RIPUSTUS (c) Simo Pahula
------------------------------------------------
Ikkunani oli auki. Tuuletusluukku. Sädekaihtimet suljettu ja
vaalean siniset verhot vedetty ikkunan eteen. Istuin sohvalla
kuunnellen Yliopistonkadun liikenteen, kaupungin ääniä.
Merkkejä elämästä. Lasten huutoja toisilleen, skeittilaudan
ääntä ja harjulla ulkoilutettujen koirien haukuntaa. Katsoin
itseäni kiinni olleen televisioni kuvaruudun himmeästä
heijastuksesta. Tuo ihmisen muotoinen hahmo olin minä. Ulkona
paistoi aurinko. Kaunis aurinko - kesä. Se oli taas tulossa.
Mutta minä olin päättänyt yrittää jälleen ja tehnyt omasta
mielestäni loistelian suunnitelman. Katselin luomustani -
valkoista ja kaunista. Mietin viimeistä viestiä, josko
sellaista kirjoittaisi. Mutta sitten ajattelin, että kyllä
ihmiset ymmärtävät..
Eilen kun jäin yksin Tanjan lähdettyä niin sain ajatuksen repiä
vanhasta lakanasta suikaleita. Tein niistä nuoran pentuna
partiossa opituilla solmuilla. Olin niin varmani asiastani, että
viitsin tehdä sen solmimistyön. Siinä meni aikaa joka minulla
oli tuona iltana liikaa. En halunnut taaskaan ottaa nukahtamislääkettäni.
Ehkä olisi pitänyt..
Niitä ei saisi ottaa viinan kanssa. Koko illan litkin
tehostettua appelsiinimehua. Koskenkorvaa oli jäänyt pullon
pohjallinen, join sen. Silloin piti vähän juhlia kun se pullo
ostettiin. Me kaksi yhdessä. Elämä vaikutti normaalilta,
vaikka minä olenkin mielisairas - työkyvyttömyyseläkkeellä.
Olin niin onnellinen tuona päivänä. Alkossa, näytimme
rakastavaisilta. Hän oli halukas muuttamaan yhteen. Niin olin
minäkin. Silloin..
Mutta se palasi. Olimme tulleet asunnolleni juhlimaan, siis tähän
neljännen kerroksen lukaaliin jonka vuokraa itse en maksa -
vanhempani sen maksavat kerta niin haluavat. . Kutsuimme pari
kaveria. Ilta oli mukava. Kuuntelimme musiikkia ja pelasimme
Monopolia. Illan päätteeksi, keskiyöllä, lähdimme saattamaan
kavereitamme viimeiseen Kuokkalan bussiin. Matkalla tapasin oman
hoitajani päiväsairaalasta - Heikin. Se alkoi aukoon päätään
humalastani, välittämättä siitä että olimme keskellä
kaupunkia emmekä mielisairaalan alueella. "Sä et parane,
ellet lopeta juomista." Muistutus siitä että olen
mielisairaalan listoilla. Se heitti vielä siihen sen
mahdollisuuden, että mut pakkolunastettaisiin takaisin
asuntolaosastolle, jotta mua pystyis paremmin valvoon. En puhunut
sen jälkeen mitään - ei kannattanut. Välikohtauksesta pelästyneet
Kaverit ehtivät bussiinsa. Mä ja Tanja katsoimme 18K:n perävaloja
ja auton hävittyä liikenteeseen. lähdimme kävelemään
takaisin. Tunsin taas sen että Tanja häpesi mua sen välikohtauksen
takia. Erottiin eriväristen kävelykadun valojen alla. Sanoimme
vain "moit" - emme edes suudelleet. Tavallisesti me
kyllä suudellaan erotessamme. Meillä oli hyvää juttua menossa.
Ja paljon sellaista, mitä ei muilla pareilla ole. Kokemuksia
siitä kun toisen on pelastettava se toinen takaisin elämään.
Tanja oli pelastanut jo 5 kertaa henkeni kun mä olin yrittänyt
tappaa itseäni tuloksetta.
Se oli toissapäivänä.
Tänään yhden aikaan iltapäivästä mä sitten huokaisin, otin
nuoran ja sidoin toisen pään olohuoneen katossa olleeseen
koukkuun. Siinä oli joskus edellinen asukas pitänyt
kattokruunua. Siis se kestäisi painoni. Arvioin sen kestävän.
Asettelin - kuten tilanteeseen aina perinteen mukaan kuuluu -
pallin alleni ja asettelin silmukan paikoilleen. Nostin jalan ja
potkaisin pallin pois altani. Nytkähdys, epäonnistuminen täydellisesti.
Löin pääni lattiaan pudottuani. Kipu oli sellainen jomotus,
joka kiersi pääni sisällä ympyrää. Ilmeisesti painoni ja
potkusta aiheutunut heiluriliike oli saanut lakanan antamaan
periksi. Jokainen osa minua ilmoitti vioittuneensa lattialle
putoamisen johdosta. Sitten se kipu ja tuska valahti ruokatorvea
alas mahalaukkuun saaden sen supistamaan rajusti.
Sen jälkeen yskimistä, tuskaa ja tajuttomuutta.
Tai ilmeisesti siinä kävi niin. Muistikuvani tapahtumasta
olivat toistensa kanssa eriäviä, mutta jokainen niistä päätyi
samaan lopputulokseen. Olen oman elämäni vanki edelleen. Oloni
oli kuvottava. Itse sen tajuaminen, että en ollut taaskaan
onnistunut lopettamaan, sai aikaan morkkiksen. Omahoitaja oli
ilmeisesti oikeassa sanoessaan ettei minusta itseni tappamiseen
olisi.
