TEMP

Odotan liikennevalojen vaihtumista. En jaksa painaa sitä näppäintä, joka olisi viiveellä vaihtanut valot. Minä ajattelen elämääni sekä tämän kaiken turhaa tärkeyttä. Älä kävele. Hyvä on, mä en kävele. Punainen tikku-ukko ilkkuu minua. Liikenne valuu tasaisena virtana liikennevalon tahdittamana. Tuo musiikki on tullut kovin tutuksi. Rytmikäs piippaus. Tuo mieleen sairaalasarjojen hengissäpitoaparaatin. Sekin pitää samaa ääntä. Rauhoittavaa tasaista piippausta. Elossa vielä. Sitten pitkä piippaus. On aika siirtyä toiselle puolelle.

Minut on petetty eli elämäni sekä sen mukana maailma on tilapäisesti paskana. Minä olen pettänyt, valehdellut ja nyt kärsin siitä.
Katson vastaantulijoita, katson heitä silmiin yrittäen hakea niistä edes palasen epätoivoa. Löydän vain tyhjyyttä. Ajattelevatko nämä ihmiset milloinkaan yhtään mitään? Mä alan vihata vastaantulijoita. Osoitan sen ruumiinkielelläni. Yritän telepatian avulla saada pyöräilijöitä menettämään tasapainonsa ja lyövän suojaamattomat kallonsa katuun.
Tämä viha alkoi siksi koska toteutin sen mistä olin pitkään pohtinut.

Vitutti ja ajatukseni.. Ne tahtoivat tappaa minut. Murhata kylmäverisesti. Olin ollut paskiainen, vetänyt naista monta kuukautta saaden sen uskomaan että meistä olisi aviopariksi. Menin sen kanssa kihloihinkin, jotta se ei olisi alkanut kyselemään sitä, että mihin se meidän suhde oli menossa? Ympyränmuotoinen varmuus sai naisen hiljaiseksi sen asian suhteen. Sitten tuli se päivä, eilinen. Kutsuin hänet luokseni, kerrostalon viidenteen kerrokseen. Avasin oveni, hän hymyili. Kerroin eteisessä asiani. Katsoin häntä silmiin ja hymyilin. Hän hymyili takaisin. Kun ulko-ovi oli suljettu hänen toimestaan niin katsoin häntä silmiin. Hetki oli kaunis. Nainen taisi odottaa suudelmaa.

"Sori, mut mä oon vedättäny sua."

Hätkähdys. Jotenkin sydämeni alkaa lyömään nopeammin. Aivan kun silloin kuin häneen retkahdin. Nainen perääntyi askeleella ja kysyi epäluuloisella äänellä.

"Mitä sä tarkotat?"

Hän odotti vastaustani. Katsoin yhä häntä silmiin. Hän katsoi takaisin. Jotenkin sain sen sitten sanottua. Annoin sanojen valua suustani.

"No, kun mä oon antanut sulle sen kuvan, et mä haluisin sut. Meistä ei tule mitään. Tämä on lopussa."

Aika tuntui hidastuvan, Tätä minä en ollut suunnitellut sanoa, minun piti suudella häntä ja johdatella vuoteelleni. Me olisimme olleet rakastavaisia, Mutta torpedoin kaiken. Näin jonkun häviävän hänen katseessaan.

"Sä.. sä siis et halua? Miksi, oonko mä tehny jotain? Ooksä suuttunu mulle jostain? Mun pitää tietää.. "

Hän ei olisi koskaan luullut, että minulla olisi ollut joku muu. Hän luotti minuun täysillä. Itsestäni en voinut sanoa samaa. Siksi minä tuhosin rakkauden, luottamuksen ja kaikki hänen haaveensa silloin eteisessäni.

"Mä oon kuullut, että sulla on joku toinen.."

