PULLONKAULA
(c) Simo Pahula 2012
----------------------------------------------------------------------------------
1.0 ELÄMÄ
"Minun nimeni on Santeri Kivinen."
Toisinaan on hyvä esitellä itsensä tyhjyydelle, jotta tuntuisi
oikeasti siltä että on olemassa. Elämäni tarina.. Kertojana
olen minä itse itselleni. Olen yksin tällä kevyenliikenteenväylällä
kävelemässä töistä kotiin. Ilmassa on kaikenlaista, enkä
puhu nyt säästä.
Päättynyt työpäivä oli taas rankka ja väsyttävä. Viikosta
toiseen samaa, välillä sentään on vapaita tai kassavuoroja.
Seisomatyö rasittaa jalkoja ja toisinaan tuntuu siltä, etten
jaksaisi ottaa enää yhtään askeltakaan. Töissä onneksi on
rauhassa omilta ajatuksiltaan, koska se on aktiivista
asiakaspalvelua. Tänään on torstai, huomenna iltavuoro ja
sitten vapaapäivä.
Toisinaan sitä tahtoisi pysähtyä ja haihtua pois.
Tänään ei ole niin, koska tämä ilma auttaa - sumuista
tihkusadetta. Se on sopiva fiiliksiini. Alakuloa on ollut jo
jonkin aikaa. Sen jotenkin aistii tästä koko kaupungista, aivan
kun kaikki vastaantulijat olisivat masentuneita.
Havahdun ajatuksistani saapuvaan puheluun. Olli soittaa, ystävä
siis.
"Santtu"
"Moi, mä tääl. aattelin soitella ja kysyä kuulumisia. Et
mitenkäs menee? Olisko tarvetta kaverille?"
"Joo, kiitos soitosta. Kyllähän täs aina nyt höpinäseuraa
kaipaa, ei meillä Millan kanssa niin hyvin mene. Päivä oli
ihan jees, ei kai mitään valittamista.. Tässä kävelen
kotiinpäin."
"Jep. Katotaanko joku ilta jos nähtäis?"
"Kyllä vois. Joo.. palataan, oon kohta kotonani. kiitos
vielä soitosta!"
"Eipä mitiä.. mut joo - palataan asiaan. jatkoja!"
Puhelun päätyttyä muistan taas kiittää onneani, että olen löytänyt
ystäviä elämääni. Ei tämä niin hohdokasta ole, mitä
joskus näyttelen muille. Tuntuu kuin olisin kuopassa, josta en pääse
pois. Asiani ovat hyvin, mutta silti minusta tuntuu tyhjältä.
Huomaan toistuvasti miettiväni sitä, kun ihminen vain päättää
kadota. Sanomatta yhtään mitään sekä syitä mitkä saavat
tekemään niin.
Joskus ajattelen päiviä, jolloin joutuu tekemään suuria päätöksiä
liukuhihnalta. Harvinaisen rankat hetket seuraavat toisiaan
kyllin nopeasti, ettei ole aikaa inhimillisiin tunteisiin. Ne jätetään
patoutumaan - kuten odottamaan seuraavaa räjähdystä. Itse olen
tehnyt niin jo monta kuukautta, autan muita mutta jotkut heistä
eivät tunnu oikeasti auttavan minua. Ehkä ajattelen liikaa,
kenties olen auttaessani muita ihmisiä tyhjentänyt itsestäni
elämänvoimaa. Tahtoisin tehdä elämässäni enemmän, mitä
teen.
1.1 KOTI
Asun naisen, Millan, kanssa yhdessä, mutten tiedä enää kuinka
kauan se järjestely toimii. Tuntuu ettei meillä ole mitään
sanottavaa toisillemme, viimeisestä kerrasta kun puhuimme
oikeasti - Siitä on puoli vuotta. Haikeudella muistelen niitä
aikoja, jolloin olimme oikeasti rakastuneet toisiimme.
Saavun kotipihaani. Kerrostalo, jossa asun, on melko tavallisen näköinen
kuusikerroksinen neliö. Avaan rappukäytävän oven ja
suunnistan - kuten aina - kolmannen kerroksen lukaaliini. Saavun
tyhjään asuntoon jossa odottavat hattuhyllylle nostetut postit,
suurin osa mainoksia. Milla on jo ehtinyt lähteä töihinsä
Citymarketin iltakassaksi. Oloni helpottuu hivenen, sillä
jotenkin tuntuu että juuri tällaiset viikot on helpompia kestää,
kun itselläni on aamuvuoro ja Millalla ilta. Siis siinä ei
paljon ehti nähdä, kumpikin saa omaa aikaa. Tuon vuoksi tulen
toisinaan pidempää reittiä töistä kotiin, ettei nähtäisi
jos tiedän Millan olevan lähdössä töihinsä tai sitten
muuten vaan tahdon olla yksinäni edes vähän pitempään.
Tänään ei ole tietoa, että palaako Milla luokseni - vai viettääkö
yönsä kaverinsa luona. Meillä oli taas eilen illalla riitaa. Välillä
tuntuu, ettemme me enää muuta osata tehdä yhdessä kun riidellä.
Katsastan keittiön pöydän - ei viestilappuja. Milla kai
soittaa sitten illemmalla päästyään töistä - että mitä
mieltä on meistä, sopii taas itkupuhelulla riidan. Hän tietää,
etten minä voi sanoa pahasti jos hän itkee.
En jaksa nyt miettiä asiaa - vaihdan verkkareihin, avaan
television ja katson digiboksista tallennettua sitcomia. Niin mä
aina töiden jälkeen teen. Samalla tyhjennän hiljalleen pullo-olutta.
Tää on mun aikaa - aivotonta digiviihdettä ajamaan ajatukset
hetkeksi pois. Kun minulla on sitä taipumusta kelata liikaa
asioita. Ehkä liikaa, mutta tällainen minä olen aina ollut -
otan huolehtiakseni myös muiden asiat. Elän siis muidenkin elämää
enkä ole milloinkaan sanonut, että se olisi helppoa.
