On iltapäivä ja tätä surullisen arvostettua matkaa on ajettu 350 kilometriä. Olen menossa hakemaan yhtä Riittaa kyytini. Kotikaupungissani ei tuntunut olevan enää mitään järkevää tehtävää vaikka muiden mielestä minulla oli. Kaikki mitä piti tehdä että pääsin häipymään niin tein ne tunnollisesti jo toissapäivänä. Eilen minä valmistelin itseäni tähän matkaan. Jotenkin tiesin tämän reissun olevan tulossa. En vain ollut saanut aikaiseksi lähteä ja toteuttaa sitä mitä olin tylsinä työpäivinä ja ruokakaupassa hyllyjen välissä miettinyt katsellessani tätä elämää. Missään ei näyttänyt olevan paljonkaan järkeä.
Tämä olo oli alkanut siitä kun äitini oli kuollut kolme vuotta sitten ja samalla meni yhteys isään. Nainen oli se joka meitä yhdisti ja nyt kuin sitä linkkiä ei enää ollut niin tapaamiset isän kanssa olivat jotenkin hiljaisia – vaihdoimme kuulumiset ja seuraava tunti olikin aina hiljaista. Kumpikin oli tajunnut ettei ole mitään yhteistä pojalla ja isällä. Siksipä noita tapaamisia olen harventanut ja nyt on kulunut vuosi siitä kuin viimeksi edes puhelimessa puhuimme. En anna sen painaa. Tiedän että minun pitäisi olla parempi poika mutta kuinka jaksaisin kuin oma elämä oli hajoamassa käsiin. Se oli jo säröillä ennestään ja toissapäivänä todellakin sen tuhosin – entisen elämäni rippeet.
Todellakin toissapäivänä..
Olin asettanut kellon soittamaan jo aamu kuudelta koska oli paljon tehtävää, olinhan rakentanut sellaisen mukavan pikkuelämän jonka pilaamiseen menisi ainakin yksi päivä – niin arvion. Keitin kahvin viimeisistä poroista ja luin oven takana olleesta paikallislehdestä että mitä hyödyttömän tarpeetonta siihen on nähty hyväksi painaa. Avasin sämpyläpussin vain huomatakseni että ne olivat homeessa. No jäin appeetta sinä aamuna. Eipä se paljon haitannut. Suunnittelin jo sen päivän ohjelmaa.
Heti kun kello tulisi yhdeksän niin soittaisin ja peruisin lehtitilaukseni, sovitut tapaamiset seuraavan kuukauden ajalta sekä eroisin työpaikastani. Kerroin pomolleni että en tarvitse heitä. Hän yritti kääntää päätäni turhaan. Vaikka jätin ne pulaa - olinhan iso osanen sitä tiimiämme - niin ei kaduttanut. Otin sitten yhteyden naisystävääni ja sanoin suhteen poikki - väitin että minulla olisi muka toinen nainen. Sen puhelinvastaaja ei väittänyt vastaan joten annoin kaiken tulla mikä hänessä olisi minua häirinnyt jos olisin tahtonut tosissani erota hänestä. Tein sen vaikka todellakin palvon tuota naista. mutta en tarpeeksi - kyllä se löytää minua paremman. Itkin ensimmäisen ja viimeisen kerran koko päivänä. Kyllä minä tiedän että oli tullut aika kuolla kesken kaiken. Kieriskelin itsesäälissä muutaman minuutin, en sen enempää tahtoisi rakkauden lakkautukseen käyttää. Kai minussa on jotain vialla. Sinne jäi orpo punainen valo vilkkumaan viestiä.
Seuraavaksi katsoin sähköpostistani oliko Riitalta tullut viestiä tapaamisesta. Siltä oli. Ehdotti levähdysaluetta maantien reunalla. Vastasin että se käy – nähdään siellä. Sen jälkeen sammutin tietokoneen ja irtisanoin puhelinliittymäni, asuntoni sekä tapoin hoidossani olleen koiran. Tuo villakoira oli rakastamani naisen ylpeys - oikein voittanut palkintojani. Kuin sain soitot valmiiksi ja koiran ruumiin tungetuksi pakastimeen sekä tuhottuani tietokoneeni kovalevyn niin kello näytti puoltapäivää. Onnittelin itseäni siitä että sain entisen elämäni lopetettua tuosta noin vain. Muutin muutaman tavaran tähän asuntoautooni – valokuvan äidistä. Käydessäni viimeisen kerran asunnossani jätin kirjeen jossa valtuutin sen löytäjän omimaan kaiken tästä kämpästä omaan käyttöönsä - saisi koko roskan ilmaiseksi. Jätin sen eteisen pöydälle ja kävelin ulos. Lukitsin oven, heitin avaimen sisään postiluukusta. Enää ei olisi tarvetta turvallisuuteen. Tulin ulos kerrostalosta ja lähdin ajamaan. Hyvä että vaihdoin tähän kulkupeliin rekisterikilvet niin tätä ei löydetä. Kuitenkin joku tekee katoamisilmoitukset. Tälläinen tavallinen auto joita maantiellä on satoja. Hyvä valinta. Internetissä tapaamani nainen piti ajatuksesta lähteä matkoihin matkailuajoneuvolla.
