PAPERIMIES
Syyskuu..
Millään muulla, kuin eteenpäinpyrkimisellä ei enää pitänyt
olla mitään väliä. Kaiken piti olla kuin paremmin, kaikki oli
puhuttu läpi ja selviksi. Näin ei kuitenkaan ollut, kaikki
lupaukset paremmasta yhteiselosta olivatkin sittenkin valetta.
Anneli, avovaimo siis, oli luvannut siten - siitä syystä, ettei
erottaisi. Mutta nyt jälleen sama näytelmä oli toistunut.
Katkeransuloinen riita oli syntynyt jälleen työttömän arkeen.
Huusin, hän huusi. Riita käynnistyi olohuoneessa ja jatkui
pihalle saakka. Olin hyvin väsynyt tilanteeseen, mutta
sovintoehdotukseni eivät menneet läpi. Tilanne kärjistyi
siihen, kuin nainen pakeni ilmaan nostettua nyrkkiäni sisään.
Huusin perään hyvästit ja kerroin meneväni hirteen. Siihen käsitykseen
nainen jäi kun kerroin aikeistani karjumalla oven läpi.
Vastaukseksi sain kylmiä sanoja, joten minä lähdin vain kävelemään
kylän läpi, pitkin maantietä - en morjestanut vastaantulleita
tuttuja. Ehdin tätä vaellustani suorittaa pari kilometriä,
ennenkuin hyvän kaverini auto pysähtyi kohdalleni - Anneli oli
tuskissaan ja peloissaan soittanut apua. Kerroin vain, etten
oikeastaan ole menemässä tappamaan itseäni. Nyt oli vain hetki,
jolloin tahdon olla yksinäni, mutta soitellaan.
Ystäväni ymmärsi ja näytti minulle takavalojaan, jotka
katosivat tien pituuteen. Alkoi satamaan, tuli syyspimeän
kaatosade. Aloin juosta pois, sillä nyt oli se aika kun kaikki
oli liikaa. Riita jäi jälleen kesken, ainoat mitä siitä tällä
kertaa seurasi oli tuhottu televisio ja hajotettu ikkuna.
Kaikki paheni sen jälkeen kun paikkakunnan suurin työllistäjä
- paperitehdas lopetettiin. Kiristynyt taloustilanne on vahvempi
tunne kuin rakkaus. Autoakaan ei enää voi käyttää yhtä
paljon, kun ennen. Kun paperitehdas meni, niin sitten katosi
muutkin työmahdollisuudet, tukirahoilla tässä eletään.
Minua ei jaksa enää mikään kiinnostaa. Ei sovinto, ei
itsemurha, ei mikään. En edes tiedä minne jouduin vihapäissäni.
Mä vain kävelin monta kilometriä tuntemani seudun ohitse. Lisäksi
on pimeää, kylmää ja pelottavaa. En minä pimeää pelkää,
vaan itseäni. Ainoa ääni on kaatosateen kohina ympärilläni.
Kaikki voisi olla jo lopussa, mutten saa itsestäni kylliksi
motivaatiota hukuttaa itseäni, ojissa kyllä riittäisi vettä
ja tie ylittäisi kohta ison joen.
Olen ajatellut tilannetta. Avovaimoni kanssa meillä ei enää
ole mitään yhteistä, ei muuta kuin lainat, talo ja seksi.
Paneminen ei enää kiinnosta hänen kanssaan ja talo on kohta
pankin. Hän syytti minua taas tilanteesta, ikäänkuin minä
olisin lakkauttanut tehtaan ja tuhonnut elämämme. Tapasin tässä
naapurin nuoren rouvan tien varren postilaatikolla. Avovaimo näki
meidät ikkunasta, juoksi paikalle ja olisi tahtonut tappanut sen
naapurin, koska oli jutellut kanssani sen minuutin. Kyselin
tuolloin, että miten heillä menee. Sama tilanne päällä.
Mutta rakas avovaimoni ei sitä tajunnut, vaan mustasukkaisuuden
puuskassa olisi kyllä tappanut sen naapurimme - ellen olisi
tullut väliin. Naapuri pakeni huutaen, että heittää päällekarkaussyytteellä.
Tämä tapahtui viikko sitten ja syytehän siitä tuli. Käsittelypäivämäärä
ensi viikolla.
Jos tämä kaatosateessa seisominen vaikuttaa sairaalta ja säälittävältä
tuon ohiajaneen autoilijan mielestä, tämä kuitenkin edustaa
sitä tervejärkisintä askaretta tilanteessani. En välitä märistä
vaatteista, en välitä kylmyydetä. Sillä minä tiedän sen,
että jos palasisin takaisin, niin me sopisimme riitamme. Kaikki
olisi mukavaa, aina seuraavaan kertaan saakka - kunnes tulisi
tilanne vastaan, että olemme jossain ja hän huomaa että sinne
minne satunkin katsomaan, niin siellä onkin joku nainen. Se kun
voisi olla televison uutisankkuri, kuva lehdessä tai kaukana
tiellä ohikulkeva jalankulkija. Anneli ottaisi tuolloin puheeksi
sen naapurin rouvan, käynnistäisi toran siitä - että tuota
vissiin tahtoisisit panna kun naapurin akkaakin kuolaat! Ja jälleen
riitelisimme ja paikkoja hajoaisi. Ei kiitos, ei enää.
Kaikki voisi olla kuten lopussa nyt. En jaksa enää välittää
mistään muusta, kuin kyydin saamisesta täältä jonnekin kauas
pois missä voisi vain unohtaa. Eteeni tulee valtatien risteys,
hakeudun kulkemaan sitä pitkin yrittäen liftausta. Se on kylläkin
aika säälittävää tässä tilanteessa, sateinen yö ja likomärkä,
hullun tuntuinen mies. Ympärilläni on tämä julma maailma, sisälläni
lämmin veri. Elementit voisi jo yhdistää. Ei tätä millään
muulla saata puolustella, kuin sanomalla hyvästit?
(c) 2012 Simo Pahula
http://simopahula.fi