Tunnin jälkeen oloni on jo vähän levänneempi, jaksan lähteä
lenkille - metsään kävelemään. Jätän kännykkäni keittiön
pöydälle, sillä nyt tahdon ihan omaa aikaa itselleni. Ei Milla
kuitenkaan tule soittamaan, korkeintaan hän taas laittaa viestiä
että jää kavereilleen. Minun on pakko toisinaan lähdettävä
metsään kävelemään, muuten en kai jaksaisi olla se hyvä
kaveri, joka auttaa niitä joilla menee vähän heikommin.
Toisinaan tunnen eläväni kaksoiselämää. Toisille se vahva
Santeri, joka ei itke - mutta itselleni se Santeri - kohta
hajonnut mies. Kilometrin matka asunnolta metsään on pian
kuljettu näissä ajatuksissa.
1.2 SANTERI?
Sää on mieleeni: pientä tihkusadetta edelleen, maa on märkänä
ja toisinaan keltaisenaan puiden lehdistä. On syksy, kävelen
metsäpolkua myöten välittämättä siitä, että lenkkarini
kastui vesilätäkössä jota en huomannut. Minulla on asioita
mielessäni ja tämä on minun paikkani saada ajatukset selkeiksi
- jotta voisin tarvittaessa auttaa muita.
Tuntuu kuten olisin pullonkaulassa. On paljon asioita, joista en
voi puhua kenellekään - ja toisaalta on paljon asioita joita
tahtoisi sanoa, muttei viitsi tai uskalla. Ja vielä on asioita
jotka pitäisi päästää ulos, mutta ne eivät vain mahdu
tulemaan koska pullonkaulasta ei mahdu koko pullon sisältö heti
ulos. Paine vaan kasvaa ja toisinaan seurakseni saan vain
itsetuhoiset ajatukseni.
Millakin on jotenkin muuttunut, ei aina tule suoraan töistä
kotiin - välillä soittaa että lähtee työkavereiden kanssa
muutamalle ja jää sille tielle yöksi. Kyllä kai minä sen
tiedän jo, että hän kenties jo katselee muita - mutten uskalla
kysyä suoraan.
Syksyinen metsä tuoksuu epämieluisan raikkaalta. Keltaiset
lehdet muistuttavat pian alkavasta talvesta. Sääennusteissa jo
on lupailtu lumisateita. Melkein aina kun kävelen täällä näissä
mietteissä, en oikeastaan jaksa edes väistää pieniä vesilätäköitä.
Pidän näistä lenkeistä täällä Kaivuorella. Täältä näkee
koko keskustan niin tahtoessaan, myös työpaikkani. Asiakkaille
pitää näyttää että siellä on hyvä tiimi. Onhan siellä
osittain niin, no ainakin päällepäin se näyttää siltä.
Suuntaan valaistulle pururadalle, koska alkaa olla jo pimeää.
Sinne päästyäni, vastaan kävelee joku, tarkennan katseeni ja
tunnistan tulijan.
1.3 PEKKO
"No, hei Santtu! Kiva nähä sut täällä."
"Moi Pekko. Pienellä lenkillä, vai?"
"Joo.. Sitä joskus täytyy vaan päästä liikkeelle. Kiva
ilma tänään."
Tuosta minä Pekossa pidän, siis jotenkin minusta tuntuu että
olemme hänen kanssaan aika samanhenkisiä. Minäkin pidän näistä
tihkusateisista sumupäivistä.
"Nii.. Olikos sulla Santtu mitään suunnitelmia ens
lauantais?"
"Ei mitään tällä hetkellä."
"Jos mentäis parille kaljalle? Tai jos kävisi ihan tänään.
katos mulla olis kaverille tarvetta.."
"Elli taas jotain..?"
"Joo."
"No, kyl mulla ja Millalla menee nyt niin vitun hienosti -
että pari olutta kyllä nyt maistuis!"
Lähdemme kävelemään alas näköalapaikalta jutellen kaikkea
aiheeseen liittyvää. Pekko on sen oloinen, että jälleen
olisivat asiat painamassa liikaa. Hän kertoo tahtovansa tosiaan
joskus kaljoitella kanssani, vaikka hänellä on alkoholiongelma.
Ei se miestä pahenna, itsekin olen röökilakossa vaikka
kuitenkin poltan ja itsellänikin saattaa olla pieni riippuvuus
alkoholiin. Eikä se olut ole noissa illanvietoissa se tärkein
elementti - se on juttelu.
Päästyämme metsästä pois, hakeudumme lähimpään auki
olevaan juottolaan ottamaan yhdet. Pekko kertoo ettei tiedä
kauanko Elliä sietäis, mutta kääntää puheenaiheen tulevaan
viikonloppuun. Silloin vois höpistä enemmän ja pitää hauskaa.
Olen samaa mieltä. Helpottavat tuopit tyhjenevät ja
itsellenikin on tullut parempi olo.
Lähdemme pois, eri suuntiin. Mä näin ihan selvästi, että
Pekolla oli enemmän asiaa minulle - muttei saanut sitä sanottua.
Olemme kaverit, olemme kertoneet toisillemme melkein kaiken
kaikesta. Minua olisi kiinnostanut tietää, mitä uutta oli
tapahtunut Ellin suhteen, mutten kysynyt. Me puhuttiin naisista
tullessamme alas, sellaista kevyttä läppää. Jotenkin vain
tuntui, ettei nyt ollut sen syvällisemmän keskustelun aika.
Olisi ollut varmaan paikallaan kysyä Pekolta, että onko rajat
pitänyt? Sillä kun on se alkoholiongelma.
1.4 YSTÄVYYS
Olimme Pekon kanssa työkavereita ja sitä kautta tulimme
tutuiksi. Puolen vuoden jälkeen Pekon sopimus irtisanottiin
juuri liiallisen alkoholinkäytön takia ja hänet ohjattiin
vieroitushoitoon. Siinä samalla katkesi suhde Ellin kanssa.