Makasin omassa oksennuksessani kai tunnin ennen hänen saapumista.
Laskin ajan rannekelloni piippauksista. Niitä oli kaksi terävää
digitaaliajan elonmerkkiä. Kumpikin niistä oli kyllin terävä
lävistääkseen sen horroksen, jonka itse aiheuttamani kipu sai
aikaan. En odottanut tai halunnut apua. Kuitenkin heräsin lukon
ääniin, joku oli tulemassa sisään häpeääni.
Ovi aukesi ja Tanja saapui. Tunnistin hänet hengityksestä.
Ensin rauhallista tuhinaa ja sitten kiivaampaa. Hän näki minut
ja totesi:
"Jaa, taasko yritit? Menikö luita?"
Olin nukahtanut tai sitten mennyt niin tajuttomaksi etten pysty
vastaamaan muuten kuin katseellani. Tajuan, että Tanja riisuu
likaantuneet vaatteeni. Selviän kylliksi, että pystyn nousemaan
istumaan - olen alasti huoneen lattialla. Tanja puuhaa pesukoneen
luona keittiössä laittaen sen käyntiin. Minä seuraan
tapahtumia korvillani ja samalla kuiskaan hänen nimeään. Yritän
puhua, mutta kurkkuun sattuu.
Askeleita keittiössä, astioiden kolinaa, pesukoneen käynnistysäänet,
askeleita luokseni. Avaan silmäni nähdäkseni lakananpätkän
yhä roikkumasta katosta. Saan käteni liikkumaan pitkän yrittämisen
jälkeen. Kosketan kaulaani. Se silmukka on edelleen siinä.
"Et onnistunut?"
Tanja kumartuu puoleeni kysymyksen esitettyään. Pysyn hiljaa
naisen auttaessa köyden pois kaulastani. Näin hänen katseensa
- se ei ole surullinen. Hän poistuu hetkeksi ja sitten palaa
aamutakki mukanaan. Hän auttaa minut ensin ylös ja sitten
aamutakin päälleni sekä istumaan sohvalle. Tanja palaa sen jälkeen
keittiöön, hakee sieltä minulle vettä pyytämättäni.
"Juo tämä - se varmaan vähän helpottaa sun kurkkua.
Haluutko, vai miltä tuntuu, et mä soittaisin johonkin nyt tällä
kertaa?"
"Ei, ei sun tarvitse. Voisitko sinä vain lähteä kun mä
haluaisin olla yksin?"
Katson naista silmiin ja vuodan silmäkulmasta kyyneleen verran.
Kuluu sekunti tai minuutteja jonka aikana hän on ottanut kädestäni
kiinni. Tuo kosketus tuo minulle hyvän olon. Siinä on lämpöä.
Me emme ole puhuneet rakkaudesta enää aikoihin. Sekin kaiken
muun lisäksi satuttaa mua niin. Hän huokaisee.
"Niinhän sinä aina haluat, vaikka et tahdo sitä."
"Sä tunnet mut niin hyvin."
Tiedän mikä on tulossa. Tästä olemme puhuneet jo aiemminkin.
Mutta asia oli vain jäänyt sopimatta. Minä pelkään sitä
jollain tasolla, mutta vaihtoehto olisi pahempi. Ehkä se vaan
olisi hyvä jos täällä olisi joku katsomassa perääni.
Monesti olen kyllä sitä vaihtoehtoa miettinyt.
"Kuule.. mä oon miettinyt tätä. Sä varmaan ymmärrät
sen, etten mä kauaa enää jaksaisi löytää sinua, niin jos mä
auttaisin sinua..?"
Tiedän mitä hän tarkoittaa. Hän haluasi tänne pysyvästi
asumaan kuin silloin ennen. Eihän se muuta muita ongelmiani elämän
kanssa, mutta auttaisi kestämään paremmin kun olisi joku joka
tukisi. Haluaisin sitä.
"Tiedän sen ja siksi mä haluun et sä muuttaisit tänne. Mä
pelkään itseäni. Rakastan sinua."
Tanja halaa minua mitään sanomatta. Sopimus on tehty. Hän
auttaisi minua. Minä sanoin hänelle ne sanat, joita emme ole
sanoneet aikoihin. Tanja irrottaa otteensa minusta ja sanoo
katsoen minua suoraan silmiin:
"Minä en rakasta sinua, mutta välitän kovasti. En tee tätä
säälistä"
Kuulin nuo sanat, mutten ymmärtänyt niitä. Pyydän häntä
selventämään asiaansa.
"Sä varmaan olet huomannut että mä en voi olla häpeämättä
sua tietyis tilanteis. Se on mun vika - ei sun."
Kyllä mä sen tiesin, mutta sen kuuleminen.. Se satuttaa.
Maailma hajoaa palasiksi. Siis vielä pienemmiksi rakenneosiksi
mitä se jo oli. Tanja ei rakasta mua? En saa mitään aikaan.
Katson vain eteeni muistellen kaikkea yhdessä koettua.
"..Ja siksi se yhteen muuttaminen olis aika huono homma."
Tanja on saanut sanottavansa sanottua ja on seissyt seisomaan
eteeni.
"Lähde sitten. ..Mutta pidä avain."
Sanomiset on sanottu. Tanja lähtee, katsoo minua ovelta jotenkin
säälivästi. Sanoo vielä:
"Soita Heikille"
Ja sitten hän lähtee. Minä jään yksin. Avoimesta
tuuletusikkunasta kuulen liikenteen pauhua, polkupyörän kellon
kilinää. Huomenna mä kyllä menen sitten soitan. Pitäähän
kurjaan elämäänsä saada jatkoa.