KAHDEKSANTOISTA

Tänään oli pilvinen päivä, ystäväni Petrin syntymäpäivä. Hän täytti tänään sen kahdeksantoista vuotta. Tätä päivää oli Pete odottanut kauan. Tänään hän voisi tehdä sen. Emme me estelisi, sillä ei se paljon Peten tilannetta ja elämää olisi auttanut.

Tiesin syyt minkä tähden hän ei olisi enää halunnut jatkaa. Aivovamma. Se tuli kun ei halunnut käyttää kypärää pyöräillessään. No, en minäkään kyllä käytä sitä. Tunsin surua kaverini puolesta samalla tietäen, etten osaisi auttaa häntä ja myös sen tajusin, kuinka suuri himo hänelle oli kuolemasta tullut. Olimme tuolloin juuri täyttäneet kumpikin kahdeksantoista eli koko elämä edessä. Suuria suunnitelmia oli meillä kummallakin kelattu. Opiskelut, armeijat, töihin ja sitten naimisiin, lapsia - aikanaan sitten kultainen vanhuus kiikkutuolissa. Se oli tuntunut todelliselta suunnitelmalta. Pete kysyi kerran, että onnistuuko elämä? Silloin en osannut vastata muuta kuin myöntävästi. Mikä muu olisi siihen tilanteeseen paremmin käynyt? En tiedä sitä vieläkään.

Pete olisi halunnut päästä korkeakouluihin, yliopistoon ja ehkä, ilman sitä onnettomuutta, jonain päivänä hänestä olisi tullut presidenttikin koska politiikka kiinnosti. Mutta aivovamma rajoitti hänen kykyään oppia mitään uutta tai pystyä vastuulliseen työhön. Tuolloin itseäni ei jaksanut kiinnostaa Peten jatkuva valitus tilastaan. Mä tahdoin vain olla hiljaa ja onnellinen siitä hetkestä. En todellakaan miettiä kaikkea maailman julmuuksia. Tahdoin vain olla miettimättä mitään pahaa sillä toisinaan, jos mä vaan annan itselleni luvan vajota syvemmälle itseeni, huomaan ajattelevani kuten Petri.

"Kyllä mä sen tiedän, että sulla on tosi paha olla juuri nyt. Mutta älä tee vielä mitään, sillä muuten tämä ilta menisi piloille"

Pete nauroi ajatusvirhettäni. Hänetkö tapettaisiin tänään? Mä korjasin asian oikeaksi. Katseemme kohtasivat ja asia meni sitä kautta perille ja Pete hymyili innostuneisuuttaan. Tulimme kävelytien loppuun, siihen mistä alkaa maantie. Kuljimme sitä pitkin sen hylätyn sorakuopan liittymään. Paikka oli oikea.


"Kuule, Pete. Sä varmaan tahdot nyt tehdä SEN?"

"Kyllähän minä.. Sulla on se nyt mukana?"

"On SE. Kas, tässä.. Ole hyvä."

"kiitti. Mä menen sitten tuonne?"

"No - et sä sitä tässäkään voi tehdä. heh, joku soittaa poliisit ja siinä sitten oltaisiin.."

"Sorakuoppa - täältä tullaan! Kiitos sulle tästä."

"Eipä kestä, hyvää syntymäpäivää!"

Sorakuopan tie vietti jyrkästi alas mutta suorasti. Pete juoksi innoissaan sen reitin alas ja päästyään perille vilkutti minulle. Heilutin kättäni takaisin.

Pete jäi sinne ottamaan vaatteitaan pois. Hän tahtoi tehdä sen, niin kuin oli yhdessä elokuvassa nähnyt: Täysin alastomana viillellä itseään päästä varpaisiin. Viiltää joka kerran syvemmältä, mitä teki edellisellä nirhaamisella lopulta valahtaen kuolleena maahan. Kävelin vain sitä maantietä eteenpäin Peten huudellessa nautinnosta. Se ääntely kuului siihen riittiin siinä elokuvassa. Se oli aika hyvä leffa.. Katsoin puiden välistä Peten touhuja. Kyllä se vain teki sitä samaa, kun se tyyppi siinä elokuvassa.

Ajattelin tuolloin poistua maantieltä ja mennä metsiä pitkin takaisin, jottei minua alettaisi epäilemään kuolemantuottamuksesta. Tiellä ei ollut tuohon aikaan paljolti liikennettä. Vain koululaisia kuljettanut bussi meni ohitse. Tuon auton mentyä katsahdin takaisin sorakuopalle eikä Pete enää seissyt pystyssä. Naurahdin ja lähdin pois. Minusta tuntui oikealta, sillä ei elämä mikä Peteä odotti, ollut sen parempi kuin mitä nyt tapahtunut oli.