(c) Simo Pahula 2012
----------------------------------------------------------------------------------
1.0 ELÄMÄ
"Minun nimeni on Santeri Kivinen."
Toisinaan on hyvä esitellä itsensä tyhjyydelle, jotta tuntuisi oikeasti siltä että on olemassa. Elämäni tarina.. Kertojana olen minä itse itselleni. Olen yksin tällä kevyenliikenteenväylällä kävelemässä töistä kotiin. Ilmassa on kaikenlaista, enkä puhu nyt säästä.
Päättynyt työpäivä oli taas rankka ja väsyttävä. Viikosta toiseen samaa, välillä sentään on vapaita tai kassavuoroja. Seisomatyö rasittaa jalkoja ja toisinaan tuntuu siltä, etten jaksaisi ottaa enää yhtään askeltakaan. Töissä onneksi on rauhassa omilta ajatuksiltaan, koska se on aktiivista asiakaspalvelua. Tänään on torstai, huomenna iltavuoro ja sitten vapaapäivä.
Toisinaan sitä tahtoisi pysähtyä ja haihtua pois.
Tänään ei ole niin, koska tämä ilma auttaa - sumuista tihkusadetta. Se on sopiva fiiliksiini. Alakuloa on ollut jo jonkin aikaa. Sen jotenkin aistii tästä koko kaupungista, aivan kun kaikki vastaantulijat olisivat masentuneita.
Havahdun ajatuksistani saapuvaan puheluun. Olli soittaa, ystävä siis.
"Santtu"
"Moi, mä tääl. aattelin soitella ja kysyä kuulumisia. Et mitenkäs menee? Olisko tarvetta kaverille?"
"Joo, kiitos soitosta. Kyllähän täs aina nyt höpinäseuraa kaipaa, ei meillä Millan kanssa niin hyvin mene. Päivä oli ihan jees, ei kai mitään valittamista.. Tässä kävelen kotiinpäin."
"Jep. Katotaanko joku ilta jos nähtäis?"
"Kyllä vois. Joo.. palataan, oon kohta kotonani. kiitos vielä soitosta!"
"Eipä mitiä.. mut joo - palataan asiaan. jatkoja!"
Puhelun päätyttyä muistan taas kiittää onneani, että olen löytänyt ystäviä elämääni. Ei tämä niin hohdokasta ole, mitä joskus näyttelen muille. Tuntuu kuin olisin kuopassa, josta en pääse pois. Asiani ovat hyvin, mutta silti minusta tuntuu tyhjältä. Huomaan toistuvasti miettiväni sitä, kun ihminen vain päättää kadota. Sanomatta yhtään mitään sekä syitä mitkä saavat tekemään niin.
Joskus ajattelen päiviä, jolloin joutuu tekemään suuria päätöksiä liukuhihnalta. Harvinaisen rankat hetket seuraavat toisiaan kyllin nopeasti, ettei ole aikaa inhimillisiin tunteisiin. Ne jätetään patoutumaan - kuten odottamaan seuraavaa räjähdystä. Itse olen tehnyt niin jo monta kuukautta, autan muita mutta jotkut heistä eivät tunnu oikeasti auttavan minua. Ehkä ajattelen liikaa, kenties olen auttaessani muita ihmisiä tyhjentänyt itsestäni elämänvoimaa. Tahtoisin tehdä elämässäni enemmän, mitä teen.
1.1 KOTI
Asun naisen, Millan, kanssa yhdessä, mutten tiedä enää kuinka kauan se järjestely toimii. Tuntuu ettei meillä ole mitään sanottavaa toisillemme, viimeisestä kerrasta kun puhuimme oikeasti - Siitä on puoli vuotta. Haikeudella muistelen niitä aikoja, jolloin olimme oikeasti rakastuneet toisiimme.
Saavun kotipihaani. Kerrostalo, jossa asun, on melko tavallisen näköinen kuusikerroksinen neliö. Avaan rappukäytävän oven ja suunnistan - kuten aina - kolmannen kerroksen lukaaliini. Saavun tyhjään asuntoon jossa odottavat hattuhyllylle nostetut postit, suurin osa mainoksia. Milla on jo ehtinyt lähteä töihinsä Citymarketin iltakassaksi. Oloni helpottuu hivenen, sillä jotenkin tuntuu että juuri tällaiset viikot on helpompia kestää, kun itselläni on aamuvuoro ja Millalla ilta. Siis siinä ei paljon ehti nähdä, kumpikin saa omaa aikaa. Tuon vuoksi tulen toisinaan pidempää reittiä töistä kotiin, ettei nähtäisi jos tiedän Millan olevan lähdössä töihinsä tai sitten muuten vaan tahdon olla yksinäni edes vähän pitempään.
Tänään ei ole tietoa, että palaako Milla luokseni - vai viettääkö yönsä kaverinsa luona. Meillä oli taas eilen illalla riitaa. Välillä tuntuu, ettemme me enää muuta osata tehdä yhdessä kun riidellä. Katsastan keittiön pöydän - ei viestilappuja. Milla kai soittaa sitten illemmalla päästyään töistä - että mitä mieltä on meistä, sopii taas itkupuhelulla riidan. Hän tietää, etten minä voi sanoa pahasti jos hän itkee.
En jaksa nyt miettiä asiaa - vaihdan verkkareihin, avaan television ja katson digiboksista tallennettua sitcomia. Niin mä aina töiden jälkeen teen. Samalla tyhjennän hiljalleen pullo-olutta. Tää on mun aikaa - aivotonta digiviihdettä ajamaan ajatukset hetkeksi pois. Kun minulla on sitä taipumusta kelata liikaa asioita. Ehkä liikaa, mutta tällainen minä olen aina ollut - otan huolehtiakseni myös muiden asiat. Elän siis muidenkin elämää enkä ole milloinkaan sanonut, että se olisi helppoa.
