Taunus
100 kilometriä Kuopiosta pohjoiseen oli talo, sellainen
idyllinen pientila. Vähän metsää ja vähän peltoa sekä
pihassa navetta, aitta ja marjapuska. Myös rantaviivaa taisi
olla sellaiset sata metriä. Tuossa talossa asui Rekosen Juhani
vaimonsa Saaran kanssa. He olivat nuoripari, vähän oli
kolmekymmentä vuotiaita molemman ja jo 7 vuotta naimisissa.
Heillä oli kissa ja koira jotka sopivat hyvin yhteen - eivät
tapelleet. Vaan lasta ei ollut tullut vaikka sitä yritettiin.
Puoli vuotta sitten lääkärissä selvisi että miksei lasta
tullut - Juhani on sterilli. Tieto lamautti miehen täysin. hän
oli pitänyt itseään aina kykenevänä suvunjatkamiseen. Hän
tiesi sen itsestään että hänestä olisi tullut hyvä isä.
Saara lohdutti ensin mutta sitten aikaa myöten katkeruus voitti.
Periaatteesta he sanoivat ei lapsettomuushoidoille tai adoptiolle.
Oma sen piti olla ja luonnollisesti siitetty. Saara oli aina
halunnut äidiksi ja erään pahan riidan päätteeksi nainen
löi miestään sanan pahalla miekalla suoraan hermoon sanoen
muun muuassa: Eihän susta edes siittämään ole!
Ei Juhani mikään väkivaltainen mies ollut. Siksipä hän iskun
saaneena vetäytyi ulos tupakalle ja itkemään sitä kaikkea
mitä oli selvinnyt sekä sitä miten kylmä vaimosta oli tullut.
ennen niin mukava ja lämmin ja nyt kova ja kylmä. Sisällä
talossa Saaralla oli huono mieli. Sanottua ei enää takaisin
saisi.
kuin mies palasi aikanaan sisään niin hän vastasi naisen
anteeksipyytelyihin vihaisella tuijotuksella eikä sinä iltana
mitään sitten puhuttu. Juhani meni autotalliin tarkistamaan
Taunustaan että oliko autoon tullut korjattavaa. Siellä hän
viettikin koko illan. Vaimo meni nukkumaan yksin. Autotallissa
Juhani oli masentunut entisestään kuin kaikki haaveet ja tieto
omasta kykenemättömyydestä pyörivät päässä. Oli syksyä -
syyskuun loppua ja ilma oli kylmä.
Mies mietti vaimonsa sanoja ja tuli vihaiseksi. Ei autotallissa
ollut viinaa - ei tässä perheidyllissä juotu. Mutta kuitenkin
sinä yönä jokin napsahti poikki Juhanin mielessä. Se pieni
osanen joka huolehtii että järjen sana kuuluu meni pois
päältä. Saara nukkui talossa jonka olohuoneen lattialle
aviomies valutti polttoainetta. Juhani veti bensavanaa ympäri
taloaan oudossa mielentilassa. Makuukammarit olivat tässä 1950
luvulla rakennetussa tönössä toisessa kerroksessa. Juhani otti
huolellisesti ja hiljaa palovaroittimet pois päältä.
Yläkerrassa niitä ei ollut.
Juhani otti rahapussinsa ja autonsa avaimet. Työhaalarit
päällänsä mies sytytti viritelmänsä eteisestä. Pian tuli
polttikin kaikkea yhteistä. Seuraavaksi arsenoija haki rakkaan
taunuksensa autotallista joka oli erillinen rakennus. Katseli
ennen lähtöään pihasta kuinka kotitalon alakerta roihusi.
Saaralla ei olisi mitään mahdollisuutta paeta. Juhani lähti
ajamaan. Ensin kilometrin omaa tietä ja sitten valtatietä
pohjoiseen. Paluuta ei olisi. Aloittaisiko sitä uuden elämän
jossain? Eihän se olisi mahdollista.
Mitä nyt? Tuhannet kysymykset jäivät vaille vastauksia miehen
sinä yönä harhaillessaan tieverkostoa summamutikassa
pohjoiseen. Tuli aamu ja mies heräsi taukopaikalta minne oli
pysähtynyt. Juhani muisti kaiken tekemänsä ja katui sitä
syvästi. Antautuisiko sitä poliiseille vaiko ei. Ei sitä
kannattaisi - joutuisi koppiin murhasta. Saara oli kaunis ja
Juhani rakasti sitä niin paljon. Myöhäistä katua, Mies
käynnisti autonsa ja lähti ajamaan tietä eteenpäin. Valtatie
numero 5 ja Kemijärven kaupunki oli seuraavana.
Juhani etsi kyllin tasokkaan huoltoaseman ja osti sen myymälän
hyvästä valikoimasta puutarhaletkun, puukos sekä vahvaa
sähkömiehenteippiä. Odottaessaan vuoroaan kassalle hän kuuli
auki olleesta radiosta suomen voittaneen jossain urheilulajissa
jonkin maan. Siitä ostostapahtuman yhteydessä heitti oman
kommenttinsa myyjälle että hyvä vain että jossain sitä
voitettiin. Lisäsi vielä hiljaa puhuen että hyvä vaan että
joku voittaa edes jossakin. Myyjä kysyi että mitä johon Juhani
sanoi ettei mitään - kunhan itsekseni höpisin. Poistuessaan
myymälästä hän kuuli radion vielä puhuvan jostain
tulipalosta. Kyllä sen tiesi että mistä tulipalosta oli kyse.
