LUUVILU - Simo Pahulan Tekstiarkisto

LUUVILU

Synkkä tuuli ulisi korvissa, kuin tahtoen tuhota viimeisenkin järjenmurusen. Ei, Tämä EI ollut enää tuttua ja turvallista taajamaa, vaan lavasteet olivat muuttuneet metsiköksi ja asfalttinen kevyenliikenteenväylä metsäajotieksi. Pahoin umpeenkasvaneeksi sellaiseksi. Olosuhteet olivat siis täydelliset olla peloissaan ja turvaton. Kukapa nyt itseään pääsisi pakoon? Mies oli tiennyt 'sen' olevan alkamassa itsessään. Ja siksi piti päästä pois muiden ihmisten luolta. Ihossa alkoi pistelemään, kuten aaltoina Akin ihokarvat nousivat pystyyn ja laskivat sitten kuten sykleissä. Mies oli kauhuissaan, pakotietä ei olisi, mutta tällä kertaa kenties kukaan ei kuolisi.

Se kirous, jonka Marikan mummo - Manna, vanha noita - oli asettanut miehen päälle kostoksi siitä, että hänen ainoa lapsenlapsi tappoi itsensä syyttäen miestä heidän parisuhteensa lopusta. Aki oli pettänyt Marikaa, tavallinen tarina. Ja Mannalle mies oli vain haistatellut kun nainen oli uhannut helvetillä - sinne pääsisit, pakana!
Vanhus langetti kirouksen Akin elämän ylle. Rangaistuksena Aki ei voi kuolla, ikuinen elämä on rangaistuksista pahin - varsinkin kuin se jatkuu helvetissä. Mies tietty ensin nauroi räkäisesti asiaa päin Mannan naamaa, josta nainen suuttui ja langetti vielä hirvittävämmän loitsun miehen ylle - joka taas alkoi toteutumaan tuolla metsäajotiellä.

Pilven takaa esiin tulleen kuun valo osui Akiin ja sai hänet muuttumaan luurangoksi, hirviöksi joka raateli kuoliaaksi vastaantulijat. Tämä alituinen muodonmuutos oli järkyttänyt miestä kylliksi, että oli yrittänyt ampua itsensä. Se ei ollut onnistunut, ne kallosta irronneet palaset ja roiskeet vain yhdistyivät uudestaan ehyeksi. Vahingoittuneet ruumiinosat vain korjaantuivat itsestään - veri ei virrannut ulos suonista kun ne viilteli auki. Viiltokohta vain umpeutui itsestään. Aki oli lopettanut parin kerran jälkeen turhat itsemurhat, sillä kipu oli todellista ja raakaa.

Tämän kirouksen voi poistaa vain noidan lapsenlapsen suudelma - menetetty mahdollisuus. Mannakaan ei enää voinut kirousta poistaa, sillä hän oli ollut miehen yksi uhri. Aki on alkanut tähän hiljalleen jo tottua. Mutta sen selittäminen, että kun juuri kuoli niin miten sitä tulee yhä kadulla vastaan? Ihmiset eivät oikein sitä käsitä, ja ovat alkaneet pelätä Akia. Kirotun on ollut pakko hylätä elämänsä kaikki ihmiset heidän turvallisuutensa vuoksi. Luurangon hahmossa hän ei pysty hallitsemaan itseänsä, pahan voiman valta on liian suuri voitettavaksi. Aki on tuolloin tappanut ihmisiä tuosta vaan, silpoen heidät veitsenterävillä luillaan. Pari tapettua ystävää riitti ja mies katosi maisemista. Päivisin hänen onnistui liftata vähän matkaa eteenpäin. Öisin hän itse pelkäsi kuuta ja jatkoi jalkaisin suuntaan joka tuntui kutsuvan. Murhia sattui kuitenkin aika ajoin ja ihmiset alkoivat puhumaan aaveesta nimeltä Luuvilu.

Kuukauden päästä Luuvilusta oli tullut uusi pelko tähän maahan. Ensimmäiset raadot olivat löytyneet Akin kotikaupungista Kaskisista. Viranomaiset ja iltapäivälehdet olivat tiedottaneet koko ajan uusista kuolemantapauksista, joiden yhdistävä tekijä oli tähän mennessä valtateiden 67, 66 ja 77 lähialueet. Luuvilu oli edennyt kyseisiä tietä sekä metsiä myöten kohden tuntematonta. Tutkijat olivat jo selvittäneet pari seikkaa. Murhat sattuivat vain kuutamoöinä ja mitään jälkiä ei näkynyt maastossa. Pari silmännäkijähavaintoa oli kyllä, mutta ne oli hylätty uskottavuuden puutteen tähden. Poliisi etsi sarjamurhaajaa eikä satuolentoa. Kartoitetun reitin varrella asuvat ihmiset olivat peloissaan, osa tietenkin ei uskonut moiseen. "Taas uusi Kontiolahden leijona.."