Niinhän se silloin meni, mutta mitä tässä olen kuullut - niin
se Elli on alkanut vainoamaan Pekkoa siinä määrin että miehen
oma mielenterveys alkaa olla heikoilla. Ikään kuin Pekolla ei
olisi muutenkin vaikeaa kestää elämää. Turha stressi pois,
niin olisi helpompi pysytellä raittiina ja rakentaa elämäänsä
uudelleen.
Toisinaan tuntuu, että Pekko on jollain tasolla parempi ihminen
mitä itse olen. Hän nimittäin tulee lasten kanssa loistavasti
toimeen ja tahtoisi itsekin lapsia. Elli ei niitä voinut antaa
sairautensa vuoksi - ja pimitti Pekolta sitä asiaa kaksi vuotta.
Kun mies sai siitä tietää - niin heille tuli välittömästi
ero ja oikeastaan Pekon kertoman mukaan helvetti alkoi siitä.
Elli ei hyväksynyt eroa, vaan alkoi piinauksen.
Toisinaan sitä tulee vastaan hetkiä, jolloin puheenaiheet käsittelevät
elämää ja kuolemaa. Kostean illan kuluessa Pekko joskus alkaa
jätellä hyvästejä. Siinä yleensä käy siten, että puhun hänet
jatkamaan vielä.
"Kaikki, kuule - muuttuu vielä paremmaksi. Odotas, niin näet."
Sanon siten uskomatta siihen itsekään. Aika ajoin minä mietin
kaikkea sitä, mitä hän on kertonut minulle luottamuksella. Ne
asiat ovat mielestäni liian julmia pitää salaisuutena. Sitä
vain pitää karistaa se tunne, että olisi liikaa huolissaan hänestä.
tiedän minä että se on hyvä tyyppi - ei se tee mitään pahaa
itselleen taikka sitten toisille.
Tietenkään ei, mutta itseänikin pidän kunnon kaverina ja tiedän
mitä me kunnon kaverit ajatellaan tosi tiukan ja vituttavan
paikan edessä. Varsinkin kun on tullut otettua muutama -
tapahtuu asioita joita sitten seuraavana päivänä pyydetään
kauniisti anteeksi. Tiedän, että Milla rakastaa minua. Hän on
minulle se kaikki kaikessa. Kaiken tapahtuneen jälkeen sitä
tarvitsen, rauhallista ja rennohkoa elämää. Täytyy nauttia
nyt kun vielä asiat ovat hiljakseen.
Saavun kotiini, tyhjään asuntoon. Kännykässä yksi uusi
viesti. Näppäinlukkoa avatessani arvaan viestin sisällön.
Milla siinä kertoo että jää kaverilleen yöksi jonkun syyn
varjolla. Arvaan oikein. Istuu muka Hannelen kanssa iltaa, vaikka
päivällä näin Hannelen kaupalla miehensä Tomin kanssa. He
olivat tänään lähdössä Tampereelle katsomaan Hannelen
vanhempia - ja kertoivat viipyvänsä pari päivää. Avaan
kaljan, koska vain tuntuu siltä. Naiseni taitaa pettää.
2.0 PERJANTAI
Oli iltavuoro, vapaa viikonloppu odotti ja odotin sitä sekavin
tuntein. Töistä pääsin vartin yli yhdeksän. Sää oli
sumuinen, katulamput antoivat tilanteelle oman leimansa.
Citymarketin edessä tapasin Ollin, jonka kanssa vaihdoin
muutaman sanan samalla polttaen yhdet tupakat. Hän kertoi
tavanneensa Pekon, se oli ollut sekavan oloinen. Valittanut sitä
kuinka paskaa elämä on ja kysellyt Ollilta tietääkö onko
missään bileitä viikonloppuna?
"Jos se ottaa yhteyttä suhun, nii kerro et mulla saattaisi
olla aihetta ryypätä. Olli, musta vähän tuntuu että Milla on
jättämässä mua."
"Älä hitossa! Nytkö se sitten kolahtaa?"
"Kyllä. Että mitenkäs sun viikonloppu?"
"Vapaata. Kävis kyllä mullekin."
"Hyvä. Täytyy tästä varmaankin lähtee kotiin, mua
taidetaan odottaa. Mut Palataan"
"palataan"
2.1 DRAAMA?
Laahustin ylös mäelle tuntien palan rinnassani. Jotenkin
aavistin mitä kotona olisi odottamassa. Mieli teki mennä jälleen
pidempää reittiä - mutta tällä kertaa pakotin itseni
kulkemaan suoraan kotitalon luokse. Poltin siinä vielä uuden
tupakan rohkaisuksesi.
Pian olinkin avaamassa oveani. Asunto ei tuolloin tuntunut
lainkaan kodilta.
Milla oli odottamassa minua kuten aina ennenkin. Mutta tällä
kertaa hän oli jotenkin hiljainen. Kysyin syytä ja samalla
huomasin pakatun matkalaukun makuuhuoneessamme. Kysyin Millalta,
että minne hän oli matkalla - kun mä en muka olisi aavistanut
mitään. Hän katsoi minua silmiin ja sanoi:
"Anteeksi Santeri, mutta mä jätän sinut nyt. Ja kyllä -
minulla on toinen."
Siitä tuli iso riita Millan kanssa. Tuli sanottua asioita joita
ei tarkoittanut, heitin naisen laukkuineen ulos ja otin muutaman
kaljan sekä avasin viinakaapistani kossupullon ja vetäsin siitä
siivun. Tuon jälkeen lähdin itse ulos. Soitin kavereille ja nähtiin
ravintolan edessä. Baari-illan jälkeen - siinä yhden maissa -
hoipertellessani katuja pitkin sain tekstiviestin Pekolta: Jos
haluut nähä mut vielä elos, niin tule varastotielle.
Olin noin kilometrin päässä kyseisestä väylästä ja laitoin
viestin: Mä oon tulos - älä tee vielä mitään. Sitten lähdin
niin nopeasti kun vain pääsin sinne siinä kunnossa. Oikaisin
rautatieaseman kautta, ratapihan yli. Kiinnitin huomioni jotenkin
siihen, että lähipuissa harakka lauloi keveästi - kuten
laimentaen tunnelmaa.
