KATUMUS ETTOMUUS

Tihuttaa vettä, on sumuista ja katson sitä samaa aittaa - jossa se kaikki tapahtui. Siitä on nyt vuosi. Silloinkin oli samanlainen sää. Sen piti olla vain kahden kaverin kiva niin sanottu pussikaljoitteluilta. Silloin oli määrä pitää hauskaa ja kenties myös jutella. Tapahtunut kärvistää mieltäni, painaa helvetisti. Mitä oli? Lause vain kaikuu päässäni:

"Et sitten estänyt häntä ja nyt jokainen päivä on liikaa, oma syysi"

Tänne tulin taas, on aamupäivä vaikka tunnelma kävisi paremmin iltaan. yhtä harmaata silloinkin tulee olemaan.

Olin jälleen ollut valveilla liian monta tuntia, jotka olisin voinut käyttää toisinkin. Siis nukkuen. En saanut kunnon unta, kun sitä yritin. Pyörin vain sängyssä kyllätymiseen saakka. Päässäni näkyi vain pelkkiä muutaman minuutin pituisia painajaisia, jotka pitivät huolen siitä etten rauhoittunut. Ruumis sai kyllä niistä levon, mieli vaan ei. Vierailiko hän taas yöllä luonani? Kaiketi mutta olin vaipunut siihen painajaiseen.

Minä juoksen kohti aittaa, mutta se matka ei vain lyhene. Hän on rakennuksen sisällä ja voisin pelastaa hänet jos pääsisin sisään. Ja kun olen viimein olen aitassa, niin se on myöhäistä. Olin paljain jaloin ja aitan hämyssä astuin johonkin märkään - se on verta. Kuolema on talossa enkä minä voinut sitä estää, koska en ehtinyt ajoissa.

Se oli juuri tuossa, tossa kohtaa tätä aittaa. Olen sisällä rakennuksessa jälleen. Tästä on tullut viikottainen rutiinini. Käydä katsomassa sitä paikkaa, jossa ollessani kuulen äänen kaikuvan pääni sisällä. Tilanne aina muuttuu tuolloin aavemaiseksi.

"Et ehtinyt ajoissa välittämään. MINÄ KUOLIN SINUN TAKIA! MIKSI!? Olisit voinut auttaa, tehdä hyvin muttet välittänyt."

Vastaan olevani vailla sitä tietoa, mitä ääni sanoo. Samalla minusta tuntuu, kuten järki sumenisi. Tuossa vaiheessa aina juoksen ulos aitasta. Rakennus hönkii jotain pahaa, jonka olen itse luonut. lähden kotiini, arkeeni käyttämään joukkoliikennettä työmatkoilleni ja etukortteja saadakseni ruokaa kaupasta. Alkossakin on tullut käytyä ahdistuksen hiljentämiseksi. Se keino ei auta, viina ei vie tuskaa pois. Minä tein väärin ja se pitää vain kestää.

Monesti tapahtuu elämässäni seuraavaa..

Mä vain kelasin sitä tapahtumaa aina uudestaan ja uudestaan. Mitä olisin voinut sanoa hänelle, jotta kaikki olisi nyt paremmin? Samalla tietäen hyvin tuskaisen hyvin vastauksen, joka kuvastui kaikesta mitä tuona hetkenä tein. Näin ystävääni ensimmäistä kertaa kuukauteen. Vaihdettiin kuulumiset ja aloitimme juomista nauttimisen. Se oli kuulunut suunnitelmaan.

Oli siis sumuinen iltapäivä. Ei paljon nähnyt eteensä. Ei siis meitäkään nähnyt etäältä.

Eipä sitä oikeastaan olisi ollut paljon mitään sanomista. Olimme tuolloin sen yhden pellon nurkan aitassa, nyt tutuksi tulleessä määränpäässäni. Olimme vain vaeltaneet sinne juoma-illan seurauksena. Olimme ottaneet minulla parit ja sitten vain lähteneet menemään. Meillä oli kahdeksanpäkki olutta mukana. Tuon hetken koittaessa oluita oli jäljellä vielä kahdeksan. Siitä asiasta olisi pitänyt arvata jotain, tavallisesti kävi niin, että Harri otti ensin yhden olusen ja sitten otin itse kanssa yhden. Loput tavallisesti juotiin siellä, minne ikinä päädyimmekään.

Tulimme aitan luo, koko kahden kilometrin matkan juttelimme kevyttä läppää. Ei siis mitään sellaista, mistä olisi voinut arvata jotain. Näin ainakin ihmisille kenties valehtelen - koska en vain muista mistä kaikesta edes juttelimme.

Menimme aittaan sisälle.

Harri näki köyden seinällä ja pyysi sitä. Olimme siis puhuneet kaikesta, mutta kuitenkin emme tarpeeksi. Ottaessani pyydettyä alas seinältä, Harri sanoi jos vain menisi tässä hirteen roikkumaan. Pidin sitä sairaana vitsinä. Meillä oli toisinaan tapana kertoa niitä toisillemme. Emme olleet tosiaan nähneet kuukauteen.

Annoin köyden, Harri lausui kiitoksen.

Olisiko minun pitänyt silloin vain sanoa:

"Älä tee sitä, mä en kestä jos sä teet sen!"