Tunnin jälkeen oloni on jo vähän levänneempi, jaksan lähteä lenkille - metsään kävelemään. Jätän kännykkäni keittiön pöydälle, sillä nyt tahdon ihan omaa aikaa itselleni. Ei Milla kuitenkaan tule soittamaan, korkeintaan hän taas laittaa viestiä että jää kavereilleen. Minun on pakko toisinaan lähdettävä metsään kävelemään, muuten en kai jaksaisi olla se hyvä kaveri, joka auttaa niitä joilla menee vähän heikommin. Toisinaan tunnen eläväni kaksoiselämää. Toisille se vahva Santeri, joka ei itke - mutta itselleni se Santeri - kohta hajonnut mies. Kilometrin matka asunnolta metsään on pian kuljettu näissä ajatuksissa.
1.2 SANTERI?
Sää on mieleeni: pientä tihkusadetta edelleen, maa on märkänä ja toisinaan keltaisenaan puiden lehdistä. On syksy, kävelen metsäpolkua myöten välittämättä siitä, että lenkkarini kastui vesilätäkössä jota en huomannut. Minulla on asioita mielessäni ja tämä on minun paikkani saada ajatukset selkeiksi - jotta voisin tarvittaessa auttaa muita.
Tuntuu kuten olisin pullonkaulassa. On paljon asioita, joista en voi puhua kenellekään - ja toisaalta on paljon asioita joita tahtoisi sanoa, muttei viitsi tai uskalla. Ja vielä on asioita jotka pitäisi päästää ulos, mutta ne eivät vain mahdu tulemaan koska pullonkaulasta ei mahdu koko pullon sisältö heti ulos. Paine vaan kasvaa ja toisinaan seurakseni saan vain itsetuhoiset ajatukseni.
Millakin on jotenkin muuttunut, ei aina tule suoraan töistä kotiin - välillä soittaa että lähtee työkavereiden kanssa muutamalle ja jää sille tielle yöksi. Kyllä kai minä sen tiedän jo, että hän kenties jo katselee muita - mutten uskalla kysyä suoraan.
Syksyinen metsä tuoksuu epämieluisan raikkaalta. Keltaiset lehdet muistuttavat pian alkavasta talvesta. Sääennusteissa jo on lupailtu lumisateita. Melkein aina kun kävelen täällä näissä mietteissä, en oikeastaan jaksa edes väistää pieniä vesilätäköitä. Pidän näistä lenkeistä täällä Kaivuorella. Täältä näkee koko keskustan niin tahtoessaan, myös työpaikkani. Asiakkaille pitää näyttää että siellä on hyvä tiimi. Onhan siellä osittain niin, no ainakin päällepäin se näyttää siltä. Suuntaan valaistulle pururadalle, koska alkaa olla jo pimeää. Sinne päästyäni, vastaan kävelee joku, tarkennan katseeni ja tunnistan tulijan.
1.3 PEKKO
"No, hei Santtu! Kiva nähä sut täällä."
"Moi Pekko. Pienellä lenkillä, vai?"
"Joo.. Sitä joskus täytyy vaan päästä liikkeelle. Kiva ilma tänään."
Tuosta minä Pekossa pidän, siis jotenkin minusta tuntuu että olemme hänen kanssaan aika samanhenkisiä. Minäkin pidän näistä tihkusateisista sumupäivistä.
"Nii.. Olikos sulla Santtu mitään suunnitelmia ens lauantais?"
"Ei mitään tällä hetkellä."
"Jos mentäis parille kaljalle? Tai jos kävisi ihan tänään. katos mulla olis kaverille tarvetta.."
"Elli taas jotain..?"
"Joo."
"No, kyl mulla ja Millalla menee nyt niin vitun hienosti - että pari olutta kyllä nyt maistuis!"
Lähdemme kävelemään alas näköalapaikalta jutellen kaikkea aiheeseen liittyvää. Pekko on sen oloinen, että jälleen olisivat asiat painamassa liikaa. Hän kertoo tahtovansa tosiaan joskus kaljoitella kanssani, vaikka hänellä on alkoholiongelma. Ei se miestä pahenna, itsekin olen röökilakossa vaikka kuitenkin poltan ja itsellänikin saattaa olla pieni riippuvuus alkoholiin. Eikä se olut ole noissa illanvietoissa se tärkein elementti - se on juttelu.
Päästyämme metsästä pois, hakeudumme lähimpään auki olevaan juottolaan ottamaan yhdet. Pekko kertoo ettei tiedä kauanko Elliä sietäis, mutta kääntää puheenaiheen tulevaan viikonloppuun. Silloin vois höpistä enemmän ja pitää hauskaa. Olen samaa mieltä. Helpottavat tuopit tyhjenevät ja itsellenikin on tullut parempi olo.
Lähdemme pois, eri suuntiin. Mä näin ihan selvästi, että Pekolla oli enemmän asiaa minulle - muttei saanut sitä sanottua. Olemme kaverit, olemme kertoneet toisillemme melkein kaiken kaikesta. Minua olisi kiinnostanut tietää, mitä uutta oli tapahtunut Ellin suhteen, mutten kysynyt. Me puhuttiin naisista tullessamme alas, sellaista kevyttä läppää. Jotenkin vain tuntui, ettei nyt ollut sen syvällisemmän keskustelun aika. Olisi ollut varmaan paikallaan kysyä Pekolta, että onko rajat pitänyt? Sillä kun on se alkoholiongelma.
1.4 YSTÄVYYS
Olimme Pekon kanssa työkavereita ja sitä kautta tulimme tutuiksi. Puolen vuoden jälkeen Pekon sopimus irtisanottiin juuri liiallisen alkoholinkäytön takia ja hänet ohjattiin vieroitushoitoon. Siinä samalla katkesi suhde Ellin kanssa. Niinhän se silloin meni, mutta mitä tässä olen kuullut - niin se Elli on alkanut vainoamaan Pekkoa siinä määrin että miehen oma mielenterveys alkaa olla heikoilla. Ikään kuin Pekolla ei olisi muutenkin vaikeaa kestää elämää. Turha stressi pois, niin olisi helpompi pysytellä raittiina ja rakentaa elämäänsä uudelleen.