Ajoin siitä kaupan parkkiin ja ostin mitä tarvitsin että ei nälkä tulisi kuin tänään. Laitoin ostoskassin autoon ja kävelin pankkiautomaatin luo. Nostin kaikki eurot jotka vielä lepäsivät tilillä. Revin ja laitoin niistä satasen roskiin vain pieneksi vastalauseeksi yhteisvaluuttaa kohtaan. Ostin polttoainetta autooni - se olikin viimeinen ostos kotikaupungista. Ja nyt olen kaukana poissa. Mielessäni pyörii vain yksi ajatus ja se on uusi tuttavuuteni johon yli kuukausi sitten verkossa törmäsin hakiessani masentuneita ihmisiä. riitta.takamaa@hotmail.com vastasi ja nyt olen menossa häntä kyytiini ottamaan. Onnittelen itseäni vieläkin että satuin hänet netistä löytämään. Paikallistin uutisryhmistä.
Maileissamme olemme lyöneet lukkoon suunnitelman lähteä yhdessä. Hän on kertonut että kärsii samanlaisesta kuoleutuneesta olosta kuin minäkin. Missään ei tunnu olevan mieltä. Olen pian sovitussa paikassa. Laitan vilkun päälle - viimeinen suunnanmuutos ja siinä Riitta on. Kaunis nainen - jotain minun ikiäni eli 27 - 29 vuotta ja niin surullisen oloinen. Nousen autostani ja esittäydyn sähköpostiosoitteellani. Näytän samalla hänelle kädessäni olevaa @ -nappia jonka irrotin omasta koneestani. Nauramme tuota miten tapasimme. Hänellä on kukkamekko ja virttynyt verkatakki päällään, minulla siniset farkut ja asuun kuuluva musta farkkutakki ja alla valkoinen T-paita. Jalassa lenkkarit. Tämmöinen vaatetus on hyvä. Olemme niissä kaunis pari.
Tapaamispaikkana toimiin levähdysalue jonne ei tieltä näe lehtipuiden antaessa loistavan näköesteen – siksipä Riitta oli valinnut sen. Tulemme heti juttuun. Riitan kanssa on yhtä helppo puhua kasvotusten kuin netissä. Se on hyvä juttu se. Hänellä on kaunis tumma tukka ja hän on minua vähän lyhyempi. Avaan autoni oven ja kehotan astumaan sisään. Tulen perässä sillä alkaa satamaan. Se on tätä tämä kesäkuu 2002. Tuskimpa tänä kesänä enää hellettä tulee. Asuntoautoni sisustus miellyttää häntä. Pidämme pientä palaveria että minne ajetaan. Päätämme mennä ajaa tietä pohjoiseen. Ehkä mennä Norjaan asti koska siellä on vuoristoja ja rotkoja. Meitä kumpaakin on miellyttänyt ajatus lentämisestä ja komeasta lähdöstä. Monta sähköpostiviestiä käsittelimme sitä. Riittaa väsyttää ja hän menee ohjaushytin päällä olevaan makuusoppeen. Minä käynnistän auton ja niin me lähdemme. Tie on jo sateesta märkänä. Vastaantulevissa autoissa lapsiperheitä. Tämä auto on taatusti yksi piste takapenkkiläisten ajoneuvopelissä. Taatusti noissa autoissa on kova meteli kun lapset riitelevät. Pimahtaisipa niiden isi ja kaasuttaisi rekan alle. Tai sitten jotain sellaista. En tiedä miksi tahtoisin käyvän niin. Ehkä siksi kun ei ole tulevaisuutta itselläni ja jotenkin toivon että pian Nasa havaitsisi asteroidin joka törmäisi maahan. Turhaan sellaista toivon – ei sellaista kiveä ole kuitenkaan tulossa.
Matka sujuu niin mukavasti että melkein unohdan ettei tuota viereistä kaistaa enää tämä ajoneuvo kulje - milloinkaan. Jossain Kuusamon kohdalla Riitta herää ja tulee istumaan viereeni kysyen missä ollaan. Vastaus saa hänen hymyilemään sulosta hymyään. Huomaan kuinka hyvä on olla tuon naisen kanssa tien päällä vaikka perille saapuminen onkin mitä se on. Matka sujuu mukavia jutellen - aivan kuin tämä olisi menopaluu. Jotenkin tuntuu siltä että välillämme kipinöisi mukavasti.
Käymme tankkaamassa auton ja samalla juomme kahvit. Juodessamme hän kysyy ettei minulla olisi mitään sitä vastaan jos loppumatkasta olisimme rakastavaisia? Eihän minulla ole pientä ilottelu vastaan tällä viimeisellä matkalla. Taudeilla tai ehkäisyllä ei ole mitään väliä. Eihän mitään ehdi puhjeta tai syntyä. Keskustelemme tästä lisää matkalla enemmän pohjoiseen. Riitta paljastaa että hänellä on AIDS ja kysyy että haittaako se? Ei haittaa - vastaan - kuollaanhan tässä muutenkin. Hän hymyilee lisää ja tulee lähemmäksi.
