla luokalla oltiin oltu ja vapaa-aikaa
yhdessä vietetty. Vaan piti säätää jotain ihmeen sössötystä
koulusta. Vielä kun tältä puolelta katua ei edes Mannilan
bussit lähtenyt.. Nuorisopsykiatrisella hän oikeastaan oli ja
nyt oli kaupungilla välttelemässä sitä paikkaa siellä
sattuneiden syiden vuoksi.
Hän oli kuljeskellut katuja pitkin päämäärättä, välillä
käynyt lämmittelemässä joko kirjastossa tai sitten jossain
keskustan kauppakeskuksessa.
Tilanne oli ollut päällä kun hän oli asuntolaosastolta
poistunut aamupäivästä. Henkilökunta ei ollut huomannut häntä,
heillä oli kiirettä. Ambulanssia odotettiin potilastoveria
lattialla pidellen ja lasinsirpaleita siivoillen.
Se oli yhtäkkiä alkanut huutamaan, ettei kestä enää. Ennen
keittiön veitsilaatikkoa se oli saatu kiinni ja kaadettu
lattialle. Niko oli käynyt huoneessaan nopesti laittamassa
ulkovaatteet päälle ja pujahtanut nopeasti rakennuksen
takaovesta pakoon kohden kaupunkia.
Nyt pojat vaihtoivat kuulumisia matkalla edellä mainitun
kauppakeskuksen ensimmäisen kerroksen kahvioon, kuten että
miten muilla koulukavereilla menee? Niko tiesi kyllä vastauksen
- että paremmin kuin itsellään.
Nopeasti he olivatkin nurkkapöydässä istumassa. Niko otti hörpyn
kahvistaan ja päätti olla rehellinen kaverilleen.
"Tuota, Make.. Mun pitää pyytää sulta anteeks. Mä
valehtelin tossa. En mä missään koulussa oo - vaan
psykiatrisella. Siellä Haukkalas. Meni toi muutto tänne vähän
huonoks mulle ja hajosin. Siinähän se syy oli, miks olin tuossa
outo. Mä jotenkin vain taas häpesin tuota asiaa. Että, Markus.
Anteeksi tuosta.."
"Hei, ei se mitään. Kiitos rehellisyydestäsi.
Kavereitahan tässä ollaan. Et varmaan ihan tässä viihti
kaikkea kertoo - joten miten olis jos tässä joku parempi päivä
ja aika - jos nähtäisi? Olis kiva jutella paremmin, eikä sun
tartte mun seurassa häpeillä sitä.. Siis paikkaa jossa olet
nyt. Mä voisin vaikka soittaa, jos sulla antaa puhelinnumeroa?"
"Kiitos. Se olis kivaa. Joo.. Mä annan näiden kahvien jälkeen
sen numeron, josta mut saa kiinni. Se on sen asuntolan
potilasluuri, joten älä pelästy jos joku outo vastaa. Kysy
vain Nikoa."
"Selvä. Mä soitan vaikka tänään illalla. Onko väliä
kellonajalla?"
"Soittele siinä kahdeksan jälkeen illalla, sopii paremmin."
Markus lupasi tekevänsä siten, samalla hän antaisi oman
numeronsa. Pojat joivat kahvinsa loppuun, kassalta löytyi
paperia ja kynä puhelinnumeron antamista varten ja he erosivat.
Markus lähti koululleen ja Niko lähti viimein odottamaan sitä
vuoroa numero 25 hyvillään siitä, että oli vanhaan kaveriinsa
törmännyt. Ja että oli muistanut pyytää tätä soittamaan
vasta kahdeksan jälkeen illalla. Tuolloin hoitajat olisivat jo
poissa ja pystyisi puhelemaan paremmin. Potilaspuhelin kun oli
hoitajien huoneen viereisessä huoneessa, josta ovi on poistettu.
Tullessaan takaisin osastolle, tilanne oli jo ohitse. Nikon
poissa olon syytä ei kyselty. Tämä oli avo-osasto, vapaa
poistuminen on sallittu muutamaksi tunniksi.
Vartin yli kahdeksan puhelin sitten soikin, Timo oli sattunut
vastaamaan puheluun, päivemmällä hänellä oli ollut terapia-aika
eikä sen vuoksi ollut paikalla Nikon pakoon ajaneen episodin
aikaan.
Timo oli hakenut Nikon puhelimeen ja siitä oli alkanut Nikon ja
Markuksen Jyväskylän ajat. Se puhelu oli ollut Markuksen ja
Timon eka kontakti - fakta, joka vasta tajuttiin vuosien kuluttua.
5.0
MATKA JATKUU
Perjantain aamupäivä
Niko herää seuraavana aamuna television ääniin.
Ikkunalaudalla ovat poikien puhelimet edelleen latauksessa,
siihenhän ne jäivät kun seurue lähti ravintolaan. Markus
istuu nojatuolissa katsellen televisiota. Makuusijat olivat
olleet, että Niko sai nukkua retkisängyssä, Markuksen saatua
ensimmäisenä nukkujana käyttöönsä sen vuodesohvan. Retkisänky
on nyt keittiön pöydän vieressä. Niko nousee ylös istumaan
sen laidalle.
Markus tervehtii vielä todellisuuteen havahtuvaa Nikoa. Tällä
kun on seitin ohut krapula.
"Huomenta, nukkuko siinä hyvin?"
"Täh? Ai Joo.. huomenia Make. Ja kyl. täs nyt nukku iha ok.
mitä nyt toi telkka herätti."
"Juu.. Mä kovensin sitä vasta äsken, ettette koko päivää
makaa. Kello on jo kaksitoista. Ite heräsin jo kymmeneltä."
Niko venyttelee raajojaan haukotuksen kera ja nousee seisomaan.
Timo heräilee omassa sopessaan samaan aikaan sieltä kuuluvista
äänistä päätellen.
"Joo.. Tänään ei viihtis koko päivää maata, pääsis lähteenkin
Ja - Timo, vessa sitten varattu mulle."
Timo vastaa nukkumasopestaan.
"Juu, huomenia täältäkin. Mee vaan vessaan, mä puen ja
laitan sillä välin kahvia. Sen tarpeessa vissiin kaikki täs
ollaan."
Niko naurahtaa myöntävän vastauksen ja poistuu kylpyhuoneeseen.
Ulkona sataa edelleen vettä. Markus kertoo makuusopestaan
ilmestyneelle Timolle, että sade lakkaisi kyllä iltapäivään
mennessä ennusteiden mukaan joita hän oli lukenut teksti-tv:stä.
Tämä kun oli noteerannut sen, että ulkona vieläkin sataa.
Niko palaa vessasta takasin ja isäntä ottaa seuraavan vuoron
mitattuaan vedet ja kahvit keittimeen.
Muut raivaavat sillä aikaa pedin pois pöydän vierestä, jotta
tuolit saisi takaisin paikoilleen. Ne kun ovat nostettu pöydän
päälle pois sängyn tieltä. Markus ottaa oman puhelimensa,
laittaa sen päälle. Se on yhä asetettuna äänettömäksi.
Laite saa olla repussa laturinsa kanssa ja hyvä niin.
Kahvinkeitin porisee merkkinä, että juoma on valmista. Timo
liittyy seuraan ja kattaa pöydän toisten laittaessa patjoja
seinää vasten pystyyn. Pian he kaikki istuvat aamiaisella.
Kahvia, leipää ja jotain särvintä sen päälle.
Timo alkaa tehdä itselleen voileipää samalla kysyen:
"No Markus, onkos teillä seuraava suunta jo selvillä?"
"Pohjoiseenhan tässä pikkuhiljaa pitäis matkata. Tästä
vissiin ensin Kannonkosken kautta nelostielle takas ja Oulun
suuntaan.. "
Niko - joka istuu viimeisiä tippoja kahvikupistaan litkimässä
ikkunan vieressä - asettaa kuppinsa takasin pöydälle,
huokaisee ja kääntää katseensa ikkunasta ulos jonnekin kauas
Markuksen vielä selostaessa matkasuunnitelmaansa.
Timo kiinnittää Nikoon huomionsa.
"Niko? kaikki kunnossa? Ettei ole muuta kun pientä krapulaa?"
Tämä kääntää katseensa takaisin muihin, ottaa kasvoilleen
pienen vaivautuneen hymyn ja vastaa.
"Joo näin on.. Ja kyl kaikki on ok. Mummola oli vain
Kannonkoskella, kuten tiesitte. tuli vain muistoja sieltä
mieleen kun kuuli paikkakunnan nimen. Mummohan kuoli kyllä jo
yhdeksän vuotta sitten, mut se talo on yhä siellä ja näkyy
tielle.."
"Voidaan me kyl vaikka Kivijärvenkin kautta mennä, nii et
tartte Kannonk.."
Markus lopettaa lauseensa kesken huomattuaan Nikon tuimaksi
muuttuneen katseen.
"Ei, Kuule. Lahtinen - mennään vaan siitä mitä
suunnittelit. Nopeampi reittihän se on. Ei mun takia tartte
reittiä vaihtaa, muistojen kelaaminenhan oli se suositeltu
esivalmistelu. Kannonkosken kautta Viitasaarelle, niin pääsee
takaisin nelostielle siten - että suunta on pois etelästä,
kyllä. Sul on iha hyvä suunnitelma."
Markus nyökkää, ja toteaa - että suunta sitten on lyöty
lukkoon. Timo juo lopun kahvinsa ja kysyy:
"Eikös teillä ole sitten aikaa vaikka harhailla? Onhan
noita teitä teille. Vaiko katsotaanko netistä vähän
reittiapuja jos kaivan läppärini?"
"Hyvä idea! helpommin sitä oikealla tietokoneella tietoa
kerää, mitä kännykällä se homma olis."
Timo ottaa siis tietokoneensa esille. Kohta se näyttikin tietoja.
Puolangalta löytyy mahtavalta vaikuttava camping-alue ja sinne
ajaisi täältä siinä viidessä tunnissa - taukoineen. Se olisi
lähempänä Lappia, kun miesten on hyvä olla perillä Ylläksellä
viimeistään sunnuntaina, mutta mieluummin jo lauantaina.
Ulkona sade on lakannut ja taivas osoittaa selkiämisen merkkejä.
Tietokone sammutetaan ja matkalaiset kiittävät vielä Timoa
illasta.
He alkavat tehdä lähtöä. Niko ottaa luurinsa pois latauksesta.
Yksi puhelu oli tullut miehen äidiltä, hänelle voisi soittaa
takaisin vasta sitten illalla. Näin ajatellen hän kerää
laturinsa reppuunsa. Nyt on hyvästelyjen aika ja sitten matka
jatkuu. Hän laittoi reppunsa selkäänsä, ja vastasi Timon
halaukseen.
Tämä kun saattoi olla se viimeinen kerta, kun vanhaa Nikoa näki.
Taustalla kun kummitteli molempien mielessä se - että jos
hoidossa tapahtuu joku virhe ja tuhoutuu tärkeitä, heitä
yhdistäviä muistoja, siksihän niitä oli käyty yöllä taas läpi.
Markus on tällä välin kerännyt tavaransa kasaan ja kätteli
Timon ja niin he lähtevät, luvaten paluumatkalla poiketa. Timo
alkaa siivota sänkykamppeita pois samalla miettien sitä - että
arpa on nyt heitetty. Toivottavasti saa ystävänsä samanlaisena
takaisin.
Ja jos ei - niin ystävinä pystyttäisiin kuitenkin. Monta
murhetta oli koettu yhdessä ja tultaisiin vielä kokemaan.
5.1
JYVÄSKYLÄ, ELOKUU 1999
Kaunis tiistaipäivä.
Aurinko paistoi lämpimästi puolipilviseltä taivaalta. Lokit
lensivät taivaalla ja kaupunki näytti kauniilta.
Timo oli odottamassa linja-autoa Jyväskylän linja-autoasemalla.
Jämsän suuntaan lähtevät bussit lähtivät laitimmaisesta
laiturista, joten sen vieressä heti oli se kaide. Hän nojasi
katsellen toria. Tänään hän kävisi tapaamassa naisystäväänsä,
Katria. Hän kääntyi nojaamaan kaidetta vastaan ja katsomaan
aseman katolla olevaa näyttöä, joka vilkutti lämpötilaa että
kellonaikaa. Bussin tuloon oli tuon näytön mukaan pari
minuuttia. Samassa pojan kännykkä oli soinut. Soittajana oli
Niko. Puhelun taustaäänistä Timo tiesi tämän olevan jossain
ulkona.
"No moi. Mitäs sä?"
Johon Niko vastasi hengästyneellä äänellä.
"Kuule.. Mun on iha pakko hehkuttaa tätä sulle, kun ollaan
tästä juteltu et mun pitäis vaa uskaltaa. Tänään mä
viimein sanon Liisalle, et rakastan sitä!"
"Vau - hienoo! Missäs meet? Ite venaan bussia Muurameen tääl
asemalla. Oon nyt just menos Katrii näkeen."
"Joo. Mä oon Kortepohjas, just kävelen bussille. Jännittää,
mut pakko se nyt on uskaltaa. Tästähän me ollaan koko kesä
puhuttu, et mun vaan pitäis tehdä se - Ja tänään ajattelin
uskaltaa!"
"Hienoa! Onks suunnitelmaa et missä ja miten?
"On. Mä yllätän Liisan, se kerto aamulla menevänsä
kirjastoon tähän aikaan, oon sinne just matkalla. Mä vien sen
sit harjulle, ne portaat siellä. Oon sopinut Maken kans et se on
siellä piilossa ruusun kanssa. Pyydän Liisaa sulkemaan silmät
ja siinä nopeasti Make heittää mulle sen ruusun ja sit kun
Liisa avaa silmänsä, niin mä oon polvistuneena sen eteen -
annan sen ruusun ja sanon sen."
"Mahtavaa! Kuule, mun bussi tulee just.. Mut soittele sit
miten meni! Onnea!"
"Kiitos! Tästä tulee hyvä päivä!"
He lopettivat puhelun, Timo siirtyi bussiin ja Niko taasen
odottamaan omaansa.
Timo oli hyvillään puhelusta. Niko ja Liisa olivat tavanneet
pari kuukautta sitten. Tätä päivää siis oli odotettu ja
kaveripiiri oli kannustanut Nikoa tunnustamaan vain tunteensa
naiselle. Tämä kun tuntui jakavan ne.
Niko ilahtui, kun se linja 25 tuli ja sen kyydillä Niko oli pian
Jyväskylän pääkirjaston pysäkillä poistuneena bussista. Täytenä
hymynä hän käveli kirjastoa kohden, jännitys vain nousi
liikennevaloristeyksessä - kun hänen piti odottaa vihreää
valoa. Viimein kun Niko oli päässyt ylittämään kadut, hän
meni kirjaston pääovesta sisään, kääntyi vasemmalle
portaisiin kohden lainaston avaraa tilaa. Niko tiesi Liisan
olevan humanistisien tieteiden osastolla, koska sen osaston
kirjoja tämä tarvitsi opiskelussaan.
Niko käveli yhden kirjahyllyn ohi ja järkyttyi. Liisa suuteli
toista miestä. Havaitessaan poikaystävänsä ja tämän katseen,
nainen tiesi mitä pitäisi tehdä. Hän pyysi anteeksi ja jätti
tämän. Tämän jälkeen Niko vain ryntäsi paikalta ja ulos
kirjastosta, soittamaan Markukselle - että homma seis. Liisa
ensin petti ja sitten jätti.
Markus vietti siis Nikon kanssa loppuillan. Timo palasi takaisin
Jyväskylään heti kun kuuli asiasta Nikon soitettua. Katri ymmärsi
asian, joten siitä ei tullut riitaa. Olivathan he pari kertaa
tavanneet pariskuntina, joten uutinen ei naiselle tullut yllätyksenä.
Liisa oli tuntunut olevan vähän ahdistunut Nikon antamasta
huomiosta.
Markus ja Niko odottivat Timon bussia linja-autoasemalla, josta
sitten matka jatkui Viitaniemeen. Siellä Niko vannoi, ettei enää
koskaan ala seurustelleen kenenkään kanssa.
6.0
MATKATUNNELMIA
Viitasaarelta pohjoiseen.
Iso järvi siintää edessä, taivas on sininen ja vesistö
peilaa sitä sineä kauniisti. Tämä on risteysalue, valtateiden
4 ja 77 risteys. Tieviitat osoittavat Ouluun, Vaasaan ja Jyväskylään.
Matka Saarijärveltä tänne sujui hyvin, Niko oli muistanut
asioita nähtyään vanhan mummolansa talon ja sitten laittanut
muistelut syrjään. Rokin soidessa ja maisemia katsellen välimatka
oli mennyt.
Punainen farmariauto on pysäköitynä. Kuski selailee
kiukustuneena puhelintaan ja matkustaja on syrjemmällä
tyhjennyksellä.
Pysähdyksen syy oli juuri matkustajan kusihätä, muistikuvien
osoittautuessa vääriksi paikan aukiolojen suhteen - rakennuksen
takana oleva metsänreuna sai osakseen kultaisen sateen. Olihan
siitä ehtinyt kulua jo kolmisen vuotta, kun tälle paikalle on
viimeksi pysähdytty ja asema oli tuolloin avoinna. Nyt se on
suljettu ja kylttien mukaan pysyvästi. Kuski siis tarkisti
puhelimensa ja arvasi oikein mitä laite oli vastaanottanut.
Niko huomaa Markuksen harmistuksen palatessaan autolle, hän
kysyy syytä ja saa vastauksen.
"Se tapahtui taas. Koko ajanhan mä tässä olen pelännyt,
että Elina ottaisi yhteyttä ja nyt kännykässä sitten on
kaksitoista vastaamatonta puhelua ja kaksikymmentä viestiä.
Kaikissa viesteissä se sama teema: Et missä mä oon, palataanko
yhteen, rakastanko mä sitä ynnä muuta - paskaa. Sitä vanhaa
itsariuhkailuakin taas."
"No voiha helvetti sitten.. No sehän on sen akan ihan oma
ongelma. Ja puhelinnumeroitahan nyt voi aina vaihtaa. Kuten tiedät.."
"Se on kyllä totta, mutta vituttahaan toi. Niko, sä tiedät
harvinaisen selvästi sen - miten mä oon kärsinyt elämässäni
siitä loisesta.. Ja nyt kun viimein oon päässyt selväksi
asiasta pääni sisällä - niin se akka on takaisin pyrkimässä
elämään. Siksi se varmaan tuli paikalle, just kun tehtiin lähtöä.
Vittu..
Kait sitä numeroa täs taas vaihdettava. Siitä tulee sitten jo
vissin jo neljäs kerta kun niin teen sen saman naisen takia. On
tää taas sitä helvettiä.¨
Markus alkaa nojata autoon ja katselee ohi menevää liikennettä,
Niko siirtyy samalle puolelle ja kysyy.
"No mä en voi ottaa tänään, mut sua varmaan janottaisi
tuon takia?"
"Kyllähän täs tekisi mieli.. Vaan en mä nyt sen akan
takia ala kaljotteleen. Sehän voittaisi siten yhden erän tätä
ikuisuustappelua. Joo en mä ota tänään. Varsinkaan kun yksin
joutuisi juopottelee, kun toisen pitää olla selvänä. Ei se
kivaa olis."
"Ei niin.. Mut ehdithän sä ottamaan baari-illan sit perillä
kun mä oon siellä hoidos. Sähän tiesit, et se hoito kestää
sen 48 tuntia, 6 tuntia sädetystä päivä, tarkkailua ja unta
muu aika."
"Juu.. Tiedän. Sähän annoit mulle viikko sitten sen
niitten infon saattajille, mitä ennen ja jälkeen hoidon pitää
huolehtia. Että mulla on siinä aikaa kyl, kattoo sitten. Tekisi
kyl sitten ehkä mieli. Varsinkin, jos se vielä soittelee.."
"Niih.."
Eipä Niko keksi muuta sanottavaa, tää on taas näitä niin
tunnettuja hetkiä - jolloin Elinasta on taas kuulunut ja Markus
vain on sen jälkeen hiljaa. He katselevat maisemia hetken yrittäen
ratkaista ongelmaa.
Markus keksii ratkaisun ja maailma muuttuu jälleen kauniiksi
miehen silmissä.
"Muute Hakanen, tuli täs mieleen kun tossahan vieres on
kaupunki - kaipa sieltä joku kauppa löytyy, josta saa sellaisen
prepaidin. Toimii tän reissun ajaksi, mun mielestä parempi idea
se - kun pitää puhelinta kiinni. Saataisi tällä reissulla
toisiimme yhteys jos tarvetta tulee. Datan nyt voin ottaa pois,
ettei sen kautta viestejä tuu."
"Joo. Hyvä suunnitelma, on tässä sen akan takia kyl
iltoja ja reissuja mennyt ihan tarpeeksi pilalle."
Samassa Lahtisen puhelin alkaa väristä jälleen uuden puhelun
merkiksi. Mies vastaa siihen todeten, että pakko kai sille
hullulle on vastatakin, ettei se ala tekee jotain sekavaa. Kuten
mene kivittämään kämpän ikkunoita hajalle.
Niinkin oli joskus käynyt, yhden riidan yhteydessä.
Seuraa lyhyt puhelu, kysymyksiin olinpaikasta Markus sanoo heidän
olevansa nyt Tampereella. Siis jos se jollain helvetin tavalla
edes kuului naiselle. Puhelu päättyy Markuksen pyyntöön, että
jätä mut jo rauhaan! Johon Elina ehtii sanomaan:
"Ai, sä oot taas tolla päällä. mä soitan kun et oo.
Rakastan sua."
Tuon jälkeen puhelu siis päättyi. Markus vihaisena puristi
luuriaan ja sammutti sen. Tämä oli taas tätä.
"On tää kyl yhtä helvettiä sen kanssa.."
Niko hymähti ja sanoi:
"Mutta nyt ei ainakaan oo pelkoo, et se lähtis tännepäin
- vaan lähtee sua metsästään Tampereelle. Onhan siinä sille
pikkupuuhaa ettiä niinkin pienestä taajamasta yhtä miestä."
"Hah.. Pirun totta, kiitos Niko tosta. Niihän se hullu voi
tehdäkin. Sittenhän tekee, vaan hohhoijaa sitä naista. Taas se
sönkötti jotain. Vähän tuntuu, että muutenkin viiraa sillä
päässä. Ettei muista, ettei olla oltu yhdessä pariin vuoteen.
Kait sillä joku muistiongelma on - siis jos jaksaisin siitä enää
välittää."
Niko nyökkää. Tulee hiljainen hetki, he nojaavat autoonsa ja
katsovat vielä hetken kaunista maisemaa. Markus katsahtaa Nikon
suuntaan, osoittaa opasteviittaa, jossa lukee "244 OULU"
ja naurahtaa:
"No, heh. Se siitä tällä erää ja sit matka jatkukoon,
hommaan sen liittymän ja sit pohjoiseen! Kauemmaksi vaan."
Niko on samaa mieltä ja he pakkaavat itsensä takaisin autoon.
Markus ajaa Viitasaaren keskustaan, josta etsitty R-kioski löytyy
nopeasti. Matkalla kun oli muistettu, mistä niitä pikaliittymiä
saa. Niko vielä pyytää, jos kuski ostaisi samalla jonkun
sipsipurkin - suolaista kun olis kiva saada matkalle mukaan.
Markus lupaa tehdä niin, vaan kioskissa on pientä ruuhkaa -
joten hänelle itselleen ehtii tulla nälkä odotellessaan
vuoroaan. Sipsipurkki löytyi nopeasti, puhelinliittymää vain
pitää jonottaa - koska ne ovat kassalla.
Niko sillä välin selaa puhelintaan autossa.
Uutiset ja sää oli läpikerrattava, jottei jäisi aikaa omalle
itselleen. Vaan laite muistutti siitä, että se oli myös
puhelin. Nikon sisko, Tanja, soitti ja mies vastasi.
"Moi. Mites menee ja missä ootte jo menos? Äiti oli yrittänyt
soittaa sulle."
"Hei. Joo.. Mä huomasin ja olisin soittanut sille takaisin
sit illalla. No sitä mun nykyistä tavallistahan tässä on
tullut. Mut eilen oli hyvä ilta sen Timon kans, tiedät sen mun
Saarijärven kaverin. Nyt ollaan Viitasaarella ja mä ootan
Markusta tuolta kioskista., jatketaan täst sit pohjoiseen.
Ollaan perillä varmaan huomenissa."
"Sehän kivaa kuulla, että nautit illasta."
"joo, oli kivaa. Kuule Tanja? Mä pyytäisin sulta yhtä
juttua?"
"Kerro?"
"No multa jäi unilääkkeitä omaan lääkekaappiini, tiedät
laatikon mun kämpillä jossa niitä pidän. Niin kun sulla on
mun kämpän avaimet, että jos hakisit ne pois ja hävittäisit.
Kato, kun lähtiessä ei tullut mieleen, etten mä voi niitä enää
hoidon toipumusajan aikana käyttää ja mä tunnen itseni.
Napsisin ne kuitenkin. Ne oli joitain melatonin tabletteja"
"Kyllä minä voin ne hakea pois. Vaikka huomenna."
"Kiitos, Tanja. Nyt on yksi huoli vähemmän. En yhtään
muistanut lähtiessä."
"Ei mikään ihme. Ja voit sä kyllä, kuten tiedät - tulla
mun luo sitten kun pääset kotiin."
"Kiitos tarjouksesta, mä kyllä luulen että pärjään.
Mutta sen näkee sitten. Kerro äidille, että mä kyl soittelen
kun ehtii. Tanja, kyllä tää tästä iloks muuttuu. Mä soitan
sitten paluumatkalla. Nyt mä tän loppumatkan valmistaudun
koitukseen, niin en usko että soittelen teille."
"Juu.. Sä oot oikees. Sun pitää valmistautua. Me ymmärretään
ja odotetaan sitä puhelua sit."
"Mun täytynee lopetella. Make näyttää tulevan. Mut ootte
rakkaita."
"Niin sinäkin, hyvää matkaa teille! Ja Niko - kyllä tässä
hyvin käy!"
"Kiitos."
Niko lopettaa puhelun mielissään. Kun tältä reissulta palaa,
niin ei tarvitse miettiä unilääkkeiden syvää huokutusta. Ne
laatikkoon unohtunet tropit tosiaan tulivat matkalla mieleen.
Tällä välin kioskissa..
Postiasiakkaat ovat saaneet asiansa hoidettua ja viimein on
tullut Markuksen vuoro, hän osti sen prepaidin sipsien lisäksi
ja oli hetken iloinen. Nyt kohta pääsisi loppureissuksi rauhaan.
Vaan nälkä alkaa olla kova, palatessaan autolle Markus heittää
ostoksensa takapenkille ja kysyy matkustajalta, että jos mentäisiin
syömään jotain? Kun tossa lähellä näkyi olevan ABC.
Nikolle tämä käy, on hänelläkin nälkä.
Pian he ovat ruokailemassa monipalveluasemalla. Aterian päälle
he juovat kahvit.
Niko kerää astiat tarjottimelle ja etsii hetken telinettä,
johon täyden voisi laittaa. Hänen takaa kuuluu murahdus ja
Nikon ollessa vähän kuten jonon tukkeena - juoneempi kanssa-asiakas
tölväisee Nikolle:
"Hei, ne laitetaan tonne. oks sä joku vitun tyhmä, vai?"
Markus huomaa tilanteen, Niko vie nopeasti tarjottimen
telineeseen ja poistuu saman tien ulos ravintolasta. Markus
seuraa ja löytää Nikon auton vierestä, tämä pyytää et
Markus avaisi ovet äkkiä, että pääsis sisään. Näin
tapahtuu ja he ovat pian autossa istumassa. Niko pyytää vain,
et lähetään nopeasti meneen eteenpäin.
Markus tekee työtä käskettyä ja lähtee nopeasti paikalta
ajamaan pohjoista päin. Vasta kun kaupunki vaihtuu metsien täplittämäksi
maaseutumaisemaksi, Niko rauhoittuu, kiroaa tapahtunutta ja
laittaa musiikkia soimaan. Sekin jäi laittamatta takaisin
soimaan tuon tapahtuneen jälkeen.
"Make, voitaisko kääntyä rauhallisemmalle tielle? Mä
voin vaikka kattoo matkareittiä. Rovaniemeen päinhän täs pitäis
vaan mennä. Mua ahdistaa nyt tää liikenne."
"Selvä, mä käännyn seuraavasta isommalle paikkakunnalle
kääntyvästä liittymästä. Voitais vaikka pitää taukoo sit
jossain."
"Olis kiva kyl joo. Sori. Mä hajosin taas. Kiitos sen
tarjotin idiootin takii siel.."
"Ei mitään.. Kaikki on hyvin ja tos näyttää tulevan
ohituskaista, sen jälkeenhän pitäis mun muistin mukaan
Keiteleen suuntaan kääntyy tie. Mä käännyn sille."
Niko kiittää ja sulkee silmänsä. Vastaantuleva bussi ja
ohittavat autot tuottavat nyt ahdistusta ja mies tietää - miksi
tämä paha olo näin nopeasti tuli jälleen päälle. Se
helvetin idiootti siellä huoltamolla kun sano tarjottimista.
Avasi vanhan muiston. Nopeasti Markuksen povaama tienhaara
tuleekin ja sille kuski kääntää auton. Niko avaa silmänsä,
kun sitä reittiä on menty vähän matkaa eteenpäin.
Hän muistaa sen sipsipurkin, joka on nojaa takana auton
keskikonsolia vasten. Hän nappaa sen ja syö siitä pari.
Rauhallisempi tie helpottaa Nikoa, hänelle oli sattunut kerran
nuoruudessaan Jyväskylän paikallisbussissa paha juttu, siksi
vastaan tulleet linja-autot olivat alkaneet haamutella. Mut nyt hän
ei tahtonut enää sitä muistella, vaan kaivaa puhelimensa
esille katsoakseen karttoja.
"Äh. Make, mä alan kattoo sitä reittiä - saa muistot ja
haamut vaimenemaan. Keiteleeltä siis Rovaniemelle. Ainii..
Puolankaa päinhän me oltiin menos."
"Juu. Sullahan nyt se meidän ainoo nettiyhteys on. Puolanka
tosiaan, se yöpaikka oli siellä - ja hyvä, et teet jotain
muuta, niin saat ajatukset pois jutuista.. Valitettavasti vaan
noita hiton idiootteja on, mikä siinä oli sen tarjottimen kans.
Mut se siitä, kerro ajo-ohjetta kun oot valmis."
"Ok. Eli tästä Keiteleen ohi Pielavedelle ja sitten
Kiuruvettä kohti. Sitte Pyhäntä olis suuntana."
Matka jatkuu. Markus tankkaa auton Kiuruvedellä ja sieltä
ostetaan myös jotain pikkusyömistä ja juomista autoon mukaan.
Sipsit tulivat syödyksi jo paljon ennen Keitelettä.
Niko voi jo paljon paremmin ja he juttelivat niitä näitä sekä
kertaavat, mitä sitten perillä tekisivät.
Tilanne on leppoisa ja se ostettu prepaid katoaa takapenkille,
ostoskassin alle. Syy puhelinliittymän ostoon on unohdettu jo.
Markus on enemmän huolissaan Nikon voinnista. Kaveri kun tuntuu
olevan yhä ahdistuskohtauksen kynnyksellä ja siksi juttelu on
hyvä pitää neutraalina ja antaa Nikon päättää mitä
autossa soi sekä antaa katsoa matkareittiä.
Markuksella on siis muuta ajateltavaa, kuin se puheluhelvetti.
Ajaminen ja Nikon olojen seuraaminen.
Tämä on hyvä, sillä kyllähän Elina hänelle tuskaa ennenkin
oli tuottanut.
6.1
JYVÄSKYLÄ, KORTEPOHJA. SYYSKUU 2008
Keskiviikko, loppuiltapäivä. Kello puoli kuusi.
Oli pilvinen päivä, oli se aika vuodesta kun puiden lehdet
alkavat osoittamaan kellertymisen merkkejä. Markus oli käynyt
kaupassa ja nyt käveli kotiaan kohden. Elina tunnisti hänet ja
tuli juosten vastaan. Miestä tämä puistatti, että se siitä tästä
hyvästä päivästä nyt sitten. Eilen juuri oli ollut riitaa,
joka sittemmin oli illalla puhelimessa hoidettu ja sovittu. Nyt
Elinan asia oli jälleen se, että aletaanko yhdessä olla - vai
onko sulla joku muu.
Eli sitä samaa, kohta nainen taatusti alkaisi uhkailla
itsemurhalla - jos Markus ei vastaisi tunteisiin. Tämän mies
tiesi - tämä oli kuten uusintaotto heidän elämänsä rumaan
elokuvaan.
Paikalta lähti kävelytie, suurten kahdeksankerroksisien talojen
vierestä. Sille Markus kääntyi, vaikkei pitänyt. Tämä
reitti olisi vähän pidempi. Mutta tämä olisi poissa melko
vilkkaasti liikennöidyltä kadulta. Edessä kun olisi jälleen välienselvittely.
Elina tietty seurasi kinatessa yhä asioita, joiden piti olla
sovittuina.
Nainen oli ottanut nokkiinsa viime viikonlopun illanvietosta. He
olivat tavanneet Nikon ja pari muuta kaveria. Olutta ei ollut
koko iltana Markuksella mennyt muuta kuin jotain kaksi tölkkiä.
Kuitenkin se oli Elinasta selvä merkki, ettei mies hänestä enää
tykkää ja että tällä on joku toinen. Että pettää se, kun
kaljaakin juo.
Tästä Markus sai koko sen kävelytien pituuden kuulla, ennen
sitä ensimmäistä keltaista penkkiä. Tuon istuimen kohdalla
Elina huomasi Markuksen ostoskassista tölkin hahmot - ja niistä
suuttuneena tiuskaisi:
"Saat valita. Minä vai kalja!"
Johon tilanteeseen kyllästynyt mies kävi istumaan sille
penkille ja otti ostoskassistaan oluttölkin, toisen niistä
joita oli ostanut rauhallista tv-iltaa varten - vaan nyt se
toimintasuunnitelma sai mennä. Hän avasi ja kulautti sen kaljan
naisen silmien edessä puolilleen tyhjäksi ja röyhtäisi perään.
Totesi sitten että taidan valita kaljan, se ei ainakaan mäkätä
ton enempää. Elina siitä suuttuneena painui matkoihinsa miehen
huudellessa tämän perään, että mee hoitoon takas! Tää on
ero!
Markus tyhjensi tölkin, joi vielä sen toisenkin tilanteen taas
aiheuttamaan harmitukseen ja vei ruokaostoksensa kotiinsa. Sitten
hän soitti Nikolle. Tämä valitteli, ettei nyt pääsisi
tulemaan. Huomenna aikainen työvuoro, mutta otetaan
viikonloppuna!
Markus ymmärsi asian, itselle ilta kävisi kyllä - työttömänä
kun oli. Tämä että hänelle ja Elinalle tulee ero - ei nyt enää
ollut mitenkään etusivun juttuja. Pomppivalta äänilevyltähän
koko homma kuulosti.
Hän läksi takaisin ulos, kännykkänsä jätti kämpilleen,
nainen kuitenkin pommittaisi koko ajan viesteillään.
Mies otti mukaan reppunsa ja kaapistaan yhden tähden
jaloviinapullon sen pohjalle ja sen jälkeen kävi uudelleen
kaupassa.
Ilta sujuisi reppukaljotellen yksinään kaupungin eri puistojen
penkeillä märehtimällä taas koko asiaa. Sekä kiroten sitä,
että vaikka nyt olikin ollut taas yksi eroriita, niin tässä
kuitenkin palattaisiin yhteen aikanaan. Naisella kun oli keinonsa.
Hullu, mutta kaunis. Siihen Markus tiesi taas joskus lankeavansa,
ajatus sai hänet iloluontoiseen tilaan ja kävelemään Harjulle
päin. Sieltä hän jatkaisi minne jatkaisikaan.
Illalla kotiinsa kävellessään Markus oli jo toisissa mietteissä.
Asiat kyl järkiintyisivät kunhan hän tekisi Elinasta äidin.
Sitten taatusti asiat vain naksahtaisivat naisen päässä
normaaliksi.
Tämä ajatus sai miehen iloiseksi. Isäksi olisi kiva kyllä jo
tulla.
6.2
SYYSKUU 2010, ILLANVIETON JÄLKEEN
Gummeruksenkatu, Jyväskylä.
Sateinen keskiviikkoilta oli ehtinyt vaihtua jo yöksi. Markus ja
Niko olivat käyneet pubeissa ja nyt kävelivät hiljaista,
sateesta märkää katua pitkin harjulle päin.
Molemmat heistä olivat työttöminä, joten pääsi vaikka
keskellä viikkoa rellestämään, varsinkin näin alkukuusta.
Timoakin he olivat pyytäneet seuraksi, mutta tällä oli töitä
eikä siksi päässyt. Eli ilta oli sujunut kahdestaan. Markus
oli asiasta hivenen hyvillään, vaikka mielessä painaneen asian
olisi nyt voinut Timon kuullenkin jutella.
Kellonaika oli ylittänyt keskiyön jo reippaasti.
Illan mittaan on siis satanut, mutta nyt siitä sateesta on jäljellä
vain märät tienpinnat heijastamassa kaupungin valoja.
Nikolla olisi pidempi kotimatka, mitä Markuksella oli. Tämä
kun asui heti harjun takana Oikokadulla, sinne oli vuosi sitten
muuttanut Kortepohjasta. Niko asusteli vielä siellä.
Musiikki oli soinut ravintoloissa täysillä eivätkä ne mielessä
olevat asiat olleet niin keveitä, että niitä suurella äänellä
vieraille korville olisi tahtonut huutaa. Niko oli pannut
merkille pienen hiljaisuuden Markuksessa illan mittaan, muttei
siitä niin paljon nyt olisi tahtonut kysellä - jottei iltaa
pilaisi. Hän odotti vain koska tämä itse alkaisi puhua.
He olivat päässeet Yliopistonkadulle, harjun eteen ja odottivat
kadun yli pääsyä kun Markus kysyi odotetun kysymyksen.
"Kuule Niko, voitaisko jäädä tonne harjulle? Mulla olis
asiaa.. "
"Sopii, mennään vaan."
He ylittivät kadun ja nousivat Neron portaita ylös harjun
puoliväliin, siihen missä niissä portaissa on se levennys. He
pysähtyivät ja istuivat rakenteen reunalle siten, että olivat
kasvokkain. Heidän välistään kulki ne portaat.
Tupakat sytytettiin ja Niko alkoi tentata:
"No, Make. Kerro? Jokin painaa sua ilmeisesti?"
"joo.. No meillä sen Elinan kanssa oli tuossa päivällä
paha riita. Mä en oo saanu siihen mitään yhteyttä sen jälkeen,
eikä se ole mitään mulle viestiä laittanu - tai vastannut mun.
Se oli aikas paha se riita."
"ikävä kuulla. Mitäs se riita koski? Sitä teidän samaa,
vai..?"
Niko kyllä tiesi vastauksen Markuksen kehonkielestä. Tämä
katsahti alas kaupunkiin ja huokaisi.
"Ei samaa saastaa, vaan tuli uutta. Siksihän mä tänne
meidät halusinkin. Ei siis ollu meidän samaa saastaa - vaan nyt
se oli niinkin paha, kun lapsista.. Sä tiedät et mä tahtoisin
jossain vaihees tulla isäksi - mutta se nainen ei halua lapsia.
Tahtoo vaa piinata mua. Siinä siitä taas alettiin huutaa,
oltiin mulla.. Sitten siltä Elinalta lipsahti - että.."
Markus katsoi Nikoa silmiin ja jatkoi.
"Niko, se kerto et pettänyt mua viime viikonloppuna."
"Ei hitossa! Olen pahoillani, Siihenkö se nyt taas sitten
loppui?"
"Taisi. Ainakin täl kertaa aika takuulla lopullisesti mun
takia. Kas.. Niko, mä häpeen tätä ja se oli vain hetken vihan
aiheuttamaa - mutta.. Mä löin Elinaa. Se lähti sen jälkeen
pois itkien ja uhkailen taas itsemurhalla. Enkä mä oo saanu
siihen sen jälkeen yhteyttä, sikshän mä tahdoin tänään
baari-iltaa viettää - et sais muuta ajateltavaa, mut..
Mä en oo saanut sitä siis kiinni, enkä ole saanut
puheluitakaan. Siks mä oon ollu vaikeena tänään. Olihan tää
ilta siis mun idea, ja nyt tiedät että miksi."
"Joo, mä oon huomannut. Mut hei.. kyllähän se Ellu on tälläistä
ennenkin tehny. Kuule, paha asiahan toi on - mutten mä sen
uhkauksia todesta ottaisi. Kunhan tahto vaan huomioo."
"Voihan se niinkin olla.. Se vaa vedättää mua, osaa sen.
Mut jos se on tappanutkin ittensä? Se tässä vaan pelottaa. Mä
kuitenkin löin sitä ekan kerran ikinä. Niko. Jos se on
tappanut ittensä sen takia, nii mä kyllä meen perässä, en
kestäis muute."
Muuta Markus ei pystynyt sanomaan, ennen kun romahti itkemään.
Niko lohdutteli, kuten asiaan kuuluu. Sateinen, öinen kaupunki
antoi tilanteelle katkeransuloiset lavasteet. Markus rauhoittui
ja he jatkoivat matkaa.
Harjun ylitettyään ja päästyään ensimmäiseen osoitteeseen,
Markus kysyi Nikolta, että voisiko hän yöpyä tänään
Kortepohjassa Nikolla? Kun ei nyt pystyisi kuitenkaan nukkumaan
omassa asunnossaan. Nikolle se kävi ja he viettivät
iloluontoisen kävelymatkan sinne.
Seuraavana päivänä Elina soitti Markukselle ja he erosivat,
tapasivat asunnolla ja nainen keräsi tavaransa turhaan anteeksi
pyydellen pettämistään, samalla kun mies pyyteli turhaan
anteeksi lyöntiään. Ne anteeksipyynnöt kumosivat toisensa.
Kumpikin sen tiesi, että heidän vetovoimansa vielä palauttaisi
heidät pariksi.
6.3
JYVÄSKYLÄ, VIITANIEMI. SYYSKUU 1998
Harmaa lauantai-iltapäivä.
Ruska heijastuu vähän sumuiselta Tuomiojärveltä. Sitä
katselee kaksi nuorta poikaa, Markus ja Niko. He istuvat puiston
penkillä. Kummallakin nahkatakki ja farkut. Ilma on koleaa,
jotain +10c. Niko polttaa röökiä ja Markus juo hiljaa pullo-oluttaan.
Hän on ollut hiljaa jo vähän aikaa.
Tänäänhän piti juhlia, mennä baariin kun kummallekin kävi.
Niko dumppaa tupakin ja kysyy hiljaisuuden syytä, vaikka
aavistaa mistä kenkä puristaa. Markuksen vastaus on ennalta-arvattu:
"Joo. Mulla on vähän taas pulmia sen Elinan kanssa. Aikas
pahojakin. Voin kertoo, jos kiinnostaa kuulla?"
Niko avaa itselleen samalla oluen ja vastaa, että kerro vaan.
Kavereitahan täs ollaan.
"Eilen taas oli riitaa, sähän tiedät et mä haluun jo
lopettaa seurustelun sen kanssa. Kun siitä on tullu vaikeeta nyt,
kun sen piti muuttaa kotiinsa sinne Vesangalle. Sen vanhemmat ei
tahtois, et sillä olis poikakaveria ja nyt se eilen kun soitti -
niin oli aika pahaa mitä sano.."
"No kerro..?"
Markus huokaisee ja juo pullonsa kerralla loppuun. Röyhtäisee
ja jatkaa.
"Se on saanut nyt päähänsä, että sen vanhemmat pitäis
saada pois päiviltä, että voitaisi olla yhdessä. Mä
tietenkin sanoin sille - että älä hulluja puhu. Se veti sitten
taas sen kortin, etten mä muka sitä rakastaisi kun en tee kuten
se tahtoo ja sen takia se nyt on tappamas itseään."
"Älä hitossa! Tuostahan pitäis kai ottaa yhteyttä
johonkin?"
"Mä tiedän, mut sä tiedät sen akan. Jos sellaisen
tekisin, se pitäis sitä merkkinä, etten mä tykkää siitä -
sanos et hyvästi ja tappais itsensä. Enkä mä sellaista
tunnolleni tahdo."
"Et tietenkään.. No otko saanu siihen yhteyttä?"
"Niiden puhelin ei vastannut illalla, eikä nyt aamullakaan.
Mutta nyt kun soitin niile, tänne tullessa yhestä
puhelinkopista. Se akka on ottanut pistokkeen pois seinästä -
mutta kun sitä ei ole laitettu takaisin. Kyllähän se niiden
talon tiedät, iso maatalo ja kyllä sen isälle jollain nyt aina
asiaa olis tai sillä jollekin. Et miksi ne ei huomaa, et pistoke
on pois paikaltaan. Huoli on suuri. Että joko se meni ja tappo
ne. Mun takia. Eli kuten sanoin - aikas pahaa menossa.. Niko,
pahintahan tässä taitaa olla se - etten mä enää tälläistä
kohtelua kestä. Enkä mä taida enää rakastaa Elinaa. "
Markus ei jaksanut enää, vaan alkoi vähän itkeä. Niko
lohdutteli - Markus sai purettua pahan olonsa, kirosi ja otti
kassista viimeisen oluen ja avasi sen. Heillä niitä oli ollut
mukana kuuden pakkaus.
Vähän ajan päästä he lähtivät kävelemään keskustaan päin,
jos kuitenkin tänään bilettäis. Markusta oli alkanut tilanne
pännimään ja tahtoi viihteelle. Varsinkin sen jälkeen, kun hän
oli vastaan tulleesta puhelinkopista taas yrittänyt soittaa.
Puheluun vastattiin, Elinan isä vastasi - Markus pyysi
kohteliaasti Elinaa puhelimeen. Tämä tuli nopeasti linjalle ja
oli kuten ei mitään olisi tapahtunut. Kysymyksiin, miksi
puhelin ei toiminut - nainen sävelsi tarinaa, että myrsky oli
kaatanut puun puhelinlinjalle. Se ei tietenkään mennyt läpi.
Tänään oli tyyni päivä, samoin eilenkin. Eikä Vesanka nyt
Jyväskylästä niin kaukana ole - että sääolot olisivat
erilaiset.
Elina oli taas vedättänyt. Siitä seurasi puhelinriita. Kopin
lasit vaan helisivät äänenvoimakkuuden takia.
Hetken päästä puhelu oli ohitse. Oli hyvä ettei puhelinkoje
irronnut kopin seinältä Markuksen paiskattua luurin takaisin
paikoilleen.
Koko juttu oli ollut taas Elinan paskaa käytöstä. Bile ilta
onnistui siis hienosti, koska oli tahtoa nollata pää.
7.0
VALTATIEN LEVÄHDYSPAIKKA, KESÄKUU 2018
Perjantai, kello varttia vailla viisi iltapäivällä.
Kesäinen suomalainen metsä lähellä valtatien 28 taukopaikkaa.
Tie ylittää heti sen pysähdyspaikan jälkeen pienen joen.
Taukopaikalla on punainen, suljettu kioskirakennus ja
paikkakunnan opastekartta.
Tähän kohtaa Suomea pysähtyi noin vartti sitten henkilöauto.
Punainen ajoneuvo, uudehko Opel Astra. Rekisterinumero LPB-468
Ei heidän tätä kautta pitänyt mennä, mutta katsotulla
reitillä on sattunut iso liikenneonnettomuus ja ohjatut
kiertotiet sen tukoksen ohi menevät tämän kautta.
Poliisiautoja oli tukkimassa tietä ja ambulansseja partioi
paikalla valot vilkkuen. Viranomaiset ovat siitä tyytyväisiä,
ettei onnettomuus tukkinut risteystä ja siten haitannut
mahdollisuutta liikenteen ohjaamisen kiertotielle helposti.
Partiot olivat ohjaamassa liikennettä ja tästä onnettomuudesta
kerrottaisiin Ilta-uutisissa.
Vaan se kolari ei nyt kiinnostanut Markusta.
Aurinko on mennyt pilven taakse ja etsintä käynnissä.
Matkakumppani katosi epävakaassa mielentilassa, muutenkin Niko
oli jo virittänyt mielensä säröille ja ambulanssien näkeminen
sai ahdistuskohtauksen taas käyntiin.
Sitä piiloteltiin Markukselta jostain syystä ja pyyntö kääntyä
tälle parkkialueelle naamioitiin pyynnöksi päästä pissalle.
Se kuskille kävi, täytyi hänenkin päästä tyhjentymään.
Pari limsaa tuli ostettua Kiuruvedeltä mukaan. Ne ehdittiin
juoda ennen reitinmuutosta onnettomuuden vuoksi.
Auto siis pysähtyi ja matkustaja katosi pysähdyspaikalta lähtevälle
polulle kuskin käydessä tyhjentämässä rakkoaan.
Auton ovi vain jäi auki Nikon juostessa maastoon anteeksi
pyydellen.
Markus kävi laittamassa oven kiinni ja laittoi keskuslukituksen
päälle. Ajoneuvon tervehdittyään vilkullaan sen päälle
menon merkiksi, mies lähti maastoetsintään.
