TYHJÄ
-------------------
Rautakirjan kioski.

Oloni oli turha mutta kuitenkin tulin ihmisten ilmoille neljän seinän sisältä. Kaksi päivää putkeen sisällä sai riittää.. Sitä paitsi ruokavarat alkoivat olemaan lopussa. Kävin ruokakaupassa ja palasin asunnolle. Siellä odotti sama ynseä tunnelma jonka olin sinne jättänyt. Siellä se istui kaikkialla ja katsoi minua. Heitin ruuat jääkaappiin sekä söin siltä jotain pahimpaan nälkään. Olen vähänälkäinen ja tulen täyteen vähästä. Tunnelma kuitenkin ei halunnut että minä jäisin taas illaksi asuntoon. Se oli oikeassa, tuo näkymätön. Muistin että Iltasanomissa oli jotain luettavaa eikä minulla lehteä ollut. Lähdin takaisin.

"Moi"

"Hei. Otatko muuta?"

"En, täs on kaikki mit mä tartten"

"yksi euro"

"Täs"

"Kiitos. Kaunis päivä ulkona - eikö vain?"

"Häh? ai, joo on se siellä - nätti päivä"

"Moi"

"Moi"

Sanomalehti siis iltapäivälehti. 1 euro. Vielä muutama sana tutun myyjän kanssa ja poistuin kioskista. Kävelin puiston reunaan juuri sen penkin luokse ja istuin. Avasin lehden. Sivutin minulle täydellisen samantekevien avioeroista jotka olivat aseteltu ennen maailman uutisia. Siellä luin rivien välistä että ne tuhoavan maailman jossa elämämme, nuo suurvallat. Ne tuhoavat sen ydinaseilla. No se oli odotettavissakin.
Katson leikkikentällä leikkiviä lapsia. "PAM - SÄ KUOLIT!" Välivaltaan oppimassa hiekkalaatikolla. Siirsin katseeni taivaalle missä lauma lintuja lensi taas katolta toiselle. Ne ei osaa päättää minne mennä. Tunnen heitä kohtaan myötätuntoa. Joskus tuntuu etteivät nämäkään ihmiset rautiovaunuissaan, lähijunissaan, henkilöautoissaan, jaloillaan, metroissa, laivoissa tai lentokoneissa eivät oikeastaan tiedä minne he ovat menossa. Tietty määränpäähän joka on vain arkitodellisuuden käsite. Penkki jolla istuin todisti englanniksi että täällä on ollut joskus joku henkilö, joka kutsuu itseään Zipeksi. Vanhemmat vievät lapset pois ja toiset toivat uudet.
Aloin taas selailemaan sanomalehteä. Lehden sivulla on kirjoituksia, suomenkielisiä, ne kertovat kuinka huonosti maailmassa on asiat. Ihmisiä tapetaan heidän tahtonsa mukaisesti. He kutsuvat sitä pyhäksi sodaksi. Kai se heille sellainen onkin.
Minulla on oma elämä. Ja muistot.

Tämä sama istuin,,

En ollut koskaan kokenut niin suurta rakkautta ketään kohtaan kuin silloin. Minä hänen kanssaan silloin sinä iltana kun kaupungin valot loistivat lämpimään hämärään iltaan. Rakastuin häneen niin palavasti, tunne oli molemminpuolinen. Olimme opiskelijoita, sitten työelämässä. Sitten muutuimme työttömiksi jolla ei ole tulevaisuutta. Siksi erosimme koska se suuri rakkautemme ei riittänytkään näyttämään maailmalle että kyllä meistä perheeksi on. Minä sain uudelleen töitä, hän ei. Siksi hänelle jäi aikaa miettiä asioita uusiksi. Minä tulin hänelle uudestaan tärkeäksi mutta kieltäydyin kunniasta olla hänen poikaystävänsä jälleen.
Avasin toisen sivun sanomalehdestä. Kuolleita ihmisiä mainosten välissä. Uutisia suuresta maailmasta. Ne eivät jaksaneet minua kiinnostaa. Laskin lehden pois käsistäni. Hämärä saapui. Katulamput alkoivat palavat jälleen. Muistot ottivat minut valtaansa.

