RIPUSTUS (c) Simo Pahula
------------------------------------------------

Ikkunani oli auki. Tuuletusluukku. Sädekaihtimet suljettu ja vaalean siniset verhot vedetty ikkunan eteen. Istuin sohvalla kuunnellen Yliopistonkadun liikenteen, kaupungin ääniä. Merkkejä elämästä. Lasten huutoja toisilleen, skeittilaudan ääntä ja harjulla ulkoilutettujen koirien haukuntaa. Katsoin itseäni kiinni olleen televisioni kuvaruudun himmeästä heijastuksesta. Tuo ihmisen muotoinen hahmo olin minä. Ulkona paistoi aurinko. Kaunis aurinko - kesä. Se oli taas tulossa. Mutta minä olin päättänyt yrittää jälleen ja tehnyt omasta mielestäni loistelian suunnitelman. Katselin luomustani - valkoista ja kaunista. Mietin viimeistä viestiä, josko sellaista kirjoittaisi. Mutta sitten ajattelin, että kyllä ihmiset ymmärtävät..

Eilen kun jäin yksin Tanjan lähdettyä niin sain ajatuksen repiä vanhasta lakanasta suikaleita. Tein niistä nuoran pentuna partiossa opituilla solmuilla. Olin niin varmani asiastani, että viitsin tehdä sen solmimistyön. Siinä meni aikaa joka minulla oli tuona iltana liikaa. En halunnut taaskaan ottaa nukahtamislääkettäni. Ehkä olisi pitänyt..

Niitä ei saisi ottaa viinan kanssa. Koko illan litkin tehostettua appelsiinimehua. Koskenkorvaa oli jäänyt pullon pohjallinen, join sen. Silloin piti vähän juhlia kun se pullo ostettiin. Me kaksi yhdessä. Elämä vaikutti normaalilta, vaikka minä olenkin mielisairas - työkyvyttömyyseläkkeellä. Olin niin onnellinen tuona päivänä. Alkossa, näytimme rakastavaisilta. Hän oli halukas muuttamaan yhteen. Niin olin minäkin. Silloin..

Mutta se palasi. Olimme tulleet asunnolleni juhlimaan, siis tähän neljännen kerroksen lukaaliin jonka vuokraa itse en maksa - vanhempani sen maksavat kerta niin haluavat. . Kutsuimme pari kaveria. Ilta oli mukava. Kuuntelimme musiikkia ja pelasimme Monopolia. Illan päätteeksi, keskiyöllä, lähdimme saattamaan kavereitamme viimeiseen Kuokkalan bussiin. Matkalla tapasin oman hoitajani päiväsairaalasta - Heikin. Se alkoi aukoon päätään humalastani, välittämättä siitä että olimme keskellä kaupunkia emmekä mielisairaalan alueella. "Sä et parane, ellet lopeta juomista." Muistutus siitä että olen mielisairaalan listoilla. Se heitti vielä siihen sen mahdollisuuden, että mut pakkolunastettaisiin takaisin asuntolaosastolle, jotta mua pystyis paremmin valvoon. En puhunut sen jälkeen mitään - ei kannattanut. Välikohtauksesta pelästyneet Kaverit ehtivät bussiinsa. Mä ja Tanja katsoimme 18K:n perävaloja ja auton hävittyä liikenteeseen. lähdimme kävelemään takaisin. Tunsin taas sen että Tanja häpesi mua sen välikohtauksen takia. Erottiin eriväristen kävelykadun valojen alla. Sanoimme vain "moit" - emme edes suudelleet. Tavallisesti me kyllä suudellaan erotessamme. Meillä oli hyvää juttua menossa. Ja paljon sellaista, mitä ei muilla pareilla ole. Kokemuksia siitä kun toisen on pelastettava se toinen takaisin elämään. Tanja oli pelastanut jo 5 kertaa henkeni kun mä olin yrittänyt tappaa itseäni tuloksetta.

Se oli toissapäivänä.

Tänään yhden aikaan iltapäivästä mä sitten huokaisin, otin nuoran ja sidoin toisen pään olohuoneen katossa olleeseen koukkuun. Siinä oli joskus edellinen asukas pitänyt kattokruunua. Siis se kestäisi painoni. Arvioin sen kestävän. Asettelin - kuten tilanteeseen aina perinteen mukaan kuuluu - pallin alleni ja asettelin silmukan paikoilleen. Nostin jalan ja potkaisin pallin pois altani. Nytkähdys, epäonnistuminen täydellisesti.

Löin pääni lattiaan pudottuani. Kipu oli sellainen jomotus, joka kiersi pääni sisällä ympyrää. Ilmeisesti painoni ja potkusta aiheutunut heiluriliike oli saanut lakanan antamaan periksi. Jokainen osa minua ilmoitti vioittuneensa lattialle putoamisen johdosta. Sitten se kipu ja tuska valahti ruokatorvea alas mahalaukkuun saaden sen supistamaan rajusti.

Sen jälkeen yskimistä, tuskaa ja tajuttomuutta.

Tai ilmeisesti siinä kävi niin. Muistikuvani tapahtumasta olivat toistensa kanssa eriäviä, mutta jokainen niistä päätyi samaan lopputulokseen. Olen oman elämäni vanki edelleen. Oloni oli kuvottava. Itse sen tajuaminen, että en ollut taaskaan onnistunut lopettamaan, sai aikaan morkkiksen. Omahoitaja oli ilmeisesti oikeassa sanoessaan ettei minusta itseni tappamiseen olisi.