Kestää hetki.
Huuto kuuluu, sellainen tuskainen tukahdettu parkaisu.
Juuri sellainen ääni - jonka mies päästää kun on menettänyt
paljon. Äänen luokse mennään, askelia. Tässä tilanteessa ei
ole tarvetta sanoille, vain lohdutukselle.
Tämä ei tule olemaan se viimeinen kerta, ei ennen avun saamista.
Niko on heittäytynyt maahan polulle, ruohikkoon mahalleen. Hän
itkee hetken, kiroten lopettaa porun ja kääntyy selälleen
katsomaan sinistä taivasta puiden lomasta. Samalla hän näkee
ystävänsä tulevan paikalle ja nousee maasta jäädäkseen
istumaan.
Mitään ei sanota. Niko vain tuijottaa edessä kimmeltävää
jokea.
Markus astelee tämän luo ja istuu Nikon viereen, kumpikin jäävät
istumaan maahan ja katselemaan maisemia. Sitä pientä virtaa ja
kesäistä luontoa. Linnut laulaa lähipuissa ja taustalla kuuluu
ohimenevän rekan ääni.
Niko on vielä hajalla äskeisen tunnemyrskyn jäljiltä. Hän
toisinaan antaa itkun tulla ja hetkittäin kiroaa jälleen
ainaista porausta.
Markus miettii sitä, että pitäisikö tässä kuitenkin alkaa
lohduttamaan kaveria?
Vakaassa tiedossa - on asiat, joiden vuoksi tämä on nyt tuossa
kunnossa.
Ele jätetään kuitenkin tekemättä. Nikolla on vaikeaa olla ja
tätä vain hävettäisi lohduttelut melko julkisella paikalla.
Siitä kun on puhuttu.
Kuluu hetki ja tilanne rauhoittuu. He katselevat aaltoja joen
pinnassa hetken. Vesi on rauhoittavin elementti maailmassa.
Kesäinen maisema on kaunis, aurinko paistaa ja puissa vihreät
lehdet. Linnut laulavat, ne rakentaa taas elämäänsä.
Niko aloittaa puheenvuorot kertomalla jälleen, kuinka kyllästynyt
on näihin tunnetiloihin. Parempi olisi olla kuollut, niin
silloin ei tuntisi enää mitään. Markus nyökkää. Vielä
pari sanaa asiasta, joilla asia peitellään taas muiden asioiden
alle Nikon toimesta. Hänen äänestään kuuluu vielä epätoivo.
Ääni sortuilee ajoittain.
Anteeksi pyydellen hän jatkaa.
"En mä sitä nyt ihan niin tarkoittanut, että tahtois
juuri tänne jäädä - mutta kun tää kaikki on liikaa. Tuli
taas se ahdistus päälle."
"Kyllä mä sen tiedän Niko, siksihän tässä tälle
matkalle lähdettiinkin - että ne ahdistukset lähtisi pois."
Niko huokaisee ja nostaa päätään.
"Totta. Ei tässä tää surkuttelu auta, Make. Mä voin jo
paremmin - tai mun on vain pystyttävä voimaan paremmin, pitää
luottaa siihen - että hoidot vie tälläiset sortumiset
historiaan. Eli jos jatkettaisi vaan matkaa? Pitäis ens yön
majapaikkaakin katella, että minkälainen se oikein olikaan."
"Totta. Saat muuta ajateltavaa Niko, kun tutkit sitä
karttaa ja katot lisätietoja."
Niko on samaa mieltä. He nousevat, siistivät vähän
vaatteitaan ja lähtevät takaisin levähdyspaikalle autonsa
luokse. Vielä muutama sananvaihto ja sitten he lähtevät etenemään
pohjoista kohden sillan ylitse, joka ylittää sen pienen joen.
Tässä vaiheessa iltaa olisi tosiaan hyvä katsoa lisätietoja päätetystä
yöpaikasta. Mökkihän sieltä varattiin jo pari tuntia sitten.
Musiikki laitetaan jälleen soimaan ja autossa on taas hyvä
matkatunnelma, alla kiitää valtatie kaksikymmentä kahdeksan.
Niko alkaa selata puhelintaan, Google maps on nopeasti auki ja
hakusana laitettu. Tien molemmin puolin vilisee havumetsikköä.
Tietoja Puolangan leirintäalueesta löytyy heti ja mies alkaa
kuuluttaa faktoja siitä.
"Tää onkin hyvä. Sitähän se Timokin kehui. Siis se
Puolangan paikka: Järven rannalla ja grillipaikkaa on.. Myös
soutuvenettä on lainaks niillä. Tästä ajaa sinne alle kahdes
tunnis, kello kun on viiden - niin oltais siinä seitsemän
maissa perillä. ."
"Kuulostaa iha hyvälle, hyvä löytö kyllä siltä Timolta.
Siis seurattava mitä opasteita?"
"Hetki.. Haen ohjeet.. Jep. Seuraavasta taajamasta ensin
vasemmalle Ouluun päin ja sit siitä vähän matkaa, niin
oikealle, Kestilään. Tie 800 Siitä Vaalaan.."
Niko selasi saamiaan reittiohjeita.
"..näyttää siellä Vaalas katunäkymien perusteella
olevan opasteet jo sinne Puolangalle. Laittaa vaan navigoinnin päälle."
"Jep. Tehään niin. Vois vaik matkan varrelta jotain syötävääkin
hommata. Vaikka sitten makkaraa, kerta voi rillata. Muuten mikä
on sen mökin varustelutaso? Että onko jääkaappia? Sitä kun
sinne voisi jotain syötävää aamupalaksi ostaa."
"Mä katon.. Joo, jääkaappi löytyy. Vessat ja suihkut
ovat kuulemma uudes rakennuksessa."
Markus alkaa tekemään pientä kauppalistaa, kerta kylmäsäilytys
löytyy nii aamupalan saa syötyä heti mökillä, niin ei tartte
jotain ravintolaa nälissään etsiä.
Niko on samaa mieltä. Hänestä tuntuu hyvältä, jopa
helpottuneelta. Lisätietojen haku yöpaikasta sai äskeisen
sortumisen poistumaan. Se hajoaminen on nyt haalea muisto vaan. Hän
laittaa soimaan Suomipoppia, asettaa puhelimensa navigointitilaan
ja niin matka etenee yöpaikkaa kohden. Maisemia katsellen,
ohjeita seuraten.
8.0
PUOLANKA, LEIRINTÄALUE
Kaunista hetkeä elämässä.
Päästyään Puolangalle, he kävivät ensin kaupassa ostamassa
makkaraa, pari pulloa vissyä sekä limsaa kasipakin.
Tämän jälkeen he ajoivat perille.
Ensiksi Markus haki mökin avaimen alueen toimistosta ja sitten
he jatkoivat oman leirimökkinsä luokse, jonne he asettuivat. Mökin
varustukseen kuuluu kerrossänky, pöytä tuoleineen, pieni jääkaappi
ja sähköpatteri.
Markus ensityökseen vaihtaa sen Viitasaarelta ostetun prepaidin
puhelimeensa hymyillen. Vastaamattomat puhelut olivat auttaneet
muistamaan Viitasaaren ostokset.
Nyt ainakin saa olla vähän aikaa Elinalta rauhassa. Hän antaa
Nikolle liittymänsä numeron ja sen jälkeen he lähtevät
tutustumaan alueeseen paremmin.
Vessat suihkuineen löytyvät uudehkosta rakennuksesta. Sen seinällä
sijaitsee paikan opaskartta, josta nopeasti opitaan
makkaranpaistopaikan sijainti sekä se - että rannan soutuvenettä
voi lainata vapaasti.
Illan toimintasuunnitelma on valmis. Ensin voisi käydä
suihkussa, sitten grillataan makkarat ja sen jälkeen - jos vene
on vapaana - lähdetään soutelemaan pieni lenkki.
He käyvät suihkun jälkeen mökillään hakemassa ne makkarat,
juomaksi se kasipäkki Jaffaa. Ne kulkevat grillikodalle
muovikassissa. Aterioinnin jälkeen miehet lähtevät soutelemaan
Puolanka-järvelle sillä vapaasti lainattavalla olevalla
soutuveneellä. Markus soutaa ja Niko nauttii olostaan. Eipä sitä
aikoihin ollutkaan tullu oltua soutuveneessä.
Luonto näyttää parhaat puolensa, joutsenparikin seuraa heitä
hetken aikaa ja sitten ne lähtevät metelillä lentoon. Kuten
laulujoutsenilla on tapana, ottaa pitkä nousukiihdytys siipien
lyödessä veden pintaa.
Puolen tunnin kierroksen jälkeen he rantautuvat sinne - mistä lähtivätkin,
laittavat veneen takaisin paikoilleen ja jäävät rantaan
istumaan, uimarannan reunalle, puiden alle. Matkakassissa on vielä
yhdet limsat mieheen. Aurinko paistaa matalalla ja vastarantaa
hohtaa kellertävänä sen valossa. Muiden ihmisten ilakointi
kuuluu, siellä ollaan uimassa ja pidetään hauskaa.
Nikolla on hyvä mieli, tämä ilta muistuttaa hyvin kauan
tapahtunutta iltaa Jyväskylän Viitaniemessä. Etelään kun oli
ilmestynyt joku sadekuuro ja sen aiheuttama sateenkaari näkyi
kirkkaana. Samanlainen oli ollut sinä iltanakin Jyväskylän
keskustan yllä. Miestä hymyilyttää, sillä muisto on mukavan
katkeran lämpöinen eikä sen tajuntaan palauttaminen ei aiheuta
ahdistusta - mies ei ole ollut koskaan ennen Puolangalla, joten
uusi kokemus auttaa sen torjumisessa.
"Make, mul on nyt hyvä olla. Jopa niin hyvä, et ei tee
pahaa muistella yhtä iltaa siellä Tuomiojärven rannalla.. Kato,
kun tää ilta kun on juuri samankaltainen kun silloin kauan
sitten Jyväskylässä Tuomiojärven rannalla, Viitaniemessä.
Siis se kerta kun siellä oltiin me ja Ellu sen Mikan kanssa."
Markus naurahtaa ja on mukana heti jutussa.
"Ai nii se kerta. Joo.. Se oli kyl aika hauska ilta!"
Kyseinen ilta oli ollut se - kun Markus tapasi Elinan ensimmäistä
kertaa. He alkoivat jälleen käymään asiaa läpi.
8.1
KUINKA MARKUS TAPASI ELINAN
Miten kaikki (tuska) alkoi..
Tuolloin vuosi oli ollut 1995 ja elettiin heinäkuun loppua.
Tuolloin Niko vietti viimeistä kuukauttaan Haukkalassa ja oli
onnellinen saamastaan opiskelupaikasta.
Elämä näytti hymyilevän pikkuhiljaa helvetillisten vuosien jälkeen.
Tämän odotetun elämänmuutoksen sekä Nikon sillä viikolla
olleen 18 vuotis. Syntymäpäivän vuoksi - oli suunniteltu
illanviettoa kaupungilla Markuksen kanssa,
Ajatuksissa oli siis juhlia tulevana viikonloppuna vaikka
Viitaniemen puistossa. Timokin olisi tervetullut mukaan. Tämä
olisi tahtonutkin liittyä seuraan, mutta Elina oli saanut vihiä
suunnitelmasta ollessaan "muka vahingossa" lähellä
puhelinhuonetta Nikon puhuessa Markuksen kanssa asiasta.
Tyttö tietenkin tahtoi mukaan ja tällä ei kannattanut sanoa
vastaan. Siitä ennenkin oli tavaraa hajonnut. Kerrankin Elina
oli tulistunut ja käynyt toisen potilaan kimppuun sillä
seuraamuksella että tilassa ollut lattiavalaisin oli kaatunut ja
hajottanut ikkunan. Se kuitattiin vahinkona ja Elina oli
pelotellut sen toisen potilaan olemaan hiljaa.
Miksi sitten Timoa ahdisti Elinan mukaan lähtö? He olivat
olleet pari edellisenä vuotena, mutta tyttö oli pettänyt Timoa.
Poika oli ahdistunut asiasta niin paljon, että potilas Lakanmaa
oli katsottu hyväksi ottaa suljetulle osastolle pariksi viikoksi,
jotta Timo pystyisi paremmin pääsemään erosta yli. Nyt kun
siitä oli kulunut jo vuosi, niin potilas Lakanmaa kyllä sieti
Elinaa - muttei tahtonut viettää ymmärrettävistä syistä
aikaa tämän kanssa. Lisäksi nainen toisi poikaystävänsä,
Mikan, mukaan viikonlopun rientoon.
Niko ymmärsi asian, Timo lähtisi kotilomalle tuona
viikonloppuna - joten asia sai olla niin. Lisäksi Mikan
osallistumien kävi kyllä. Tähän Niko on tutustunut sairaalan
työkeskuksessa, eli oli tuttu. Mika puolestaan on tutustunut
Elinaan päiväsairaalan puolella. Työkeskuksen porukka kun kävi
syömässä tien toisella puolella olevassa kartanossa, jossa
kyseinen päiväsairaala oli - niin siten Mika oli joutunut
Elinan kynsiin.
Tuli se lauantai, jolloin Niko on tullut Mikan ja Elinan kanssa
Haukkalasta bussilla kaupungin keskustaan - jossa olivat
tavanneet sitten Markuksen. Suunnitelman mukaan he olivat käyneet
ostamassa juomaa mukaan ja lähteneet uimarannalle. Niko oli
heistä se ainoa jo täysikäinen, joten mukana on ollut myös
alkoholijuomia.
Elina vilkuili ja kosketteli Markusta matkalla Viitaniemeen,
kuten leikillään. Mikaa se ei ensin haitannut, tyttö kun oli
luonnoltaankin vilkas ja flirttaileva. Tavallisesti Mika hyväksyi
naisensa käytöksen - mutta nyt se alkanut ärsyttämään.
Elina kun alkoi koskettelemaan Markusta liikaa. Riidan jyviä
alkoi satelemaan.
Illan saatossa Mikalle ja Elinalle tuli se riita ja ero. Mika
poistui paikalta - jolloin nainen oli iskenyt silmänsä
Markukseen toden teolla. Tämä oli jo ihastunut tyttöön, eikä
kuunnellut Nikon varoitteluja - nainen saattoi olla
mustasukkainen ja tarrautuja. Nätti päältä, ruma sisältä.
Se ilta loppui siihen, että Niko lähti kyllästyneenä
seuraamaan kun Markus vain lipui syvemmälle Elinan lumoihin.
Tämä kun oli mulkoillut Nikoa sillä silmällä, että mies
ajatteli lähteä paikalta jättäen Markuksen Elinan kanssa
kahdestaan. Kärsiköön seurauksista, kerta järkipuhe ei
auttanut.
Seuraavan kerran Niko näkikin Markusta vasta seuraavana päivänä,
tämän tuodessa Elinaa takaisin Haukkalaan. Tyttö oli onnessaan,
nyt hän ja Markus olisivat pari. Niko tyytyi vain onnittelemaan
asiasta, kyllähän hän oli varoitukset jo sanonut. Mitäpä
niitä jankuttamaan.
8.2
KOETTELUSTEN YÖ
Painajaiset perustuvat tositapahtumiin.
Muistelut ovat nyt lopussa, Niko toteaa viisaan oloisena:
"Niin, että älä sano - ettenkö mä varoittanut sua
silloin."
Markus naurahtaa. Tää asia oli niin totta kun vain voi olla.
"Niko, olis mun silloin pitäny sua kuunnella. Ollaan
tunnettu sen 35 vuotta ja se oli se sun kaikkein paras neuvo
mulle ikinä, mutten kuunellu. Mut minkäs voi, oltiin nuoria ja
olihan se Elina jo sillon aika hyvän näköinen ja se veti
puoleensa."
"No sen mä kyllä myönnän - Olihan sillä Ellulla jo
silloin muodot kunnossa ja se sen ikäisiä poikia veti puoleensa..
Eiks se meitä oo pari vuotta nuorempi? En yhtään muista.."
"Ei ihan kahta vuotta, se on tammikuussa 1978 syntyneitä."
"Ai niin.. Se ikähomma. Mut, joo.. Make. Mä Ite varoin sitä
enemmän sen jälkeen kun se Mika sitten oli kertonut asioita.
Ettei kannata sen kanssa alkaa - että sen rannan tapahtumat
olivat ennalta arvattavissa. Tiesin kyllä muutenkin varoa, mitä
mä olin nähnyt ja kuullut kun olin seurannut sen naisen elämää
siellä asuntolas.
Tiesin, että se nainen on oikeesti hullu. Mitä se sille
Timollekin silloin teki, tiedät sen.. Mikahan ei sen jälkeen
kestänyt Jyväskylää, vaan hakeutui opiskelemaan Ouluun ja
sinne jäi."
Markus nyökkää hymyillen, miestä huvittaa koko asia, että
miten hänestä ja Timosta sitten kaikesta huolimatta tuli ystävät.
Mikaakin satunnaisesti näkee kun hän käy käymäs Jyväskylässä.
Vaikka mitä Markus on saanut kärsiä Elinan vuoksi, niin se
ensitapaamisen muistelu aina hymyillyttää.
"Joo.. Niko. Oot kyl helvetin oikees tos. Mä olin kyl
kiimas silloin ja se tie vei.
Mut nyt.. Onneks nyt voi hetken olla siltä akalta rauhas - ja
kaikelta siltä. Mukava ilta vaan tämäkin. Olihan tota episodia
kiva muistella, vai..?"
"Totta. Joo. Ei se nyt niin mua haitannu kelata niitä
muistoja. En mä oo vissiin, Make, muistanut kertoa - että mitä
kauemmaksi on päästy Jyväskylästä - niin niit mun ihmeen
takautumia ei oo tullu. Niinku se, kun tungin sen levyn väärin
päin soittimeen."
"Hyvä kuulla. Sä oot ollu kyllä enemmän tilanteissa
mukana."
"Joo. Välimatka tekee ihmeitä.. Mut kas.. vau. katsos,
Lahtinen, tuonnepäin. Aikas nättejä naisia ton puun alla. Jos
mennään yrittämään iskeä sulle uus emäntä, jos se
sattuisi oleen toisenlainen hullu kun Ellu - et saisit elämääs
vähän kuten kivaa vaihtelua?"
Nikon kommentti saa Markuksen kovaääniseen hörönauruun.
Kyseisten naistenkin päät kääntyvät heitä päin ja miehiä
alkaa nolottaa, joten he siirtyvät mökilleen poiketen matkalla
alueen yhteisvessoissa.
Päivä on alkanut kumpaakin väsyttämään, joten on aika sopia
nukkumajärjestelyistä.
Hakanen ottaa kerrossängystä sen alapunkan ja Lahtinen kiipeää
ylös.
Kuuluu vielä hyvän yön toivotukset ja sitten alkaa hiljaisuus.
Kiva ilta on päättynyt.
Niko kuuntelee ääniä avoimesta tuuletusikkunasta, liikenne
pauhaa ajoittain, joka vielä ilakoi muualla ja linnut laulelevat.
Huonekaveri tuntuu olevan jo nukahtanut hiljaisuudesta päätellen.
Huomenna on se päivä, jolloin viimein näkisi sen
hoitolaitoksen. Nikoa alkaa vähän asia jännittää.
Siellä olisi potilashotellimajoitus, se ei olisi kuten
samanlainen hoitolaitos - silloin vuosia sitten. Kun sellaisessa
on ollut, niin kokee toisinaan himmeitä ja vaimeita oloja jos
vaikka joutuu olemaan sairaalassa tai sitten kuten kuntouttavassa
työtoiminnassa, heikommassa asemassa muihin nähden.
Jälkimmäisen muistelu saa miehessä pienet vihat taas päälle,
niin hän oli tarkoittanutkin että saisi ajatukset selviksi.
Hän kääntää kylkeään ja hymyilee. Olihan siitä helvetistä
jotain hyötyä. Viha saa ahdistukset pois päältä. Mies
keskittyy tämän jälkeen kuuntelemaan ääniä ikkunasta, väsymys
alkaa tuntua aaltoina ja ne varjot alkaa piinata miestä. Jälleen.
Tätä oli jatkunut jo vuosia. Toisinaan, nykyään aina kun oli
menossa nukkumaan ja on hetki ennen unen tuloa, alkaa nähdä
kuten kasvoja - joiden tahti vain kiihtyy ja samalla tietää,
ettei asialle voi yhtään mitään.
Niitä vain ilmestyy tajuntaan:
Kasvoja. Jonossa kasvojen kuvia diaesityksenä, jota ei voi itse
hallita.
Samalla peläten että silmien eteen tulee jotain pelottavaa.
Tulee sellainen olo: Kohta tulee pelottavaa silmien eteen, eikä
tilanteelle ei itse voi mitään.
Vihan tunteet ovat kadonneet, ei siis ole sitä estoa nyt päällä.
Kasvot vain muodostuvat silmien eteen.
Diaesityksenä.
Sitten tulee se kasvo, jota olet pelännyt.
Jotain menneisyydestä,
joka on ollut kauan alitajunnan vankina.
Mutta nyt se paistaa selvänä.
Ulkoa tulevat äänet vaimenevat muuttuakseen tilanteen ääniksi.
Hän on edessäsi.
Ulkomaalainen mies.
Ruskeat kaapit.
Viha
elämää
kohtaan.
Olet äänessä.
Se Irakilainen mies, Ahmed -
ottaa sulta sen
leipäveitsen pois
keittiössä, jossa on kaksi liettä
sekä ne ruskeat kaapit.
Tämä on sen jälkeen, kun
olet uhannut viiltää itseäsi sillä.
Sen jälkeen hänen naisystävänsä halaa
sinua.
Lohdutukseksi, olet alkanut nyyhkimään.
Pelästyit itseäsi.
Ahmed ei tykkää asiasta. Hän repii sinut
irti naisestaan. Puristaa kädestäsi. Sinä irrotat sen
otteen iskemällä hänen kättään nyrkillä ja poistut keittiöstä,
jonne jätät heidät riitelemään.
18 vuotias, melkein kaksi metriä pitkä mies on säikähtänyt
tilannetta keinuu ja ulvoo itkuaan suu luonnottoman suurena
biljardipöydän vieressä lattialla, yleisessä tilassa keittiön
vieressä. En mä täällä taas tahdo olla! Joku ryntää
puhelimeen soittamaan suljetun osaston henkilökuntaa apuun.
Huutoja kuuluu keittiöstä.
Tila muuttuu omaksi huoneeksesi, muttei tällä kertaa et ole
yksin.
Tämä ei ole nyt turvallinen paikka, sillä se lihava tyttö on
päässyt jotenkin huoneeseesi ja käy hyväilemään sua pakolla.
Et pääse irti naisen otteesta,
huudat ja auki jääneestä ovesta tulee Timo auttamaan. Hän saa
tytön pois päältäsi, joku Timon jälkeen sisään tullut
saattaa tämän naisen pois huoneesta ja laittaa oven kiinni perässään.
Itkua ja lohduttamista. Tulee pimeys. Jotenkin tunnut olevasi
yksin. Sitten kuulet herätyskellon piipityksen, suljet hälytyksen
ja avaat silmäsi. Näet neliön muotoisen kattovalosi syttyvän
loistamaan.
Säikähdät.
Ne ovat tulleet sisään kun nukuit liian kauan.
Hoitsut.
Hoitajat hätistelevät sinut pois sängystä sillä - että
sinulle annetaan viisi minuuttia aikaa pukeutua
ja tulla ulos yleisiin tiloihin.
Kaikki on todentuntuista.
Se on suuri tila.
Ensin ovestasi suoraan vasemmalla on kaappeja, sitten edessä on
sohvaryhmä ja Salora väritelkka.
Oikealla on suuri puusermi jonka toisella puolella on se
biljardipöytä.
Sen takana on pyöreä pöytä,
viherkasveja ja suuret ikkunat. Seinällä on seinävaate, josta
saa sen kääntämällä esiin negatiivisen kuvan.
Siitä heti oikealla on keittiön ovi, siellä ovat kaksi hellaa,
ruskeat kaapit. Ruokapöytä on kapean, keittiön käytävämäisessä
ulokkeessa.
Sitä tilaa valaisevat ylhäällä katonrajassa oleva pieni
ikkunarivistö.
Tilan katto on vino ja se viettää tielle päin.
Suuren tilan seinillä on potilashuoneet.
Eteläpuolisemmat ovat varustettu oven päällä olevilla sisäikkunoilla.
Sitten on pitkä, ikkunoiden reunustava käytävä, jolta ovi
ulos terassille.
Käytävän päässä on hoitajien huoneet - ja lukittu lääkevarasto.
Olette testanneet ovea. Laittaa ne sen aina lukkoon.
Vitsailette aina, että jos tahtois yliannoksen,
niin se pitäis hamstrata omistaan.
Kun ne mömmöt jaetaan iltaisin huoneisiin, niin se olis helppoa.
Aina kello kahdeksan jälkeen illalla arkena.
Muuttuu liian todeksi se vitsi myöhäisiltaisin.
Huoneeni roskakori kertoisi sen, jos se tutkittaisiin.
Niitä ei tutkita.
Käytävä kääntyy hoitajien toimiston
edestä oikealle,
osaston pääovelle - avaat sen.
Ovikello oli soinut,
sisään ryntää ulkomaalainen mies
- Somali -
joka menee englanniksi
huutaen erään oven luo ja
alkaa hakata sitä.
Uhkaa tappaa sisällä olevan
naisystävänsä, potilas hänkin.
Sait nyrkistä.
Kun avasi ulko-oven.
itket.
Hoitajat tulevat,
patistavat sinut
huoneeseesi ja
ottavat häiriön haltuunsa.
Tilanne muuttuu illaksi,
hoitajat ovat lähteneet ja
muut potilaat alkavat
imitoimaan heitä.
Sekä nauramaan ulvontaa suut
epäluonnollisen suurina.
Joku saa kohtauksen ja on paettava
taas huoneeseensa.
Ovea ei saa avata kun se yksi siellä aina
koputtelee kaikkien huoneita.
Se voi tehdä pahaa, se on vainoharhainen lääkityksen alla.
Joku aina soittaa hälytyksen
ja suljetun osaston
hoitajat tulevat käymään viemään
apua haluamattoman pois.
Ääniä, pahoja ääniä.
Osasto hiljenee.
Osa itkee huoneissaan, sinäkin.
Toiset jatkavat riemuaan, kunnes ottavat lääkkeensä.
Odotat että osasto on täysin hiljainen, silloin siirryt
rakennuksen
alakertaan. Sillä sinä et ottanut lääkkeitä, et halua mömmöjä
- ne sekoittaa pään liikaa.
Sinulle annettiin ne. Luullen, että otat ne.
Et tahdo lääkkeitä, murskasit ne taas roskikseesi.
Menet hiljaa alakertaan.
Siellä on pitkä käytävä, jonka varrella ovat sauna,
pyykkitupa ja kuivaushuone.
On siellä myös iso muu tila, jossa on pingispöytä ja vanha
jukeboksi.
Menet televisiohuoneeseen
kuuntelemaan hiljaa musiikkia. Jotta tulisi parempi olo. Huoneen
oveen aletaan hakata ja hoitajat tulevat omilla avaimillaan sisään.
Sun pitäis olla jo nukkumassa! Et siis ole ottanut unilääkkeitä!
Sinua viedään pois, alempana mäellä on se suljettu osasto.
Uhataan että sinut siirretään pysyvästi sinne, jos et ota lääkkeitäsi.
Lupaat ottaa ne tästä lähtien, ei tartte tulla vahtimaan.
Et tahdo olla mukana nyt tässä toiminnassa, mutta sinun on
oltava mukana.
Sinut pakotetaan ottamaan
vahvemmat lääkkeet.
Toinen mieshoitaja ottaa sinua takaa kiinni ja toinen avaa suusi
avauspihdeillä ja tunkee suuhusi nestemäisen lääkkeen.
Putoat sumuun, onko yö vai päivä?
Mikä minun nimeni oli? Ja missä vessa on?
Tuttu asuntolaosasto on vieras.
Pelkoa. Et tunne ketään,
vaikka olet heidän
kanssaan monta
iltaa viettänyt
ja nauranut.
Olet taantunut.
Sumu selkenee. Tulee ilta, Keittiössä mustahiuksinen tyttö
kaataa läikäyttää maitonsa pöydälle ja kuivattuaan sen
pyyhkeeseen - puristaa ne maidot toisen potilaan päälle siitä
rievusta.
Huutonaurua. Pelottavaa huutonaurua. Sama ilta. Sinun
naapurihuoneessa asuva potilastoveri sanoo teille ennen
poistumistaan huoneeseensa: Hyvää yötä lapset, isä
menee ja tappaa itsensä."
Naurua. Hyvä heitto. Menet nukkumaan herätäksesi ambulanssin
valoihin, ne vilkkuvat ikkunasi takana.
Oven takaa kuuluu huutoja ja käskyjä muille potilaille pysyä
huoneissaan. Henkilökunta käy ovet läpi ja lukitsee ne, jotka
eivät ole lukossa.
Sinunkin oveen koputetaan ja kokeillaan kahvaa.
Pidät aina ovesi lukossa. Se on pidettävä lukossa. Opit täällä
sen kerrasta.
Yleistä hälinää ja pelottavia kolauksia kuuluu oven takaa.
Huutoja, ulvontaa ja tavaraa hajoaa. Joku toinen on saanut
kohtauksen, sitä yritetään äänistä päätellen saada kiinni.
Ovien kahvoja kokeillaan taas, sinunkin oveasi.
Piiloudut sänkysi alle.
Äkkiä on hiljaista, avaat oven - sen takana ei enää
ole mitään, ei ketään. Ovi aukeaa tyhjyyteen.
Pelkkää pimeyttä jonka keskeltä kuuluu isäsi nuhteleva ääni.
Tilanne selkenee ja valkaistuu,
olette saunassa, paremminkin vilvoittelemassa ja isäsi haukkuu
sinut pystyyn.
"Ei susta, poika mitään koskaan tule. Et opi mitään, ja
sua pitää vielä siellä hullujenhuoneellakin käyttää!"
Häpeää, olet lukossa. Et pysty puolustautumaan mitenkään.
Tulee taas pimeä, isäsi antaa sulle tukkapöllyä.
Tilanne räjähtää pimeäksi - koostuakseen
siihen hetkeen, jolloin..
Katsot.
Keittiön.
Loistelampun.
Valossa.
Kyynelten.
Läpi.
Leipäveistä.
Ranteesi.
Yläpuolella.
Tämä on sen
asunto-osaston keittiö.
Torstai.
Seinäkalenterissa lukee:
Tammikuu 1994
Mikroaaltouunin kello näyttää aikaa 23:34
Katsot sitä näyttöä, siinä vilkkuvaa kaksoispistettä. Vihreät
numerot vaihtuvat.
23:35, 23:36 ja 23:38
On hiljaista, ainoa ääni on
hiljainen itkusi. Ajattelet:
Nyt tai ei koskaan.
Viileä terä alkaa osua rannettasi vasten.
Kuulet oven avautuvan yhteisessä tilassa, joku on tulossa
hakemaan itselleen kahvia. Vasta nyt huomaat keittimessä olevan
virrat päällä.
Tiputat veitsen ja se kolahtaa lattialle. Joku seisoo ovella -
nostat veitsen,
laitat sen nopeasti takaisin laatikkoon ja vastaat kyselevään
katseeseen..
"liukas veitsi"
Poistut huoneeseesi. Istut alas ja avaat silmäsi.
Katsot ohi menevää maisemaa. Kuulet huudon, tarkoitettu sinulle:
"Toi on niitä Haukkalan hulluja! Painu, hullu takas tai me
tapetaan sut!"
Takaa iskeytyy nyrkki vasempaan korvaasi. Poistut paikaltasi ja
menet bussin eteen istumaan. Pelkäät, painat stop nappia
ja poistut autosta. Kiusaajat tulevat perässäsi, linja-auto lähtee
ja sinua
osoitetaan pyssyllä.
Huudat.
Ase laukeaa
Tilanne katoaa,
sinua tuupitaan.
8.3 YÖKAUHUJEN TOINEN OTOS
Markuksen sielunelämä
"Nii, Make? Sopiko et mä otan ton alapunkan kun tiiät
ettei mun pää korkeita paikkoja oikein kestä. En sais nukuttua
ylhääl"
"Käy. Mulle ihan sama missä makaan. Taidan nukahtaa heti
kun pää osuu tyynyyn."
"Kiitti."
Markus kapuaa ylös ja asettautuu maate. Niko kuuluu tekevän
samoin. Kuuluu vielä hyvän yön toivotukset. Peti on mukava ja
mökin lämpötila on tuuletusikkunan ansiosta sopiva. Markus on
hyvillään, tää ilta oli mukava. Päässään hänellä alkaa
ajatukset laukkaamaan.
Niko oli tänään samanlainen kun ennen sairastumistaan, vai
uusi nainen minulle pitäisi napata. Voisihan se olla erilaisempi
hullu se tummahiuksinen, joka oli siinä. Hullu kai sitä itse
olikin silloin aikaa sitten. Hauska heitto Hakaselta. Aivan kun
joskus ennen. Aivan. Ennen kun elämä muuttui. Tämä ilta oli
kuten ennen.
Kuten ennen.
Markus hymyilee, Niko on tärkeä ystävä ja hyvä että vielä
hengissä. Säikähdyksiä on ollut lähivuoden aikana jo liikaa.
Markukselle tulee pelko ja hän kuuntelee miten Niko liikkuu sängyssään.
Tämä käänsi vain kylkeä, ei ole varmaankaan lähdössä yöhön
häviämään. Markus hymähtää hiljaa ajatuksiaan ja alkaa
kuuntelemaan äänimaisemaa, mitä tuuletusikkuna tarjoaa. Joku
ilakoi vielä, satunnaista liikennettä menee ohi ja linnut
laulaa. Mies rauhoittaa itsensä toteamalla, että Kaikki on
hyvin.
Sanat kaikuvat mielessä vaivuttaen syvemmälle ja syvemmälle,
niitä säestää ikkunasta kuuluva äänimaisema. Väsymys tulee
aaltoina ja kerta kerralta ulkoilman sinfonian vaimenee.
Hiljaisuus ja tunnet putoamisen rauhoittavaa tunnetta. Musiikkia
aikaa kuulumaan yleisen hälinän keskellä. Olet mukana
keskustelussa.
"Missähän se viipyy?"
"Oota, mä pyydän Leenan tänne"
"Mitäs tänne sais nyt olla?"
"Kaksi kaljaa ja yks lonkero ja muuten.. ootko nähny sit
yhtä meiän pöyäst ku se lähti joku aika sit hakee lisää
juomista?"
"Nii se.. Mä näin kun se lähti joku aika sitten pois."
"Ei helvetissä. Sori, meidän on mentävä sen perään. Nää
jää tähän."
Baari muuttuu tunnistamattomaksi kasvottomien ihmishahmojen näyttelyksi.
Juoksen ulos kadulle ja huutelen Nikoa. Näen hänet
kadunkulmassa, hän hymyilee.
"Anteeksi."
On ainoa sana, ennen kuin linja-auto törmää Nikoon. Hahmot
saavuttavat minut ja tunnen heidän ottavan osaa. Kirkonkellot lyövät
hiljasta tahtiaan. Tämä on elämäsi raskain kantamus, ystäväsi
arkku. Syyttävät katseet vainoavat sinua siunaustilaisuuden jälkeen
kaikkien lähdettyä ja jätettyä sinut yksin puku päällä
sateeseen seisomaan.
Niko kaivautuu ulos kukkaseppeleiden läpi, ainakin sinusta
tuntuu siltä.
"Lahtine. Yritit parhaas, muttet sä mua pystyny sittenkään
pelastaan. Ei mulla oo vastausta kysymyksiisi. Mä en vain vissii
jaksanu enää. Ne kutsuu mua tonne takas, piä mun äidistä ja
siskosta huoli, kuulu niitten elämään. No hei sitte."
Kukkalaitteet liikkuvat takaisin paikoilleen ja lysähdät maahan
polvillesi itkemään. Surusi äänet hukkuvat sateen kohinaan.
Lehtien kahinaa, tuuli tuoksuu keväältä. Tunnet jonkun käden
pitelevän sinua kädestä. Avaat silmäsi. Maisema on katu.
Tummatukkainen nainen pitää sinua kädestä ja kertoo
rakastavansa sua. Kyselee kihloista. Katu on Jyväskylää
muistuttavassa kaupungissa. Kihlat?
Kyllä.
Rakennuksien julkisivut näyttävät sulavan, puut ovat epämääräisen
muotoisia vihreitä möhkäleitä, autot samaten. On vain te
kaksi onnellista, ostit metalliympyrät sormien painoksi.
Lennätte, lähdette lentämään kaupungin kattojen yllä.
Laskeudutte 5 kerroksen asuntoonne ja vuoden kuluttua pidät
sylissäsi lastasi. Se on poika. Istutte olohuoneessanne, sinä
ja Nainen, vaimosi
Nainen kysyy:
"Markus, mikä laitetaan lapselle nimeksi?"
"Laitetaanko Niko? Mä tykkäsisin, Nainen - sä tiedät
miksi."
Nainen hymyilee ja valuttaa kyyneleen. Nikon peijaisista on puoli
vuotta.
"Se on hyvä, mä tiedän että sulla on Nikoa ikävä."
"Totta. Se oli mun paras ystävä kuten tiedät."
"Niin.. Tanja-täti tykkää kun tämä pikku vesseli kantaa
edesmenneen pikkuveljensä nimeä."
"kaunis ajatus sinulta"
Samassa parvekkeelle kiipeää Elina, Nainen huutaa kuka toi on
ja syöksyy tulijan kimppuun. Sinä suojelet vauvaa, Elinan heittäessä
Naisen parvekkeelta alas.
Et pysty liikkumaan.
"SÄ ET TOTA ANTSAITSE!" Elina huutaa, tarttuu lapseesi
ja heittää sen päin seinää. Lapsi särkyy palasiksi. Yrität
liikkua, onnistumatta. Elina tulee luoksesi ja suutelee sinua.
"NYT VOIDAAN OLLA TAAS YHDESSÄ KUN SULLA EI ENÄÄ OLE
MUITA, RAKASTAN SINUA."
"Kiitos mielipiteestäsi, mutta tässä on mun vastaus."
Nyt liikut ja lyöt Elinaa - jolloin hän hajoaa siruiksi. Elinan
sirut yhtyvät pikku-Nikon palasiin ja ne sirpaleet repivät
tilan rikki hajalle.
Jää mustaa, tuulista pimeää. Jostain kuuluu puhetta. Se on
sinulle osoitettua. Täällä vaan ei näe mitään.
"Hei kuule, Lahtine! Kuuleks mua? vastaa nyt hemmetti
soikoon.."
"Niko? Missä olet?"
Ääni voimistuu ja se kaikuu kuten pitkässä käytävässä.
"Lahtine. Mä oon täällä jossakin. Piti sanoo vaa sulle,
et toi oli iha paska homma mitä sulle kävi. Lahtine - mä pyyän
anteeks etten itseäni enää kestänyt ja jouduit mun arkkua
kantaan. Ei ollut tarkotus. Täs vaa vähä kute kävi näi. Mä
näin täällä sun syntymättömiä lapsiasi. Ne lähettivät
kiitoksia siitä, ettet valinnut Elinaa niiden äidiksi. Mun pitää
mennä nyt, mä lähetän sulle apua."
Tuuli voimistuu ja jotain putoaa otsasi päälle, se oli koivun
lehti. Avaat silmäsi ja näet puiden runkojen kurkottavan kohden
taivasta, jonka valaisee kellertäväksi kaupungin valot. Tää
on metsää. Käyt istumaan puuta vasten. Sormessasi on vielä
sormus.
Nopeasti vaihtui asema perheenisän roolista itkuiseksi
risaiseksi mieheksi raaputtamassa ranteitaan verille yöllä
sateessa metsässä. Puukko painaa rannetta ja samassa pieni käsi
tarttuu siihen käsivarteen. Katsot ja näet seisovan, itkevän
vauvan. Tämä sanoo sinulle:
"Isi, älä tee sitä. Et saisi minua"
"Koska mä muka sut saisin? Tiedätkö mistä löysin äitisi?"
"En tiedä. Tiedän vain, että älä tapa hyvää isää -
itseäsi. Pyydän. Isi, laita puukko pois."
Isi, laita puukko pois. Isi, laita puukko pois. Isi. Isi, herää!
Pienet kädet tuuppivat sinua hereille, avaat silmät ja suljet
Unelman syliisi. Pieni tyttäresi aina herättää sut näin
sunnuntaiaamuisin, et te kattelisitte aamun piirretyt
televisiosta. Mutta vasta aamupalan jälkeen. Nouset keittämään
puuroa ja sen jälkeen avaat television.
Lastenohjelman äänet herättävät Elinan.
"VOISKO SITÄ HELVETIN TOOSAA SAADA HILJEMMALLE! JOKU HALUIS
NUKKUA!"
"Ole hiljaa!"
Ainoat äänet tuon jälkeen ovat lastenohjelman laulu ja Unelman
nauru. Kumpikin loppuu rautakuulan osuttua television ruutuun. Säikähtänyt
pikkutyttö hakee sinusta turvaa.
Unelman pää muuttuu apinan kasvoiksi ja tyttö muistuttaa
alavartaloltaan rottaa.
Elina pyytää anteeksi ja katoaa ilmaan. Kulissi vaihtuu
leikkipuistoksi. Unelmalla on hauskaa.
"Hei kundi. Minä hittoo sä oikein ulkoilutat? Toihan on
joku hiton rotta-apina?"
"Anteeksi, mutta tää on mun lapsi!"
"Mee kuitenkin täältä pois ton kans, mun lapset pelkää."
Otat tilannetta säikähtäneen Unelman syliisi. Hän on enää
vain kuihtunut riepu, mutta niin rakas.. Sun oma lapsi, suuret
silmät, torahampaat ja häntä. Sun ja Elinan rakkauden tulos.
Kuihtuva rääpäle sylissäsi. Tämä avaa suuret silmänsä ja
kertoo
"Isä, mä rakastan sua."
Lokkeja. Taivaalla on lokkeja. Niiden rääyntä on todellista.
Markus havahtuu hereille. Mökki, Puolanka. Ei lasta. Se oli vain
unta. Mies alkaa itkemään tajuttuaan toden. Unelma tuntuu vielä
käsissä, sitten se katoaa ja tyyny kastuu kyyneleistä miehen
ajatellessa, että sanoisipa joku muakin isäksi.
Markus kuulee Nikon näkevän jälleen painajaista. Hän pakottaa
itsensä taas ehjäksi, kohta pitäsi varmaan taas tukea ystävää.
Mies nousee ja kiipeää alas, nappaa vissyn jääkaapista ja
siirtyy mökin terassille istumaan. Aamun raikkaus selventää pään.
Taivas on pilvessä ja ilman täyttää yöllisen sateen raikkaus.
Vettä on tullut lätäköiksi asti.
Mökin sisältä alkaa kuulua huutoa. On aika ottaa ystävän
rooli ja mennä sisään herättämään Niko pahasta
painajaisesta.
"NIKO, NIKO!! HERÄÄ! Kaikki on hyvin!"
"EI SAA AMPUA.. Pyydän.. Älä tee tätä mulle.. älä.. häh.
mitäh?"
"Oot turvassa. Markus tässä, ollaan Puolangalla mökissä.
Tultiin eilen. Niko, herää jo."
Niko nousee istumaan täristen, Markus lohduttaa. Painajainen on
liian selvästi vielä silmien edessä.
"Onko ne ulkona? Onko ne ulkona..? Älä päästä niitä
sisään.."
"Hei, ystävä. Kaikki hyvin.. Iha kaikki. Me ollaan
Puolangalla, tultiin eilen. Muistatko? Niko? Hakane? Minä tässä
- Markus!"
Hetken kuluttua Niko rauhoittuu ja katsoo ulos ikkunasta. On jo
valoisaa, muttei siitä käsitystä kellonajasta saa. Näillä
korkeuksilla kun tähän vuodenaikaan on aina valoisaa.
Korkeuksilla? Aivan.. Paikka, aika ja mökkiympäristön syy
palautuu mieleen.
Niko ajaa loput painajaiskuvat pois mielestään ajattelemalla -
että tosiaan näillä korkeuksilla kotimaata on valoisaa kesällä
aina. Hän havahtuu Markuksen ääneen, toistuvaan kysymykseen.
"Niko, otko kunnossa? Hakanen?! Vastaa!"
Hän katsahtaa Markukseen, ottaa pienen hymyn naamalleen ja
vastaa äskeisten yökauhujen piristämä.
"Juu. kaikki hyvin. Kyllä mä tiedän missä mennään ja
ollaan. Kuule, Make.. Oli vaan aika pahaa unta. Se eilinen
muistelu taisi sittenkin vaikuttaa että kuitenkin se mun
menneisyys taas kummitteli. Tällä kertaa vaan helvetin pahasti.
Vaan mitä kello on? En kai mä herättänyt sua liia aikasin? Näillä
korkeuksilla kun kesällä on aina valoisaa."
"No kello on sen puolen seitsemän aamulla, joten kyl täs
sai nukuttua. Kuuden aikaan mä heräsin huutoosi. Muutoin ite
nukuin iha hyvin."
"Anteeks.. Mut sä tiesit, että näin voi käydä. Timon
luona mulla oli hyvä olla, mehän juteltiin pitkälle yöhön
asioista. Eilen muistot ja haamut pääs tuleen enemmän
tajuntaan. Eilinenkin.. Se tyyppi niiden tarjottimiensa kanssa
laukais yhden pahan muiston ja siitähän mulle silloin tuli se
ahdistuskohtaus. Koko päivän yritin pitää sitä sisälläni,
mut sittenhän se laukes päälle - kun se kiertotie tuli vastaan
ja näin ne ambulanssit."
"Joo. Mä huomasin asian. En vaan viihtinyt kysellä enempää.
Arvasin kyllä. Mut entä nyt olo? Onko parempi?"
Niko tunnistelee oloaan hetken ja sitten vastaa samalla nousten
seisomaan.
"Kyllä. Tää taitaa olla ohitse, sen painajaisrintaman
tais laukaista kun eilen muisteltiin vanhoja. Mutta se tieto, että
tänään pääsen edes katsomaan sitä hoitolaitosta - niin se
auttaa. Vaan pitäis kai sitä jotain aamupalaa keksiä? Pääsisi
jatkaan matkaankin."
Markus nyökkää päättäen itsekseen, että kertoo omista
unistaan sitten joskus Nikolle. Nyt ei ole se hetki. Kello näyttää
tasan seitsemää. Niko pukee repun vaatevarastosta ylle se
kilahtaneen Metallican t-paidan ja farkut. Markus tyytyy samoihin
vaatteisiin, mitä hänellä oli eilen yllään. Sitten he
suuntaavat vessoille.
Palattuaan mökkiinsä, miehet syövät ne kolmioleivät - kaksi
kummallekin. Niillä pärjää ainakin seuraavaan suurempaan
taajamaan saakka. Aterioinnin jälkeen he pakkaavat tavaransa ja
siivoavat kämpän.
Kello kahdeksan aikaan he ovat jo alueen toimistossa
palauttamassa avaimia ja vuokrattuja liinavaatteita - ne kun eivät
kuuluneet mökin varustukseen.
Matka voi viimein jatkua. He jättävät camping alueen taakseen
ja päättävät, että noin hienolle leirintäalueelle pitää
joskus palata. Nättiä maisemaa, kuten Niko toteaa.
"No, Niko - siksihän me tälle matkalle lähdettiinkin, että
sä vielä näkisit maailmaa."
"Niin.. "vielä". Kiitos tuosta."
" Kiva sana se vielä. Kuten tässä yhteydes, vai mitä?"
"Joo.. on. Siis jos ne nyt mokaa siellä sen hoidon ja mä
saan siitä jonkun aivosyövän. Sillä otteella, vaikka ite olin
mukana suunnittelussa ja koko idea tuli minulta.. Sekä et
tuhlasin vähän yli viisisataa euroa siihen - nii kiitos,
Lahtinen, reissusta!"
"Eipä kestä!"
Auton täytti nauru, tämä oli taas pitkästä aikaa sitä heidän
vanhaa juttuaan. Risteys tuli vastaan, opasteen ROVANIEMI 237
ilahduttamana - Niko laittoi tällä kertaa rokkia soimaan ja
siten matka eteni hilpeissä tunnelmissa läpi metsämaiseman.
On samaisessa ajoneuvossa menty kerran paljon hiljaisempikin
matka.
8.3
JYVÄSKYLÄ, HARJU
21.5.2016 Kello 13:42
Kaunis alkukesän päivä piti Jyväskylää otteessaan. Tämä
Lauantai sai ihmiset terasseille, puistoihin ja harjulle ottamaan
elämästä ilo irti. Samalla linjalla Markus ja Niko sekä pari
heidän kaveriaankin - Mika ja Ossi, viettivät aikaa puiden
varjossa lähellä Neron portaita.
Taustalla kyti raskas huoli, josta he kaikki tiesivät.
Sitten tuli hetki, jolloin koko muu maailma häipyi jonnekin
kauaksi.
Nikon puhelin soi ja hän vastasi. Tilanne jäätyi siihen
paikkaan. Äsken oli vielä ollut kesää. Nikon ei tarvinnut käyttää
sanoja, ruumiinkielestä Markus ja muut näkivät mitä oli juuri
kuultu. Tämä oli ollut tiedossa, mitä saattaisi kuulla näinä
päivinä.