Toisinaan tuntuu, että Pekko on jollain tasolla parempi ihminen mitä itse olen. Hän nimittäin tulee lasten kanssa loistavasti toimeen ja tahtoisi itsekin lapsia. Elli ei niitä voinut antaa sairautensa vuoksi - ja pimitti Pekolta sitä asiaa kaksi vuotta. Kun mies sai siitä tietää - niin heille tuli välittömästi ero ja oikeastaan Pekon kertoman mukaan helvetti alkoi siitä. Elli ei hyväksynyt eroa, vaan alkoi piinauksen.
Toisinaan sitä tulee vastaan hetkiä, jolloin puheenaiheet käsittelevät elämää ja kuolemaa. Kostean illan kuluessa Pekko joskus alkaa jätellä hyvästejä. Siinä yleensä käy siten, että puhun hänet jatkamaan vielä.
"Kaikki, kuule - muuttuu vielä paremmaksi. Odotas, niin näet."
Sanon siten uskomatta siihen itsekään. Aika ajoin minä mietin kaikkea sitä, mitä hän on kertonut minulle luottamuksella. Ne asiat ovat mielestäni liian julmia pitää salaisuutena. Sitä vain pitää karistaa se tunne, että olisi liikaa huolissaan hänestä. tiedän minä että se on hyvä tyyppi - ei se tee mitään pahaa itselleen taikka sitten toisille.
Tietenkään ei, mutta itseänikin pidän kunnon kaverina ja tiedän mitä me kunnon kaverit ajatellaan tosi tiukan ja vituttavan paikan edessä. Varsinkin kun on tullut otettua muutama - tapahtuu asioita joita sitten seuraavana päivänä pyydetään kauniisti anteeksi. Tiedän, että Milla rakastaa minua. Hän on minulle se kaikki kaikessa. Kaiken tapahtuneen jälkeen sitä tarvitsen, rauhallista ja rennohkoa elämää. Täytyy nauttia nyt kun vielä asiat ovat hiljakseen.
Saavun kotiini, tyhjään asuntoon. Kännykässä yksi uusi viesti. Näppäinlukkoa avatessani arvaan viestin sisällön. Milla siinä kertoo että jää kaverilleen yöksi jonkun syyn varjolla. Arvaan oikein. Istuu muka Hannelen kanssa iltaa, vaikka päivällä näin Hannelen kaupalla miehensä Tomin kanssa. He olivat tänään lähdössä Tampereelle katsomaan Hannelen vanhempia - ja kertoivat viipyvänsä pari päivää. Avaan kaljan, koska vain tuntuu siltä. Naiseni taitaa pettää.
2.0 PERJANTAI
Oli iltavuoro, vapaa viikonloppu odotti ja odotin sitä sekavin tuntein. Töistä pääsin vartin yli yhdeksän. Sää oli sumuinen, katulamput antoivat tilanteelle oman leimansa. Citymarketin edessä tapasin Ollin, jonka kanssa vaihdoin muutaman sanan samalla polttaen yhdet tupakat. Hän kertoi tavanneensa Pekon, se oli ollut sekavan oloinen. Valittanut sitä kuinka paskaa elämä on ja kysellyt Ollilta tietääkö onko missään bileitä viikonloppuna?
"Jos se ottaa yhteyttä suhun, nii kerro et mulla saattaisi olla aihetta ryypätä. Olli, musta vähän tuntuu että Milla on jättämässä mua."
"Älä hitossa! Nytkö se sitten kolahtaa?"
"Kyllä. Että mitenkäs sun viikonloppu?"
"Vapaata. Kävis kyllä mullekin."
"Hyvä. Täytyy tästä varmaankin lähtee kotiin, mua taidetaan odottaa. Mut Palataan"
"palataan"
2.1 DRAAMA?
Laahustin ylös mäelle tuntien palan rinnassani. Jotenkin aavistin mitä kotona olisi odottamassa. Mieli teki mennä jälleen pidempää reittiä - mutta tällä kertaa pakotin itseni kulkemaan suoraan kotitalon luokse. Poltin siinä vielä uuden tupakan rohkaisuksesi.
Pian olinkin avaamassa oveani. Asunto ei tuolloin tuntunut lainkaan kodilta.
Milla oli odottamassa minua kuten aina ennenkin. Mutta tällä kertaa hän oli jotenkin hiljainen. Kysyin syytä ja samalla huomasin pakatun matkalaukun makuuhuoneessamme. Kysyin Millalta, että minne hän oli matkalla - kun mä en muka olisi aavistanut mitään. Hän katsoi minua silmiin ja sanoi:
"Anteeksi Santeri, mutta mä jätän sinut nyt. Ja kyllä - minulla on toinen."
Siitä tuli iso riita Millan kanssa. Tuli sanottua asioita joita ei tarkoittanut, heitin naisen laukkuineen ulos ja otin muutaman kaljan sekä avasin viinakaapistani kossupullon ja vetäsin siitä siivun. Tuon jälkeen lähdin itse ulos. Soitin kavereille ja nähtiin ravintolan edessä. Baari-illan jälkeen - siinä yhden maissa - hoipertellessani katuja pitkin sain tekstiviestin Pekolta: Jos haluut nähä mut vielä elos, niin tule varastotielle.
Olin noin kilometrin päässä kyseisestä väylästä ja laitoin viestin: Mä oon tulos - älä tee vielä mitään. Sitten lähdin niin nopeasti kun vain pääsin sinne siinä kunnossa. Oikaisin rautatieaseman kautta, ratapihan yli. Kiinnitin huomioni jotenkin siihen, että lähipuissa harakka lauloi keveästi - kuten laimentaen tunnelmaa.
