KAHDEKSANTOISTA
Tänään oli pilvinen päivä, ystäväni Petrin syntymäpäivä.
Hän täytti tänään sen kahdeksantoista vuotta. Tätä päivää
oli Pete odottanut kauan. Tänään hän voisi tehdä sen. Emme
me estelisi, sillä ei se paljon Peten tilannetta ja elämää
olisi auttanut.
Tiesin syyt minkä tähden hän ei olisi enää halunnut jatkaa.
Aivovamma. Se tuli kun ei halunnut käyttää kypärää pyöräillessään.
No, en minäkään kyllä käytä sitä. Tunsin surua kaverini
puolesta samalla tietäen, etten osaisi auttaa häntä ja myös
sen tajusin, kuinka suuri himo hänelle oli kuolemasta tullut.
Olimme tuolloin juuri täyttäneet kumpikin kahdeksantoista eli
koko elämä edessä. Suuria suunnitelmia oli meillä kummallakin
kelattu. Opiskelut, armeijat, töihin ja sitten naimisiin, lapsia
- aikanaan sitten kultainen vanhuus kiikkutuolissa. Se oli
tuntunut todelliselta suunnitelmalta. Pete kysyi kerran, että
onnistuuko elämä? Silloin en osannut vastata muuta kuin myöntävästi.
Mikä muu olisi siihen tilanteeseen paremmin käynyt? En tiedä
sitä vieläkään.
Pete olisi halunnut päästä korkeakouluihin, yliopistoon ja ehkä,
ilman sitä onnettomuutta, jonain päivänä hänestä olisi
tullut presidenttikin koska politiikka kiinnosti. Mutta aivovamma
rajoitti hänen kykyään oppia mitään uutta tai pystyä
vastuulliseen työhön. Tuolloin itseäni ei jaksanut kiinnostaa
Peten jatkuva valitus tilastaan. Mä tahdoin vain olla hiljaa ja
onnellinen siitä hetkestä. En todellakaan miettiä kaikkea
maailman julmuuksia. Tahdoin vain olla miettimättä mitään
pahaa sillä toisinaan, jos mä vaan annan itselleni luvan vajota
syvemmälle itseeni, huomaan ajattelevani kuten Petri.
"Kyllä mä sen tiedän, että sulla on tosi paha olla juuri
nyt. Mutta älä tee vielä mitään, sillä muuten tämä ilta
menisi piloille"
Pete nauroi ajatusvirhettäni. Hänetkö tapettaisiin tänään?
Mä korjasin asian oikeaksi. Katseemme kohtasivat ja asia meni
sitä kautta perille ja Pete hymyili innostuneisuuttaan. Tulimme
kävelytien loppuun, siihen mistä alkaa maantie. Kuljimme sitä
pitkin sen hylätyn sorakuopan liittymään. Paikka oli oikea.
"Kuule, Pete. Sä varmaan tahdot nyt tehdä SEN?"
"Kyllähän minä.. Sulla on se nyt mukana?"
"On SE. Kas, tässä.. Ole hyvä."
"kiitti. Mä menen sitten tuonne?"
"No - et sä sitä tässäkään voi tehdä. heh, joku
soittaa poliisit ja siinä sitten oltaisiin.."
"Sorakuoppa - täältä tullaan! Kiitos sulle tästä."
"Eipä kestä, hyvää syntymäpäivää!"
Sorakuopan tie vietti jyrkästi alas mutta suorasti. Pete juoksi
innoissaan sen reitin alas ja päästyään perille vilkutti
minulle. Heilutin kättäni takaisin.
Pete jäi sinne ottamaan vaatteitaan pois. Hän tahtoi tehdä
sen, niin kuin oli yhdessä elokuvassa nähnyt: Täysin
alastomana viillellä itseään päästä varpaisiin. Viiltää
joka kerran syvemmältä, mitä teki edellisellä nirhaamisella
lopulta valahtaen kuolleena maahan. Kävelin vain sitä maantietä
eteenpäin Peten huudellessa nautinnosta. Se ääntely kuului
siihen riittiin siinä elokuvassa. Se oli aika hyvä leffa..
Katsoin puiden välistä Peten touhuja. Kyllä se vain teki sitä
samaa, kun se tyyppi siinä elokuvassa.
Ajattelin tuolloin poistua maantieltä ja mennä metsiä pitkin
takaisin, jottei minua alettaisi epäilemään
kuolemantuottamuksesta. Tiellä ei ollut tuohon aikaan paljolti
liikennettä. Vain koululaisia kuljettanut bussi meni ohitse.
Tuon auton mentyä katsahdin takaisin sorakuopalle eikä Pete enää
seissyt pystyssä. Naurahdin ja lähdin pois. Minusta tuntui
oikealta, sillä ei elämä mikä Peteä odotti, ollut sen
parempi kuin mitä nyt tapahtunut oli.