Nyt se kuultiin.
Veikko, Nikon isä on kuollut juuri Keski-Suomen
keskussairaalassa. Viisi minuuttia sitten. Eilen Niko oli käynyt
katsomassa häntä siskonsa, Tanjan ja äitinsä, Virpin kanssa.
Pahat merkit vaanivat tuolloin jo ilmassa.
Hoitava lääkäri kertoi heille, että Veikolla on enää viikko
elinaikaa. Tuon viikon he päättivät viettää niin normaalisti,
mitä vain pystyivät. Kun hetki koittaisi, sairaalasta
soitettaisiin ja he kokoontuisivat siellä.
Nikon palattua omaan asuntoonsa, josta hän soitti uutisen
Markukselle. Suunnitelmissa tälle viikonlopulle oli ollut
hauskanpitoa, sillä miesten yhteinen kaveri, Ossi, saapuisi Jämsästä
vierailulle. Samalla he olivat sopineen näkevänsä myös Mikaa,
miesten toista vanhaa kaveria. Tämä olisi käymässä Oulusta.
Niko ei halunnut jäädä porukasta pois. Olivathan he
suunnitelleet tapaamista kuukauden ja olisihan tässä kai viikko
aikaa. Eli toimintasuunnitelmasta pidettäisiin kiinni:
Niko tulisi aamupäivällä bussilla Kortepohjasta, tapaisi Mikan
sekä Ossin Vapaudenkadun ja Asemakadun risteyksessä. Siitä he
kävelisivät kolmistaan harjulle jossa Markus odottaisi. Hän
puolestaan tulisi paikalle autollaan, jos ajoneuvolle olisi
tarvetta.
Se toimintasuunnitelma pelasti nyt tilannetta siten, ettei Nikon
yksin tarvinnut olla uutisen saadessaan.
Niko itkee ja Markus halaa tätä lohdutukseksi. Ossi ja Mika
antavat osanottonsa vaikeina. Tällaisessa tilanteessa on hyvin
vaikea toimia oikein.
Lohdutuksien jälkeen Markus ja muut saattavat tärisevän Nikon
autolle. Mika ja Ossi jäivät keskenään, kun Markus lähtee
viemään Nikoa sairaalalle.
Vaan koskaan eivät Jyväskylän kadut ole tuntuneet yhtä
pitkiltä kuin nyt. Autossa ei soi radio, Markus ajaa ja Niko
yrittää pitää itseään kasassa pelkääjänpaikalla.
Kumpikaan ei puhunut mitään. Markus keskittyy ajamiseen ja
muuhun liikenteeseen nyt enemmän kuin koskaan. Matkustaja alkaa
ajautumaan shokkitilaan yrittäessään käsittää mitä
tapahtuu. Kaikki on sumua Nikon silmissä.
He saapuvat sairaalalle. Reitti tapaamispaikalle tuntuu
kilometrien pituiselta. Tanja ja Niko halaavat. Markus esittää
vakavana osanottonsa Nikon äidille. Tämä kiittää ja halaa
Markusta, poikansa hyvää ystävää.
Sisarukset lohduttavat toisiaan ja Markus Virpiä. Vaikeiden
hetkien jälkeen Markus erkani ryhmästä. Niko lupaa olla
yhteydessä, nyt heidän pitää hoitaa asioita sairaalan kanssa.
Sanat tulevat kuten automaattisesti ulos niitä tajuamatta.
Maailmasta on tullut ontto.
Markus palaa autolleen pala kurkussaan. Olihan Nikon isä tullut
hänellekin tutuksi ajan saatoissa, hyviä muistoja alkaa
tulemaan miehen mieleen vainajasta.
Hän menee sisään autoon, lukitsee ovet sisältä ja itkee
hetken rattia vasten. Rauhoituttuaan mies ajaa kotipihaansa,
kulkeutuu asuntoonsa ja suljettuaan ulko-oven istuu sitä vasten.
Muutaman hetken kuluttua hän soittaa Ossille asianaan se - että
jos nähtäisiin ja jatkeittaisiin ulkoilua parin tunnin päästä?
Tänään tarvitsisi juttuseuraa, yksin vaan nyt tahtoi olla pari
tuntia. Tämä kävi heille hyvin.
Puhelun jälkeen Markus jää itkemään lisää. Tulee selväksi,
ettei hänestä ole ulos lähtijäksi enää, joten mies soittaa
kaverinsa luokseen. Aurinko paistaa asunnon ikkunasta sisään,
ulkona se sama sää jatkuu.
Aurinko helottaa sinisellä taivaalla, kuten on tunti sittenkin
tehnyt. Kaunis päivä Jyväskylässä jatkuu. Edelleen ihmisiä
on nauttimassa säästä harjulla ja terasseilla. Maailma elää
kuten ennenkin.
Yhden perheen elämä on vain niiden minuttejen aikana muuttunut.
Sää tosiaan jatkuu samana. Julkinen liikenne kulkee yhä
aikatauluissaan, maailma toimii kuten ennenkin, vaan näyttää
erilaiselta.
Seuraavan kerran Markus kuuli Nikosta seuraavana päivänä.
Hän on nyt äitinsä luona hautajaisiin saakka, joten Niko pyytää
Markusta käymään asunnossaan kuten kastelemassa kukat ja
katsomassa postit. Muuta hän ei oikein osannut sanoa, puhutaan
myöhemmin.
Markukselle tämä tietenkin kävi, avaimen hän hakisi huomenna.
Kyllähän hän nyt tiesi, missä Nikon äiti asui. Palokassa,
kuten tämän siskokin.
Viikon päästä tuosta, Nikon perhe kävi sairaalan kappelissa.
Tuolloin Niko näki elämänsä ensimmäisen kerran kuolleen
ihmisen oikeassa elämässä. Oman isänsä. Se oli kova päätös,
äitinsä vielä sanoi pojalleen - ettei tämän olisi pakko
tulla katsomaan, mutta Niko päätti asian toisin ajatellen -
ettei tulevaisuudessa sitten asia ala kaduttamaan.
9.0
TIE 78, PYSÄKÖINTIPAIKKA,
Aurinkoinen lauantaiaamupäivä kesäkuussa 2018.
Kello on puoli kaksitoista päivällä.
Punainen farmariauto on lepää puiden varjossa. Matkalaiset ovat
saapuneet Puolangalta tänne parissa tunnissa metsämaisemien,
vaarojen ja satunnaisten vesistöjen ohi.
Tämä levähdysalue sijaitsee tien vasemmalla puolella
Rovaniemen suuntaan mentäessä. Se ei ole näkyvissä tieltä,
vaan pieni metsikkö kätkee sen sisäänsä. Parkkipaikan
toiselta puolelta siintää metsän läpi järvi, jonka pinnasta
aurinko heijastuu puiden väleistä tuikkien.
Pysähdyksen syy oli rakkojen tyhjentäminen sekä jaloittelu.
Olihan tässä yhteen putkeen ajettu jo vähän yli kaksi tuntia
ja matkalla viime illalta jääneet vissyvedet on juotu.
Ajoneuvon ovet aukeavat.
Markus menee toisaalle, Niko käy syrjemmällä ja silmäilee
samalla maisemaa ihailen sen rauhallisuutta. Kesäistä luontoa.
Mutta eivät nämä alkukesän linnunlaulut ja seesteinen sää
vie asioita pois mielestä. Olihan sitä ollut hyvä
matkatunnelma Puolangalta lähettyä, ja se jatkui rokkilevyn
loppumisen jälkeenkin. Silloin oli alettu kuuntelemaan vain
radiota ja seuraamaan metsien läpi menevää tietä.
Niko on muistanut matkalla kertoa, että kylläpä se metsä
yhdessä ihmiselämässä ehtii kasvaa. Tätä tietä kun hän
oli vanhempiensa mukana mennyt, kun lapissa oli käyty joskus kesäisin.
Silloin näkyi tieltä kauemmaksi. Samalla hän muisti kertoa
Markukselle otteita niiltä reissuilta, miten äiti luki karttaa
väärin ja sitä sitten naurettiin. Isä oli noilla reissuilla
aina hyvällä tuulella. Ikkunat olivat auki veivattu joten
mukava ilmavirta kävi takapenkillä missä pikku-Niko oli
leikkinyt siskonsa kanssa. Välillä kyllä haisi isän tupakka,
mutta tuuletus toimi kuitenkin.
Ranualla he olivat pitäneet kahvitauon ja sitten jatkaneet
matkaa. Ja nyt he ovat täällä. Tauolla.
Viime yön painajaiset heijastuvat taas Nikon mieleen ja häntä
alkaa asia jälleen surettaa.
Vaikka tässä he olivatkin satojen kilometrejen päässä Jyväskylästä,
taakka on silti mukana. Asiat tulvisivat tajuntaan, jos niille
antaa mahdollisuuden. Maisema muistuttaa Nikoa vanhoista ajoista.
Haukkalan asuntolahuoneensa ikkunastakin hän näki metsikön,
joka oli harvaa puustoa alamäkeen. Kesäiset auringonlaskut näkyivät
niiden läpi siihen huoneeseen. Silloin siellä oli se
rauhallinen hetki. Nikolle tulee hyvä mieli tuosta kauniista
muistosta muutoin niin pahaa painajaista aiheuttaneesta paikasta.
He palaavat auton luokse ja nojaavat ajoneuvoon katsellakseen
vielä maisemia. Niko sylkäisee maahan ja alkaa jutella.
"Make kuule, ne asiat taas alkoivat painaa. Ei niitä pakoon
pääse.. Mä oon antanut niiden vaipua taas sinne alitajuntaan -
mut kyl ne vaan puskee koko ajan tajuntaan. Kuten viime yö.. Sekä..
No sitten se tarjotinjuttu siellä Viitasaarella - laukais
muistoja sieltä mun Haukkalan ajoista. Sen oikeastaan nyt teki
ihan tämä maisema. Harvaa puustoa kuten siellä Haukkalassakin
oli. Tosin nyt nätimmän muiston."
"Joo.. Mä tiedän, ollaan juteltu niistä joskus. Ei tästä
onneksi enää pitkää matkaa ole. Kohtahan tässä ollaan jo
Rovaniemellä, siitä ei ole enää pitkää matkaa perille."
"Ei nii.. Onneksi. Ja kyllä. Arvostan kyllä sitä, et me
jutellaan. Eli jutellaan lisää. Markus - Sä tiedät - että
mul on taas koko kuvio päässä pyörimässä. Vaan me ollaan
tien päällä ja mä niiku oon aatellu - etten takasi palaisi.
Kun mul ei oo syytä olla. Siis jos ne ei siellä kuitenkaan
onnistu parantaan mua. Että siinä tapauksessa paluumatkalla..
"
Niko kääntää katseensa pois kohden metsän takana siintävää
järveä. Linnut jatkoivat laulamistaan, rekka meni ohi. Tässä
on hiljaisen hetken aika. Kesken jääneen lauseen lopun pystyy
lukemaan Nikon kehonkielestä.
Markus siis tiesi lopun - joten hän lausuu sen ääneen:
"..Että sä vaan katoaisit multa? Kuten paluumatkalla?
Jollain pysähdyksellä?"
Niko nyökkää ja kääntää katseensa takaisin Markukseen.
"No.. Saahan sitä ajatella, että niin tekisin.. Oli viime
yö aika paha taas.
Olis kai pitänyt ottaa ne unilääkkeet tälle reissulle vaan
mukaan, mutta ne jäi kämpille. Niin kerta tuli ne puheeksi,
niin soitin Viitasaarelta Tanjalle. Se lupas ne hakee sieltä
pois, kato kun hoidon jälkeen mä en voi käyttää niitä."
"No hyvä. Ettei ne sitten ala himoittaan liikoja, jos
kuitenkin tässä huonosti käy."
"Että ottaisin niillä yliannostuksen ja sitten se olis
siinä? Sitähän sä meinasit. Kuule, Markus. Tässä jos
rehellisesti sulle taas sanon tämän - Niin taidan mä olla vain
sellainen raukka, etten toden tullessa saisi itseäni tapettua.
En tiedä sitten, et onko se oikea pelkuruuden ilmeämismuoto.
Vaan, että hyvä vain on ajatella asiaa. Mutta, hei Make. En mä
oikeesti katoisi sulta, tekee vaan hyvää sanoa se ääneen."
Niko pitää pienen tauon, sitten ottaa virnistyksen naamalleen
ja jatkaa katsoen Markusta silmiin kuten pyytäen tältä sitä
heidän vanhaa juttujaan. Ottaisiko kaveri vihjeen vastaan?
"...Vaan, Markus. Meidän on takaisin jossain vaiheessa mentävä?
Vaikka se Elina sua vainoo?"
Markus naurahtaa - vinkki tajuttu.
"No perhana - kyllä silti. Tosin meillä nyt on rahaa
tankata tätä autoa aika pitkälle. Tääl lapis kun on pitkät
välimatkat. Tosin pääsis eroon siitä akasta, kyllä. Sanon
tuohon että ehkä? Siis jos ne siellä tyrii sen sun hoitosi?
Että sua vituttais se, että vanha saasta yhä pyörii mukana
plus että maksoit turhaan sen viisisataa euroa? Ja sit lööpit
huutaa et joku punainen Opel Astra löytyi jostain ihmeen erämaasta
- jonkun metsätien päästä. Ja ajoneuvon sisältä löytyi
kaksi nelikymppistä kuollutta miestä. Pakoputkesta sisään oli
johdettu letku ja ikkuna teipattu kiinni käyttämällä
jeesusteippiä ja olutlaatikon pahveja? Tyhjiä tölkkejä auto täynnä
ja vainajilla kuset housuissa?"
Niko nauraa ja näyttää peukkua ylöspäin. Markus tajusi
vihjeen.
"Make, mä tykkään siitä, että ollaan samoilla
aallonpituuksilla. Onhan näistä.. siitä elämäntuskasta tässä
monta kertaa juteltu. Vaan Jätetään kysymysmuotoon äsköinen
ajatus. Jos? Tai paetaan sitä jonnekin. Tavallaan sen ajatuksen
ylläpitäminen auttaa mua nyt. Että on pakomatkalla. En tiedä,
mut se auttaa. Ja se sun suunnitelmas oli ihan hyvä. Ja hauska!"
Markus nauraa takaisin. Oli hyvä, että Niko vielä -
ongelmistaan huolimatta - tahtoo mustaa huumoria ylläpitää.
Sehän oli heidän se "vanha juttu" Hän sylkäisee
maahan ja toteaa:
"Totta.. Onneks meillä on nyt tosiaan sitä rahaa tälle
matkalle, voidaan mennä kuinka kauas lähimmän tuhannen
kilometrin päähän. Ja Niko - olit oikeessa, mä oon kyllä
niin kyllästynyt siihen akkaan, et ei se takaisinpaluu mua ihan
heti miellyttäisi."
Markus pitää pienen tauon ja jatkaa:
"Jos sitten vain vaihtaisi matkan päämäärää,
ajatuksella - ettei se niiden hoito siellä Healingdomessa
kuitenkaan toimisi. Vaan kuinka sitten ujuttaa keskusteluun sen,
että olisi itse aika valmis jo kuolemaan pois? Vaikkei se nyt
ollutkaan ihan tämän päivän sovittu toimintasuunnitelma? Mun
olot kun joskus on sellaiset.. Ja Rovaniemeltä löytyisi vissiin
joku rautakauppa, josta vois ostaa letkua ja jeesusteippiä.
Kyytipojaks jostain kaupasta vaikka ostais olutsalkun.. Ai hitto!
puhuinkos mä ton ääneen!"
Tahaton tai todellinen lipsaus saa Nikon puolestaan nauramaan.
Make osasi keventää tunnelmaa, vaikkei sitä kenties nyt keventää
pitänytkään. Ei Niko tässä hetkessä olisi kuitenkaan ollut
valmis rämpimään sen pienen metsikön läpi hukuttautuakseen
siihen pieneen järveen. Kuten hän naurultaan saa sanottua.
Kaverit heittivät niin sanonut yläfemmat, jonka jälkeen matka
jatkuu iloisemmissa tunnelmissa. Se heidän "vanha juttunsa"
on taas pelastanut tunnelman: Tumman huumorin viljelyä, jonka
takana piilee totuus.
Nyt se tunne on sanottu ääneen, toimintasuunnitelma - muutos
matkasuunnitelmassa, jota ei kai toteutettaisi. Sitä hiottiin
matkalla paremmaksi. Se oudosti helpottaa Nikon oloja.
Tie kuljettaa heitä kohden Rovaniemeä, josta matka jatkuu
Kittilän suuntaan. Perille ajaisi siinä kahdessa tunnissa, jos
ei isompia taukoja pitäisi.
Markus on hyvillään siitä, että oli viimein uskaltanut Nikon
kanssa jutella kuten ennen vanhaan. Että vitsiä kuolemasta ja
itsemurhasta. Mustaa vitsailua, kumpikin siitä tykkäsi. Tätä
aikaa Markus on kauan odottanutkin.
Oli aika, jolloin sitä ei niin vain uskaltanut tehdä. Niko
saattoi kertomatta aikeistaan, yksikertaisesti vain kadota. Eikä
siitä nyt niin kauaakaan ollut.
9.1
LOKAKUU 2017
Korpilahden keskusta pilvisen tiistain iltana.
Markus tulee ulos Eurooppa tien alittavasta alikulusta käydäkseen
kerran vielä katsomassa koulun ympäristöä. Hän kävi
palauttamassa lainatun polkupyörän tuttavapariskunta Heinäsille.
Kulkupelin käytöstä ei koitunut kuitenkaan isompaa hyötyä,
vaikkakin sillä pääsi nopeiten tutkimaan melko lähellä
kulkevan rautatien eritasoristeyksien alueet. Tavarajuna siellä
kolisi ohitse huudattamatta torveaan tarkoittaen, ettei
veturimies nähnyt ketään lähellä rataa.
Markus oli hyvillään tuosta, polkiessaan paikalle hän pelkäsi
löytävänsä pelastuslaitoksen yksiköitä. Se näkymä olisi
tarkoittanut sitä pahinta: Juna löysi Nikon ensiksi.
Palautettuaan polkupyörän, Markus kävi vielä paikkakunnan
hautausmaalla. Kadonneen sukuhauta sijaitsi siellä, sen vuoksi
se kalmistokin taas tutkittiin. Sieltä mies suunnisti siihen
alikulkuun ja nyt käveli kohden paikkakunnan kirkkoa. Ei Niko
uskovainen ole, mutta jos menee heikosti - niin kotipaikkakunnan
kirkkorakennus saattaa antaa lohtua. Täältähän he molemmat
olivat kotoisin, ja tänne Niko oli useasti paennut vuoden aikana
Jyväskylää: Korpilahdelle.
Nikoa ei näkynyt pyhätönkään luona.
Vuodessa Nikon mielenterveyden tila oli heikentynyt siten, että
hän ei ollut työkykyinen eikä toiminut normaalisti.
Niko joutui psykoosin kaltaiseen mielenterveyden häiriötilaan
isänsä kuoleman jälkeen, eikä mies siitä toipunut, vaan hänen
mielensä alkoi hajoamaan.
Miehelle kävi usein siten, että asuntonsa seinät tulivat päälle
ja Niko lähti ulos vailla päämäärää.
Olihan tämä siis tiedossa, että Niko voi kadota, jos ei seuraa
tilannetta puheluin tai viestein. Tämä kuitenkin sanoi keskipäivällä,
Markuksen taas kysyessä vointeja ja sitä, että tahtoisiko Niko
lähtee ajelulle pois kaupungista, kerta se on häntä ennenkin
auttanut. Hän vastasi:
"Äh. ei nyt tartte. Nauti sä vain vapaaviikostasi! Ei sun
mun takia sitä tartte raittiina pitää. Kyl mä pärjään - en
ole tekemässä itselleni mitään.. Menee.. joo iha hyvin.
Kiitos kysymästä, jos hajoon niin soitan Tanjalle."
Markus tyytyi vastaukseen ja lähti kaupungille vapaapäivän
viettoon ajatuksena ottaa pari tuoppia jossain keskustan
ravintolassa yrittäen rentoutua.
Kahden aikaan iltapäivästä, hänen pahin pelkonsa toteutui
tekstiviestin muodossa. Sanoma tuli Nikolta ja siinä hän
ilmoitti poistuneensa Jyväskylästä Korpilahdelle. Markuksen
kysyessä tältä koska aikoo palata, niin siihen viestiin saatu
vastaus sai miehen hylkäämään puoliksi juodun tuopin pubin pöytään:
"Mä. En tiedä, anteeksi tästä. Nyt vaa ei jaksa enää.
kiitos kun olit mun kaveri."
Markus yritti heti soittaa ravintolan ulkopuolella, mutta Niko
oli ehtinyt sammuttaa puhelimensa. Tämä kylmäsi ja hän otti
melkein juoksuaskelia kohden matkakeskusta. Hannikaisen kadun
liikennevalojen vaihtuminen vihreiksi tuntui kestävän
ikuisuuden.
Tuosta kadunylityksestä on kulunut nyt seitsemän tuntia.
Markuksen ei onneksi tarvinnut odottaa seuraavaa linja-autoa
Korpilahdelle kauaa. Hän pääsi perille kolmen alkaan ja
suunnisti suoraan Heinäsille. Bussissa oli puhelimitse sovittu,
että Markus voisi lainata heidän polkupyöräänsä - koska
sillä pääsisi nopeammin etsimään Nikoa.
Heinäset, Jukka ja Maisa, olivat tarjoutuneet etsintäavuksi kun
Markus haki sitä polkupyörää. Se ei kuitenkaan saattaisi olla
hyvä idea, sillä Niko ei etsintäpartiosta nyt välittäisi,
jos huomaisi olevansa useamman huomion kohteena - tämä voisi
piiloutua vielä paremmin.
Ystävät ymmärsivät tämän Markuksen huolen ja toivottivat
onnea etsintään. Markus kiitti toivotuksista ja sanoi vielä lähtiäisiksi,
ettei Niko varmaankaan mitään pahaa itselleen tee. Kaveri vaan
ulalla isänsä kuolemasta johtuen - nää lapsuudenmaisemat siis
vetää sitä nyt puoleensa.
Samalla Markus kyllä tiesi paremmin. Kyllä Niko oli hänelle lähiviikkoina
sanonut suoraan, että voisi vaikka itsensä tappaa. Masennus on
palannut jälleen.
Miehen mielessä kummitteli se päiväinen tekstiviesti. Siinä
oli ollut jo hyvästelyjen makua. Kyynel valui Markuksen poskella
hänen kävellessään vielä kohden satamaa.
Samalla hän kirosi päivällistä ajatusta etsintäpartion
tarpeesta. Kyllä pari muuta hakijaa olisi ollut nyt parempi.
Saattoihan tässä hakia ja hukassa oleva mennä ristiin koko
ajan. Kyllä täältä vanhoja kavereita löytyisi hakuavuksi.
Heinäset vaan olivat ne lähimmät, jotka tiesivät Nikon
asioista. Heihin kun pystyi luottamaan.
Kello kävi kymmentä illalla ja viimeisen Jyväskylään lähtevän
bussin lähtöön olisi pari tuntia aikaa. Jos siitä myöhästyisi,
niin luvattu yösija löytyisi Heinäsiltä. Tämä sovittiin
polkupyörän palauttamisen yhteydessä.
Vaan nyt Markuksen mieli teki kahvia. Hän olikin jälleen kylän
bussiaseman kohdalla, missä paikallinen ravintola sijaitsi ja
samalla ainoa paikka, josta saisi tähän aikaan kahvia. Kyseinen
paikka oli tullut tutuksi päivän mittaan kun sieltäkin Markus
oli Nikoa välillä turhaan hakenut.
Ja tilannehan eteni sitten niin, että kun pitää hakeutua
siihen paikalliseen pubiin kymmenen jälkeen illalla ja tilata
kahvia. Siirtyen sitten sen saatuaan tyhjään nurkkapöytään
istumaan. Epäröiden. Juomaan kahviansa hiljaa ja olemalla hyvin
vaikean näköinen.
Eipä siis aikaakaan kun saa seuraa ja tajuaa antaneensa luvan
istua sille, jonka olet pitkään huomannut seuraavan itseäsi.
Ei tämä tällä otteella mitään ole, aina voi tilanteesta myös
lähteä pois.
Mutta silti keskustelu voidaan aloittaa.
Markus hörppäsi kahviaan ja tulija esittäytyi Vesaksi.
Keskustelu saatettiin siten aloittaa. Vesaa vähän ihmetytti
juomavalinta, johon Markus vastasi vähän naurahtaen.
"Joo.. ymmärrän. tilata nyt pubissa tähän aikaan kahvia.
Kaiketi mä kaljalla tästä jatkan. Olo vaan tuntui tarvitsevan
nyt vain kahvia. Että ajatukset selkenis, joskus kun tää elämä
on sellaista. Pirunmoinen päivä taas tänään.."
"Joo. totta. Kahvi auttaa et pää selkiää. Muute.. Et
taida olla paikallisia? Pistin vain merkille."
"No alkuperin oon täältä, mut en aikoihin asunut. En siis
tunne, jos tuttuja joskus ollaan oltu?
"Ei, ei olla. Itsekin tänne muualta muuttanut. Mua vaan
kiinnostaa asiat ku sä tunnut olevan vähän poissa tolaltasi,
nii aattelin tulla kysyyn - Et tarttetko apua tai jotain?"
"Apu kyl kelpais, joo. Kiitos tarjouksesta, voi toimiakin.
Ja - totta, onhan tässä mielessä paljon. Tolla kahvillahan mä
yritän niitä selvittää. On vähän paha päivä menossa."
"Voin kuunnella kyl, jos haluut vain kertoo. Kato, muhun voi
luottaa ja sitä paitsi - huomenna en niitä varmaan ees muista."
Markus nyökkäsi, joi kahvinsa loppuun ja vastasi vielä
pidellen kahvikupistaan kiinni.
"Voihan mä kertoa. Siis mä oon tullut päivällä Jyväskylästä
ja multa on kaveri hukassa, se sano lähtevänsä tänne, kun täältä
sekin on lähtöisin. Niin mäkin oon siis täältä.. Luulin,
että se olis mennyt meidän yhteisille tutuille täällä -
mutta kun tuossa kävin niillä - niin siitä miehestä ei ollut
mitään kuulunutkaan. Kato, siltä kuoli isä viime keväänä
ja on ollut hatarassa mielentilassa siitä lähtien. Ja nyt on
hukassa - hyvin masentunut asioista. Eikä sen puhelin vastaa. Jätti
jo hyvästelyviestinkin..
Eli oon tosi huolissani siitä, ettei se mitään itselleen tee.
Oon haraillut tätä paikkakuntaa ympäri koko päivän. Tulin
just rautatien luota.. Mua pelottaa mitä mä vielä löydän tänään.
Oon täältäkin sitä ettiny päivän mittaan, mut ei ollu.
Siks saatoin täs muuten tuntua sekavalta, ite muuten huomasin
sen just.. Sori"
"Ei mitään.. Ymmärrän kyl. sul paljon mietittävää.
Mutta kuules, mä taisin tuossa nähdä sellaisen aran täällä
noin puolituntii sitten. Pälyili ympärilleen vaikean oloisena
tuossa tiskillä, lähti kun oli parit ottanut. Onko sulla antaa
tuntomerkkejä, saattaa olla etsimäsi?"
"Kiitos! joo.. Niko, se on sen nimi - jos joku täällä
tunnisti ja kuulit.. Niko on pitkä ja hoikka. Vaatetuksesta en
tiedä. Kaiketi sillä on kuluneet siniset farkut ja joku
nahkatakki, alla musta paita, jossa keltainen raita. Varmaan päässä
piti vaaleaa pipoa. Niissä mä sen viimeksi toissapäivänä näin."
Vesan ilme kirkastuu.
"Ja lonkeronjuoja? Parta ajamatta?"
"Joo! Koska se oli täällä? Vaan vissiin et muista koska
poistui tai mihin suuntaan lähti?"
"No se röökitauko osu sitten helvetin hienosti.. Kato,
siis mä satuin olemaan tuossa ulkona röökil kun se lähti. Ja
kuten sanottu - mä seuraan oudosti käyttäytyviä. Se lähti kävelemään..
Valtatietä kohden, tästä siis vasemmalle päin. Muistan kun
tuos on toi Päijänne, että seurasin siksikin sitä - ettei se
hukuttamaan olis ollu menossa. Ei mennyt järvellepäin. En mä
sitä sitten seurannut kun siihen tuli joku muu jutteleen."
"Tosi paljon kiitosta tosta! Mä saatankin nyt tietää
melko hyvin, minne se oli matkalla. Ite olin ihan toisaalla,
mentiin ristiin. Kiitos vielä, mä lähen tästä heti sitä
ettimään. Kiitos sulle!"
"Hyvä et olin avuksi. Toivottavasti löytyy. Illanjatkoja!"
Markus jätti Vesan juomaan tuoppiaan ja lähti ravintolasta pois.
Kello kävi puolta yhtätoista illalla ja Markus silmäili
katuvalotettua maisemaa - ei näkynyt ketään. Hän lähti
opastettuun ilmansuuntaan, yli paikkakuntaa halkovan pikkujoen
kohden valtatietä ja pikavuoropysäkkiä.
Puolen yön aikaan täältä lähtisi bussi takaisin Jyväskylään.
Tässä suunnassa hän kyllä on jo etsintöjään tehnyt, mutta
siitä oli pari tuntia. Jos Niko oli silloin jossain muualla. Tämä
suunta paikkakuntaa olisi hyvä.
Nikon lapsuudenkoti siis sijaitsi sielläpäin, rivitaloasunto.
Se on myyty eteenpäin jo 1990 luvulla - mutta rakennus oli
edelleen olemassa ja sieltä Markus löysikin Nikon, Itkemästä
vanhan kioskirakennuksen luota ja katsomassa lapsuudenkotiaan,
jossa nyt asui jotkut muut.
Markus morjensti Nikoa, tämä ilahtui Markuksen näkemisestä ja
tervehti takaisin. Niko oli hajalla, kuten saattoi arvata. Isänsä
kuolemasta kun ei ollut vielä puoltakaan vuotta, Jyväskylä oli
alkanut ahdistamaan liikaa ja nyt pitäisi sinne palata.
"Lahtine. Mä tiesin et sä tuut.."
Pojat halasivat ja Markus lohdutti ystäväänsä joka alkoi
korjaantua - naureskellen sitä, kuinka elämä saattaa muuttaa
miestä. Ennen hullu, aina hullu. Tehden tämän tarkoituksena
keventää tunnelmaa siinä onnistumatta.
"En mä ennen näin hullu ollu, vaikka hullujenhuoneella
olinkin.."
"Sä vaan hajosit, mutta kyllä me sut vielä ehjäksi
saadaan."
"Toivotaan. Hei Make, anteeks se viesti. mä en aatellut kun
istuin jo bussis tulos tänne.. Se oli sen hetkisen olon sanoma."
"Ei mitään. Mä tiesin siitä mitä pitää tehdä. Mut
missäs olit kun mä haravoin tätä kylää kun hullu. Tiedät
ne Heinäset, ne lainas pyörää. Tuli urheiltua sun vuoks aika
lailla."
"Joo.. mä olin tuol opistollapäin. Lähellä järveä,
piilossa metikössä. Sen laiturisillan luona. Mut joo.. Vaan
meidän pitää lähteä tästä?"
"Kyllä, kohtahan se viimeinen auto menee. Tai sitten tulee
kalliimpi kotiinpaluu taksilla, ellet sit niile Heinäsille tahdo
yöks mennä? Sinne kun pääsis."
"Ainii.. niille. En mä.. Lähetään vaa menee. Tossahan se
pysäkki on lähel."
Tämän jälkeen he sitten kävelivät bussipysäkille valtatien
varteen, josta matkustivat pian tulleen yöbussin kyydissä
takaisin Jyväskylään.
Perillä Markus kutsui Nikon yöksi kotiinsa, ettei tämän nyt
yksin tarttis olla. Tämä kiitti tarjouksesta ja otti sen
vastaan. Seuraavana päivänä Niko päätti mennä siskonsa luo
asumaan vähäksi aikaa. Se olisi paras, yksin nyt hän ei
tahtoisi olla. Olisi turvassa itseltään. Markus lupasi hoitaa tällä
välin Nikon asuntoa, katsoa postit ja kastella kukan.
Viherkasvin Niko oli ottanut itselleen siksi, että olisi joku
mistä pitää huolta ja joka tarvitsi hänen huolenpitoaan, että
olisi joku elävä seuranaan.
10.0
LAUANTAI-ILTAPÄIVÄ, ÄKÄSLOMPOLO
Perillepääsyn ihannointi palkitsee.
Tässä he nyt viimein ovat. Tämä on matkan päämäärä, joka
saavutettiin hyvissä ajoin. Matka sujui hyvin, ja välillä
miehet pitivät sopivan pituisia taukoja vastaan tulleille levähdysalueille
jotka kutsuivat pysähtymään maisemien vuoksi.
Kello on puoli viisi iltapäivällä. Markus pysäyttää auton
ja he astuvat ulos. Äkäslompolon mahtavat maisemat valtaavat
alaa, he ovat Yllästunturin huipulla. Tuulee hivenen, aurinko
paistaa puolipilviseltä taivaalta.
Onko tämä hetki se perinnepääsyn ihannoinnin paikka, joka
Niko on odottanut pitkään. Siltä näyttää miehen ilmeestä päätellen.
Kittilän jälkeen he kehittivät toimintasuunnitelman: ensin
voisi jaa tunturin päälle katselemaan maisemia kävellen pienen
lenkin ja sitten siirtyä hotellille.
Siellä he ensin asettautuisivat huoneeseensa, kävisivät syömässä
jossain paikan ravintoloista ja vasta sen jälkeen Niko ottaisi
yhteyttä hoitolaitoksen henkilökuntaan ilmoittaakseen
saapumisestaan. Koska tuolloin sovittaisiin tutustumisesta
laitokseen tarkemmin ja nyt ei ollut vielä sen palaverin aika.
Täällä on se hyvinvointikeskus, HealingDome, jossa Niko
hoidettaisiin kuntoon alkaen huomenna käyttämällä uusinta
mahdollista aivojenkuvaus teknologiaa. Laitos näkyy hyvin
maisemassa, sillä HealingDome on suuri rakennuskompleksi. Osia
siitä he olivat jo nähneet tullessaan Kittilästä päin,
mutteivät olleet päässeet rakennuksia lähelle.
Maantie oli sukeltanut laitoksen ohittamisen ajaksi tunneliin jo
kahta kilometriä ennen sitä. Tämä siksi, ettei liikenteen
meteli häiritsisi instituution rauhaa. Liittymä HealingDomen
huoltoliikenteelle oli rakennettu tunnelin yhteyteen. Tunnelin
toinen suuaukko on sijoitettu Yllästunturin toiselle puolelle,
joten nyt vasta he näkivät koko laitoksen kerralla. Niko
naurahtaa näkemäänsä.
"No se potilashotellihan näyttää täältä kuten olisi
valtava Runebergin torttu puolikkaan koripallon vieressä!"
"Totta. Ja pari suurta tölkkiä niiden vieressä. Jännä
paikka, kylläkin.. Noi niitä taloja yhdistävät putket taitaa
olla se hissijärjestelmä, josta luki netissä.
Mutta joo. Niko, oikaistaanko vähän jalkoja ja tehdään pieni
kävelylenkki, ennen kun jatketaan hotellille?"
"Joo. Tekis hyvää kyl. On täs istuttukin."
Alhaalla auringonvalossa kimmeltävä laitoskokonaisuus on
HealingDome. Viralliselta nimeltään EU MedLAB HealingDome Ylläs,
Finland
Suurin maisemaa hallitseva rakennus on siis HeadinDomen
kupolirakennus. Halkaisijaltaan 200 metriä ja korkeudeltaan 90
metriä. Sen jalustana toimii kuusikerroksinen lieriön muotoinen
rakennus, johon liittyy pienempi kupoli. Pienempi kupu toimii
laitoksen sisääntuloaulana. Suuren kuvun vieressä ovat ne
Markuksen tölkit, kaksi kymmenkerroksista pyöreää tornia. Ne
yhdistyvät lieriörakennelmaan kaksikerroksisen rakennuksen
kautta. Muutoin ne ovat yhdistetty taivassilloilla suureen
kupoliin ja toisiinsa.
Tunturin huipulta katsottuna suuren kupolin takana sijaitsee
potilashotelli.
HealingDome Ylläs Finland on toiminut jo pari vuotta. Rakennus
on sijoitettu tänne, jotta lapin luonnon rauha eri vuodenaikoina
edesauttaa toipumisessa. Keskiyön aurinko kesällä, revontulet
talvella ja kaamoksen muu värimaisema. Luonnon läheisyys on
niin tärkeää, että läheinen valtatiekin Kittilästä on
siirretty tunneliin laitoksen ohittamisen ajaksi, jottei
liikenteen äänet häiritsisi. Sen vuoksi vanha valtatie
tunneleiden välissä toimii nyt HealinDomen muulle liikenteelle,
kuten bussejen sekä potilaskyytejen käyttöön.
Tämän lisäksi kompleksin omalle liikenteelle on liittymät
tunnelissa. Henkilökunnan parkkipaikat ovat maanalaisessa
parkkihallissa, samaten huoltoliikenteen lastauslaiturit. Maan päällä
laitoksen vieressä on vain vierasparkki sekä joukkoliikennepysäkit.
Tämä maisemassa näkyvä laitos on Euroopassa jo kolmas
laatuaan ja se pystyy hoitamaan samanaikaisesti 1500 potilasta.
Alhaalla oleva yksikkö palvelee kaikkia pohjoismaita ja on ollut
Euroopan ensimmäinen. Muut Euroopassa sijaitsevat samankokoiset
MedLAB konsernin HealingDomet ovat sijoitettu Sveitsiin ja
Skotlantiin. Eri valtiot, Suomi mukaan lukien sekä EU
rahoittavat MedLABin toimintaa, sillä tällä tavoin saa paljon
säästöjä ihmisten palauduttua työkuntoisiksi sen sijaan että
he jäisivät sairauseläkkeelle tai tukien varaan.
Laitoksen sijainti on siis Yllästunturista viisi kilometriä itään.
Itse hiihtokeskus on paisunut suuremmaksi HealingDomen tulon jälkeen.
On köysiratoja lähituntureille, sekä gondolihissejä. On
hotelleita ja ravintoloita - kaikki sopusuhteessa luonnon rauhan
kanssa. Hoitolaitoksen lähialueet on rakentamiselta rauhoitettu.
Tämän vuoksi Yllästunturin toisella puolella näkyy rautatien
tunnelityömaa.
Radan jatko Kolarista tänne valmistuu ensi vuonna. Sähköistys
ja radan perusparannus välille Kemi - Kolari oli valmistunut
viime vuonna. Uusi ratalinjaus on ollut tänne nopea rakentaa,
koska vanhan radan pää oli vain 13 kilometrin päässä,
Rautuvaaran vanhalla malmikaivoksella.
Tästä sitä rataa sitten jatkettaisiin muuallekin lappiin. Tämän
vuoksi rautatie asemineen sijoitetaan kaksikymmentä kilometriä
pitkään tunneliin alueen ohittamisen ajaksi etteivät junien
äänet häiritsisi HealingDomea. Radalle on nimittäin
suunnitteilla myös tavaraliikennettä pohjoisen uusien kaivosten
vuoksi. Siitä tulee Suomen ensimmäinen TBM tunnelinkaivu
koneella tehty tunneli.
Tänne Äkäslompoloon ja HealingDomeen pääsisi junalla jo
puolessa vuodessa.
Lisäksi alueelle on suunnitteilla oma joukkoliikenne, jolla
hoidettaisiin Äkäslompolon sisäistä liikennettä, sekä
vuoroja Kittilään, Muonioon sekä Kolariin.
Itse Äkäslompolon taajama on myös suurentunut kaupungiksi
lomakeskuksen henkilökunnan tarvitsemien asuntojen takia. Sen
keskus on liikekeskus, jossa toimii K-citymarket Jouni.
HealingDomen kupoli kimaltelee auringossa edelleen kuten
jalokivenä, joka parantaa mun elämän. Näin Niko toteaa kävelylenkki
päätyttyä. Miehet ovat jälleen autonsa luona.
Niko äimistelee kaikkea lenkillä näkemäänsä.
"No on tää kyllä mahtava paikka! Kyllähän sitä netistä
on lukenut ja nähnyt kuvat, mut nyt kun ollaan paikanpäällä..
Täällähän näkyy olevan vaikka mitä."
Markus nyökkää ja toteaa
"Joo. Totta. Paljon on tullut uutta siinä kymmenessä
vuodessa, kun mä täällä viimeksi kävin."
"Jep. Vaan eikös tästä sit sinne hotellille ja vois sen jälkeen
mennä syömään? En tiedä susta, mutta mulla ainakin alkaa
olemaan pieni nälkä."
Lahtinen nyökkää, nälkä tässä alkaa olemaan. Joten he
istuvat autoon jatkaakseen hotellilleen.
Lyhyen ajon jälkeen he saapuvat kyseisen majoitusliikkeen
parkkiin, sisäänkirjaantuminen käy nopeasti. Sen yhteydessä
Markus saa hotellin virkailijalta HealingDome Patient Escort -
kortin, jolla laitoksen potilaiden saattajat saavat alennuksia
lomakeskus Äkäslompolon palveluista.
Miehet siirtyvät kantamuksiensa kanssa hissiin. Huone on
kolmannessa kerroksessa.
Markus syöttää avainkortin oven lukijaan, vihreä valo syttyy
ja hän avaa oven. Tämän jälkeen mies työntää samaisen
avainkortin seinällä olevaan korttitelineeseen - huoneen valot
syttyvät. Niko laittaa oven perässään kiinni ja katsoo
tarkemmin huonetta.
Tila on suorakulmion muotoinen, heti eteiskopin toisella seinällä
on ovi vessaan. Sisustus on nopeasti kerrottu: Sohva, pari tuolia
ja kaksi vuodetta joiden edessä on televisio.
Huoneeseen kuuluu myös parveke. Hoitolaitos kustantaisi puolet
saattajan majoituskuluista, tämä hotellihuone olisi siis
Markuksen sijoituspaikka, potilas Hakanen viettäisi pari
seuraavaa päivää HealingDomen potilashotellissa. Tuon ajan
Lahtinen lomailisi.
Kantamukset lasketaan huoneen nurkkaan. Nikolla on täällä
mukana vain varavaatereppunsa, Markuksella taas matkalaukku sekä
reppu. Miehet lepäävät hetken ennen syömään lähtemistään
samalla miettien, että missä söisi.
Lähellä hotellia on kyllä valinnanvaraa pitsapaikasta
pikaruokalaan. Niko päättää, että nyt maistuu kyllä pitsa.
Tämä käy Markukselle hyvin. Samalla voisi käydä ostamassa lähellä
olevasta ruokakaupasta jotain iltapalaa, hotellissa kun on
mahdollisuus valmistaa itse pienimuotoisesti ruokaa.
Aterioinnin jälkeen Markuksen käydessä kaupassa, Niko soittaa
annettuun puhelinnumeroon jonne paikalle saapuneet HealingDomeen
tulevat potilaat ilmoittavat saapumisestaan. Huomenna aamupäivästä
kymmenen aikaan tulisi kyyti laitokseen tutustumista varten. Tätä
he suosittelivat, sillä siten ei itse hoito niin jännittäisi,
kun olisi nähnyt jo tutkimuslaitteet sekä tutustunut koko
kupolikompleksiin.
Nikon sunnuntain ohjelma on siis siinä. Markus aikoo käyttää
sen päivän paikkaan tutustumista varten. Hänhän lomailisi
Nikon hoidon ajan. Kello on tullut jo ilta seitsemän, joten he käyttävät
loppupäivän huoneessaan lepäilemässä pitkän matkan
rasituksia ja tutustuen paremmin paikan opaskarttaan. Läheltä
majoitusliikettä lähtee kävelypolku tunturin laelle. Siellä
olisi matkan aikana kiva käydä.
Muttei tänään jaksaisi enää urheilla, joten ilta sujuu
katsoen televisiosta hotellin tarjoamia elokuvia, kerta nekin
kuuluivat HealingDomen saattajien etuihin.
Kellon tullessa iltakymmenen miehet lopettivat tutun elokuvan
kesken ja siirtyivät yöpuulle. Kumpikin kun tiesi, että kyllä
se tyyppi pääsee pois siltä saareltaan keskustelukumppaninsa
kanssa, Wilson lentopallon.
Huomenna olisi aikainen nousu.
11.0
TOINEN KOETUKSEN YÖ
Painajaiset perustuvat jälleen tositapahtumiin.
Markus on jo vaipunut uneen tai sitten pysyttee sängyssään
liikkumatta ja hiljaa. Leikkiikö se kuollutta? Nikoa, joka vielä
on valveilla omassaan, asia hymyilyttää. Unta odotellessaan ja
paremman viihteen puutteessa - hän on tarkkaillut Lahtista. Mies
on kun ollut pitkään hiljaa. Nukahtiko se jo vai sattuiko
kuolemaan? Ajatus sai nopean hymyn tulostumaan Nikon kasvolle.
Mustaa huumoria.
Hiljainen, tasaantunut hengitys naapurivuoteesta antaa ymmärtää
Markuksen kuitenkin nukahtaneen.
Huone on pimennetty verhoin, ulkoa kyllä kajastaa valoa verhon
sivuilta. Eihän se aurinko pahemmin näillä leveyspiireillä öisin
kesäkuussa laske. Onneksi sen suurempi valo jää tunturin taa.
Huominen jännittää. Niko ei saa sitä mielestään, edes
mustan huumorin avulla. Kuten.. Mitä sitten tekis ja sanois
huomenna ihmisille, että kaveri vain kuoli sänkyynsä? Kuten
että suurin huoli olisi se - että itekö tässä pitää sitten
alkaa ajelemaan takaisinpäin kun autoa ei oo ajanut vuosiin?
Että äsken kun kuunteli, että hengittääkö tämä ja kuului
hiljaista tuhinaa - niin se olisi kuten pettymys?
Niko naurahtaa hiljaa. Kyllä se tummempi huumori on piristävää.
Vaan hienoa, että ystävä on vielä elossa. Niko kääntää
kylkeä mielissään ajattelemastaan. Jos sen vielä huomenna
muistaisi kertoa Markuksellekin - tämä pitäisi ajatuksesta.
Kyynel eksyy Nikon poskelle kun hän ajattelee kuinka paljon
Lahtinen merkitsee hänelle.
Huominen jännittää edelleen. Niko alkaa pelata sitä
surkuhupaista 'Entä, jos..?' - peliä päässään. Eli sitä,
jossa mietitään pahimpia vaihtoehtoja ja siten vaikeutetaan
nukahtamista.
Mies ajattelee liikaa ja hän vihaa sitä seikkaa. Varsinkin nyt,
kun pitäisi nukahtaa.
Siinä suuressa kuvussa oma kupu vissiin sitten putsattaisiin
tyhjäksi parin päivän päästä? Kaikki paha, mikä haittaa elämää
lähtisi kenties pois. Miksi? Ettäkö tulisi muuta pahaa sen
tilalle ja tää kaikki olisi vain turhaa?
Mitä sitten on, kun kaikki on toisin? Entä jos.. Katoaa ne tärkeimmät
muistot?
Mitä sitten, jos ei muista kaikkea sitä pahaa, mitä on tullut
tehtyä? Palaako masennus onton elämän takia? Entä jos.. Tämä
koko reissu olisikin vain pieni lykkäys sille syvimmälle
ajatukselle - että saisi kuten luvan tappaa itsensä, kun olisi
tyhjän päällä? Mitä niihin viimeisiin kirjeisiin sitten
kirjoitettaisiin?
Kysymyksiin ei kukaan vastaa - ne kolisevat vain jonnekin pois
kaiun tavoin.
Kuten aivastaisi tyynen järven rannassa kovaan ääneen ja
kuuntelisi sitten kaikua. Vastaa se pari kertaa ja sitten katoaa.
Kohinaan.
Hiljaiseen kohinaan, Hotellin ilmastointi on lähtenyt jälleen käyntiin
ja kohisee hiljaa ilmanvaihtoventtiilissä. Toinen ääni on
Markuksen tasaantunut hengitys. Ne yhdistyvät ja katoavat
hiljaisuuteen.
Itseltä kysytyt kysymykset kuten pyörivät vielä mielessä.
Sitten ne alkavat hidastumaan siinä pyörässä. Alkavat
heilumaan, oikeastaan keinumaan, seuraan sitä liikettä silmät
kiinni.
Tuntuu kun keinuisin ja joka heilahduksella kaikki maisemassa
menee kauemmaksi. Ja sitten äkisti tulevat päälle. Aivan,
kuten joku leikkisi kameran zoomilla ja siitä tulee keinuva olo,
joka..
katoaa pimeyteen, oli rauhallista kunnes.
Kuuluu naurua takaani ja katkeraa itkuista pyyntöä lopettaa
edestäni. Suusi nauraa ja temppuilet, imitoit..
"Kattokaa, mä oon toi rampa Riihinen.."