Juhani heitti ostamansa letkun ja teipin takaistuimelle ja jatkoi
matkaansa apaattisin mielin. Tankki oli melkein täynnä löpöä
ja se oli pitänyt tankata. No ehkä sitä voisi joltain
pikkuasemalta ne muutamat litrat hommata - kanisteriin. Hänellä
oli autossaan vanhoja hevikasetteja. niitä hän kuunteli. Nuo
sähkökitarasoolot olivat kuuluneet myös Saaran suosikkeihin.
Matka vie vitostien päähän mistä Juhani Nesteellä käynnin
jälkeen kääntyi pohjoiseen vievälle nelostielle. Nyt oli
tankissa sen verran bensaa että sillä pääsisi tuntemattomaan
määränpäähän. Täytti vielä kanisterin myös - jos sillä
oli käyttöä jos vaikka mieli muuttuisi. Juhani kuitenkin
ymmärsi ettei se niin tekisi. Tämä oli viimeinen matka.
Mies katsoi ohimennen taustapeilistä taakse jäävää maisemaa
- etelään ei olisi asiaa sillä kyllähän sitä paloa
tutkittaisiin ja tulisi palosyy selville. Silmin näkijä
havaintoja tietty olisi tästä autosta paloyöltä. Kyllähän
siinä oli ollut liikennettä. Ja se oli murhapoltto - murhaajan
ne kyllä selvittäisivät. Olisi Saara voinut olla parempi
nainen eikä haukkunut niin pahasti niin se eläisi vielä.
Ajettuaan noin sata kilometriä päätiestä kääntyi
hyväkuntoinen polkutie jota kartan mukaan voisi ajaa pitkälle
ei minnekään. Rikki mennyt mies käänsi ajokkinsa tuolle
viimeiselle väylälleen. Mies päätti ajaa tätä polkua niin
kauan kunnes polttoaine loppuisi.
Mies ajoi ja ajoi. Tämä seutu oli oikeata tundraa. Ei paljoa
näkynyt mitään puita - kitukasvuisia risuja vain. Koko ajan
kuski tiedosti asian että tämä olisi se viimeinen tie mitä
hän ikinä kulkisi. Se ei kuitenkaan tuntunut erämaassa niin
pahalta vaikka koko elämä oli mennyttä. Viimein polttoaine
loppui. Kello oli siinä kaksi iltapäivällä. Taivas oli
pilvessä ja ilma utuinen. Juhani istui ja katsoi edessään
aukenevaa naavaa. Nyt se kohta kai pitäisi toteuttaa - itsemurha.
Kuski otti takapenkiltä letkun ja puukon. Hän oli jo ne
ostaessaan tehnyt suunnitelman: pieni letku ei oikein jaksaisi
pakoputkesta tuoda sisään häkää, mutta jos tuon katkaisisi
neljään osaan ja teippaisi niiden letkunpätkien päät yhteen,
työntäisi sen laitteen myrkkytuubiin - teippaisi sen kiinni ja
tiivistäisi raot. Sitten voisi avata ikkunaa sen verran että
nuo 4 putken pätkää mahtuisivat sisälle ja teippaisi senkin
raon umpeen ettei kaasu pääsisi pois livahtamaan ennen keuhkoja.
Lopuksi hän vielä tyhjensi kanisterin tankkiin hymyillen
katkeraa iloaan. Juhani sai viritelmänsä valmiiksi puolessa
tunnissa. Nyt se oli valmis - mitä nyt? Eihän tässä
elämässä näin pitänyt käydä!
Mies nojasi autoonsa ja katsoi tyhjyyteen. Mietti elämäänsä
ja sitä mitä oli tehnyt. Takaisin ei olisi menemistä. Olihan
hän hetken mielenhäiriössä tappanut ja tuhonnut kaiken. Aina
niin kiltti ja toisten tunteet huomioon ottava mies - Juhania
itseään tuo määritelmä nauratti. Se oli kyllä totta,
nimittäin juuri sellainen mies oli nyt tiensä päässä. Itse
kyllä kuolisi tukeutumalla mutta entäs auto? Sen voisi polttaa
mutta kuka sen sytyttäisi kun ainoa ihminen kilometrien
säteellä olisi kuollut? Rekosen poika sai idean: kanisterissa
oli vielä vähän ainetta. Sitä voisi ottaa paitansa pois,
kostuttaa sen aineella ja asettaa auton lattialle. Niin mies
tekikin. Asetti itsensä kuskin paikalle, etsi kasetilta kaikkein
komeimman rockbiisin ja käynnisti moottorin. Sininen savu
tuprusi puutarhaletkun päästä ja se alkoi vaikuttamaan. Juhani
sytytti paitansa ja se roihu veti viimeisetkin hapet kopista.
Kuski oli jo kuollut kun kasetti meni jumiin tulen sulattaessa
koneiston ja sytyttäen moottorin. Se oli komea soihtu tuo
entinen Taunus keskellä erämaata. Viikon päästä etsinnät
tuottivat tulosta ja poliisin haaviin jäi palanut autonraato.