CITY OF SIBELIUS
Täällä oli kuukausi sitten kaunista, nyt katkeraa itse
luomaani helvettiä - arkea vailla kauniita vuorosanoja. Juuri
niitä jotka lämmittäisivät kun muu maalima sortaa. Mutta kun
en enää ole oikeutettu niihin. On tätä pelkkää kasvavaa
vihaa ja yöllistä pahaa oloa. Tahtoisin kuolla pois, mutta
kiroan elämänjanoani. Taivas on pilvessä, muttei sada vielä.
On Toukokuun viimeinen arkiviikko. Kaikki suunnitelmat täksi kesäksi
on mennyttä. Ne oli yhteisiä hahmotelmia tulevasta. Siis
valetta.
Minä istun nyt penkillä. Tämä on puisto kirjaston ja
kulttuurikeskuksen vieressä. Alhaalla on parkkialueen jälkeen
kaupungin rautatieasema, 3 käytössä olevaa raidetta ja sitten
se yksi mikä ei johda mihinkään. Kellot näyttävät 14:30
Ihmisiä on venaamassa junaa. Minun oikeastaan pitäisi olla
muualla, oppilaitoksessa kuittaamassa poissaoloja vastuumaikalle.
Se ei kiinnosta. Katson noita ihmisiä, jotka odottavat etelään
päin menevää junaa. Tunnen heistä yhden ja oikeastaan
tunnistan montakin vaatteista, mutta tuo yksi.. Siellä se on käsikädessä
tuon kanssa, vihaan tuota heidän rakkauttaan. Se on niin väärää.
Sen piti olla mä. En tiedä vaikuttaako ajatus kiskon rautaan tältä
etäisyydeltä, mutta minä yritän taivuttaa sen piloille että
kohta tämän aseman ohittava pikajuna kaatuisi noiden typerien
ihmisien päälle. Taivuttihan se joku Israelilainen tyyppi
lusikoitakin television kautta niin kai se on sama mihin
metalliin sitä yrittää vaikuttaa. Näen taas sen naisen toisen
kanssa pussailemassa. Hän taatusti on huomannut minut ja siksi
osoittaa rakkauttaan julkisella paikalla. Sen piti olla minä..
Vitun huora, kuole! Vittu, miksei kisko voisi vääntyä.. Sama
se vaikka sadat ehkä loukkaantuisivat, kymmenet kuolisivat ja
vanhaan asemarakennukseen tulisi reikä. Kunhan vain itselleni
tulisi helpompi olo. Punainen lähijunan pätkä saapuu
korjaamaan satoaan. n. 56 ihmistä tunkee itsensä niihin kahteen
junayksikköön ja pikajuna ohittaa. Kaikki on normaalia. Paitsi
että minua itseäni on alkanut väsyttämään.
Kuulen takaani ääntä ja käännyn katsomaan. En kuitenkaan
ollut vaikuttanut äsken ajatuksellani ratakiskoon koska
Sibeliuksen patsas astuu alas korokkeeltaan ja tulee luokseni
kiittämään että vaikutin ajatuksensiirrollani siihen että
kivi muuttui eläväksi. En hätkähdä ilmestystä. Hahmo
kuitenkaan ei ole sen vanhan Sibeliuksen, vaan nuoren miehen. En
ole unohtanut kohteliaisuussääntöjä, en varsinkaan silloin
kun alkaa ilmestymään kuolleita suomalaisia säveltäjiä
eteeni. Hän ei pidä minun teitittelystäni, joten teemme
sinunkaupat.
Janne istahtaa viereeni ja kiittää mielikuvistani. Ne
aukaisivat taivaanportit jolloin hän ja Aino pääsivät maan päälle.
Kysyn että minne Aino jäi. Janne vastaa että hän meni
Ainolaan, katsomaan mitä talolle kuuluu. Sanon että se on osa
suomalaista kulttuuriperintöä, joten sitä ei ainakaan ole
purettu. Jannea kiinnostaa tietää miten asiat ovat nyt. Onko
rahassa enää muotokuvaa? Kerron eurosta ja näytän
kaksikymppisen. Kerron sen vastaavan vähän yli satasta. Siis
parempien aikojen 'Sibeliusta.' Kerron sitten että meillä on
sellainen kuin internet, siellä tämän kaupungin kotisivulla se
kuvas on. Janne on vähän pettynyt siihen, ettei rahassa näy enää
muotokuvaa mutta kuitenkin on hyvillään siitä että kaupunki
kutsuu kertomani mukaan itseään Sibeliuksen kaupungiksi
Päivitän hänelle tiedot maailman tapahtumista. Sotia,
terroritekoja, nälänhätää sekä uusi mustasurma tulossa idästä.
Janne on samaa mieltä kanssani - maailma on pilalla. Pendolino
ajaa ohi. Janne kummastelee, että kuinka rumiksi junat täällä
tulevaisuudessa ovat muuttuneet. Olen samaa mieltä. Minä otan
osaa murheeseen ja kerron puolestani vihastani kaikkea kohtaan -
koko kaupunkia. Janne kysyy miksi minä vihaan kaupunkia, jota hän
rakastaa?