Muut nauravat, yksi itkee. Minä olen äänessä. Miksi sillä on
hihansa hampaissaan? Kyllähän mä sen tiedän. Imitoin sitä
toisille ja he nauravat.
Ei tätä.. Tää on väärin.
En olisi saanut tehdä tätä. Yläaste, yläkoulun piha. Olen 15
vuotias. Kuulen suuni huutavan nauraen:
"Sä aina teet näin ku oot rampa! Hei, taasko sä alat
itkee? Hah! HEI TULKAA KATTOON KUN RIIHINEN TAAS NÖSSÖILEE!"
Ei. ei tätä.. Miks mä tein tuon? Tyyppi on syntynyt
tuollaisena, ettei toinen käsi toimi ja siksi hän käyttää
suutaan saadakseen takin tai paidan hihan paikoilleen. Nyt mä
saan koko koulun mukaan nauramaan, hitto. Me kaikki vielä
seurataan minne se menee pakoon. Yrittää päästä pakoon.
Sillä on myös jalassa vikaa, näyttää hassulta sen kävely.
Se ei pysty juoksemaan, vaikka yrittää. se on hassun näköistä..
Se on hassu. Hei, älä mene - hauskuus vois loppua. Olen joukon
johtaja tällä hetkellä. Täytyy pitää tilanne kasassa.
Kattokaa sitä kun se on tollanen.
"ÄLÄ MEE POIS, TEE JOTAIN HÖLMÖÖ TAAS, HEI, SEURATAAN
SITÄ!"
Kaikki 20 nuorta seuraa mua! Mä vaan imitoin toista, jolla on
kehitysvamma. Saadaan se kiinni koulun varastorakennuksen takaa
olevassa kulmassa, jossa talossa on lovi. Riihinen ei pääse
pakoon, kirjaimellisesti ahdistan sen seiniä vasten, miksi mä
olen näin julma? Riihinen vaan anelee minua lopettamaan.
"HAKANEN! LOPETA! Mä pyydän.. Lopeta! iha oikeesti..
Hakane, Lopeta.."
Mä vaan osoitan sitä kun hän itkee vuolaasti. Minä nauran,
osoitan minun takiani itkevää kehitysvammaista ja nauran. Hän
ei voi asialle mitään ja mä kiusaan häntä siitä..
Ei, ei tätä muistoa. Elämäni paskin teko, elämäni synkin päivä.
Miksi mä käytin sanaa "rampa" ?
Tuulee.
Rehtorin käsi asettuu olkapäälleni. Jäin kiinni ja nyt mua
viedään. Puhuttelu opettajien huoneen perällä. Katumuksen näyttely,
että saan olla rauhassa. Pyydän anteeksi turhaan. Mä menin
liian pitkälle. Tätä päivää mä en tule koskaan antamaan
itselleni anteeksi.
En vain tiedä sitä vielä.
Katumus? Kyllä - se tunne on tässä hetkessä oikeaa väärästä
syystä.
Sillä tulee jälki-istuntoa.
Tänään on vielä syntymäpäiväsikin. Pilasit sen. Tervetuloa
16. ikävuosi.
Rehtorin kanslia katoaa pimeyteen. Salama välähtää. Kuuluu
huutoja, kuten oveni takaa.
Avaan silmäni. Olen huoneessani, kotona. Ovi on kiinni, takaa
kuuluu kun ne taas riitelee. Ei, nyt mun pitää mennä
puolustaan äitiä kun siskokaan ei ole kotona.
"POIKA! PYSY HUONEESSAS!"
"ISÄ ÄLÄ LYÖ ÄITIÄ!"
"POIKA! MÄ SANOIN ET MEET HUONEESEES! MULLE ET ALA.."
"VEIKKO, ANNA NIKON OLLA!"
Musta silmä, kiitti iskä.
Meteli katoaa, avaan silmäni taas. Matkalaukkuja eteisessä. Isä
katsoo surullisena meitä ja lähtee laukkujensa kanssa pois
puhumatta mitään. Minä paiskaan oveni kiinni.
Uusi väläys. Potilas Hakanen on saanut ekat mömmöt.
Nuorisopsykiatriaa. Onneks täällä ei enää ole sähköterapiaa.
Mis mä oon? Onko päivä vai mitä ku ulkona pimeetä? Mikä näistä
ovista se vessa oli? MIKÄ SE OLI!
"Niko? Tartteeko mun saatana soittaa ne suljetun hoitsut tänne
vai, vittu - rauhoitutko!?"
Ei. en mä tahdo, että soitat heidät tänne. Mä lupaan
rauhoittua. Mä haluun vain löytää vessan. mä en tiedä missä
se on? Mä en ymmärrä, että onko aamu vai ilta kun ulkona on
pimeää. auta mua.
"Hei, Jauhis! Anna Nikon olla. PÄÄSTÄ IRTI SIITÄ! ......
Hei Niko, nikkeri kaikki hyvin se meni huoneeseensa. Tuu pois sen
pöydän alta, mä autan sua."
Kiitos, Timo.
Tilanne katoaa sumuun, sumu täyttää tajuntani lumoavalla
harmaudellaan, hiljaisuudellaan ja kauneudellaan. Kunnes tilanne
räjähtää.
Alkaa kuulumaan huutoa, verta valuu lattialle.
"SOITTAKAA APUA!!"
"MÄ OON JO PUHELIMESSA!
Pakenet omaan huoneeseesi, Timo neuvoo tien kun et itse muista
tuttua reittiä.
Kohta tänne soitetaan suljetun osaston henkilökunta. Ai se
soitettiin jo.
Ambulanssi saapuu pihaan, näet sen valot huoneesi ikkunasta.
Timo on kanssasi, hän rauhoittaa sua. Oven takana kuuluu pahoja
ääniä.
Se on huonenaapurin menoa nyt taas. Ei se vissiin tuu takas.
Siniset valot vilkkuvat jälleen pihassa.
Huutoja oven takaa ja käskyjä olla riehumatta. Tavaraa hajoaa.
Siniset valot, menkää jo pois. Suljet silmäni. Ambulanssin
ääni vain kovenee ja se ajaa ohitse. Täällä tuntuu tuuli?
Avaat silmäni, olet kadulla kävelemässä kotiisi, ehkä.
Kenties se on suunta.
Seutu on Jyväskylän Voionmaankatua.
Opasteissa kadun yllä lukee LAAJAVUORI, VIITANIEMI. Siirrät
katseesi takasin kevyenliikenteenväylälle.
läpinäkyvä hahmo ilmestyy.
Ei taas. Taasko? Edessäsi On Haamu, Jolla ON Isäsi Tuomitsevat
Kasvot, läpinäkyvä hahmo, pitääkö taas mennä toista kautta?
On pakko.
On pakko olla outo.
Suljet silmät. Sulje ne! Et voi sulkea silmiäsi. On vain mentävä
tästä.
Katoa. mene pois. Ei, älä muutu taas itkeväksi luurangoksi.
Suljet silmäni. Tunnet kuten jotain kovaa selkäni takana. Avaat
silmäsi, etkä oikeastaan tiedä missä olet. Näet vain
valkoista, tunnet nojaavaani seinään. Alat hahmottamaan asioita
ja katsoa rakennusta takaasi.
Se on yläasteen varastorakennus, joku itkee vieressäsi. Se on
Riihinen!
"Niko. Miks sä kiusaat mua? Mä en voi tälle yhtää mitään,
mä synnyin tälläisenä."
"No, mä en tiedä."
"ET TIEDÄ!! No et sä nyt vielä mitään tiedä, mehän
ollaan vasta teinejä. Kadut vaan helvetisti myöhemmin. Sitten
ainakaan."
"Mitä sä taas sönkötät?"
Ei vastausta.
Riihinen vain taas korjaa takkinsa hihaa hampaillaan ja muuttuu
samalla läpinäkyväksi ja itse vanhenet nelikymppiseksi.
"Riihinen? Pysy siinä, mä tahdon kertoa sinulle, että
kuinka paljon olen pahoillani kaikesta siitä - mitä mä silloin
sulle tein. Vihaan itseäni niiden asioiden takia. Olit oikeassa!
Anteeksi se rammoittelu.."
"Hyvä, sä oot viimein tajunnut..
Että.
Hakanen, sinä tiedät minun olevan se syy, miksi vieläkin
ohitat sanomalehdissä kuolinilmoitukset. Minä olen saattanut
tappaa itseni tai sitten mä vain muutin muualle. Teit mun elämästä
yhtä helvettiä. Et voi tietää, ehkä kuolinilmoitukseni oli
jo, mutta missasit sen."
"Oot oikees. mä en halua tietää, se hajottaisi mut koska
se saattaisi olla minun syytä."
Riihinen alkaa nauramaan..
"No Hakanen.. Siinä tapauksessa: Etsi Aamulehti, joka
ilmestyi 16. lokakuuta 1996 ja kyllä - se oli sun syy. Et
ansaitse edes tilaisuutta pyytää anteeksi. Tai sitten mä oon
vain muuttanut. Et voi tietää ja se epätietoisuus on oikein
sinulle."
Hän katoaa lisäten tuskaa.
"se saattoi olla myös Keskisuomalaisessa tai Koillis-Hämeessä.
Lokakuussa 96."
Vielä kuuluu hänen räkäinen naurunsa, joka liimautuu
tilanteen kanssa yhteen kadotakseen maiseman mukana pimeään.
Sinulle jäljelle vain jää musertava syyllisyys: sä purit omaa
pahaa oloasi häneen. Ja se tuskasi oikeutti piinaamaan toista,
itseäsi heikompaa ja aiheuttaa siten tämän itsemurha?
Puhut sen ääneen, vaan pimeys ei vastaa kysymyksiisi.
Alat tuntemaan lumisateen kasvoillasi, askeleita kuuluu ympäriltä.
Avaat silmäsi. Kolmikulma. Näet keltaisen kerrostalon, jonka
katolla punainen mainosnäyttö julistaa jotain.
Tämä on Jyväskylän Aren aukio. Seisot sen keskellä.
Mainosvalot loistavat. Sinulla on paha aavistus, kuka on takanasi.
"MIKSI SUN PITI SINNE HULLUJENHUONEELLE MENNÄ?! PERHEEN
KUNNIA MENI SAMALLA!"
Isän haamu.. Syyttää sinua siitä, että hajosit nuorena.
Pakko päästä pois. isän haamu syytää syytöksiään. Minne
paeta? Puistokadun suunnasta tulee tumma joukko haamuja, käännyt
ympäri etkä pääse Kauppakadullekaan, siltäkin tulee
haamujoukko. Näet ne vain joka toinen sekunti, vilkuntaa. Joka
toinen sekunti seutu on normaalina.
Vilkkuvat saatanat. Menkää pois!
Kaikki syytävät sua jostain.
Huudat, kerrostalojen seinät vain kaikuvat.
"MITÄ TE HALUATTE MUSTA!"
Kaikki haamut katoavat. On vain sinua päin kääntyneitä päitä.
Lähdet pois kohden Puistokatua anteeksi pyydellen. Anteeksi
pyydellen tätä häpeää. Kyyneleet sumentavat näkökenttäsi.
Tulee pimeys. Tunnet istuvasi? Kuulet Valarien selostavan jotain.
Näkökenttä selkenee, olemme keittiössä. Tämä on Haukkalan
nuorisopsykiatrisen sairaalan asuntolaosasto ja ulkona on pimeää.
Valarien ääni kuuluu selostavan edelleen jotain. Istumme vastapäätä
toisiamme. Radionauhuri toistaa Usuran kappaletta Open your mind
- avaa mielesi. Teknoa. Valarie suositteli tuota kappaletta
sinulle Nyt emme puhu musiikista.
"Sun Niko pitää.. ei kun se kannattaa tehdä käsivarren
suuntaisesti, niin ne ei saa laitettua tikkejä."
Samassa Ahmed tulee sisään ja huutaa
"MITE SINE MINU NAINEN KANSSA TAAS OOT!?"
Mustasukkainen Irakilanen tulee luoksesi. Valarie yrittää estää.
Kumpikin saa mustan silmän. Pääset pakenemaan, joku on jo
soittamassa apua.
Seisot yhteisessä tilassa, samassa tunnet kovan iskun ja ehdit
kuulla Valarien huudon:
"ÄLÄ TAPA NIKOA!"
Pimeys.
Kipu ja pimeys. Vaan kipu katoaa ja tunnet käden ottavan
haaroistasi kiinni. Avaat silmäni. Maire on edessäsi hymyilen
sitä hullun hymyään.
Maire jälleen on päässyt yllättämään ja hän kopeloi
etumustasi innoissaan.
Hätistät hänen otteensa irti ja pakenen.
Hoitaja on nähnyt mitä tapahtui ja hän vie Mairen siihen
lukittuun huoneeseen.
"Taasko se akka kävi kiinni?"
Kuulen toisen miespotilaan kysyvän.
"Joo.. en ollut varuillani ja se pääs ottaa kiinni."
Kuulen naurua, hän nauraa äänellä josta kaikuu se - että
tuttua on.
"Ihme akka kun aina ottamas palleista kiinni. Ei tääl
uskalla käyttää verkkareita."
Jälleen kuuluu naurua, naurat kyyneleet silmissäni, näkökenttä
sumenee. Äänet saavat kaiun ja ne voimistuvat. Ei tämä enää
naurua ole, vaan moottorin ääntä, linja-auton moottorin ääntä.
Avaat silmäsi, bussi kulkee Jyväskylän Voionmaankatua. Kohta tää
auto kääntyy Laajavuoreen päin.
Samassa päätäsi lyödään.
"Mitäs Haukkalan hullu tietää?"
Siirryt pois paikalta, he seuraavat. Kaatavat sinut käytävälle.
Huudat, kanssamatkustajan tulevat auttamaan ja kuski pysäyttää
auton heti seuraavalle pysäkille ja tulee hänkin auttamaan. Pääset
bussin etupenkkiin ja hyökkääjät jäävät sille pysäkille.
Lupaushuudot kostosta kuuluvat vielä suljettujen bussin
lasiovien läpi auton odottaessa pääsyään jatkamaan matkaa.
On ruuhka-aika. Autoa hakataan. Se pääsee lähtemään.
Laajavuorentie etenee päätepisteeseensä, oletkin siinä
vuorossa - joka ei mene Haukkalaan saakka. Sinun pitää kävellä
sitä osuutta tietä, joka kulkee metsässä. Sen reitin puolivälissä,
Haukkalan lähteen kohdalla vastaasi tulevat ne hyökkääjät.
Heillä on puukot esillä. Sinut kaadetaan maahan.
Iskuja, terä työntyy sisääsi. Ehdit huutamaan ennen pimeyttä:
"APUA! AUTT - - -!"
Sua ravistellaan.
"NIKO! Kaikki on kunnossa! Herää, herää. Näet unta! Mä
tässä, Markus!"
"AA! uh. täh? Mis mä oon ny? Menikö ne pois?"
"Kaikki hyvin, näit vain painajaista. Me ollaan Äkäslompololla,
hotellissa. Kello on puoli viisi."
Niko alkaa tajuamaan asiat ja tunnistaa tilan siksi huoneeksi,
johon eilen saavuttiin.
"Ok. Mä.. Mä taisin taas herättää sut.. Anteeksi, mutta..
Sä tiedät.. mulla se kaikki saasta kuplii nyt pahemmin päässä
kun koskaan, kun ne muistot piti.. pitää ottaa tajuntaan."
"Ei mitään.. Ymmärrän kyl. Ei haittaa, Aikanen herätyshän
meillä oli tänään."
Niko nousee sänkynsä laidalle yhä hengittäen raskaasti. Hän
nostaa katseensa Markukseen.
"Kuule. Käykö sulle, jos mennä ulos tekeen aamulenkkiä?
Kunhan vaan vessas käyn. Sen jälkeen? Mun on päästävä ulos.
Jos vaikka sen tunturin päälle mentäisi? Sinnehän meni se
polku?"
"Tietenkin se käy. Sen jälkeen se aamupala maittaa vielä
enemmän."
Niko nyökkää, totta kaveri puhuu. Aamutoimien jälkeen he lähtevät
hotellista. Ilma tuntuu raikkaalta, yön viileys tuntuu vielä
varjopaikoissa.
Aurinko on jo noussut. Lomakaupungin kadut ovat hiljaiset, mitä
nyt jokunen viime yön yli juhlinut on menossa majapaikkaansa
kohden. Taivas on pilvetön. Miehet ovat kiivenneet tunturia
puoleenväliin ja pysähtyivät vastaan tulleille penkeille
istumaan.
Lapin aitous valtaa maisemaa. Sininen taivas kuten sulautuu
kaukana olevan horisontin sinisyyteen, josta se vaihtuu
tuntureiden sinivihreään mattoon.
Niko katsoo maisemaa. Paikalta näkee kauas, yli lomakaupungin
kattojen yli. Jotta maisemat eivät pahemmin kehityksestä olisi
turmeltuneet - on määräyksenä, ettei tänne yli
viisikerroksisia rakennuksia saa rakentaa, jotta näki edelleen
kauaksi. Hän vetää syvään henkeä ja aloittaa puheenvuorot,
he ovat nyt tarpeeksi kaukana - jotta voivat olla rauhassa. Hyönteisiä
tietty on, mutta niitä varten he laittoivat karkotteita.
"Niin Make. Mä näin viime yönä unta Riihisestä, tiedät
sen.. Ja tiedät myös mitä mä sille tein silloin teininä.
Mistä ei olla puhuttu aikoihin."
"Valitettavasti muistan. Olinhan mä itsekin siinä sun
porukassa silloin mukana."
Niko pyyhkäisee silmäkulmaansa ja kohdistaa katseensa jonnekin
kauas. Hän jatkaa:
"Markus. Mä kadun sitä ihan helvetisti, se on pahinta mitä
mä oon ikinä tehnyt. Siks mä tahdoin lähtee kävelee, kun se
uni pyöri liikaa päässä.. Nää maisemat kyl auttaa.. Siinä
unessa se kuten sanoi syyn, miksei siitä oo kuulunut tässä
pahemmin yhtään mitään. Että olis tappanut itsensä sen
takia, kun mä tein sen elämästä silloin helvettiä."
"Niko, en mäkään siitä ajasta ole ylpeä. Vaan hyvänä
selityksenähän voi pitää, että me oltiin teinejä. Eihän
silloin mitään tajuta."
"Hyytävän totta kyl puhut. Nyt aikuisena tajuaa vaan sitäkin
enemmän. Siis mua vaan pelottaa, että jos se uneni olisikin
totta. Että se Riihinen tappo ittensä mun takia.."
"Hei, Niko. Mä uskon, että se sun syyllisyys vaan sai sen
Riihisen sanomaan unessas niin. Mä itse en ole kuullut mitään
sellaista, että se olis kuollut. Tais silloin kuulopuheiden
mukaan vaan muuttaa pois Korpilahdelta jonnekin Ouluun, kun sen
äiti sai sieltä töitä."
"No hyvä, jos asia meni noin.. Itse mä en niitä
korpilahden tyyppejen asioita pahemmin sen lukuvuoden jälkeen
muista. Mehän muutettiin sinä kesänä Jyväskylään ja tuli
muuta ja yhteydet vaan meni poikki. Kuten tiedät."
"Niin siinä kävi. Kyllähän me vissiin jossain bileissä
nähtiin, mut sit kulu pari vuotta ja mä näin sut oottamas sitä
bussia ja valehtelit asioistas. Mutta yhteys oli vielä olemassa."
"Totta, se meni niin.. Vaan Markus?"
"Kerro?"
"Siis.. Mähän oon täällä sen takia, että sais vanhat
paskat putsattua päästä pois - mutta tuota muistoa mä en
tahdo hävittää, sitä - mitä mä sille Riihiselle tein, niin
oikea rangaistus mulle on se, että saan kärsiä siitä koko
loppuelämäni ajan. Ja jos se mahdollisuus otetaan pois, niin
mitä mulle sitten jää? Pelkkää tyhjän päällä oloako? Sitä
mä täs pelkään."
"Kai ne osaa säästää sen? Mitä itekin oon sen kuvun
teknologiasta lukenut, niin ne aika hyvin osaa kohdistaa vissiin
sen säteensä jonkun tekoälyn avulla."
"Joo siitä itekin oon lukenut, mutta kattoo sitten et
toimiiko niiden tekniikka.."
"Hei Hakanen. Pois epäilykset! Kyllä ne tietää mitä
tekee, ei sun tartte sitä pelätä. Kaikki menee kyllä hyvin!"
"Heh, kiitos Lahtinen. Oot kyl oikees."
"Tietenkin olen! Ainakin mä toivon sitä, sillä - Niko - Mä
tiedän tuon katumuksen tunteen. Itsekin kadun sitä - että mä
en tehnyt mitään, vaan menin mukana. Kiusata nyt
kehitysvammaista niistä sen vammoista..
Että.. Ihan helvetin hienosti tehty meiltä."
"Totta. Ihan helvetin hienoa. Vahva totaalisen itsevihan
tunne siitä tulee, kun sitä muistelee. Pitänee tää kertoa
sitten siinä tapaamisessa. Jep. Toisiin aiheisiin, aikas komee
maisema. Vai mitä, Make?"
"Kyllä. Tänne on aina mukava tulla. Näis maisemissa on
taikaa."
"Joo.. Auttaa näihinkin muistoihin.."
Markus nyökkää synkästi - Kaikesta esiin tulleesta. Se oli
ollut mustin hetki elämässä se välitunti, jolloin Niko oli
vaan alkanut kiusata Riihistä enemmän kun muuten ja saanut
siihen sitten rienaan liittymään paljon muita oppilaita.
Riihinen oli paennut, mutta Nikon johdolla kiusaajajoukko ei päästänyt
uhriaan pakoon. Onneksi joku oli hakenut koulun Rehtorin apuun. Tämä
kun oli ollut välituntivalvojana tuolloin.
Niko oli saanut ansaitut huudot, hän oli mennyt liian pitkälle
joten anteeksipyynnöt eivät enää toimineet. Jälki-istuntoa
siitä tuli. Vaan eipä silloin tajunnut, että se jälki-istunto
kestää läpi koko elämän.
Markus rikkoo pitkittyneen hiljaisuuden.
"Niko? Kenties kannattaa mun kysyä tätä, ajatellen niitä
tulevia hoitojasi. Niin se Riihinen. Kun sillä oli se vamma,
niin muistaks syytä - et miks se oli ylipäänsä meidän
koulussa Orivedel, eikä kuten jossain Jyväskyläs?"
"No mitä mä muistan.. Niin sen tilanne ei jotenkin isompaa
erityisjärjestelyy tarvinnu, niin pärjäsi normaalikoulussa.
Mitä nyt joutui kiusatuksi. Jatkoinhan mä sen nälvimistä
koulun ulkopuolellakin ja siitä sain huutoja."
"Joo, mä muistan. Valitettavasti.."
"Tiedän että tiedät. Huomennahan siitä voi sitten enemmän
niille tarinoida tuolla tunturin toisella puolella. Mutta
Lahtinen - Kait tämä päivä pitää käynnistää. Nälkäkin
olis."
Markus on samaa mieltä ja he nousivat penkiltä palatakseen
hotellille aamiaiselle. Puinen penkki jää yksin katsomaan
tunturimaisemaa. Istuimen ohi menevä polku kiertelee puiden
lomassa takasin rakennusten luo, ja juurtuu Äkäslompolon
lomakaupungin ruutukaavaan.
Aterioinnin jälkeen miehet palaavat takaisin huoneeseensa
oleilemaan, kunnes sovittu kyyti hakee potilas Hakasen
tutustumaan hoitolaitokseen ja Markus pääsee tutustumaan
lomakeskuksen tarjontaan paremmin. Häntä kiinnostaa, mihin
kaikkeen se saatu saattajan etukortti oikein käy.
Tulee iltapäivä. Lahtinen on viettänyt mukavan päivän
tutustuessa paikan tarjontaan, Niko puolestaan on saanut hyvän
perehdytyksen HealingDomeen. Hänelle on näytetty se hoitotila,
jossa tulevat toimenpiteet suoritettaisiin sekä se - miten
laitoksen hissijärjestelmää käytetään. Potilashotellin
katolla oleva suuri lasipallo oli tehnyt vaikutuksen. Tämä
instaallio on rakennettu sitä varten, jotta talvisin pystyi
katsomaan revontulia.
He tapaavat hotellinsa edessä ja menevät huoneeseensa. Kello on
kuusi iltapäivällä. Molemmat ovat saaneet syödäkseen päivällä,
joten kummallakaan ei ole nälkä. Ei siis ole tarvetta käydä
syömässä.
Nukkumaan on mentävä tänäänkin aikaisin, sillä Nikon
hoitoaika alkaa seuraavana päivänä yhdeksän aikaan aamupäivästä.
Televisio on hyvä ajantappoväline. Kello tulee sen puolen
kymmenen, jolloin laite sammutetaan. On aika iltatoimien. Markus
menee ensin vessaan pesemään hampaansa, sitten on Nikon vuoro.
Tällä välin hän on sulkenut huoneen pimennysverhot. Ulkonahan
on vielä valoisaa.
Pestessään hampaitaan, Niko katsoo itseään peilistä, miehellä
on hyvä olo. Huomenna alkaisi elämää paremmaksi muuttava aika.
Saatuaan toimensa suoritetuiksi, hän sammuttaa vessasta valot ja
siirtyy vuoteeseensa.
Markus kysyy oloja asettaessaan herätyksiä aamuksi ja Niko
sanoo, mitä peilin edessä mietti. Tämä hetki on hyvä. On
rauhallinen olo ja väsyttää.
"No sehän kiva kuulla, no eipä sit muuta kun hyviä öitä."
"öitä"
Rakennuksen ilmastointi jälleen humisee ja pieni valontynkä pääsee
pimennysverhojen läpi huoneeseen. Tällä kertaa Hakanen ei näe
haamuja, vaan saa nuppiinsa rauhallisen unen.
12.0
NIKON HOITOJAKSO ALKAA
Elämäntarinan kerrannan aika
Puhelimen herätysääni kuuluu. Niko havahtuu siihen ja on
hyvillään, että sai nukuttua ilman painajaisia, Lahtisen
rauhoittavat sanat viime aamuna olivat rauhoittaneet olon. Tämäkin
on herännyt ja sulkee hälyn.
"Huomenta. Miten yö meni?"
"Huomenia vaan, Joo yllättävän hyvin. Mä en nähnyt
painajaisia."
"Hieno homma!"
Niko hymyilee takaisin, hän on noussut jo istumaan vuoteensa
reunalle todeten, että nyt pitäisi vain aamutoimet saada
nopeasti hoidettua, että pääsisi syömään aamupalat ja sit lähdettyä.
Lahtinen on samaa mieltä. Pian on aamiaiset syöty ja lavastus
vaihtuu punaiseen farmarimallin henkilöautoon.
He lähtevät ajamaan kohden HealingDomea, reitti sinne vie heidät
takasin samalle tielle jota kautta miehet Kittilästä tullessaan
ajoivat. Tällä kertaa he kääntyvät risteyksestä ennen
tunnelin suuaukkoa laitokselle johtavalle tielle - vanhalle
valtatielle.
Tiellä on 50 kilometrin nopeusrajoitus, jottei sen liikenteen
äänet haittaisi hoitolaitosta. Tietä pitkin kulkee
potilasliikenne, niin henkilö kuten linja-autoillakin. He
ohittivat sen tulevan rautatieaseman maan päällisen rakennustyömaan.
Siihen tulisi matkakeskus, josta bussit kulkisivat niin
hoitolaitokselle, kun muuallekin Äkäslompolon lomakaupunkiin.
Itse laitos näkyy puiden latvojen lomassa heidän hitaasti lähestyttyä
sitä. Nikoa alkaa hymyilyttämään. Pitkä odotus on ohitse.
Matka on nopeasti ajettu ja he saapuivat parkkipaikalle. Markus
ajoi heille osoitettuun parkkiruutuun, tämä HealingDomen käytäntö
helpottaa asiointia. Saattajille on oma aikavarattu parkki.
Autossa on tarvikkeita parin repun verran, joita Niko tarvitsee
hoidon tueksi - sekä matkalaukku vaihtovaatteille. Markus otti
repuista ensimmäisen, sen kevyemmän ja matkalaukun. Niko
puolestaan otti selkäänsä sen raskaamman kantamuksen.
Hän vitsaili, että nythän se elämän painolasti on
kirjaimellisesti painamassa.
Markus toteaa tuohon:
"Niin.. Sitä vain että taitaa olla liian myöhäistä nyt
ettiä sitä rautakauppaa et sai muoviletkua ja jeesusteippiä?"
Nauru tekee Nikolle hyvää. Hän hipaisee nyrkillään
kiitokseksi Markusta olkapäästä. Tämä hymyilee, näin hän
saattaa ystävänsä koettelemuksiin - tekemällä tälle
paremman mielen, viitaten siihen tulomatkalla lausuneensa
kommenttiin.
He kävelevät laitoksen eteisrakennuksen etuovista sisään ja
kylttejen mukaan siirtyivät saattajille tarkoitettuun
odotustilaan, jossa henkilökuntaa on heitä vastassa.
Hoitohenkilö sekä potilashotellin virkailija kärryn kanssa.
Hoitohenkilö esittelee itsensä Susannaksi.
Käydään selvitys, missä kantamuksessa on hoitoa auttavat
tavarat. Mukanahan heillä on ne reput ja matkalaukku Tarvittavat
ovat repuissa, joten ne jäävät Nikolle. Potilashotellin
virkailija ottaa matkalaukun ja kertoo vievänsä sen valmiiksi
Nikon huoneeseen. Susanna kertoo puolestaan Markukselle ajan,
koska Nikon voi noutaa.
Ensi keskiviikkona aamuna kello 11. Tämä sama paikka.
Miehet hyvästelivät toisensa ja Niko seuraa naista odotustilan
vieressä olevaan hissiin.
Eteisrakennus on suuri viisikerroksien puolikupoli, joka kätkee
sisäänsä, kahvilan, potilashotellin vastaanoton ja laitoksen
ruokalan sekä hissiterminaalin.
Rakennus on avoin siitä kohdasta, josta se sulautuu muuhun
kompleksiin: kahteen puoliskoon kymmenen kerroksista
kuusikulmaista vastaanottorakennusta, joiden muodostaman kehän
keskellä on toimistorakennus, jonka yhteydessä on myös kupolin
huipulla oleva näköalatasanne.
Avoimen kohdan molemmilla puolilla kapselihissejen terminaali.
Hissiverkosto kulkee suuren rakennuksen sisäseinien tuntumassa.
Hoitopaikkoja on yhteensä ympäri laitosta 1500 kappaletta.
Kapselihissiverkoston kullakin kapselilla pääsee kaikkialle
parissa minuutissa. Niin potilashotelleihin, kuin kaikkien
hoitotilojen auloihin.
Hetken odottelun jälkeen yksi terminaalin ovi aukeaa ja Niko
astuu Susannan perässä hissikapseliin. Nainen näyttää
laitteeltaan koodia hissin kameralle. Hissin näyttöön tulee
hoitopaikan tiedot ja kapseli lähtee liikkeelle.
Niko ihmettelee laitetta.
"Aikas kehittyneitä hissejä täällä teillä.
Ohjauskeskus taitaa olla suuri?"
"Kyllä, näitä kapseleita ohjaa tekoäly - niin homma
toimii sujuvasti."
"Niin.. Olenkin lukenut, että sitä jo jossain koekäytetään.
Jännä juttu, en ennen oo ollut tälläisessä hississä."
"Moni sanoo tätä näitä meidän hissejä ihmeellisiksi.
Ei näitä tartte pelätä, nämä kapselit eivät pääse törmäämään
toisiinsa sen tekoälyn ansiosta. Mutta nämä ovat kyllä
nopeita, sillä olemme jo perillä."
Hissi on kulkenut suoraan ylös kuudenteen kerrokseen ja siitä
se liikkui vaakasuoraan Nikolle varatun hoitotilan aulan kohdalle,
josta se siirtyi aulan ovien kohdalle, pois muiden kapseleiden
tieltä. Matkalla nainen kertoo, että hän on mukana
hoitotapahtumassa laitteen toisena käyttäjänä, joten on läsnä
tapaamisessa.
Hissikapselin avautuvat ja Susanna opastaa Nikon
vastaanottohuoneen ovesta sisään samalla
Täällä hänet ohjattiin lääkärin vastaanottotilaan.
Hoitohenkilö jää oven viereen odottamaan, Niko pyydetään lähemmäksi
työpöytää. Lääkäri tervehtii.
Lääkärin vastaanottohuoneen ikkunaseinä ovea vastapäätä, lääkärin
työpiste on siitä oikealla ja heti oven jälkeen on tuoli,
johon Susanna istuu. Lääkäri tulee tervehtimään Nikoa.
"Tervetuloa Herra Hakanen. Minun nimeni on Petteri Välijoki.
Istukaa, olkaa hyvä - niin aloitamme henkilökohtaisen
tutustumisen, jonka yhteydessä teemme hoitosuunnitelman. Toimin
neuroradiologinanne."
"Mukava tutustua."
"Kiitos samoin. Niin Sähköpostillahan me täältä
laitokselta olemme olleet Teihin käytännön kysymyksissä
yhteydessä, joten tiedämme jo jotain tilanteestanne. Olette
tullut tänne saamaan apua, joten käymme heti asiaan.
Hoitomuodoistamme kerron sitten myöhemmin lisää. Tallennamme
keskustelumme hoitoanne varten. Tähänhän annoitte
suostumuksenne?"
"Kyllä. Ja en pidä teitittelystä."
"Kiitos. Kyllä voimme kutsua sinua etunimelläkin. Eli minkä
takia olet hakeutunut tänne?"
"Kiitos.. joo.. Mä olen täällä sen takia, etten ole
oikein päässyt suurien menetysten yli. Isän kuolema ja siitä
johtuneet mielenterveysongelmat sekä muut terveysongelmat.. Ja
kun asiat pyörivät koko ajan mielessä - se haittaa elämää.
Unirytmiä ja sitä myötä kaikkea. Masennusta ja toisinaan
itsetuhoisia ajatuksia tulee mieleen. Ei niin pahasti, että mä
tekisin jotain itselleni. Mä vaan katoilen.
Eli en ota puhelinta mukaan ja lähden vaan menemään. Tuolloin
näen kaupungilla, siis Jyväskylässä, kuten haamuja, eli kuten
muistot tapahtumista tulevat päälle siten - että saatan nähdä
ne. Sekä tämä asia, joka avaa niitä haamuja.. Olin nuorena
hoidossa vakavan masennuksen takia nuorisopsykiatrisella, jossa
koin aika julmia ja kammottavia asioita. Koin väkivaltaa sekä
seksuaallista lähentelyä. Ne muistot kummittelevat mielessä ja
liittyvät myös äsken kertomiini niin sanottuihin haamuihin."
"Ovatko nämä niin sanotut haamunne hallunasaatioita vai
valveunia?"
"Enemmän valveunia, pysyviä sellaisia. Tietyt kadunkulmat,
tilanteet, ajoneuvot sekä samoilta näyttävät ihmiset
aiheuttavat niitä"
"Mitä tarkoitatte samoilta näyttävillä ihmisillä?"
"Joo. Eli tarkoitin isältäni, tai sitten nuoruuden
hoitopaikkani sairaanhoitajilta, potilastovereita, pahoinpitelijöitäni
tai sitten ihmisiltä - jotka ovat kiusanneet mitä tai minä
heitä. Kerronko tässä sitten elämäntarinani vai miten tämä
etenee?"
"Kertokaa vain elämäntarinanne. Se syventää meitä
tilanteeseenne papereita paremmin."
"Eli joo. Niin. Mun elämäntarina.. Synnyin Korpilahdella
vuonna 1976. Lapsuudenperheeseeni kuului. Isä, äiti ja isosisko.
Lapsuus oli mukavaa aikaa, Ala-asteen kävin Korpilahdella, sit
muutettiin 1990 luvun alussa Jyväskylään, kun isä sai uuden
työpaikan.
Mä en ottanut muutosta hyvin, vaan aloin kapinoimaan. En
menestynyt koulussa, kaikki kaverit jäivät sinne Korpilahdelle.
Samoihin aikoihin vanhemmilleni tuli avioero.
Isä muutti pois. Isosisko asui tuolloin jo omillaan Tampereella,
joten jäin äidin kanssa kaksistaan.
Mä masennuin. Yritin tappaa itseni ja mut ohjattiin
nuorisopsykiatriselle, jossa vietin 3 vuotta. Sen jälkeen mä
menin ammattiopistoon, luin automekaniikoks. Sit hommasin
ajokortin ja auton 20 vuotislahjarahoilla. Yritin automekaniikon
hommia, mutta jouduin ne lopettamaan vuoden kuluttua kun aloin
saamaan öljyjen ja bensojen hajuista astmaattisia oireita.
Sen jälkeen kesti jotain kaksi vuotta työttömyyttä, ennen kun
tein seuraavan liikkeen elämässäni. Eli vaihdoin sit
kaupanalalle - jolla olinkin sen 15 vuotta. Oli siis ruokakaupan
myyjänä. Sitten isä kuoli ja otin sen kai liian raskaasti. Jäin
sairaslomalle ja se kun vaan pitkittyi - niin juttelin pomon
kanssa ja irtisanouduin. Näihin aikoihin aloin näkemään
ensimmäisen kerran menneisyyteni haamuja.
Kesti neljä kuukautta ja sitten työkkärissä oli pakollinen
aktivointipalaveri. Sen kautta jouduin kuntouttavaan työtoimintaan,
jonka tarkoitus oli kuntouttaa mut ja ylläpitää työkykyä yllä.
Niin ei käynyt paikasta johtuvista syistä, joten lopetin sen hyödyttömänä.
Olin jo tuolloin työkyvytön. En muista nyt sen tarkkaa nimeä,
millä nyt olen - sanotaan vaikka sairaslomaksi. Sillä oon ollut
siitä asti. Mutta minulle diaknosoitiin lievä psykoosi ja muu määrittämätön
mielenterveyden häiriötila. Se selittää kaiken, mitä mä
olen tässä kokenut. Sain siihen lääkityksen, jolla se
helpotti. Mutta liittyen nuoruuden pahoihin kokemuksiin
nuorisopsykiatriselta - niin se lääkkeiden otto jäi kesken. Se
kun lisäsi vain ahdistusta.
Ja..
Sitten kuukauden siitä päästä lääkärini suosittelevat tätä
laitostanne. Olin kyllä jo kuullut tästä paikasta ja koska
vanhat asiat olivat alkaneet ahdistamaan liikaa - mainitsemani
niin sanotut haamut.. Tahdon ne pois päästäni. Mä olen kuten
jatkuvassa sodassa itseni kanssa pääni sisällä. Joten siksi
olen täällä."
"Ymmärrämme. Olet kertomasi mukaan ahdistunut ja tunnet
olevasi umpikujassa. Myös se saamanne diaknoosit näkyvät
tiedoissanne, otamme sen huomioon. Entä koetteko olevanne epäonnistunut
elämässä? Mitä elämässäsi oli, ennen kertomisiasi
menetyksiä?"
"Töissä mä olin, elämä meni hienosti. Tunsin, että elämälläni
oli tarkoitus. Siinähän se on lyhyesti mitä ennen oli, olin
kaiketi ihan onnellinen. Sitten tosiaan isä kuoli ja jäi paljon
sanomatta.
Mä sairastuin masennukseen uudelleen ja jouduin siis työttömäksi.
Vähän aikaa pärjäsin säästöilläni, mutta niiden alkaessa
loppua - myin autoni, katuen sitä sitten myöhemmin. Liikkumaan
pääseminen auttoi masennukseeni. Jäin siis kaupungin vangiksi.
Menneisyys alkoi kummitella pahemmin, vaikka mun paras ystäväni
Markus tuki mua ja sen kyydillä pääsi matkustelemaan, pois
edes hetkeksi Jyväskylästä. Hänen kyydillään tänne
tulinkin. Muita tukijoita minulla on se siskoni, hän muutti
viisi vuotta sitten Tampereelta takaisin Jyväskylään. Mutta
joo..
Eli parin kuukauden päästä isän kuolemasta, mut siis
ohjattiin kuntouttava työtoimintaan. Vihasin olla siellä,
mutten silloin pystynyt muuhunkaan äsken kertomieni asioiden
vuoksi. Haittasi työkykyäni myös siellä nää vaivani. "
"Aivan.. Kerroit sinulla olevan myös terveysongelmia? Minkälaisia
ne ovat? Saatamme saada osan niistäkin hoidettua pois."
"Huimausta, enemmän portaissa. Tuntuu että joko kaatuisin
taaksepäin, jos joudun seisomaan portaalla - kuten
liukuportaissa tehdään. Tai sitten että kaadun alaspäin ja
siksi pitää ottaa tiukemmin kaiteesta kiinni. Mitään en
oikein pysty kantamaan portaita alas mennessäni.
Ahdistuskohtauksia liittyen korkeanpaikan kammooni. Se fobia on
lyhyen ajan kanssa vain pahentunut."
"Aivan.. Kerro sitten mistä ikävistä muistoista tahdot
eroon? Ja mistä et?"
"Hyvähän se olisi päästä niistä.. Ensinnäkin vanhat
pahat muistot nuorisopsykiatriselta, sen aiheuttamat ahdistukset.
Jotkut pahat muistot omasta isästäni, josta tahtoisin muistaa
vain kaiken hyvän.
Yksi huono muisto, josta en tahdo päästä eroon on se - että
olin aikoinani koulukiusaaja. Purin omaa pahaa oloa itseäni
heikompiin ja kadun nyt sitä todella syvästi. Sitä katumusta
en tahdo itsestäni poistaa.
Ja sitten terveysongelmistani lisää sen verran, että ne
taisivat alkaa, kun ylitin kerran kaksi vuotta kaiteetonta siltaa
ja liukastuin. Kaaduin aika lähelle sillan reunaa. Tämä silta
oli remontin alla oleva maantiesilta, josta oli kymmenen metrin
tiputus alas vesistöön. Säikähdin pahasti tapahtunutta."
"Niko, me voimme auttaa sinua. Nyt kerron tarkemmin
hoidoistamme, jotain saatat tietää jo esitteittemme kautta. Eli
käytämme tekoälyohjattua fMRI - laitetta, joka käyttää
funktionaallista magneettikuvausta . Samaan aikaan kun sillä
tutkimme aivojasi, niin käymme muistoja läpi. Näemme tuolloin,
missä kohtaa aivojasi kyseinen muisto sijaitsee. Laitteen
kuvaamia tietoja säilytetään vain hoitojaksosi ajan ja ne
salataan kAES - salauksella."
"Aivan. Se taisi liittyä teilläkin olevaan
kvanttitietokoneeseen? Niin mä jostain luin."
"Totta. Keskustietokoneemme on tekoälyjä pyörittävä
kvanttitietokone. Joten tietosi ovat turvatut. Datakeskuksemme on
laitoksemme sisällä, niihin ei siis pääse ulkopuoliset tahot.
Hoidon alussa sinun täytyy elää uudelleen kaikki pahat muistot,
sillä siten saamme parhaat hoitotulokset. Käsittelemme samalla
aivoistasi pois ne hermoyhteydet, jotka aiheuttavat sinulle tämän
hetkisen elämäsi. Sinä varmaan olet valmis tähän nyt heti ja
mukanasi on asiat muistamisen tueksi?"
"Kyllä. Ne ovat noissa repuissa. Tahdon edetä tässä
hommassa heti. Mikä on seuraava askel?"
"Ensin käymme elämääsi läpi käymällä tuomasi asiat läpi.
Käymme elämäsi ihmiset läpi, ja keskitymme pahoihin asioihin,
jotta ne muistuisivat mieleen paremmin. Tämän teemme
operointitilassa, joka sijaitsee viereisessä huoneessa. Siellä
on meidän tutkimuslaitteemme, laitat vain siihen kuuluvan kypärän
päähäsi ennen keskusteluamme. Sitä ei tarvitse jännittää.
Kypärä on kevyt ja ilmastoitu. Seuraamme aivojasi koko ajan,
jotta huomaamme juuri sinun aivojesi toimintaa paremmin, ettemme
tee virheitä ja tuhoa vääriä muistojasi. Kypärän teknologia
skannaa siis aivojasi koko ajan ja sen datasta teemme aivojesi 3D
mallin.
Kun skannaus on tehty, meillä on tietokoneella kuva aivoistasi -
jota sitten käytämme karttana varsinaisessa hoidossasi, jonka
suoritamme huomenna kehittämällämme BrainWawe™ -
hoidollamme. Eli niin sanotulla funktionaalisella
magneettikuvauksella, josta jo kerroin. Se tutkii aivoistasi
veren happipitoisuuden muutoksia. Nämä kohdentavat
kuvauslaitteen radiosäteilyn juuri siihen kohtaan aivoissasi ja
tuhoavat yksittäiset hermosolut, jotka sisältävät kyseisen
muistoon liittyvää tietoa."
"Ymmärrän.. siis hoitonne idean, mitä kerroit."
"Hyvä. Ja valokuvat ja mahdolliset videot sekä asiat
tallennamme siinä samalla, jotta voimme käyttää niitä hoidon
varsinaisessa vaiheessa huomenna.
Hoitomme ei satu, se tuntuu päässäsi samalta kun esimerkiksi
vahvan kahvin aiheuttama olo. Sinun täytyy olla täysin
rehellinen ja puhua asioista, vaikka ne tuntuisivat noloilta tai
vaikeilta ottaa esille. Ymmärrättekö tämän"
"Ymmärrän, sitenhän te pääsette jyvälle, että missä
kohtaa aivoja se tietty muisto kulloinkin on."
"Aivan niin. Eikä jälkimmäistä hoitolaitetta tarvitse
pelätä. Siinä siis makaat selälläsi ja pääsi on kuten
magneettikuvauslaitteen sisällä. Siellä on näyttö ja
puheyhteys. Me olemme sen huoneen ulkopuolella ja seuraamme sinua
eri laittein sekä ikkunasta. Tuolloin me näytämme valokuvia ja
asioita sinulle koneen näytöllä sekä puhumme tänään esille
tulleista vaikeista asioista.
Tähdennämme vielä, että saamasi hoito auttaa vain jo sinulla
oleviin pahoihin muistoihin ja traumoihin. Tarvitset uuden
hoitokerran, jos siihen tulee tulevaisuudessa tarvetta - koska
aivot tekevät koko ajan uusia hermoyhteyksiä luodessaan
muistoja. Oletko ymmärtänyt tämänkin?"
"kyllä. Olen lukenut postittamanne ennakkotiedot tarkkaan
ja tutkinut netistä lisätietoja. Minä tahdon onnistua tässä."
"Asia selvä, nyt aloitamme hoitonne. Olkaa hyvä ja
seuratkaa meitä viereiseen huoneeseen. "
Niko seurasi hoitajaa ja lääkäriä seuraavaan huoneeseen,
jossa mainittu aparaatti oli. Se tietokoneisiin yhdistetty kypärä,
samankaltaisen näköinen mitä voi tavata kampaamoissa
hiustenkuivaajana. pehmeä istuin, jonka vieressä näyttö sekä
pöytä. Nikoa ohjattiin kypärän laitossa ja repusta hän
kaivoi vanhoja valokuvia, kirjeitä yms. tavaraa - joita hän ei
ollut lukenut tai katsellut aikoihin.
Kone käynnistettiin ja Niko huokaisi. Tästä ei tulisi mukava
muistelu. Tosin tuttujahan asioita ne jokaöisistä unista
olisivat.
13.0
ILLANVIETTO
Yhden illan ystävien kesken.
Sen jälkeen kun Markus oli vienyt Nikon hoitojaksolleen, oli hän
nauttinut maisemista, ajanut gondolihisseillä sekä köysiradoilla
ja siten tutustunut paikkaan. Hän oli ostanut kahden päivän täyspaketin,
johon kuului pääsy kaikkiin palveluihin. Gondolihisseihin, köysirataan
sekä alennusta tietyistä ruokaravintoloista. Saatu saattajien
etukortti oli ollut kovassa käytössä.
HealingDomen tulon jälkeen koko Ylläs siis oli muuttunut
suuremmaksi kokonaisuudeksi. Oli ravintoloita, kauppoja ja
hotelleita sekä luontopolkuja ja köysiratoja lähituntureille,
joissa pystyi rauhoittumaan.
Niillä hän oli ajellutkin, käyttänyt hiljaisia paikkoja hyväkseen
- kerta niitä oli rakennettu HealingDomen asiakkaiden käyttöön,
joita saivat käyttää myös täyspaketin ostaneet potilaiden
saattajat.
Nyt on jo tullut ilta. Markus oli viettänyt alkuillan
huoneessaan katsoen televisiota, jossa oli ollut elokuva - jonka
teemana oli isyys. Leffa oli saanut ahdistuksen jälleen
kasvamaan ja siten tahtomaan uloslähtemistä. Jotta maisemat ja
tunnelma saisivat pinnalle tulleet tunteet taas katoamaan.
Kello oli vartin yli yhdeksän, kun mies sammutti television ja
vaihtoi vaatteet. Verkkarit vaihtuivat farkkuihin, ilta voisi
olla viileä - joten Markus otti yllensä pitkähihaisen paidan
sekä nahkarotsinsa. Mies tahtoi muiden ihmisten seuraan, yksinäisyys
saisi alkaneen ahdistuksen vain kasvamaan.
