Taunus


100 kilometriä Kuopiosta pohjoiseen oli talo, sellainen idyllinen pientila. Vähän metsää ja vähän peltoa sekä pihassa navetta, aitta ja marjapuska. Myös rantaviivaa taisi olla sellaiset sata metriä. Tuossa talossa asui Rekosen Juhani vaimonsa Saaran kanssa. He olivat nuoripari, vähän oli kolmekymmentä vuotiaita molemman ja jo 7 vuotta naimisissa. Heillä oli kissa ja koira jotka sopivat hyvin yhteen - eivät tapelleet. Vaan lasta ei ollut tullut vaikka sitä yritettiin.

Puoli vuotta sitten lääkärissä selvisi että miksei lasta tullut - Juhani on sterilli. Tieto lamautti miehen täysin. hän oli pitänyt itseään aina kykenevänä suvunjatkamiseen. Hän tiesi sen itsestään että hänestä olisi tullut hyvä isä. Saara lohdutti ensin mutta sitten aikaa myöten katkeruus voitti. Periaatteesta he sanoivat ei lapsettomuushoidoille tai adoptiolle. Oma sen piti olla ja luonnollisesti siitetty. Saara oli aina halunnut äidiksi ja erään pahan riidan päätteeksi nainen löi miestään sanan pahalla miekalla suoraan hermoon sanoen muun muuassa: Eihän susta edes siittämään ole!

Ei Juhani mikään väkivaltainen mies ollut. Siksipä hän iskun saaneena vetäytyi ulos tupakalle ja itkemään sitä kaikkea mitä oli selvinnyt sekä sitä miten kylmä vaimosta oli tullut. ennen niin mukava ja lämmin ja nyt kova ja kylmä. Sisällä talossa Saaralla oli huono mieli. Sanottua ei enää takaisin saisi.

kuin mies palasi aikanaan sisään niin hän vastasi naisen anteeksipyytelyihin vihaisella tuijotuksella eikä sinä iltana mitään sitten puhuttu. Juhani meni autotalliin tarkistamaan Taunustaan että oliko autoon tullut korjattavaa. Siellä hän viettikin koko illan. Vaimo meni nukkumaan yksin. Autotallissa Juhani oli masentunut entisestään kuin kaikki haaveet ja tieto omasta kykenemättömyydestä pyörivät päässä. Oli syksyä - syyskuun loppua ja ilma oli kylmä.

Mies mietti vaimonsa sanoja ja tuli vihaiseksi. Ei autotallissa ollut viinaa - ei tässä perheidyllissä juotu. Mutta kuitenkin sinä yönä jokin napsahti poikki Juhanin mielessä. Se pieni osanen joka huolehtii että järjen sana kuuluu meni pois päältä. Saara nukkui talossa jonka olohuoneen lattialle aviomies valutti polttoainetta. Juhani veti bensavanaa ympäri taloaan oudossa mielentilassa. Makuukammarit olivat tässä 1950 luvulla rakennetussa tönössä toisessa kerroksessa. Juhani otti huolellisesti ja hiljaa palovaroittimet pois päältä. Yläkerrassa niitä ei ollut.

Juhani otti rahapussinsa ja autonsa avaimet. Työhaalarit päällänsä mies sytytti viritelmänsä eteisestä. Pian tuli polttikin kaikkea yhteistä. Seuraavaksi arsenoija haki rakkaan taunuksensa autotallista joka oli erillinen rakennus. Katseli ennen lähtöään pihasta kuinka kotitalon alakerta roihusi. Saaralla ei olisi mitään mahdollisuutta paeta. Juhani lähti ajamaan. Ensin kilometrin omaa tietä ja sitten valtatietä pohjoiseen. Paluuta ei olisi. Aloittaisiko sitä uuden elämän jossain? Eihän se olisi mahdollista.
Mitä nyt? Tuhannet kysymykset jäivät vaille vastauksia miehen sinä yönä harhaillessaan tieverkostoa summamutikassa pohjoiseen. Tuli aamu ja mies heräsi taukopaikalta minne oli pysähtynyt. Juhani muisti kaiken tekemänsä ja katui sitä syvästi. Antautuisiko sitä poliiseille vaiko ei. Ei sitä kannattaisi - joutuisi koppiin murhasta. Saara oli kaunis ja Juhani rakasti sitä niin paljon. Myöhäistä katua, Mies käynnisti autonsa ja lähti ajamaan tietä eteenpäin. Valtatie numero 5 ja Kemijärven kaupunki oli seuraavana.

