MATKALIPULLA EI PERUUTUSOIKEUTTA
-----------------------------
Kirjoitettu junissa 30.12.14-02.01.15
-----------------------------
Kuoleman kentät valuvat ohi, kuten kylmä tunteettomuus
Afrikassa kärsiviä lapsiraukkoja kohtaan. Koko ajanhan ne siellä
panevat uusia lapsia tulemaan, joten nämä ajatukset ovat kylmää,
tunteetonta ja tappavaa!
Matkalla pois. Rautahepo viiltää ohi kallioleikkauksien, kuten
epätoivoisen veitsi hänen omaa rannettaan poikki. Matkaajalla
hajanaisia ajatuksia tulevasta, menneestä ja nykyhetkestä.
Poispääsy toteutui viimeinkin.
Tampere. Sumuinen kaupunki. Suuri torni katoaa pilviin kuten
rapsuttaakseen itse jumalaa perseestä.
Junanvaihto ja se on tehtävä siten, ettei vanhoihin tuttuihin törmäisi,
niihin ihmisiin jotka ovat nykyään hänelle olemassa vain sitä
varten että olisi lisää tuntemattomia - joille ei puhu. Väistää
heidät kuten välttääkseen törmäyksen.
Petos. Aivan - joku petos se oli, mikä sai matkaajan käyttämään
tätä yhteyttä poispääsyn ihannointiin. Jäljet johtaisivat tänne.
Junaa oli vaihdettu ja pääkaupunkiseutu odotti, kuten
onnettomuus tekijäänsä.
Rakkaus päättynyt eri osoitteessa, mihin nyt hän oli matkalla.
Autiot pellot syöksyivät ikkunan ohi. Paljon näilläkin
seuduilla oli aikoinaan ihmisiä teurastettu, näin kertovat
historiankirjat. Onnellinen hetki elämässä odotti häntä,
mutta pian se päättyisi ja mies olisi palaamassa viereisiä
kiskoja pitkin takaisin.
Rakkaus ja viha. Mitä niille tunteille tekisi? Ratkaisua ei löytynyt
ravintolavaunusta, mies alkoi tuntemaan onnellisuutta maisemien
vaihtuessa pääkaupunkiseudun rakenteisiin.
Helsinki ja hän. He kohtaisisivat taasen.
Vuosi neljätoista.
-------------------
Vuosi viisitoista.
Sangen tuulinen ja vesisateinen päivä vuonna viisitoista.
Helsinki ja Kampin aukio. Talojen välistä näkyi vesisateessa
kuljettava päämäärä. Päärautatieasema. Tämä lyhyt kävelymatka
siis olisi onnellisinta aikaa elämässä? Kukaan ei tunne, kulje
vain sääntöjen mukaan. Ei saa kompastua rautiovaunun kiskoihin
suojatiessä, hän kuuli äidin sanovan lapselleen. Ei saa
kompastua, ei niin. Ei saisi jäädä raitiovaunun alle. Ei saisi
hajottaa näyteikkunoita. Ei saisi kävellä rautatieaseman
ohitse.
Hän avasi oven ajatellen, että onkohan itse Hitler aikoinaan
kulkenut juuri tästä? Tuhannet sotaorvot erotettiin
vanhemmistaan koska venäjä hyökkäsi Helsinkiin. Mies ajatteli
historiaa aseman pubissa. Kolpakkonsa tyhjennettyään hän
siirtyi ulos odottamaan väjäämätöntä poistumistaan
Helsingistä.
Suuri mainos täynnä venäjänkieltä. Sen alla aseman seinässä
luki Suomen pääkaupungin nimi. Kyllä, täällä ei historiaa
arvosteta. Raha on syrjäyttänyt järjen.
Juna lipui kohden asemaa, se olisi hänen paluukone, helvettiin?
Onko asia noin todellakin. Hän ajatteli. Kuitenkin palaamassa,
vaikka yksinäinen ajatus väitti toista.
Mies voisi jättää kirjeen junan lattialle, josta se jäisi
Tampereen kaupungin yhteisjätepisteeseen lahoamaan ja odottamaan
väjäämätöntä kierrätystään.
Tapahtumien jälkeen maisemat edelleen valuvat ohi. Kuulutukset
kaikuivat. Bling, Tikkurila. Bilg, Riihimäki. Bling, Hämeenlinna
ja vielä bling Tampere, vaihtoyhteydet..
Hän poistui junasta, vesisade tervehti. Tämä olisi Tampere
uudelleen, mutta silti mies löysi itsensä vähän ajan kuluttua
junasta jonka määränpää oli Pieksämäki. Sinne asti hän ei
kulkeutuisi.
Ahdistuksen tunteet alkoivat jälleen syödä häntä.
Lipunleimauksen jälkeen hän kävi vain yhdellä bistrovaunussa,
koneen kiitäessä saataaviittäkymmentä kilometriä tunnissa
kohden hänen helvettiään.
Kaikki kuin panostettua, oluessa maistui elämä.
Panostettuna. Kuten olemassa tykissä sytytyslangan palaessa
kohden tuhoa.
Mitä voisi perillä tehdä - toteuttaa viimeinkin sen mitä
tahtoi. Tuhota ja hävittää helvettinsä.
Yhden sekunnin skenaario. Mitä se oli? Sairas mielikuva haihtui
järjen kolahtaessa maisemiin. Tämä olisi tässä. Kohta olisi
jäätävä junasta ja matka olisi tehty.
Elämä jatkuisi kuten tähänkin mennessä. Mitään ei olisi
odotettavissa.
Tästä kaikesta jäi käteen vain hahmotelma uudesta matkasta.