-----------------------------------------------------------------Syyskuinen perjantai-ilta, harmaa ja sateinen. Juuri sellainen päivä, jolloin saattaisi kuulla ne syksyn raskaat askeleet - jos jollain olisi aikaa seisahtua niitä kuuntelemaan. Tuulenpuuska irrotti koivusta muutamia keltaisia lehtiä, tanssitteli niitä suurjännitejohtojen yli ja paiskasi ne asemalaiturin päällysteeseen kiinni. matkustajainformaatiota tihkusateen kasteleman rautatieaseman aikataulunäytöissä, asemalaiturilla keltaisia lehtiä.
"Pendolino juna yhdeksänkymmentä yksi Tampereelta Jyväskylään saapuu ja lähtee raiteelta yksi"
Kuulutus rikkoi hetken, jonka jälkeen se kaikui asemalta kadotakseen sumuun.
Kukaan ei värjötellyt syksyisessä tihkusateessa pääsyä Jyväskylään. Ilta oli alkanut hämärtymään. Bussi ylitti siltaa, jonka alitse luvattu valkovihreä juna saapui aikataulussaan, pysähtyi ja jatkoi matkaansa jättäen jälkeensä yhtä tyhjän asemalaiturin, mitä se oli ollut sinne saapuessa.
Junan jälkimmäisessä vaunu-osastosta katse seurasi maisemien vaihtumista. Merja oli kyllä ajatellut vaikka uppoutua kirjaan Jämsän ohittamisen ajaksi - jottei näkisi niitä maisemia. Täältä oli kipeitä muistoja. Hänen matkakumppaninsa, Henry, huomasi tytön ahdistuksen ja tarjosi tukeaan.
"Hei.. Ne muistot siitä Tomistako sua taas nyt alkoi painamaan?"
"Kyllä.. Mähän sanoin että mä haluun unohtaa sen - ja sä vaan et voi mun antaa tehdä sitä!"
"Älä ny taas aloita, kohta koko juna kattoo meitä.."
"Mä en välitä!!"
"Äh.. Sori et sanoinkaan mitään. Mä meen nyt loppumatkaks tonne ravintolavaunuun - tuu peräs jos kiinnostaa!"
Mies nousi ja lähti. Nainen vain katsoi ikkunasta ulos pahoittanein mielin. Jälleen he olivat riidelleet Jämsästä. Tomi - Merjan entinen mies, asui täällä ja Henryltä ei ymmärrystä herunut tajutakseen - että entinen rakkaus vielä sattui. Siksi hänellä oli vieläkin kaulassaan se halpiskoru jonka Tomi oli joskus ostanut. Se oli puolikas sydän, Tomilla oli ollut toinen puolisko, pari kuukautta sitten he olivat riidelleet rajusti ja Tomi oli heittänyt oman puoliskonsa sillalta jokeen.
Juna meni rautatiesillalla joka ylitti samaisen virran, vieden kyynelposkisen Merjan mukanaan.
Junan poistumista sillan miljööstä seurasi myös kaksi miestä siinä rautatietä reunustavalla pikkutiellä, Mikko ja Tomi. Heillä oli juomareput selässään, tämä olisi hyvä päivä kaverusten pitkään suunnittelemalleen illanvietolle. Mikko oli syntyjään Tampereelta, siellä junat olivat kuuluneet elämään. Niitä oli nähnyt lapsuudenkodin ikkunasta, oppinut rakastamaan ohi kulkevan koneen ääntä. Tomi taas oli paikkakuntalaisia syntyjään. Hänellä oli ollut kukoistuskausia elämässään, tällä hetkellä masennusta. Paikka oli siis kummallekin rakas, lähellä junia. He jatkoivat matkaa tietä pitkin rautatien toiselle puolelle, missä oli paikka jossa saattoi istua vanhojen ratapölkkyjen päällä, katsellen jokea ja ottaa pari sen mitenkään muualle näkymättä. Tuonne ehdittyään, Mikko otti repustaan kaksi tölkkiä joista toisen antoi Tomille sanoen:
"Mutta hei, nyt nostetaan kuppia elämän surkeudelle. Sen mitättömyydelle ja kaikelle sille - jonka vuoksi meidän pitäisi kenties jaksaa!"
"Hyvin sanottu! Näin toimitaan!"
Tuon jälkeen he "kilistivät" tölkeillä, avasivat ne ja katsoivat puiden takaa ohi lipuvaa jokea, aina silloin tällöin hörpäten uuden annoksen olutta ja samalla kerraten baarireissujaan. Kaukaa kuuluivat liikenteen äänet, harakka raakkui lähipuussa. Tihkusade antoi kummankin mielestä tilanteelle oman hyvän leimansa. Rentoutuminen oli alkanut, tupakat sytytettiin ja Mikko otti ja tarjosi hörpyn jallupullostaan Tomille.
"No, Tomppa, miten sul oikeesti nyt menee?"
"Eipä tässä sen ihmeempiä.. Elämä vaan tuntuu koko ajan kusevan alleen. "
"Vähän samat fiilikset sitä mullakin on. Välil on tuntunu, ettei tässä enää ole mitään järkeä - siis elämässä. Tiedät miltä tuntuu, kun on asioita joita ei vaan osaa unohtaa."