Juhani etsi kyllin tasokkaan huoltoaseman ja osti sen myymälän hyvästä valikoimasta puutarhaletkun, puukos sekä vahvaa sähkömiehenteippiä. Odottaessaan vuoroaan kassalle hän kuuli auki olleesta radiosta suomen voittaneen jossain urheilulajissa jonkin maan. Siitä ostostapahtuman yhteydessä heitti oman kommenttinsa myyjälle että hyvä vain että jossain sitä voitettiin. Lisäsi vielä hiljaa puhuen että hyvä vaan että joku voittaa edes jossakin. Myyjä kysyi että mitä johon Juhani sanoi ettei mitään - kunhan itsekseni höpisin. Poistuessaan myymälästä hän kuuli radion vielä puhuvan jostain tulipalosta. Kyllä sen tiesi että mistä tulipalosta oli kyse. Juhani heitti ostamansa letkun ja teipin takaistuimelle ja jatkoi matkaansa apaattisin mielin. Tankki oli melkein täynnä löpöä ja se oli pitänyt tankata. No ehkä sitä voisi joltain pikkuasemalta ne muutamat litrat hommata - kanisteriin. Hänellä oli autossaan vanhoja hevikasetteja. niitä hän kuunteli. Nuo sähkökitarasoolot olivat kuuluneet myös Saaran suosikkeihin. Matka vie vitostien päähän mistä Juhani Nesteellä käynnin jälkeen kääntyi pohjoiseen vievälle nelostielle. Nyt oli tankissa sen verran bensaa että sillä pääsisi tuntemattomaan määränpäähän. Täytti vielä kanisterin myös - jos sillä oli käyttöä jos vaikka mieli muuttuisi. Juhani kuitenkin ymmärsi ettei se niin tekisi. Tämä oli viimeinen matka.

Mies katsoi ohimennen taustapeilistä taakse jäävää maisemaa - etelään ei olisi asiaa sillä kyllähän sitä paloa tutkittaisiin ja tulisi palosyy selville. Silmin näkijä havaintoja tietty olisi tästä autosta paloyöltä. Kyllähän siinä oli ollut liikennettä. Ja se oli murhapoltto - murhaajan ne kyllä selvittäisivät. Olisi Saara voinut olla parempi nainen eikä haukkunut niin pahasti niin se eläisi vielä. Ajettuaan noin sata kilometriä päätiestä kääntyi hyväkuntoinen polkutie jota kartan mukaan voisi ajaa pitkälle ei minnekään. Rikki mennyt mies käänsi ajokkinsa tuolle viimeiselle väylälleen. Mies päätti ajaa tätä polkua niin kauan kunnes polttoaine loppuisi.

Mies ajoi ja ajoi. Tämä seutu oli oikeata tundraa. Ei paljoa näkynyt mitään puita - kitukasvuisia risuja vain. Koko ajan kuski tiedosti asian että tämä olisi se viimeinen tie mitä hän ikinä kulkisi. Se ei kuitenkaan tuntunut erämaassa niin pahalta vaikka koko elämä oli mennyttä. Viimein polttoaine loppui. Kello oli siinä kaksi iltapäivällä. Taivas oli pilvessä ja ilma utuinen. Juhani istui ja katsoi edessään aukenevaa naavaa. Nyt se kohta kai pitäisi toteuttaa - itsemurha.

Kuski otti takapenkiltä letkun ja puukon. Hän oli jo ne ostaessaan tehnyt suunnitelman: pieni letku ei oikein jaksaisi pakoputkesta tuoda sisään häkää, mutta jos tuon katkaisisi neljään osaan ja teippaisi niiden letkunpätkien päät yhteen, työntäisi sen laitteen myrkkytuubiin - teippaisi sen kiinni ja tiivistäisi raot. Sitten voisi avata ikkunaa sen verran että nuo 4 putken pätkää mahtuisivat sisälle ja teippaisi senkin raon umpeen ettei kaasu pääsisi pois livahtamaan ennen keuhkoja. Lopuksi hän vielä tyhjensi kanisterin tankkiin hymyillen katkeraa iloaan. Juhani sai viritelmänsä valmiiksi puolessa tunnissa. Nyt se oli valmis - mitä nyt? Eihän tässä elämässä näin pitänyt käydä!

Mies nojasi autoonsa ja katsoi tyhjyyteen. Mietti elämäänsä ja sitä mitä oli tehnyt. Takaisin ei olisi menemistä. Olihan hän hetken mielenhäiriössä tappanut ja tuhonnut kaiken. Aina niin kiltti ja toisten tunteet huomioon ottava mies - Juhania itseään tuo määritelmä nauratti. Se oli kyllä totta, nimittäin juuri sellainen mies oli nyt tiensä päässä. Itse kyllä kuolisi tukeutumalla mutta entäs auto? Sen voisi polttaa mutta kuka sen sytyttäisi kun ainoa ihminen kilometrien säteellä olisi kuollut? Rekosen poika sai idean: kanisterissa oli vielä vähän ainetta. Sitä voisi ottaa paitansa pois, kostuttaa sen aineella ja asettaa auton lattialle. Niin mies tekikin. Asetti itsensä kuskin paikalle, etsi kasetilta kaikkein komeimman rockbiisin ja käynnisti moottorin. Sininen savu tuprusi puutarhaletkun päästä ja se alkoi vaikuttamaan. Juhani sytytti paitansa ja se roihu veti viimeisetkin hapet kopista.

Kuski oli jo kuollut kun kasetti meni jumiin tulen sulattaessa koneiston ja sytyttäen moottorin. Se oli komea soihtu tuo entinen Taunus keskellä erämaata. Viikon päästä etsinnät tuottivat tulosta ja poliisin haaviin jäi palanut autonraato.