Muistan miten hänen suunsa aukesi. Ensin sieltä ei tullut mitään ulos. Hän oli hetken päässä itkusta. Niin olin minäkin, mutten antanut sen häiritä tapahtuvaa. En tiedä tunsinko ennen tuota hetkeä rakkautta häntä kohtaa, mutta siinä samassa minä rakastui häneen. Hänen ensimmäinen kyynel oli kaunis. Nainen sulki suunsa, avasi sen uudestaan ja vannoi.

"Ei ole! Sä oot mun ainoa. Mä rakastan sua!"

Halusin uskoa. En vain voinut. Nimittäin se olisi tuntunut aika typerältä lopettaa eroprosessi nyt, kun sen oli hyvin saanut käynnistymään. Kovetin itseni ja aloin latoa enemmän valheita kehään.

"Älä, vittu, väitä vastaan! Älä saatana väitä et sä muka rakastat mua! Mä en rakasta sua, mä oon vain käyttänyt sua hyväkseni. Vittu kun se oli helppoa."

Hän vapisi. Olisin tahtonut niin ottaa hänet syliini, kertoa että äskeinen oli ollut pahaa unta joka oli yrittänyt erottaa meidät. Mutta pysyi paikoillani ja olin hiljaa. Se oli pitkä tauko. No, ainakin se tuntui siltä.
Hänen äänensä rikkoi sen äänettömyyden.

"Mitä.. Mitä sä meinaat? Entä meidän kihlaus?"

Niin - mitä meidän "kihlauksesta"? Pelkkää valhetta. Koko rakkaus. Katsoin meidän kuvajaistamme. Me todellakin sovittiin hyvin yhteen. Mutta kuitenkin kerroin.

"Sä olet ollut vain vitun hyvää panopuumateriaalia, mutta nyt olen kyllästynyt suhun. Voisitko vain poistua mun elämästä kyselemättä turhia?"

Taas pitkä tauko. Emme katsoneet toisiamme. Hän katsoi mattoa, minä kattoa. Rannekelloni piippasi tasatuntia. Viimein hän sanoi.

"No.. jos sä sitä haluat.."

Katsoin häntä silmiin. Se oli varmaa etten nähnyt tällä kertaa katseessa yhtään rakkautta. Oli vain kyyneleitä.

"Haluan, tää mun elämä sun kanssa on yhtä helvettiä.."

Sanani olivat kovat ja julmalla äänellä sanotut. Siitä naisesta olin oppinut sen, että hän oli äkkipikainen. Teki päätöksiä niitä sen kummemmin ajattelematta. Siksipä varmaan..

"Ei, kuule. Tästä se vasta helvetiksi muuttuu. Mä lupaan sen."

Ja sitten hän lähti. Paiskasi oven kiinni. Mä jäin katsomaan itseäni eteisen peilistä. Kuulin lasin menevän rikki. Viides kerros.

Sen jälkeen juoksuaskeleita porraskäytävässä, ne pysähtyivät oveni taakse. Ovikelloni soi raivokkaasti. Musiikkia tahditti nyrkin iskut ovea vastaan. Menin avaamaan. Siellä oli naapurini. Hän osoitti minut katsomaan portaikon rikkimennyttä ikkunaa.

"Se tyttö, joka tuli sun luolta, meni tosta läpi.."

Myönsin asian ja kävin istumaan portaille. Painon pääni alas ja aloin itkemään. Minulta kyseltiin mikä oli saanut naisen heittäytymään piha-asfaltille. Tosin hän oli osunut rappusille. Pahaa jälkeä. Rauhoituttuani sävelsin poliiseille kelvanneen selityksen. Mielenterveyshäiriö.

Olen nyt tullut tieni päähän. Tämä on umpikuja. Siis tästä ei lähde muita teitä kun taaksepäin. Edessäni on hakkuuaukea. Istun puupinon päälle ja itken. Huomenna minun täytyy mennä mielenterveystoimistoon apua hakemaan.

Tai ylihuomenna en ole elossa.