PAPERIMIES


Syyskuu..

Millään muulla, kuin eteenpäinpyrkimisellä ei enää pitänyt olla mitään väliä. Kaiken piti olla kuin paremmin, kaikki oli puhuttu läpi ja selviksi. Näin ei kuitenkaan ollut, kaikki lupaukset paremmasta yhteiselosta olivatkin sittenkin valetta. Anneli, avovaimo siis, oli luvannut siten - siitä syystä, ettei erottaisi. Mutta nyt jälleen sama näytelmä oli toistunut. Katkeransuloinen riita oli syntynyt jälleen työttömän arkeen.

Huusin, hän huusi. Riita käynnistyi olohuoneessa ja jatkui pihalle saakka. Olin hyvin väsynyt tilanteeseen, mutta sovintoehdotukseni eivät menneet läpi. Tilanne kärjistyi siihen, kuin nainen pakeni ilmaan nostettua nyrkkiäni sisään. Huusin perään hyvästit ja kerroin meneväni hirteen. Siihen käsitykseen nainen jäi kun kerroin aikeistani karjumalla oven läpi. Vastaukseksi sain kylmiä sanoja, joten minä lähdin vain kävelemään kylän läpi, pitkin maantietä - en morjestanut vastaantulleita tuttuja. Ehdin tätä vaellustani suorittaa pari kilometriä, ennenkuin hyvän kaverini auto pysähtyi kohdalleni - Anneli oli tuskissaan ja peloissaan soittanut apua. Kerroin vain, etten oikeastaan ole menemässä tappamaan itseäni. Nyt oli vain hetki, jolloin tahdon olla yksinäni, mutta soitellaan.

Ystäväni ymmärsi ja näytti minulle takavalojaan, jotka katosivat tien pituuteen. Alkoi satamaan, tuli syyspimeän kaatosade. Aloin juosta pois, sillä nyt oli se aika kun kaikki oli liikaa. Riita jäi jälleen kesken, ainoat mitä siitä tällä kertaa seurasi oli tuhottu televisio ja hajotettu ikkuna.

Kaikki paheni sen jälkeen kun paikkakunnan suurin työllistäjä - paperitehdas lopetettiin. Kiristynyt taloustilanne on vahvempi tunne kuin rakkaus. Autoakaan ei enää voi käyttää yhtä paljon, kun ennen. Kun paperitehdas meni, niin sitten katosi muutkin työmahdollisuudet, tukirahoilla tässä eletään.

Minua ei jaksa enää mikään kiinnostaa. Ei sovinto, ei itsemurha, ei mikään. En edes tiedä minne jouduin vihapäissäni. Mä vain kävelin monta kilometriä tuntemani seudun ohitse. Lisäksi on pimeää, kylmää ja pelottavaa. En minä pimeää pelkää, vaan itseäni. Ainoa ääni on kaatosateen kohina ympärilläni. Kaikki voisi olla jo lopussa, mutten saa itsestäni kylliksi motivaatiota hukuttaa itseäni, ojissa kyllä riittäisi vettä ja tie ylittäisi kohta ison joen.

Olen ajatellut tilannetta. Avovaimoni kanssa meillä ei enää ole mitään yhteistä, ei muuta kuin lainat, talo ja seksi. Paneminen ei enää kiinnosta hänen kanssaan ja talo on kohta pankin. Hän syytti minua taas tilanteesta, ikäänkuin minä olisin lakkauttanut tehtaan ja tuhonnut elämämme. Tapasin tässä naapurin nuoren rouvan tien varren postilaatikolla. Avovaimo näki meidät ikkunasta, juoksi paikalle ja olisi tahtonut tappanut sen naapurin, koska oli jutellut kanssani sen minuutin. Kyselin tuolloin, että miten heillä menee. Sama tilanne päällä. Mutta rakas avovaimoni ei sitä tajunnut, vaan mustasukkaisuuden puuskassa olisi kyllä tappanut sen naapurimme - ellen olisi tullut väliin. Naapuri pakeni huutaen, että heittää päällekarkaussyytteellä.

Tämä tapahtui viikko sitten ja syytehän siitä tuli. Käsittelypäivämäärä ensi viikolla.

Jos tämä kaatosateessa seisominen vaikuttaa sairaalta ja säälittävältä tuon ohiajaneen autoilijan mielestä, tämä kuitenkin edustaa sitä tervejärkisintä askaretta tilanteessani. En välitä märistä vaatteista, en välitä kylmyydetä. Sillä minä tiedän sen, että jos palasisin takaisin, niin me sopisimme riitamme. Kaikki olisi mukavaa, aina seuraavaan kertaan saakka - kunnes tulisi tilanne vastaan, että olemme jossain ja hän huomaa että sinne minne satunkin katsomaan, niin siellä onkin joku nainen. Se kun voisi olla televison uutisankkuri, kuva lehdessä tai kaukana tiellä ohikulkeva jalankulkija. Anneli ottaisi tuolloin puheeksi sen naapurin rouvan, käynnistäisi toran siitä - että tuota vissiin tahtoisisit panna kun naapurin akkaakin kuolaat! Ja jälleen riitelisimme ja paikkoja hajoaisi. Ei kiitos, ei enää.

Kaikki voisi olla kuten lopussa nyt. En jaksa enää välittää mistään muusta, kuin kyydin saamisesta täältä jonnekin kauas pois missä voisi vain unohtaa. Eteeni tulee valtatien risteys, hakeudun kulkemaan sitä pitkin yrittäen liftausta. Se on kylläkin aika säälittävää tässä tilanteessa, sateinen yö ja likomärkä, hullun tuntuinen mies. Ympärilläni on tämä julma maailma, sisälläni lämmin veri. Elementit voisi jo yhdistää. Ei tätä millään muulla saata puolustella, kuin sanomalla hyvästit?

(c) 2012 Simo Pahula
http://simopahula.fi