Ja Harri olisi ollut aivan "Totta, sinä olet oikeassa"

Sen sijaan sanoin:

"Tässä. Päätä mitä teet, toivon kuitenkin parasta ratkaisua tälle tilanteelle. Menen nyt tuonne pihalle."

Harri sanoi kiitoksen, eikä muuta. Menin siitä ulos polttamaan tupakkia välittämättä sisältä kuuluvista äänistä. Minä luulin Harrin vain kolistelevan ja kun sisälle menisin jälleen, köysi olisi jälleen seinällä ja Harri nauraisi oluttölkki kädessään. En siis pitänyt kiirettä. Nojasin rakennukseen. Minä vain nojasin rakennukseen enkä tehnyt mitään muuta kuin poltin sitä tupakkiani. Luulin kaiken olevan kunnossa. Poltin vielä toisen sen perään ja sen jälkeen vasta menin takaisin sisään. Taisin hymyillä.

Hymy hyytyi tilanteen mukana.

Löysin Harrin elottoman tuntuisena. Hätäännyin ja katkaisin köyden. Meis valahti lattialle, otin silmukan pois kaulan ympäriltä muttei Harri enää hengittänyt.

Katsoin tilaa missä olimme. Nyt täällä oli vain kuusi olutta ja lattialta löytyi tyhjä lääkepurkki. Unilääkkeitä, vahvoja sellaisia. Lähdin hakemaan apua. Meillä ei ollut matkapuhelimiamme mukana tuolla reissulla. Se oli ollut Harrin pyyntö, että voitais jutella kunnolla. Hän ei jutellut.

Olisiko asiat toisin jos asiat olisivat olleet toisin?

Mikään ei olisi toisin, kyllä mä sen tiedän. Millään, mitä mä olisin silloin Harrille sanonut, ei olisi auttanut. Hän oli päättänyt. Minä vain annoin hänelle sen köyden, jota hän pyysi. Edesautoin häntä kuolemaan. Luulin sitä keskinäiseksi vitsiksi. Olisi pitänyt kysellä enemmän ja arvata asioita.

Minä en tehnyt sitä.

Harri ei kertonut minulle kaikkea, vaikka olimme vanhoja kavereita. Hän jätti kertomatta että oli uudessa parisuhteessa. Harri ei kertonut sitäkään, että hänestä oli tulossa isä. Nämä asiat tulivat tajuntaani vasta myöhemmin, kun tapasin kyseisen naisen. Hän oli kuullut että minä olin Harrin kanssa sinä iltana kun mies kuoli oman kätensä kautta ja siksi tahtoi kysyä mitä oli tapahtunut. Että miksi en auttanut.

Kerroin luulleenni aitasta tulevaa kolinaa vitsiksi. Harrihan aina vitsaili ennenkin.

Minä tietenkin valehtelin hänelle. Se tuntui silloin jotenkin helpottavalta. Samalla en kestänyt itseäni, mutta siitä tunteesta tullutta murtumista nainen piti vain suruna. Hän ei syyttänyt, ymmärräsi sanoistani - etten olisi voinut arvata asioita. Sanoi vielä, ettei se ollut minun syyni.

Hän kuulemma pitää lapsen, rakkaudesta tämän isään. Harriin. Minä kerroin että jos hän vain tahtoisi apuani, niin auttaisin hyvin mielelläni. Nainen vain hymyili ja kääntyi pois. Käveli pois kadoten kaupunkimme katuverkkoon.

Olen syyllinen siihen, että jossain tulee olemaan lapsi ilman isää.

Arkielämä auttaa jollain tasolla pitämään asian piilossa mielestä. Olen syyllistynyt kuolemantuottamukseen, vaikkei siitä kukaan minua syyllistä. Itse koen kaiken pahemmin.
Tämäkin päivä tulee loppumaan yöhön. Pelkään öitä. Aika taas kuluu liian nopeasti siihen hetkeen, jolloin on mentävä nukkumaan ja sammutettava valot. Asiat tulevat aina mieleen.

Nyt saan kestää syyllisyyden ja Harrin yölliset vierailut vuoteeni vieressä.
Taas siis on yö, taas se tapahtuu. Outo voima pakottaa minut nousemaan istumaan sänkyni päälle.

Siinä hän on - surullinen hahmo vuoteeni vieressä. Hän hohtaa valoa ja katsoo minua silmiin. Katse on ilmeetön mutta kutsuva. Hän on laihtuneen näköinen, mutta ihossa ei ole mitään väriä. Se on läpikuultava ja likainen. Vaatteet ovat repalaiset ja likomärät, muttei lattialle tipu pisaraakaan. Hän, Harrin ruho, ei syytä minua mistään. Se.. Kyllä siitä voi puhua kuin eläimestä, ei se enää ole ihminen tai oikeastaan mikään. Ainoa todiste sen olemassaolosta on lattiassa aamulla olevat tahmeat jäljet. Ektoplasmaa, joka katoaa aina heti, kuin yritän koskettaa sitä ainetta. Se olio tulee joka yö vuoteeni viereen kuten anomaan vapautusta limbosta, anteeksiantoani.

Valehtelimme toisillemme ja olimme kumpikin huonoja ihmisiä.
Tajuan, ettei tämä pääty edes omaan kuolemaani.
Tätä ei voi antaa anteeksi.
Syytä meitä kumpaakin siitä illasta.
Asiat vain tapahtuivat.
Asioita tulee tapahtumaan.

Tällä kertaa hyviä.