"nii, onhan niit mullakin. Asioita."
Pikajuna kolisi sillan yli etelään. Tomi nosti repustaan onkimaansa Leijonaviinapulloa sen merkiksi et nyt kilistetään kunnolla. He joivat maljan lopettamiselle, yhteisestä päätöksestä. Tunnelma tuossa radan pientareen metsikössä oli kuolemanpirteä. Miehet olivat vanhoja ystäviä, jotka pystyivät lukemaan toisiansa kuten kirjaa. Mikko sytytti tupakan ja kysyi kaveriltaan:
"Tomi. Ihan kun sä tahtoisit kertoa mulle jotain.. kuten pahaa. Olenks oikees?"
"Joo. Eilen mä näin sen Kirsin kaupungilla.."
"jaa. mitäs se?"
"no. Se pysäytti mut ja kyseli susta. Kuulemma välit menny poikki sen Harrin kans jonka kans se oli."
"Kas. No en mä nyt yllättynyt. Mä kun olin sen kanssa, nii kyllä se mut useesti raiskas."
"Älä saatanassa. Tota et olekaan kertonut.."
"No, joo. ymmärrät kait sen, että mies ei mielellään sitä tunnusta."
"Aivan. Hitto.. Mä menin kertoon et sä oot sinkkuna."
"Eipä sille mitään voi. Et tienny historiaa joten sillä selvä. En mä sua syytä. Oikeestaan vois vaikka toivoo et se akka tulisi nyt tänne - niin vois kostaa - jotenkin. Mulla on vieläkin selvittämättömiä asioita sen kanssa. Nyt vain taas pitää alkaa pelkäämään kännykkäänsä."
Tomi otti omasta repustaan uuden kaljan, avasi ja otti suullisen. Sen jälkeen hän kysyi vaivautuneesti:
"Et kuitenkaan siis oikeesti toivo et se tulis ny tänne?"
"No en.. Se kuitenkin alkais motkottaan et täällä sitä vaa heitetään elämää hukkaan. Ja jos sen mutsi sattuis oleen mukana, nii se tuputtais meille sitä Jeesustaan."
"No, sulla on kyllä ollut kestämistä sen perheen kanssa. Mul ja sil Merjal ei ollu mitää tollasta."
"Aivan. Tomi, sullahan oli se sydämen puolikas kaulassaskin - eli kyl teil oli parempi suhde. Munhan piti ottaa se hiton sormus sormeen - kun se akka sitä tahtoi."
"Mikko. sähän tiedät et mä edelleen rakastan sitä. Ja musta tuntu äske, et kuten se olis aatellu mua. Aika tyhmää, vai mitä?"
"Aivan, en mä tota vähättele. Jos oikein puhutaan - niin kyl sattui kun kerroit äsken siit Kirsist.. No kai mä joskus sitä rakastin ihan oikeesti kun menin sen kanssa ihan kihloihinkin."
"Niin. sä olit silloin tosi onnellisen oloinen.."
"Aivan. Sillon olin. Ennen kun sen jeesustelija-mutsi käski Kirsin jättää mut. Me oikeesti katottiin ihan lastenvaatteita Aholaidas. Ennen sitä.."
"Nii. sittenhän kului muutama vuos, se piinas sua - uhkaili jos et rakasta sitä nii se tappaa itsensä.. Ja viimeinen niitti asialle oli se - et se valehteli sulle et sais lapsia"
"Aivan. Hitot. Mä päästän taas nää kyyneleet. Se isyysasia kun on mulle nyt helvetin vaikea. Tahtoisin todella paljon päästä isäksi - mutten pääse."
Tomi kaivoi pullon esiin, sillä oli aika ottaa uudet hörpyt olutta vahvempaa ja omistaa ne kulaukset naisille, joita ei vaan saa pois mielestään - ja jotka ovat satuttaneet. Sen jälkeen surkeat elämäntilanteet antoivat juttelulle oman iloluontoisen säväyksen. Tihkusade oli tauonnut, mutta säätilalla ei ole enää mitään väliä kun on kyllin turtana elämään.
Juna oli saapunut Jyväskylään, asemalaiturille astui muiden matkustajien joukossa toisilleen tiuskiva nuoripari: Henry ja Merja. He olivat perillä, matkan tarkoitus oli mennä Merjan lapsuudenystävän, Niinan, syntymäpäiville. Mutta nyt oli Henryn osallistuminen mainittuun tilaisuuteen katkolla. Henkka oli tullut ravintolavaunusta takaisin vasta kun Prisma oli vilahtanut ikkunoiden ohitse. Merja oli ottanut miehensä yhtä lämpimästi vastaan, mitä oli ollut se olut jota Henry oli nauttinut.
Niina asui Gummeruksenkadulla, kirkkoa vastapäätä. Sinnepäin he siitä suunnistivat, yhä tiuskien toisillensa. Päästyään lähiliikenteen laitureille, he erosivat ja mies lähti keskustan baareja kohden, nainen kävelemään ystävälleen. Saavuttuaan kirkkopuistoon, Merjan puhelin soi. Soittaja oli Henry.