Metsässä piili nyt suuri vaara. Lähikuppilasta ulos lentänyt Pasi oli päätynyt sen saman umpeenkasvaneen metsätien alkuun. Hän kirosi elämäänsä ja otti uuden huikan taskumatistaan. Viina on viisasten juoma - mutta seuraava liike koitui Pasin kohtaloksi. Hän hoiperteli sisään metsään kuunvalossa jatkaen matkaa sen sata metriä, aina välillä kaatuilen mutaisiin ojiin. Tästä kun muistin mukaan pääsi oikaisemaan kotiin. Kovaäänistä kiroamista siis kuului aina välillä. Toi manaaminen oli saanut Luuvilun tulemaan lähemmäksi kohdettaan. Pasi kuuli kyllä ääntä metsästä, laahaavaa ja sihisevää. Samassa jostain tulvahti niin kylmää ilmaa, että hengitys alkoi huuruamaan täysikuun valossa.

Juoppo säikähti ja päätti ottaa huikan vahvistukseksi, kun vielä oli vähän viinaa taskumatissa, muttei viljatuote päässyt kaulaa edemmäksi. Ruokatorven katkaisi luiset sormet. Luuvilu hyppäsi juopon eteen, joka ehti vielä näkemään tappajansa. Taskumatti putosi maahan ja sen aiheuttama tömäys oli hetken ainoa ääni. Luuvilu hohti vihreää, kelmeää valoa. Sitten kuului rusahdus, kun niskat katkesivat, verisuihku satoi maahan pudonneen pään päälle. Luuvilu katosi metsän siimekseen yhtä nopeasti kuin oli sieltä saapunutkin. Maaninka oli saanut Luuvilun kammottavaksi vieraakseen.

Kuu meni pilvien taakse ja luuvilu muuttui takaisin Akiksi - ihmiseksi joka tajusi mitä oli juuri jälleen tehnyt. Katumus ja tieto siitä, ettei pysty koskaan kuolemaan. Hänen ainoa toivonsa alkoi hahmottumaan. Jos hän kerta ei voi kuolla kirouksen tähden, jota ei voi kumota - niin voisiko sen kumota sillä, että jos kaikki muut kuolisivat? Tuolloin ei loogisesti kirouksessa olisi kai järkeä ja se kumoutuisi itsestään. Mies ymmärsi sen, että itse hän ei pystyisi tappamaan miljardeja ihmisiä - niitä kun sikisi koko ajan lisää. Tähän ajatukset päättyivätkin, koska kuu tuli uudelleen esiin pilven takaa. Edessä siinsi valtatie 77.

Tietä pitkin kulki poliisipartio, sen nähdessään Luuvilu hyppäsi kiinni auton konepellille ja tarttui tuulilasiin. Ennen kuin ajossa konstaapeli ehti tekemään mitään - luinen nyrkki iski sisään lasista ja irrotti hänen kallonsa pois muusta ruhosta. Tuon jälkeen hirviö hyppäsi pois auton päältä ja katosi.

Seuraavana aamuna tien varrelta löytyi romuttunut poliisiauto silvotun konstaapelin kanssa. Tämä tapaus nosti jälleen Luuvilun otsikoihin. Tällä kertaa armeija hälytettiin apuun etsintöihin. Aikaisemmat silmännäkijähavainnot otettiin nyt vakavasti. Suuretsintöistä huolimatta - Luuvilua ei löytynyt. Kuu oli ehtinyt kutistua sirpiksi ja sää oli muuttunut pilviseksi viikon ajaksi.

Aki oli siis pysynyt ihmisenä, eikä saanut muodonmuutoksia. Miehen onneksi hänen yllänsä olevat vaatteetkin katosivat aina kun muodonmuutos koitti. Eivätkä siksi olleet jo repaleiset, veren ja hurmeen peitossa. Joten päivisin hän oli epäilyksien ulkopuolella ja pystyi olemaan ihmisten ilmoilla. Uusikuu kuitenkin oli tulossa piakkoin, joten Aki oli hakeutunut liftaten kohden Koillismaata, sillä siellä saattoi olla huhupuheiden mukaan noitia jotka voisivat kenties auttaa.

Aki oli saanut jälleen kyydin ja matkasi nyt vitostietä pohjoiseen. Taivas selkeni ja siellä näkyi kyllä puolikuu, mutta oli kyllin valoisaa ettei valosta ollut vaaraa. Kajaaniin oli enää vain 20 kilometriä, joten Akista tuntui että ei tässä mitään vaaraa olisi. Tuon Toyota-kuskin kanssa kun oli ollut mukava rupatella, niin sitä ei tahtoisi uhriksi ottaa. Kuunvalo ei tuntunut olevan kyllin tehokasta käynnistämään muodonmuutosta.