Oli sumuinen yö. Varastotien valkoisten katulamppujen valossa näin
hahmon jonka tunnistin Pekoksi. Menin lähemmäksi häntä, pääsin
noin kolmen metrin päähän.
"ÄLÄ TUU LÄHEMMÄKS! MULLA ON PUUKKO."
"Pekko! MÄ TÄÄLLÄ, SANTERI! Mitä sä täällä..?"
"Ai kiva. hyvä kun tulit.."
"No sano nyt mikä sul on?"
"Kuule. Sä olit hyvä kaveri - muttet sä pystyny mua
auttaan. Mä kuolen nyt. Ellikin tahtoo sitä."
"mut mä haluun pelastaa sut. Mä iha oikeesti välitän
sinusta Pekko."
"Siitäkin huolimatta.."
Pekko lopetti lauseensa jäätävään taukoon, kohotti puukkonsa
vasemman ranteensa ylle. Tuon jälkeen hän tiputti sen maahan ja
lyhistyi tielle itkemään. Siirryin varovaisesti lähemmäksi
katsomaan, että tuliko mies järkiinsä. Kyllähän oli tullut,
taputtelin olkapäälle lohduttavasti. Istuin sitten itsekin
sille tielle ja potkaisin puukon kauemmaksi. Juteltiin Pekon
kanssa siinä sitten vähän aikaa. Oli asioita. Päätettiin,
että jos täältä joskus lähdetään - niin tekisimme sen
yhdessä. Tai jotain muuta sekavaa, mitä taisin siinä
mielentilassa laukoa helpottamaan oloani. Pekko vaan taisi
tarkoittaa sitä. Tuon jälkeen me lähdettiin valumaan siitä
sitten kotejamme kohti.
Pääsyäni kotitaloni luo, Milla odotti pihassa. Hän tahtoi
vain sopia. Oli itkenyt koko yön, enkä minä osannut olla enää
vihainen. Menimme ylös ja siellä emme jutelleet mitään -
Milla tahtoi minut sisäänsä ja saikin. Onnelliset hetket
minulla ovat niin harvassa, että kun sellainen kohdalle sattuu -
niin otan sen vastaan. Aktien jälkeen kuitenkin meille tulee
paha riita, joka päättyy siten että Milla lähtee ovet
paukkuen. Vartin kuluttua tulee viesti: "mä soittelen mun
lopuista tavaroista sit huomenna." Vastaan viestiin myöntävästi
ja menen nukkumaan.
3.0 VIIKONLOPPU
Herään, kello on puoli neljä iltapäivällä. Millalta on
tullut kaksi puhelua. Soitan takaisin ja sovimme että hän hakee
tavaransa huomenna kun itse olen töissä. Jättää sitten
avaimensa keittiön pöydälle. Puhelun päätyttyä on hetken
hiljaisuus ja sen jälkeen alan soittelemaan porukkaa kokoon - tänä
iltana sitä kuten tuntuisi, että tahtoisi nostaa kuppia.
Baariin ja jatkot meillä. Soittaessani Pekolle, hän on vähän
vastahakoinen ja arvaan että syy on Ellissä - hän ei tahtoisi
päästää Pekkoa minnekään. Ei edes, vaikka paras ystävä
tarttisi seuraa. Suostuttelen Pekon tulemaan, Ellille se vain nyt
saa käydä.
"Kuule, Pekko. Mä tosissani haluan et sä pääset tulemaan.
Millalle ja mulle tuli ero!"
"Älä hitossa.. Hei, kyllä mä sitten tuun. Nähäänkö
sulla vai missä ja koska?"
Tuossa välissä linjalta alkaa kuulua Ellin huutoa ja jotain
menee hajalle. Pekko lopettaa puhelun sanomalla, että soittaa
kohta takaisin. Kuluu muutama minuutti ja puhelin soi uudelleen.
"Santeri"
"Moi, mä täällä. Joo kyllä mä pääsin sittenkin
tuleen sulle."
"Ottiko Elli yhteen?"
"No kyllähän se aina vähän kitisee - mutta kyl se siitä.
Jäi tonne siivoomaan. Mut nähdään me kohta."
"ok. moi."
Puhelun taustaäänestä, porraskäytävän aiheuttamasta kaiusta
päättelen, että joko Pekko ryntäsi suuttuneena asunnosta ulos
tai sitten Elli heitti hänet ulos. Muutaman hetken kuluttua
ovikello soi. Pekko, Olli ja Mika tulevat kaljasalkkujen kanssa
sisään.
"Aateltiin tarjota Santerille - kun tänään voisi varmaan
olla tarpeen."
"Joo, kiitos kundit! Peremmälle."
Siirrymme olohuoneeseen, laitan musaa soimaan ja olutsalkut
avataan. Kallistamme ensimmäisen illalle. Olo tahtoisi juhlimaan
kevyesti. Mutta asioita on, kaikki me tiedämme että tänään
puhutaan rankoistakin asioista. Mutta joskus on hyvä tehdä niin.
Me yleensä illanvietoissa pelataan jotain peliä sisällä, ja
tupakalla ollessamme juttelemme toisinaan rankoista asioista -
joiden kertaaminen on vain hyvä asia. Kuten me kaikki olemme
sanattomasti sopineet.
Ilta sujui noissa merkeissä, kunnes oluet olivat melko lopussa.
Päätimme lähteä baariin, ottamaan se pieni ilo elämästä
mitä vielä oli jäljellä. Otamme loput kaljat matkaeväiksi,
asunnoltani keskustaan kun on se kilometri. Asiat alkavat
sumentua.
3.1 HYVÄÄ ILLANJATKOA
Elli lähettelee viestejä koko illan ajan Pekolle sekä
soittelee. Viinapaukkuja kuluu kunnes valomerkki välähtää.
Soitto hiljenee ja koomisesti ainoa kovempi ääni hiljaisena
hetkenä kuuluu Pekon kännykästä. Uusi viesti Elliltä.
