Vuosi 2006, Syyskuun 19. päivä.
Olemme täällä, sopivan matkan päässä jotta sen paikan näkee. Se päivä tulee taas lähemmäksi. Keskiviikko, jolloin kaikki muuttui. En ole nyt yksin täällä, mukanani on muitakin joita tämä sama tapaus kosketti.
Se oli ankea päivä. Toisinaan vieläkin sen muisteleminen saa minut itkemään, vaikka siitä on jo pari vuotta. Olihan niitä uhkauksia kuulunut, mutta silloin niitä ei oikein ottanut tosissaan. Minä pidin niitä leikkinä, hänen keinonaan saada minut takaisin. Rakastin häntä, mutten myöntänyt sitä ajoissa itselleni. Olin siis tottunut siihen elämääni, mutta se puhelu muutti kaiken, olin autossani matkalla jonnekin kun sain sen puhelun. Jännää miten sitä ei muista sitä, että minne olin matkalla, mutta sen sijaan muistaa täydellisesti sen keskustelun.
"Markus."
"Moi.. La- laura tää- täällä. Soitin vain hy.. hyvästelläkseni sinut."
"Mitääh?.. Missä olet? Älä tee mitään - olen tulossa. Missä sinä olet? Älä tee mitään - mä olen tulossa! Missä olet?!"
"Mä olen.. olen rautatiellä. Mä menen tunneliin ja odotan junaa."
"Mä olen tulossa.. Älä tee sitä. Minä rakastan sinua!"
"Älä helvetti nyt ala! Saatana, sä et rakasta mua! Älä, vittu valehtele!"
"Niin mutta se on totta! Mä en voisi elää ilman sinua! En osaisi!"
"Älä ole tollanen saatanan nössö. Vittu, mä en kestä sua.."
"Sopii! Tapa vain itses sinne. Pääseehän sustakin sit eroon!"
"Juna on tulossa.. Sanon sulle vielä, että mene kalunvenytykseen! NYT SE TULEE..!"
Olin päässyt sopivan matkan päähän mainitusta rautatietunnelista, että ehdin näkemään ulos säntäävän veturin, jonka nokassa oli jotain. En kyennyt enää olemaan siellä, joten lähdin ajamaan vihaisena. Mutta ajettuani tankin tyhjäksi, olin päätynyt jonkun valtatien levähdysalueelle. Nojatessani autoon, se viha alkoi muuttua suruksi. Hänen viimeiset sanansa.. Satuttivat ja se satutti että hän teki itsemurhan.
"ÄLÄ TEE SITÄ. MINÄ RAKASTAN SINUA!!"
Sanat kaikuivat mielessäni, en kuullut muuta kuin ne sanani. Toisaalta kuulin myös hänen sanansa. Hän ei koskaan ollut sanonut niin pahasti. Miksi hän sanoi niin? Miksi Laura tappoi itsensä? Miksi minä en menisi perässä? Kysymykset syöksyivät tajuntani läpi aiheuttaen erittäin pahan olon. Onneksi auton tankki tyhjeni, ennen kuin tuli sopivan raskas ajoneuvo vastaan. Muutoin siitä olisi tullut romurautaa ja minusta ruumiinpalasia. Soitin siitä sitten yhteisille ystävillemme, jotka kävivät sitten noukkimassa minut pois sieltä.
Se oli kaksi vuotta sitten päivälleen. Olen vieläkin täällä, tunnelin luona. Siis paikassa, mistä ei ole kuin muutama askel paikkaan, jossa Laura silloin seisoi. En ole yksin koska Jutta on luonani. Hän on auttanut minua selviämään siitä. Hän rakastaa minua nyt nykyään. Ja minä rakastan kahta naista, joista toinen on ollut kaksi vuotta kuolleena. Jutta on sopeutunut tilanteeseen hyvin. Hänen entinen miehensä tappoi itsensä heti sen jälkeen, kun oli raiskannut Jutan. Väkisiimakasi tyttöystävänsä ja siitä on todisteena Pauli. Vauva on nyt Marilla hoidossa. Hän on Jutan sisko ja Niko, Paulin isä on Lauran veli. Mutta kaikesta huolimatta, olemme Jutan kanssa yrittäneet kunnostaa itsemme Paulin takia. Minä otin isän roolin, koska se oli se loogisin vaihtoehto - olimmehan Jutan kanssa pitäneet silmäpeliä.
Hiekka rahisee kenkien alla, kun vaihdan asentoa. Tämä on muistohetki, tulimme tänne viime vuonakin ja sitä ennen kävin täällä ensiksi joka viikko tapahtuneen jälkeen. Sitten kävimme Jutan kanssa täällä kuukausittain ja lopuksi vuosittain. Olisi jo aika luovuttaa ja unohtaa - jatkaa elämää. Puhuimme Jutan kanssa matkalla tänne, että tämä voisi olla jo se viimeinen kerta. Elämän on jatkuttava.
Tänään on ankea päivä. Lauran kuva heijastuu mielessäni taivaalle. Hänen suunsa huutaa ikuista äänetöntä huutoaan. Hän kurottautuu alas kohden minua, sivelee kädellään tukkaani ja kuiskaa korvaani "Tule tälle puolelle, tule.. tule.." Hän on näkymätön ilmestys Jutalle mutta minä näen hänet.
