Pääni sisällä minulla on paha olla. Olen kuitenkin jo tottunut siihen sillä paluuta entiseen ei enää ole.
Istun linja-autossa joka kuljettaa minua eteenpäin. Tämä on nykyaikainen Expressbussi. Katselen ohi valuvia maisemia suomesta. Metsää, taloja sekä aittoja sekä risteäviä tietä ja peltoja. Joskus minua jaksoi innostaa bussimatkat tuntemattomaan mutta olin silloin vasta lapsi joka nyt on aina innoissaan kaikesta. Eihän ihmisenalulle riitä kuin pahvilaatikko ja on jo vaikka missä oman päänsä sisällä. Ollapa vielä skidi mutta piti aikuistua, rakastua ja menettää kaikki usko tulevaan. Olen matkalla kotiin isosta kaupungista, minulta meni kaikki vaikka jätin paljon.
En minä voi sille enää mitään että se vielä itkettää. Enhän minä sentään kuollut sisältä ole vaikka olenkin kuin tyhjä kuori entisestäni. Rakkaus. Se riitti olemaan onnellinen. En koskaan unohda sitä hetkeä kuin kaikki muuttui. Naiseni - tuo herkkä ja kaunis ihminen - sairastui vakavasti. Liian vakavasti että nykylääketiede olisi auttanut. Jotenkin sitä toivon että kaikki olisi käynyt nopeammin. Mutta siitä tuli voimia vaatinut taistelu. Työssään sairaanhoitajana hän sattui saamaan HIV-verta elimistöönsä kuin psykiatriselta osastolta karannut hullu sitä häneen ruiskutti. Tapahtuma vaikutti naiseeni niin ettei hän kyennyt jatkamaan työssään tai oikeastaan missään. Hän ei enää uskaltanut lähteä edes kauppaan. Siitä tietty seurasi pahaa oloa meille molemmille. Autoin hänet takaisin elämään. Muistan koska ja miten se kaikki alkoi muuttumaan paremmaksi. Minä katsoin televisiota sohvalla kun ovi kävi. Hän tuli ja sanoi vieneensä roskat ulos ja sitten hakeneensa kaupasta maitoa.
Tämä oli hyvä hetki sillä hän sentään pääsi lähtemään ja voitti arkipäiväisillä asioilla pelkonsa. Halasin häntä. Me itkimme ilosta.
Muutaman viikon sen jälkeen hän alkoi hakemaan töitä toisesta sairaalasta. - Ja pääsikin hyvillä lausunnoilla. Tauti puhkesi ja tarttui myös minuun mikä minua ei haitannut mitenkään. Silloin ajattelin ettei se mitään elämää ilman naistani olisi. Ja niin mietin vielä nytkin. Jokainen kerta kuin olen käynyt hänen haudallaan, jok’ikinen hetki ja nytkin. Bussi on kohta perillä ja minua vastaanottamassa on perheeni. Äiti ja sisko. Minä alan itkemään heti heidät nähdessäni. Minä tiedän sen.
Mutta mitä sen jälkeen kun on ensi yö mennyt? Jossain vaiheessa pitää mennä takaisin hakemaan tavarat ja tavata muistot ja tulleet postit. Pankin tiliotteet, niistä näkyy pankkikortin käyttö apteekeissa ja sairaalassa. Entä jos ei menisikään koskaan takaisin vaan asettaisi piipun suuhunsa ja laukaisisi. Monta rikkinäistä ajatusta ehti valumaan tajunnan ohitse ennen bussin tuloa perille. Tutut maisemat, kotikaupunki tulee vastaan. Viimeksi tulimme tänne yhdessä. Perhettäkin viimeksi näin hautajaisissa. Kyseltiin jaksanko minä? En saanut vastausta aikaan heille. Tuohon aikaan tunsin vihaa, katkeruutta sitä hullua kohtaan ja suurta heikkoutta itseni voinnista. Onneksi minulla on siellä ystäviä jotka estivät minunkin ennenaikaisen poismenon.
Bussi pysähtyy - olemme perillä. kerään kamppeeni, sen suuren vihreän kassin hattuhyllyltä. Se sisältää joitakin sekalaisia tavaroita joita keräilin aamulla - jotakin tarpeetonta hyödyllistä. Astun autosta ulos ja näen heidät ja he minut. Tiesin tämän. Minulla tulee pala kurkkuun jota en saa alas. Onneksi tämä oli hyvä päivä sillä että jaksoin olla tähän asti jotenkin tyynenä. Enhän autossakaan valuttanut kuin muutaman kyyneleen. Mutta nyt vihreä kassi putoaa asfalttiin ja halaan äitiä.
Padot murtuvat. Hän lohduttaa. Arvostan sitä vaikka elämäni onkin mennyt pilalle. Minua talutetaan siskon autoon. Olen täysin rikki.