"Mitä vittuu.. Kuunnelkaas mitä se nyt määkii mulle:
Pekko. tää on ny hyvästit. et sä välitä musta. anteeksi,
mutta mä teen sulle nyt oikein! hyvästi! Mitä se ny oikein.."
"Pekko hei. Sehän vaan pyytää anteeks, et on pilannu sun
illan noilla viesteillään."
"Aivan! Mut mitä kundit jos nyt tehdään nii - et lähetään
mulle kattoo hajottaako se siel mun kämppää? - Ja sit jatkot
jossain..?"
Pojille se sopi, joten pian olimme matkalla Pekon kämpille.
Matka sujui rennosti höpisten siitä, mikä on tärkeää.
Tulemme bussiaseman luo ja jostain kuuluu hälytysajoneuvojen
huuto. Alamme kävelemään vähän nopeammin, sillä tajuamme
että kellot saattavat soida Ellille. Pian olemmekin jo perillä.
Tunnelma jäätyy, Pekon talon pihassa on poliisit ja ambulanssi.
Juoksimme paikalle, Poliisit pysäyttivät meidät. Pekko alkoi
puhua.
"Mun nimeni on Pekko Kangas. Onko nimelläni osuutta
tapahtuneeseen?"
"Kyllä on.. Valitettavasti. Tuo nainen.. Oli asunnossanne?"
"Kyllä. Hänen nimensä on Elli Harju. Seurustelemme ja tänään
meillä oli paha riita.."
"Kertoiko hän missään vaiheessa - että tahtoisi
vahingoittaa itseänsä?"
"Koko illan se mulle oli lähetelly viestejään. Siis.. ja
nyt.. A-anteeksi. mä en enää pysty puhumaan.. Santtu.."
"Niin.. Mun nimi on Santeri Kivinen, olen tuon Pekon paras
kaveri. Mitä täällä on tapahtunut? Se mitä hän oli uhannu?..
tappanu itsensä?"
Poliisi kertoo että Elli oli viillellyt itseänsä pahasti, säikähtänyt
asiaa ja rynnännyt portaikkoon huutaen apua. Tuon jälkeen hän
oli kaatunut portaisiin ja loukannut itsensä pahasti. Ovia oli
avautunut ääniin ja naapurit soittivat avun paikalle.
Verenhukka kuitenkin oli ollut liian valtava ja Elli oli
menehtynyt.
Me kaikki katsomme epäuskoisina toisiamme, Pekko kaatuu
polvilleen maahan itkemään.
Seuraava mitä oikeastaan muistan on se, että Pekko vapisee eikä
saa sanaa suustaan, autan hänet pystyyn ja minun täytyy olla
puhemiehenä. Virkavalta kysyy, että olisiko tarvetta
rauhoittaville - voitaisi viedä ensiapuun?
"Kyllä. Mun mielestä niin on hyvä tehdä, tunnen tuon.."
Saan luvan tulla kyytiin, asuntoon kuulemma pääsee kyllä,
mutta meitä varoitetaan että siellä on karmeat siivot. Hyvästelen
pojat ja poliisit kyyditsevät Pekon ja minut aluesairaalan
ensiapuun. Kaikki on kuten sumua, vastailen kysymyksiin
automaattisesti. Pekko saa hätälääkkeet mukaansa ja lupaan
valvoa häntä. Päädymme asuntooni ja majoitan yhä tärisevän
Pekon sohvalleni nukkumaan. Kotiinsa hän ei pysty ymmärrettävästi
menemään.
3.2 SUMUINEN SUNNUNTAI
Herään hiestä märkänä. Yö oli painajaisten sävyttämä.
Tapahtumat palautuvat mieleeni.
Tuntuu pahalta. Jotenkin sitä on kenties alitajuisesti tahtonut,
että Ellille ja Pekolle tulisi ero - koska nainen oli miehelleen
aika paha. Riisti ja hyväksikäytti, jopa orjuutti. Mutta tämä
tapa miten se nyt tapahtui - oli liian raaka. Nousen istumaan
vuoteeni reunalle ja pää alkaa jyskyttämään krapulaa. Siitä
huolimatta siirryn olohuoneeseen, istumaan nojatuoliin. Pekko
nukkuu yhä. Kello on puoli kaksi iltapäivällä.
Kuulen kännykkäni värinähälytyksen makuuhuoneesta ja arvaan
soittajan vaeltaessani takaisin makkariin. Se on Milla. Vastaan
ja kerron mitä on tapahtunut - tämä juttu siirtää vähän
kaikkea. Milla kuulostaa järkyttyneeltä - antaa osanottonsa ja
alkaa sitten anteeksipyydellen kyselemään tavaroistaan, koska
voisi hakea ne. Yritän pitää dialogia yllä, vaikka äänestäni
jo kuuleekin suuttumuksen.
Milla viimein sulkee puhelun kun olen luvannut, että tänään
illalla voi tulla hakemaan kamoja. Siirryn olohuoneeseen, missä
Pekko on herännyt, istuu sohvalla ja katsoo eteensä lasittunein
silmin.
"Huomenta, mikä olo?"
"Ihan outo.. Mä en tunne mitään, mitä ehkä pitäisi. en
ainakaan vielä. Muuten.. oliko se Milla joka soitti, et pitäiskö
mun haihtua täältä?"
"Ei sun mihinkään tartte lähtee. Ainoo joka sais haihtua
helvettiin on juuri Milla."
"Siis te ootte lopullisesti eronneet? Ettei mitään
sovinnon mahdollisuutta ole?"
"Joo niin kävi. Se petti mua ja sit jätti."
"Nythän sitten kumpikin ollaan sinkkuja. Milla jätti sut
ja Elli.. K.. Ku.. Kuoli!"
Samassa Pekko kaatuu sohvalle itkemään katkerasti. Siirryn
lohduttamaan, nyt on se hetki elämässäni - jolloin minun täytyisi
osata toimia oikein, mutta jotenkin tuntuu etten osaa. Ystäväni
tajusi juuri maailmansa romahtaneen. Toimeni ovat kuitenkin
oikeat, haen sairaalasta saatuja rauhoittavia lääkkeitä ja
tarjoan niitä Pekolle - joka kiitollisesti nauttii ne.
