LUUVILU
Synkkä tuuli ulisi korvissa, kuin tahtoen tuhota viimeisenkin järjenmurusen.
Ei, Tämä EI ollut enää tuttua ja turvallista taajamaa, vaan
lavasteet olivat muuttuneet metsiköksi ja asfalttinen
kevyenliikenteenväylä metsäajotieksi. Pahoin umpeenkasvaneeksi
sellaiseksi. Olosuhteet olivat siis täydelliset olla peloissaan
ja turvaton. Kukapa nyt itseään pääsisi pakoon? Mies oli
tiennyt 'sen' olevan alkamassa itsessään. Ja siksi piti päästä
pois muiden ihmisten luolta. Ihossa alkoi pistelemään, kuten
aaltoina Akin ihokarvat nousivat pystyyn ja laskivat sitten kuten
sykleissä. Mies oli kauhuissaan, pakotietä ei olisi, mutta tällä
kertaa kenties kukaan ei kuolisi.
Se kirous, jonka Marikan mummo - Manna, vanha noita - oli
asettanut miehen päälle kostoksi siitä, että hänen ainoa
lapsenlapsi tappoi itsensä syyttäen miestä heidän
parisuhteensa lopusta. Aki oli pettänyt Marikaa, tavallinen
tarina. Ja Mannalle mies oli vain haistatellut kun nainen oli
uhannut helvetillä - sinne pääsisit, pakana!
Vanhus langetti kirouksen Akin elämän ylle. Rangaistuksena Aki
ei voi kuolla, ikuinen elämä on rangaistuksista pahin -
varsinkin kuin se jatkuu helvetissä. Mies tietty ensin nauroi räkäisesti
asiaa päin Mannan naamaa, josta nainen suuttui ja langetti vielä
hirvittävämmän loitsun miehen ylle - joka taas alkoi
toteutumaan tuolla metsäajotiellä.
Pilven takaa esiin tulleen kuun valo osui Akiin ja sai hänet
muuttumaan luurangoksi, hirviöksi joka raateli kuoliaaksi
vastaantulijat. Tämä alituinen muodonmuutos oli järkyttänyt
miestä kylliksi, että oli yrittänyt ampua itsensä. Se ei
ollut onnistunut, ne kallosta irronneet palaset ja roiskeet vain
yhdistyivät uudestaan ehyeksi. Vahingoittuneet ruumiinosat vain
korjaantuivat itsestään - veri ei virrannut ulos suonista kun
ne viilteli auki. Viiltokohta vain umpeutui itsestään. Aki oli
lopettanut parin kerran jälkeen turhat itsemurhat, sillä kipu
oli todellista ja raakaa.
Tämän kirouksen voi poistaa vain noidan lapsenlapsen suudelma -
menetetty mahdollisuus. Mannakaan ei enää voinut kirousta
poistaa, sillä hän oli ollut miehen yksi uhri. Aki on alkanut tähän
hiljalleen jo tottua. Mutta sen selittäminen, että kun juuri
kuoli niin miten sitä tulee yhä kadulla vastaan? Ihmiset eivät
oikein sitä käsitä, ja ovat alkaneet pelätä Akia. Kirotun on
ollut pakko hylätä elämänsä kaikki ihmiset heidän
turvallisuutensa vuoksi. Luurangon hahmossa hän ei pysty
hallitsemaan itseänsä, pahan voiman valta on liian suuri
voitettavaksi. Aki on tuolloin tappanut ihmisiä tuosta vaan,
silpoen heidät veitsenterävillä luillaan. Pari tapettua ystävää
riitti ja mies katosi maisemista. Päivisin hänen onnistui
liftata vähän matkaa eteenpäin. Öisin hän itse pelkäsi
kuuta ja jatkoi jalkaisin suuntaan joka tuntui kutsuvan. Murhia
sattui kuitenkin aika ajoin ja ihmiset alkoivat puhumaan aaveesta
nimeltä Luuvilu.
Kuukauden päästä Luuvilusta oli tullut uusi pelko tähän
maahan. Ensimmäiset raadot olivat löytyneet Akin
kotikaupungista Kaskisista. Viranomaiset ja iltapäivälehdet
olivat tiedottaneet koko ajan uusista kuolemantapauksista, joiden
yhdistävä tekijä oli tähän mennessä valtateiden 67, 66 ja
77 lähialueet. Luuvilu oli edennyt kyseisiä tietä sekä metsiä
myöten kohden tuntematonta. Tutkijat olivat jo selvittäneet
pari seikkaa. Murhat sattuivat vain kuutamoöinä ja mitään jälkiä
ei näkynyt maastossa. Pari silmännäkijähavaintoa oli kyllä,
mutta ne oli hylätty uskottavuuden puutteen tähden. Poliisi
etsi sarjamurhaajaa eikä satuolentoa. Kartoitetun reitin
varrella asuvat ihmiset olivat peloissaan, osa tietenkin ei
uskonut moiseen. "Taas uusi Kontiolahden leijona.."
