TEMP
Odotan liikennevalojen vaihtumista. En jaksa painaa sitä näppäintä,
joka olisi viiveellä vaihtanut valot. Minä ajattelen elämääni
sekä tämän kaiken turhaa tärkeyttä. Älä kävele. Hyvä on,
mä en kävele. Punainen tikku-ukko ilkkuu minua. Liikenne valuu
tasaisena virtana liikennevalon tahdittamana. Tuo musiikki on
tullut kovin tutuksi. Rytmikäs piippaus. Tuo mieleen
sairaalasarjojen hengissäpitoaparaatin. Sekin pitää samaa ääntä.
Rauhoittavaa tasaista piippausta. Elossa vielä. Sitten pitkä
piippaus. On aika siirtyä toiselle puolelle.
Minut on petetty eli elämäni sekä sen mukana maailma on tilapäisesti
paskana. Minä olen pettänyt, valehdellut ja nyt kärsin siitä.
Katson vastaantulijoita, katson heitä silmiin yrittäen hakea
niistä edes palasen epätoivoa. Löydän vain tyhjyyttä.
Ajattelevatko nämä ihmiset milloinkaan yhtään mitään? Mä
alan vihata vastaantulijoita. Osoitan sen ruumiinkielelläni.
Yritän telepatian avulla saada pyöräilijöitä menettämään
tasapainonsa ja lyövän suojaamattomat kallonsa katuun.
Tämä viha alkoi siksi koska toteutin sen mistä olin pitkään
pohtinut.
Vitutti ja ajatukseni.. Ne tahtoivat tappaa minut. Murhata kylmäverisesti.
Olin ollut paskiainen, vetänyt naista monta kuukautta saaden sen
uskomaan että meistä olisi aviopariksi. Menin sen kanssa
kihloihinkin, jotta se ei olisi alkanut kyselemään sitä, että
mihin se meidän suhde oli menossa? Ympyränmuotoinen varmuus sai
naisen hiljaiseksi sen asian suhteen. Sitten tuli se päivä,
eilinen. Kutsuin hänet luokseni, kerrostalon viidenteen
kerrokseen. Avasin oveni, hän hymyili. Kerroin eteisessä asiani.
Katsoin häntä silmiin ja hymyilin. Hän hymyili takaisin. Kun
ulko-ovi oli suljettu hänen toimestaan niin katsoin häntä
silmiin. Hetki oli kaunis. Nainen taisi odottaa suudelmaa.
"Sori, mut mä oon vedättäny sua."
Hätkähdys. Jotenkin sydämeni alkaa lyömään nopeammin. Aivan
kun silloin kuin häneen retkahdin. Nainen perääntyi askeleella
ja kysyi epäluuloisella äänellä.
"Mitä sä tarkotat?"
Hän odotti vastaustani. Katsoin yhä häntä silmiin. Hän
katsoi takaisin. Jotenkin sain sen sitten sanottua. Annoin
sanojen valua suustani.
"No, kun mä oon antanut sulle sen kuvan, et mä haluisin
sut. Meistä ei tule mitään. Tämä on lopussa."
Aika tuntui hidastuvan, Tätä minä en ollut suunnitellut sanoa,
minun piti suudella häntä ja johdatella vuoteelleni. Me
olisimme olleet rakastavaisia, Mutta torpedoin kaiken. Näin
jonkun häviävän hänen katseessaan.
"Sä.. sä siis et halua? Miksi, oonko mä tehny jotain?
Ooksä suuttunu mulle jostain? Mun pitää tietää.. "
Hän ei olisi koskaan luullut, että minulla olisi ollut joku muu.
Hän luotti minuun täysillä. Itsestäni en voinut sanoa samaa.
Siksi minä tuhosin rakkauden, luottamuksen ja kaikki hänen
haaveensa silloin eteisessäni.
"Mä oon kuullut, että sulla on joku toinen.."