Samalla näen miehestä, että kohta hän ei enää jaksa. Kun
tilanne on rauhoittunut, siirrymme parvekkeelle tupakoimaan ja
juttelemaan.
"Niin.. Onko se Milla tulossa tänään? Mä en jaksais nyt
nähdä sitä."
"Se on tulossa vasta illalla, hemmetin akka kun ei voinut
millään muuttaa aikataulujaan vaikka kuuli - mitä oli
tapahtunut. Ja.. en mäkään sitä niin kamalasti tahtois nähdä
kun se käy täällä. Pekko.. Mun on ilkeä kysyä tätä, mutta
voisko kadota jossain vaiheessa sun kämpille?"
"No, pakkohan sinne on mennä joskus. Ja mullahan on noi
pillerit - et mä kyl kestän.."
Siirrymme takaisin sisään, kännykkäni soi jälleen. Kukapa
muukaan se olisi, kuin Milla. Seuraa nopea puhelu, hän olisi
kaikesta huolimatta tulossa tunnin kuluttua hakemaan tavaroitaan.
"Senkus tuut - täällä ei ole ketään. moi"
Puhelun jälkeen lysähdän istumaan ja painan puhelimella
otsaani.
"Tuli lähtö, vai?"
"Jep. Mä en vaan saa päästäni sitä, kuinka hiton itsekäs
se nainen on. Mutta tunnin päästä se olis täällä."
"Me voidaan kyl siirtyä mun kämpille, jos sä ensin meet
sisään.. niinku vähän siivoomaan, mä kun en pystyisi."
"Kyllä mä sen teen. Kato - jotkut täällä sentään
ottaa toiset huomioon."
Keräämme itsemme olohuoneesta, otan repun mukaan ja otan siihen
muutaman tavaran mukaan. Kirjoitan Millalle kirjeen, jossa kerron
koska olen palaamassa - ja pyynnön jättää avaimet sitten pöydälle.
Tuntuu surulliselta, vaikkei pitäisi. Pekko huomaa oloni ja
kaikesta hänelle tapahtuneesta huolimatta - hän lohduttaa minua.
Sitä varten ystävät ovat. Sulkiessani oven sanon Pekolle, että
nyt tämä asunto ei enää sitten ole kuten koti, vaan ihan
asunto. Kävelemme portaat alas ja valumme katuja pitkin Pekon
talon luo.
Perillä Pekko jää nojaamaan talon seinää vasten kun
itselleni lankeaa elämäni tähän asti karsein tehtävä: Mennä
siivoomaan Pekon kämpästä Ellin veret pois. Rappukäytävässä
tapaankin tapahtumista järkyttyneen naisen. Hän on se Liisa,
Pekon vanha naapuri, puolituttu ja sellainen ystävällinen
ihminen joka seuraa rapun liikennettä ja toisinaan jos rapussa
mekastaa liikaa niin lavastaa itselleen jonkun syyn käyttää
rappuja. Tänään hän on kuuraamassa rappuja puhtaiksi, kun ne
ovat vieläkin aika kamalassa kunnossa.
"Hei. Onkos se Pekko sun mukana? Mitenkäs se nyt voi..
Osanottoni.. On tämä nyt kamalaa.."
"Päivää teillekin. Kiitos osanotoista, on se Pekko tuolla
alhaalla - ei pysty tulemaan sisään. Mitä se Elli oli
huudellut? Poliisi kertoi jotain yöllä.."
"Juu. mä heräsin siihen, kun ovi kävi ja se itki ihan
hysteerisesti. Pyyteli anteeksi ja sitten kuului vain kolinaa ku
se kaatu näihin rappusiin.. On tämä niin kauheaa! Mä kyllä
kestän siivota näitä portaita, oon ollu sairaalas töissä.."
"Kiitos teille siitä. Mun pitää nyt mennä katsomaan tota
kämppää.."
Jätän naisen luuttuamaan jo puhtaita portaita ja pelolla
sovitan avainta oveen. Avaan, sisäovi on auki ja lattialla on
verivanaa. Käärin matot rullalle ja otan luutun käteen. Saan
valtaosan siivottua, kunnes minun on mentävä oksentamaan. Näky
on liikaa. Keittiön pöydällä on tyhjiä pulloja,
pilleripurkki avattuna. Nostelen huonekaluja takaisin pystyyn,
laitan lääkepurkit kaappiin piiloon ja peittelen veret
pyyheliinoilla. Tuon jälkeen käyn hakemassa Pekon sisään.
Liisa on jo poistunut omaan asuntoonsa.
"Miltä siellä näytti?"
"Siellä oli täys kaaos. Mun teki huonoa olla siellä
aluksi, mut nyt se on siinä kunnos - et sinne pystyy menemään.
Se sun naapuris siivos portaita, ei niissä enää punaista ole."
"Hyvä. Mä otan kyl lääkkeet ja meen nukkumaan. Tuutko
viel seuraks hetkeks?"
"Tietty tuun. En mä sua tonne yksin päästä."
Matelemme siitä sitten ylös ja autan Pekon sisään. Hän on
melkein lukossa, alkaa itkemään ja vapisemaan. Hän ottaa lääkkeensä
ja menee nukkumaan. Lupaan soitella huomenna ja lähden itse
kotiini. Enempää en voi täällä tehdä.
Matkalla soitan Millalle, hän on vieläkin asunnolla, mutta
juuri lähdössä. Puhelu on asiallinen - kumpikin ei jaksa enää
riidellä. Hän kertoo, ettei saa kaikkea tänään mukaansa.
Sovimme, että hän hakee loput huomenna aamupäivästä, kun
olen töissä. Kävelen pidempää kautta kotiini.