"Moi."
"juu, moi. Kuule, anteeksi toi kun mä olin taas ihan paska sua kohtaan."
"Kyllä mä sulle anteeks annan, rakastan sinua ja mun pitäis unohtaa mennyt - mut se on vaikeeta."
"Mä yritän olla sulle se, joka auttaa sua siinä. Missäs oot? Jos kuitenkin tavattais ja mentäis sille Niinalle parina?"
"Mä oon kirkon luona, tuu siihen."
Merja meni kirkon luokse ja Henkka tuli siihen piakkoin. He halasivat ja alkoivat juttelemaan. Nainen oli jo rauhoittunut, puhe kääntyi sydänriipukseen. Merjalla oli paha olo koko korusta sillä se ihan ilmeisesti loukkasi Henkkaa. Nainen otti ketjun pois kaulastaan ja tiputti sen viemäriaukkoon. Tuon jälkeen he suutelivat sovinnon merkiksi ja lähtivät Niinan juhliin. Riita oli nyt unohdettua aikaa, lakaistu hetkeksi maton alle. Tiedossa oli juhlat, jotka sitten jatkuisivat jossain keskustan baarissa. He saapuivat Niinalle, joka toivotti molemmat tervetulleiksi. Paikalla oli jo muitakin, esittelyt hoidettiin nopeasti ja bileet saattoivat alkaa.
Kello tuli iltayhdeksän, oli alkanut satamaan vettä ja sade kasteli radan kupeessa iltaa viettävän parivaljakon - mutteivät he siitä piitanneet. Jutut olivat kääntyneet vuosi sitten itsarin tehneeseen Pekkoon. Tieto oli tullut kummallekin yllätyksenä, vaikkakin Pekko oli jo puoli vuotta ennen tekoaan puhunut asiasta. Mutta sitä oli pidetty vain puheena - avunhuutona tai sitten ihan vain huomion kaipuuna. Tomi oli tyhjentänyt jo pullonsa, mutta olutta oli vielä. Junia oli mennyt jo muutama ohitse ja joka kerta sen ääni oli kutsunut heitä radalle makaamaan. Tomi avasi jälleen uuden oluen ja sanoi:
"Mikko, mä osaan ymmärtää kyllä miksi se Pekko tappo itsensä. Musta tuntuu nyt jotenkin siltä että tämä voisi olla jo tässä."
"Olen samaa mieltä, emmekä varmaan tarkoita tätä iltaa?"
"Emme! Mut miten olis jos juotais nää oluet loppuun ja sitte katotaan että onko meistä kuitenkaan miestä."
"Mulle ihan sama - ei mua kukaan kuitenkaan kaipaa."
"Tiedän, olet tässä viime vuoden aikana sen monesti sanonut."
Kului taas tunti, kaverukset joivat viimeisiä juomiaan ja juttelivat kaikesta. Kumpikin ymmärsi sen höpinän olevan vain viivyte sille - mitä he olivat sopineet tekevänsä tänään. Junia meni ja oluet loppuivat. Mikko kaivoi repustaan puukon, jonka antoi Tomille nyökäten samalla äänettömän luvan lopetukselle.
"Mikko. Kiitos kaikesta, mä tässä nyt meen tonne syrjemmälle olemaan itekseni."
"Tomi, kiitos itsellesi. Olet ollut hyvä ystävä - Sähän tiedät kuinka päin se kannattaa tehdä, ettei sitä niin vaan ommella - jos joku tänne ehtii. Viillä ranteen suuntaisesti, kämmenestä kyynerpäähän.."
"Joo, kiitti vinkistä. heh. Laitoksessa opittua?"
"Juu. siellä kuuli kaikkea. Helvetissä tavataan!"
Miehet halasivat vielä kerran ja erkanivat sitten. Tomi siirtyi parin puun taakse ja pian lyyhistyi maahan ynisemään. Mikko pyyhki kyyneleen poskeltaan ja lähti itse kävelemään sillalle päin. Mies poltti vielä tupakin, ennen kuin tarkisti ettei köysi ollut pudonnut repusta minnekään, nyt sillä olisi käyttöä.
Jyväskylässä Niinan juhlat olivat riistäytyneet hivenen käsistä. Merja ja Henkka olivat alkaneet riitelemään rajusti. Tappelu oli jatkunut Niinan neljännen kerroksen parvekkeelle - jossa Henkka oli saanut lopullisen raivokohtauksen ja tuupannut Merjan alas kadun asfaltille. Muut juhlavieraat olivat sen jälkeen nopeasti taltuttaneet miehen ja soittaneet tilanteeseen kuuluvat hätäpuhelut.
Tuli seuraava aamu, taivas oli yhtä pilvisenä mitä oli eilenkin. Jokea pitkin kulki vene ylävirtaan. Aamun soutumatka katkeaa rautatiesillan luokse, missä veneestä huomataan Mikon ruumis riippumassa sillasta. Aamun rauhallisuus on mennyttä.