Hotellihuone saa siis jäädä ja ulkona rakennuksesta häntä
odottaa se - mitä mies on tullut hakemaankin: Lomakeskuksen kesäillan
vilinää.
Taivas oli pilvistynyt, mutta yhä oli valoisaa kuin päivällä.
Pian Markus onkin jo vastaan tullessa pubissa.
Mies tilaa juoman ja jää baarijakkaralle sitä nauttimaan.
Paikan kaikki pöydät näyttävät olevan varattuina. Samapa se.
Tavallaan hän nauttii tilanteesta, tavallaan ei. Musiikki soi ja
ravintolan puheensorinasta ei saa mitään otetta. Hän ottaa hörpyn
tuopistaan ja alkaa taas miettiä omia juttujaan sekä tätä päivää.
Komeata maisemaa oli Äkäslompolo tarjonnut, ajanvietto
mahdollisuudet olivat monipuoliset. Markus oli matkustanut niillä
köysiradolla ja pienen ruuhkan takia joutunut sellaisen samaan
vaunuun yhden lapsiperheen kanssa. Tämän isä oli kutsunut
Markuksen kyytiin, jottei tarttisi odottaa seuraavaa.
Köysiradan reitti kulki yli pienen tuntureiden välissä olleen
järven.
Kyllähän siinä enemmän juttuun oli tullut sen isän, Peten,
kanssa. Matka kun oli kestänyt sen vartin, jonka aikana Pete oli
ylpeänä esitellyt perhettään: Aatu oli 3 vuotta ja Jussi 5
vuotta.
"Ja Maarit on sen 32 vuotta."
Oli perheen äiti tokaissut hymyillen miehensä puheen päälle.
Sitä vähän oli naurettu.
Pojat olivat vaunun ja maisemien lumoissa ja kyselivät kaikkea,
eivätkä olleet Markustakaan vierastaneet pahemmin. Kysyivät
että tietääkö setä - kuinka korkealla tää menee?
Kyllähän Markus sen tiesi. Odotellessa mies kun oli tutkinut tämän
radan infotaulua. 40 metrin korkeudessa tässä mennään.
Huipulla he poistuivat vaunusta ja toivotettiin hyvät jatkot ja
päivät. Perhe poistui kävelyreitille, pojat vielä vilkuttivat
Markukselle, kivalle sedälle, hyvästejä ja tämä vilkutti
takaisin.
Tämä jälkeen hän oli kävellyt vastapäiseen suuntaan, vähän
syrjemmälle katselemaan maisemia ja köysirataa.
Samalla miettien sitä, kuinka onnellinen mies se Pete tuntui
olevan. Kiva perhe hänellä oli.
Tuolloin Markus oli pyyhkinyt pari kyyneltä pois ja alkanut
tutkimaan sitä luontoreittiä saaden olon rauhoittumaan. Lapin
karussa maisemassa on taikaa.
On ollut siis mukava päivä, pienine sortumiseen - mutta mies on
sellaisiin tottunut. Markus ottaa jälleen siemauksen puolityhjästä
tuopistaan ja miettii sitä köysirata matkaa. Mukava perhe oli
sattunut mukaan.
Sellaisen isänä olisi kiva olla. Kasvattamassa lapsista
aikuisia, näkemässä miten ne kasvaisi ja silleen. Eikä olla
vain se 'kiva setä' jossain hiton köysiratavaunusta.
Markus huokaisee - juo tuoppinsa loppuun ja tilaa toisen, Jääden
samalle baarijakkaralle sitä hiljalleen juomaan. Menee siinä
vielä kolmaskin samassa paikkaa istuen. Isyystunteet alkavat
pikkuhiljaa ottaa liikaa tunteisiin ja hän päättää lähteä.
Ei hän tässä pubissa tahdo nyt alkaa yksin kyynelehtimään.
Markus siirtyy taaksepäin noustuaan jakkaraltaan ja törmää
toiseen asiakkaaseen.
"Anteeksi! Mä olin niin ajatuksissani, etten huomannut sua."
"Eipä toi mitään. Itse asiassa mä olin tulossa kysyyn
sua meidän seuraan tuonne meidän loossiin? Kun sulla taitaa
olla asioita mielessä? Näytit siltä?"
"Joo. On mul asioita, joo.."
"Niin.. Me nähtiin sut tuolta meidän pöydästä ja siellä
kun porukassa jutellaan tänä iltana asioista. Aateltiin kutsuu
sut pöytään kans istumaan, kun yhdelle vielä olis paikka. Et
jos seura kiinnostaa, niin tervetuloa pöytään."
"Kiitos, voisinhan mä tullakin. Parempi se kun itse märehtiä
yksin."
"Totta. Nii mä oon Oskari. Tilaan vaan uuden kierroksen ja
mennään sit pöytään. Ja tarjoon siis sullekin."
"Kiitos. Ja mä oon Markus, voin muuten auttaa niiden
juomien kans."
"Juu, kiitti. Ei tartte tarjotinta tuoda takas sit."
Oskari tilasi neljä tuoppia ja Markus kantoi niistä kaksi pöytään
Oskarin perässä. Esittelyt käytiin läpi. Markuksen vieressä
istui Ilmari, tätä vastapäätä Joonatan ja Oskariinhan Markus
oli jo tutustunut. Ensin kilistettiin uudelle ystävälle ja
alettiin kysellä asioita, kaikki jäisi tähän pöytään - mitä
kerrottaisiin.
"Kato, kun me kaikki kolme ollaan sinne heelindomeen menos
ens viikolla. Niin tässä nyt jutellaan kaikkea. Et tervetuloa
seuraan."
Joonatan selostaa ja Markus kiittää, ottaa hörpyn - jonka jälkeen
alkaa kertoa, miksi hän on nyt täällä ja mitä on mielessä.
"Joo.. mun tarinahan meni siten, että oli täällä kaverin
kuskina - joka nyt on hoidossa siellä HealingDomessa.
"Kaipaisin kyllä itsekin hoitokertaa, vaan ei mulla siihen
rahaa olis. Mulla tarina menee niin, että surettaa toisinaan
liikaa - etten ole isäksi päässyt. Ja pääsyy siihen on se,
että olen liian kiltti mies. Mulla on ollut pitkäaikainen on/off
suhde yhteen naiseen, joka valehteli että saisi lapsia. Ja aina
kun yritän lopettaa suhteen - hän uhkailee itsemurhalla. Jota mä
en tietenkään tahdo tunnolleni.
Kuvio vain kestänyt jo vuosia samanlaisena sen ensimmäisen eron
jälkeen ja se sittemmin on tuhonnut kaikki mun orastavat muut
naissuhteet. Eli äitiehdokkaat karkoittanut.
Siinähän se. Olen olosuhteiden johdosta lapseton isä. Siksi
olin lähtemäs, ja törmäsin suhun, Oskari, kun äsken ne asiat
alko käymään liikaa tunteisiin. Kato kun tänään tapasin
tosi mukavan lapsiperheen isän, oli ylpeä perheestään -
esitteli mut niille, sil oli kaksi pientä poikaa - jotka ei
vierastaneet mua yhtään. Tää oli niis gondoleis. Tuossa
baaritiskillä mä mietin, et siinä oli tosi onnellinen mies ja
itsekin tahtois olla samanlainen. Eli tunteisiin alkaa mennä
asia liikaa. Menee käymään aika usein jo."
Johon Oskari nyökkää ja Joonatan hymyillen toteaa:
"Markus, tässä sulle kohtalotoveri. Itse olen menossa just
samasta syystä ens viikolla tonne. Mäkin olen lapseton isä."
Miehet kättelevät käyttäen voimaa puristuksessa, Joonatan
jatkaa:
"Vaan yhdellä erolla sun tarinaan, Markus. Mulla oli joskus
perhe."
Tässä välissä Oskari ja Ilmari lähtevät ulos tupakalle - he
tietävät tarinan, Joonatan jatkaa tarinaansa heidän
poistuttuaan ja Markus siirtyy istumaan Joonatania vastapäätä.
"Niin Markus, siis mulla oli joskus perhe. Koin isäksi
tulon ja lapsen menetyksen. Juttu menee näin.. Tästä on se
viisi vuotta aikaa.
Se oli sellainen päivä, se pahin. Tehtiin perhejuttuja,
leikittiin Samun, mun kolme vuotiaan pojan kanssa..."
Joonatan nielaisee, pyyhkäisee silmäkulmaansa ja jatkaa:
"Niin mun pojan kanssa. äh.. Kyllä mä tän taas jaksan
kertoo.. Pelattiin siis jotain noppapeliä. Samu jäi Emmin..
siis äitinsä kanssa, kun mun piti käydä vaan vessas. siis
vain jotain puoli minuuttia kului aikaa. Kun tulin takaisin, niin
Emmi puuhasi kännykkänsä kanssa ja Samu yritti yskimistä. Oli
napannut sen nopan ja nielaissut karkkina."
Joonatan noteeraa Markuksen vakavan katseen nyökkäyksellä ja
jatkaa:
"Kyllä - oikein arvasit, noppa oli mennyt henkitorveen ja
niin syvälle että siinä oli hätä käsissä. Hätäkeskukseen
soitettiin, vastas ne kyllä sit heti ja antoi ohjeita, haimetin
otetta ja ambulanssi on tulossa. Tulihan se siitä sitten pihaan..
Se.. oli aika kokemus."
Joonatan ottaa hörpyn tuopistaan ja pyyhkäisee kämmenselkään
kyyneleen sänkiseltä poskeaan. Tämän stoorin kertominen on
joka kerta rankka kokemus. Hän henkäisee ja taas jatkaa:
"Emmi lähti ensihoitajia vastaan ja mä yritin pitää
lastani hengissä. Annoin pelastajille tilaa, noppa lähti kyllä
irti kurkusta.. Vaan se oli liian myöhäistä. Samu.. Mun poika..
ei reagoinut mihinkään. Ne kuljetti sen nopeasti ambulanssiin,
mentiin mukana sen auton viereen kattomaan, kun.. Ne.. ne yrittivät
kaikkensa, mutta.. ei ollut enää toivoa.. Mun poika todettiin
kuolleeksi siinä autossa."
"Otan osaa!"
"Kiitos.. No ei me sen Emmin kanssa sitten kauaa enää oltu
yhdes. Mä syytin sitä asiasta ja niin se nainenkin teki. Ja
tekee yhä. Homma siis ei enää toiminut.. Mut täällä kun on
ne hoidot, selvittelin oman lääkärin kanssa asioita - niin tämä
menetyksen tuskahan on sitä, että aivot ovat muhineet jossain
ihmeen dopamiinissa tai jossain ja ovat nyt yliaktiiviset. Ne
osaa täällä kuten resetoida pään, että voi jatkaa elämää.
Ei ahdista liikaa lapsiperheiden näkeminen"
Markuksen ei tarvitse kertoa, että kokee Joonatanin kanssa samaa
tuskaa - Kyyneleet kertovat sen. Hän jälleen kiroaa asiaa,
pyyhkii vedet naamaltaan kämmenselkäänsä. Joonatan ymmärtää,
sillä valuttaa hänenkin silmänsä.
Tässä vaiheessa muut palaavat takaisin pöytään. Joonatan päättää
puheenvuoronsa taas pyyhkien poskiaan. Markus esittää jälleen
osanottonsa ja taas kätellään käyttäen voimaa. Joonatan
selvittelee itseään vähän aikaa - kiroaa kyyneleitään ja
lopulta hymähtää:
"Että - Markus - tällainen juttu mulla."
Johon tämä vastaa:
"Sä sait sentään olla isä ne kolme vuotta. Mä tahtoisin
olla jollekin se isi edes sen aikaa.."
Nyt oli Markuksen vuoro kuivata jälleen kuivata poskiaan ja
kirota itkua. Asialle kilistetään, tää on tätä oikeata
asiaa - elämää! Tunteet näkyvät raavaalla miehellä.
Tämän jälkeen Ilmari alkaa vuorostaan puhua omaa tarinaansa..
"Eli nyt Make tietää ainakin sun tarinasi, Jonsku. Mä
voin alkaa kertomaan omaani, no ainakin yhtä niistä. Mulla se pää
on aika sekaisin kaikesta."
Joonatan naurahtaa siihen:
"Mut toi on kyllä iha - siitä huolimatta - täysin
yhteiskuntakelpoinen!"
Markus vastaa tuohon nauraen:
"Niihän me kaikki taidetaan ollaan, kaikesta huolimatta!"
"Muut yhtyvät ajatukseen, sille kilistellään taas ja
Ilmari alkaa viimein kertoa asiaansa:
"Nii.. mun tarina... Tässä pari vuotta sitten, yöllä.
Viikonloppuyönä. Se oli mun puolituttu - jota en sittemmin sen
illan jälkeen ole nähnyt. Tapasin siis sen sekavan oloisena
kadulta, luulin ensin että se olisi ollut kännissä - mutta
selvin päin oli. itkuisena. Kyseessä siis melkein
kolmekymppinen mies. Se mitä se vastas, kun mä kysyin - että
mikä on? Kaikki kunnossa. Tätä mä en itsekään uskonut,
mutta se sanoi, et sen isä oli kuten raiskannut sen. Mä en
ehtinyt vastaamaan, kun paikalle tuli muita ihmisiä, joiden
kanssa tuli jotain ihmeen härdelliä ja se kaveri katosi sillä
välin yöhön. Etsin kyllä sen härdellin jälkeen, mutten löytänyt.
Enkä mä sitä kaveria enää ole nähnyt. Katos yöhön
mielentilassa, jota olis ollut hyvä seurata."
Markus jälleen vakavana vastaa siihen:
"Aikas paha kyllä. "
"Jooh.. En saanut siihen sen jälkeen mitään yhteyttä. En
ollut aikoihin soittanut sille, oltiin enemmän nähty
kaupungilla aina silloin tällöin pussikaljoilla tai sitten
pubissa. Siten siihen olin tutustunut. No kun mä siitä tietty
soittelin sen perään sinä yönä, niin sen puhelin ei ollut päällä.
Tuli tiedote - että sen numeroon ei saada nyt yhteyttä. Sitten
kun odotin pari päivää ja soitin, niin tuli uusi tiedote -
ettei numero ollut enää käytössä."
Ilmari ottaa kunnon hörpyn olutta ja jatkaa ääni vähän
sortuen:
"Se löytyi sitten lähimetsästä hirttäytyneenä.
Nyttemmin se hetki on tullut mun uniin vähän liikaakin, se
tyyppi kummittelee mulle ja syyttää, etten pelastanut. Siksi täällä.
Tätä kun on kestänyt se puolitoista vuotta ja sit kuulin tästä
paikasta, niin aloin säästään. Sais sen haamun pois päästä,
niin olisin tyytyväinen. Samaan hintaan kuulemma ne sais mun
sairaalloisen korkean paikan kammonikin pois. Sekun kans haittaa
elämää helvetisti."
Johon Markus toteaa:
"Kummitukset pois päästä, niin oli parempi elämä. Tiedän
mitä sä tarkoitat, siksi mun kaverikin on täällä.. Siis
osasyy, silläkin ne korkeat paikat tuottaa hallaa. Sen hoito
alkoi tänään. Kuulemma aika ruljanssi. Sillä ei ihan kiva
nuoruus ollu, niin pitää kaikki möröt käydä läpi."
Puheenvuoro siirtyy Oskarille.
"Kyllä ne osaavat hommansa. Mä oon lukenut niitä
potilaiden arviointeja tästä paikasta - niin melkein kaikilla
ne asiat, miksi tulivat hoitoon - on kadonneet. Mulla itselläni
on pitkittynyt ahdistusoire. Ei nää oo kivoja asioita"
Markus ottaa juomaansa ja huokaa:
"Ei Niin..
Olispa mullakin se ylimääräinen 500 euroa, et sais omat jutut
nollille. Mä en niitä oikein ees mun parhaille kavereille
kertoille, kun ei jaksa murtuilla muiden nähden. Se kun on aina
henkisesti todella rankka kokemus. Tiedätte taatusti
paniikkikohtaukset.."
Muut nyökkäävät. Tuttuja kun nämä olot ovat heille kaikille.
Eipä tässä jonotettaisi siihen suureen kupoliin hoidoille, jos
omassa kupolissa kaikki olisi kunnossa.
Tuolle Ilmarin iloluontoiselle luonnehdinnalle kilistettiin ja
sen jälkeen Markus jatkaa:
"Enkä mä taida siitä olosta päästä koskaan eroonkaan,
Mähän kerroin jo siitä. Siis kun olon alkulähde - se akka,
joka valehteli pitkään mulle - että saisi lapsia - roikkuu
vielä kuvioissa. Vai haluutteko kuulla koko jutun?"
Joonatan sanoo tähän heti, että meille voit kertoo!
"Markus, kato.. Kaikkihan me täällä ollaan - siis
valtaosa - sen heelindomen potilaiksi tulevia näin kesällä.
Ainakin niin on tuntunut, me tultiin tänne jo viikko sitten.
Kaikilla noilla on jotain, mistä haluu eroon, tän paikan teillä
kulkee kuten varjoihmisiä - jotka pelkää toisiaan, kait."
Johon Markus näyttää peukaloa ylöspäin ja vastaa.
"Heh.. Joonatan - otit hienosti äsken soineen musan
puheeseen mukaan, tykkään. No niin. Mä kerron elämäntuskani.
Aloittaen siitä naisesta, Elinasta. Lyhyesti kerrottuna.. Oltiin
vuosia sitten yhdessä, mä olin rakastunut siihen ja tahdoin
perhettä sen kanssa. Ei tapahtunut mitään ja vasta kun
kirjaimellisesti laitoin naisen seinää vasten - se viimein
tunnusti ettei koskaan voisi saada lapsia. Varasti siis minulta
vuosia. Tietty mä tein eron hänestä. Mutta sitten hän alkoi
uhkailla itsemurhalla, jossen palaa häntä rakastamaan."
Ilmari toteaa tähän Markuksen ottaessa juomaansa.
"Se kyllä on aika paskamaista kiristystä sellainen,
itsekin joskus sitä kokenut."
"Kiitos. Niihän se on. Eli tiedät mikä kuvio siinä aina
pyörii. Kun se nainen aina välillä uhkailee itsemurhalla, enkä
mä tietenkään kilttinä miehenä halua sitä tunnolleni.. Mä
niin tiedän, ettei tää laita mua hyvään valoon.. Kyllähän
mä jotain jo kerroin. Mut tarkennusta.. Niin tässä siis on
ollut jotain 8 vuotta on/off juttua hänen kanssaan. se kehitti
muhun siten pakkomielteen ja on tuhonnut kaikki mun orastavat
muut ihmissuhteet. Joten siksi en ole päässyt isäksi."
Joonatan pahoittelee asiaa ja antaa osanottonsa. Muidenkin
mielestä ei tuollaisessa ole kyse siitä - että olisiko hyvä
vai huono mies. Sitä tekee sen, mitä miehen pitää. Markus
kiittää myötätunnoista ja jatkaa juttua siitä, miltä se
tuntuu - kun ne isyystunteet alkaa tulla päälle:
"Se kaikki. kun sellainen olo tulee päälle. Ei siinä
tarvitse olla muuta käynnistystä, kun vain ehkä joku puhuu
sivuten perhe-elämäänsä tai silleen. Ei sen tartte ees mulle
puhuu, kunhan vain kuulen - et mistä puhutaan. Joskus mulla oli
sellainenkin aika, etten ilman herkistymistä pystynyt kävelemään
ees hiton lapsenvaate osaston läpi tavaratalos."
Tuoppeja kilistellään myötätunnosta. Kaikilla heillä on oma
taakkansa ja siten ahdistusoireet ovat kaikille tuttuja.
Masentaahan se, kun ei pysty normaaliin elämään. Markuksella
on mietteet masennuksesta valmiina.
"Niin.. Ehkä parhaiten ehkä kuvaa sitä tunnetta tää..
Sopii vissiin moneen juttuun tää sama mielikuva. Tiedätte sen,
miten laivalle käy kun pohjasta yhtä äkkii nousee kuplia.
Kelluvuus katoaa ja laiva vajoaa. Vaik just kaikki oli hyvin, oli
kuten tyyni sää ja aurinko paistoi. Joo. Niin se menee."
Muut pöydässä olijat ovat samaa mieltä. Omat vaivat kun
tulevat päälle, niin samoilta ne tuntuvat. Että kuten uppoaisi
tunteeseen ja vesi tulvii laitojen yli sisään, etkä voi tehdä
mitään sillä sä oot kuten se laiva, sen kapteeni ja
matkustaja.
Joonatan, itse asiaa paljon ajatellut - antaa tuon oman
loppuehdotelmansa Markuksen ajatukseen, että se ahdistus olisi
kuten laivan upottava - pohjasta nouseva kuplaparvi. Ja toisinaan
se laiva vaan alkaa vuotaan hiljalleen niin pahasti - että tekee
Titanikit - keula nousee pystyyn ja laiva katkeaa kahtia.
"Nii. Eli mä kyllä tajuan ton sun ajatuksen, Markus. Sitä
vaan itse jotenkin pelastuu pinnalle taas kellumaan. Laiva on
pohjassa ja sellainen pitää taas rakentaa. Nii.. Laivallahan sä
tarkoitit sitä suojaa, jonka itselleen rakentaa sitä ahdistusta
vastaan?"
"Totta. Nyt kun sitä miettii paremmin, niin niinhän se
menee. Pintaan nousee kelluvia osia vanhasta laivasta ja niiden
avulla kellut saaren rantaan ja saarella taas tarkoitan sitä
aikaa, kun rakentaa itsensä taas kasaan sen ahdistuskohtauksen jälkeen.
Sitä vaan oppii, kuinka se laiva taas rakennettiin - kun niitä
on uponnut jo monta.
Olit sitten joko itse se laiva, sen kapteeni tai matkustaja.
Paloja jää muistiin.
Eli tässä tämän elämän aikaan on saanut rakentaa itsensä
itse taas eheäksi."
Kaikki ovat samassa ajatuksessa mukana. Vertauskuva toimii ja
aiheuttaa lisää keskustelua - sekä juomatilauksia tiskiltä.
Uudet juomat tuodaan tarjottimella ja taas kilistellään elämälle.
Tässä vaiheessa pöydän viereen vaeltaa jostakin nainen ja
alkaa puhumaan.
"Pojat. Anteeksi, mutta mun oli pakko tulla kertomaan.
Kuulin teidän jutut mun pöytään. Että kyllä mullakin elämä
on vituillaan. Anteeksi jos tuun häiritsemään, mutta tahdon
nopeasti kertoa.. Tai sopiiko?"
Johon Ilmari vastaa koska istuu nyt lähinnä kyselijää.
"No kerro vaan.. Vai haittaako se teitä muita?"
Muuta seuruetta tämä ei haittaa, joten nainen kiittää, esittäytyy
Kaisaksi ja nappaa läheltä tuolin ja siirtää sen pöydän päähän.
"Mä en teitä kauan häiritse, tahdon tosiaan vaan kertoa
tarinani. Niin mä oon täällä sen vuoksi, että kaikki miehet
- jotka rakastuu minuun, tappavat itsensä. Joko musta johtuvista
syistä tai sitten muuten. Mä en uskalla enää puhua miesten
kanssa ja siksi mä pelkään et joku rakastuu muhun taas. En
tahdo yhtään itsemurhaa enää tunnolleni. Mä oon täällä
sen takia, et saisin tietää mistä tää kohtalo johtuu.. Ja
sitten vaan unohtamaan asian."
Markus toteaa tähän:
"huono homma toi kyllä, mutta toivon että sä saat elämäsi
järjestykseen."
"Kiitos. No kuten mä sanoin, en häiritse teitä enempää.
Kattokaas, mä tosiaan pelkään nykyään puhua miehille. Mä
pelkään siis että ne rakastuu muhun ja sitten se taas tapahtuu..
Pelkään teitäkin, siksi mä nyt vain sanon teille että
mukavaa illanjatkoa!"
Ja Kaisa katoaa yhtä nopeasti kun oli paikalle tullutkin, vain
siirretty tuoli jää pöydän päätyyn. Oskari siirtää sen
paikoilleen samalla, kun Markus seuraa tuota salaperäistä
naista ja näkee tämän poistuvan ravintolasta. Hän toteaa tämän
muille ja Joonatan naurahtaa tuosta tapaamisesta, että tää on
vissiin tätä outoa lapin taikaa.
"Täällä tapaa toisinaan outoja ihmisiä. Markus on samaa
mieltä, outo tapaus toi nainen kyllä oli. Vaan olihan hänellä
oikeita ongelmia mitä puhui. Tämähän on sitä, mitä täällä
nyt on kokenut. Kuulee ihmiskohtaloita - joita se kupu sitten
auttaa."
Johon Joonatan jatkaa:
"Niin.. Totta puhut kyl. Kun toi nainen tos pyörähti, niin
se sai mut miettii, Markus, sitä sun laivametaforaa. Se nainen..
en kuunnellut sen nimeä, mut ei sillä mitään väliä oo. Siis
et se tuntui laivansa menettäneeltä. Ja tuli meidän pöytään
kuten jotain kelluketta ettiin.."
"No, tajuun kyl mitä meinaat. Sille!"
Ja jälleen kilistetään. Kaikilla loosissa olevilla on omat
ongelmansa ja niistä puhuminen auttaa.
Lahtinen tuntee onnellisuutta keksittyään tuon vertauksen, ei
tarvinnut niin syvälle itseensä enää vajota - että olisi
romahtanut taas. Se olotila jäi päälle sen gondolimatkan jälkeen.
Tätä illanviettoa ei olisi silloin aloitettu, ja se olisi ollut
hitonmoinen sääli. Baarin ikkunoista loistaa valoisa taivas ja
rakennuksien välistä näkyy palanen Yllästunturia. Mies on
iloinen löydetystä seurasta. Pöytäseurue tulee hyvin juttuun
keskenään. Välillä puhe on vakavissa elämän seikoissa ja
toisinaan taas iloisissa. Yhteisiä kiinnostuksen aiheita löytyy.
Kuluu kaksi tuntia ja tulee aika poistua baarista valomerkin
tultua aamukahden aikaan. Markus hyvästelee pihalla pöytäseurueensa,
jotka ovat jatkamassa toiseen suuntaan olevaan hotelliinsa.
Seuraava toimintasuunnitelma heillä kaikilla on vain mennä
nukkumaan.
Nämä vielä kiittivät Markusta laiva vertauskuvasta, ajatus
helpotti myös heitä. Sai rakennettua sen olon sanoiksi, kun on
kuten sumussa. Ahdistus, masennus - mitä lie, vitutus - on kuten
sellainen, mitä siinä vertauskuvassa on ollut. Kuuluu hyvät
illanjatkot ja tilanteeseen kuuluvat toiveet, että joskus taas
uudelleen tää ilta otetaan, jos nähdään!
Sillä..
Niinhän hyvästellään hyvin juttuun tulleet yhden illan
kaverit. Seuraavana päivänä kun kaikilla kuitenkin on se
krapula ja sitten mahdollisesti vaihdetut puhelinnumerot jäävät
käyttämättä viikoksi eteenpäin, jolloin ne vain poistetaan -
koska ei enää kehtaa edes soittaa.
Markus kulkee hotellinsa ohitse, koska hän tahtoo vain kävellä.
Olo on parempi ja yö valoisa. Lisäksi häntä vähän
kiinnostaa, jos törmäisi uudelleen siihen Kaisaan. Siitä syystä
- mitä Niko oli Puolangalla sanonut heidän vietettyä iltaa
leirintäalueella: "jos isketään sulle nainen, jos se
sattuisi oleen eri lailla hullu mitä Elina on - olis kivaa
vaihtelua sulle."
Asian muistaminen oli saanut miehen nauramaan ääneen. Ja
samalla sai Markuksen miettimään Nikoa.
Kaipa tämä tähän aikaan siellä potilashotellissa nukkuu,
toivottavasti rauhallisesti.
Kello tulee puoli neljän, kun Markus viimein saapuu hotellinsa
luokse. Kaisaa ei ollut näkynyt. Avainkortti löytyy taskusta ja
sillä ovet aukeavat sisätiloihin. Ovien taakse jää lumoava ja
elävä aamuyön tunnelma. Ihmisten naurua kuului sieltä täältä
ja taivas loistaa edelleen valoa, aurinkokin ehti jo nousemaan
uudelleen.
Markus morjestaa vielä yövahtia ja tilaa hissin.
Pian hän on oman huoneensa luona.
Hyvää iltaa muistellen hän avaa oven ja laittaa perässään
sen kiinni hiljaa.
Onnellisena.
Löytyi tietenkin täällä kohtalotovereita, isyystunteet kun
muitakin miehiä riivaa. Tämä fakta antaa Markukselle lisää
lohtua.
Asiat raastaa mieltä ja yksin niitä on tottunut rämpimään läpi
- niin sillä otteella takana oli mahtava ilta. Pestessään
hampaitaan peilistä häntä takaisin katsoo onnellinen mies.
Nollaus onnistunut. Isyystunteet ovat poissa ja päivän
tapahtumat listautuvat mielessä iloisesti.
On hyvä käydä makuulle ilman ahdistuksia. Olihan sitä joskus
niiden tiimoilta itseään vähän tullut hajotettuakin.
13.1
JÄMSÄ, JÄMSÄNJOEN RANTA.
Elokuun yksi keskiviikko vuonna 2014.
Se oli ollut kiva suunnitelma kesäloman viimeiselle viikolle. Lähteä
Jämsään bile-Iltaan vanhan ystävän kutsumana. Sitä Markus
on tarvinnutkin kun asiat olivat taas olleet mielessä liikaa. Hän
tarvitsi pikkuloman poissa Jyväskylästä.
Nopeasti kokoon kyhätty suunnitelma kuulosti hienolta:
Lähteä vanhan kaverin, Pihlajiston Ossin luo Jämsään junalla.
Tälläkin sattui olemaan lomaa, siksihän hän oli Markukselle
soittanutkin. Nauttia ravintolavaunussa ensimmäiset kaljat ja
sitten lisää Jämsässä. Matkakantamuksena vain äskettäin
hankittu reppu, jossa kulki mukana puhelimen laturi ja olutta väkevämpää
sekä paksumpi paita. Yllään hänellä oli ohut nahkatakki
jonka alla hevibändin t-paita, jalassaan farkut. Päässään
lippalakki. Niillä pärjäisi tämän reissun.
Ossiin Markus oli tutustunut jo Korpilahdella. Sen jälkeen kun tämä
muutti Jämsään ja Markus Jyväskylään - he näkivät aina
silloin tällöin jommallla kummalla paikkakunnalla.
Tänään siis biletys tapahtuisi Jämsässä.
Ilta kulki eteenpäin hienosti. Ossi odotti asemalla. Sitten he kävivät
läheisen kaupan kautta ostamassa lisää juomaa ja menivät joen
rantaan juopottelemaan.
Pari Ossin kaveria liittyi seuraan. Eräällä heistä oli ollut
mölkkypeli mukanaan. He heittelivät sitä aikansa ja alkaneen
sateen vuoksi seurue siirtyi Ossin asunnolle, josta matka jatkui
paikalliseen pubiin.
Siellä seurueesta pilkkuun saakka viipyivät Ossi ja Markus.
Pilkun jälkeen he siirtyivät takaisin Ossin kämpille.
Vaan asiat eivät olleet jättäneet kuitenkaan rauhaan. Ossille
Markus ei ollut tahtonut näyttää kärsivänsä isyyshommista,
ettei ole isä - vaikka tämä kyllä tiesi asian.
Kaunista ystävyyttä hänellä oli Ossin kanssa, kummallakin oli
ongelmia, joista keskenään vain pintapuolisesti juteltiin ja
sitten käännettiin puheenaiheet vaikka ajankohtaisiin
urheilutapahtumiin tai musiikkiin.
Sitä laitettiinkin soimaan hiljaa. Kunnes he lähtivät hetken
ajatuksesta yöhön kahden maissa seikkailemaan pullojen kanssa.
Ilta oli ollut siis biletystä ympäri Jämsän keskustaa ja
puistoja. Kello ehti tulla jo puoli viiden, ennen kuin he olivat
tulleet takaisin ja menneet nukkumaan.
Ystävistä ja kavereista pitäisi pitää huolta, mutta asioiden
syrjään laittaminen on hieno taito.
Markus herää yhden aikoihin iltapäivästä. Yöllä on taas
ollut painajaisia liittyen sivuun tungettuihin asioihin. Ossikin
on jo valveilla, mutta makaa vielä sängyssään Krapulaa on
kummallakin. Markus keittää itselleen kahvit, jääkaapista
maitoa hakiessaan tulee puheeksi ne parit oluet kaapissa. Ossi
sanoo, että ota ne vaan matkaevääksi reppuusi. Tänään ei
jaksaisi enää ryypätä - nyt on hyvä pitää viikko väliä..
Markus kiittää tarjouksesta. Kahvin juotuaan hän alkaa tekemään
lähtöä ja nappaa juomat reppuunsa, laittaa repun selkäänsä.
Vielä sängyssään makaavalle Ossille hän sanoo, tietäen
samalla sen valkoisen valheen olevan - että lähtee nyt
rautatieasemalle. Ossi lausuu kiitoksensa illasta. Markuksen
poistuessa asunnosta he lupaavat toisilleen, että tää otetaan
uudestaan kyllä joskus - muttei nyt ihan heti. Tänään Ossi
pitäisi nukkumapäivän. Seinäkello näyttää aikaa puoli
kolme iltapäivällä.
Nyt kenties pari tuntia tuosta, jotka mies kulutti harhailen ympäri
Jämsää ja saatuja kaljoja nauttien - Markus nojaa puuta vasten.
Taivas näyttää puolipilviseltä, ilma tuntui lämpimältä ja
tuuli satunnaisesti, ei siis mitään isoja puuskia mutta
kylliksi, että vesistöihin syntyy laineita.
Rautatieasema sijaitsee toisella puolella jokea, minne mies on päätynyt:
Jämsänjoen rantaan, tietämäänsä syrjäiseen paikkaan -
keskustan ja valtatien sillan välimaastoon. Hän poistui kävelytieltä
noin vartti sitten ja rämpi metsikön läpi vesistön luokse.
Tässä kohtaa mies tietää edellisiltä Jämsän vierailuiltaan
olevan sellainen katseilta piilossa oleva, maahan tallattu paikka,
jossa saattoi istua ja nojata puita vasten sen näkymättä kävelytielle.
Satunnaiset tuulenpuuskat aiheuttavat pieniä laineita virrassa,
isompia loiskeita aiheutti ohitse seilannut jokilaiva jotain
viisi minuuttia sitten. Ei rannassa istuvaa sieltä varmaankaan
huomattu.
Markukselle kelpaa nyt vain oma seura. Sortuminen kun on taas käsillä.
Se olo pikkuhiljaa hiipi lähemmäksi, kun hän käveli kaupungin
keskustassa ja ohitti isiä lapsiensa kanssa. Muuta ei ollut
tarvittu että pala kurkussa alkoi jälleen nousta ja oli
hakeuduttava pois muiden katseilta.
Joki, hiljaa virtaava joki. Lähipuussa laulaa peipponen, muutoin
luonto on rauhallinen, paitsi että rantapusikosta kuuluu miehen
hiljaista tukahduttua itkua, joka kyllä hukkuu metsän puiden
lehtien kahinaan lempeässä tuulessa.
Sillä ei ole väliä, että hän istuu märällä maalla.
Vaatteilla kun nyt ei ole väliä, muutoin sama asu mitä nyt se
takki on muiden tavaroiden kanssa repussa.
T-paitaisilla tarkenee, tuulenpuuskat tuntuvat hyviltä käsivarsilla.
Varsinkin, kun on pyyhkinyt niihin kyyneleet poskiltaan. Markus
tutkii surullisena omia käsivarsiaan.
Onko niissä arpia? Saattaa niitä kohta olla ja jos joku niistä
kysyisi - kerrottaisiin se vale - että puun oksat repi käsiä yöllä
kun ei nähnyt missä rämpi.
Mies on täysin nollassa. Takkinsa taskussa hän on alkanut pitämään
lähiaikoina laastareita, sitä varten että voisi paikata aina
omat tekosensa. Muka oksien tekosia.. Miestä vähän huvittaa. Tämä
harraste on kyllä sairasta ja se pitää lopettaa.
Vaan..
Ainahan kai pitää tutkia itsestään se, että kuinka pitkälle
sitä uskaltaisi mennä nirhaamisessa? Jos joskus menisi syvemmälle
ja antaisi vaan pulputa. Pääsisi siten eroon kaikesta.
Markus hymyilee ajatellessaan Elinan ilmettä tämän kuullessaan
poismenosta, Jämsänjoen rannasta se löydettiin. Se olisi kyllä
oikein sille naiselle!
Eli nytkö sen vaan tekisi näissä hetkeksi taas tulleissa
vihoissaan?
Kylmäävän ajatuksen jälkeen Markus lupaa jälleen itselleen
ottaa asiakseen hakea apua. Ei tämä ihan tervettä toimintaa
ole. Tosin onko sillä nyt enää väliä? Valmistaneensa tekovälineen,
kahtia taitetun tölkinavaajan mies heittää jokeen ajatellen -
että ei sitten tänään. Tulee noita uusia avaajia vielä
vastaan.
Läheisen valtatien meteli antaa tilanteelle ominaisleimansa.
Paljon menijöitä, ehkä onnellisia lapsiperheitä matkalla
jonnekin mukavaan. Varmaankin Tampereelle, Särkänniemeen.
Lapsiperheitä.. Ollappa sellaisen isä.
Tämä ajatus itkettää miestä lisää hän laittaa lakkinsa
lipan vähän alemmaksi - kuten peitoksi. Suuri kateus noita
perheenisiä kohtaan nousi ja jälleen tulevat ne tunteet päälle,
joihin Markus on jo kyllästynyt. Ehkä jo turtunutkin.
Kymmenessä vuodessa ehtii hyvin asiaan turtua.
Turtua voi myös vihaan naista kohtaan, joka tämän sai aikaan.
Markus pitää itseään kilttinä miehenä ja Elina osasi käyttää
sitä ominaisuutta miehessä hyväkseen. Eli tätä kilttiä
miestä vietiin kun rättiä. Ja yhä viedään.
Markus katsoi jälleen sitä joen ylittävää valtatien siltaa päin.
Saaden pienen vihan päälle.
Joissain niissä tuon sillan ylittävissä autoissa taatusti
matkusti joku lapset vahingossa saanut ja joka hakkaa niitä
siksi että ovat vahinkoja. Että kaikille sitä lapsia
annetaankin ja jätetään pois heidät - jotka oikeasti
tahtoisivat tulla isiksi. Vihan tunne tuntemattomia kohtaan
poistaa miehen omaa ahdistusta.
Lapsiperhe kuuluu menevän kävelytiellä ohitse, eivät he
havainneet pusikoiden takana, puuta vasten istuvaa miestä
reppuineen. Kuluu aikaa, mies rauhoittuu ja nostaa lippansa.
Auringon asennosta taivaalla Markus arvioi, että kello saattaisi
olla jo kuuden. Hän valmistautuu lähtemään ja käynnistää
puhelimensa. Se kun laitettiin kiinni nukkumaan mentäessä. Löytyi
sentään laturista, akku olisi siis täynnä.
Ei viestejä, hän sammuttaa laitteen sen jälkeen kun katsoi sen
kellonaikaa: 18:26.
Tästä hän hakeutuisi viimein sinne rautatieasemalle, seuraavan
junan Jyväskylään hän muistaa lähtevän vähän yli seitsemän,
seuraava junayhteys Jyväskylään lähtisi yhdeksän maissa ja
viimeinen menisi kymmeneltä, muttei niin kauaa Markus tahtonut Jämsässä
olla. Eilen aamuisen television sääennusteen mukaan, tänään
illalla voisi sataa.
Mies nousi seisomaan ja laittoi reppunsa selkään.
Hän tekee mielessään suunnitelmaa rämpiessään takaisin kävelytielle,
jos joku kysyy märästä housunpersuksesta - että sanoo sille,
että menin sitten vahingossa istumaan märälle puiston penkille.
Maa nimittäin oli ollut kostea.
Päivällähän satoi vettä. Sen sateen ääniinhän Markus oli
herännyt kun se rummutti peltistä ikkunalautaa vasten.
Junamatka takaisin Jyväskylään on niin lyhyt - jotain 25
minuuttia - että voisi vaikka seisoa koko matkan. Vaappuessaan
sitä rautatieasemaa kohden, hän rakenteli selityksiä
likaantuneista vaatteista ihmisille. Näin Markus lohdutteli itseään,
saaden tunnetilansa tasaantumaan. Sitä voisi niin lyhyen matkan
tosiaan vaikka seistä vaunun eteisessä.
Kävelyreitti seurasi jokea kaarisillan luokse. Markus muisti
sillasta sen kerran, kun Elina oli häntä seurannut tänne Jämsään.
He olivat Ossin kanssa tulleet keskustasta päin ja kukas se
vastaan oli tullutkaan. Tuttu nainen. Tämä oli tuolloin kuullut
Markuksen matkasuunnitelmasta ja itse lähtenyt Jämsään miestä
etsimään. Tuolloin he olivat jälleen olleet jo pari viikkoa
erossa Elinan toimesta ja tuolla sillalla nainen oli vaatinut
tietää - että miksi Markus oli tahtonut erota.
Mies nauroi tuota muistoa, oikeastaan se oudon kohtaamisen
muistelu sai mielen helpottuneeksi? Näin hän ainakin yritti päättää.
Lisähuvittuneisuutta muistoon toi se fakta, että rakkaus on
sokea ja nuori mies tekee kiimassa väärät päätökset -
joiden seurauksissa saa kypsyä sen 20 vuotta.
Näissä mietteissä mies olikin piakkoin jo rautatieasemalla.
Nyt pitäisi ostaa automaatista paluulippu ja odottaa hetki junan
saapumista.
Asemalaiturilla oli ollut vähän tungosta siinä kohtaa, johon
junan viimeinen vaunu pysähtyisi. Tulisihan tähän kohta juna
Jyväskylästä Helsinkiin.
Joen rannassa koetut olot alkoivat saapua takaisin.
Olo ei helpottanut, eikä sitä helpottanut lapsien näkeminen
junaa odottaessaan. Hän kirosi asiaa jälleen, miksi hitossa ne
isyystunteet ovat näin voimakkaita?! Ei edes lapsia voinut enää
nähdä tulematta surulliseksi. Tämän vuoksi Markus oli
siskonsakin lapsia aristellut ja se saattaisi johtaa siihen - että
nämä muistaisivat enonsa etäisenä.
Junan saapuessa, Markus meni sisään lähimmästä ovesta, jonka
takana onnekseen oli konduktorin tavannut. Tämä leimasi miehen
lipun ja matkustaja oli vaeltanut tahtomaansa olinpaikkaansa.
Sen Intercity-junan kulkusuuntaan nähden viimeiseen
vaunueteiseen, jonka yhteydessä ei olisi vessaa tarkoittaen vähemmän
läpikulkuliikennettä. Tämä väli oli niin lyhyt, että sen
nyt tosiaan vaikka seisoi.
Juna meni ensimmäiseen tunneliin tuolla välillä. Niitä kun
oli jotain seitsemän tällä välillä. Tunneli tunnelilta mies
katsoi omaa kuvaansa oven lasin heijastuksesta.
Se hän oli. Tuntui, kuten olisi vain heijastus entisestä.
Kuvajainen vaunun oven ikkunassa. Sitten tunneli taas meni ohitse
ja maisema vilisi ohitse. Ohitse.. Markus tiesi, ettei olo menisi
ohitse. Hän toivoi, että juna olisi pian jo Jyväskylässä,
niin pääsisi kauemmaksi muista ihmisistä.
Viimein alkoi näkyä merkkejä lähestyvästä päämäärästä.
Muurame kiisi ohitse tarkoittaen, että ratainfra tarjoaisi vielä
neljä tunnelia ennen Jyväskylää.
Niiden jälkeen Keljonlahden esiintulo sai miehen helpottuneeksi.
Juna olisi kohta perillä. Rautahepo ylittää valtatien ja
suuret marketit menivät ohi, muita ihmisiä alkoi pakkautumaan
vaunueteiseen. Juna pysähtyisi pian.
Vauhti hidastui, kuulutus kaikui kovaäänisistä ja Markus koki
helpotuksen tunteen. Mies poistui heti junasta, kun ovinappiin
syttyi vihreä valo. Ovi sihahti auki ja hän astui ulos kävelläkseen
etäämmälle. Junan ulos sylkemät ihmiset katosivat minne menivätkään,
mutta Markus jäi seisomaan asemalaiturille, Matkakeskuksen
sillalle johtavien portaiden alle tietämättä seuraavaa
osoitetta. Menisikö vain kotionsa vaikka viemään reppunsa
sinne ja palaisi sitten kaupungille? Nyt ei hänellä ollut hyvä
hetki menossa ja sen vuoksi mies tajusi - että jos asunnolleen lähtisi,
niin sinne myös jäisi. Selkärepussaan hänellä oli nyt vain
puhelimen laturi ja se paksumpi paita. Takin hän oli ottanut
takaisin yllensä junassa.
Hän teki päätöksensä ja kiipesi ne portaat ylittääkseen
rautatien. Sillä jos hän nyt lähtisi kotionsa, niin ulos
paluusta ei tulisi tässä mielentilassa mitään ja se sitten
kaduttaisi.
Nyt mieli teki ulkoilla, laturi nyt sai kulkea mukana. Reppua oli
kyllä mainostettu sadeveden tiiviiksi, jos sataisi, niin
puhelimen voisi sinne laittaa niin laite pysyisi kuivahkona.
Ainakin, jos kietoisi sen paidan sisään. Toimintasuunnitelma
tuntui hyvältä. Tästä tulisi järvikierros lähikaupan kautta.
Olut voisi selkeyttää pään sisäistä maailmaa, joten matka
meni siihen kauppaan. Ostokset käsittivät vain kasipakin olutta
mukaan reppuun.
Markus lähti kävelemään Jyväsjärveä ympäröivää
kevyenliikenteenväylää pitkin kohden Mattilanniemeä. Samalla
hän soitti Nikolle, josko tämä pääsisi tänään ulos?
Nikon elämäntilannetta hallitsee se, että hän oli
seurustelusuhteessa ja töissä. Markus tiesi, kun kaverin
puhelin ei vastannut - että tällä oli nyt menossa jotain muuta,
eikä hän siten tahtoisi Nikoa häiritä enempää. Tämä kun
oli löytänyt itselleen naisen, vaikka joskus oli vannonut -
ettei enää rakastuisi. Anti siis olla tältä illalta Nikon
seura, joten Markus jatkoi matkaa yksin. Hän sammutti
puhelimensa ja laittoi sen reppuunsa.
Eipä oikein ketään muita ulkoilijoita näkynytkään. Vaikka
ilta oli lämmin. Mattilannimen puistossakaan ei ollut
teiniporukoita, joten Markus parkkeerasi itsensä sinne hetkeksi.
On ensimmäisen kaljan aika.
Laskemassa oleva aurinko saa varjot näyttämään suuremmilta.
Suuria pilviä alkaa näkymään kaukana eteläisellä taivaalla.
Ne tulisivat hiljalleen tännepäin. Eilisaamuinen sääennuste
piti paikkaansa. Yöllä saattaa melko hyvällä varmuudella
sataa vettä. Tämä tieto ei Markusta haittaa.
Hän saa tölkkinsä tyhjäksi ja nousee istuimelta jatkamaan
matkaansa. Näinhän järvikierros aina toteutuu. Yksi kalja per
vastaan tullut tyhjä penkki. Aurinko katoaa pilvien taakse
miehen ehdittyä järven vastapuolelle.
Aikaa kuluu, juomaa meni penkiltä penkille siirtymisillä järven
ympärysreittiä seuraten. Olo alkaa helpottaa, kuten tarkoitus
olikin ja Markus alkaa nauttimaan varovaisesti illasta. Nyt on
varottava ajatuksien menemistä kipeisiin asioihin.
Onneksi hän voi kerrata mielessään menneitä järvikierroksia
kavereiden kanssa. Niillä aina kun on sattunut hauskojakin
juttuja.
Kuokkalaan ehdittyään - Markus avaa puhelimensa tarkistaakseen
viestit. Kello näyttää aikaa 20:45, joten mies päättää käydä
ostamassa lisäpakin olutta - kerta vielä ehti. Nikolta ei ollut
saapunut viestejä, joten laite sammutetaan jälleen.
Markus tietää lähimmän myymälän sijainnin, on siellä
ennenkin käyty. Asiointi onnistuu nopeasti, vaan mies valitsee väärän
käytävän kassalle mennessään ja ohittaa vauvanruuat sekä
vaipat, eli ne tuotteet joiden pakkauksissa käytetään lapsien
kuvia.
Sortuminen tulee jälleen lähemmäksi, mutta hän taistelee sitä
vastaan. Kassalla onneksi ei ole jonoa, joten kaupasta pääsee
ulos nopeammin.
Mies kävelee kasseineen suorinta tietä rantareitille, tällä
kertaa vihaisena olostaan. Julkiset kyyneleet hävettävät ja
pistävät vihaiseksi.
Markus taas syyttää mielessään Elinaa isyystunteensa
pahentamisesta.
Kun ei voi näemmä enää ohittaa vauvanruokia kaupassa, etteivät
isyystunteet alkaisi tulemaan päälle. Elinan syytä jälleen
kaikki!