Makasin omassa oksennuksessani kai tunnin ennen hänen saapumista. Laskin ajan rannekelloni piippauksista. Niitä oli kaksi terävää digitaaliajan elonmerkkiä. Kumpikin niistä oli kyllin terävä lävistääkseen sen horroksen, jonka itse aiheuttamani kipu sai aikaan. En odottanut tai halunnut apua. Kuitenkin heräsin lukon ääniin, joku oli tulemassa sisään häpeääni.
Ovi aukesi ja Tanja saapui. Tunnistin hänet hengityksestä. Ensin rauhallista tuhinaa ja sitten kiivaampaa. Hän näki minut ja totesi:

"Jaa, taasko yritit? Menikö luita?"

Olin nukahtanut tai sitten mennyt niin tajuttomaksi etten pysty vastaamaan muuten kuin katseellani. Tajuan, että Tanja riisuu likaantuneet vaatteeni. Selviän kylliksi, että pystyn nousemaan istumaan - olen alasti huoneen lattialla. Tanja puuhaa pesukoneen luona keittiössä laittaen sen käyntiin. Minä seuraan tapahtumia korvillani ja samalla kuiskaan hänen nimeään. Yritän puhua, mutta kurkkuun sattuu.

Askeleita keittiössä, astioiden kolinaa, pesukoneen käynnistysäänet, askeleita luokseni. Avaan silmäni nähdäkseni lakananpätkän yhä roikkumasta katosta. Saan käteni liikkumaan pitkän yrittämisen jälkeen. Kosketan kaulaani. Se silmukka on edelleen siinä.

"Et onnistunut?"

Tanja kumartuu puoleeni kysymyksen esitettyään. Pysyn hiljaa naisen auttaessa köyden pois kaulastani. Näin hänen katseensa - se ei ole surullinen. Hän poistuu hetkeksi ja sitten palaa aamutakki mukanaan. Hän auttaa minut ensin ylös ja sitten aamutakin päälleni sekä istumaan sohvalle. Tanja palaa sen jälkeen keittiöön, hakee sieltä minulle vettä pyytämättäni.

"Juo tämä - se varmaan vähän helpottaa sun kurkkua. Haluutko, vai miltä tuntuu, et mä soittaisin johonkin nyt tällä kertaa?"

"Ei, ei sun tarvitse. Voisitko sinä vain lähteä kun mä haluaisin olla yksin?"

Katson naista silmiin ja vuodan silmäkulmasta kyyneleen verran. Kuluu sekunti tai minuutteja jonka aikana hän on ottanut kädestäni kiinni. Tuo kosketus tuo minulle hyvän olon. Siinä on lämpöä. Me emme ole puhuneet rakkaudesta enää aikoihin. Sekin kaiken muun lisäksi satuttaa mua niin. Hän huokaisee.

"Niinhän sinä aina haluat, vaikka et tahdo sitä."

"Sä tunnet mut niin hyvin."

Tiedän mikä on tulossa. Tästä olemme puhuneet jo aiemminkin. Mutta asia oli vain jäänyt sopimatta. Minä pelkään sitä jollain tasolla, mutta vaihtoehto olisi pahempi. Ehkä se vaan olisi hyvä jos täällä olisi joku katsomassa perääni. Monesti olen kyllä sitä vaihtoehtoa miettinyt.

"Kuule.. mä oon miettinyt tätä. Sä varmaan ymmärrät sen, etten mä kauaa enää jaksaisi löytää sinua, niin jos mä auttaisin sinua..?"

Tiedän mitä hän tarkoittaa. Hän haluasi tänne pysyvästi asumaan kuin silloin ennen. Eihän se muuta muita ongelmiani elämän kanssa, mutta auttaisi kestämään paremmin kun olisi joku joka tukisi. Haluaisin sitä.

"Tiedän sen ja siksi mä haluun et sä muuttaisit tänne. Mä pelkään itseäni. Rakastan sinua."

Tanja halaa minua mitään sanomatta. Sopimus on tehty. Hän auttaisi minua. Minä sanoin hänelle ne sanat, joita emme ole sanoneet aikoihin. Tanja irrottaa otteensa minusta ja sanoo katsoen minua suoraan silmiin:

"Minä en rakasta sinua, mutta välitän kovasti. En tee tätä säälistä"

Kuulin nuo sanat, mutten ymmärtänyt niitä. Pyydän häntä selventämään asiaansa.

"Sä varmaan olet huomannut että mä en voi olla häpeämättä sua tietyis tilanteis. Se on mun vika - ei sun."

Kyllä mä sen tiesin, mutta sen kuuleminen.. Se satuttaa. Maailma hajoaa palasiksi. Siis vielä pienemmiksi rakenneosiksi mitä se jo oli. Tanja ei rakasta mua? En saa mitään aikaan. Katson vain eteeni muistellen kaikkea yhdessä koettua.

"..Ja siksi se yhteen muuttaminen olis aika huono homma."

Tanja on saanut sanottavansa sanottua ja on seissyt seisomaan eteeni.

"Lähde sitten. ..Mutta pidä avain."

Sanomiset on sanottu. Tanja lähtee, katsoo minua ovelta jotenkin säälivästi. Sanoo vielä:

"Soita Heikille"

Ja sitten hän lähtee. Minä jään yksin. Avoimesta tuuletusikkunasta kuulen liikenteen pauhua, polkupyörän kellon kilinää. Huomenna mä kyllä menen sitten soitan. Pitäähän kurjaan elämäänsä saada jatkoa.