Hän oli jo pitkään ajellut sitä. Mutta tänään se pitäisi tehdä, koska ei ollut muutakaan tärkeämpää tekemistä. Useasti hän oli matkatessaan junalla pannut sen tien siinä radan vieressä merkille. Se sivusi kätevästi rataa. Hän oli tarkkaillut myös sitä, että kuinka tuolle tielle pääsisi. Hyvä paikka tehdä se. Niin hän oli mieltynyt tuohon seutuun. Toisella puolella metsä ja toisella rautatie.
Hän lähti junalla, leimasi lippunsa kuten aina vaunun eteisessä on tapana tehdä. Hän meni osaston puolelle ja istui alas tuntien tupen lähellä sydäntään. Se painon hänen rintalastaan povitaskusta. Hän katsoi ulos ikkunasta ohiviliseviä maisemia. Kukaan ei tiedä mitä hän ajatteli tuolloin. Ehkei ketään edes kiinnostanut. Kukaan ei ainakaan istunut hänen viereensä. Hän vain odotti odottamistaan ja viimein odotus palkittiin. Juna saapui sille seisakkeelle, josta se tie lähti. Hän poistui junasta ainoana matkustajana. Juna lähti jatkamaan matkaansa, niin lähti hänkin. Pieni hymynväre huulillaan jatkoi matkaansa kävellen. Keitään ei tullut vastaan, taivaskin oli pilvessä. Sää enteili sitä ennustettua sadealuetta lännestä. Tuulet alkoivat jo kasvattamaan voimaansa, pilvet itkivät tihkua mutta hän ei pysähtynyt. Jatkoi vain matkaansa kunnes oli omasta mielestään kylliksi kaukana kaikesta. Hän kääntyi tieltä metsään, rämpi puiden suojaan ja avasi takkinsa ottaakseen varaamansa esineen pois povarista. Sen terä ei ollut kylmä, vaan hänen ruumiinlämmöllä lämmitetty.
Ensimmäinen viilto ei sattunut mitenkään. Se vain tuntui hänestä pahalta. Itse asiassa hän taisi oksentaa sen kuitenkaan haittaamatta aiottua askaretta. Toinen viilto alkoi jo vuotamaan. Ehkä hän itkikin, suri tekoaan. Hän kuuli junan menevän jälleen ohitse. Se kuvasti hänestä kaikkea sitä, mitä pakoon hän oli lähtenyt. Joten hän survaisi syvemmälle antaen veren vuotaa pois. Hän lyyhistyi maahan heikkouttaan. Ehkä viimeinen ääni mitä hän kuuli, oli junan ääni ja tuulen humina lehdettömissä koivuissa.
En minä sitä tiedä, mutta näin se ehkä tapahtui. Kuitenkin se oli varmaa, että se tyttö oli kyllästynyt elämäänsä.
Ainakin se tyttö luuli sen äänen olevan tuulen huminaa, mutta taivaalla oli lentänyt UFO paikalle, josta tuli nostosäde - joka nosti tytön aluksen kyytiin. Humanoidit paikkasivat tytön ranteet ja poistivat itsetuhoiset ajatukset tytön päästä. Tyttö kiitti humanoideja ja he laskivat tytön aluksestaan alas.
Valitettavasti kantosäteeseen tuli vika ja tyttö putosi, mutta onneksi sai kuusesta kiinni. Kukaan ei uskonut tytön selityksiä, että miksi oli puuhun joutunut.