"Setä?"

"Niin?"

"Setä, itketkö sinä?"

"Vähäsen, saahan sitä itkeä jos siltä tuntuu. Vai mitä?"

"Joo.. kyllä mäkin itken kun äiti on tuhma"

"Mitäs se silloin tekee?"

"Huutaa isille"

"Mitäs isi sitten tekee?"

"On tuhma äidille"

"Mistä sen tiedät?"

"kun isi lyö äitiä.. Sillon mä itken."

"Missäs äitisi on? Oletko sinä eksynyt?"

"Äiti on kotona isin kanssa. Mä oon tuon tädin kanssa, Sitä alko väsyttää ja nyt se nukkuu hiekkalaatikossa"

"Mikä sinun nimi on?"

"Äiti sanoo mua Santeriksi, isi taas Äpäräksi"

"Pelottaako sinua olla yksin ulkona Santeri?"

"Vähäsen mutta tiedän missä koti on. Isi ei päästä sisään koska se nukkuu äidin kanssa. ja silloin mä pääsen tädin mukaan."

"Tykkäätkö sinä tädistäsi?"

"Joo. Se on hauska, varsinkin kun se aina juo sitä mehuansa. Mä en saa ottaa sitä. Se on aikuisten mehua."

"Onko se naapurin täti vai kuka?"

"Se on äidin sisko. Sen nimi on Lutka. Siksi isi sitä aina sanoo."

"Väsyttääkö sinua?"

"Joo, vähäsen. Setä?"

"Niin?"

"Autatko sä mua herättämään Lutka-täti?"

"Kyllähän minä."

Nousin ja lähdin lapsen kanssa kävelemään kohti hiekkalaatikkoa missä tuo nainen makasi. Hiuksissa hiekkaa. Tönäisin häntä, hän havahtui ja kerroin että Santeria väsyttää ja se haluaisi nukkumaan. Nainen kiitti ja tarjosi ryypyn pullostaan. Otin tarjouksen vastaan. Aikuisten mehua.. Sitten he lähtivät. Nainen vielä lausui kiitoksen että katsoin pojan perään. Sinne he lähtivät - nuo kaksi. Palasin penkin luokse missä lehteni odotti. Istuin ja avasin lehden uudestaan. En jaksanut uhrata ajatustakaan äsken kokemalleni keskustelutuokioilleni lapsen kanssa. Minua kiinnosti vain lukea lehdestä katulampun valossa tietoja siitä kuinka halpaa se olisi nyt soittaa matkapuhelimella tarjouskauden ajan. Operaattorin logo näytti punaista mutruhymyään. Suupielet alas. Sain lehdestä tarpeekseni ja sytytin sen palamaan. Katsoin roihua hetken ja sitten lähdin paikalta välittämättä siitä mitä muut ihmiset välittäisivät tulipalosta. Ei mitään. Sitä paitsi ympärilläni olevat ihmiset näyttivät siltä että saisin hoitaa omat asiani. Oli se vaikka sitten iltapäivälehden tuleen sytyttäminen tai julkinen oksennus. Kumpikin tapahtui.
Lutka-tädin viina taisi olla huonoa. Koska minulla ei ollut yhtään mitään halua viettää iltaa ulkona ihmisten tiellä, niin päätin lähteä asunnolleni. Siellä oli vielä jääkaapissa puoli pulloa koskenkorvaa. Voisi laimentaa tuoremehuun sitä ja sitten itkeä yksinäisyyttäni sitä litkua juoden. Kerrostalon, jossa mainittu kämppä on, paloi valot. Avasin oven ja nousin portaita pitkin viidenteen kerrokseen. Siellä oli joku, oveni ulkopuolella.