"Jutta, Laura kutsuu minua nyt luokseen.. Hän on tuossa, istuu radalla ja hymyilee"
"En mä mitään näe.."
"Laura on tuossa ja mä tahdon mennä sen mukaan. Tajuatko?"
"En.. Älä anna kuolleiden houkutella mukaansa.."
Laura tulee nyt väliimme ja kaataa Jutan maahan kähisten kuin löyly saunan kiukaassa:
"Sinä et Markusta omista. Minä omistan, ja vien nyt hänet.. vien.."
Tunnen palavaa hinkua olla Lauran kanssa. Ymmärrän hänestä tulleen naispaholainen, mutta hän kiinnostaa minua suuresti. Tahdon yhtyä häneen vielä kerran, minulla on ollut häntä kova ikävä. Hahmo houkuttelee minua rautatielle. Jutta tarraa minuun kiinni ja estää minua menemästä. Hän näki Lauran.
"MENE TAKAISIN HELVETTIIN MISTÄ TULITKIN! Markus, älä mene!"
"Valitan.. minun on pakko.. on pakko seurata.. anteeksi.."
"isä meidän, joka olet taivaissa. Anna meille meidän jokapäivänen leipämme, tulkoon sinun tahtosi niin maan päällä kuin taivaassa.."
Jutta lausuu uskontunnusta. Laura hyökkää hänen kimppuunsa - yrittää tukahduttaa hyvän lauseen.
"..IANKAIKKISESTI, AAMEN!!"
Maa alkaa järistä, juna taitaa olla tulossa. Ei tämä ole maanjärjestys. Maa imaisee Lauran hahmon. Tulee hiljaisuus. Jutta makaa maassa kalpeana. Minä.. kuka minä olen?
Kuka on tuo kuollut nainen ja miksi käteni ovat veriset? Olenko minä.. Olenko minä murhaaja?
"Tule, sinun täytyy tulla mukaani."
Kuulen Lauran äänen takaani. Hän kuiskaa korvaani tuulen mukana:
"Markku.. Sinä tulet mukaani nyt ja kuolet tai sitten sinä kuolet rangaistuslaitoksessa ja minä saan sinut silloinkin itselleni.. Tule jo.."
"Mutta minä olen kuolevainen?"
Lauran jääkylmä käsi lävistää rintani. Tunnen jäätävää kipua jonka jälkeen kaikki pimenee.. Kuulen viimeiseksi junan kolinaa ja huutoja. Ruumiini on maassa, mutta minä olen ilmaa.
"SE NÄYTTÄÄ ITSEMURHALTA"
"mikä.. Mitä.. ?"
"TUO SINUN KUOLEMASI, SINÄ TAPOIT JUTAN JA SEN JÄLKEEN JÄTTÄYDYIT JUNAN ALLE."
"Laura.. Sinäkö? Missä..?"
"KYLLÄ.. MINÄ OLEN TÄSSÄ."
"Miksi sinä huudat?"
Ei vastausta. Alan näkemään jotain valkoisuudesta. Lauran hahmo loittonee minusta. Hänen huutonsa kaikuu vaimeana, täällä hiljaisuus huutaa liikaa, jotta kuulisin hänen sanansa. Tunnen nousevani ylöspäin. Taivaassahan pitäisi olla valkeaa, mutta näkökenttä hämärtyy koko ajan.. Tulee uuspimeys.
"Nimi?"
"Markku Lammi.. Anteeksi, voisitteko kertoa missä minä olen?"
"Sairaalassa. Te ette taida muistaa tapahtuneesta mitään? Ohikulkijat löysivät teidät sekavassa mielentilassa. Kätenne olivat veressä, mutta emme löytäneet ruumista. Kertokaa mitä on tapahtunut?"
"Minä en muista, jättäkää minut rauhaan.. Pyydän, JÄTÄ MUT RAUHAAN!"
"Markku, mikä sinun nyt tuli? Minä vain kysyin, että tahdotko lisää kahvia."
Laura on edessäni kahvipannun kanssa. Hän tahtoo antaa minulle juotavaa. Olemme keittiössämme. Vilkaisen pikaisesti käsiini, joiden pinnalla on yhä kuivunutta verta. Katson seinäkalenterista päivää. On vuosi 1995, lokakuun 23 päivä.
"Mitä tämä on? Laura, sinähän.. sinun piti olla nyt helvetissä. Mehän erosimme puolimatkaa taivaaseen?"
"Markku?"
"Mitä?"
"Kenen kanssa sinä oikein puhut?"
Avaan silmäni, edessäni on Jutta. Olemme vielä rautatien varressa.
"En tiedä, mutta nyt me kyllä lähdetään ja äkkiä pois täältä! Mä en voi hyvin, tule mennään HETI POIS!"
Jutta juoksee perääni, täällä minulle tapahtuu outoja, pelottavia asioita. Laura on kuollut, se on varmaa. Nyt on vuosi 2006 eikä Jutta ole kuollut. Ryntäämme autolle ja kaasutan pois. Ajan kuin hullu ja hiljennän vasta kilometrejen päässä.
"Kuule.. Tämä oli taatusti viimeinen kerta tuolla. Näitkö sä mitään?"
"Kyllä, mäkin näin Lauran. Tai ainakin olen luulevani, että näin sen."
"Ei mennä sinne enää koskaan?"
"Ei mennä."