CITY OF SIBELIUS

Täällä oli kuukausi sitten kaunista, nyt katkeraa itse luomaani helvettiä - arkea vailla kauniita vuorosanoja. Juuri niitä jotka lämmittäisivät kun muu maalima sortaa. Mutta kun en enää ole oikeutettu niihin. On tätä pelkkää kasvavaa vihaa ja yöllistä pahaa oloa. Tahtoisin kuolla pois, mutta kiroan elämänjanoani. Taivas on pilvessä, muttei sada vielä. On Toukokuun viimeinen arkiviikko. Kaikki suunnitelmat täksi kesäksi on mennyttä. Ne oli yhteisiä hahmotelmia tulevasta. Siis valetta.

Minä istun nyt penkillä. Tämä on puisto kirjaston ja kulttuurikeskuksen vieressä. Alhaalla on parkkialueen jälkeen kaupungin rautatieasema, 3 käytössä olevaa raidetta ja sitten se yksi mikä ei johda mihinkään. Kellot näyttävät 14:30 Ihmisiä on venaamassa junaa. Minun oikeastaan pitäisi olla muualla, oppilaitoksessa kuittaamassa poissaoloja vastuumaikalle. Se ei kiinnosta. Katson noita ihmisiä, jotka odottavat etelään päin menevää junaa. Tunnen heistä yhden ja oikeastaan tunnistan montakin vaatteista, mutta tuo yksi.. Siellä se on käsikädessä tuon kanssa, vihaan tuota heidän rakkauttaan. Se on niin väärää. Sen piti olla mä. En tiedä vaikuttaako ajatus kiskon rautaan tältä etäisyydeltä, mutta minä yritän taivuttaa sen piloille että kohta tämän aseman ohittava pikajuna kaatuisi noiden typerien ihmisien päälle. Taivuttihan se joku Israelilainen tyyppi lusikoitakin television kautta niin kai se on sama mihin metalliin sitä yrittää vaikuttaa. Näen taas sen naisen toisen kanssa pussailemassa. Hän taatusti on huomannut minut ja siksi osoittaa rakkauttaan julkisella paikalla. Sen piti olla minä..

Vitun huora, kuole! Vittu, miksei kisko voisi vääntyä.. Sama se vaikka sadat ehkä loukkaantuisivat, kymmenet kuolisivat ja vanhaan asemarakennukseen tulisi reikä. Kunhan vain itselleni tulisi helpompi olo. Punainen lähijunan pätkä saapuu korjaamaan satoaan. n. 56 ihmistä tunkee itsensä niihin kahteen junayksikköön ja pikajuna ohittaa. Kaikki on normaalia. Paitsi että minua itseäni on alkanut väsyttämään.

Kuulen takaani ääntä ja käännyn katsomaan. En kuitenkaan ollut vaikuttanut äsken ajatuksellani ratakiskoon koska Sibeliuksen patsas astuu alas korokkeeltaan ja tulee luokseni kiittämään että vaikutin ajatuksensiirrollani siihen että kivi muuttui eläväksi. En hätkähdä ilmestystä. Hahmo kuitenkaan ei ole sen vanhan Sibeliuksen, vaan nuoren miehen. En ole unohtanut kohteliaisuussääntöjä, en varsinkaan silloin kun alkaa ilmestymään kuolleita suomalaisia säveltäjiä eteeni. Hän ei pidä minun teitittelystäni, joten teemme sinunkaupat.

Janne istahtaa viereeni ja kiittää mielikuvistani. Ne aukaisivat taivaanportit jolloin hän ja Aino pääsivät maan päälle. Kysyn että minne Aino jäi. Janne vastaa että hän meni Ainolaan, katsomaan mitä talolle kuuluu. Sanon että se on osa suomalaista kulttuuriperintöä, joten sitä ei ainakaan ole purettu. Jannea kiinnostaa tietää miten asiat ovat nyt. Onko rahassa enää muotokuvaa? Kerron eurosta ja näytän kaksikymppisen. Kerron sen vastaavan vähän yli satasta. Siis parempien aikojen 'Sibeliusta.' Kerron sitten että meillä on sellainen kuin internet, siellä tämän kaupungin kotisivulla se kuvas on. Janne on vähän pettynyt siihen, ettei rahassa näy enää muotokuvaa mutta kuitenkin on hyvillään siitä että kaupunki kutsuu kertomani mukaan itseään Sibeliuksen kaupungiksi

Päivitän hänelle tiedot maailman tapahtumista. Sotia, terroritekoja, nälänhätää sekä uusi mustasurma tulossa idästä. Janne on samaa mieltä kanssani - maailma on pilalla. Pendolino ajaa ohi. Janne kummastelee, että kuinka rumiksi junat täällä tulevaisuudessa ovat muuttuneet. Olen samaa mieltä. Minä otan osaa murheeseen ja kerron puolestani vihastani kaikkea kohtaan - koko kaupunkia. Janne kysyy miksi minä vihaan kaupunkia, jota hän rakastaa?