Oli sumuinen yö. Varastotien valkoisten katulamppujen valossa näin hahmon jonka tunnistin Pekoksi. Menin lähemmäksi häntä, pääsin noin kolmen metrin päähän.
"ÄLÄ TUU LÄHEMMÄKS! MULLA ON PUUKKO."
"Pekko! MÄ TÄÄLLÄ, SANTERI! Mitä sä täällä..?"
"Ai kiva. hyvä kun tulit.."
"No sano nyt mikä sul on?"
"Kuule. Sä olit hyvä kaveri - muttet sä pystyny mua auttaan. Mä kuolen nyt. Ellikin tahtoo sitä."
"mut mä haluun pelastaa sut. Mä iha oikeesti välitän sinusta Pekko."
"Siitäkin huolimatta.."
Pekko lopetti lauseensa jäätävään taukoon, kohotti puukkonsa vasemman ranteensa ylle. Tuon jälkeen hän tiputti sen maahan ja lyhistyi tielle itkemään. Siirryin varovaisesti lähemmäksi katsomaan, että tuliko mies järkiinsä. Kyllähän oli tullut, taputtelin olkapäälle lohduttavasti. Istuin sitten itsekin sille tielle ja potkaisin puukon kauemmaksi. Juteltiin Pekon kanssa siinä sitten vähän aikaa. Oli asioita. Päätettiin, että jos täältä joskus lähdetään - niin tekisimme sen yhdessä. Tai jotain muuta sekavaa, mitä taisin siinä mielentilassa laukoa helpottamaan oloani. Pekko vaan taisi tarkoittaa sitä. Tuon jälkeen me lähdettiin valumaan siitä sitten kotejamme kohti.
Pääsyäni kotitaloni luo, Milla odotti pihassa. Hän tahtoi vain sopia. Oli itkenyt koko yön, enkä minä osannut olla enää vihainen. Menimme ylös ja siellä emme jutelleet mitään - Milla tahtoi minut sisäänsä ja saikin. Onnelliset hetket minulla ovat niin harvassa, että kun sellainen kohdalle sattuu - niin otan sen vastaan. Aktien jälkeen kuitenkin meille tulee paha riita, joka päättyy siten että Milla lähtee ovet paukkuen. Vartin kuluttua tulee viesti: "mä soittelen mun lopuista tavaroista sit huomenna." Vastaan viestiin myöntävästi ja menen nukkumaan.
3.0 VIIKONLOPPU
Herään, kello on puoli neljä iltapäivällä. Millalta on tullut kaksi puhelua. Soitan takaisin ja sovimme että hän hakee tavaransa huomenna kun itse olen töissä. Jättää sitten avaimensa keittiön pöydälle. Puhelun päätyttyä on hetken hiljaisuus ja sen jälkeen alan soittelemaan porukkaa kokoon - tänä iltana sitä kuten tuntuisi, että tahtoisi nostaa kuppia. Baariin ja jatkot meillä. Soittaessani Pekolle, hän on vähän vastahakoinen ja arvaan että syy on Ellissä - hän ei tahtoisi päästää Pekkoa minnekään. Ei edes, vaikka paras ystävä tarttisi seuraa. Suostuttelen Pekon tulemaan, Ellille se vain nyt saa käydä.
"Kuule, Pekko. Mä tosissani haluan et sä pääset tulemaan. Millalle ja mulle tuli ero!"
"Älä hitossa.. Hei, kyllä mä sitten tuun. Nähäänkö sulla vai missä ja koska?"
Tuossa välissä linjalta alkaa kuulua Ellin huutoa ja jotain menee hajalle. Pekko lopettaa puhelun sanomalla, että soittaa kohta takaisin. Kuluu muutama minuutti ja puhelin soi uudelleen.
"Santeri"
"Moi, mä täällä. Joo kyllä mä pääsin sittenkin tuleen sulle."
"Ottiko Elli yhteen?"
"No kyllähän se aina vähän kitisee - mutta kyl se siitä. Jäi tonne siivoomaan. Mut nähdään me kohta."
"ok. moi."
Puhelun taustaäänestä, porraskäytävän aiheuttamasta kaiusta päättelen, että joko Pekko ryntäsi suuttuneena asunnosta ulos tai sitten Elli heitti hänet ulos. Muutaman hetken kuluttua ovikello soi. Pekko, Olli ja Mika tulevat kaljasalkkujen kanssa sisään.
"Aateltiin tarjota Santerille - kun tänään voisi varmaan olla tarpeen."
"Joo, kiitos kundit! Peremmälle."
Siirrymme olohuoneeseen, laitan musaa soimaan ja olutsalkut avataan. Kallistamme ensimmäisen illalle. Olo tahtoisi juhlimaan kevyesti. Mutta asioita on, kaikki me tiedämme että tänään puhutaan rankoistakin asioista. Mutta joskus on hyvä tehdä niin. Me yleensä illanvietoissa pelataan jotain peliä sisällä, ja tupakalla ollessamme juttelemme toisinaan rankoista asioista - joiden kertaaminen on vain hyvä asia. Kuten me kaikki olemme sanattomasti sopineet.
Ilta sujui noissa merkeissä, kunnes oluet olivat melko lopussa. Päätimme lähteä baariin, ottamaan se pieni ilo elämästä mitä vielä oli jäljellä. Otamme loput kaljat matkaeväiksi, asunnoltani keskustaan kun on se kilometri. Asiat alkavat sumentua.
3.1 HYVÄÄ ILLANJATKOA
Elli lähettelee viestejä koko illan ajan Pekolle sekä soittelee. Viinapaukkuja kuluu kunnes valomerkki välähtää. Soitto hiljenee ja koomisesti ainoa kovempi ääni hiljaisena hetkenä kuuluu Pekon kännykästä. Uusi viesti Elliltä.
