TOISINAAN
En minä tiedä mitä hittoa täällä teen. Tai edes sitä että
minkä hemmetin vuoksi tulin tänne kylmään sateeseen. No onhan
tässä sentään tämä katos, muttei ristikkoseinät pidä
tuulta ja sen mukanaan tuomia satunnaisia pisaroita. Vain tämä
ontto ja tyhjä, lopullinen olo. Ei tätä voi selittää että
miksi. No, onneksi olen yksin. Ei jaksaisi alkaa selittämään
jollekin että miksi olen tullut keskellä yötä seisakkeelle,
vaikka ei tästä junia mene tuntiin.
Se mikä mut sai lähtemään. No kun koko yön minulla oli ollut
outo tyhjä olo. Vaikka illalla oli minulla mennyt niin hyvin -
olin onnellinen siitä, että olin elossa. Olin ollut kavereiden
kanssa asuntolan biljardihuoneessa pelaamassa pelejä ja
viettänyt hyvää aikaa. Minä tulen hyvin toimeen ihmisten
kanssa, minun kanssani on helppo puhua - niin minusta sanotaan.
Peli-ilta meni pitkäksi ja juttujen tason pudotessa päätimme
kamujen kanssa yhteistuumin mennä huoneisiimme nukkumaan. Jokin
meistä sadatteli sitä, että oli valvonut liikaa - kun huomenna
olisi ne kokeet heti aamutunneilla. Tulin oman huoneeni kohdalle
ja avasin oven. Menin sisään ja lukitsin sen perässäni.
Huoneeni on se paikka, jossa voin olla itseni. Siellä minä
opiskelen, luen läksyni ja vietän vapaa-aikaa videoiden ja
tietokoneen kanssa ja kavereiden kanssa. On siellä aina joskus
elämää. Nyt sen pimeys muistutti minua jostain jo kauan sitten
unohtuneesta. Palautui mieleen taas sairauteni tuomat haitat.
Kaikki se mitä ei niinkään haluaisi edes paljon ajatella.
Kävin siitä sitten nukkumaan sytyttämättä valoja. Yritin
päästä siitä vaikutelmasta eroon - siitä arvottomuuden ja
tulevaisuuden pelon tunteesta. Se alkoi häiritsemään minua.
Pyörin sängyssä melkein itku kurkussa. Viimein jossain unen ja
valveen välimailla tajusin pettäneeni itseäni. Tuijotin
huoneeni pimeyteen etsien sieltä toivoa. Eihän pimeässä
mitään näe.
Minä, toista kertaa samassa oppilaitoksessa oleva kaupanalan
opiskelija. Olen vanha - tässä vaiheessa elämää pitäisi jo
tietää se mitä sitten "vanhana" tekee. Entiset ala-asteen
luokkatoverit ovat jo naimisissa ja lasten vanhempia. Minä en
ole. Toisinaan olen kateellinen heille, toisinaan taas haluan
vaan tappaa itseni. Tosin aina ajoittain sitä muistaa sen, miksi
haluaa elää. Siksi että on paljon koettavaa. Se voi olla
tottakin. Sitä minun nyt täytyisi miettiä.
Sitten sain tarpeekseni sängyssä lojumisesta. Kello oli puoli
kolme aamulla. Kuulin sateen ropinan peltistä ikkunalautaa
vasten. Nousin istumaan sänkyni laidalle. Jotenkin minulla oli
jo silloin tämä päättäväinen olo. Joskus olen kokenut
tämän tunteen - se ei ole mukava. Nuorempana.. Silloin kun
halusin vain kuolla pois. Silloin muistaakseni tätä kylmää
oloa oli jatkuvasti päällä. Minä kävelin vaarallisissa
paikoissa, junaradoilla ja satamassa. Kuvittelin silloin miltä
tuntuisi vain hukkua pois..
Katsoin ikkunastani ulos. Keltaisen katuvalon kajossa satoi. Ei
liian rankasti, että kastuisi jos siellä kävelisi. Tämä
suunnaton ärtymys elämää kohtaan on vain puuduttava tieto
siitä, että asiat eivät koskaan tule onnistumaan. Terveyskin
esteenä haluamalleni työlle. Jalat eivät kestä seisomista -
sehän on tiedetty jo vuosia. Miksi sitten tulin tänne takaisin
opiskelemaan? Minähän sekoan sanoissanikin ja vielä
asiakaspalveluunko tällainen huono ihminen menisi? Ei -
mieluummin sinne.
Olin pukeutunut. En edes huomannut sitä asiaa. Surkuttelin
itsekseni tarpeeksi, jotta sain motivaatiota lähteä tyhjälle,
märälle kadulle kävelemään kohti tätä asemaa. Yritin tulla
mahdollisimman hiljaa talosta ulos, etten herättäisi ketään
minua estämään. Onnittelin itseäni ulkona siitä että
pääsin ulos huomaamattomasti. Sain siitä aiheen pikkuhymyyn
kääntyessäni katsomaan asuntolarakennusta. Ehkä viimeisen
kerran. Kirosin kaikille entisille kiusaajilleni jotka tekivät
elämästäni helvettiä: Olen nyt päättänyt lopettaa
elämäni. Onko teillä mitään sitä vastaan?
Ja nyt olen perillä. Sade on kastellut minut, vaikka luulin
ettei se sitä tekisi. Ulkona en nähnyt ketään, en edes
mitään kännisiä pikkupoikia ruiskujen kanssa. Nousin radan
viertä menevälle kävelytielle, sille jolta pääsee tänne.
Kävin istumaan sateesta märälle penkille. Kuulen junan pillin
huudon jossain kaukana. Vielä olisi puoli minuuttia aikaa.
Mieleeni tulee se mitä ex-rakkaani kirjoitti kerran
kirjeessään. "Ei ole mitään yhtä yksinäisempää kuin
yössä huutavan veturin vihellys" Juna menee ohi. Pidän
sen kolinasta, vaikken muutoin nauti kovista äänistä. Mutta
junan kolina ja raiteiden sihinä ovat mielestäni maailman
kaunein ääni. Nousen seisomaan.
Mietin elämääni. Miksi se meni tällaiseksi? Se johtuu siitä
että olen erilainen. Sain koulusta traumat - mua kiusattiin
järjestelmällisesti. Kun tuli tietoon se, että kaikkein pahin
pelkoni on ettei mua hyväksytä - niin alkoi syrjiminen johon
osallistui myös opettaja. Liikuntatunnit olivat yhtä helvettiä.
No, näkisipä nyt se maikka mut. Minä liikun. oikeastaan
juoksen. Sade vasten kasvoja ja tuulen ujellus korvissani -
loistavaa. Tilanteeseen kuuluvaa. Olen asemalaiturilla.
Märkänä ja sekavana. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.
Sade on kastellut minut pahasti. Kello on kolme - tasan.
Digitaalinäytössä näkyy varoitus junasta. Naisen ääni
varoittaa tyhjää asemalaituria vaarasta.
Minä astun aivan laiturin reunalle katsomaan lähestyvää junaa.
Sen valot tulee lähemmäksi ja lähemmäksi. Pilli huutaa
minulle, kiskot kihisevät. Otan ratkaisevan askeleen -
taaksepäin. Putoan istumaan asfaltille itkemään. Juna menee
vain metrin päästä. Katson sitä kyynelten läpi. Minusta ei
ole sitten mihinkään - ei edes itseäni tappamaan.
Ehkä se on vain hyvä asia..