TOISINAAN

En minä tiedä mitä hittoa täällä teen. Tai edes sitä että minkä hemmetin vuoksi tulin tänne kylmään sateeseen. No onhan tässä sentään tämä katos, muttei ristikkoseinät pidä tuulta ja sen mukanaan tuomia satunnaisia pisaroita. Vain tämä ontto ja tyhjä, lopullinen olo. Ei tätä voi selittää että miksi. No, onneksi olen yksin. Ei jaksaisi alkaa selittämään jollekin että miksi olen tullut keskellä yötä seisakkeelle, vaikka ei tästä junia mene tuntiin.

Se mikä mut sai lähtemään. No kun koko yön minulla oli ollut outo tyhjä olo. Vaikka illalla oli minulla mennyt niin hyvin - olin onnellinen siitä, että olin elossa. Olin ollut kavereiden kanssa asuntolan biljardihuoneessa pelaamassa pelejä ja viettänyt hyvää aikaa. Minä tulen hyvin toimeen ihmisten kanssa, minun kanssani on helppo puhua - niin minusta sanotaan. Peli-ilta meni pitkäksi ja juttujen tason pudotessa päätimme kamujen kanssa yhteistuumin mennä huoneisiimme nukkumaan. Jokin meistä sadatteli sitä, että oli valvonut liikaa - kun huomenna olisi ne kokeet heti aamutunneilla. Tulin oman huoneeni kohdalle ja avasin oven. Menin sisään ja lukitsin sen perässäni.

Huoneeni on se paikka, jossa voin olla itseni. Siellä minä opiskelen, luen läksyni ja vietän vapaa-aikaa videoiden ja tietokoneen kanssa ja kavereiden kanssa. On siellä aina joskus elämää. Nyt sen pimeys muistutti minua jostain jo kauan sitten unohtuneesta. Palautui mieleen taas sairauteni tuomat haitat. Kaikki se mitä ei niinkään haluaisi edes paljon ajatella. Kävin siitä sitten nukkumaan sytyttämättä valoja. Yritin päästä siitä vaikutelmasta eroon - siitä arvottomuuden ja tulevaisuuden pelon tunteesta. Se alkoi häiritsemään minua. Pyörin sängyssä melkein itku kurkussa. Viimein jossain unen ja valveen välimailla tajusin pettäneeni itseäni. Tuijotin huoneeni pimeyteen etsien sieltä toivoa. Eihän pimeässä mitään näe.

Minä, toista kertaa samassa oppilaitoksessa oleva kaupanalan opiskelija. Olen vanha - tässä vaiheessa elämää pitäisi jo tietää se mitä sitten "vanhana" tekee. Entiset ala-asteen luokkatoverit ovat jo naimisissa ja lasten vanhempia. Minä en ole. Toisinaan olen kateellinen heille, toisinaan taas haluan vaan tappaa itseni. Tosin aina ajoittain sitä muistaa sen, miksi haluaa elää. Siksi että on paljon koettavaa. Se voi olla tottakin. Sitä minun nyt täytyisi miettiä.

Sitten sain tarpeekseni sängyssä lojumisesta. Kello oli puoli kolme aamulla. Kuulin sateen ropinan peltistä ikkunalautaa vasten. Nousin istumaan sänkyni laidalle. Jotenkin minulla oli jo silloin tämä päättäväinen olo. Joskus olen kokenut tämän tunteen - se ei ole mukava. Nuorempana.. Silloin kun halusin vain kuolla pois. Silloin muistaakseni tätä kylmää oloa oli jatkuvasti päällä. Minä kävelin vaarallisissa paikoissa, junaradoilla ja satamassa. Kuvittelin silloin miltä tuntuisi vain hukkua pois..

Katsoin ikkunastani ulos. Keltaisen katuvalon kajossa satoi. Ei liian rankasti, että kastuisi jos siellä kävelisi. Tämä suunnaton ärtymys elämää kohtaan on vain puuduttava tieto siitä, että asiat eivät koskaan tule onnistumaan. Terveyskin esteenä haluamalleni työlle. Jalat eivät kestä seisomista - sehän on tiedetty jo vuosia. Miksi sitten tulin tänne takaisin opiskelemaan? Minähän sekoan sanoissanikin ja vielä asiakaspalveluunko tällainen huono ihminen menisi? Ei - mieluummin sinne.

Olin pukeutunut. En edes huomannut sitä asiaa. Surkuttelin itsekseni tarpeeksi, jotta sain motivaatiota lähteä tyhjälle, märälle kadulle kävelemään kohti tätä asemaa. Yritin tulla mahdollisimman hiljaa talosta ulos, etten herättäisi ketään minua estämään. Onnittelin itseäni ulkona siitä että pääsin ulos huomaamattomasti. Sain siitä aiheen pikkuhymyyn kääntyessäni katsomaan asuntolarakennusta. Ehkä viimeisen kerran. Kirosin kaikille entisille kiusaajilleni jotka tekivät elämästäni helvettiä: Olen nyt päättänyt lopettaa elämäni. Onko teillä mitään sitä vastaan?

Ja nyt olen perillä. Sade on kastellut minut, vaikka luulin ettei se sitä tekisi. Ulkona en nähnyt ketään, en edes mitään kännisiä pikkupoikia ruiskujen kanssa. Nousin radan viertä menevälle kävelytielle, sille jolta pääsee tänne. Kävin istumaan sateesta märälle penkille. Kuulen junan pillin huudon jossain kaukana. Vielä olisi puoli minuuttia aikaa.

Mieleeni tulee se mitä ex-rakkaani kirjoitti kerran kirjeessään. "Ei ole mitään yhtä yksinäisempää kuin yössä huutavan veturin vihellys" Juna menee ohi. Pidän sen kolinasta, vaikken muutoin nauti kovista äänistä. Mutta junan kolina ja raiteiden sihinä ovat mielestäni maailman kaunein ääni. Nousen seisomaan.

Mietin elämääni. Miksi se meni tällaiseksi? Se johtuu siitä että olen erilainen. Sain koulusta traumat - mua kiusattiin järjestelmällisesti. Kun tuli tietoon se, että kaikkein pahin pelkoni on ettei mua hyväksytä - niin alkoi syrjiminen johon osallistui myös opettaja. Liikuntatunnit olivat yhtä helvettiä. No, näkisipä nyt se maikka mut. Minä liikun. oikeastaan juoksen. Sade vasten kasvoja ja tuulen ujellus korvissani - loistavaa. Tilanteeseen kuuluvaa. Olen asemalaiturilla. Märkänä ja sekavana. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Sade on kastellut minut pahasti. Kello on kolme - tasan. Digitaalinäytössä näkyy varoitus junasta. Naisen ääni varoittaa tyhjää asemalaituria vaarasta.

Minä astun aivan laiturin reunalle katsomaan lähestyvää junaa. Sen valot tulee lähemmäksi ja lähemmäksi. Pilli huutaa minulle, kiskot kihisevät. Otan ratkaisevan askeleen - taaksepäin. Putoan istumaan asfaltille itkemään. Juna menee vain metrin päästä. Katson sitä kyynelten läpi. Minusta ei ole sitten mihinkään - ei edes itseäni tappamaan.

Ehkä se on vain hyvä asia..