Viha auttaa ahdistuksen kadottamiseen, tämä tuska päättyy tältä
erää.
Viha voitti surun ja siitä hyvillään Markus katselee penkiltä
järven yli näkyvää komeaa auringonlaskua Harjun taa. Taivas
loistaa punaisena, joten hän avaa puhelimensa jälleen
ottaakseen maisemasta kuvan jotta saa itselleen muiston tästä
hetkestä. Päätöksestä tehdä itsestään seuraavan kerran
vihaisen - niin isyystunnot katoavat. Kuvan oton jälkeen mies
laittaa kännykkänsä povitaskuunsa.
Horisontin väriloisto himmenee ja taivas pilvistyy, muttei se
haittaa. Ilma kuitenkin on lämmin. Mies nauttii päätöksestään
lähteä järvilenkille. Se auttoi oloon ja on aika hakeutua
seuraavalle penkille.
Vaan päästyään järveä kierrettyään Vaajakosken
moottoritietä sivuavalle osuudelle kävelytietä - puhelin soi.
Markus unohti sammuttaa laitteen auringonlaskun kuvaamisen jälkeen.
Hän vastaa katsomatta näyttöä sen tarkemmin luullen, että
soittaja olisi Niko - mutta puhelu tuleekin Elinalta ja vaikka
mies on yrittänyt olla rauhallinen, niin se puhelinriidaksi
yltynyt keskustelu hukkui ohimenneen junan kolinaan.
Elina uhkailee jälleen itsemurhalla, jos Markus ei ota tätä
takaisin. Naisella on tällä kertaa kuulemma joku ihmeen 'liian
kova ikävä' Miestä ei asia kiinnosta, joten hän vastasi kylmästi:
"Siitä vaan, mä en jaksa sua enää. Omapaha on elämäs,
ei sussa kuitenkaan naista siihen ole!."
Tämän jälkeen hän sammuttaa puhelimensa, jonka kello näytti
22:48
Tämä on taas näitä sen naisen keinoja kiristää Markusta
palaamaan yhteen. Mies kääntyy kävelytieltä järveen työntyvälle
pienelle niemenkärjelle istumaan puun alle - kuten piiloon
maailmalta. Repussa on vielä viisi olutta, joista avaa yhden.
Juuri sanottu alkaa kylmäämään Markuksen mieltä.
"siitä vaan" Hän on sanonut epävakaalle ihmiselle,
joka uhkasi elämänsä lopettamisella "siitä vaan"
Mies kuitenkin rauhoittaa itsensä. Onhan tätä nyt ollut
ennenkin, Elinan keino saada sympatiaa on juuri ne
itsemurhauhkailut.
Jyväskylän siluetti kiiltää järven yli. Tämä kaupunki oli
ollut joskus kauniimpi, vaan nyt se tuntuu helvetiltä. Ilma on
kyllä kaunis, taivas pilvessä ja tuuli yltynyt. Markuksen olo
alkaa rauhoittua ja alkanut tihkusade vain tekee mielen lämpimäksi.
Sitten hälytysajoneuvojen äänet kuuluvat jostain keskustasta päin.
Tarkempi kuulostelu paikallistaa ujellukset Tourujoelle päin.
Markukselle nousee pala kurkkuun. Soivatko ne nyt Elinalle? Tämä
kun asuu siellä päin, naisen parvekkeellinen asunto sijaitsee
viidennessä kerroksessa.
Tekikö se nyt sen, mitä uhkasi? Otti ja hyppäsi. Mies tyhjentää
tölkkinsä kerralla ja se selventää ajatusta. Hän laittaa
puhelimensa takaisin päälle, niin saa jotain uutista maailmasta.
Heti puhelin saikin viestin. Tällä kertaa Nikolta, joka sanoo
tekstarissaan yrittäneensä soittaa. Ja että ei voinut vastata
aikaisemmin. Markus soittaa Nikolle ja he juttelivat pitkään
vallitsevasta tilanteesta. Niko rauhoittelee ystäväänsä ja
kertoo, ettei tämän nyt pitäisi taas antaa sen naisen
sekoittaa päätään.
Markus on samaa mieltä. Niko pahoittelee, ettei voi nyt lähteä
ulos koska huomenna on työpäivä. He päättävät puhelun
lupaamalla nähdä ensi viikonloppuna.
Puhelun jälkeen tarkistetaan jälleen kellonaikaa. Ruudun yläkulmassa
luki 23:18
Markus sammuttaa kännykkänsä tuon jälkeen ja laittaa laitteen
reppuunsa.
Puhelu saa miehen hyvälle tuulelle. jota juhliakseen hän nappaa
uuden kaljan repustaan. Nyt nautitaan! Onneksi ilta pelastui ja tässä
voisi viettää aikaa, olihan olutta jäljellä ja maisema
kohdillaan.
Taivaanrannassa näkyy satunnaista elosalamointia. Ilta on jo
ehtinyt pimetä.
Eikä se sääkään mikään paha ollut. Tietty kohta voisi
alkaa satamaan, mutta ei se nyt niin paha olisi näin lämpimänä
iltana.
Ukkosen jyrähdys vahvisti miehen suunnitelman - tässä
oltaisiin kunnes alkaisi satamaan häiritsevän paljon.
Kellon jo käydessä puoltayötä - oluet olivat juotu ja Markus
on kävelemässä keskustaa kohden. Poistuessaan
maisemapaikaltaan, hän oli avannut vielä kerran puhelimensa,
joka oli saanut viestin - jonka mies oli poistanut luettuaan lähettäjän
nimen: Elina. Nyt ei jaksaisi tietää, mitä nainen taas
kitisisi.
Kellonaika oli tuolloin ollut 00:24. Markus sammutti puhelimensa
ja pakkasi sen reppuunsa sen paidan sisään, sillä sade alkoi
tuolloin olemaan tihkusadetta raskaampaa.
Vesisade ei ole vielä kastellut pahemmin asfalttipintaa ja
Markus hymähtää mielessään - että taitaa sade vaan kiertää
seudut. Ei tässä tämän rankemmin ala satamaan. Samassa kohina
alkaa voimistumaan ja kastelemaan säälle ääneen nauravaa
kulkijaa. Rankkasade saa kulkijan hyvälle, päättäväiselle
mielelle.
Tästä matka kulkisi suorinta tietä kohden kotia. Lippalakki
oli hyvä valinta, sade ei kastele silmiä.
Lutakko tulee vastaan taas, Jyväsjärvi on jälleen kierretty.
Sade voimistuu entisestään muttei tämä Markusta haittaa.
Oikeastaan se vain naurattaa kävellä ylöspäin nousevaa
ramppia pitkin, kun vesi virtaa vastaan. Tämä reitti kulkisi
Heikinkatua pitkin rautatien ylitse, josta pääsee
Matkakeskukselle josta pääsisi kohti harjua. Sen takana koti
odottaisi.
Edessä siintää jo se ensimmäinen risteys, tämä katu päättyisi
Vapaudenkatuun.
Tästä oikealle, niin pääsisi suojaan sateeltakin katoksen
alle. Shell ja matkakeskus tarjoaisivat suojaa. Se olisi siis
parempi suunta - varsinkin kun ukkosmyrsky alkaa voimistua.
Se olisi ollut kaikkein viisain vaihtoehto, vaan pian mies huomaa
kävelevänsä suoraan Vapaudenkadun ylittävää suojatietä,
jonka päästä hän kääntyy oikealle - elämälle mielessään
kiroten Markus etenee kohden Puistokatua, vaikka sade onkin
yltynyt vedenpaisumukseksi jota säestää kova ukkonen.
Tännepäin pitää mennä. Miehen humalainen järki komentaa
suuntaa.
Elina kun asuu täälläpäin. Se tieto vetää miestä tiettyä
kerrostaloa päin, kuin magneetti. Se rakennus on tämän kadun päässä.
Markus tietää todella hyvin mitkä ikkunat kuuluvat Elinan
asunnon. Katu etenee jalkojen alla, vaatteet alkavat olla läpimärät.
Se ei haittaa Markusta, on pakko mennä tännepäin Jyväskylää.
Tullessaan lähemmäksi sitä rakennusta, mies siirtyy katsomaan
sitä puiden takaa. Kyllä. Elinan viidennen kerroksen asunnon
ikkunassa näkyy valot ja siellähän nainen myös näkyilee.
Katsomassa ulos, joten toistaiseksi hän on hengissä. Markus kääntyy
takaisin.
Salama välähtää valaisten tienoon.
Mies ei tahdo näkyillä naiselle, mutta sama salama tyhjensi kytätyn
ikkunan. Tässä ei siis ole väliä enää, mitä kautta kulkee
talon ohitse. Elina kuitenkin on pelosta kankeana eikä uskalla
katsoa enää ulos. Varovaisesti ikkunan eteen vetäytyvä verho
varmentaa ajatuksen. Tästä on turvallista edetä kohden kotia.
Elina saa olla nyt omillaan.
Enemmän mies huolestuu siitä, että oliko vedenpitävä reppu
vielä vedenpitävä, sillä vettä alkaa tulla jo häiritsevän
paljon. Katu kiehuu, joten Markus hakeutuu suojaan tietämäänsä
porttikonkiin. Salamointi kiihtyy ja myrskytuuli alkaa vihmoa
vettä vaakasuoraan myös miehen valitsemaan suojaan. Vesi alkaa
tulvia ja sen pinta nousee melkein puoleen sääreen tukkeutuneen
sadevesikaivon ansiosta.
Markus nauraa myrskyä, tässä tosiaan eivät enää haitanneet
mitkään isyystunteet! Hän on nyt täysin märkänä sateesta.
Puolen tunnin päästä pahin ukkonen on mennyt ohitse. Sade
jatkuu yhä rankkana, muttei se enää läpimärkää miestä
haitannut.
Hän kävelee suorinta tietä kotiinsa. Puolen tunnin vaelluksen
jälkeen hän on perillä: kotitalonsa pihassa - vaatteet
rankkasateesta märkinä. Ne eivät harmittaneet miestä yhtään.
Hän kokee syvää tyytyväisyyttä siitä, että ukkostamaan
alkoi. Sillä hän tiesi Elinan pelkäävän ukkosta paljon, se
oli tullut selville heidän lukuisten on/off seurustelujen myötä.
Siellähän se yksin pelkäsi tätä ukkosta - oikein sille. Lisäilona tilanteseen, tultuaan asuntoonsa ja tarkastettuaan reppunsa - Markus
huomasi, että repussa olleet tavarat olivat pysyneet kuivina.
Mies laittaa vaatteensa kuivumaan ja menee hyvillä mielin
nukkumaan. Uusi reppu tuli testattua, oli se vedenpitävä.
14.0
KESKIVIIKKO AAMUPÄIVÄ
Odotuksen jälkeen tulee lähtö
Markus odottaa HealingDomen aulassa Nikoa, jonka hoitoaika päättyy
noin vartin päästä. Hän saapui jo viisi minuuttia sitten
istumaan tähän odotusaulaan. Paikka on valoisa, suuret ikkunat
tuovat valoa ja laitoksen avoin arkkitehtuuri antaa jollain tapaa
rauhallisen olo. Miehen edessä on laitoksen infolehtisiä
tarjoava teline. Tappaakseen aikaa, hän noutaa yhden niistä
silmäilläkseen lehtistä sieltä täältä jo hänelle tuttuja
tietoja
"Tervetuloa. Tämä on
EU MedLAB HealingDome Ylläs, Finland.
Kittiläntie 2237 - 2241
95970 Äkäslompolo.."
Markuksen huomio kiinnittyy jälleen hissiterminaaliin, jonka näytöllä
taas näkyy hissin saapuminen. Ei ollut vielä Niko. mies jatkaa
lukemistaan silmäilen esitettä sieltä täältä.
"Olemme keskittyneet parantamaan ihmisiä kehittämällämme
BrainWawe™- hoidolla.
Voimme poistaa traumaattiset kokemukset, jotka haittaavat elämäänne..
Voimme jossain tapauksissa poistaa fobioita. Vaatimus hoidolle on
puhdas rikosrekisteri.
Hoidon kustannus 500 euroa / kerta.. ..jos potilas tarvitsee
saattajaa, hoitolaitos kustantaa puolet saattajan
majoituskustannuksista joistain Ylläksen hotelleista, jos sille
on tarvetta..
..hoidon kesto 48 tuntia eli 2 päivää.
hoidon aikana ei saa käyttää päihteitä,
tupakoida, juoda alkoholia, kahvia tai
mitään aivokemiaan vaikuttavaa ainetta. Myös jännittävät
elokuvat, pelit yms. muu andrentaliinia muodostavaa toimintaa ei
suositella.."
Lehtisessä on myös muutama nimetön potilaskertomus, että
kuinka hoito auttoi kyseisiä henkilöitä.
Markus nielaisee taas sen palan pois kurkustaan. Todellakin..
Olisipa hänelläkin se ylimääräiset 500 euroa. Pääsisi ehkä
täällä omista ongelmistaan eroon. Ettei se lapsettomuus
painaisi niin paljon. Niiden aiheuttama kyynel valahti taas ulos
ja valui pitkin miehen poskea.
Mies sipaisee kyyneleensä nopeasti pois samalla sitä häveten.
Onneksi kukaan lähellä olevista ihmisistä ei sitä tällä
kertaa huomannut.
Täällä tämäkin hoituisi kuntoon. Ettei enää olisi mitään
herkistymisiä asian suhteen, ei enää tarvitsisi hävetä
julkisia kyyneleitä. Onneksi niitä pystyy säätelemään järjellä,
edes toisinaan. Siis olihan hän jo päälle nelikymppinen. Se
aika lapsensa kanssa, kun tämä olisi sen 20 vuotta ei enää
onnistuisi - kuten Markus on nuorempana haaveillut.
Tulla alle viimeistään alle nelikymppisenä isäksi, jotta
jaksaisi vaikka urheilla poikansa kanssa tämän ollessa sen 10
vuotta. Ja sitten sen aikuistuessa olla sille jaksava isä.
Nythän oli kylmä matemaattinen totuus, että jos tulisi nyt isäksi,
ja kun se lapsi olisi sen 10 vuotta vanha - niin hän olisi
tuolloin jo lähemmäksi 65 vuotta, sillä siihen pitää laskea
myös se parisuhteen vakiintumiseen menevä aika.
Jotta pystyisi antamaan sille lapselle turvallisen kodin, jossa
ei riideltäsi.
Näin järki asian kertoo, mutta ei se tunne sitä kuuntele. Se
on vain pulpahtelemassa aina silloin tällöin päälle. Markus
hymyilee toissa iltana keksimäänsä mielikuvaa laivasta ja
merestä. Sitähän tää olo on.
Tosiaan. Tällainen hoito olisi hyvä itsellekin. Lähtisivät
vanhat taakat pois, voisi taas nauttia elämästä täysillä ja
kenties päästä isäksikin, vaikka vähän myöhemmin, mitä
oli alunperin suunnitellut. Markus hymyilee ajatusta, mutta sen
torpedoi alas se fakta - että pitäis pelätä Elinan sabotaasia
sen orastavan uuden suhteen alussa.
Hän kiroaa taas mielessään Elinaa. Sen naisen takia miehellä
on ollut paljon sortumisia aiheen takia vuosien varrella. Markus
nousee ja laittaa esitteen takaisin telineeseensä, palaa
istumaan ja odottamaan Nikoa.
Tämä tarvitsisi ystävää, nyt siis ei ollut aikaa alkaa
murtua itse. Onneksi Markus oli sattunut löytämään pari iltaa
sitten jutteluseuraa pubista, se auttoi. Oli hyvä taas huomata,
ettei ole yksin asian kanssa. Kohtalotovereita löytyy. Markus
ajatteli tyhjentää mielensä katsomalla ylös ja aloittamalla
paikan arkkitehtuurin ihailemisen jälleen. Iso paikka tämä
HealingDome kyllä oli. Lähellä oleva laitoksen palveluita
mainostava infonäyttö saakoon olla se viihdyke, jonka avulla
voisi rentoutua.
Tällä välin Niko pakkaa huonettaan hoitajan kanssa
potilashotellin seitsemännessä kerroksessa. Reput ovat visusti
kiinni, niiden sisältöön on Nikoa varoitettu katsomatta pariin
viikkoon. Tämä siksi, jotta ehtisi syntyä uusia muistikuvia
tarpeeksi - että hoidon tuhoamat hermosoluyhteydet kasvaisivat
takaisin kiinni uusilla muistoilla ja kokemuksilla. Näin mies
oli ymmärtänyt asian lääkärin selittäneen sen hoidon päätyttyä.
Niko on saanut HealingDomen ohjeistuksen hoidon jälkeiselle
ajalle, jonka laitos jakaa kaikille potilailleen. Näin taataan
saadun hoidon tehokkuus. Tähän kuuluu, ettei viikkoon saanut käyttää
mitään aivokemioihin vaikuttavia aineita. Kahvi, alkoholi,
tupakka ovat listalla ensimmäisenä.
Tämä ei haittaa miestä - niitä aineita ilman nyt voisi olla
vaikka kuukauden, enemmänkin tässä tahtoo tietää - miltä elämä
nyt vaikuttaa. Huone alkaa olla valmiina.
On aika viimeisen tarkastuksen. Hoitaja ottaa huoneen lukitusta
kaapista samanlaisen kypärän, jolla Nikon aivoja oli
hoitojakson alussa skannattu. Tämän hän asettaa Nikon päähän
ja kytkee sen kaapista ulos taittamaansa näyttöpäätteeseen.
Tämän jälkeen hoitaja luettelee asioita, kuten paikkoja,
henkilöiden nimiä sekä tapahtumia - jotka ennen hoitoa olivat
laukaisseet Nikossa stressireaktioita ja paniikkikohtauksia. Tällä
kertaa ne ovat vain sanoja. Testin jälkeen Niko riisuu kypärän
hymyillen.
"Minä en saanut mitään niistä sinun sanomastasi asioista
pahaa mieleeni. Eikös se hyvää tarkoita?"
"Kyllä. Onnitteluni! Tämä todellakin tarkoittaa nyt sitä,
että hoitonne on onnistunut. Voit itsekin katsoa tältä näytöltä..
Tässä on video, jossa vasemmalla näkyy aivokuvasi ennen
hoitoja, värilliset alueet ovat niitä - jotka aktivoituivat
muistoista ja oikealla nyt juuri skannatun aivokuvasi video.
Kuten näet, tämä kuva on valkoisempi, satunnaisia pieniä täpliä
tietenkin näkyy - mutta se on normaalia. Kuuluivathan listan
asiat elämäänne."
"Aikas värivalot kyllä minulla oli päässä. Hyvä et ei
enää.."
"Aivan. Olen iloinen puolestanne. Minun on kerrottava vielä
tämä, että olette saaneet ohjeistuksen hoidon jälkeiseen
aikaan, niin kehotan teitä noudattamaan niitä. Eli lähiviikkoina
olisi hyvä saada uusia kokemuksia, jotta aivot tekisivät uusia
hermosoluyhteyksiä enemmän.."
Niko nyökkää ja jatkaa itse puheenvuoroa.
"Ja päihteet sekä adrenaliinia aiheuttavat elokuvat, pelit
ovat kiellettyjä kuukauden ajan. Kyllä minä niitä alan
noudattamaan. On jo helpompi olo ja tahdon sen pysyvän niin. Eli
minä nyt otan vain tavarat mukaan ja lähdemme alas?"
Hoitaja vastaa myöntävästi hymyillen. Hänestä on aina
mukavaa tämä hetki potilaiden kanssa, kun hoito on onnistunut
ja potilas itse tuntui hyvin motivoituneelta toimimaan jatko-ohjeiden
mukaan. Niko ottaa repun selkään, Hoitaja auttoi toisen repun
ja matkalaukun kanssa.
He poistuvat huoneesta ja menevät lähellä olevaan hissiin,
joka vie ensin vaakatasossa taivassillan kautta
hotellirakennuksesta suureen kupoliin ja sitten alaspäin kohden
sitä saattajille tarkoitettua aulaa, jossa Markus odottaa.
Pienellä jännityksellä Niko odottaa hissikapselin perillepääsyä,
sillä hänellä on kyllä tieto, että kuka ja minkä näköinen
Markus on - mutta pitää outona, että tuntuu siltä. Hän panee
asian sen piikkiin, että juurihan pää skannattiin laitoksen
laitteella. Eli tämä olo on vain jälkiseurausta siitä.
Hissin ovet avautuivat saattajien aulaan, hoitaja hyvästee Nikon
ja Markus kävelee tätä vastaan, tervehtii Nikoa ja samalla
ottaa hoitajalta reput ja sen matkalaukun kantaakseen ne autolle.
"Moi, miltäs nyt tuntuu?"
"Hei.. ihan mahtavalta kyllä! Minun pitää kertoa sinulle
heti ensimmäiseksi, että saatan näin alkuun olla vähän oudon
oloinen. katsos.. Minun pääni vielä skannattiin ennen lähtöä,
siitä jää aina outo olo päähän. Kuten tämä kun minun on
puhuttava jostain syystä kuten kirjakieltä. Kuten pelkäisin
puhua muutoin."
"Se varmaankin kuuluu vain asiaan. No.. Pitääkö sun vielä
mennä johonkin, vai lähetäänkö autolle?"
"Ei minun tarvitse, kaikki on mukana."
"No menoks sitten vaan."
Niko kertoo matkalla parkkipaikalle hoidoista ja samalla toivoi
pystyvänsä piakkoin puhumaan ihan puhekieltä. Päässään kun
hänellä oli taas se skannauksen jälkeinen olo. Joka oli kuten
olisi ottanut vahvaa kahvia tai sitten päivän ensimmäisen
oluen aikaansaama olo päässä. Näin hän luonnehti oloansa
Markukselle.
He pakkaavat auton ja sitten siirtyvät suoraan hotellilleen.
Matkalla takaisin Markus ottaa puheeksi mitä on tehnyt tällä välin,
kuten matkustanut köysiradoilla ja gondolihisseillä, samalla
ehdottaen loppupäiväksi - että he lähtisivät yhdessä
tutkimaan paikkaa. Nikoa se kiinnosti kyllä, saisi muuta
toimintaa kun nököttää pää hölmönä sisällä. Kunhan
ensin suihkussa kävisi. Samallahan sitä noudattaisi saatua
neuvoa, että uusia kokemuksia olisi hyvä saada.
Toimintasuunnitelma siis jälleen valmis. Tämä päivä menisi
paikan tarjontaa kahdestaan tutkien, kuitenkin huomioiden
aikainen herätys. Kotimatkalle on hyvä lähteä aamupäivästä.
Huone pitää luovuttaa kuitenkin keskipäivällä, niin ei
tulisi kiirettä siivoamisessa ja pakkaamisessa, jos osan niistä
hommista tekisi jo tänään illalla. Samalla saisi jotain
tekemistä, ettei tarvitsisi odottaa nukkumaan pääsyä.
15.
KOTIINPALUUN ENSIMMÄINEN ETAPPI
Uuden elämän ensimmäinen päivä
Herätykset soivat aamulla miehille jo puoli kuudelta aamulla. Ne
olivat siten asetetut, että he ehtivät hotellin aamupalalle
rauhassa ja sitten palaisivat takaisin huoneeseensa pakkaamaan
tavarat. Niko on ilahtunut siitä, että hotellin portaissa häntä
ei enää pahemmin huimannut, siihenkin hoito oli tepsinyt.
Kellon tultua kymmenen, he luovuttivat huoneensa ja lähtivät
paluumatkalle. Niko istuu tällä kertaa takapenkille, hän alkoi
nukkua vielä vähän aikaa.
Hän nukkuikin vähän yli tunnin ja herää heidän tultuaan lähelle
Pelloa. Markus pysähtyy hetkeksi vastaan tulleelle levähdysalueelle,
jotta Niko pääsee siirtymään etupenkille.
Pellon asutuskeskus tulee vastaan tuon pysähdyksen jälkeen ja
taajama menee nopeasti ohitse.
Kello on 11:47 kuten se näkyy auton kojelaudan aikanäytössä.
Paikkakunnalta lähtenyt kevyen liikenteen väylä päättyy ja
metsäosuus alkaa. Niko on saanut päänsä sen verran kuntoon,
että puhe onnistuu helpommin. Oli se oudompi homma kyllä, mutta
kai hoidon jälkiseurauksia sekin. Näin hän päättelee ja ei
viitsi asiaa kummemmin ottaa esille. Kunhan on vain iloinen, että
jotain normalisointia tapahtuu aivoissa.
Samalla hän tuntee iloa liikennemerkkejen mennessä ohitse, sillä
niistä muistuvat niiden asettamat liikennesäännöt päähän.
Olihan Niko autokoulunsa läpikäynyt ja ajanut autoa. Liikennesäännöt
siis palautuu mieleen, siis jotain tietoa mitä olikin päässä
ennen hoitoa.
Joki alkaa näkyilemään jälleen aika ajoin oikealla puolella,
se kun oli ihan tien vieressä ennen Pelloa. Niko katsoo tuota
vesirajaa. Toisella puolella Ruotsi ja tällä puolella Suomi.
Joen nimi on Tornionjoki ja se saa alkunsa Kilpisjärveltä.
Valtioiden rajajoki. Faktatietoa maantiedosta ja ohimenevien
liikennemerkkejen määräämistä liikennesäännöstä hän saa
kyllä päähänsä, muttei paljon muuta. Muisti toimii, mutta
aukkoja on. Autossa soi sama levy, mitä he kuuntelivat tullessa
- mutta tällä kuuntelukerralla biiseistä ei tule muistoja.
"Make. Aikas outo tunne kuunnella Eppuja nyt, kun minä.. äh..
MÄ tiedän - että tätä levyä me ollaan kuunneltu
tulomatkalla - mut nyt kaikki kappaleet tuntuu uusilta. Mut
mullehan kyl sanottiin et tälläistä voi olla. Faktatiedot
kuten tuosta joesta mulla on muistissa ja muistan sen, mitä toi
keltainen viiva tiessä tarkoittaa ja liikennemerkit.. Mut kuten
tästä musiikista pitäis tulla muistoja, nii ei vaan tule. En
muista niitä kesäiltoja järven rannassa, kun tää vihreän
joen rannalla on soinut. Tajuan vain, että siitä pitäis
muistaa jotain kivaa. Siis Make.. Kyllähän mä tiedän, et tää
johtunee siitä, kun tullessa mulla oli se vanha saasta päässä
pyörimässä. Ja nyt sitä ei enää ole."
"Niin. Kyllä mä sen voin arvata, että tuntuu tyhjältä
kun vuosien taakka katoaa. Mut sun pitää vain uskoa siihen, mitä
ne siellä kertoi. Että toi tunne on vain väliaikaista."
"Totta. Make, siihenhän mun pitää luottaa. Ei tää olo
kiva ole.."
"Ymmärrän.."
Samalla vastaan tulee levähdyspaikan opaste, että sellainen
tulisi 500 metrin päästä ja siellä olisi myös vessa ja
ruokapaikka.
"..vaan - Niko. Mitäs sanot - jos pysähdyttäisiin tuolla?
Kyltin mukaan siellä olis grilli ja vessa. Olosikin varmaan siitä
paranee, jos ruokaa saat. Ja kuitenkin sä muistat jotain - niin
hyvin täs käy. Mut pysähdytäänkö?"
"Joo! pysähdytään vaan ja totta puhuit. On tosiaan pieni
nälkä. Se hotellin aamupala ei enää toimi sen nälän estäjänä."
Kyseinen parkki tulee nopeasti vastaan ja sinne käännyttyään,
Markus pysäköi auton laitimmaiseen parkkiruutuun lähelle
vessarakennusta - tyhjennyksellä voisi käydä ennen syömistä.
Onhan tässä ajettu yhtä soittoa Ylläkseltä tänne.
Pysähdysalueen asettelu menee siten, että heidän saapuessaan
pohjoisesta - on ensin se vessa, sitten muutama parkkiruutu,
lasten leikkipaikka sekä penkkejä, sen jälkeen lisää
parkkipaikkoja ja lopuksi on se grillirakennus. Muita pysähtyneitä
autoja ei näy ja se toinen ajoneuvo heidän lisäkseen kuuluu
paikan henkilökunnalle.
Miehet lähtevät kävelemään kohden ravintolarakennusta
ihaillen samalla joen pauhua. Ilma on lämmin, oikeastaan sää
on lähellä hellerajaa. Näinhän se radion sääennuste oli
kertonutkin. Tornionjokilaaksossa saattaa tänään helleraja
paukkua.
He tulevat grillirakennuksen luo, tarjolla on perusgrilliruokaa
ja paikallista lohiruokaa. Markus tilaa kaksi isointa annosta
limsoineen ja hetken odottelun jälkeen he istuvat pöydässä syömässä.
Ruoka tekee hyvää, se hotellin aamupala ei ollut mistään
suurimmasta päästä.
Kun he saavat ruokansa syödyiksi, he lähtevät kävelemään
kohden paikan istumia. Maisemista voisi vielä hetken nauttia. Tällä
hetkellä heillä kun ei ole tarkempaa määränpäätä kuin
ilmansuunta etelä.
Muona on tehnyt hyvää, Nikon olo alkaa tasoittumaan. Hän alkaa
muistaa asioita ja miehen ilme kirkastuu, sillä hän saa muiston
mieleensä mitä tapahtui kun he Jyväskylästä lähtivät.
"Markus? Mun täytyy kysyy, et ootko kuulu mitään siitä
Elinasta? Mä kun tiedän, että jotain on saattanut tapahtua mun
ollessa outona. Pikkuhiljaa kun alkaa pää toimia taas, niin
muistin senkin kuvion.. Ja sen miten tää reissu alkoi. Nii
aattelin kysyä. Vai antaako vaan olla?"
"Kyllä sitä kysyä voi. Mukavaa vain kuulla, että alkaa
sun pääs toimii taas.. Joo. Kyllähän se Ellu oli soittanut ja
viestitelly sitä samaa vanhaa linjaa. Nyt helpottaa tosiaan se
kun kännykässä on se prepaid päällä, saa olla rauhassa. Ehkä
mun pitäis vaan unohtaa koko akka. Vaan on niin paljon muutakin
hänestä johtuvaa painolastia, etten tiedä pystynkö koskaan
vaan olemaan ilman varautumisia. Ja kun tietää, että sitä pitää
oikeasti varoa - nii se fakta - kuten tiedät - vesittää aika
hyvin sen, että unohtaisi koko ihmisen."
"Totta.. Muistan, että joskus ollaan näin puhuttukin. Että
toi joki kuten huokuttelis sinuakin, Markus?"
Markus tietää, mitä Niko miettii. Autossahan tämä oli
maininnut tutun musiikin tuntuvan ihan uudelta. Ystävähän on
nyt kuten tyhjän päällä. Hän vastaa kanssa katsellen sitä
virtaa.
"Kieltämättä, kyllä. Vaan entä sä Niko? Alkaako sua
vaivata uuden elämän pelko? Että kaikki tuttu on nyt sulle
uutta, kuten autossa ne Eput? Muista kuitenkin - että sä
muistit ne illat kun niitä on kuunneltu. On hyvä merkki mun
mielestä. Vaan, Niko. Nyt sulla on sitä elämänpelkoa?"
"Joo. Markus, oot oikeassa. Sitä vähän alkaa olla. Mä
kerroin siellä kaiken ulos ja jäi vain tämä hyvä tyhjyys.
Jonka voisi paikata ajatuksella, että tietenkin tuonne jokeen
olisi helppo vain kadota, ei tarttis turruttaa tai totuttaa itseään
asioihin."
Niko jää maistelemaan omia sanojaan.
"Turruttaa.. Hyvä sanavalinta minulta. Kuten toi hyvä tyhjyyskin.. tykkään. Aivot alkaa vissiin toimimaan.
Mutta, Lahtinen - näistä puheista huolimatta tätä matkaa
kohta jatketaan eteenpäin.. Vai?"
Markus naurahtaa. Hän tajuaa Nikon nyt hakevan sitä mustaa
huumoria ja jatkaa:
"Joo. Sinne kai pitäis mennä järjen mukaan.. Vaan
voisihan tänne jonnekin jäädä yötä odottamaan ja sitten
ajella eteenpäin, kunnes tulisi silta Ruotsiin vastaan. Kuuluisi
vissiin sit kaksi loiskausta ja huomenna ihmeteltäisiin yhtä
ojaan hylättyä punaista Opel Astraa, jossa ovet olisi auki ja
auton avaimet löytyisi jokea naaraamalla vainajan farkkujen
taskusta. Vai mitä?"
Niko alkaa nauramaan, tämä Markuksen puheenvuoro oli ollut sitä
heidän vanhaa juttua ja Niko on hyvillään - että muisti mistä
on kysymys.
Hän kiitti piristyksestä, he läppäävät niin sanotut yläfemmat
ja jatkavat matkaansa. Musiikki soi ja hyvä läppä toimii. Eput
vaihdettiin Kotiteollisuuden ylväisiin saundeihin Nikon
toivomuksesta. Kyllä se rokki voisi alkaa soimaan.
Matka sujuu näissä merkeissä nopeasti kohden etelää. Aina välillä
tie ylittää jonkun joen, Tornionjoki näkyilee aina välillä
saaden Nikolle mukavan mielen. Markuksen taannoinen kommentti kun
oli sitä heidän mustan huumorin viljelyä eli vanhaa juttua.
Sen hän vielä muistaa ja tajuaa, mistä kyse. Kaikkea vanhaa ei
siis ole menetetty.
Napapiiri ohittuu taukopaikan kyltin mukaan, he eivät pysähdy
sillä paikka näytti olevan täynnä.
Aavasaksan tultua vastaan, he pysähtyvät tankkaamaan autoa ja
katselemaan jälleen maisemia. Ohi menneen opasteen mukaan tässä
olisi risteys, josta toinen tie lähtisi Rovaniemelle ja toinen
Ruotsin puolelle Ylitornioon. Siitä Niko saa ajatuksen, otti
virnistyksen kasvoilleen ja katsahti Markusta.
"No, Make? Nyt kun tosta lähtis nyt tie sinne Ruotsiin?
Ylittäisi nyt sen joen, niin tähän rajatilaan emme jää?"
"No kerta otit sen puheeksi, mitä sanoin aikaisemmin - niin
ei nyt viihti.
Kato kun tää on vähän liian vilkas paikka, joku tulisi
kuitenkin estämään. Mut katsellaan, tulee vissiin
rauhallisempia ylityspaikkoja eteen. Käännytään vaikka kohden
Rovaniemeä. Seikkaillaan ja katsotaan mitä vastaantulevien
kaista vastaan tuo."
Niko alkaa nauramaan, mikä tekee hänelle hyvää. Tämä mitä
he puhuvat, on heidän vanhaa juttuaan. Mustaa huumoria. Markus
ymmärtää, että sen ylläpito saattaisi auttaa Nikoa tervehtymään.
He palaavat autoon ja käyvät tien toisella puolella olevasta
ruokakaupasta ostamassa matkaevästä.
Tämän jälkeen yhä ollessaan sen myymälän parkkipaikalla,
Markus saa hyvän ajatuksen.
"Kuule Niko. Sua kun siis auttaisi uudet kokemukset ja
silleen siinä toipumisessasi, niin tuli mieleen - kun sä et oo
täälläpäin juuri koskaan ollut, että tässä samalla voisi
pysähdellä kaikissa vastaantulevissa nähtävyyskohteissa.
Kuten jokaisen informaatiotaulun luona ja niin edelleen."
"Hyvä idea! Markus, kiitos. Itse en olis keksinyt tuota.
Tosiaan.. Ne lääkärit siellä suosittelivat niitä uusia
kokemuksia, jotta pää paranisi entiselleen nopeammin. "
"Totta. Se olis hyvästä sulle. Muistu mieleen, että se
luki myös siinä saattajainfossa - jonka annoit. Ja muuten.. tässä
tuli kans mieleen, ettet sä varmaan koskaan oo käynyt
Rovaniemen napapiirillä? Siellähän se joulupukin pajakylä on.
Vissiin kesälläkin auki, että jos sielläkin kävisi? Sais
ohjelmaa päivään. Ja sen jälkeen vois katella taas yöpaikkaa?"
"Kyllähän se kävisi. Ei se paikka vissiin niin jännä
ole, että uskaltaisi tässä tilassa käydä. Minunhan piti
varoa kaikkia jänniä juttuja."
"No siinä tapauksessa mä teen tästä sulle oikein elämysreissun!
Siis pysyn kyllä omalla kaistalla ja tiellä, en sellaisia elämyksiä
tarkoittanut."
Niko naurahtaa ja laittaa musiikiksi Kolmatta naista, sen
kappaleen jossa se latoo kiuaskivet reppuun - soutaa selälle ja
sukeltaa. Maailma kun on tyly. Kappaleen hän muisti. Näissä
merkeissä he kääntyvät kohden Rovaniemeä. Markus kertoo
joskus vuosia sitten menneensä tätä tietä pitkin. On hienoa
maisemaa luvassa, sitä voisi pysähdellä ihan maisemiakin
ihailemaan.
Kuten luvattua - Markus pysähtelikin jokaisella levähdysalueella,
jotka tulivat vastaan sekä he kävivät läpi ne
informaatiotaulut, jotka tulivat vastaan. Samallahan pystyy vähän
aina jaloittelemaan.
Matka sujuu näissä merkeissä nopeasti ja pian he ovat jälleen
Rovaniemellä, ajoivat sen kaupungin läpi ja pysähtyvät
napapiirillä. Jossa viettävät tunnin nauttien nätistä kesäpäivästä.
Kello tulee kolmen iltapäivästä, jolloin he lähtevät käyden
syömässä sekä tankkaamassa vastaan tulleella ABC:llä
Rovaniemellä. Markukselle tulee mieleen, että nyt voisi jo
katsella paikkaa seuraavaksi yöksi. Kello kun alkaa olla jo
puolen neljän iltapäivästä.
Niko alkaa taas etsiä yöpaikkaa puhelimellaan sellaisen löytäen.
Se on vähän matkaa Kemistä etelään ja paikka on meren
rannalla. Merihelmi Camping. Hän soittaa sinne varatakseen mökin.
Vielä on yksi merenrantamökki saatavilla. kolme huonetta ja
sauna sisävessalla. Varustukseen kuuluu myös jääkaappi,
mikroaaltouuni ja keittotaso. Sinne ajaa siinä kahdessa tunnissa,
jos taukoja ei pitäisi.
"Eli meillä kyllä menee se kolmisen tuntia ajaa sinne,
kuitenkin tässä aina välilä pysähdellään, vai?"
"Joo. Kyllä. Lisää kokemuksia sulle, hyvältä kyllä se
mökkikin kuulostaa. Kerta iltapalan ja aamiaisen voi kokata ihan
mökissä - se olisi luksusta verrattuna siihen Puolangan mökkiin."
Niko on samaa mieltä.
Aterioinnin jälkeen he matkaavat Kemiä kohden, sukkuloiden välillä
toisella puolella Kemijokea - milloin toisella. Koko ajanhan se
suunta on kohden Kemiä ja majapaikkaa.
Matka siis etenee ja päästyään Ossauskosken padon
taukopaikalle, he pysähtyvät. Maisemat ovat jälleen kauniin
mahtavat. Niko soittaa siskollensa nopean puhelun kertoakseen hyvät
uutiset. Hoito onnistui ja tässä ollaan jo kotimatkalla.
"Mahtavaa kuulla! Koska oot perillä?"
"Niin se.. Kuule Tanja, mä en ihan vielä osaa sanoa koska
tarkalleen tullaan - kun meillä ei ole tällä hetkellä muuta
matkasuunnitemaa kun päästä yhdelle merenrannan leirintäalueelle.
Tol Markuksella on vielä tää viikko lomaa. Ei olla vielä Jyväskylää
ajateltu.. Mä en voi vielä.. En tahdo mennä kämpilleni."
"Kuule, Niko. Kyllähän sä nyt sen tiedät, että voit
tulla mun luo pariksi päivää - vaikka viikoksi, jos pahalta
tuntuu paluu?"
"Kiitos. Tosiaan, hyvä tietää.. Mutta meidän on lähettävä
ny. Mä soittelen myöhemmin. Kerro äidille terveisiä! Ollaan
jatkamas matkaa. Mä soittelen."
"Selvä. Kyllä, mä kerron. Hyvää matkaa teille!"
Puhelun loputtua, he katsovat vielä hetken maisemia ja sen jälkeen
lähtevät ajamaan eteenpäin. Nelostie vie heitä kohden Kemiä
- jossa he eivät nyt sitten pysähtyisikään. Sillä Nikon
mieleen juolahtaa se - ettei heillä ollut autossa mitään kylmäsäilytyspaikkaa,
niin lähempänä mökkiä olisi hyvä käydä kaupassa kerta mökissä
oli se jääkaappi. Ilma tosiaan on jo aika vahvasti helteen
puolella ja ruoka ei selviäisi pitempään, vaikka autossa
ilmastointi olikin. Tähän Markus mainitsee:
"Niko, muuten huomaatkos miten sä muistat sen kylmäketjun?
Siis mitä sä siellä kaupassa töissä ollessas opit?"
"Niin muute! Totta! Kyllähän musta on tuntunut koko ajan tässä,
että muistuu mieleen tarkemmat liikennesäännöt ynnä muuta
sellaista faktatietoa - jonka opin silloin autokoulussa. Hieno
homma vaan, toivoa antava sellainen. Että kyl tää tästä."
Kuski on samaa mieltä, hänestä tuntuu hyvältä. Nikosta
saattaisi tulla sama vanha Niko, mitä mies oli ollut ennen
sairastumistaan masennukseen. Korjaantuisi vaan kaveri, niin
Markus itse voisi sitten saada tukea tulevaisuudessa. Matkasuunta
muistuttaa kuskia vuosien takaisesta reissusta Elinan kanssa
Kemin lumilinnaan.
Silloin heillä oli mennyt vaihteeksi hyvin. Vuosi oli ollut 2004.
Tuolloin ei vielä nämä, nykyisin Markusta piinaavat
isyystunteet olleet niin pahoina. Vanhat riidat olivat unohdetut
ja sitä vain nautittiin tuolloin elämästä, se oli sellaista
kaunista aikaa.
Kenties se, mistä Niko samalla puhui - että elämä tuntuu nyt
hyvältä kun sitä voi katsoa kuten puhtaalta pöydältä, voisi
myös toimia itsellään. Markus pohtii tuota hyvin varovaisesti,
sillä ne painavat syyt miksi hänen puhelimessaan liittymänä
nyt oli se prepaidkortti - sotivat sitä ylvästä ajatusta
vastaan:
Että antaisi jo Elinan olla ja jatkaa elämäänsä.
Tällä kertaa sen miehen sisäisen ydinsodan voitti tahto
muistaa tällä hetkellä vain hyvät asiat. Se lumilinna oli
ollut hieno tuolloin. Kemin kaupunki edusti heidän suhteessaan
sitä hyvää aikaa, jolloin..
"Hei Make! Ajattelit sitten vissiin tehdä
kaupunkikierroksen Keminmaassa, vai? Ajoit just nelostien liittymän
ohi!"
Nikon huomio havahduttaa kuskin todellisuuteen.
"Aa.. nii.. joo. Sori. Mennään tästä sitten. Mä
unohduin ajatuksiini."
"No eipä mitään.. Oikealla kaistalla sentään pysyit..
Sitä sun ja Elinan lumilinnareissuako mietit niin et
reittisuunnitelmakin täs muuttui?"
"Kyllä! Se oli mielessä. Hienoo et sä muistit senkin. No
siis tavallaan.. Mut eiköhän tästäkin takasin valtatielle pääse."
Asia on kuten sanottu. Tien päätyttyä eteen tulee opaste
Kemiin ja he kääntyvät siihen suuntaan. Piakkoin tulevat
opasteet takaisin valtatielle vastaan. Pyörien alle löytyy
nelostie uudelleen.
Sitä he seuraavat Simoon saakka. Taajama kun on viimeinen isompi
ennen leirintäaluetta, niin he käyvät siellä kaupassa,
ostokset ovat mikrossa lämmitettävää valmisruokaa ja
villivadelma vissyvesipakkaus illan juomiksi.
Kaupan parkissa Niko katsoo reittiohjeet takasin valtatielle. Tästä
on enää vain vajaa kaksikymmentä kilometriä perille. Matka
siis menee nopeasti leirintäalueelle ja pian he ovat jo
kirjautuneet sisään ja auto on parkissa merenrantamökin
vieressä. Ostokset kannetaan sisään.
Mökki sijaitsee vain kymmenen metrin päässä meren
kalliorannasta, ulkona on kuisti. Ulko-ovi avautuu huoneeseen
jossa ovat televisio ja keittiönurkka. rakennuksen kummallakin
puolella on makuuhuone. Niiden välissä kulkee käytävä
saunaan. Siellä on myös talon sisävessa. Markus kehuu kämppää
todelliseksi palatsiksi - kun vertaa Paltamon tupaan. Niko on
samaa mieltä.
Taloksi asettumisen jälkeen he lähtevät tutkimaan paikkaa
paremmin kahdeksan aikaan illalla. Sää on kesäisen lämmin,
vaikka mereltä puhalsi kohtalainen tuuli. Tulomatkalla radiosta
kuulemansa sääennusteen mukaan, tuulen suunta kääntyisi
iltaan mennessä itään. Keskiyöllä saattaisi alkaa ukkostaan
Meri Lapissa.
16.0
MEREN RANNALLA - TORSTAIN MYÖHÄISILTA
Tyhjyyden syvä syli houkuttaa
Aurinko näyttää vielä viimeiset säteensä pohjoisesta hävitäkseen
pilvivallin taa. Valo saa taivaan loistamaan väreissä. Tuuli on
tyyntymässä, yölinnut laulaa tässäkin osassa Suomea.
Nelostieltä kuuluu aina välillä ohiajavan rekan ääni,
muutoin leirintäalue on hiljainen. Edessä on meri joka näyttää
päättyvän taivaaseen. Taivaalla rääkyy pari lokkia. Kaukana
näkyy pari tuulivoimalaa.
Rannalla istuu kaksi miestä vissypullojen kanssa. On jo yö,
paikalla ei muita. Maisema hämärtyy pilvivallin peittäessä
pohjoisen taivaan. Ilma on vielä lämmin, tarkenee t-paitasillaan
istua. Kummallakin on verkkarit jalassa.
Ajatus kun oli mennä nukkumaan, mutta kello varttia vailla
puolenyön Nikoa oli alkanut mökki ahdistamaan ja hän juoksi
ulos jättäen oven auki. Lahtinen oli tietenkin lähtenyt
Hakasen perään ja löytänyt tämän mökin edessä olevilta
rantakallioilta istumasta jalkojaan halaten. Markus oli
rauhoittanut kaverinsa ja ehdottanut, että he menisivät paikan
uimarannalle istumaan? Sisältä mökistä voisi ottaa parit
vissyveden mukaan muovikassiin ja sitten viettää aikaa rannalla?
Tämä oli Nikolle käynyt - mennä katsomaan merta, olemaan
ulkona ja juttelemaan.
Tuosta on nyt kulunut puolisen tuntia ja Nikon olo rauhoittunut,
sillä tunnelma on nätti: Taivas hohtaa pilvien läpi auringon
viimeisiä säteitä, tuulee lämpimästi ja meri päättyy
taivaanrantaan. Sen aaltoja on mukava katsoa, ne tuntuu kutsuvan
mukaansa. Tämän hän jo kertonut Markukselle, kun tämä kysyi
että voitko jo paremmin?
Nikosta tuntuu siltä, kuten hänellä ei olisi takana yhtään
elettyä elämää.
Siksihän hän oli saanut sen ensimmäisen ahdistuskohtauksen
hoidon jälkeen - ja se pelotti miestä. Että menikö tässä
nyt sitten hoidon tulokset tyhjiin? Markus saa tilanteen
pelastettua toteamalla, että se kuuluu varmaan asiaan. Kova
ahdistus kun paljon lähtee päästä pois. Sitten hän alkoi
kertaamaan Nikon mitä päivällä oli tapahtunut. Kaikki muistui
Nikolle mieleen ja nauratti jopa se - kun Markus oli ajanut ison
liittymän ohi ajatuksissaan.
Tuon jälkeen Niko on ollut hiljaa ja katsonut merta, välillä
pyyhkien silmäkulmaansa. Jatkunut hiljaisuus saa Markuksen
aloittamaan puheenvuorot.
"Niko? Kutsuuko toi meri nyt sua? Tiedän, että sekin on
sun päässäs nyt ja kenties tekisit sen, jos yksin nyt olisit.
Siis.. Miten sä voit nyt?"
Niko katsoo yhä ulappaa. Hän yrittää rakentaa vastausta
Markuksen kysymykseen miettimällä miten valoisat kesäyöt
olivatkaan näillä korkeuksilla. Vaan tilanne vaatii vastausta.
Niko ottaa kulauksen pullostaan - villivadelman makuista kivennäisvettä,
huokaisee ja vastaa katsoen yhä maisemaa. Taivaan ja meren
reunaa ei näe, ne sulautuvat kauniisti yhteen.
"Niin, että miltä nyt tuntuu, kun ei tunnu miltään? Make,
sä oot niin viisas mies - et tajuat, että jos yksin täs olisin
- niin kaiketi lähtisin uimaan kohden Ruotsia, sinne pääsemättä..
