MATKALIPULLA EI PERUUTUSOIKEUTTA
-----------------------------
Kirjoitettu junissa 30.12.14-02.01.15
-----------------------------

Kuoleman kentät valuvat ohi, kuten kylmä tunteettomuus Afrikassa kärsiviä lapsiraukkoja kohtaan. Koko ajanhan ne siellä panevat uusia lapsia tulemaan, joten nämä ajatukset ovat kylmää, tunteetonta ja tappavaa!

Matkalla pois. Rautahepo viiltää ohi kallioleikkauksien, kuten epätoivoisen veitsi hänen omaa rannettaan poikki. Matkaajalla hajanaisia ajatuksia tulevasta, menneestä ja nykyhetkestä. Poispääsy toteutui viimeinkin.

Tampere. Sumuinen kaupunki. Suuri torni katoaa pilviin kuten rapsuttaakseen itse jumalaa perseestä.

Junanvaihto ja se on tehtävä siten, ettei vanhoihin tuttuihin törmäisi, niihin ihmisiin jotka ovat nykyään hänelle olemassa vain sitä varten että olisi lisää tuntemattomia - joille ei puhu. Väistää heidät kuten välttääkseen törmäyksen.

Petos. Aivan - joku petos se oli, mikä sai matkaajan käyttämään tätä yhteyttä poispääsyn ihannointiin. Jäljet johtaisivat tänne. Junaa oli vaihdettu ja pääkaupunkiseutu odotti, kuten onnettomuus tekijäänsä.

Rakkaus päättynyt eri osoitteessa, mihin nyt hän oli matkalla. Autiot pellot syöksyivät ikkunan ohi. Paljon näilläkin seuduilla oli aikoinaan ihmisiä teurastettu, näin kertovat historiankirjat. Onnellinen hetki elämässä odotti häntä, mutta pian se päättyisi ja mies olisi palaamassa viereisiä kiskoja pitkin takaisin.

Rakkaus ja viha. Mitä niille tunteille tekisi? Ratkaisua ei löytynyt ravintolavaunusta, mies alkoi tuntemaan onnellisuutta maisemien vaihtuessa pääkaupunkiseudun rakenteisiin.

Helsinki ja hän. He kohtaisisivat taasen.

Vuosi neljätoista.
-------------------
Vuosi viisitoista.

Sangen tuulinen ja vesisateinen päivä vuonna viisitoista. Helsinki ja Kampin aukio. Talojen välistä näkyi vesisateessa kuljettava päämäärä. Päärautatieasema. Tämä lyhyt kävelymatka siis olisi onnellisinta aikaa elämässä? Kukaan ei tunne, kulje vain sääntöjen mukaan. Ei saa kompastua rautiovaunun kiskoihin suojatiessä, hän kuuli äidin sanovan lapselleen. Ei saa kompastua, ei niin. Ei saisi jäädä raitiovaunun alle. Ei saisi hajottaa näyteikkunoita. Ei saisi kävellä rautatieaseman ohitse.

Hän avasi oven ajatellen, että onkohan itse Hitler aikoinaan kulkenut juuri tästä? Tuhannet sotaorvot erotettiin vanhemmistaan koska venäjä hyökkäsi Helsinkiin. Mies ajatteli historiaa aseman pubissa. Kolpakkonsa tyhjennettyään hän siirtyi ulos odottamaan väjäämätöntä poistumistaan Helsingistä.

Suuri mainos täynnä venäjänkieltä. Sen alla aseman seinässä luki Suomen pääkaupungin nimi. Kyllä, täällä ei historiaa arvosteta. Raha on syrjäyttänyt järjen.

Juna lipui kohden asemaa, se olisi hänen paluukone, helvettiin? Onko asia noin todellakin. Hän ajatteli. Kuitenkin palaamassa, vaikka yksinäinen ajatus väitti toista.

Mies voisi jättää kirjeen junan lattialle, josta se jäisi Tampereen kaupungin yhteisjätepisteeseen lahoamaan ja odottamaan väjäämätöntä kierrätystään.

Tapahtumien jälkeen maisemat edelleen valuvat ohi. Kuulutukset kaikuivat. Bling, Tikkurila. Bilg, Riihimäki. Bling, Hämeenlinna ja vielä bling Tampere, vaihtoyhteydet..

Hän poistui junasta, vesisade tervehti. Tämä olisi Tampere uudelleen, mutta silti mies löysi itsensä vähän ajan kuluttua junasta jonka määränpää oli Pieksämäki. Sinne asti hän ei kulkeutuisi.

Ahdistuksen tunteet alkoivat jälleen syödä häntä. Lipunleimauksen jälkeen hän kävi vain yhdellä bistrovaunussa, koneen kiitäessä saataaviittäkymmentä kilometriä tunnissa kohden hänen helvettiään.

Kaikki kuin panostettua, oluessa maistui elämä.

Panostettuna. Kuten olemassa tykissä sytytyslangan palaessa kohden tuhoa.
Mitä voisi perillä tehdä - toteuttaa viimeinkin sen mitä tahtoi. Tuhota ja hävittää helvettinsä.

Yhden sekunnin skenaario. Mitä se oli? Sairas mielikuva haihtui järjen kolahtaessa maisemiin. Tämä olisi tässä. Kohta olisi jäätävä junasta ja matka olisi tehty.
Elämä jatkuisi kuten tähänkin mennessä. Mitään ei olisi odotettavissa.

Tästä kaikesta jäi käteen vain hahmotelma uudesta matkasta.