Mutta Aki ei ollut ottanut huomioon sitä, että mitä lähemmäksi lappia matka kävi - niin sitä voimakkaammaksi kirous oli käynyt. Matkaa kului muutama kilometri ja kuu tuli esiin pilven takaa valaisemaan hivenen hämärtynyttä iltaa. Aki tunsi muodonmuutoksen olevan tulossa. Ennen kuin hän ehti edes pyytää pysäyttämää helpotustauolle - hänestä tuli Luuvilu ja murhasi kuskin kylmästi repimällä tältä veitsenterävillä luillaan pään irti. Auto oli ajautunut välikohtauksen vuoksi vaarallisen lähelle reunaa. Luuvilu pakeni tuulilasin kautta, juuri ennen kun auto syöksyi varmaan tuhoonsa. Kuu loisti edelleen pilvettömältä iltataivaalta ja sai Luuvilun voimistumaan. Enää se ei muuttunutkaan takaisin Akiksi, vaan jatkoi sähisevänä tuhotöitään hyökkäämällä onnettomuuspaikalle pysähtyneiden kimppuun, tappoi heidät kaikki ja katosi metsään nopeammin mitä tähän mennessä se oli liikkunut. Tällä kertaa tuli enemmän silmännäkijähavaintoja, sillä autoja ajoi koko ajan tuosta ohi.

Kun tieto lähellä Kajaania tapahtuneesta Luuvilun tekemästä verilöylystä kulkeutui lehdistölle, niin se reagoi voimakkaasti. Tapauksesta tuli ensin illan pääuutinen ja seuraavana päivänä television ohjelmatarjontaa täplittikin kasa ylimääräisiä uutislähetyksiä. Suomea pelossa pitävä hirviö oli nyt Kainuussa. Julkisuuteen nousi shamaani, joka varoitti maailmantuhosta. Nyt se hirviö oli päässyt vaarallisen lähelle lappia - Suomen sitä syrjäseutua joka voimisti kaikkea yliluonnollista. Varsinkin Kuusamossa voitiin varautua tämän hirviön tuloon - ja yrittää estää se.

Syitä kysyttäessä tuo vanha lappalainen kertoi, että juuri Kuusamon lakeuksilla oli muinaiseen aikaan ollut paljon noitia, piruja ja aaveita. Ikivanhan tarinan mukaan joskus on elävä niin voimakas noita, Manna nimeltään, joka vääryyttä kokiessaan saattaa luoda Luuvilun. Hirviön, joka on päivisin ihminen mutta muuttuu kuun valossa hirviöksi - ja joka koskettaessa lapin maaperää saa kyvyn muuttua miksi eläimeksi tahansa. Shamaani kertoi vielä, että Manna oli saattanut syntyä uudelleen jonnekin - henget olivat varoittaneet.

Haastattelun jälkeen kuva siirtyi uutisstudioon, jossa toimittajat alkoivat haastattelemaan - uskottavampaa uutislähdettä, poliisivoimien ylipäällikköä. Hän kertoi ettei tässä mistään henkimaailman oliosta ollut kyse - vaan taitavasta sarjamurhaajasta.
Samassa studio alkoi tärisemään, sähköt katkesivat ja ihmiset pakenivat ulos Pasilasta. Kaduissa näkyi halkeamia ja noista halkeamista nousi maahisia ja pikkupiruja repimään ihmisiä alas manalaan. Luuvilu oli ehtinyt Kuusamoon, Pöyliölammen saareen. Perimätiedon mukaan tuohon saareen oli haudattu noita, jonka haudan merkiksi itse piru oli katkaissut petäjän. Luuvilua ei enää ollut, se oli pudonnut helvettiin koskettaessaan tuota petäjää. Vanha shamaani huokaisi, nyt kaikki olisi ohitse. Tuonelan portti oli auki ja pahat voimat päässeet karkuun.

Tuho oli käynnistynyt, ympäri Suomea ja maailmaa rakennukset sortuivat maan mukana. Vanha uskomus oli maailmanlopusta oli käynyt todeksi. Taivaasta astui alas lukuisia jumalia, pohjoisen tuntureista sikisi jättiläisiä ja kauempana pohjoisessa maailmanpuu kaatui. Tieteeseen uskovat nykyihmiset menettivät ensin järkensä sitten henkensä. Lopuksi maan kamara mureni tyhjyyteen ja sen jälkeen ei ollut enää mitään.