Voin kyllä kertoa, miltä tuntuu.
Siis.
Sä tiedät kuinka paljon mua on vaivannut se mun nuoruus ja
miten paljon se isän kuolema sai mut sekaisin. Ja nyt ne tunteet
ovat poissa, mä en tunne mitään. Tästä pitäisi elämän
uudelleen alkaa, mutta nyt tahtoisin vain kävellä tästä
tuohon mereen. Mä vähän vielä pelkään, että kun sain tuon
kohtauksen - että se pilasi nyt hoidon. Että niin.. Voisin kävellä
vaan mereen ja jäädä sinne ennen kun ne haamut taas palaavat..
Markus.. Itsari tuntuisi nyt hyvältä."
Niko pyyhkäisee silmäkulmastaan jälleen siihen ilmestyneen
kyyneleen. Kiroaa, kääntyy katsomaan Markusta silmiin ja jatkaa
vakavana:
"Joo. En mä sellaista tekisi, se vaan piti sanoa ääneen.
Toki se tuntuisi nyt helpommalta vaihtoehdolta - kun elämän
uudelleen rakentaminen ilman painolasteja.. Tuntuu, että olisin
yksin maailmassa. Mutta. Mä tiedän, että minusta välitetään,
on ihmisiä jotka tykkää musta. Tiedän. Vaan se kun nyt en
oikein muista miltä tuntui, kun joku joskus välitti musta.
Markus. Se tuntuu nyt pahalta."
"Hei, mä ymmärrän ja välitän aika paljonkin susta. Enkä
mä usko, että hoito olis tosta pilalle mennyt. Kun et sanonut
mitään sellaista, mitä ennen oot sanonut kun sua on alkanut
ahdistaa. Vaan taisit tarkoittaa sitä, ettet oikein muista sulle
niitä tärkeitä muistoja - joiden avulla olet aina selvinnyt?
Ja se säikäytti sut saaden sen kohtauksen aikaan. Näin mä päättelisin.
Me kun ollaan juteltu aika paljon asioista. Mä kun luen sua kun
kirjaa."
Niko nyökkää, näyttää peukaloa ylöspäin ja hymyilee
hetken. Sitten mies kääntyy taas katsomaan merta. Maisema
kutsuu kuten magneetti metallia.
"Nyt tuntuu just tolta, mitä kuvailit. Markus, vaikka just
sanoit et ollaan monesti juteltu asioista - niin mä en nyt
muista niitä. Mä tiedän, että me ollaan parhaita kavereita ja
koettu vaikka mitä. Nyt vain en muista niistä mitään.
Ahdistaa, mut en mä kuitenkaan täällä mereen mene. Ahdistaa
tosiaan vaan nii paljon. Tai oikeammin pelottaa, että jos ne
muistot ovat nyt lopullisesti menetetty. Myös ne - jotka olisin
tahtonut pitää.."
Kuluu hetki hiljaisuutta, kunnes Niko jatkaa
"..kuten se, miks mun pitäis tuntea huonoa omaa tuntoa sen
Riihelän vuoksi. Nimen muistan, yhdistän sen kouluaikoihin -
mutta sitten on vain tyhjää. Mut joo.. Markus - En mä mereen tästä
mene. Pitää vain odottaa, aika korjaa tämän olon. Nehän sano,
jotenkin että aivot tekevät kyllä uudet hermoyhteydet nyt
tuhottujen tilalle ja tärkeät muistot palaavat. Siinä kestää
vaan aikaa. Toivottavasti jo tää päivä auttoi asiassa. Oli
mukavaa kierrellä sitä napapiiriä, tätä osaa Suomea ja
silleen."
"Niinhän se on."
Markus toteaa. Paljon muuta hän ei olisikaan tilanteessa osannut
sanoa. Hän jatkaa iltaa jutellen niitä näitä - kuten yrittäen
saada kaverin mielestä ne mereen menemis ajatukset, joita
Nikolla yhä tuntuu kuplivan päässään. Nyt ei se heidän
harrastama mustan huumorin viljelykään auttaisi.
Tilanne on liian päällä, joten Markus päättää olla itsekäs
ja kääntää juttelun koskemaan itseänsä. Nikolle hän ei
ollut vielä kertonut, mitä oli ajatellut sen HealingDomen
esitettä lukiessaan. Nyt kaiketi on sen puheen aika.
"Niin.. Niko, kuule.. Mäkin kyllä toivoisin, että mulla
olis ylimääräiset 500 euroa tuohon Ylläksen paikkaan. Sais ne
mun omat painolastit viimein pois mielestä ."
Niko käy makaamaan maahan katsomaan pilvistyvää taivasta ja
kysyy:
"Se isyyshomma?"
"Joo. Se on raskasta toisinaan, kuten tiedät. En ole tässä
tällä matkalla pahemmin niistä tahtonut kertoo - oon tahtonut
olla sulle tuki ja turva. Että olet voinut mulle puhuu."
"Kiitos siitä."
"Joo, Niko. Kyllä mä sain puhuttua niistä yhdes pubis
siellä. Siis kun pidin lomaa sun ollessa hoidossa. Tapasin muita
hoitoon tulevia, juteltiin asioista. Siksi alkoi itseäänkin
kiinnostaa. Se heelindome."
Niko nousee takaisin istumaan ja kääntyy Markuksen puoleen.
"Hyvähän se, et sait puhuttua niistä. Enpä kyllä tässä
hetkessä suosittelisi tuota hoitoa. Siis mulla on pää tyhjänä
ja tuntuu, ettei mulla ole elettyä elämää ollenkaan.. Ettei
mulla olisi mitään väliä, että olenko elossa vai kuollut.
Eikä sen ajatteleminen edes sureta, siitä alan olla enemmän
huolissani - mutta kuten tässä sanoin - niin luotan vain siihen
mitä mulle sanottu on. Että tämä on vain ohimenevää..
Ja.. Markus. Empä itsekään oo pahemmin tässä kysellyt sun
vointeja. Anteeksi siitä. Tässä mä oon näinä parina viime
vuotena ottanut tästä meidän ystävyydestä enemmän irti. Se
tuntuu pahalle."
"Eipä toi mitään, Niko - mä tiedän. Sulla on ollut
muuta mielessä. Se taitaa olla aika yleistä se, että sanotaan
- että voi jutella kaikki kaikesta, jos huolia ja sitten
toiminta on erilaista. "
"Niinhän se menee.. Ystävä. Mä muuten muistan, että
ollaan puhuttu tälläistä jossain ja joskus. Jotain hyvää
sentään."
Niko kääntyy uudelleen katselemaan merta ja alkaa hymyillä,
mutta nopeasti repii sen ilmeen pois kasvoiltaan - sillä hänen
mieleensä palautui juuri toinen muisto. Muisto ei itsessään
hyvä ollut suhteessa siihen kysymykseen, jonka mies haluaa esittää
Lahtiselle. Hyvä vain, että jotain asioita alkaa palautumaan
mieleen.
"Make? Mun täytyy kysyy tätä, kun tiedän juttuja. Siis
jee! - Mä alan muistamaan jotain! Tai.. No ei tää asia mikään
hauska ole.. Vaan kun alan nyt muistaan enemmän asioita. Siis..
Saarijärvellä. Ei kai sen Anteron uutinen siitä lapsesta
silloin mitenkään sua alkanut vaivaan? Me kun jäätiin sinne
rantaan silloin ja sä jäit yksin.."
Markus nyökkää, pukee pienen hymyn kasvoilleen ja pyyhkii sen
pois alkaessaan vastata. Nyt hän antaa palaa. Niko on tarpeeksi
kunnossa kuullakseen asiat.
"Kiitos kysymystä. Ei se mua niin pahasti alkanut surettaan,
olin vain iloinen kaverin puolesta. Ikävä hommahan se, miten
mulle kävi - etten perhettä saanut perustettua.. Siihen alkaa
kyllä tottua, mutta - Niko - noihin ihmeen romahduksiin vaan en
totu. Niin.. Tätä mä en oo kertonut. Silloin kun mä jäin
Timon kämpille yksin, kun se palas teidän seuraan - mä murruin,
itku tuli ja olin ihan hajalla. Ennen sitä mä jopa laitoin
vessan oven lukkoon - sammutin valot ja olin siellä. Vaikkei
siinä kämpässä muita ollutkaan. Häpesin tilannetta. Ynisin
siellä aikani ja sitten pesin naamani ja menin nukkumaan.
Ja siellä Puolangalla mä näin unta, että mä olin saanut
Elinan kanssa vauvan. Mutta se oli joku ihmeen sekasikiö, mutta
silti mä rakastin sitä täysillä. Ja jossain vaiheessa unta se
vauva oli kuten rotta-apina, rääpäle ja kaikki muut sano että
miks hitossa yhä pidät sitä. ja kun uni päättyi, niin musta
tuntui että se vauva olisi sylissäni. Sitten kun tajusi toden,
niin kyyneleitä tuli ulos. kuten ny. E.. Että tälläistä
mulle."
Markus alkoi itkemään, nyt osittain onnesta - että asioita ei
enää tässä vaiheessa reissua tarvinnut pitää sisällään.
Toinen puoli sitä mitalia kiilsi yhtä tummana, miltä elämä
oli tuntunut sinä iltana Timon kämpillä.
"Markus. Mä olen pahoillani puolestasi. Mä tiedän, että
sä kärsit noin ja etten mä tällä reissulla kenties pystynyt
olemaan hyvää ystävää sulle - mitä tahtoisin kun omat
hommat on yhä vähän kuten tiellä. Mä vaan toivon, että noi
sun olot menevät ajan kanssa ohitse, että olis joku ikään
liittyvä asia. Make, kyllä se siitä helpottaa."
Markus pyyhkii naamansa kämmeneensä.
"Kiitos Niko. Niin minäkin toivon. - Ja mä ymmärrän kyllä.
Sä kaikesta tapahtuneesta huolimatta yrität ja kiitos siitä!
Arvostan sitä. Niko, sä oot hyvä ihminen."
Niko hymyilee ja kiittää. He ovat tuon jälkeen hiljaa ja
katsovat rantaan murtuvia aaltoja, jotka tuntuvat kutsulta niiden
joukkoon.
Lähimetsiköstä alkaa kuulumaan satakielen laulua. Nikon ilme
kirkastuu.
"Markus?"
"Kerro?"
"Nyt kun toi lintu alkoi laulamaan, niin siitä äänestä mä
yhdistin sen Riihelän muiston oikein. Kato kun me Timon kanssa
juteltiin sitten kun kaksistaan sinne rannalle jäätiin. Silloin
lähipuissa alkoi laulamaan just toi sama lintu. Muistan vain,
että sitä Riihelää kiusattiin. Mulla on haju, että mun olis
tärkeää muistaa koko juttu. Vaan ei tuu mieleen."
"Ehkä sun ei kannata yrittää. Muista, että ne sano tärkeiden
muistojen vielä palaavan omaan tahtiinsa? Niinhän niis ohjeis
sanottiin, kuten tiedät. Ettei sun kannata siitä masentua tai
yrittää muistaa niitä."
"Taidat olla oikeessa. Jos se muisto tuntui ennen tärkeältä
- joten kai se siellä tallella on. Kiitos jälleen, Markus
tuosta."
Markus hymyilee takaisin. Tilanne on pelastettu, itse hän tietää
mistä on kyse - muttei halua sanoa. Se voisi häiritä Nikon
toipumista. He katselevat jälleen merta ja kuuntelevat äänimaisemaa.
Satunnaista liikennettä taustalla, satakielen laulua sekä
aaltojen loisketta rantakallioita vasten, tuuli on alkanut
voimistumaan hivenen.
Niko katkaisee hiljaisuuden.
"Niin, jos niitä muita asioita miettisi. Kuten huomista
matkan jatkoa. Meillähän on vielä pari päivää aikaa palata
Jyväskylään - ja mua auttaa toi eri paikkojen näkeminen.. Että
jos alkaisi tekemään matkareittisuunnitelmaa?"
"Oot oikeassa. Voihan tässä huomenna jatkaa seikkailuja,
Jos vaikka Kajaanin kautta menis. Iisalmea, Kuopioo ja silleen?"
"Joo.. Pitää huomenna kattoo. Tekisi tosiaan kyllä hyvää
matkustaminen. Se on kuitenkin toimintaa jonka on joskus
loputtava. Sehän tässä pelottaakin. Jyväskylään takaisin
saapuminen. Kun tää sen hoidon aiheuttama olo alkaa pikkuhiljaa
seestyä siihen tyhjyyteen, mitä tossa kerroinkin. Tahtoisin
pystyä jo jutteleen kuten ennen."
"Totta. Katellaan matkasuuntaa sit huomenna.. Niko, mä
uskon, että ajan kanssa sä pysytkin höpisemään asioita,
pystyä jutteleen asioista. Joo.. Voihan sitä neuvoja antaa, mut
niiden noudattaminen on sitten toista. Kuten minäkin. En kerro
asioitani, joita pyörii päässä. Kun sitä tahtoo vain peittää
kipeä asiat kaiken muun alle. Kuten nyt. Etten mä taas murtuisi,
niin mä...
Nyt mä siis käännän taas keskustelua enemmän muualle.
Sanoakseni totuuden siitä, että miksi - niin pelosta. En halua
uutta murtumista, ne kun on henkisesti raskaita - joten mä siirrän
ajatukset kysyäkseni vaikka - että kuinka sä Niko juuri nyt
voit? Kaikki hyvin etkä ajattele enää uppoamistasi tonne? Että
saisinko minä itse siihen jo vuoron?"
Markus osoittaa merta. Niko naurahtaa ja miettii hetken vastausta
sekä sitä, että kuinka juuri nyt auttaa Lahtista.
"En mä tonne oo menossa. Ei meidän kannata, vaatteet
kastuisi. Ja Markus.. Otan tämänkin puheeksi kun muistoja alkaa
tuleen mieleen. Oon huomannut, ettei sulla oo ollut laastareita käsissäsi
aikoihin, niin kaiketi sen asian suhteen hyvin?
Markus tietää mitä Niko tarkoittaa. Vaikka asia oli, mitä se
oli - niin hän on nyt iloinen vain siitä, että Niko alkaa jo
muistamaan muitakin asioita - kuin liikennesääntöjä tai
maantietoa.
"Kyllä. Mulla menee hyvin, se haavojen teko mulla oli vain
joku ihmeen vaihe. Ahdistus aiheutti sitä pahimpina aikoina.
Mennyt ohi jo. Kiitos kysymästä - tai muistamasta."
He kättelevät ja sen jälkeen hiljaa katsovat vesistöä. Meri
tuntuu vetävän puoleensa. Aalto aallolta, kuten kutsuvan Perämeren
kalojen naapureiksi. Näin Niko hiljaa luonnehtii, mutta sitten
tuhahtaa.
"Markus, mä kyllä sanoin, etten mä oo mereen menossa..
Mutten pääse ajatuksesta eroonkaan. Tietty mua auttaa, kun alan
muistamaan asioita ja silleen, mutta silti.. Mua pelottaa muistaa
niitä, entä jos kaikki saasta tuleekin takas? Että mä olisin
taas nollassa, lähtötilanteessa. Että en mä sitä jaksaisi,
sillä.. "
Nikon puhe keskeytyy sään vuoksi, pilvi on vaivihkaa tullut
miesten takaa ja yllättää ukkosen jyrähdyksellä sekä
isoilla pisaroilla. Tuuli tosiaan on käynyt yläilmoissa
mantereelta merelle ja tuonut tähän saakka äänettömän
myrskyn tullessaan.
Niko nauraa ja tekee nousua Markuksen vielä yrittäen saada
tilanteesta kiinni - että nousiko kaveri sateen vuoksi
liikkeelle - vai siksi, että mereen menee. Hän saa vastauksen
Nikon katsahtaessa vielä maassa istuvaan kaveriinsa.
"Make. En mä taho sittenkään kastua. Ja joo.. Puhut totta.
Meidän pitäis jutella enemmän. Ollaan hyviä ystäviä ja se
juttelu on sitten sitä vaikeinta. Se on kyllä surullista, mutta
totta. Puolin toisin.. Niin ja toi meri. Mä en taida sittenkään
tappaa itseäni koskaan. Ei vaaraa uppoamisestani. Ja kumpikin tässä
ollaan elämässä vähän ulalla nyt. Vaan tästä kait suojaan
pitäis lähtee.. Ettei nyt käy niin, et ukkonen tulee ja tappaa
meidät molemmat tässä kuten vahingossa, että menis pilalle
sekin kuolema. Et se vielä tästä puuttuisi, et täs iha väärin
kuoltais!"
Markuskin kerää itsensä maasta seisomaan samalla nauraen Nikon
loppukommenttia.
"Joo. Totta. Onhan tuota merta tässä jo katseltu. Mennään
vaan takas mökille ja vissiin nopeesti."
Samassa salama nimittäin iskee lähelle valtatien taakse ja
ukkonen jyrähtää kunnolla, he siis palaavat nopeammin mökkiinsä
mitä olivat ajatelleet. Taivas kun tarjoaa oikean suihkun
salamoiden välkkeessä.
Perillä he laittavat kastuneet vaatteet kuivumaan mökin saunaan.
Ennen yllättävää ulkoilua he olivat lämmittäneet saunan.
Markus oli ottanut löylyt, mutta Niko oli tyytynyt vain peseytymään.
Hän ei ollut uskaltanut mennä saunaan, koska ei ollut muistanut
kysyä lääkäriltä olisiko se kiellettyjen asioiden listalla
hoidon jälkeen.
Tämän jälkeen iltapalaa syödessään, he päättävät uuden
suunnan kotiinpaluulle tutkittuaan karttaa.
He menisivät sittenkin melko suoraa reittiä Saarijärven kautta
Jyväskylään, vaikkakin Markuksella olisi vielä kaksi päivää
lomaa - niin parempi mennä vaan suoraan kotiin ja katsoa miten
tutut maisemat vaikuttaisivat.
Ja jos Nikon olot sitä tarttis, niin kaveri olisi lähellä. Näin
päätetään ukkosen täristäessä mökkiä ja sään ollessa
pahana. Sähköt katkeavat, joten pojat päättävät mennä
nukkumaan. Tässä vaiheessa iltaa he eivät ole vielä päättäneet
missä nukkuvat, joten Markus valitsee merenpuoleisen
makuuhuoneen ja Niko sen mantereen puolisen.
Niko nukahtikin melko nopeasti, huolimatta ulkona räiskyvästä
ukkosesta. Tuuli hakkasi mökkiä mereltä. Myrsky valvotti
Markusta ja samalla muistutti Elinasta. Nainen pelkäsi ukkosta,
täällä Ellu olisi kyllä ihan paniikissa.
Elinan viestit hakkaisisivat puhelinta taas tämän ukkosen
lailla, kunhan kotio päästyään vaihtaisi sen sim kortin
takaisin puhelimeen. Kun ei sitä Prepaidia voisi pitää Jyväskylässä
päällä. Ihmiset ihmettelisivät outoa numeroa, kun sillä
soittelisi.
Sinnehän he päätyisivät, huomenna. Markus koetti häätää
muistot siitä kaupungista ja Elinasta yrittämällä olla vielä
onnellinen Nikon puolesta. Hän käänsi kylkeä pois ikkunasta,
johon sade vielä piiskasi. Niiden äänien mukana mies sai
nukahdettua.
16.1
OLI NÄTTI PÄIVÄ
Jyväskylä 2016, Heinäkuu
Oli iltapäivä. Aurinkoista, toripäivä. Kaunis päivä viettää
aikaa Jyväskylän keskustassa. Kaupunki on kun kauneimmillaan
kesäisin. Siksihän Markus oli sinne lähtenytkin harhailemaan päämäärättä
ja onnellisena hyvästä säästä ja kesästä. Sekä kesälomasta.
Ensin hän oli mennyt harjulta Tourujoelle, siellä kun oli
mukavaa luontoa ja vesielementti. Mies oli ollut pitkään jo
oikeastaan onnellinen, sillä Elinastakaan ei ollut kuullut mitään
pariin kuukauteen. Jokohan nainen olisi tullut järkiinsä ja
tajunnut, ettei heillä ollut mitään tulevaisuutta. Näinhän
Markus oli kertonut monesti riitojen päätteeksi.
Nyt se helvetti siis saattaisi olla jo ohitse ja voisi
varovaisesti alkaa katsomaan muista naisista itselleen paria -
vailla pelkoa, että Elina tuhoaisi taas orastavan suhteen.
Kenties nyt voisi olla uuden aika ja ehkäpä voisi perustaa ihan
perheenkin, saisi haaveensa toteutettua. Viimeinkin.
Kaupunki näytti siis kauniilta. Markus ei edes ollut pysähdellyt
oluelle ohi menneillä terasseilla. Hän oli onnesta humaltunut
ja käveli Väinönkatua harjulle päin. Siellä voisi istua
jossain ja nauttia päivästä. Hymyillä vastaantuleville
ihmisille. Kaikki tuntuivat nauttivan hienosta päivästä.
Päästyään Yliopiston ja Väinönkadun risteykseen, mies käveli
kadun yli hyvillään siitä, että liikennevalotkin sattuivat
vaihtumaan heti vihreiksi kun hän pääsi suojatien kohdalle. hän
ajatteli oikaista torin läpi ja sitten mennä sinne harjulle.
Portaiden yläpäässä koko päivä muuttui.
Hän törmäsi Elinaan, joka tahtoi tietää miksi Markus ei
ollut soitellut. Nainen päänäsi isoon ääneen sitä, että
onko tällä jo toinen nainen?
"MEHÄN JUMALAUTA OLLAAN EROTTU JO VITUN KAKS KUUKAUTTA
SITTE! TAJUA JO VITTU SE!"
Markuksen huuto pysäytti tilanteen ja sai toriväen päitä kääntymään
heitä kohden.
Elina oli kovinkin loukkaantuneen tuntuinen ja sai tilanteen kääntymään
Markuksen syyksi. Kuten aina heidän julkisten riitojen aikana.
Mieshän on aina syntipukki, nainen aina syytön. Torilta alkoi
siis tulla Elinan avuksi apujoukkoja. Markus sanoi itsensä
tilanteesta irti ja poistui kohden ohittamiaan terasseja. Takaa
kuului Elinan huuto:
"Kultaa! Mä soittelen sit illalla! Rakastan sua!!"
Sen kuuleminen sai Markuksen kävelemään punaisia päin, ei
sattunut tulemaan liikennettä juuri tuolloin. Toisaalta se
saattoi olla keskitason pettymys - sillä tilanne oli siis yhä päällä
kuukausienkin jälkeen. Toisaalta saivathan paikalle tulleet
ihmisetkin tajuta, että olivat pitäneet väärän osapuolen
puolia riidan aikana. Jotain hyvää siis..
Markuksen puhelin alkoi soida ja näytössä vilkkunut
puhelinnumero oli tullut harvinaisen tutuksi ajan kuluessa. Sitä
mies ollut edes viihtinyt tallentaa. Elinan puhelinnumero.
Mies vain sammutti puhelimensa, katsoi taakseen ja iloitsi siitä
- ettei nainen ollut lähtenyt seuraamaan häntä. Naisen
viimeinen huuto oli edustanut sitä tuttua sekoilua, mihin oli
mies tottunut. Oma syyhän tämä oli. Mitäs kerran piti
hullujenhuoneelta itselleen naisen pyydystää.
Väinönkatu toi sen ensimmäisen baarin vastaan.
Hyvästi raitis päivä koska rakkaus aiheuttaa jo järjestyshäiriöitä.
Kaikki kauniit haaveet sortuivat hetkessä. Samassa helvetissä tässä
kuitenkin ollaan.
Synkkä totuus oli se, että vikaa oli heissä kummassakin.
Parin tuopin jälkeen hän laahusti harjulle, avasi puhelimensa
saadakseen jälleen Elinan puhelinnumeron sen laitteen muistiin.
Nainen siis taas lähetti häirikköviestejään. Itsemurhalla
uhkailuja taas, niihin kyllä turtuu - kun kyllin monta sellaista
saa. Markus sivuutti ne ja soitti Nikolle. Nyt ystävää
tarvittaisiin.
Niko pääsi tulemaan, koska sattui olemaan lomalla. Siitä oli
tullut aika iloluontoinen ilta, sillä Nikolla oli päättynyt
hiljattain parivuotinen seurustelusuhde.
Pari muutakin kaveria saapui seurueeseen mukaan. Koko poppoo lähti
jossain vaiheessa kiertämään taas Jyväsjärveä ympäri
juopumistarkoituksessa.
Sillä Markus tarvitsi nollausta. Kaunis päivä oli jälleen
muuttunut helvetiksi.
Tiedossa oli takuuvarmasti, että ensi viikon kuluessa Elina lähettäisi
viestejään taas. Markus päätti vaihtaa numeroaan, se olisikin
jo neljäs kerta kymmenen vuoden sisään ja kaikki Elinan takia.
17.0
KOTIUTUSPÄIVÄ
Kohden etelää.
Tuulimyllyjä tulee vastaan ja ne sähköntuottajat menevät
ohitse kun he ohittavat Olhavan. Kello käy yhtätoista aamupäivällä.
Aurinko kiiltää punaisen farmariauton konepellistä. Miehet lähtivät
merenrantamökistään jo yhdeksältä aamulla jatkamaan matkaa.
Hakanen heräsi aikasin Markuksen vielä nukkuessa. Hän
ihmetteli pienen pelon vallassa tyhjää mökkiä, mutta näki
ikkunasta etsityn istumassa kivillä mereen tuijottaen.
Kyllä Niko ne askeleet kuuli ja Lahtisen ehdittyä viereensä
seisomaan - istuva kehui maisemaa kauniin kutsuvaksi, mutta ei hän
sen pitoihin osallistu.
Tämän jälkeen hän nousi seisomaan vielä kertoen, että meren
läheisyys tuntui helpottavalta, mutta kotimatka odottaa.
Markus oli samaa mieltä ja yritti piristää Nikoa
muistuttamalla mustan huumorin kautta, että kotipuolessahan oli
Tuomio, Palokka tai Jyväsjärvi. Ja sitten se Päijänne. Ja
bonuksena vielä se Köhniönjärvi.
Että olisi valinnanvaraa, minne vajota.
Johon Niko nauroi ja kiitti piristyksestä. Sen jälkeen he löivät
niin sanotut ylävitoset ja siivosivat mökin. Niko jäi
katsomaan mökin terassilta merta Markuksen viedessä roskapussia
paikan yhteisroskikseen. Auto oli tuolloin jo pakattu ja mökki
tarkistettu, ettei mitään jäänyt. Markuksen saapuessa
takaisin olivat he päättäneet, että tänne kyllä tullaan
joskus takaisin! Ja niin miehet pakkasivat myös itsensä autoon
ja lähtivät. Vielä pysähtyivät jättämään mökin avaimet
paikan vastaanottoon ja sitten suuntasivat eteenpäin.
Olhava jää taakse ja Ii tulee vastaan. Nikoa alkaa hermostuttaa.
Ohitetussa opastekilvessä luki Oulu 38. Sen reittipisteen jälkeen
niissä opasteissa alkaisi näkyä Jyväskylä kuten
muistutuksena. Oulun moottoritietä edeltävä
moottoriliikennetie alkaa ja Niko alkaa olla levoton. Markus
huomaa tämän ja kysyy syytä.
"No alkaa vaan hermostuttaa, kun kohta ollaan Oulus ja sen jälkeen
alkaa näkyä opasteissa se Jyväskylä. Niin paljon en nyt vielä
tahtoisi koko ajan nähdä sitä sanaa - edes opasteissa."
"Hyvä et sanoit. Tosiaan, jos sua pahasti hermostuttaa -
niin voidaanhan me ajaa pikkuteitäkin pitkin. Kato kun niiden
varrella ei ole niitä kilometrikylttejä tai opasteissakaan ei
lue sen kaupungin nimeä - vasta kun sen ollessa seuraava isompi
taajama. Et jos käy, niin mä tiedän kyl reitin Oulaisten
kautta Kivijärvelle ja siitä sit Saarijärvelle? Ja tehdään
matkaa kuten eilenkin, et pysähdellään aina välillä?
Niko piristyy ehdotuksesta.
"Joo. se vois muuten olla hyvä! En mä koko aikaa tosiaan
jaksaisi nähdä sitä Jyväskylä-sanaa. Uusia kokemuksiahan täs
pitäis saalistaa. Enkä mä sielläkään päin Suomea pahemmin
ole matkustanut. Tekee vain mulle hyvää."
Markus on samaa mieltä, hyvää se reitti tekisi itsellekin.
Matkan varrella olisi kivoja pikkukyliä, luontoa, vesistöjä ja
taukoja voisi pitää vähän väliä. Jyväskylään suoraan
menevällä tiellä he kumpikin vain miettisivät sitä - mitä
perillä odottaisi. Nyt on vielä lomaa siitä kaikesta.
Oulussa he käyvät syömässä ja tankkaavat auton. Matka kulki
Kokkolan suuntaan valtateiden 4 ja 8 risteyksestä. Niko taas
puuhasi musiikin kanssa. Jotain puuhaa sen viimeisen risteyksen
ohittamisen ajan, kun saattoi nähdä kotikaupungin nimen.
Autossa on hyvä kokoelma rokkia. Kitarariffit ja rumpusoolot
kyllä maistuivat - ilman sitä, että muistaisi missä
tilanteissa kyseiset kappaleet olivat soineet. Tämä osa Suomea
olisikin hänelle melko tuntematonta seutua, Niko nauttii
olostaan.
Viliseehän ikkunoiden ohitse kaunista kesäistä Suomea.
On hyvää musiikkia ja matkaseuraa. Tämä reitti pikkuteiden
kautta kohden Saarijärveä, on hyvä valinta.
Matka on kaunis.
Timon luona he olivat luvanneet poiketa paluumatkalla ja Saarijärvelle
he ehtivätkin iltaseitsemän aikaan. Timo odottaa pihassa ja
tervehti. Vaan tällä kertaa Niko on erilainen. Asia laitetaan
hoidon jälkeisen toipumisajan piikkiin. Niko ei muista mitään
vanhaa ja vähän arastelee Timoa.
He siirtyvät tuttuun asuntoon. Timo kysyy vierailtaan, että
tahtoisivatko he jotain? Voisi vaikka kahvit keittää?
Markukselle se käy, Niko ei uskalla ottaa kahvia, joten hän tyytyy vesilasiin. Timo keittää siis kahvit itselleen ja Lahtiselle ja ne juodaan matkan vaihteita
kerraten. Kahvittelun jälkeen tulee se hiljainen hetki.
Niko istuu sohvalla ja on varautunut tilanteesta. Vaikkei tässä
mitään syytä sellaiseen jännitykseen olisi. Tässähän
ollaan vanhojen ystävien kesken ja vielä Timon kämpässä. Täällähän
ennenkin on voinut jutella kaikki kaikesta, mutta tällä kertaa
se on vaikeata. Timo noteeraa asian ja kysyy syytä, vaikka tietää
mistä asia johtuu - vaan jos kaveria avautuminen auttaisi.
Niko huokaisee ja vastaa.
"Timo. Mä taisin hajottaa nyt kaiken. En pahemmin muista
sua. En muista tällä hetkellä meidän yhteistä menneisyyttä,
mutta se kuuluu tän hoidon jälkiseuraamuksiin. Toivottavasti
muistoja palautuu."
"Auttaako jos mä kerron asioita..?"
"Ei. Pelottaa siinä vain sitten sen, että niistä tulisi
jotain vitun valemuistoja."
"Mutta siltihän ne olisivat muistoja? Voisivat ehkä
palauttaa ne, mitä siellä ne ei saanut tuhottua?"
"Nii.. aivan. Voihan sitä yrittää. Vaan en tiedä sittenkään
uskaltaa. Anteeksi Timo. Mä taidan olla nyt vieras sulle. Ollaan
vieraita toisillemme. Anteeksi."
"Ei mitään!! Tottahan on, se että kyl ot sä vähän
muuttunut, mut se varmaan on sen hoitosi jälkiseuraamuksia -
joten mä en sitä pahemmin noteeraa. Nehän, ystävä, kyllä häviävät
varmaankin ajan kanssa"
"Totta. Niin pitää toivoa.. Ei tää olo hauskaa ole,
kuten vierastaa näin paljon vanhaa ystävää. "
Niko huokaisee ja pyyhkäisee silmäkulmaansa. Ahdistus tulevan
tietämättömyydestä käy voimille. Hän katsahtaa ikkunasta
ulos ja jatkaa puheenvuoroaan kääntäen katseensa muihin:
"Niin.. Jos teille nyt ihan rehellinen olisin.. Niin mä
voisin tietenkin tappaa itseni nyt, mutta sen tekisin vain sen
ahdistuksen vuoksi - jota tämä olo minulle aiheuttaa. Kuitenkin
tahdon odottaa aikaa eteenpäin, jos tilanne helpottaa. Joo.. Sen
verran hullu mä vielä oon, että tahdon jatkaa elämää ja
kattoo mitä tässä vielä tulee eteen.
Totta se on. Mun aivokemiat eivät ole vielä kunnossa. Ahdistaa
vain se, etten oikein muista teitä. Tiedän, että te Markus ja
Timo olette mun ystäviä, että meillä on historiaa. Jota nyt
vaan en muista. Valokuvat ja kaikki.. Voivat tehdä minulle
valemuistoja kaveruudestamme ja se on väärin kaikkia kohtaan.
Onneksi niitä kuvia ei nyt ole kotonani vastassa kun sinne päädyn, pakkasin ne väliaikaisesti
pois ja vein varastokoppiin. Niin.. Kotiini, sinnehän tänään päädyn. Tässä on
kulunut vasta vain vähän yli 48 tuntia hoidon loppumisesta.
Kaikki on sekavaa mitä tunnen tai kerron. Onneks tolla paluu
matkalla näki paljon, niin tuli niitä uusia muistoja - mitä
piti saada."
Tuohon Timo heti sanoo perään:
"Mut Niko, etkös sä vois mulle jäädä yöks? Ei tarttis
sun heti Jyväskylään päätyä yksinäsi olemaan. Kyllä mä
sut huomenna ehtisin hyvin Jyväskylään heittämään?"
Niko hymyili ja näytti peukaloa ylöspäin Timolle. Kääntäen
sen sitten alas samalla kun hän vastasi kysymykseen.
"Timo, kiitos tarjouksesta. Tekisi kyl mieli, mutta se olis
vaan kotiinpaluun myöhästämistä. Kun sinne Jyväskylään on
pakko kyllä mennä joskus, niin menee heti. Saa sen pois päiväjärjestyksestä.
Täytynee olla hissukseen ja jos oma kämppä ahdistaa liikaa -
niin mä pääsen siskon luo vaikka viikoksi, että olot
tasaantuu. Kato kun ohje oli, ettei mitään sellaista saa tehdä
- joka nostaisi niitä adrenaliinitasoja."
"Joo, ymmärrän.. Ja kun tarkemmin ajattelee - niin se
vaihtoehto saattaa olla se paraskin."
Markus, joka on vain seurannut keskustelua hiljaa, ehdotti tähän
väliin - että jos sitä kuitenkin nähtäisiin sopivan ajan päästä,
vaikka kuukauden kuluttua? Nikon aivokemiat olisivat ehtineet
tasoittumaan ja tämäkin voisi ottaa kuppia, että palattaisi
normaaliin. Tulisi elämää ja sitten vois katsoa sitä eteenpäin.
Niko antaa idealle varovaisen myöntymyksensä. Markus puhuu
asiaa, tämä asia menisi aivan kuin Lahtinen juuri sanoi ja se
antaa Nikolle lohtua.
He katsovat sitten parhaaksi vain jatkaa matkaansa, kello käy jo
puolta yhdeksää illalla. Timo ymmärtää asian ja sovitaan että
Niko ottaisi sitten yhteyttä kun olo olisi helpottunut. Sillä hän
ei tahtonut mitenkään alkaa painostamaan kaveria normaaliuteen.
Tämä kun ei olisi vielä valmis. Pakottaminen voisi tuhota
hoidon tulokset ja mies olisi samassa jamassa jälleen.
Niko lähtee tässä välissä vessassa käymään, jonka aikana
Markus ja Timo sopivat - että tukisivat tätä nyt lähiajat.
Sekä olisivat itse yhteydessä toisiinsa enemmän. Kumpikin tietää,
että jos hoidon vaikutukset menisivät hajalle - niin Nikon
hautajaiset voisivat olla piakkoin. Tämä kun sitä vanhaa elämäänsä
ei kestäisi.
Tämä on kättä päälle - sopimus.
Niko palaa muiden seuraan ja he lähtivät. Timo tulee vielä
pihalle saattamaan. Niko halasi tätä ja sanoo:
"Hei sitten, Timppa ja kiitos kaikesta."
"Ei mitään, hei. Eihän nää hyvästit ole! Kyllä tässä
aikanaan vielä nähdään!"
Niko irtautuu halauksesta, katsoo Timoa silmiin ja vastaa:
"joo. kenties katellaan. Moi."
Ja astuu sisään autoon ja laittaa oven perässään kiinni.
Markus, joka on vielä ulkona toteaa Timon katseeseen, että Niko
nyt vaan saattaa olla ulalla vielä.
"Mä kattelen sen perään kyllä, mut soitellaan!"
"Joo.. Make, sä oot varmaan oikeessa. Mut tosiaan, ollaan
yhteydessä. Hyvää matkaa teille."
"Kiitos. Ja Timo - kyllä tää vielä iloks muuttuu."
Ja niin hänkin astuu sisään autoon, käynnistää sen ja ajaa
pois. Niko vielä heiluttaa ikkunan läpi ystävälleen.
Timolle jää outo olo. Mutta tyynnyttelee itseään, että asia
on kuten tässä oli tullut selväksi. Tämä tahmeus Nikolla
johtuu sen hoidon jälkeisestä ajasta.
Autossa Niko sanoo Markukselle, että tämä ajaisi vaan suoraan
nelostielle ja sitä kautta suoraan Jyväskylään. Mitäpä
kotiinpaluuta enää viivytellä.
Vähän ennen Tikkakoskea, Niko pyytää pysähdystä, sillä
tarjottu vesi tuntui tulevan jo nyt ulos. Kyllä kuskillekin on
tullut tyhjentämisen tarve, joten hän pysähtyy vastaan
tulleelle levähdysalueelle.
Alue on oikeammin pieni levennys, jonka erottaa valtatiestä vain
asfalttiin maalattu valkoinen katkoviiva.
He poistuvat autosta, Markus menee asioilleen luullen Nikon tekevän
samaten.
Hän katsoo edessään olevaan nättiä kuusimetsää. Aurinko
paistaa ja on lämmintä.
Miehelle tulee paha aavistus ja ennen kun hän muuta ehtii tekemään,
kun vetämään housujen vetoketjun takaisin kiinni - kuuluu lähestyvän
rekan äänitorven huuto. Tämä auto on tulossa etelästä.
Markus kääntyy ja näkee Nikon valkoisen viivan luona. Samassa
pohjoisesta tuleva rekkakuski alkaa huudattaa äänitorveaan.
Niko poistuu nopeasti ajokaistalta takaisin levähdysalueelle,
jossa paikalle juossut Markus ottaa tätä kiinni ja vie syrjemmälle.
Rekka ohittaa yhä huudattaen äänitorveaan hetken ja jatkaa
matkaansa. Onneksi ei sattunut olemaan muuta liikennettä tämän
perässä. Ei tullut ketjukolaria. Rekan piti jarruttaa. Tiehen jäi jäljet.
"NIKO?! MITÄ HELVETTIÄ !!"
Niko ei saa ulos sanaakaan. He ovat liikkuneet levennyksen
reunaan. Markus henkäisee, kiroaa ja rauhoittuu.
"Helvetti. Älä enää mua noin säikäytä.. No tuu, mennään
autolle."
Markus ohjaa Nikon istumaan takaisin autoon, takapenkille. Sillä
se on lähin istuinpaikka. Niko vapisee ja kävely alkoi olemaan
horjahtelevaa. Tämä alkaa itkemään.
"A.. Anteeksi. Mä en tiedä mitä vaan tapahtui.."
Markus tajuaa totuuden. Niko on yhä hajalla, eikä tätä nyt
voi päästää yksin olemaan, vaikka matkan aikana tämä on
ollut rauhallinen.
"Hei, ei mitään. Kaikki hyvin. Nyt tehdään nyt niin, että
oo sä loppumatka siellä takana. Ja mä en sua tänään kämpillesi
yksin päästä. Voin olla vaikka yötä. - Ja huomenissa
soitetaan Tanjalle."
Niko nyökyttelee ja kiittää. Hän asettuu istumaan paremmin,
laittaa oven kiinni. Markus siirtyy ajamaan. Tästä on
ohimenneen opasteen mukaan vain 19 kilometriä Jyväskylään.
Matka on pian ajettu ja jälleen se sama parkkipaikka tulee
vastaan, jolta he olivat lähteneet matkalleen. Takapenkkiläinen
on jo rauhoittunut, mutta yhä on selvää - että Markus jää
seuraksi.
Reput viedään tällä kertaa Nikon kellarivarastokoppiin, koska
asuntoonsa hän ei niitä tahtonut. Niko pyytää Markusta
ottamaan kopin avaimen itselleen, jottei hän itse pääsisi
sinne. Niihin muistoihin nyt ei saisi kajota - mutta mies tietää,
että jos niihin itse pääsee, niin ne tutkitaan jotain
tuskaisena yönä.
He asettautuvat Nikon olohuoneeseen. Seinäkello näyttää
varttia vailla yhtätoista illalla. Niko tahtoo vain nukkumaan.
Markus vastaa äänettömään kysymykseen, jonka Hakanen saa puhuttua vain liikuttamalla huuliaan:
Jäätkö?
"Niko, mä kyllä jään tänne aamuun saakka. Mä en jätä
sua yksin, vasta kun pahin ahdistus on ohi. Ja huomenna lähden
vasta kun on varma - että pärjäät. Otetaan vaikka Tanjaan yhteyttä kun se lupas majottaa sua viikon."
"Kiitos ystävä."
Niko nukahtikin omaan sänkyynsä pian. Markus käy maate
sohvalle, johon mies jää miettimään levähdysalueen
tapahtumia. Hän kyllä tuntee ystävänsä kyllin hyvin tietääkseen,
että se johtui vain ahdistuksesta. Kyllä Niko tahtoo jatkaa elämäänsä.
Siihen ajatukseen tuudittautuneena Markus nukahtaa.
Aamulla hän havahtuu, kun aamuaurinko alkaa paistamaan silmiin.
Niko nukkuu yhä rauhallisesti. Kello on viisi aamulla. Verhojen
sulkemisen jälkeen, Markus jatkaa uniaan.
Kellon ollessa kymmenen, ovat kumpikin valveilla. Nikolla on jo
parempi olo, mutta hän on säikähtänyt itseään. Se eilinen
levähdyspaikka episodi rekan äänitorven huudoin ei olisi
saanut tapahtua. Siksi hän kertoo Markukselle - että parempi
olisi, jos menisi asumaan siskonsa luo vähäksi aikaa.
Markuksesta se oli hyvä ajatus, siitä oli puhetta ollutkin
edellisenä iltana. Se episodi valtatien varressa oli pahaa
kaikua Nikon menneisyydestä. Niko soittaa asiasta siskolleen ja
asia on sillä sovittu. Tanja asuu Palokan kaupunginosassa,
kaukana Jyväskylän keskustasta. Siksikin tämä ratkaisu tuntuu
Nikosta hyvältä. Hän pakkaa mitä tarvitsi ja antoi asuntonsa
avaimen Markukselle, että tämä kävisi välillä kattomassa
postit.
Tästä saattaisi tulla pitkä sisarusvierailu.
18.0
JYVÄSKYLÄ, LOKAKUU VUONNA 2018
Kaunis keskiviikko ainakin sääennusteen mukaan.
Kotiinpaluusta oli kulunut jo pari kuukautta. Niko saapui omaan
kotiinsa heinäkuun alun jälkeen. Oleskelu Palokassa siskonsa
luona on tehnyt miehelle hyvää.
Kauaa hänen ei tarvinnut asunnollaan olla, parin päivän
kuluttua Markus oli soittanut kysyäkseen - kävisikö mökkireissu?
Markuksen vanhemmat tunsivat Nikon hyvin ja kutsuivat hänet ja
Markuksen viikoksi Kivijärven mökilleen.
Maisemat ja maaseudun hiljaisuus olivat tehneet vain hyvää.
Palattuaan takaisin Jyväskylään, kaupunki ei tuolloin ollut tuntunut
enää niin pahalta.
Tänään keskiviikkona Niko viimein päätti, että nyt on aika
mennä keskustaa katsomaan, sitä paikkaa hän oli vältellyt
haamujen pelossa. Sääkin suosisi tänään, alkuviikko oli
ollut kylmää ja sateista - nyt lämpötila ulkona lähestyi sitä
+20c astetta.
Enemmän hän oli siis oleskellut kotinsa lähellä Kortepohjassa.
Ainoat ulkoilut olivat kuluneen kuukauden aikana olleet
kauppareissuja tai sitten kävelylenkkejä Laajavuoren
lenkkipoluilla.
Laajavuoren laskettelurinteiden aluetta hän on visusti varonut
noilla matkoilla. Sieltä kun lähti se tie Haukkalaan. Ei se
auttanut, että se risteys oli muuttunut rajusti siinä 25
vuodessa, siitä mitä se oli ollut silloin joskus. Onneksi
pururadoille pääsi ilman, että kävi hiihtokeskuksen alueella.
Ennen sairastumistaan Niko kyllä joskus oli käynyt Haukkalan
alueella. Asuihan hän melko lähellä paikkaa. Nyt kun kaikki on
uutta, niin mies on pikkuhiljaa parin viime viikon aikana
laajentanut elinpiiriään.
Hän on kävellyt Kortepohjasta Kypärämäkeen ja takaisin
Kortemäen kautta. Hän kävi myös Palokassa siskoaan ja äitiään
katsomassa. He ovat kyllä vierailleet Nikon luona, mutta viikko
sitten mies kävi Palokassa heitä tapaamassa käyttäen
bussilinjaa 25. Sillä kun pääsee Kortepohjasta Palokkaan.
Niko päätti altistaa itsensä Haukkalan ohitukselle ja vielä
linja-autolla. Hän oli yllättynyt positiivisesti, maisemista ei
tullut mitään pahoja muistoja mieleen. Mikä oli ilahduttanut,
sillä tämä tarkoitti myös sitä - että enää ei suhtautuisi
Timon tapaamiseen siten, miten oli käynyt silloin - kun he
olivat Lapista palanneet.
Niko soitti tuolloin heti Timolle ja kertoi hyvät uutiset - sekä
missä oli. Samalla he sopivat nopeasti, että syksymmällä sitä
voisi tavata taas. Puhelu oli lyhyt, sillä Timon piti palata töihinsä
takaisin. He olivat pitäneet yhteyttä enemmän tekstiviestein
viime näkemisen jälkeen. Siksipä Timo oli vastannut puheluun
kesken työpäivän.
"Laitetaan mietintään, et koska kävisi. Niko - on tosi
hyvä kuulla - että hoitosi onnistui sittenkin. Soitellaan!"
Bussi kulki kohden Palokkaan tietä pitkin, jonka vieressä
olevaa kevyen liikenteen väylää oli Haukkala-aikoina paljon käytetty.
Mies on hyvillään siitä, että Timon kanssa koetut ajat olivat
jotenkin tulleet takaisin. Niissä ei enää ollut sitä pahaa
tunnetta, olihan se kokemus kuitenkin osa Nikon elämää ja hänen
sekä Timon ystävyyden perustaa.
Myös linja-autossa olo tuntui luontevalta, olihan se ollut
ensimmäinen linja-auto matka HealingDomen hoitojen jälkeen.
Vaan Jyväskylän keskustaa Niko on vältellyt visusti sillä
keskustassa päin niitä pahoja muistoja ja haamuja ennen oli
ollut. Hän on tiiviisti seurannut HealingDomen ohjastusta hoidon
jälkeisestä vaiheesta ja pitkittänytkin niitä.
Sitä puhuttua illanviettoakaan ei ollut pidetty, koska Niko ei
uskaltanut vielä käyttää alkoholia tai muistella liikaa
vanhoja asioita - mikä olisi tapahtunut illanvieton aikana. Hän
on varonut tilanteita, pelejä ja tv-ohjelmia - joista saattaisi
adrenaliinia kehittyä, ettei se kemia pilaisi hoidon saavutuksia.
Tänään Keskiviikkona herättyään aamu yhdeksän aikaan - hän
päätti, että elämä saa jatkua. Samaa olivat olleet
HealingDomen asiantuntijatkin kun Niko oli soittanut heille kysyäkseen
asiaa: Että uskalsiko jo vaan aloittaa elämän. Vastaus oli
ollut myönteinen.
Tämä tietenkin oli pelottanut - Jyväskylän keskustan
kohtaaminen ja siksi Niko pääsee ulos vasta kahden aikaan iltapäivästä
voitettuaan itsensä.
Sää on siis aurinkoinen ja vuodenaikaan nähden lämmin. Ulkona
tarkenisi ihan farkuilla, T-paidalla ja verkkatakilla. Tänään
on se hyvä päivä, jota on odotettu kauan! Näissä mietteissä
Niko käveli sen lyhyen matkan Laajavuorentielle kotipihastaan.