Kerron tarinani. Me, tai ainakin minä, olin onnellinen hänen kanssaan. Kerron rakkaudesta. Kerron rakkaudesta, kai muistutan hänelle sen, että kuinka raastavaa rakkaus voi olla. Jannen silmänurkkaan tulee kyynel. Hän haluaisi käydä katsomassa kotitaloaan kerta Aino lähti sinne. Patsas nousee ja pyytää minut mukaansa, jotta voisimme keskustella enemmän. Jannea kiinnostaa tarinani koska en vielä kertonut sitä loppuun. Lähdemme kävelemään radanviertä pitkin Ainolaan. Minä ja muistomerkki. Puhumme matkalla kaikesta ja oloni alkaa helpottamaan. Alan ymmärtämään, ettei se nainen tahallaan minua pettänyt - sen se teki suunnitellusti.

Tiedän että patsas tietää miltä tuntuu rakastaa täysillä. Nimesihän hän talonsa naisen mukaan. Jatkan tarinaani kertomalla missä minä tajusin että minua vain käytettiin hyväksi. Asemalla. Siksipä minä olen istunut aina silloin sille penkille, 14:15, jokainen päivä. Siksi koska silloin minun ex odottaa aina silloin Keravalle lähtevää junaa. Joka kerta olen yrittänyt vaikuttaa metalliin kiskossa että se taipuisi aiheuttaen onnettomuuden jossa - minun toivoakseni - exäni kuolisi. Patsas tietää siitä. Janne tunnustaa ottaneensa sen aivoenergiani pois kiskosta ja käyttäneensä sitä vahvistaakseen voimiaan, että pääsisi pois jalustalta. Mutta rakkaudesta hän puhuu kauniisti. Minä sanon että kyllä minä tiedän siitä rakkaudesta. Koko suomi tietää, kerta ne rakkauskirjeet Jannen ja Ainon välillä luettiin valtakunnanradiossa.

Hän vain sanoo ymmärtävänsä sen että kirjesalaisuus päättyy kuolemaan.
Janne kertoo kuinka pettynyt hän on kaikkeen, tähän tulevaisuuteen. Kukaan vastaantulijoista ei kiinnitä minkäänlaista huomiota kävelevään patsaaseen. Kysyn mitä Janne aikoo perillä tehdä. Hän sanoo aikovansa näyttää minulle rakkauden voiman. Siksihän hän tuli takaisin.

Tulemme metsätaipaleen poikki maantien risteykseen. Janne katsoo kauhistuneena kuinka rumia tulevaisuuden henkilöautot oikein ovat. Kuljemme vähän matkaa tien laitaa ja sitten näemme Ainolan. Janne kävelee talon pihaan ja minä seuraan perässä. Patsas jähmettyy talon eteen ja kivestä erkanee valkoinen valo. Huomaan Nyt että talostakin erkanee jotain valkoista. Tajuan että siinä ovat Janne ja Aino. Yhdessä nyt ja aina. Kysyn valoilta että mitä mä teen että pääsisin rakkauden yli. Valot tulevat lähemmäksi ja syleilevät minua. Samalla minun valtaa outo rauhallisuus. Aivan kun kaikki viha ja tuska häipyisi sielustani. Valot erkanevat minusta ja siirtyvät takaisin talon sisään yhdessä.

Lähden takaisin. Maailma tuntuu paremmalta paikalta. Yllätyn, koska vastaani tuolla metsätaipaleella tulee exäni katuvana. Hän pyytää anteeksi että käytti minua hyväksi. Minä annan hänelle anteeksi suudelmalla. Me suutelemme lehtipuiden alla. Olemme löytäneet uudelleen rakkauden. Tunnen lämmön sisälläni. Suljen silmäni.

Ja kun avaan ne, olen palannut takaisin penkille. Vilkaisen rannekelloani. 14:39.
Joku kirkaisee ja en sitä ensin käsitä niin tiedän mitä tapahtuu kun kuulen pirstoutuvan puun, vääntyvän metallin ja katkeilevien sähköjohtojen metelin sekamelskan. Olen onneksi tarpeeksi kaukana. Veturi päätyy kyljelleen parkkialueen autojen päälle ensin jyrättyään Riihimäen junaa odottaneet ihmiset. Sinivalkoiset vaunut ovat sekaisin pitkin rautatieasemaa. Olen noussut seisomaan katsomaan hävitystä. Jossain palaa. Asemarakennuksessa on paha reikä. Pian paikalle alkaa tulemaan pelastuslaitoksen yksiköitä. Minä lähden kävelemään pois raastavan syyllisyyden kanssa. Vilkaisen Sibeliuksen patsasta. Se on yhtä eloton kuin minuutti sitten.