JOKI

Tuuli heittelee iloisesti erivärisiä vaahteranlehtiä pihatielle, jolle kääntyy punainen Toyota Corolla. Sisällä autossa ei ole yhtä pirteä tunnelma - mitä ajokin väritys voisi antaa ymmärtää. Tämä seurue on tulossa hautajaisista, Äiti, kaksi pientä lasta ja vainajan paras kaveri. Auto pysähtyy ja ovet avautuvat. Ensin talon pihaan astuu pieni tyttö pidellen pikkuveljeään kädestä. Aikuiset yrittivät matkan aikana pitää toisiaan koossa, ettei lapsilla olisi turvatonta. Mutta nyt kun on jatkettava elämää niin äiti itkee.

Taivas on selkeänä, aurinko paistaa iloisesti, on kaunis ulkoiluilma kuten televisio eilen kertoi.

Laite oli vain päällä tottumuksesta, Laura ei sitä katsonut, hän katsoi surullisena ikkunasta ulos jokea miettien samalla kuinka tämä elämä tästä eteenpäin järjestyisi. Nainen oli ottanut rauhoittavia, jotta voisi toimia äitinä - ettei pienet lapset säihkähtäisi liikaa. Tiia - neljä vuotta - piti onneksi seuraa veljelleen Joonalle - kolme vuotta. Sisko jo tajusi jotain, ehkä hän oli se perhettä koossapitävä voima silloin. Tiia piti Joonan rauhallisena, tyttö tajusi ettei äiti nyt jaksaisi kun isä kuoli pari päivää sitten. Hän auttoi Joonaa hampaiden pesussa ja sitten laittoi tämän nukkumaan. Tuon jälkeen tyttö meni toivottamaan hyvää yötä äidilleen ja meni itsekin maate. Tiian mielessä oli aamupalan teko. Äiti ei varmaan nyt jaksaisi kun isi ei tule enää kotiin.

Viikko sitten lasten ollessa naapurissa synttäreillä Laura katsoi televisiosta saippuaansa, eikä noteerannut ilmi selviä merkkejä siitä - että mies tahtoi viimein puhua asioistaan edes vaimonsa kanssa. Antti, vahvalta vaikuttanut mies ei sitä loppupelissä ollutkaan. Hän asteli vaimonsa ohi pari kertaa ääneti, saaden vain kommentin siitä - että oli telkan edessä. Ainoa kontakti jonka hän Lauraan sai oli väkinäinen dialogi.

"No mitä? Älä oo siinä edessä!"

"Sielt ol maito lopuss, mä lähen kauppaan. Tartteeko mitään muuta tuua?"

"Ei, ei tartte. Mee ny siitä vaan pois.."

Ja Antti lähti, otti takkinsa, käveli hiljakseen autolleensa ja ajoi hiljaa pois - kääntyi kirkonkylän suuntaan ja ajoi sen ohi tervehtimättä vastaan tulleita tuttujaan.

Kuski oli jo pitkän aikaa hiljalleen hajonnut sisältä päin - Ja viime viikon tapahtumat työpaikalla vain syvensivät kuilua hänen ja elämäntahdon välillä. Asioista Antti ei ollut kertonut kotonaan. Voisi käydä niinkin, ettei firmaa sittenkään lopetettaisi, joten miksi huolestuttaa perhettään. Hän näytti kyllä lujaa kuortaan kaikille muille - mutta silti tiesi itse totuuden. Antti kääntyi satamatielle, jyrkähkölle tielle satamaan ja pysäytti autonsa mäkeen, veti käsijarrun ylös.

Murtumiskohta oli lähellä jo ennestäänkin. hän ei tahtonut näyttää perheelleen kuinka itkee. Antti häpesi itseään kun itki. "Miehet eivät itke!" oli isä poikansa tajuntaan teroittanut useasti. Lapsuudenmuistot katkesivat puheluun.

"Antti"

"Hei, mä täällä. Olisi ikäviä uutisia. Firma kaatui sittenkin ja nyt me kaikki ollaan töitä vailla."

"Heikki, onko tämä nyt sitten täysin varma tieto?"

"Valitettavasti on. Antti, pääsetkö tänään kun me poikien kanssa vietetään tämän asian vuoksi ryyppyilta?

"En, en pääse. Minulle tuli juuri muuta. Kiitos tiedosta. Huolehdi ihmisistä, varsinkin Laurasta. moi"

"Mitä sä tolla tarkoitit?"

"Kyllä se sinulle, Heikki, selviää aikanaan. Moi."

Tuon jälkeen Antti sulki puhelun, asetti kännykän taskuunsa. Huokaisi, puristi rattia, tarkisti turvavyön, avasi ikkunan ja painoi käsijarrun kahvan alas.

Loiskahdus kyllä noteerattiin ja apua tuli paikalle melko pian, mutta kylmä jokivesi oli tehnyt tehtävänsä. Tunnin kuluttua Lauran puhelin soi ja hänen maailmansa romahti.

Keskellä yötä Tiia herää äitinsä itkuun ja lähtee katsomaan mikä on hätänä. Samassa tyttö tajuaa lapsenmielessään, että roolit ovat vaihtuneet. Lapsi halaa Lauraa ja hokee:

"Älä, äiti itke.."