4.0 UUSI MAANANTAI
Herätyskello soi, kello on siis tasan viisi. Kurottaudun
painamaan hälytyksen pois ja sen jälkeen todellisuus iskee
tajuntaani. On maanantaiaamu. Olen parisängyssä yksin. Minulla
on tänään aamuvuoro kaupalla - ja kuten sovimme Milla tulee päivemmällä
keräämään ja viemään hieman tavaroitaan pois. Vaellan
keittiöön tekemään itselleni vähän aamupalaa. Seitsemän
tunnin työpäivä tänään, sen jälkeen voisi lähteä taas
lenkille. Katson kännykkää, ei viestejä. Pekko on mielessäni,
mitähän sille kuuluu?
Sentään sen elämä hajosi eilen. Kahvinkeittimen porina
havahduttaa minut todellisuuteen, kohta on lähdettävä töihin.
Juon kahvin ja syön kinkkuvoileivän. Sammutan keittimen,
pukeudun ja lähden mielessäni se - että kun palaan niin
tavaroita on vähemmän. Eroista aina tulee ontto olo.
Ulkona minua odottaa pienimuotoinen syysmyrsky, joka poistaa ne
viimeisetkin lehdet puista jättäen ne paljaiksi. Pekolta saan
tekstiviestin "Älä huoli musta kaveri, mä otin
rauhoittavia ja unilääkkeitä. Makaan kotonani. nähään
joskus" Tieto rauhoittaa mieltäni hivenen, se ei tee
itselleen mitään, ei se varmaankaan olisi tullut avaamaan ovea
jos olisi eilen illalla käynyt. Ehdin mennä katsomaan vointeja
työpäivän jälkeen. Ulkona on syksyinen sää, tuulee ja
tihkusadetta. Katuvalot vielä loistavat märästä asfaltista
keltaisina, taivas on vihamielisen kellertävä heijastaessaan
kaupungin valoja. On siis täydellinen syksyinen ja hivenen
masentava aamu. Mieleeni jälleen muistuu näissä maisemissa
tapahtuneita lapsuuden lämpimiä muistoja.
Nyt elän kylmää tulevaisuutta ja edessä on työpäivä
asiakaspalvelijana, iloisena sellaisena - palvelualttiina. Ilman
tuota työtä en nyt pysyisi kasassa.
4.1 ÄKKIJARRUTUS
Työpäivän jälkeen yritän soittaa Pekolle, mutten saa kiinni.
Ei edes vastaaja ole päällä. Milla on laittanut viestejä
olevansa pahoillaan ja että tahtoisi vielä nähdä kun tuli
asiaa. Nyt ei ole aikaa hänelle - Pekko on tärkein. Minulla on
paha aavistus että jotain on vialla.
Olen pihassa, jolta se ambulanssi lähti viikonloppuna. Kerään
rohkeuteni ja astun sisään porraskäytävään. Saavun Pekon
ovelle. Soittelen aikani ovikelloa - unilääkkeet kun antavat
sen hyvin syvän unen josta ei niin herääkään. Ovi käy
takanani. Se on se Liisa, Pekon naapuri, joka tuli tutuksi
silloin kun piti siivota veriä. Tervehdin häntä ja hän sanoo:
- Ei se kotona ole. Lähti jo aamusta.
- Sanoko se et minne on menossa?
- Joo, sano. Lähti lenkille metsään. Onko sulla kiire? Voit
lainata mun polkupyörää."
"Kiitos, muttei tässä kai mitään kiirettä sinne ole. En
usko, että sillä on mitään hätää."
Nainen nyökkää ja palaa takaisin asuntoonsa. Lähden
laskeutumaan rappusia myöten ulko-ovelle päin. Pihalla sytytän
röökin ja alan kävellä kohti Kaivuorta. Mitä lähemmäksi pääsen,
sitä rauhattomammaksi tunnen itseni. Kysymykset sinkoilevat
mielessäni; Pitäisikö soittaa apujoukkoja? Onko tarvetta
suuretsinnälle vaiko tahtoisiko Pekko olla nyt vain yksin?
Mieleeni palaa ne monet kerrat - jolloin hän on sanonut, että
vaikka kuinka sanoisi tahtovansa olla yksinään - niin minä
olen se ihminen jonka hän tahtoo luokseen. Havaitsen kulkeneeni
ajatuksissani perille, asfaltti päättyy ja polku alkaa.
Jotenkin mieleeni palautuu yksinäinen lause, jonka Pekko kerran
sanoi:
"Musta vähän tuntuu siltä, että silloin joskus kun sä
tuut auttaan mua - niin on jo liian myöhäistä, mutta se on ok."
Aavistan pahaa, joten soitan Ollille - mun kenties olisi hyvä
kuitenkin haalia kasaan etsintäpartio. Alkaa jo hämärtymään,
katuvalot ovat jo syttyneet.
"Olli."
"Moi, mä täällä. Kuule - nyt on paha menossa, Pekko on
kadonnut. Miten on? Pääsetkö apuun?"
"Kyllähän mä, hei - tietenkin tulen! Missä oot?"
"Kaivuoren juures, siinä mistä lähtee ne lenkkipolut -
tiedät paikan. Kuinka nopeesti pääsisit?"
"Multa kestää se viisi minuuttia, lähden heti tulemaan.
Odota siellä?"
"Joo, mä ootan. Olli, mulla on aika paha aavistus et se on
menny tekeen itselleen jotain, tuo taskulamppu."
"Joo mä otan ja oon jo tulos, nähään siellä. Ja
toivottavasti aavistukses on väärä. moi"
Puhelun päätyttyä katson epätoivoisena pimenevään metsään
päin. Onko ystäväni kunnossa vai mitä tässä nyt tapahtuu?
Mielessäni välkkyy muistoja juuri niistä keskusteluista,
joissa Pekko spekuloi tätä tilannetta. Yritän pitää itseni
paikoillani järkeilemällä, että siellä kuitenkin on pimeää
ja Olli on tulossa valon kanssa.
Maassa lojuvista keltaisista lehdistä muistuu mieleeni eräät
Pekon lausumat sanat: "Kuule.. Syksyllä kaikki on toisin"
Muisto jäätää mieltäni sillä se tapahtui viime kesänä.
