Kaukaisuus.
Sinne pitää mennä. Ei olisi mikään pakko, mutta pitää mennä. Ei tätä voi selittää. Jossain kaukana on parempaa mitä on täällä. Tämä kaupunki - kasa liian tuttuja rakennuksia. Katson viidennen kerroksen ikkunastani muiden talojen kattojen ylitse avautuvaa maisemaa horisontista.
Tuntuu kuin koko talo pyörisi. Sillä minä näen koko kaupungin. Sen kaikki kohdat.
Talo pyörii, se porautuu maahan kiinni, Oveni menee lukkoon ja seinät syövät aukon itsessään.
Talo ottaa minut vangikseen, kuin tietäen sen, etten halua olla tässä kaupungissa enää.
Muut rakennukset nauravat minulle. Kadut menevät rullalle ja lähtevät pois. Taloni ei lakkaa pyörimästä.
Katosta putoilee laastin palasia päälleni.
Talo hajottaa itsensä. Kadut palaavat tuoden raitista ilmaa. kaupunki elää - rakennukset vain poistuvat. Jäljelle jää vain tämä talo.
Talo, jonka sisäseinät ovat tuhoutuneet, Rakennus vailla kattoa. Iso tyhjä alue täynnä autioita tontteja, joita putkista tulviva vesi ja sähköjohdoissa säkenöivä virta valottavat.
Taloni alkaa ravistelemaan minua pois huoneesta. lennän ikkunasta ulos, leijun ikkunalasi purjeena turvallisesti alas.
Talo nykii itseään ylös maasta - sen toinen julkisivu romahtaa alas. Viimein se saa kivijalkansa pois tontista ja niin sekin lähtee pois.
Pakkaa vielä julkisivunsa rullalle kainaloonsa ja sitten hyppii pois.
Saan tarpeekseni, varastan auton ja lähden ajamaan kaupungista, tai sen paikalta, pois.
Maantie yrittää livistää pois auton alta, mutta ei pääse pystyyn. Vilkaisen peruutuspeiliin.
Sieltä ne tulevat. Koko tuttu kaupunki pankintalo etunenässä, sitten paloasema ja kaupungintalo.
Ne ajavat minua takaa. Kiihdytän auton huippunopeuteen. Ei auta - koulurakennus saavuttaa minua.
Maantie saa viimein itsensä irti maasta. Se nousee loivasti pystyyn koko pituudeltaan, oikaisee mutkansa ja huomaan kulkevani avaruudessa.
Kaupungin paino on kuitenkin liikaa, maantie katkeaa poikki.
Se huutaa tuskaansa, ravistaa itseään, kuin katkaistu kastemato.
Auto lentää tieltä ja alkaa pudota kaupunkia kohti. Kadun oikaisevat itsensä paikoilleen, rakennukset hyppivät ja asettuvat, kukin omille paikoilleen.
Verotoimiston rakennus on menettänyt järkensä. Se leijuu taivaalla, eikä pyynnöistäni huolimatta tahdo laskeutua paikoilleen.
Minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin ampua se alas. Rakennuksen pudottua ja tuhouduttua kaikki alkaa taas uudestaan.
Rakennukset alkavat jälleen elämään. Katuun, jolla seison, ilmestyy suita jotka purevat jalkojani.
Autosta ei ole mitään apua, sillä sekin elää omaa elämäänsä. Kadun suut laajentuvat enkä minä saa jalkojani niiden kidasta enää irti.
Hampaat pureutuvat kenkieni läpi lihaani..
Omituista.
-------------------------------
2003