Kerron tarinani. Me, tai ainakin minä, olin onnellinen hänen
kanssaan. Kerron rakkaudesta. Kerron rakkaudesta, kai muistutan hänelle
sen, että kuinka raastavaa rakkaus voi olla. Jannen silmänurkkaan
tulee kyynel. Hän haluaisi käydä katsomassa kotitaloaan kerta
Aino lähti sinne. Patsas nousee ja pyytää minut mukaansa,
jotta voisimme keskustella enemmän. Jannea kiinnostaa tarinani
koska en vielä kertonut sitä loppuun. Lähdemme kävelemään
radanviertä pitkin Ainolaan. Minä ja muistomerkki. Puhumme
matkalla kaikesta ja oloni alkaa helpottamaan. Alan ymmärtämään,
ettei se nainen tahallaan minua pettänyt - sen se teki
suunnitellusti.
Tiedän että patsas tietää miltä tuntuu rakastaa täysillä.
Nimesihän hän talonsa naisen mukaan. Jatkan tarinaani
kertomalla missä minä tajusin että minua vain käytettiin hyväksi.
Asemalla. Siksipä minä olen istunut aina silloin sille
penkille, 14:15, jokainen päivä. Siksi koska silloin minun ex
odottaa aina silloin Keravalle lähtevää junaa. Joka kerta olen
yrittänyt vaikuttaa metalliin kiskossa että se taipuisi
aiheuttaen onnettomuuden jossa - minun toivoakseni - exäni
kuolisi. Patsas tietää siitä. Janne tunnustaa ottaneensa sen
aivoenergiani pois kiskosta ja käyttäneensä sitä
vahvistaakseen voimiaan, että pääsisi pois jalustalta. Mutta
rakkaudesta hän puhuu kauniisti. Minä sanon että kyllä minä
tiedän siitä rakkaudesta. Koko suomi tietää, kerta ne
rakkauskirjeet Jannen ja Ainon välillä luettiin
valtakunnanradiossa.
Hän vain sanoo ymmärtävänsä sen että kirjesalaisuus päättyy
kuolemaan.
Janne kertoo kuinka pettynyt hän on kaikkeen, tähän
tulevaisuuteen. Kukaan vastaantulijoista ei kiinnitä minkäänlaista
huomiota kävelevään patsaaseen. Kysyn mitä Janne aikoo perillä
tehdä. Hän sanoo aikovansa näyttää minulle rakkauden voiman.
Siksihän hän tuli takaisin.
Tulemme metsätaipaleen poikki maantien risteykseen. Janne katsoo
kauhistuneena kuinka rumia tulevaisuuden henkilöautot oikein
ovat. Kuljemme vähän matkaa tien laitaa ja sitten näemme
Ainolan. Janne kävelee talon pihaan ja minä seuraan perässä.
Patsas jähmettyy talon eteen ja kivestä erkanee valkoinen valo.
Huomaan Nyt että talostakin erkanee jotain valkoista. Tajuan että
siinä ovat Janne ja Aino. Yhdessä nyt ja aina. Kysyn valoilta
että mitä mä teen että pääsisin rakkauden yli. Valot
tulevat lähemmäksi ja syleilevät minua. Samalla minun valtaa
outo rauhallisuus. Aivan kun kaikki viha ja tuska häipyisi
sielustani. Valot erkanevat minusta ja siirtyvät takaisin talon
sisään yhdessä.
Lähden takaisin. Maailma tuntuu paremmalta paikalta. Yllätyn,
koska vastaani tuolla metsätaipaleella tulee exäni katuvana. Hän
pyytää anteeksi että käytti minua hyväksi. Minä annan hänelle
anteeksi suudelmalla. Me suutelemme lehtipuiden alla. Olemme löytäneet
uudelleen rakkauden. Tunnen lämmön sisälläni. Suljen silmäni.
Ja kun avaan ne, olen palannut takaisin penkille. Vilkaisen
rannekelloani. 14:39.
Joku kirkaisee ja en sitä ensin käsitä niin tiedän mitä
tapahtuu kun kuulen pirstoutuvan puun, vääntyvän metallin ja
katkeilevien sähköjohtojen metelin sekamelskan. Olen onneksi
tarpeeksi kaukana. Veturi päätyy kyljelleen parkkialueen
autojen päälle ensin jyrättyään Riihimäen junaa odottaneet
ihmiset. Sinivalkoiset vaunut ovat sekaisin pitkin rautatieasemaa.
Olen noussut seisomaan katsomaan hävitystä. Jossain palaa.
Asemarakennuksessa on paha reikä. Pian paikalle alkaa tulemaan
pelastuslaitoksen yksiköitä. Minä lähden kävelemään pois
raastavan syyllisyyden kanssa. Vilkaisen Sibeliuksen patsasta. Se
on yhtä eloton kuin minuutti sitten.