Muistan miten hänen suunsa aukesi. Ensin sieltä ei tullut mitään
ulos. Hän oli hetken päässä itkusta. Niin olin minäkin,
mutten antanut sen häiritä tapahtuvaa. En tiedä tunsinko ennen
tuota hetkeä rakkautta häntä kohtaa, mutta siinä samassa minä
rakastui häneen. Hänen ensimmäinen kyynel oli kaunis. Nainen
sulki suunsa, avasi sen uudestaan ja vannoi.
"Ei ole! Sä oot mun ainoa. Mä rakastan sua!"
Halusin uskoa. En vain voinut. Nimittäin se olisi tuntunut aika
typerältä lopettaa eroprosessi nyt, kun sen oli hyvin saanut käynnistymään.
Kovetin itseni ja aloin latoa enemmän valheita kehään.
"Älä, vittu, väitä vastaan! Älä saatana väitä et sä
muka rakastat mua! Mä en rakasta sua, mä oon vain käyttänyt
sua hyväkseni. Vittu kun se oli helppoa."
Hän vapisi. Olisin tahtonut niin ottaa hänet syliini, kertoa
että äskeinen oli ollut pahaa unta joka oli yrittänyt erottaa
meidät. Mutta pysyi paikoillani ja olin hiljaa. Se oli pitkä
tauko. No, ainakin se tuntui siltä.
Hänen äänensä rikkoi sen äänettömyyden.
"Mitä.. Mitä sä meinaat? Entä meidän kihlaus?"
Niin - mitä meidän "kihlauksesta"? Pelkkää valhetta.
Koko rakkaus. Katsoin meidän kuvajaistamme. Me todellakin
sovittiin hyvin yhteen. Mutta kuitenkin kerroin.
"Sä olet ollut vain vitun hyvää panopuumateriaalia, mutta
nyt olen kyllästynyt suhun. Voisitko vain poistua mun elämästä
kyselemättä turhia?"
Taas pitkä tauko. Emme katsoneet toisiamme. Hän katsoi mattoa,
minä kattoa. Rannekelloni piippasi tasatuntia. Viimein hän
sanoi.
"No.. jos sä sitä haluat.."
Katsoin häntä silmiin. Se oli varmaa etten nähnyt tällä
kertaa katseessa yhtään rakkautta. Oli vain kyyneleitä.
"Haluan, tää mun elämä sun kanssa on yhtä helvettiä.."
Sanani olivat kovat ja julmalla äänellä sanotut. Siitä
naisesta olin oppinut sen, että hän oli äkkipikainen. Teki päätöksiä
niitä sen kummemmin ajattelematta. Siksipä varmaan..
"Ei, kuule. Tästä se vasta helvetiksi muuttuu. Mä lupaan
sen."
Ja sitten hän lähti. Paiskasi oven kiinni. Mä jäin katsomaan
itseäni eteisen peilistä. Kuulin lasin menevän rikki. Viides
kerros.
Sen jälkeen juoksuaskeleita porraskäytävässä, ne pysähtyivät
oveni taakse. Ovikelloni soi raivokkaasti. Musiikkia tahditti
nyrkin iskut ovea vastaan. Menin avaamaan. Siellä oli naapurini.
Hän osoitti minut katsomaan portaikon rikkimennyttä ikkunaa.
"Se tyttö, joka tuli sun luolta, meni tosta läpi.."
Myönsin asian ja kävin istumaan portaille. Painon pääni alas
ja aloin itkemään. Minulta kyseltiin mikä oli saanut naisen
heittäytymään piha-asfaltille. Tosin hän oli osunut
rappusille. Pahaa jälkeä. Rauhoituttuani sävelsin poliiseille
kelvanneen selityksen. Mielenterveyshäiriö.
Olen nyt tullut tieni päähän. Tämä on umpikuja. Siis tästä
ei lähde muita teitä kun taaksepäin. Edessäni on hakkuuaukea.
Istun puupinon päälle ja itken. Huomenna minun täytyy mennä
mielenterveystoimistoon apua hakemaan.
Tai ylihuomenna en ole elossa.