Matka bussipysäkille on nopeasti kävelty ja nyt Niko viimein
odottaa linja-autoa keskustaan. Monesti hän on ohittanut tämän
bussipysäkin ja toisiaan istunut pysäkin lähellä olevalla
penkillä odottamalla sitä päivää, kun uskaltaisi lähteä
keskustaan bussilla ja se päivä on tänään.
Jännitys vain kasvaa, kun Niko näkee vihreän bussin tulevan.
Hän nostaa kätensä merkiksi ja auto pysähtyy, Mies maksaa
matkan ja siirtyy istumaan auton keskivaiheille, lähelle
keskiovea.
Nyt kun pään sisäinen maailma on muutenkin muuttunut, niin
autossa ei pahalta tuntunut, vaikka nyt suunta oli keskustaan.
Linjan numero oli sama, mitä se oli ollut 1990 luvun alussa. Sen
reitti on nyt vain pidempi, mitä oli ollut silloin.
Nikoa hymyilytti asia. Nyt tämä bussilinja oli vain faktatietoa
päässä: kulkureitti, matkan hinta ja aikataulu. Kyllä hän
silti etäisesti muistaa ne kerrat, kun oli vuosia sitten tällä
linjalla matkustaessaan joutunut silmätikuksi - muttei ne
takautumat enää ahdistaneet. Niiden jäänteet tuntuvat kuten
kaksi yötä sitten nähdyltä unelta, josta ei muista kuin häivähdyksiä.
Bussin tultua keskustaan, Niko pysäyttää auton jo
Voionmaankadun pysäkeille koska tahtoo kävellä harjulle ja
sitten sieltä keskustaan. Miestä vähän alkaa pelottamaan lähestyessään
juuri sitä paikkaa, jossa he olivat olleet silloin.. Sinä päivänä,
jolloin tieto isän kuolemasta oli tullut. Pelko on turhaa, Niko
kyllä muistaa tapauksen - mutta tällä kertaa ei mistään tule
entisiä haamuja.
Tällä paikalla niitä oli tullut, se päivä oli kummitellut
mielessä paljon. Nyt hän muistaa vain erään Soilin, tytön
vuosien takaa. Niko vain naurattaa ollessaan siinä paikassa,
Vesinlinnan ja parkkipaikan välimaastossa. Tuota tyttöä mies
ei ollutkaan muistanut aikoihin, ja nyt se on niitä ensimmäisiä
kauan sitten tapahtuneita asioita. Eli muisti kyllä toimii,
kuten pitikin. Soilin kanssa Niko oli ollut vain treffeillä,
mutta naisen liika puheliaisuus oli antanut syyn olla silloin
olla uusimatta niitä tärskyjä.
Niko kävelee kohden Neron portaita, valuu ne alas ja ylittää
Yliopistonkadun ja aloittaa keskustassa harhailunsa Gummeruksen
kadulta. Hän kävelee kirkon ohitse, käväisee ydinkeskustassa
seisomassa Kompassin päällä. Tämän jälkeen hän kävelee
Asemakatua alas paikallisliikenteen pysäkeille. Tämä kohta Jyväskylää
oli ollut hänelle se pahin, mutta nyt.. Hakanen riemuitsee!
On kuten koko Jyväskylä olisi rakennettu uudelleen ja kaikki
vanha on pesty pois.
Hän siirtyy takaisin kirkkopuistoon, istuu penkille ja lähettää
Markukselle tekstiviestin kertoakseen, että on keskustaan
viimein matkustanut ja kysyy - että miten olis jos käytäs
parilla ens viikonloppuna? Ja Ihan vain siksi, kun kaupunki ei enää
kummittele päässä. Nyt viimein uskaltaisi. Hetken kuluttua
Markus vastaa ihan puhelulla - että käydään vaikka ihan tänään!
Markus saapuu vartin päästä ja he jatkavat keskustaa päin.
Matkalla tulee selväksi se - että elämä on voittanut viimein.
Niko on se sama vanha, mitä oli ollut ennen isänsä kuolemaa. Hän
luonnehtii asiaa terassilla:
"Joo.. Tietenkin mulla, Make, on ne muistot siitä päivästä
kun isä kuoli ja me mentiin sairaalalle. Mutta nyt sen päivän
muisteleminen saa olon vain kuten normaalin surulliseksi. Enää
ei tunnu se paikka kuten lukolta. Ettei pystysi menemään
harjulle ja silleen. Markus - elämä voitti jälleen!"
Tälle he ottavat vielä toiset. Kerta sää on hieno ja
Markukselle käy lyhyen kaavan rantareissu - niin he lähtevät
Nikon ehdotuksesta kohden Jyväsjärven rantaa.
Ensin he käyvät Kolmikulmassa Nikon pyynnöstä - sillä sinne
hän ei ollut ehtinyt vielä mennä, siitäkin paikasta kun on
ollut pahoja muistoja - muttei nyt heidän ollessaan keskellä
aukiota, niitä ei tullut tajuntaan. Aren aukionkin haamut olivat
poissa. Niko riemuitsee asiasta, ilo tarttuu myös Markukseen.
"Aatteles, Make. Mä vissiin kohta uskallan taas alkaa ajaan
polkupyörälläkin! Siinähän ne aivot tekee hitosti hommaa,
mut jos nyt kaikki tuntuu näin uudelta - niin mä otan fillarin
käyttöön taas!"
"Hyvä kuulla! Entäs auton ajaminen?"
"Joo.. En mä ihan vielä auton rattiin uskalla mennä.
Hiljalleen vaan eteenpäin"
"Totta.."
"Tää on siis ihan mahti tunne! Kun koko kaupunki olis uusi!
Ai niin, Harjulla mä muistin yhen naisen, jonka kanssa olin
siellä treffeillä. Oonko kertonut muuten? Tää oli ennen sitä
Haukkala-aikoja?"
"En mä nyt muista, kenties oot.."
"No tää oli hienoo ku mä muistin. Kun se vain puhu ja
puhu.."
Tämä on kaunis hetki elämässä, jota varjostaa Markuksen
ajatukset siitä kateellisuuden tunteesta, jota hän kokee nyt
Nikoa kohtaan. Tämä kun on saanut vapautuksen elämänsä
tuskista ja nyt saattoi aloittaa puhtaalta pöydältä. Kuitenkin
tuntuu muistavan vanhat hyvät asiat. Markus hymyilee ja nyökkäilee
Nikon selostaessa mitä niillä treffeillä tapahtui.
Hän itse kun vielä rypee vanhoissa asioissaan. Ensimmäisinä
se koko isyyshomma ja Elina. Muttei elämälle kaiketi voi mitään
- se vain tapahtuu. Vaikkei Markus sitä tosissaan toivo, mutta
ohimenevän hetken hän tahtoo että Elina kuten vain häviäisi
jonnekin. Jäisi vaikka auton alle ja kuolisi.
Kun puhe on ollut menneissä muistoissa, niin kyllä tämä
kaupunki niitä Markuksellekin on antanut.
Hän hätistää pahat mietteensä kauemmaksi kuunnellessaan
Nikon iloista puhetta siitä, kuinka koko Jyväskylä tuntuu täysin
uudelta.
Markus hymähtää ja päättää liittyä Nikon iloon. Tätä päivää
on tosiaan odotettu! Päivää, jolloin Markus sai ystävänsä
takaisin.
He kävelevät kohden matkakeskusta. Pääsevät Kalevankadun päähän,
ylittivät tien ja kääntyvät matkakeskuksen suuntaan.
Pian miehet ovat sen paikan vieressä, juuri siinä - mistä lähtee
suojatie Väinönkadulle. Katuvalot näyttävät suojatielle
punaista ja autoille vihreää.
Aurinko paistaa silmiin, polkupyörien rivistö kimaltaa sen
valossa. Iso kello näyttää aseman seinässä aikaa vartin yli
viiden. Katuun piirtyy liikenteenjakajan varjo soikiona pintoihin.
Täytyy välillä kädellä peittää aurinko nähdäkseen eteensä.
Sitten..
Markus kuulee äkkiä kuten Elinan huudon kadun vastapuolelta,
nainen ottaa juoksuaskeleita heitä kohden. Tämän he ehtivät näkemään.
Kuuluu auton jarrutusäänet. Kaikki käy nopeasti.
Törmäys.
Se kuulostaa sellaiselta pehmeältä tömäykseltä. Nainen ehtii
kiljaista. Kaupungin muut äänet katoavat pois. Aika hidastuu
hetkeksi laukatakseen taas täysillä tajuntaan.
Markus ja Niko ehtivät näkemään ilmalennon ja tunnistavat
heti kenestä on kyse.
Elina lentää pää edellä asfalttiin. Pakettiauto ei ehdi pysähtyä
heti, vaan tielle juossut jää sen alle.
Hannikaisenkatu muuttuu punaiseksi liikenteenjakajan edessä.
Tapahtuu vielä peräänajo, kun pakettiauton perään törmää
henkilöauto liikuttaen isompaa ajoneuvoa vähän lisää, tämän
kuski kun on niin hätääntynyt tilanteesta - ettei jarruja
muista laittaa päälle. Tämä ruhjoo pakun alle jäänyttä
vielä enemmän.
Markus jähmettyy paikoilleen, mutta Niko palauttaa miehen
todellisuuteen ottamalla tätä käsivarresta kiinni. Tästä
tilanteesta on hyvä vain lähteä hiljakseen pois. Tapauksella
on paljon muitakin silmännäkijöitä, joten meitä ei tässä
tarvita. Nikon ohjaamana he nousevat portaat ylös rautatien ylikäytävään.
Tilanne Jää taakse, kyllä muut ihmiset sen hoitaa pois. Tätä
onnettomuutta ei kannattaisi jäädä todistamaan itse. Eihän me
mitään nähty, kun aurinko paistoi silmiin. Kuultiin vaan
jarrutus ja onnettomuus. Näin Niko selostaa Markuksen myöntäilessä
kaverinsa olevan oikeassa.
Ylikulkukäytävän päätyttyä, hän kiittää Nikoa tästä ja
tekee pakollisia puheluita, huomenna hän ei tulisi töihin ja
syyksi sanoo läheisen ihmisen kuoleman. Kuulin juuri asiasta.
Pomonsa kertoo osanottonsa ja antaa kaksi päivää vapaata.
Onhan viikonloppu tulossa.
Paikalle kutsuttu pelastuslaitos toteaa naisen kuolleen melko
heti.
Toiset todistajat, kuten linja-autokuski, pari muuta
jalankulkijaa ja autoilijaa - kertovat miten onnettomuus tapahtui.
Nainen oli kävellyt Väinönkadulta ja kääntynyt risteyksestä
vasemmalle, mutta jostain syytä pysähtynyt - huutanut miehen
nimeä ja juossut suoraan auton alle. Kuski ei ollut ehtinyt pysähtymään.
Kaikki oli käynyt niin nopeasti ja aurinko oli paistanut
pakettiauton kuskia silmiin. Nainen oli jäänyt pakun alle,
johon sitten oli törmännyt toinen auto - saaden pakettiauton
ruhjomaan sitä naista lisää.
Näin onnettomuuden kulusta huomisessa sanomalehti
keskisuomalaisessa kerrottaisiin. Kaiketi se valokuva siitä
pakettiautosta, jonka tuulilasi hajosi olisi uutiskuvituksena. Se
leviäisi myös netissä. Kaiketi näin huomenna tapahtuisi,
mutta tänään se onnettomuus tarkoittaa, että illasta tulee
Jyväskylän Paviljongin ohitse käveleville ystävyksille
aiottua pidempi.
Elina kun oli heidän molempien tuttu ja nyt jos koskaan Niko ei
tahdo jättää Markusta yksin.
Varsinkaan kun Lahtinen alkaa olla jo maaninen. Puhelimensa
Markus hän sammuttaa, koska tiedostaa - että joku saattaa
soittaa. Nyt ei jaksa vastata puheluihin.
Matka jatkuu Lutakon K-supermarkettiin, josta Markus ostaa
molemmille kasipakit olutta. Ostokset pakataan yhteen
muovikassiin, jonka Niko ottaa kantaakseen. Markus poistuu heti
maksutapahtuman jälkeen myymälästä. Niko saa Markuksen kiinni,
tämä hymyilee vaikeasti ja he siirtyvät kohden Mattilanniemeä.
Syksyiset puut vain valuivat ohitse Nikon yrittäessä pysyä
Markuksen vauhdissa. Mies pysähtyy vasta, kun keskustasta
valtatielle tulevat rampit ovat ohitettu ja puustoa penkkeineen
tulee vastaan. Markus istuu reunakivetyksen päälle. Niko istuu
hänen viereensä. Ottaa kassista yhden oluen ja ojentaa tämän
Markukselle. He katsovat hetken hiljaa Kuokkalan suuntaan yrittäen
tajuta juuri tapahtunutta.
Tällä välillä ei ole oikein mitään juteltu, mutta nyt
Markus tahtoo puhua.
Hän avaa oluensa - se vähän kuohuu yli koska miehen käsi tärisee.
Markus juo siitä pitkän siivun. Alkaa sitten vapisevalla äänellä
selontekoonsa. Samalla alumiiniesine hänen kädessään rutistui.
"Ei hemmetti.. Niko, onko se paha - että ensin todistaa
ihmisen kuoleman ja sitten on hiton iloinen asian puolesta? Siis
nyt on loppunut ne ainaiset itsemurhalla uhkailut ja pelko törmätä
siihen akkaan? Tai anteeksi. En mä haluu akotella Elinaa.. En
nyt. Ei.. Ei helvetti tätä..
Hakane.
Mä vaan en tajua mitä pitäis tuntea. Tällä hetkellä tuntuu,
kuten suuri taakka olisi nostettu hartioilta ja tunnen sellaista
syyllisyyttä siitä - että haluaisin jopa kuolla. Mä siis -
tietenkin.. sä, sä jos kuka - tiedät mitä se pani mut
kokemaan - mä joskus oon toivonut sen kuolemaa ja nyt se sit
tapahtui. Että mitä hittoo nyt?"
Markus ottaa uuden pitkän siivun juomaansa.
"Make. Mä ymmärrän kyllä. Siis.. helvetti tosiaan. Mehän
mentiin sen kautta ihan mun ajatuksesta. Siis jos me oltais menty
suoraan Lutakkoon, niin.."
"..Me oltais vissiin törmätty Elinaan muualla ja juuri tänä
päivänä, kun viimein pääsit Kortepohjasta lähtemään -
joutunut todistanut meidän pahaa riitaa. Niko, tää ei ollu sun
syy. Niko - tää ei ollut sun syy. Se vain tapahtui ja nyt.. Nyt..
Nyt mä oon kuten VAPAA! Joo.. vapaa..."
Markus alkaa täristä sillä hän muistaa, mitä on toivonut
vain muutama minuutti ennen onnettomuutta. Mies alkaa itkeä.
Niko lohduttaa samalla tuntien, ettei osaa löytää oikeita
sanoja tilanteeseen.
Olihan Elinalla ja Markuksella sentään historiaa jo jotain 25
vuotta. Hetken kuluttua Markuksen olo on helpottunut, hän toteaa
- että täytyi toi olo vissiin vaan päästää ulos.
Tämän jälkeen he siirtyvät eteenpäin Kohden Mattilanniemen
puistoa samalla tilannetta pohtien. Nikokin sulkee puhelimensa,
tuntuu - että kohta häneenkin oltaisiin yhteydessä. Ihmiset
kun tietävät nämä kuviot.
Odotettu puisto tulee vastaan, Markus on jo täysin rauhoittunut
ja järkiintynyt. Puhelintaan hän ei tahdo nyt avata. Tieto
onnettomuudesta on jo varmaan saavuttanut Elinan lähiomaiset,
jotka puolestaan jo olisivat kenties ottaneet Elinan ystäviin
yhteyttä - ja heillä on Markuksen numero tallessa.
Eli nyt saattaa tulla ikäviä viestejä, joita nyt ei jaksa
vastaanottaa.
Niko on samaa mieltä ja samalla ajatuksella hän tarkistaa, että
sulkiko oman kännykkänsä. On se kiinni.
He kävelevät kantamuksiensa kanssa eteenpäin. Puistoon ei
viihtinyt jäädä, sillä siellä oli pari teiniporukkaa
ilakoimassa. Nyt sitä ikäluokkaa ei jaksaisi. Kävelytie
reunustaa valtatietä. Liikenteen äänet katoavat jonnekin kauas.
Tästä on monesti kyllä menty - mutta tämä kerta menee kuin
unessa.
Järven pää tulee vastaan ja miehet seuraavat reittiä metsikköön
mitään puhumatta. Kumpikin heistä tajuaa juuri tapahtuneen, tämä
olisi paha juttu.
Aurinko on ehtinyt jo laskea ja katuvalot ovat syttyneet. Ilma
kuitenkin pysyy siedettävän lämpimänä. Markuksella ei ole
takkia, mutta asia ei tässä tilanteessa haittaa.
Vastaan tulee penkit, joille he istuvat. Kumpikin ottaa kassista
tölkin ja aukaisee ne. Lehtipuiden siimeksestä näkyy kaupungin
keskusta, joka kylpee laskevan auringon viime säteissä. Markus
ottaa kunnon kulauksen ja alkaa juttelun.
"Niko. Kuule. Mä en voi vieläkään käsittää, että mitä
tässä tapahtui. Eihän tästä ole kuin pari tuntia ehkä, kun..
oli se onnettomuus. Siis mähän taisin kertoo, et salaa tuossa
olin jotain sellaista toivonut ja sitten ku se tapahtu.. Niko. en
mä haluaisi nyt elää enää..."
Markus pyyhkii kyyneleet silmistään, huokaisee ja kääntyy
katsomaan Nikoa silmiin. Pyyntö tulee sydämestä ja se
lausutaan itkien:
"Niko. Älä jätä mua tänään yksin."
"Hei ystävä, en tietenkään jätä!"
Tapahtuu kaverihalaus, jonka jälkeen tölkit tyhjennetään ja
jatketaan matkaa hiljakseen Kuokkalaa kohden. Matkalla sinne,
Ylistön kampuksen kohdalla tulee selväksi - ettei Markus nyt
ole ulkoilukunnossa. Hän alkaa pelätä vastaantulijoita, syystä
- että jos he olisivat tuttuja. Tämän vuoksi Niko avaa
puhelimensa ja tilaa taksin kyseisen kampuksen pihaan, jolla he
suuntaavat kantamuksineen Nikon asunnolle Kortepohjaan. Markus
saisi olla siellä turvassa itseltään.
Siellä hän viettäisi seuraavan yönsä. Turvassa ystävän
luona.
Sillä kuinka sitä oikein pystyy yksin olemaan, kun kymmeniä
vuosia vanha pelko on viimein päättynyt? Enää ei tarvitse pelätä
naisen iskevän sinuun taas kynsiään ja sitten alkamaan
itsemurha-uhkailuja, jos et tee kuten nainen tahtoo? Ei tarvitse
pelätä kenenkään mahdollisesti syyttävän sinua
itsemurhastaan. Enää ei tarvitse koko ajan varoa ja katsoa
tarkkaan vastaantulijoita - että olisiko Elina tulossa vastaan
jotta selviäisi välienselvittelyltä. Ei enää mitään
sellaista. Nyt se kaikki on ohitse.
Sitä, mitä aina salaa on tahtonut - ja nyt kun se viimein
tapahtui. Markus pääsi vapaaksi helvetistään, niin hän
tajuaa sen, ettei odotettu aika ole niin kaunista.
19.0
JYVÄSJÄRVEN RANTA, ELOKUUN LOPPU 2019
Kaupungin kaunis siluetti
On Keskiviikko ilta. Taivas hohtaa vielä valoa laskeneen
auringon viime säteistä. Kaupungin valot heijastuvat järvestä
kauniisti. Niko katselee kaupunkia istuessaan sillankupeessa
olevilla rautapenkeillä.
Hän odottaa Markusta paikalle. Tälle kun oli käynyt
illanvietto nopealla aikataululla.
Tänään tuli asiaa ja tarvetta ystävälle.
Kuokkalan sillan iltavalaistus muistuttaa Nikoa menneestä elämästä.
On tätä järveä ennenkin kierretty, nyt tulisi vähän
toisenlainen reissu. Samalla hän seuraa sillan liikennettä,
Markus on luvannut tulla bussilla paikalle.
Syy siihen, miksi he eivät tavanneet keskustan puolella - oli se,
että Niko on muuttanut Kortepohjasta Kuokkalaan. Tämä oli
tapahtunut parin kuukauden päästä siitä, kun Niko viimein
uskaltautui kaupungin keskustaan. Hän oli aina, kaikki ne 15
vuotta kärsinyt asua niin lähellä Haukkalan aluetta - mutta
tuo oli ollut silloisen elämän sanelema paras vaihtoehto.
Nyt muutto on ollut elämän sanelema päävoitto.
Jokerista tuli vain muuta.
Jyväsjärven toisella puolella, Vapaudenkadulla Markus odottaa
Jyväskylän paikallisliikenteen linjaa 18k, jolla hän
matkustaisi Kuokkalaan. Bussi on saapumassa, sen näkee jo
kaupunginteatterin kohdalla. Auto saapuu siis nopeasti pysäkille,
mies astuu sisään, näyttää lukulaitteelle lippuansa ja
siirtyy istumaan oikealle puolelle. Matka alkaa. Markus katselee
kotikaupunkiaan, bussi ylittää Väinönkadun. Faktatieto
kotikaupungista alkaa painaa jälleen miestä. Juuri ylitetty
katu päättyy Hannikaisenkatuun ja siinä risteyksessä se
tapahtui.
Elinan kuolemaan johtanut onnettomuus, jonka he silloin
tahtomattaan todistivat. Ehkä sen tietämättään jopa
aiheuttaen.
Markukselle on suositeltu siedätyshoitoa, jotta pystyi olemaan.
Elämä onnettomuuden jälkeen oli ensin tuntunut miehestä
vapauttavalta, nyt ei enää tarvitsisi pelätä Elinaan törmäämistä.
Yli 20 vuotta kestänyt on/off suhde oli viimein saanut päätöksensä.
Sitten tulivat muut tunteet päälle - olihan mies joskus naista
rakastanut.
Parin päivän päästä onnettomuudesta Markuksen koko elämä
oli romahtanut. Mies sai tuolloin kuulla Elinan ystäviltä sen
syyn, miksi nainen oli lähtenyt ylittämään vilkaista katua.
Syy oli seuraava: Elina tahtoi kertoa Markukselle odottavansa tälle
lasta, heti tämän seuraavan kerran näkiessään. Nainen oli
pohtinut ensin tekevänsä abortin kertomatta Markukselle yhtään
mitään, mutta sitten hänessä oli herännyt valtava tahto
ollakin äiti.
Uutisen saannin jälkeen miehen elämä hajosi. Viimein hän
olisi voinut tulla isäksi ja perhetoive olisi toteutunut, mutta
onnettomuus tuhosi kaiken. Tämän vuoksi saatu sairasloma on
vaihtunut työttömyydeksi, kun oli aika selvää - ettei Markus
tuon jälkeen ollut enää työkykyinen.
Mies oli siis vielä kerran yrittänyt Elinan kanssa parisuhdetta,
tämä tapahtui HealinDomen matkan jälkeen, Nikon pysytellessään
omissa oloissaan. Markus taas oli jälleen ollut Elinan kanssa,
nainen kun tiesi keinot käyttää miestä kuin nukkea.
Lavastettu itsemurhayritys oli saanut Markuksen jäämään
naisen luokse. Tätä rauhoittelemaan. Olihan Markus rakastanut
kerran Elinaa, kaikesta huolimatta. Tuona yönä he olivat
rakastelleet ja sitten parin päivän päästä eronneet jälleen.
Tästä Markus ei ollut kertonut Nikolle mitään kun he olivat välillä
tavanneet - sillä tämä oli toipumassa hoidoistaan. Elina kun
kuului Nikon Haukkalavuosiin, niin naisen mainitseminen ei ollut
Markuksesta hyvä idea tuolloin.
Hän myös häpesi sitä, että antoi Elinan taas käyttää itseään
hyväksi.
Osat siis vaihtuivat kaverisuhteessa. Nikolla puolestaan elämä
alkoi menemään paremmin, hän työllistyi ja auttoi nyt ystäväänsä
- aivan kun tämä oli auttanut silloin, kun itsellään oli
ollut vaikeaa.
Markus alkoi olla samassa tilanteessa, missä Niko oli ollut.
Elina on alkanut kummitella miehelle liikaa.
Siksipä tänään se nopeasti sovittu illanvietto on Markukselle
käynyt.
Ei tarvinnut ainakaan olla yksin pelkäämässä itseään.
Ilta on kaunis ja lämmin, päivällä on ollut vielä hellettäkin.
Linja-auto ajaa Kuokkalan siltaa pitkin. Markus muistaa ne monet
kerrat, kun asiat olivat olleet solmussa Elinan takia ja sen
vuoksi hän oli kävellyt samaiselle sillalle - ajatuksena hypätä
siltä alas. Nyt mies on hyvillään, että oli bussin kyydissä.
Sillä nyt tänä iltana hän ei olisi tahtonut tehdä samaa, mitä
on lähiaikoina tehnyt kun käveli tätä siltaa pitkin:
Miettien - että hyppäsikö alas? Hän on pysähtynyt käytöstä
poistettujen sillan levennysten kohdalla. Mutta päättänyt
kuitenkin jatkaa matkaansa. Sillan istumapaikat, ne ulokkeet
olivat otettu pois käytöstä jokin aika sitten häiriökäytöksen
vuoksi, sinne ei päässyt enää istumaan aidan takia.
Silta on nopeasti ylitetty ja Markus valmistautuu pysäyttämään
linjurin.
Kello käy puolta kymmentä illalla. On siis melko lämmin
keskiviikko-Ilta. Taivas näyttää tummenevaa sinistä.
Niko istuu edelleen sillan Kuokkalan pään läheisyydessä, siinä
mistä lähtee alaspäin rantaan viettävät portaat, joka halkoo
pyörille tarkoitettu silmukkarata.
Tällä paikkaa monta kertaa on istuttu ja katsottu siltaa
illanviettojen yhteydessä.
Nyt ei ole niin kevyttä toimintaa tulossa, saisi ystävä jo
saapua paikalle. Tämän bussi meni vähän aikaa sitten ohitse,
joten kohta Markus saapuisi Kuokkalan keskuksesta kävellen.
Nikolla on mukanaan juomareppunsa, josta ei ollut vielä otettu
yhtäkään juomaa esille. Tämä saattaisi olla se viimeinen
reppukaljareissu vähään aikaan. Niko hymähtää asiaa. Kun
oli ollut se hoidon jälkeinen aika, niin sillon hän ei ottanut
yhtään kaljaakaan.
Sitten tapahtui Elinan onnettomuus, sinä iltana tuli juotua.
Mutta sen jälkeen ei oikeastaan yhtään. Se olikin ollut ajatus,
jos raitistuisi. Vaan elämä heitti tänään sellaisia uutisia,
että se päätös kariutui.
Ainahan ne kauniit ajatukset ja päätökset tuhoutuvat törmätessään
elämän raastinrautaan.
Kuuluu askeleita ja Markus liittyy seuraan. Hänelläkin on oma
samanlainen kantamus mukanaan. Tämä olisi yksi perinteisistä
illanvietoista, "reppukalja" kierros järven ympäri.
Niko tervehtii tulijaa.
"Moi Make. Lähetään kiertää järveä, mul olis
kerrottavaa. En haluu täs sitä puhuu."
Johon Markus nyökkää että käy. Kaverukset eivät olleet nähneet
toisiaan sitten viime sunnuntain ja alkuviikosta on ehtinyt
tapahtua. Kaikkea ei ollut tahdottu viestitellä puhelimilla.
He jatkavat matkaa sillan ali vähän syrjemmälle. Tästä kun lähtee
se koko Jyväsjärven kiertävä ulkoilureitti, jonka varressa on
lisää istuimia.
Niitä penkkejä on ennenkin käytetty järvikierroksilla, siitä
se perinne. Aina toisinaan niillä oli ollut muitakin ihmisiä,
jotka joskus olivat pyytäneet liittymään seuraan ja toisinaan
taas oli kävelty vain ohitse seuraaville vapaille penkeille. Tänä
iltana ketään ei pahemmin näy, hyvä näin. Tämä reissu on
erilainen.
Nikon muisti on palautunut täysin, Matkalla pojat kertaavat
menneitä tapahtumia ja sattumuksia. Nyt kun sitä pystyy tekemään
kuten ennen vanhaan, ennen Nikon kipeentymistä.
Markuksesta tuntuu todella hyvältä saada ystävänsä takaisin,
sillä se tarkoittaa hänelle itselleen että elämällä on
taipumus korjata jos se menee rikki. Miehelle se antaa toivoa,
että nyt pudotusta kuopasta vielä noustaan.
He jatkavat matkaa ja kohta tulevat vastaan ne pellot, joiden
vieressä on taas istuimet. Niille he jäävät katulampun valoon.
Kävelytien toisella puolella on koivikkoa ja näkymä järven
yli Vaajakosken moottoritielle. Autojen valot kimaltavat järven
pinnassa.
Ensimmäiset tölkit kaivetaan esille ja avataan. On hetken
hiljaista. Niko huokaisee ja ottaa pitkän hörpyn juomastaan.
Markus kysyy viimein:
"Niko. Kerro? Sulla ei taida olla hyviä uutisia?"
"Joo.. eivät ole. Sähän tiesit, että mä kävin lääkärissä
viikko sitten? Silloinhan ne tutki perusteellisesti mut.
No.. Tänään aamulla oli mulla se lääkäriaika tulosten
saamista varten."
"..ja?"
"Ne löysi mun päästä kasvin, kasvaimen. Se selittää
aika paljon niitä outoja oloja, joita mulla on ollut täs jo
pitkään, sen Healingdomen hoidot tais aiheuttaa sen.."
Niko huokaisee syvään Markuksen ottaessa uutisiin isompaa hörppäystä
juomastaan. Niko jatkaa:
"Olihan se liian hyvää ollakseen totta. Voihan mä nyt
paremmin, ja elämä tuntuu helpommalta. Ei ole enää tässä
kaupungissa mitään haamuja vastassa kaduilla. Työelämäänkin
olin takaisin yrittämässä. Pitää nekin vissiin lopettaa.. Et
vaan.. silleen. Eipä tässä vissin kauaa sitäkään riemua
saanut sitten kokea."
Tulee hiljainen hetki joka tuntuu kestävän. Niko pyyhkii kämmenselkään
poskelleen ilmestyneen pisaran.
Markus ei löydä sanoja, on hän tälläistä epäillytkin.
Helppo hoito kaikkiin ongelmiin ja nopeasti pää selväksi - ei
vaan ole mahdollista, ei - vaikka sellaiseen tahtoo uskoa. Hän
purkaa vihansa tölkkiinsä, rutistaa sen ja heittää edessä
kasvaneeseen koivikkoon.
"Ei tää ole oikein! Sä.. Sä viimein sait elämäs
reilaan ja nyt se sitten se viedään sulta pois. Kertoko ne ees
mistään mahdollisista hoidoista? Kohtahan on se helvetin vuosi
2020 - niin että luulisi niiden osaavan hoitaa sen syövänkin
tosta vaan!"
"No tottahan se ehkä on. Uuteen magneettikuvaan sitä
joutuu, että ne tietäisi missä päin se kasvi oli. Nehän
liikkuu. Sitten leikkaus ja syöpähoidot päälle. Markus. Kerta
ne siellä Healingdomessa käsitteli mun muistia - niin niiden
piti syynätä niitä säteitään syvälle mun aivoihin, että pääsi
käsiksi alueisiin - jotka käsittelevät muistoja. Tehot tais
olla liian vahvat ja vahinkoa tuli.
Koko homma oli ihan outoa ja mä jännitin tilannetta ja musta
tuntuu, et jotenkin sössin sit tilanteen."
"Aivan.. aivan.. mut kertoko ne kuinka pitkällä se on?"
"Ei ne vielä tiedä, siksihän se kuvataan. Ens maanantaina
on eka aika."
"Niin. Just joo, niinhän se oli. Sori. Tää vaan oli aika
pommi kuulla. Vielä kaiken tämän keskellä."
"Tiedän. Siksihän mä sen sulle täällä tahdoinkin
kertoo."
Miehet hiljenevät sen ajaksi, että tietä pitkin mennyt
koiranulkoiluttaja ehtii ohi. Markus aloittaa puheenvuorot.
"Kiitos. Mut Niko, mun pitää päästä nyt käveleen, mennäänkö
siihen niemenkärkeen vähän matkan päästä tästä? Pois tästä?
Alkaa tuntuu siltä, et en kestä olla paikoillani."
"Mennää vaa. Olisi ehkä hyvä päästä vähän enemmän
syrjemmälle. Tässä kun kohta joku kävelis taas ohi."
He nousevat ja laittavat reppunsa takaisin selkäänsä ja lähtevät
kävelemään eteenpäin. Puhumatta mitään. Niko ymmärtää
asian, päämäärä on tuttu. Se pieni niemenkärki, jossa
kasvaa koivuja. Pian he ovatkin siellä, kuten ansassa.
He istuvat paikalla olevalle penkille. Katse kaupunkia kohden.
Markus ei kestä enää vaan alkaa itkeä. Nikoakin alkaa itkettää,
hänen aivoissaanhan se juttu on.
Hetken kuluttua hän lopettaa, pyyhkii uudet kyyneleet ja
rauhoittuu.
"Mutta, Make. Eihän tää nyt tarkoita sitä - että tää
ihan varma kuolemantuomio minulle ole. Kuten sanottu, se on
havaittu varhaisessa vaiheessa. Toivoa on."
Markuskin rauhoittuu ja samassa päättää olla omista
asioistaan nyt vaiti. Ystävyys kunniaan. Hän henkäisee ja
vastaa.
"Tottahan se on. Sori.. Mulla meni nyt vähän tunteisiin.
Niin yllätys.. Kuten pisteeksi tämän kaiken keskellä. Mutta
nyt se on yks mahdollisuus.. E-että sä voit kuolla parin vuoden
sisään. Vaan totta puhut. Pitää uskoa vain, että hyvin täs
käy. Hei, Niko - täs käy hyvin!"
Niko nielaisee, Katsoo kaupunkia ja alkaa puhumaan, kuten
maanisesti.
"Siihen mä uskon, että hyvin täs käy. Vaikka.. Make.
Helvetin ironista vaan tämä.. Siis viimein mä oon saanut elämäni
kondikseen ja taas tulee kuprua. Olisiko se sitten se viimeinen
tuuppaus mulle?
Että viimein tekis sen, mitä on monesti aatellu? Että nytkö
olisi se aika tappaa itsensä?
Vaan.. kyllähän sitä elämää tahtoisi jatkaa, kun vanhaa
sontaa päässä ei enää ole.
Vaan ehkä enää voi. Markus, mä oon kuten tyhjänä edelleen -
vaikka muistan kaikki vanhat hyvät ajat sekä kaikki hyvät
muistot mun isästä sekä siitä mun haukkalan ajoista. Vain ne
sen Haukkalan ajan kauhut katosivat. Muistan kyllä Timon - että
mitä mä sen kans koin.. Mutta jos se mun kokema saasta tekikin
minusta minut ja nyt mä sitten maksoin sen viisisataa - että pääsisin
siitä eroon?"
Markus huokaisee syvään.
"Niko, sehän sun piti tehdä. Ei sun elämästä kohta mitään
olis tullu. Ilman sitä lapin paikkaa olisit nyt varmaan takaisin
jossain laitoksessa ja sitä et kestäis. Jos enää edes olisit
edes elossa. Mä tiedän sut."
"Voi Markus.. Toi on kyllä harvinaisen totta. Voin nyt siltä
osin paremmin. Muttei tää herkkua ole. Pohtisimmeko siis jo tätäkin?
Että.. seuraavana aamuna Jyväsjärvestä löydetään
kellumasta kuollut mies? Tai kaksi? Sullakin elämä nyt paskana,
niin eikös vaan mennä? Tossahan toi lätäkkö ny on."
"Niko, mä tiedän että sä haet tuolla sitä meidän
vanhaa juttua. Mustaa huumoria. Mä tahtoisin pystyä nyt siihen.
Mutta nyt on mahdollista se - että sä todella kuolet. Ei tee
siis mieli. Tykkäsin kyl heitostasi. Vaan nyt musta tuntuu,
etten mä voi jättää sua yksin tänä iltana. Mutta mun kai
pitää luottaa sanaasi, Niko, ettet sä tee mitään itsellesi -
vaikka elämäs on mitä se nyt on?"
"Make. Tajuan mitä tarkoitat. No jos rehellisesti nyt
puhutaan - niin kuitenkin nyt ollaan vasta siinä vaiheessa, että
sitä kasvia vasta aletaan tutkia. Nykyään on hyvä syöpähoidot
ja silleen. Ja tää uus tilaisuus elämää ilman vanhoja
peikkoja.. Se tekis kyllä mieli kokea. Ahdistustahan mä vain
purin, kuten tiedät tolla itsarivihjailulla. Auttaa joskus vain
se - että vihjailee siitä. Sehän on ollut meidän juttua. Elämä
kai tästäkin sitten voittaa?"
"Juu. Elämä voittaa. Tietääkö muuten Timo jo tän, otko
sille soitellut?
"En. Mut se tulee viikonloppuna vierailulle - sovittiin
viime viikolla. Kerron sitten. Kävellään sitä Tuomiojärven
rantaa vievää tietä, samalla kerron. Kun se paikka kuuluu meidän
elämään - vaikkakin nykyään se on asuntoalue ja hyvä niin.
Mutta se tie on sama kun silloin. "
Markus katsoo kaupunkia ja huokaisee hiljaa
"Niinhän se on. Pysynyt samana. Kaiken jälkeenkin."
Niko tahtoo muuttaa miettimisen aihetta, joten hän kysyy
Markuksen kuulumisia. Että miten oikeastaan menee? Nyt voisi
oikeasti kysyä niitä. Paljon kun tämän elämässä on
tapahtunut. Markus ottaa oluttaan ja alkaa selostuksensa.
"No tänne tullessa sillä bussilla sillan yli - niin
muistelin niitä kertoja, jolloin - kiitos sen Elinan - mietin
sitä aikaa, kun tahdoin hypätä siltä alas. Nyt se aika tuntuu
siltä, että joutaisin häpeämään niitä tunteita mitä koko
homma mulle aiheuttaa. En ole seurustelukelpoinen, vaikka
tahtoisinkin. Mua seuraa sen Elinan haamu, kuten tiedät. Eli mä
en näillä näkymillä koskaan tule pääsemään isäksi.."
Markus ei enää pysty peittelemään omia tunteitaan, vaan alkaa
tärisemään. Hän saa vielä sanottua hajonneella äänellä,
ennen itkua:
"..siis en enää. Sä tiedät.. Elinahan odotti mun lasta.
Oli vielä kenties tullu järkiinsä, ehkä kun ei.. ollut..
lopettanut si - tä."
Elina oli joskus uhkaillut tekevänsä abortin, jos tulisi
raskaaksi.
Niko tietää tämän. Kuluneen vuoden aikana Markus on alkanut
enemmissä määrin puhelemaan asiasta. Nyt hän katsoo vakavana
järvelle päin ja pyyhki silmäkulmiaan.
"Eli sanos Niko, että kannattaisiko mun jo luovuttaa?"
Niko pudistaa päätään.
"Ei. Sori, jos tää ei ole se vastaus, jota hait. Mut ei
sun kannata heittää itseäs sillalta järveen jonain tuskaisena
yönä, kun kaupunki nukkuu. Mä tiedän, että tää ehkä tällä
hetkellä on väärä niitti ottaa puheeksi.. Mutta ootko
aatellut, että jos olisit jollekin lapselle vaikka isähahmo?
Tiedän, ettei se ole sama asia kun itse siitetty - mutta siinäkin
sä voisit kasvattaa siitä aikuista."
Markus nostaa päätään, miettii hetken ja vastaa sitten:
"No kyllä mä sitäkin oon miettinyt, vaan siinäkin tulis
se ikä vastaan. Mehän ollaan kohta nelivitosia. Jos täs vaikka
parin vuoden sisään löytäisinkin naisen ja sais lapsen - niin
mä olisin joku kuusikymppinen kun se lapsi olis 20 vuotta. Ettei
sen kanssa sitten pahemmin kai jaksais olla samaten kuten oon
aina haaveillut. Että olis lapsensa ystävä sitten kun se on
aikuinen. Ei ainakaan näillä meidän harrastamilla elintavoilla."
"Totta tuokin, kyl. Vaan ootko ajatellu - etteihän sen
lapsen nyt iha vauva tarttis olla, jotta siitä vois ihmistä
alkaa kasvattaa. En mä nyt mikään asiantuntia täs ole - mut
eikös joku kolme viiva viisi vuotiaskin kävis? Sellainenhan
vain tarttis turvallisen aikuisen?"
Markus käännähtää Nikoon päin ja hymyilee.
"Niko. Sä puhut kyllä asiaa, mutta se - että eipä niitä
lapsia kaupasta voi ostaa.. Että edelleen toi puhumani ikähommeli
iskee ajatusta vastaan. Enkä mä kelvollinen nykyhetkellä olisi
edes adoptoimaan.. Mutta kiitos kun yrität auttaa. Mä arvostan
sitä."
"Täytyyhän sitä jotenkin.. Vielä kun voi."
Muuta Niko ei osaa sanoa. Tai paremminkin uskalla, sillä oma
tulevaisuus tällä hetkellä tuntuu räjähtävän lyhyeltä.
Parempi nyt tukea ystävää, niin saa omat asiat pois mielestään.
"Kuule Markus. Mun on pitänyt kysyä sulta yhtä juttua -
ja jos tää tauti viekin mut nopeesti ja tää ilta jäis
viimeiseksi järvikierrokseksi - niin aattelin nyt sen vain kysäistä.
Ettei jää. Siis mä tiedän sen yhden kerran tapahtuneen -
mutta löitkö sä Elinaa useammin?"
Markus ottaa tölkistään pitkään siivun. Tätä kysymystä hän
itse on paljon viime aikoina miettinyt.
"Niko, Ollakseni sinulle täysin rehellinen, niin mä en voi
olla varma. Sä tiedät mitä helvettiä se oli, niin siinä on
todellisuus ja unet menneet kyl sekaisin. Siksi vastaan, että
ehkä. Enkä tykkää asiasta yhtään, ainakaan nyt kun se
vuosipäivä tulee ensi kuussa."
Niko myöntää hiljaa asian olevan niin. Heitä molempia
ahdistaa ne yhteiset muistot siitä onnettomuudesta, jota epäonnekseen
todistivat. Kuluu hiljainen hetki kun kumpikin ottaa kulauksen
Elinan muistolle.
Markus aloittaa puheenvuorot uudelleen.
"Vai Timo on tulossa.. Olisi kyllä kiva taas sitä nähdä.
En olekaan nähnyt miestä sitten sen meidän pitämän
muistotilaisuuden jälkeen. Jännä homma kyllä, että senkin elämä
on vaurioitunut samasta syystä mitä mullakin. Elina yhdistää..
Ja oli kyllä tapaus, mut kuule Hakanen - ei se mua saa. Kuolleet
ei mua voita. Niko. Kyllä mä aion tästä nousta, mulla on aika
ens viikolla tonne mielenterveystoimistoon. Jos sitä kautta sais
jotain apua."
"Mä ainakin uskon niin, kato kun mullahan sitä sen puolen
kokemusta on."
Markus katsoo Nikoa ja hymyilee.
"Niinhän sulla sitä on. Vaan nyt MÄ olen alkanut näkemään
haamuja kaduilla. Huomaan vieläkin olevani ajoittain sen varalla,
että se Elina tulisi vastaan, siis tutkin kaukaa vastaantulevat
naiset - jotka ovat sen näköisiä. Kuten varuilta, että voi
kuten nostaa suojiaan. Aivan kun mä oon tässä jo vuosia
tottunut tekemään. Ja sitten mä muistan asian, ettei Elinaa enää
ole. Sitten siitä tahtoo vain mennä jonnekin, missä voi olla
yksin."
"Ymmärrän ja olen pahoillani puolestasi. Eihän sun sitten
kannata muuta, kun säästää se puoli tonnia et pääset
lappiin pääs putsaamaan ja Ellun tilalle saisi kasvin.
Kumpaakaan ei vielä tai enää ole - mutta kumpikin sut lopulta
tappais.."
Markus nauraa. Nikon kommentti on ollut murhaavan surullisen
hauska ja totuus. Hän vaikenee ja taputtaa Nikoa olalle sanoen:
"Sä oot tai siis kenties kohta olit helvetin viisas mies."
Nyt on sitten Nikon vuoro naurahtaa. Tämä on heidän huumoriaan.
Niin mustaa, ettei sitä tähdetkään valaise.
"Niin.. kenties."
Niko toteaa lopulta. He lähtevät kävelemään rantareittiä
eteenpäin samalla puheen käännyttyä jälleen Nikon asioihin.
Että mistä se syöpä nyt sitten on oikein tullut? Samalla he
siirtyvät eteenpäin ja pohtivat asioita matkalla seuraaville
istumille.
Kuten.. Voisiko se tauti olla kuitenkaan peräisin HealingDomen
teknologiasta? Mitä Niko muistaa, niin se oli aika futuristisen
tuntuista. Tekoälyä ja kaikkea.. Jos se olikin liian hyvää
ollakseen totta? Eihän siitä sädetyksestä ole kun puolitoista
vuotta aikaa.
Markus alkaa tutkia puhelimellaan mitä uusimpia uutisia
HealingDomea kohtaan on julkaistu.
Hän löytää artikkelin, joka kertoo - että monet päänsä
kuntoon hoidattaneet olivat saaneet syöpädiagnoosin vuoden
kuluttua hoidoista. Valtaosa niistä kasvaimista ovat kuitenkin
olleet hyvälaatuisia.
Tieto saa miehet paremmalle mielelle. Hyvin tässä kävisi,
Markusta alkaa vähän surettaa se - mitä nää tutkimukset
sitten tekisivät Äkäslompolon matkailukeskukselle?
Kuulemma juuri valtaosa ihmisistä tulee sinne juuri niiden
hoitojen takia. - Ja nyt alkaakin käydä siten, että ei ole
oikotietä onneen.
Niko on samaa mieltä. Ja ottaa puheeksi, sen että eihän siinä
artikkelissa kerrota - että olivatko ne ihmiset noudattaneet
saatuja ohjastuksia? Markus tutkii artikkelin uudelleen ja toteaa
- ettei siitä ole mainintaa. Hän tekee vielä uuden haun
puhelimellaan saaden saman tuloksen. Siitä ei ole mainintaa,
kuinka syöpään sairastuneet entiset HealingDomen potilaat
olivat noudattaneet saatuja ohjeita.
"Niko, täähän on hyvä uutinen sulle. Otteella, ettei se
laitos sulle sitä tehnyt. Sähän noudatit niitä liiankin
tarkkaan ja kyselit heiltä neuvoja monta kertaa."
"Totta. Mutta se toisaalta poissulkee sen, että olisiko tää
sitten hyvä- vai pahalaatuinen.. Mutta täytyy luottaa siihen,
että se havaittiin ajoissa ja silleen se on hyvä."
Markus on samaa mieltä.
Vastaan tulevat seuraavat penkit, joille he istuvat. Rantareitillä,
Jyväsjärven kiertävällä kävelytiellä. Katuvalot valaisevat
maisemaa. Tämä on risteyskohta, josta rantareitistä lähtee
kulkuväylä Sulkulan kaupunginosaan.
He ottavat uudet juomat repuistaan ja avaavat ne.
Markus rikkoo hiljaisuuden, kävelyteilläkään ei näytä
olevan muuta liikennettä kuin jokunen lintu etsimässä ruokaa.
"Niko?"
"Kerro?"
"Niin.. Me ei olla sen reissun jälkeen puhuttu siitä
Riihisestä? Sä muistat?"
"Joo.. Kiitos että otit puheeksi. Kyllä mä sen oon
onnistunut Palauttaan mieleeni, mitä mä sille tein. Se tuntuu
pahalta ja mulla on sama totaalisen itsevihan tunne kun ajattelen
sitä asiaa."
Nikon ottaessa hörppyä tölkistään, Markus ehtii kysymään:
"Eikös se siten ole hyvä? Jotain vanhaa tuskaa jäi
olemaan? Se kuten tekee sinusta sinut. Mun mielestä se on hyvä."
"Oot oikeassa. Mä tulen ikuisesti vihaamaan itseäni sen
takia, mitä mä tein sille Riihiselle. Ja se on mulle oikein.
Tai meille. Säkin olit siinä silloin mukana."
Markus huokaisee hiljaa sanoen, että totta puhut. Alkaa satamaan
vettä, joten he jatkavat seuraaville istuimille. Ja sitten taas
seuraaville, kunnes Jyväsjärvi olisi kierretty. Ilta kaiketi päättyisi
siihen, että etsittäisiin keskustasta auki olevaa baaria.
Viikon kuluttua tästä Niko menisi sairaalalle syynättäväksi
ja Markus hakisi apua.
Kaiketi se elämä korjaa sen, minkä rikkoo. - Ja mitä se ei
kunnosta, niin liekö se edes olleen remontin tarpeessa ollenkaan?
____________________________________________________________________
(c) Simo Pahula 2024