"Mitä vittuu.. Kuunnelkaas mitä se nyt määkii mulle: Pekko. tää on ny hyvästit. et sä välitä musta. anteeksi, mutta mä teen sulle nyt oikein! hyvästi! Mitä se ny oikein.."
"Pekko hei. Sehän vaan pyytää anteeks, et on pilannu sun illan noilla viesteillään."
"Aivan! Mut mitä kundit jos nyt tehdään nii - et lähetään mulle kattoo hajottaako se siel mun kämppää? - Ja sit jatkot jossain..?"
Pojille se sopi, joten pian olimme matkalla Pekon kämpille. Matka sujui rennosti höpisten siitä, mikä on tärkeää. Tulemme bussiaseman luo ja jostain kuuluu hälytysajoneuvojen huuto. Alamme kävelemään vähän nopeammin, sillä tajuamme että kellot saattavat soida Ellille. Pian olemmekin jo perillä.
Tunnelma jäätyy, Pekon talon pihassa on poliisit ja ambulanssi. Juoksimme paikalle, Poliisit pysäyttivät meidät. Pekko alkoi puhua.
"Mun nimeni on Pekko Kangas. Onko nimelläni osuutta tapahtuneeseen?"
"Kyllä on.. Valitettavasti. Tuo nainen.. Oli asunnossanne?"
"Kyllä. Hänen nimensä on Elli Harju. Seurustelemme ja tänään meillä oli paha riita.."
"Kertoiko hän missään vaiheessa - että tahtoisi vahingoittaa itseänsä?"
"Koko illan se mulle oli lähetelly viestejään. Siis.. ja nyt.. A-anteeksi. mä en enää pysty puhumaan.. Santtu.."
"Niin.. Mun nimi on Santeri Kivinen, olen tuon Pekon paras kaveri. Mitä täällä on tapahtunut? Se mitä hän oli uhannu?.. tappanu itsensä?"
Poliisi kertoo että Elli oli viillellyt itseänsä pahasti, säikähtänyt asiaa ja rynnännyt portaikkoon huutaen apua. Tuon jälkeen hän oli kaatunut portaisiin ja loukannut itsensä pahasti. Ovia oli avautunut ääniin ja naapurit soittivat avun paikalle. Verenhukka kuitenkin oli ollut liian valtava ja Elli oli menehtynyt.
Me kaikki katsomme epäuskoisina toisiamme, Pekko kaatuu polvilleen maahan itkemään.
Seuraava mitä oikeastaan muistan on se, että Pekko vapisee eikä saa sanaa suustaan, autan hänet pystyyn ja minun täytyy olla puhemiehenä. Virkavalta kysyy, että olisiko tarvetta rauhoittaville - voitaisi viedä ensiapuun?
"Kyllä. Mun mielestä niin on hyvä tehdä, tunnen tuon.."
Saan luvan tulla kyytiin, asuntoon kuulemma pääsee kyllä, mutta meitä varoitetaan että siellä on karmeat siivot. Hyvästelen pojat ja poliisit kyyditsevät Pekon ja minut aluesairaalan ensiapuun. Kaikki on kuten sumua, vastailen kysymyksiin automaattisesti. Pekko saa hätälääkkeet mukaansa ja lupaan valvoa häntä. Päädymme asuntooni ja majoitan yhä tärisevän Pekon sohvalleni nukkumaan. Kotiinsa hän ei pysty ymmärrettävästi menemään.
3.2 SUMUINEN SUNNUNTAI
Herään hiestä märkänä. Yö oli painajaisten sävyttämä. Tapahtumat palautuvat mieleeni.
Tuntuu pahalta. Jotenkin sitä on kenties alitajuisesti tahtonut, että Ellille ja Pekolle tulisi ero - koska nainen oli miehelleen aika paha. Riisti ja hyväksikäytti, jopa orjuutti. Mutta tämä tapa miten se nyt tapahtui - oli liian raaka. Nousen istumaan vuoteeni reunalle ja pää alkaa jyskyttämään krapulaa. Siitä huolimatta siirryn olohuoneeseen, istumaan nojatuoliin. Pekko nukkuu yhä. Kello on puoli kaksi iltapäivällä.
Kuulen kännykkäni värinähälytyksen makuuhuoneesta ja arvaan soittajan vaeltaessani takaisin makkariin. Se on Milla. Vastaan ja kerron mitä on tapahtunut - tämä juttu siirtää vähän kaikkea. Milla kuulostaa järkyttyneeltä - antaa osanottonsa ja alkaa sitten anteeksipyydellen kyselemään tavaroistaan, koska voisi hakea ne. Yritän pitää dialogia yllä, vaikka äänestäni jo kuuleekin suuttumuksen.
Milla viimein sulkee puhelun kun olen luvannut, että tänään illalla voi tulla hakemaan kamoja. Siirryn olohuoneeseen, missä Pekko on herännyt, istuu sohvalla ja katsoo eteensä lasittunein silmin.
"Huomenta, mikä olo?"
"Ihan outo.. Mä en tunne mitään, mitä ehkä pitäisi. en ainakaan vielä. Muuten.. oliko se Milla joka soitti, et pitäiskö mun haihtua täältä?"
"Ei sun mihinkään tartte lähtee. Ainoo joka sais haihtua helvettiin on juuri Milla."
"Siis te ootte lopullisesti eronneet? Ettei mitään sovinnon mahdollisuutta ole?"
"Joo niin kävi. Se petti mua ja sit jätti."
"Nythän sitten kumpikin ollaan sinkkuja. Milla jätti sut ja Elli.. K.. Ku.. Kuoli!"
Samassa Pekko kaatuu sohvalle itkemään katkerasti. Siirryn lohduttamaan, nyt on se hetki elämässäni - jolloin minun täytyisi osata toimia oikein, mutta jotenkin tuntuu etten osaa. Ystäväni tajusi juuri maailmansa romahtaneen. Toimeni ovat kuitenkin oikeat, haen sairaalasta saatuja rauhoittavia lääkkeitä ja tarjoan niitä Pekolle - joka kiitollisesti nauttii ne.
