SORAA.
-------------------------------------------


Se oli aika tuulinen ilta siinä elokuun puolivälissä. Sääennusteet kertoivat koko eteläisen suomen kuuluvan matalapaineen alueeseen, eteläisille merialueille myrskyvaroitus. Päivä oli raukea sunnuntai. Tuolloin me vietimme iltaamme autossa, joen rannassa musiikkia kuunnellen. Anssi istui edessä Kallen vieressä, mä Aleksin kanssa olimme takana. Kalle toimi kuskina, joten hän joi vain limsaa. Kaara oli pysäköitynä Aurajoen rantaan, tarkempi sijainti oli jossain 20 kilometriä Turusta koilliseen. Usein tällä porukalla olimme tulleet iltaa viettämään juuri näille kulmille. Kallen autossa oli hyvät stereot ja tunnelmaa. Nissan Sunny.

Aleksi oli ollut alakuloinen jo pitkään. Muut olivat yrittäneet hellävaroen piristää häntä. Masennus johtui hänen pikkuveljensä Tuomaksen itsemurhasta. Se kun otti yhtenä iltana liikaa ja käveli junan alle. Taustalla oli pitkäaikainen masennus johtuen heikosta itsetunnosta. Siitä kohtalosta on kulunut jo vuosi, mutta tietenkin se ottaa aikansa toipua sellaisesta iskusta. Me tarkoitimme vain pelkkää hyvää. Tunnelma oli mitä se oli. Kuuntelimme Metallicaa aika kovalla. No, eihän se keitään muita haitannut. Paikka nimittäin oli aika syrjässä - soratien päässä. Aleksi oli silloin aika hiljainen. Tavallisesti hän oli äänessä - yritti sillä saada asian pois mielestään ja nauttia elämästä. Mutta nyt hän vain katsoi eteensä näkemättä mitään. Minä istuin Aleksin vieressä takapenkillä. Jutut olivat hiljentyneet ja me kuunneltiin musiikkia katsoen ulos, ohi virtaavaan jokeen.

Kuin musiikissa tuli hiljainen kohta, niin Aleksi alkoi puhumaan hiljaa - mutta aika päättäväisellä äänensävyllä. Kalle hiljensi stereot vaimeaksi.

"Hei kundit. Mä olen miettinyt tätä tässä jo pitkään. Minä aion nyt tappaa itseni."

"Älä nyt.?"

"Kyllä vain. Mä olen kelannut sitä, et jos mä vain nyt lähtisin ja menisin jokeen. Mä en jaksa enää."

"Älä nyt.. Hei me pidetään susta, sä olet hyvä jätkä.."

"Tiedänhän mä sen, mutta kun on aika niin on aika."

"Entäs sun perhees? Mitä me niille sanotaan?"

"Ihan sama se. Ne ei tiedä missä mä olen. Voitte kertoo niille ihan mitä vain.. Tai.. pyytäkää vain anteeksi."

"Me välitetään susta Aleksi."

"Kiitos, mutta se ei riitä. Mä vain en kestä tätä enää. Kaikki on ohi."

Niin sanoen Aleksi avasi oven ja nousi ulos. Katsoimme epätietoisina toisiamme, pitäisikö nyt tehdä jotain? Olisiko nyt aika tehdä jotain? Vaatiiko tilanne sitä? Aivan, toden edessä tästä meidän kaveriporukasta tulee pelkureita. Saatoimme vain katsoa miten Aleksi katsoi auraan ja sitten hän vetäityi lähemmäksi jokea. Musiikki oli käännytty hiljaiselle, saatoimme kuulla soran rahinan kaverin menessä jokeen. Soran rahina lakkasi ja vaihtui veden ääneen, loiskahdukseen, jonka jälkeen oli hiljaista. Tuossa vaiheessa katsoimme toisiimme ja hyppäsimme autosta ulos rantaan. Minä ja Anssi Aleksin perässä jokeen. Sain hänestä otteen ja vedin kuiville.

Tietty hän ei ollut ehtinyt kuolemaan. Siinä hän ryki vettä ulos keukoistaan ja itki. Emme vaihtaneet sanoja, kukaan meistä ei puhunut mitään. Kaikki ymmärsivät toisiaan. Oikeastaan se oli liikuttavaa, kun viimein kun aloimme tehdä lähtöä Aleksin toimesta, niin hän huolestui auton penkeistä. Minä, Anssi ja Aleksi olimme nimittäin märissä vaatteissa. Ongelma ratkesi kyllä takaluukusta löytyneillä muovipusseilla. Mutta se, että Aleksi otti huolen arkisesta asiasta, niin se oli hyvä. Jollain tasolla hän siis tahtoi elää ja vaikuttaa tulevaan. Ne olivatkin viimeiset sanat vähään aikaan. Me kaikki vain katselimme jokea, hiljaa ohi valuvaa virtaa. Aleksilla oli tosi paha olo - hän itki häpeilemättä. Me muut vain olimme vaikeina hänen tukenaan. Viimein siirryimme autolle, Kalle vuorasi penkit muovikasseilla ja menimme sisään. Emme ajaneet heti pois. Kalle ei laittanut musiikkia. Oli alkanut satamaan vettä. Kuuntelimme sateen ropinaa hiljaa. Viimein lähdimme takaisin kaupunkiin. Tulleet kysymykset märistä vaatteista kuittasimme siten, että olisimme muka pelleileet yhdellä laiturilla ja pudonneet siltä veteen. Tuolloin ei todellakaan viitsinyt kertoa totuutta.

Silloin me olimme kaverimme tukena, kun sillä meni huonosti. Nyt me vain istumme hiljaa yrittäen näyttää urheilta. Tilaisuus on raskain, missä olen koskaan ollut. Eturivistä kuuluu itkua. Kalle ja Anssi istuvat vieressäni, minulla on käytäväpaikka.

"..Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun on taas tuleva.."

Pappi suorittaa hautaujaisia edessä. Arkussa makaa Aleksi. Ei tätä jaksa uskoa todeksi, tämä on vain pahaa unta. Se ei vain nyt ole unta, arkkua aletaan kohta kantamaan hautuumaalle. Aleksin ja Tuomaksen äiti on täysin raunioina. Tämä kaikki on liian pahaa ollakseen totta. Ulkona on valkoista, kaunis hiljainen lumisade tulee rauhallisesti ja äänettömästi alas taivaasta.