TÄHTIKIRKAS
Sinä yönä ennusteiden mukaan pilvipeite aukesi ja illan tullen
pakkanen kiristyisi. Suomalainen kaupunki, Sodankylä. Yksiö
paikkakunnan kirkon ja koulun välimaastossa sijaitsevassa
kerrostalossa. Asunnossa palaa vain keittiössä valo. Toinen
valonlähde on internetissä oleva tietokone, monitorissa tuorein
sähköpostiviesti.
Pako ei ollut onnistunut, se oli ollut vain kaunis ajatus. Aluksi
se onnistui, kaikki. Asioilla on vain tapana tulla takaisin, jos
se on tapahtunut ennenkin. Viime viikolla asukas oli käynyt lääkärissä
saamassa helpottavan reseptin.
Unilääkkeet, tammikuu. Pakkasta lähemmäs -37 astetta,
masennus ja ymmärrys siitä, ettei tuhannen kilometrin pakomatka
auta jos kantaa menneisyyttään takana. Paljon hyviä ihmisiä täälläpäin,
he aidosti tuntuvat välittävän etelästä tulleesta
muukalaisesta, ottivat vastaan ja vielä lahjoittivat vähän
huonekaluja pyytämättä. Pauli kun oli tullut tänne lentäen
ensin Rovaniemelle ja sitten bussilla loppumatka, pelkkä iso
reppu ja vuokraisännän puhelinnumero mukanaan. Posti toi myöhemmin
miehen viihde-elektroniikan etelästä, työt alkoivat viikon sisään
ja elämä pääsi alkamaan.
Työhaku pohjoisesta oli tuottanut tulosta, sitä kyllä
ihmeteltiin paljon. Jos asuu Järvenpäässä, niin muutto
Sodankylään töiden perään aiheutti kyllä ihmetystä. Lähimmät
kyllä ymmärsivät. Tämä olisi vain vuoden keikka, sijaisuus.
Rakennusmiehiä tarvittiin myös siellä ja ympäristön vaihto
tekisi hyvää. Ne olivat olleet Paulin perustelut kyselyille.
Miehellä oli tuolloin ikää 29 vuotta, lähtö tapahtui syntymäpäivän
jälkeen. Se oli hyvä tehdä niin, 30 vuotta ja uusi vaihe elämässä.
juhla oli samalla läksiäiset.
Hyvillä ihmissuhdetaidoilla Pauli oli saanut paikallisia ystäviä,
työkavereista oli tullut myös vapaa-ajan kavereita jotka näyttivät
etelän miehelle mielellään paikkakuntaa. Mies oli saanut
kirjeensä valmiiksi ja tulostin käynnistettiin.
Mies katsoi vuokra-asuntonsa ikkunasta tähtikirkasta taivasta.
Ikkuna hohti kylmää myös sisään, mutta huoneessa oli
kuitenkin tarpeeksi lämmintä. Tämä oli miehen elämää ollut
jo puolen vuoden ajan, rakennusmiehenä lapissa. Nyt oli vapaa
viikonloppu.
Vaikka entiset asiat olivat jääneet melkein tuhannen kilometrin
päähän Järvenpäähän, niin kiitos nykyteknologian mikään
välimatka ei estä sitä, jos joku tahtoo kostaa. Paulin
tapauksessa tämä oli hänen entinen tyttöystävä, Liisa.
Itsemurhalla uhkailuja oli tippunut häneltä niin puhelimitse,
kuten internetissäkin.
Lappi oli auttanut miestä eteenpäin elämässään, kuten oli
suunnitelma ollutkin. Luonto ja paikalliset ihmiset tukivat
eteenpäin. Uusia ystävyyksiä syntyi. Töissä meni hyvin.
Kaikki olisi ollut hienoa, ettei pari kuukautta viestihelvetti
olisi alkanut uudelleen.
Tuon vuoksi yöunet olivat alkaneet olemaan katkonaisia ja se oli
vähän haitannut töissä, joten Pauli oli siis hankkinut unilääkkeitä
itselleen. Pystyi lepäämään paremmin yöt ilman pelkotiloja.
Tänään jälleen tuli etelästä viesti. Uhkailuja ei enää
tulisi, sillä ne olivat toteutuneet. Liisa oli löydetty
kuolleena, viimeisessä viestissään hän syytti yksinomaan
Paulia kaikesta tapahtuneesta. Nyt oli yö. Kello näytti aikaa
viisitoista yli yksi. Talo oli hiljainen, mitään liikennettä
ei näkynyt missään. Vain valtatien valot hohtivat keltaista
loistoaan. Tänä iltana ei ollut alkoholia nautittu. Pauli vähän
katui sitä, mutta järki oli sanellut kerta jos saattaisi olla
unilääkkeille tarvetta - niin silloin otettava nollatoleranssi.
Masennusta Paulilla oli ollut jo ennen tätä. Nyt kun mies
katsoi ulos - kaikki tuntui kestämättömältä. Mies kun oli
niin sanottu hyvä ihminen, tahtoi tehdä vain pelkkää hyvää.
Sähköpostiin oli tullut kuva Liisan viimeisestä viestistä, se
oli saanut lyijyn katkeamaan. Vilkaisu ulkolämpömittariin sai jäätävät
ajatukset aikaan. Nyt pakkanen oli vähän lauhtunut, -35c
astetta. Lukema sai Paulin tekemään päätöksensä. Hän
asetti juuri tulostamana kirjeen näkyvälle paikalle. Tekstissä
mies pyysi anteeksi kaikkea ja jätti tiedot kuinka muut saisivat
tietokoneen ja sähköpostin auki. Siellä oli selitykset.
Anteeksi, etten kertonut teille tästä. En vain kehdannut. Ymmärtäkää.
Mies puki ulkovaatteet yllensä, täytti tyhjillään olleen
mehutiivistepullon vedellä ja tyhjensi listan nukahtamislääkkeitään
pilleripurkkiin mukaan. Avaimet hän jätti asuntoonsa
poistuessaan porrashuoneeseen, ensimmäisestä kerroksesta
poistumisesta eivät edes portaat pahemmin kolise. Hän avasi
ulko-oven hiljaa, pakkanen tuntui heti lyövän vastaan. Täysikuun
valot valaisivat tienoon. Tästä lähti polku joen rantaan ja
siihen suuntaan Pauli hakeutui - polulle, jota pitkin pääsi
rantaa pitkin koululle.
Tunnelma oli unelias. Seutua peitti hiljaisuus, jonka rikkoi
valtatiellä oli menneen rekan ääni. Kuu valaisi reittiä. Mies
käveli puiden taakse piiloon. Kotitalo näkyi niiden siimeksestä.
Kukaan ei valvonut enää, mistään ikkunasta ei loistanut valo.
Pilleripurkki tyhjeni miehen suuhun ja alas lääkkeet
huuhdeltiin vedellä. Tuon jälkeen Pauli huokaisi, kohta tämä
kaikki olisi ohitse ja asteli penkan yli jokea kohden. Lumihanki
vähän hidasti menoa, pari metriä taivallettuaan - hän kaasi
itsenä selälleen maahan. Miehen paino teki lumihankeen haudan.
Taivaalla loisti himmeät revontulet ja viimeiseksi hän tunsi
rauhallisen unen tulevan. Viimeisessä tuskatilassa hän kuiskasi:
"Liisa, helvetissä nähdään"