Metsässä piili nyt suuri vaara. Lähikuppilasta ulos lentänyt
Pasi oli päätynyt sen saman umpeenkasvaneen metsätien alkuun.
Hän kirosi elämäänsä ja otti uuden huikan taskumatistaan.
Viina on viisasten juoma - mutta seuraava liike koitui Pasin
kohtaloksi. Hän hoiperteli sisään metsään kuunvalossa
jatkaen matkaa sen sata metriä, aina välillä kaatuilen
mutaisiin ojiin. Tästä kun muistin mukaan pääsi oikaisemaan
kotiin. Kovaäänistä kiroamista siis kuului aina välillä. Toi
manaaminen oli saanut Luuvilun tulemaan lähemmäksi kohdettaan.
Pasi kuuli kyllä ääntä metsästä, laahaavaa ja sihisevää.
Samassa jostain tulvahti niin kylmää ilmaa, että hengitys
alkoi huuruamaan täysikuun valossa.
Juoppo säikähti ja päätti ottaa huikan vahvistukseksi, kun
vielä oli vähän viinaa taskumatissa, muttei viljatuote päässyt
kaulaa edemmäksi. Ruokatorven katkaisi luiset sormet. Luuvilu
hyppäsi juopon eteen, joka ehti vielä näkemään tappajansa.
Taskumatti putosi maahan ja sen aiheuttama tömäys oli hetken
ainoa ääni. Luuvilu hohti vihreää, kelmeää valoa. Sitten
kuului rusahdus, kun niskat katkesivat, verisuihku satoi maahan
pudonneen pään päälle. Luuvilu katosi metsän siimekseen yhtä
nopeasti kuin oli sieltä saapunutkin. Maaninka oli saanut
Luuvilun kammottavaksi vieraakseen.
Kuu meni pilvien taakse ja luuvilu muuttui takaisin Akiksi -
ihmiseksi joka tajusi mitä oli juuri jälleen tehnyt. Katumus ja
tieto siitä, ettei pysty koskaan kuolemaan. Hänen ainoa
toivonsa alkoi hahmottumaan. Jos hän kerta ei voi kuolla
kirouksen tähden, jota ei voi kumota - niin voisiko sen kumota
sillä, että jos kaikki muut kuolisivat? Tuolloin ei loogisesti
kirouksessa olisi kai järkeä ja se kumoutuisi itsestään. Mies
ymmärsi sen, että itse hän ei pystyisi tappamaan miljardeja
ihmisiä - niitä kun sikisi koko ajan lisää. Tähän ajatukset
päättyivätkin, koska kuu tuli uudelleen esiin pilven takaa.
Edessä siinsi valtatie 77.
Tietä pitkin kulki poliisipartio, sen nähdessään Luuvilu hyppäsi
kiinni auton konepellille ja tarttui tuulilasiin. Ennen kuin
ajossa konstaapeli ehti tekemään mitään - luinen nyrkki iski
sisään lasista ja irrotti hänen kallonsa pois muusta ruhosta.
Tuon jälkeen hirviö hyppäsi pois auton päältä ja katosi.
Seuraavana aamuna tien varrelta löytyi romuttunut poliisiauto
silvotun konstaapelin kanssa. Tämä tapaus nosti jälleen
Luuvilun otsikoihin. Tällä kertaa armeija hälytettiin apuun
etsintöihin. Aikaisemmat silmännäkijähavainnot otettiin nyt
vakavasti. Suuretsintöistä huolimatta - Luuvilua ei löytynyt.
Kuu oli ehtinyt kutistua sirpiksi ja sää oli muuttunut
pilviseksi viikon ajaksi.
Aki oli siis pysynyt ihmisenä, eikä saanut muodonmuutoksia.
Miehen onneksi hänen yllänsä olevat vaatteetkin katosivat aina
kun muodonmuutos koitti. Eivätkä siksi olleet jo repaleiset,
veren ja hurmeen peitossa. Joten päivisin hän oli epäilyksien
ulkopuolella ja pystyi olemaan ihmisten ilmoilla. Uusikuu
kuitenkin oli tulossa piakkoin, joten Aki oli hakeutunut liftaten
kohden Koillismaata, sillä siellä saattoi olla huhupuheiden
mukaan noitia jotka voisivat kenties auttaa.
Aki oli saanut jälleen kyydin ja matkasi nyt vitostietä
pohjoiseen. Taivas selkeni ja siellä näkyi kyllä puolikuu,
mutta oli kyllin valoisaa ettei valosta ollut vaaraa. Kajaaniin
oli enää vain 20 kilometriä, joten Akista tuntui että ei tässä
mitään vaaraa olisi. Tuon Toyota-kuskin kanssa kun oli ollut
mukava rupatella, niin sitä ei tahtoisi uhriksi ottaa. Kuunvalo
ei tuntunut olevan kyllin tehokasta käynnistämään
muodonmuutosta.
