TUOMITTU
--------------------------------------------------------------------
(c) Simo Pahula 2005
--------------------------------------------------------------------

Taivalta oli taitettu bussipysäkiltä jo muutama kilometri. Aki oli seurannut valtatietä alittanutta rautatietä kauniiseen tuntemattomaan. Oli keskiviikko, lokakuu ja kellot ympäri maata näyttivät samaa aikaa. Muu maailma tuntui etäiseltä, mutta silti pelotti. Miehen elämä oli hajalla. Rakkauden vuoksi, minkäs muunkaan. Se oli joskus ollut todellista rakkautta, mutta nyt heidän rakkaustarina oli vääristynyt molinpuoliseksi pakkomielteeksi täynnä kieroutunutta manipulointia puolin toisin. Aki tarvitsi Marikaa ja häpesi sitä. Syyt, miksi hän lähti linja-autossa tuntemattomaan keskellä iltapäivää, heti töiden jälkeen, oli se että heille oli syntynyt taas riita. He asuivat edelleen samassa kaksiossa Jyväskylän Kortepohjassa Akin asunnossa. Oli kyllä ollut yritystä lopettaa yhteisolo kaikin mahdollisin keinoin lähtien siitä, kun Aki oli tuonut toisen naisen kotiin ja Marika oli yllättänyt heidän naimasta. Tuolloin Marika oli muuttanut pois, mutta tajunnut tarvitsevansa Akia liikaa ja muuttanut miehen suostumuksella takaisin.

Rakkaus muuttui pakkomieleeksi ja Marika kehitti tavan, jolla Akin sai ottamaan hänet takaisin eron jälkeen. Hän uhkasi tappaa itsensä, jos mies ei ottaisi häntä takaisin riippumatta siitä, että kumpi oli sen petoksen tehnyt. Marika sai lääkityksen ja paikan psykiatrisessa sairaalassa vähäksi aikaa ja Aki häpesi kertoa kavereilleen, että muija oli hullujenhuoneella. Tästä seurasi alituista riitelyä siitä, että miksi sitä täytyy peitellä? Naisesi on hullu. Kaikki tämä tietty kaivoi Akin mielenterveyttä pitemmän päälle. Hän sai potkut sen vuoksi, ettei Marika antanut miehensä nukkua öitään, vaan soitteli ja kävi keskellä yötä, joten Aki tuli liian monta kertaa töihin joko myöhässä tai sitten virheille alttiina.

Kaikki oli kieroutunut ajan kanssa aina vain enemmän ja enemmän. Aki oli saanut toisen työpaikan ja sekin alkoi olla uhattuna Marikan takia. Nyt nainen asusti jälleen Akin luona ja mies oli hukassa. Hän oli sattunut löytämään melko hyvän punatuppisen puukon raiteita. Kaiketi tuo väline oli junasta pudonnut joskus. Aki oli tuolla välineellä hivenen nirhaillut itseänsä.

Rautatie oli pysynyt tyhjinä junista ja nelostien äänetkin vaimentuneet. Tuulen humina puissa ja satunnainen harakoiden laulu olivat ainoat matkakumppanit. Aki ei ajatellut mitään, hän vain seurasi sitä rautatietä katsomatta taaksensa. Aki tiesi että siellä tulisi se nelostie vastaan ja se tie viesi takaisin Jyväskylään. Siellä valtatie risteäisi pienempään tiehen jolta puolestaan kääntyisi vielä pienempi tie joka menisi suoraan Kortepohjaan ja sinne hän ei tahtonut. Mies pakeni siis nelostietä välillä tasapainoillen kiskoa pitkin ja toisinaan hän juoksi rataa pitkin niin nopeasti kun vain jaksoi kunnes oli tullut sillan luo. Mies tiesi että nyt olisi aika avata matkapuhelin ja soittaa se puhelu Marikalle. Nainen vastasikin melko pian.

"Haloo."

"Moi, Aki täällä. Älä puhu mitään vaan kuuntele mua!"

"Missä sä oot?"