Olimme jääneet kaupungille pyörimään baari-illan jälkeen.
Muistan vain noi sanat ja sen, kuinka Pekko aiheutti avaimella
naarmuja ranteeseensa. Kuulen vihdoin Ollin auton tulevan, hän
ajaa tilanteeseen soveliasta ylinopeutta paikalle. Juoksen
vastaan.
"Moi, onko siitä mitään havaintoja?"
"Eipä ole. Annas taskulamppu nii lähetään etsimään."
"Täs, mä otin kaks. Santeri, kyllä me Pekko löydetään,
ihan varmaan"
"Toivotaan.."
Näitä samoja polkuja olen usein tallannut, mutta nyt silmä
tutkii maastoa pelolla. Huutoihini ei vastaa kukaan ja alkaa
kohta olemaan jo hämärää. Huutoihini ei vastata, pelkoni
kasvaa ahdistuksen tasolle. Viimein näen Ollin tulevan vastaan
samalla polulla. On kyllin valoisaa, että näen miehen ilmeen.
"OLLI! Löysitkö sä.."
Hän pysähtyy eteeni, katsoo minua suoraan silmiin ja asettaa kätensä
olkapäälleni.
"Santeri. Älä sinä jatka tätä polkua eteenpäin. Se oli
sun paras kaveris.. E-en tiedä kuinka sanoa tämän sulle.."
"Kerro vaa.."
"Mä löysin Pekon. Se on viiltänyt ranteensa auki tuolla vähän
matkaa tonnepäin.. Olen pahoillani.. Pekko on kuollut, ei hengitä
enää"
Melkein tuuppaan Ollin kumoon lähtiessäni paikalle. Olli näyttää
taskulampulla tietä. Valokeila selaa vähän matkaa metsäpohjaa,
kunnes sen valossa erottuu hahmo. Pysähdyn ja nappaan
taskulampun. Suuntaan valon hetkeksi muualle. Tämä ei saa olla
totta.
"Tää ei saa olla todellista.."
"Se oli hyvä tyyppi"
"Ei.. Ei näin.."
Suuntaan valokeilan Pekon kasvoille. Hän kuten hymyilisi, tätähän
se aina puhui kännispäissään - että olisi kiva päästä jo
pois. Olli alkaa tekemään pakollisia puheluita viranomaisille.
Hänen sanansa katoavat vain tilanteen sumeaan tahmeuteen. En voi
- tai en tahdo voidakaan itkulle mitään.
Kaikki muuttuu tahmeaksi, asiat vain valuvat tajuntani ohitse.
Poliisit, ambulanssi, kysymykset.. Olli ottaa tilanteen enemmän
haltuunsa, minua lähinnä lohdutellaan. Minulle annetaan Pekolta
löytynyt kirjekuori jossa on minun nimeni. Laitan sen
automaattisesti povitaskuuni.
Lisää kavereitani on ilmestynyt paikalle, tieto on kulkenut.
Lisää osanottoja ja halauksia. Ruumis kannetaan ambulanssiin,
joka lähtiessään ei sireeneitään pahemmin soittele. Olli
ohjaa minut autoonsa. ja samalla soittaa itkuisesta pyynnöstäni
yhteisille tutuille, jotka ovat myös työkavereitani. Olli
kertoo tilanteen ja sanoo, etten huomenna tule töihin.
5.0 SEIS
Seuraava aamu. Ei voisi olla epätodellisempaa olotilaa mitä
tunnen, kaikki on oudon tyhjää ja onttoa. Päässä pyörii
koko tapahtumaketju - kaikki ne asiat jotka mielestäni johtivat
Pekon itsariin. Olen Ollilla, makaan sohvalla. Avaan silmäni. Pöydällä
on parvi kaljatölkkejä ja se kirje Pekolta, vielä
avaamattomana. Sitä ei vain pystynyt lukemaan yöllä. Nyt
huomaan sormeni avaavan kuorta ja ottavan ystävän viimeistä
viestiä esiin. Olli istuu sohvan vieressä nojatuolissa.
"Mitä siinä lukee?"
"Pekko on kirjoittanut vain testamentin, tässä lukee
osapuolin se - että mitä se tahtoi omaisuudelleen tapahtuvan.
Tai odota.. Täs lukee lopussa pienellä että: En pahoittele
tapahtunutta tässä, koska elämäni on ollut yhtä suurta
pahoittelua. Pyydän viimeisen kerran vain anteeksi."
"Aitoa Pekkoa.."
Nyökkään ja laitan kirjeen takaisin pöydälle. Alan
juttelemaan Ollin kanssa asioista, joita nyt pitäisi tehdä.
Pekon perheelle pitäisi ilmoittaa tästä, toimittaa testamentti
heille ja itse yrittää jaksaa eteenpäin. Olli tarjoutuu keittämään
kahvia, sen tarpeessa itse olenkin. Hänen hävittyä keittiöön,
luen kirjeen uudelleen ja jään miettimään viimeistä lausetta:
"Elämäni on ollut yhtä suurta pahoittelua." Olli
osui oikeaan sanoessaan tuota aidoksi Pekoksi. Masennus valtasi
miehen mieltä aika usein.
Tarkistan kännykkäni, yksi viesti saapunut ja se on Millalta.
"Meidän pitäis oikeesti jutella.. Tiedän, ettet sä mua
haluu nähdä mutta mä tein äsken testin kun olen ollu myöhässä
jo pitkään. Olen raskaana. Se on sun, oon satavarma!"
Puhelin putoaa kädestäni lattialle, ovensuuhun ilmestynyt Olli
huomaa katseeni.
"Olli. se oli Millalta. Se sanoo.. Se kertoo.. et minusta
kai on tulossa isä. Ja Olli - mä tunnen sen naisen, se ei tälläisistä
asioista vitsailis."
Elämä tuntuu samaan aikaan hajonneelta, halvaantuneelta ja
korjaantuneelta. Katsahdan ikkunasta ulos, on alkanut satamaan
lunta.
http://www.simopahula.fi