Se oli kovin lumisateinen keskipäivä kun kävelin töihini. Lumisateen vuoksi en viitsinyt vastata kännykkääni, joka värisi taskussani. Ajattelin, että puhelu ei olisi niin tärkeä että sen vuoksi tahtoisi kastella ei-niin-vedenkestävän kännykkänsä. Matkalla minun oli käytävä kaupassa ostamassa lounasta. Työpaikan jääkaapissa kun ei sattunut olemaan edes maitoa kahviin.
Sisällä kaivoin matkapuhelimeni esille ja katsoin kuka oli soittanut. Banaaneita vieressäni valinnut vanhus taisi kyllä kuulla huokaukseni. Soittaja oli mun entinen nainen. 3 puhelua, yksi uusi numero. Ja numero oli ajan kanssa tullut tuskaisen tutuksi. Se oli Marin. Vastaajassakin oli viesti. Soitin sinne ja hänen äänensä oli kovin kolkko, vaikka tavallisesti se on kiihkeä
Hän kehotti minua soittamaan heti takaisin. Koska tiesin millainen puhelu siitä tulisi, niin ajattelin soittaa vasta kun olisin päässyt perille työpaikalleni. Puhelun laatu olisi taas kiivas ja samalla häviäisi se hyvä mieleni. Ostoskassia kantaessani siinä lumipyryssä mä aloin pikkuhiljaa uudelleen vihaamaan koko tilannetta. Tätä oli jo jatkunut kauan. Aina erostamme lähtien.
Hän laittoi silloin tekstiviestin, jolla tiedusteli haluani palata yhteen. Kun soitin ja kerron aika julmasti, etten tahdo olla enää missään tekemisissä hänen kanssaan. – Mari sanoi terävästi, että jos en halua tai rakasta häntä, niin tapahtuisi itsemurha ja hän syyttäisi siitä minua. Kilttinä ja harmeja välttelevänä miehenä minä suostuin. Nyt ajateltuna mun olisi vain pitänyt lopettaa se puhelu.
Työpaikallani olen aamupäivisin yksin, joten pystyin soittamaan sen puhelun. Puhelin soi ja soi ja sitten siihen vastasi mies, joka esitteli itsensä konstaapeliksi. Oli sattunut onnettomuus. Mari oli soittanut autosta ja kun ei saanut minua kiinni – oli ajanut päin rekkaa. Hän oli kuollut välittömästi. En pystynyt tuon jälkeen jatkamaan puhelua vaan suljin kännykkäni.
Ajatukseni kiersivät kehää. Jos olisin vain soittanut aikaisemmin, niin tätä ei olisi tapahtunut. Kului minuutti ja puhelimeni soi uudelleen. Se oli se sama poliisi Marin numerosta. Kyseli mitä tiedän tapahtuneesta. Sanoin, että hän oli soittanut minulle ja olin soittanut takaisin. Valehtelin, ettei hän ollut jättänyt vastaajaani mitään viestiä. Suhteemme myös kiinnosti. Kerroin olevamme vanhoja tuttuja – ja että tämä tieto tuli täytenä yllätyksenä. Puhelun päätteeksi kysyin, että tarvitseeko minun tulla antamaan lausuntoa? Kuulemma ei. Tämä riitti.
Katsoin pitkään puhelun päätyttyä sitä lumipyryä ikkunasta. Minulla oli helpottunut olo ja tunsin pientä syyllisyyttä siitä. Ajatukset olivat nopeasti seljenneet kylliksi, että pystyin näyttelemään työkaverilleni järkyttynyttä. Kerroin tapahtuneen ja sain osanotot. Tuo työkaveri oli myös pomoni, joten hän antoi minulle loppupäivän vapaata. Sanoi, että jos siltä tuntuu – niin pidä seuraavakin päivä vapaata. Kiitin ja lähdin kävelemään takaisin asunnolleni.
Oloni oli puhdas. Mikään ei tuntunut painavan. Olinhan saanut töistä vapaata kaksi päivää. Mielessäni jo kiitin Maria, kunnes se suuri musta olo iski. Syyllisyys. Askeleeni muuttuivat raskaiksi. Olen lukenut psykologiaa ja siksi tiedän, että nämä tunteet kuuluvat ihmisluontoon. Eli tämä on vain yksi vaihe joka vain pitää mennä läpi. Ei enää yöllisiä puheluita tai sitten tekstiviestitulvaa aamuisin. Hän ei enää piinaa minua rakkaudellaan. Tajuan sen jälleen.
Kaupungin keskusta näytti jotenkin erilaiselta, lumipyry oli antanut kaikelle puhtaan valkoisen pinnan. En enää tuntenut mitenkään syyllisyyttä tapahtuneesta. Koska tätä olin salaa toivonut, niin siksi kai se syyllisyyden tunne meni nopeasti ohitse palatakseen uudestaan. Olenhan vain ihminen, enkä mikään kone. Joskus sentään rakastin Maria ja nyt mieleeni muistuivat kaikki kauniit kesäiset muistot tästä kaupungista. Nyt niiden tapahtumapaikat peittyivät uuden lumen alle.
Poskelleni vierähti kyynel ohittaessani erään kahvilan. Se oli meidän suosikkipaikkamme. Lumipyry sankkeni äärimmilleen kävellessäni takaisin asunnolleni. Päästyäni perille minä taisin itkeä.