Mutta Aki ei ollut ottanut huomioon sitä, että mitä lähemmäksi
lappia matka kävi - niin sitä voimakkaammaksi kirous oli käynyt.
Matkaa kului muutama kilometri ja kuu tuli esiin pilven takaa
valaisemaan hivenen hämärtynyttä iltaa. Aki tunsi
muodonmuutoksen olevan tulossa. Ennen kuin hän ehti edes pyytää
pysäyttämää helpotustauolle - hänestä tuli Luuvilu ja
murhasi kuskin kylmästi repimällä tältä veitsenterävillä
luillaan pään irti. Auto oli ajautunut välikohtauksen vuoksi
vaarallisen lähelle reunaa. Luuvilu pakeni tuulilasin kautta,
juuri ennen kun auto syöksyi varmaan tuhoonsa. Kuu loisti
edelleen pilvettömältä iltataivaalta ja sai Luuvilun
voimistumaan. Enää se ei muuttunutkaan takaisin Akiksi, vaan
jatkoi sähisevänä tuhotöitään hyökkäämällä
onnettomuuspaikalle pysähtyneiden kimppuun, tappoi heidät
kaikki ja katosi metsään nopeammin mitä tähän mennessä se
oli liikkunut. Tällä kertaa tuli enemmän silmännäkijähavaintoja,
sillä autoja ajoi koko ajan tuosta ohi.
Kun tieto lähellä Kajaania tapahtuneesta Luuvilun tekemästä
verilöylystä kulkeutui lehdistölle, niin se reagoi
voimakkaasti. Tapauksesta tuli ensin illan pääuutinen ja
seuraavana päivänä television ohjelmatarjontaa täplittikin
kasa ylimääräisiä uutislähetyksiä. Suomea pelossa pitävä
hirviö oli nyt Kainuussa. Julkisuuteen nousi shamaani, joka
varoitti maailmantuhosta. Nyt se hirviö oli päässyt
vaarallisen lähelle lappia - Suomen sitä syrjäseutua joka
voimisti kaikkea yliluonnollista. Varsinkin Kuusamossa voitiin
varautua tämän hirviön tuloon - ja yrittää estää se.
Syitä kysyttäessä tuo vanha lappalainen kertoi, että juuri
Kuusamon lakeuksilla oli muinaiseen aikaan ollut paljon noitia,
piruja ja aaveita. Ikivanhan tarinan mukaan joskus on elävä
niin voimakas noita, Manna nimeltään, joka vääryyttä
kokiessaan saattaa luoda Luuvilun. Hirviön, joka on päivisin
ihminen mutta muuttuu kuun valossa hirviöksi - ja joka
koskettaessa lapin maaperää saa kyvyn muuttua miksi eläimeksi
tahansa. Shamaani kertoi vielä, että Manna oli saattanut syntyä
uudelleen jonnekin - henget olivat varoittaneet.
Haastattelun jälkeen kuva siirtyi uutisstudioon, jossa
toimittajat alkoivat haastattelemaan - uskottavampaa uutislähdettä,
poliisivoimien ylipäällikköä. Hän kertoi ettei tässä mistään
henkimaailman oliosta ollut kyse - vaan taitavasta
sarjamurhaajasta.
Samassa studio alkoi tärisemään, sähköt katkesivat ja
ihmiset pakenivat ulos Pasilasta. Kaduissa näkyi halkeamia ja
noista halkeamista nousi maahisia ja pikkupiruja repimään
ihmisiä alas manalaan. Luuvilu oli ehtinyt Kuusamoon, Pöyliölammen
saareen. Perimätiedon mukaan tuohon saareen oli haudattu noita,
jonka haudan merkiksi itse piru oli katkaissut petäjän.
Luuvilua ei enää ollut, se oli pudonnut helvettiin
koskettaessaan tuota petäjää. Vanha shamaani huokaisi, nyt
kaikki olisi ohitse. Tuonelan portti oli auki ja pahat voimat päässeet
karkuun.
Tuho oli käynnistynyt, ympäri Suomea ja maailmaa rakennukset
sortuivat maan mukana. Vanha uskomus oli maailmanlopusta oli käynyt
todeksi. Taivaasta astui alas lukuisia jumalia, pohjoisen
tuntureista sikisi jättiläisiä ja kauempana pohjoisessa
maailmanpuu kaatui. Tieteeseen uskovat nykyihmiset menettivät
ensin järkensä sitten henkensä. Lopuksi maan kamara mureni
tyhjyyteen ja sen jälkeen ei ollut enää mitään.
(c) Simo Pahula 2012
http://simopahula.fi