"Jossakin kaukana ja aikeissa tehdä itselleni pahasti. Sun on liian myöhäistä tulla tänne. Vittu, mä vihaan sua enkä sen takia, saatana, enää jaksa! Sen kun vain tapat itses nyt. Sama se on!"

"Aki, älä tee mitään. Mi- minä Ra- rakastan sinua.. Tule pois sieltä.."

"Ja vitut! Pidä se lärvis kiinni. mä en jaksa sua enää. Mä lähdin, jotten tappaisi sinua lähitulevaisuudessa. Se on joko sä tai mä ja mä en jaksa mitään enää. Hyvästi vosu."

Marika vielä tietty alkoi itkuisesti anelemaan armoa, mutta Aki ei kuullut sitä. Hän oli pudottanut matkapuhelimensa sillalta vesistöön. Raiteet alkoivat kihisemään tulevan junan takia. Aki mietti sen ajan lopettamismetodia. Joko hän hyppäisi kännykkänsä perässä korkealta sillalta veteen jonka syvyyttä hän ei tietänyt, tai vain jättäytyisi junan alle.

Marika puristi kännykkäänsä ja itki. Hän oli kuullut viimeiseksi junan pillin ja loiskahduksen sekä linjan katkeamisen pulputukseen. Nainenkin mietti kahta vaihtoehtoa. Joko teurastaisi ranteensa auki tai soittaisi ystävälleen, että hän tulisi jottei tarvitsisi olla yksin. Puhelin tuuttasi varattua.

Juna kolisi ohitse ja katosi paikalta, raiteet vaimenivat ja jäljelle jäi vain tuulen ulina lehdettömissä puissa. Aki löysi itsensä sillan alta, rantaryteiköstä. Hän oli juoksut pakoon junaa ja viime tingassa hypännyt tuntemattomaan. Hän ei ollut murtanut luitaan, ei ainakaan tuntunut siltä. Vaatteet olivat vain repeytyneet oksiin. Mies katsoi hymyissä suin taivasta, joka tihutti vettä. Se näytti kauniilta. Ilta oli kuitenkin tulossa, joten hän keräsi itsensä ja tutki vielä tilanteensa. Kyllä, ruumiille ei ollut käynyt mustelmia pahempaa. Aki nousi takaisin rautatielle ja lähti seuraamaan sitä nelostielle päin. Jotenkin sen viimeisen puhelun aikana oli tullut itselleen selväksi, ettei se itsensä murhaaminen nyt ollut se mitä Aki todella tahtoi tehdä. Hän halusi palata Jyväskylään ja muuttaa uuteen kämppään.

Ilta alkoi jo pimememään kun Aki oli takaisin nelostien ja rautatien risteyksessä.

Mitä tehdä? Minne mennä? Takaisin Jyväskylään missä joutuisi takaisin siihen noidankehään. Liftaaminen olisi ainoa keino päästä eteenpäin, ellei tahtoisi kävellä 400 kilometriä. Akia miellytti se seikka, että Marika oli jäänyt siihen uskoon, että hänen elämänsä mies on kuollut. Ehkäpä se ongelma olisi tällä teolla kuitattu. Aki kuvitteli naisensa punaisessa kylvyssä kiivetessään takaisin valtatielle. Näky sai hänet oksantamaan sekä päättämään, että kävelisi kaikessa rauhassa nelostietä pitkin etelään. Ja sopivan tilaisuuden tai paikan tullessa - hän lopettaisi elämänsä, sillä tämä elämä ei enää maistunut hyvältä.

Onneksi hänen ei tarvinnut kauaa kelata asioita päässänsä. Kaukaa Aki näki ison rekan tulevan etelästä. Mies hymähti ja kiitti mielessään tielaitosta siitä, että oli tehnyt niinkin suoran tien, että näki liikenteen.

Kuski oli jo aikataulustaan myöhässä sekä väsynyt. Hän luuli törmänneensä vain johonkin eläimeen. Ehkä peuraan tai hirvenvasaan. Ainakin jotain mustaa oli lentänyt takaisin ojanpuolelle, joten muulle liikenteelle ei olisi vaaraa raadosta. Hän katsoisi autonsa lommot sitten perillä.