Samalla näen miehestä, että kohta hän ei enää jaksa. Kun tilanne on rauhoittunut, siirrymme parvekkeelle tupakoimaan ja juttelemaan.
"Niin.. Onko se Milla tulossa tänään? Mä en jaksais nyt nähdä sitä."
"Se on tulossa vasta illalla, hemmetin akka kun ei voinut millään muuttaa aikataulujaan vaikka kuuli - mitä oli tapahtunut. Ja.. en mäkään sitä niin kamalasti tahtois nähdä kun se käy täällä. Pekko.. Mun on ilkeä kysyä tätä, mutta voisko kadota jossain vaiheessa sun kämpille?"
"No, pakkohan sinne on mennä joskus. Ja mullahan on noi pillerit - et mä kyl kestän.."
Siirrymme takaisin sisään, kännykkäni soi jälleen. Kukapa muukaan se olisi, kuin Milla. Seuraa nopea puhelu, hän olisi kaikesta huolimatta tulossa tunnin kuluttua hakemaan tavaroitaan.
"Senkus tuut - täällä ei ole ketään. moi"
Puhelun jälkeen lysähdän istumaan ja painan puhelimella otsaani.
"Tuli lähtö, vai?"
"Jep. Mä en vaan saa päästäni sitä, kuinka hiton itsekäs se nainen on. Mutta tunnin päästä se olis täällä."
"Me voidaan kyl siirtyä mun kämpille, jos sä ensin meet sisään.. niinku vähän siivoomaan, mä kun en pystyisi."
"Kyllä mä sen teen. Kato - jotkut täällä sentään ottaa toiset huomioon."
Keräämme itsemme olohuoneesta, otan repun mukaan ja otan siihen muutaman tavaran mukaan. Kirjoitan Millalle kirjeen, jossa kerron koska olen palaamassa - ja pyynnön jättää avaimet sitten pöydälle. Tuntuu surulliselta, vaikkei pitäisi. Pekko huomaa oloni ja kaikesta hänelle tapahtuneesta huolimatta - hän lohduttaa minua. Sitä varten ystävät ovat. Sulkiessani oven sanon Pekolle, että nyt tämä asunto ei enää sitten ole kuten koti, vaan ihan asunto. Kävelemme portaat alas ja valumme katuja pitkin Pekon talon luo.
Perillä Pekko jää nojaamaan talon seinää vasten kun itselleni lankeaa elämäni tähän asti karsein tehtävä: Mennä siivoomaan Pekon kämpästä Ellin veret pois. Rappukäytävässä tapaankin tapahtumista järkyttyneen naisen. Hän on se Liisa, Pekon vanha naapuri, puolituttu ja sellainen ystävällinen ihminen joka seuraa rapun liikennettä ja toisinaan jos rapussa mekastaa liikaa niin lavastaa itselleen jonkun syyn käyttää rappuja. Tänään hän on kuuraamassa rappuja puhtaiksi, kun ne ovat vieläkin aika kamalassa kunnossa.
"Hei. Onkos se Pekko sun mukana? Mitenkäs se nyt voi.. Osanottoni.. On tämä nyt kamalaa.."
"Päivää teillekin. Kiitos osanotoista, on se Pekko tuolla alhaalla - ei pysty tulemaan sisään. Mitä se Elli oli huudellut? Poliisi kertoi jotain yöllä.."
"Juu. mä heräsin siihen, kun ovi kävi ja se itki ihan hysteerisesti. Pyyteli anteeksi ja sitten kuului vain kolinaa ku se kaatu näihin rappusiin.. On tämä niin kauheaa! Mä kyllä kestän siivota näitä portaita, oon ollu sairaalas töissä.."
"Kiitos teille siitä. Mun pitää nyt mennä katsomaan tota kämppää.."
Jätän naisen luuttuamaan jo puhtaita portaita ja pelolla sovitan avainta oveen. Avaan, sisäovi on auki ja lattialla on verivanaa. Käärin matot rullalle ja otan luutun käteen. Saan valtaosan siivottua, kunnes minun on mentävä oksentamaan. Näky on liikaa. Keittiön pöydällä on tyhjiä pulloja, pilleripurkki avattuna. Nostelen huonekaluja takaisin pystyyn, laitan lääkepurkit kaappiin piiloon ja peittelen veret pyyheliinoilla. Tuon jälkeen käyn hakemassa Pekon sisään. Liisa on jo poistunut omaan asuntoonsa.
"Miltä siellä näytti?"
"Siellä oli täys kaaos. Mun teki huonoa olla siellä aluksi, mut nyt se on siinä kunnos - et sinne pystyy menemään. Se sun naapuris siivos portaita, ei niissä enää punaista ole."
"Hyvä. Mä otan kyl lääkkeet ja meen nukkumaan. Tuutko viel seuraks hetkeks?"
"Tietty tuun. En mä sua tonne yksin päästä."
Matelemme siitä sitten ylös ja autan Pekon sisään. Hän on melkein lukossa, alkaa itkemään ja vapisemaan. Hän ottaa lääkkeensä ja menee nukkumaan. Lupaan soitella huomenna ja lähden itse kotiini. Enempää en voi täällä tehdä.
Matkalla soitan Millalle, hän on vieläkin asunnolla, mutta juuri lähdössä. Puhelu on asiallinen - kumpikin ei jaksa enää riidellä. Hän kertoo, ettei saa kaikkea tänään mukaansa. Sovimme, että hän hakee loput huomenna aamupäivästä, kun olen töissä. Kävelen pidempää kautta kotiini.
