PIMEÄ MAANANTAI Syksy vuonna 2003. Sitä aina uskoi että tämä vuosituhat olisi niin ihmeellinen. No onhan multimediakännykät ja internet joka paikassa sekä tuhansia tv-kanavia. Mutta ne ei tee onnelliseksi. Kun ympärillään näkee pelkkiä menestystarinoita ja itse on luuseri, häviäjä ei elämä ole helppoa. No onhan tällä kylällä muitakin samanlaisia luusereita, hyviä kavereita. Ilman niitä Reima enää jaksa kauaa olla elossa. Miksi olisikaan koska ei usko itseensä ja itsetunto nollassa. Suihkussakin pitää verkkarit jalassa käydä kuin on alkanut tuntemaan häpeää. Tätä työttömyyttä on kestänyt jo puoli vuotta eikä loppua näy. No ei tietenkään kun maalle on syntynyt. Ja tämä pikkukaupunki masentaa. Jokainen euro jonka tukea saa pitää laskea sentilleen että ne varmasti riittäisivät. Ei elo sinkkuna ole herkkua. Tietenkin Reimakin haluaisi rakastavan naisen vierelleen mutta se taitaa olla vain haavekuvaa. Ei tällä kropalla sellaisia kauniita tapaa. Ei niitä näillä kylillä tapaa. Näkee vain vanhojapiikoja ja muita luusereita. Ne luuserit on kavereita ja hyvä niin sillä ne ymmärtävät. Ne tietävät sen itse että miltä tuntuu olla täysin hyödytön. Ei sitä ääneen ole sanottu mutta ne tapaamiset estävät lisää itsemurhia. Useasti on Reimakin ajatellut että jos kerta ei tällä kunnalla/maalla ole mitään käyttöä hänelle ja miehen elättäminen maksaa yhteiskunnalle, niin miksei sitä vain voisi luovuttaa kun ei tästä tunnu tulevan ei sitten yhtään mitään. Tekisi omalta osaltaan pitemmän päälle Kelan budjettiin kevennystä. Ei tartte sitten enää maksaa kun asiakas olisi täysin kuolleena ruumisarkussa. Tätä asiaa Reima on pohtinut pitkään. Niin kavereiden seurassa kuin yksinkin. Iso säästö kunnalle – rahareikä kuoli pois. Tietty hautajaiset maksaisivat ehkä 500 euroa. Jos niihin satsattaisiin. Ei Reimalla perhettä ollut. Ainoa lapsi ja vanhemmat jo pois kuolleet. Oli se hirvikolari ollut kiva 20voutislahja pojalle. Molemmat kuolivat. Vastaantullut rekka hoiteli loput. Ja muita sukulaisia ei sitten ollutkaan. Tänään on maanantai. Juuri se paha päivä kun ei ole työtä minne mennä. Sopiva päivä siis kieriskellä itsesäälissä. Mennä ulos ja polttaa tupakka. Sama se vaikka siitä sen syövän saisi. Olisi ainakin todellinen syy tappaa itsensä. Niin Reima ajatteli. Pelästyi päähän tullutta ajatusta mutta hyväksyi sen: En taida nähdä huomista. Mies värisi vaikka ei ulkona ollut kylmä. Kun Reima oli saanut tupakin loppuun hän sanoi ääneen ”nyt” tarkoittaen lopullista päätöstä. Hän meni sisään, istui keittiön pöydän ääreen ja kirjoitti lipastosta hakemalleen paperille viestin joka sitten löydettäisiin. ”Tämä olisi sitten nyt menoa, tätä ei voi enää perua. Mä tapan itteni koska se taitaa olla kaikkein parasta. Mä en jaksa enää, koettakaa ymmärtää tämä suuri tuska joka estää minua elämästä. Minä menen viimeiselle matkalleni enkä koskaan elävänä palaa. Minua ei kaipaa kukaan koska kukaan ei tarvitse. hyvästi.” Päässä humisi kun Reima tajusi että tämä olisi nyt sitten tosiaankin totta. Hän tappaisi itsensä tänään, vaikkei sitä tosissaan ollut koskaan ajatellutkaan. Tiesi jo senkin että miten sen tekisi. Äkkikuolema olisi hyvä. Rautatie kilometrin päässä sopisi hyvin. Siinä menee junia niin nopeasti. Niin nopeasti pääsisi pois. Ja se olisi hyvä. Äijä lähti ovesta ja pani oven kiinni. Avaimen tiputti postiluukusta lattialle ja lähti kävelemään. Oikotietä metsän läpi ettei kukaan tuttu tulisi vastaan ja näkisi että nyt olisi tosi kyseessä. Reima ei tahtonut kenenkään tulevan ja auttavan. Nyt hän oli saanut kaikesta tarpeekseen. Metsä oli märkä äskeisen sateen jälkeen. Mies ei mennyt valmista polkua pitkin. Sillä olisi voinut tulla joku tuttu vastaan. Niitä piti välttää koska niitä ei nyt jaksaisi. Reima teki omat polkunsa itkien. Vaikka oli päättänyt olla poraamatta, niin kuitenkin itku tuli silmään, tuntui pahalta. Vain tieto siitä että pääsisi pois oli hyvä. Utuinen ilma ja syyskuinen tihkusade sopivat hyvin taustaksi kun mies viimein tuli likaisena radalle. Nyt pitäisi vain odottaa. Reima istui maahan selkä vasten puuta. Kurkussa oli pala jota ei voinut niellä. Tuntui niin pahalta lopettaa elämä näin. Tuossa se sitten olisi se rata. Pian sitä pitkin tulisi pikajuna ja sitten.. Miehestä tuntui täysin epäonnistuneelta. Aivan kaikki oli tänään kaatunut viimein päälle, eikä toivoa pystynyt näkemään. Reima odotti ja odotti että saisi lopettaa kaiken tällä tavalla. Viimein raiteet alkoivat enteillä tulevan pikajunan tuloa. Reima nousi ylös märästä maasta ja lähti kipuamaan pengertä ylös. Kaikki vaikutti niin epätodelliselta ja painajaismaiselta. Ei kiihtymykseltään nähnyt selvästi Otti viimeiset savut sytyttämästään tupakasta ja meni seisomaan keskelle raiteita. Selkä junan tulosuuntaan päin ja silmät kiinni. Tämä olisi sitten tässä. Hyvästi julma maailma. Juna tuli pilli huutaen – Reima pyysi mielessään taivaan isältä anteeksi, että pääsisi taivaaseen kun juna kuulosti olevan sekunnin päästä tässä. Kolina ei osunut. Reima aukaisi silmänsä ja näki junan kun se viiletti toisia raiteita pitkin. Tässä tosiaan meni kahdet raiteet. Sitä ei ollut muistanut surussansa. Reiman kurkusta hävisi pala koneen vyöryessä ohi. Olisiko tämä ollut merkki siitä ettei sitä kannattaisikaan luovuttaa? Reima poistui raiteilta ja meni istumaan sen saman puun alle. itki siinä katkerasti onnesta ja surusta. hän oli pelastunut. Tästä lähtien elämä jatkuisi kai samana, muttei hän ainakaan olisi ruumisarkussa kirkkomaassa. Kai tästä vielä ponnistaisi ylös. Kaikki tuntui mahdolliselta. Reima nousi taas maasta ja käveli radan viertä pitkin tielle ja sitä pitkin kotiin. Seikka että avaimet olivat eteisen lattialla ei iloa näivettänyt. Reima oli saanut toisen mahdollisuuden tänä pimeänä maanantaina.