Tulee ilta ja pysähdymme levähdyspaikalle tien viereen. Juttelemme elämästä tunnin ja sitten viettelemme toisemme ja rakastelemme. Teon jälkeen minulla on todella rankka olo. Puhumme siitä ja minä kerron Riitalle että kaikki on hyvin vaikka nyt ainakin kuolisin vaikka jättäisin itsemurhan tekemättä - sitä en jätä. Tautisi on minussa mutta ei se haittaa. Alan nauramaan - olihan tämä aika hyvä elämä. Mitä nyt vain särkyi käsiin. Riitta ymmärtää ja nukahtaa kesken toiston. Yöllä alkaa satamaan. Minä valvon yksin hiljaa kuunnellessani ropinaa ja Riitan hengitystä. Tulee mieleen pelle miljoonan kappale &rsquohyvää yötä maailma&rsquo kaikki on todellakin rauhallista. Ei edes ole paljoa liikennettä – ehkä vain yksi auto tunnissa.
Järjestelen ajatuksiani hiljalleen päässäni. Kyllä tämä on nyt aika hyvää asiaa mitä tässä ollaan tekemässä. Tartutin itseeni tappavan taudin tarkoituksella. Mietin entistä elämääni. En kadu mitään. Mutta olisi hauska nähdä ex-naiseni ilme kuin se löytää koiransa pakastimesta. Ne asiat jotka sinne jätin saavat olla. En ajattele isäänikään muuta kuin hetken. Käännyn katsomaan Riittaa ja suutelen häntä. Tulee mieleen Romeo ja Julia - tuomittu kuolemaan. Nukahdan viimein kun on niin rauhallinen olo.
Seuraavana aamuna heräämme aikaiseen että ehtisimme tänään.. Syömme jotain Kuusamosta ostettua aamupalaksi. Katsomme toisiamme ja minä lausun ne komealta kuulostavat sanat saaden ne kuulostamaan kysymykseltä: Tänään on sitten viimeinen päivä? Riitta nyökkää innoissaan. Hetki on mukava. ja sitten ohiajava auto saa sen päättymään. Käynnistän ajokin ja lähdemme jättäen roskakasan tuulen vietäväksi tuolle reunukselle. Emme jaksa olla nyt ympäristöihmisiä. Matka kohti rajaa taittuu kilometri kilometriltä. Välillä pidämme taukoja rakastellaksemme ja sitten taas jatkamme me kaksi kuolemaan tuomittua. Me pidämme tuskasta. Norjan puolella alamme puhumaan taudista. Se on nyt varma ennenaikainen meno meillä molemmilla. Se hymyilyttää meitä. Teemme verivaloja. Yhteistä matkaa on kulunut jo 400 kilometriä. Olemme rakastuneet vaikkemme sitä puhu ääneen. Vielä 20 km pudotukseen. Emme tunne Norjaa mutta satuimme löytämään tunnelmallisen paikan lopulliselle lennolle.
Viimein olemme perillä rotkon juurella. 50 metriä kiviin ja mereen. Katsomme toisiimme ja menemme autoon. Paikka viettää loivasti alas tyhjyyteen. Olemme vain käsijarrun varassa. Minulla on ote tuosta kahvasta. Katson Riittaa silmiin ja kysyn että joko painan alas? hän vastaa toimimalla. Tarttuu käteeni ja painaa kahvan alas jolloin auto nytkähtää vierimään. Emme näe rotkoa sillä olen ajanut auton peräpää kohti tulosuuntaa. Ties vaikka sitä sittenkin estäisi jos näkisi rotkon.. Pian vuorenseinämä muuttuu siniseksi. Kuulen sanat &rsquorakastan sinua - pysäytä&rsquo Putoamme jo. En pysty vaikka en tahtoisikaan toteuttamaan Riitan toivetta. On aika kuolla - 20:30. Juuri silloin kuin tuhannet televisiot sanovat uutistenlukijan äänellä: &rsquoHyvää iltaa.&rsquo
Tämä valkoinen objekti on kauniin näköinen kuin se häviää tyhjän päälle. Näemme miten irtonaiset esineen leijuvat ilmassa kuin olisimme avaruudessa. Avaruudessa hyvinkin. Tuulilasin toisella puolella on taivas. Se on kauniin näköinen. Sekunnin ikuisuus. Täydellinen murskaantuminen vie autostani voiton. Se halkeaa palasiksi. Suunnaton kipu valtaa minut. Auton romu pyörii alaspäin pysähtyäkseen ennen merta. Riitta on kuollut. Olen yksin eikä paluuta ole. Tiedän menettäneeni liikaa verta. Vaatteeni ovat punaiset. Hiv-verta kaikkialla entisen asuntoauton koppia. Siitähän saavat pelastajat mukavan lahjan jos tulevat. Tunnen savun ja polttoaineen tuoksua - Räjähdys. Tämä on loppuni. Tiedän sen liian myöhään että tahtoisinkin elää ja kuolen huutaen.