4.0 UUSI MAANANTAI
Herätyskello soi, kello on siis tasan viisi. Kurottaudun painamaan hälytyksen pois ja sen jälkeen todellisuus iskee tajuntaani. On maanantaiaamu. Olen parisängyssä yksin. Minulla on tänään aamuvuoro kaupalla - ja kuten sovimme Milla tulee päivemmällä keräämään ja viemään hieman tavaroitaan pois. Vaellan keittiöön tekemään itselleni vähän aamupalaa. Seitsemän tunnin työpäivä tänään, sen jälkeen voisi lähteä taas lenkille. Katson kännykkää, ei viestejä. Pekko on mielessäni, mitähän sille kuuluu?
Sentään sen elämä hajosi eilen. Kahvinkeittimen porina havahduttaa minut todellisuuteen, kohta on lähdettävä töihin. Juon kahvin ja syön kinkkuvoileivän. Sammutan keittimen, pukeudun ja lähden mielessäni se - että kun palaan niin tavaroita on vähemmän. Eroista aina tulee ontto olo.
Ulkona minua odottaa pienimuotoinen syysmyrsky, joka poistaa ne viimeisetkin lehdet puista jättäen ne paljaiksi. Pekolta saan tekstiviestin "Älä huoli musta kaveri, mä otin rauhoittavia ja unilääkkeitä. Makaan kotonani. nähään joskus" Tieto rauhoittaa mieltäni hivenen, se ei tee itselleen mitään, ei se varmaankaan olisi tullut avaamaan ovea jos olisi eilen illalla käynyt. Ehdin mennä katsomaan vointeja työpäivän jälkeen. Ulkona on syksyinen sää, tuulee ja tihkusadetta. Katuvalot vielä loistavat märästä asfaltista keltaisina, taivas on vihamielisen kellertävä heijastaessaan kaupungin valoja. On siis täydellinen syksyinen ja hivenen masentava aamu. Mieleeni jälleen muistuu näissä maisemissa tapahtuneita lapsuuden lämpimiä muistoja.
Nyt elän kylmää tulevaisuutta ja edessä on työpäivä asiakaspalvelijana, iloisena sellaisena - palvelualttiina. Ilman tuota työtä en nyt pysyisi kasassa.
4.1 ÄKKIJARRUTUS
Työpäivän jälkeen yritän soittaa Pekolle, mutten saa kiinni. Ei edes vastaaja ole päällä. Milla on laittanut viestejä olevansa pahoillaan ja että tahtoisi vielä nähdä kun tuli asiaa. Nyt ei ole aikaa hänelle - Pekko on tärkein. Minulla on paha aavistus että jotain on vialla.
Olen pihassa, jolta se ambulanssi lähti viikonloppuna. Kerään rohkeuteni ja astun sisään porraskäytävään. Saavun Pekon ovelle. Soittelen aikani ovikelloa - unilääkkeet kun antavat sen hyvin syvän unen josta ei niin herääkään. Ovi käy takanani. Se on se Liisa, Pekon naapuri, joka tuli tutuksi silloin kun piti siivota veriä. Tervehdin häntä ja hän sanoo:
- Ei se kotona ole. Lähti jo aamusta.
- Sanoko se et minne on menossa?
- Joo, sano. Lähti lenkille metsään. Onko sulla kiire? Voit lainata mun polkupyörää."
"Kiitos, muttei tässä kai mitään kiirettä sinne ole. En usko, että sillä on mitään hätää."
Nainen nyökkää ja palaa takaisin asuntoonsa. Lähden laskeutumaan rappusia myöten ulko-ovelle päin. Pihalla sytytän röökin ja alan kävellä kohti Kaivuorta. Mitä lähemmäksi pääsen, sitä rauhattomammaksi tunnen itseni. Kysymykset sinkoilevat mielessäni; Pitäisikö soittaa apujoukkoja? Onko tarvetta suuretsinnälle vaiko tahtoisiko Pekko olla nyt vain yksin? Mieleeni palaa ne monet kerrat - jolloin hän on sanonut, että vaikka kuinka sanoisi tahtovansa olla yksinään - niin minä olen se ihminen jonka hän tahtoo luokseen. Havaitsen kulkeneeni ajatuksissani perille, asfaltti päättyy ja polku alkaa. Jotenkin mieleeni palautuu yksinäinen lause, jonka Pekko kerran sanoi:
"Musta vähän tuntuu siltä, että silloin joskus kun sä tuut auttaan mua - niin on jo liian myöhäistä, mutta se on ok."
Aavistan pahaa, joten soitan Ollille - mun kenties olisi hyvä kuitenkin haalia kasaan etsintäpartio. Alkaa jo hämärtymään, katuvalot ovat jo syttyneet.
"Olli."
"Moi, mä täällä. Kuule - nyt on paha menossa, Pekko on kadonnut. Miten on? Pääsetkö apuun?"
"Kyllähän mä, hei - tietenkin tulen! Missä oot?"
"Kaivuoren juures, siinä mistä lähtee ne lenkkipolut - tiedät paikan. Kuinka nopeesti pääsisit?"
"Multa kestää se viisi minuuttia, lähden heti tulemaan. Odota siellä?"
"Joo, mä ootan. Olli, mulla on aika paha aavistus et se on menny tekeen itselleen jotain, tuo taskulamppu."
"Joo mä otan ja oon jo tulos, nähään siellä. Ja toivottavasti aavistukses on väärä. moi"
Puhelun päätyttyä katson epätoivoisena pimenevään metsään päin. Onko ystäväni kunnossa vai mitä tässä nyt tapahtuu? Mielessäni välkkyy muistoja juuri niistä keskusteluista, joissa Pekko spekuloi tätä tilannetta. Yritän pitää itseni paikoillani järkeilemällä, että siellä kuitenkin on pimeää ja Olli on tulossa valon kanssa.
Maassa lojuvista keltaisista lehdistä muistuu mieleeni eräät Pekon lausumat sanat: "Kuule.. Syksyllä kaikki on toisin" Muisto jäätää mieltäni sillä se tapahtui viime kesänä. Olimme jääneet kaupungille pyörimään baari-illan jälkeen. Muistan vain noi sanat ja sen, kuinka Pekko aiheutti avaimella naarmuja ranteeseensa. Kuulen vihdoin Ollin auton tulevan, hän ajaa tilanteeseen soveliasta ylinopeutta paikalle. Juoksen vastaan.
"Moi, onko siitä mitään havaintoja?"
"Eipä ole. Annas taskulamppu nii lähetään etsimään."
"Täs, mä otin kaks. Santeri, kyllä me Pekko löydetään, ihan varmaan"
"Toivotaan.."
Näitä samoja polkuja olen usein tallannut, mutta nyt silmä tutkii maastoa pelolla. Huutoihini ei vastaa kukaan ja alkaa kohta olemaan jo hämärää. Huutoihini ei vastata, pelkoni kasvaa ahdistuksen tasolle. Viimein näen Ollin tulevan vastaan samalla polulla. On kyllin valoisaa, että näen miehen ilmeen.
"OLLI! Löysitkö sä.."
Hän pysähtyy eteeni, katsoo minua suoraan silmiin ja asettaa kätensä olkapäälleni.
"Santeri. Älä sinä jatka tätä polkua eteenpäin. Se oli sun paras kaveris.. E-en tiedä kuinka sanoa tämän sulle.."
"Kerro vaa.."
"Mä löysin Pekon. Se on viiltänyt ranteensa auki tuolla vähän matkaa tonnepäin.. Olen pahoillani.. Pekko on kuollut, ei hengitä enää"
Melkein tuuppaan Ollin kumoon lähtiessäni paikalle. Olli näyttää taskulampulla tietä. Valokeila selaa vähän matkaa metsäpohjaa, kunnes sen valossa erottuu hahmo. Pysähdyn ja nappaan taskulampun. Suuntaan valon hetkeksi muualle. Tämä ei saa olla totta.
"Tää ei saa olla todellista.."
"Se oli hyvä tyyppi"
"Ei.. Ei näin.."
Suuntaan valokeilan Pekon kasvoille. Hän kuten hymyilisi, tätähän se aina puhui kännispäissään - että olisi kiva päästä jo pois. Olli alkaa tekemään pakollisia puheluita viranomaisille. Hänen sanansa katoavat vain tilanteen sumeaan tahmeuteen. En voi - tai en tahdo voidakaan itkulle mitään.
Kaikki muuttuu tahmeaksi, asiat vain valuvat tajuntani ohitse. Poliisit, ambulanssi, kysymykset.. Olli ottaa tilanteen enemmän haltuunsa, minua lähinnä lohdutellaan. Minulle annetaan Pekolta löytynyt kirjekuori jossa on minun nimeni. Laitan sen automaattisesti povitaskuuni.
Lisää kavereitani on ilmestynyt paikalle, tieto on kulkenut. Lisää osanottoja ja halauksia. Ruumis kannetaan ambulanssiin, joka lähtiessään ei sireeneitään pahemmin soittele. Olli ohjaa minut autoonsa. ja samalla soittaa itkuisesta pyynnöstäni yhteisille tutuille, jotka ovat myös työkavereitani. Olli kertoo tilanteen ja sanoo, etten huomenna tule töihin.
5.0 SEIS
Seuraava aamu. Ei voisi olla epätodellisempaa olotilaa mitä tunnen, kaikki on oudon tyhjää ja onttoa. Päässä pyörii koko tapahtumaketju - kaikki ne asiat jotka mielestäni johtivat Pekon itsariin. Olen Ollilla, makaan sohvalla. Avaan silmäni. Pöydällä on parvi kaljatölkkejä ja se kirje Pekolta, vielä avaamattomana. Sitä ei vain pystynyt lukemaan yöllä. Nyt huomaan sormeni avaavan kuorta ja ottavan ystävän viimeistä viestiä esiin. Olli istuu sohvan vieressä nojatuolissa.
"Mitä siinä lukee?"
"Pekko on kirjoittanut vain testamentin, tässä lukee osapuolin se - että mitä se tahtoi omaisuudelleen tapahtuvan. Tai odota.. Täs lukee lopussa pienellä että: En pahoittele tapahtunutta tässä, koska elämäni on ollut yhtä suurta pahoittelua. Pyydän viimeisen kerran vain anteeksi."
"Aitoa Pekkoa.."
Nyökkään ja laitan kirjeen takaisin pöydälle. Alan juttelemaan Ollin kanssa asioista, joita nyt pitäisi tehdä. Pekon perheelle pitäisi ilmoittaa tästä, toimittaa testamentti heille ja itse yrittää jaksaa eteenpäin. Olli tarjoutuu keittämään kahvia, sen tarpeessa itse olenkin. Hänen hävittyä keittiöön, luen kirjeen uudelleen ja jään miettimään viimeistä lausetta: "Elämäni on ollut yhtä suurta pahoittelua." Olli osui oikeaan sanoessaan tuota aidoksi Pekoksi. Masennus valtasi miehen mieltä aika usein.
Tarkistan kännykkäni, yksi viesti saapunut ja se on Millalta.
"Meidän pitäis oikeesti jutella.. Tiedän, ettet sä mua haluu nähdä mutta mä tein äsken testin kun olen ollu myöhässä jo pitkään. Olen raskaana. Se on sun, oon satavarma!"
Puhelin putoaa kädestäni lattialle, ovensuuhun ilmestynyt Olli huomaa katseeni.
"Olli. se oli Millalta. Se sanoo.. Se kertoo.. et minusta kai on tulossa isä. Ja Olli - mä tunnen sen naisen, se ei tälläisistä asioista vitsailis."
Elämä tuntuu samaan aikaan hajonneelta, halvaantuneelta ja korjaantuneelta. Katsahdan ikkunasta ulos, on alkanut satamaan lunta.
http://www.simopahula.fi