"Hei."

"Mitä sä täällä teet?"

"Älä nyt ala, mä tarvitsen apuas!"

"Ai.. Mikäs nyt o hätänä? Eikös me sovittu että..?"

"Niin, niin mutta mä todella tarvitsen apuas!"

"Älä ala huutaan, ihmiset varmaa jo nukkuu. Sähän oot muuten ottanuki. Äh, en mä voi sua tähänkään jättää kaatuumaan portaissa. Tuu sisään ni puhutaan"

"Kiitti"

"Otatko mitään, mulla ois puol pulloo viinaa.. Jos otat vielä?"

"Voin mä ottaa, tee itelleski"

"Täs"

"Kiitti"

"Niin mitens mä voin muka sua auttaa?"

"Mä oon tajunnut että.. Sä heität mut ulos jos sanon tään!"

"No en mä sua tos kunnos ulos heitä.. Minkä?"

"Mä rakastan sinua edelleenkin"

" - - - "

"Sano nyt jotain"

"Et nyt viihtis tätä samaa paskaa, sä tiiät että mä oon heikoilla nyt sun vuoksi.. ja siksihän tämä on niin saatanan vaikeaa! Sä tiedät etten mä voi sanoa ei sinulle.."

"Sittenhän sä haluat vielä mua?"

"En tiedä."

"mitä muka?"

"No sit, että mistä mä voin olla varma siitä etten satuta taas itseeni jos me aletaan taas.."

"Et mistään."

"Sitä mäkin. Kannattaako sitten enää? Sä kuitenkin petät mua"

Seurasi pitkä tauko puhumatta. Joimme hiljaa lasimme tyhjäksi ja täytin ne uudelleen. Tein samalla juustovoileivän. Istuin uudelleen pöytään. Tältä se tuntui siis kun ei ole enää mitään syytä istua yhdessä mutta ei siltikään halua että toinen lähtisi pois. Me vain katsoimme toistemme ohi. Toisaalta minä halusin heittää tuon naisen ulos mutta en uskaltanut siinä pelossa että sille kävisi jotenkin. Olihan se aika maistissa. En ollut itsestänikään niin varma että mitä sen jälkeen tekisin. Sillä tuntui siltä että siitä seuraava tekoni olisi parvekkeelta alas heittäytyminen. Toisaalta halusin suudella häntä. Hän rikkoi hiljaisuuden.

"Etksä tajuu että mä rakastan sua! Mä en pettäis sua - en täl kertaa!"

"Kyllä minä uskon sen et sä tunnet nyt niin mutta mä en vain voi.. sori"

"Miks sä oot tollanen? Mä rakastan vain sua! Älä oo tollane"

"- - -"

"Jos sä et ota mua takas nii mä meen ja tapan itteni!"

Uusi asia oli heitetty ilmaan. Tätä en olisi hänestä uskonut että se alkaisi käyttämään näin helvetin alhaisia narttumaisia keinoja että saisi mun pään kääntymään. Katsoin häntä, hän alkoi itkemään. Tiesin että minun olisi pitänyt siirtyä hänen puolelleen pöytää ja lohduttaa - vakuutella että ottaisin hänet takasin naisekseni ja rakastaisin häntä elämäni loppuun saakka. Olisin sen tehnytkin ellen olisi kovettanut itseäni. Mun tosin kävi sääliksi naista. Ja samalla itseänikin.

"Ota täst paperia ja pyyhi naamas, sä nukut täällä tän yön. Puhutaan aamul kun oot selvä."

"Kiitos.. Ei, tämä puhutaan nyt! Mä haluan sut! etkö sä sitä tajua?!"

"Ajattelin ensin antaa sun nukkua täällä kun sä oot tos kunnos etten mä viitsi sua uloskaan heittää, mutta jos sä kinuat tota samaa, nii lähde!"

"Kyl mä, saatana, lähdenkin - älä oo huolissas.!"

"Ok, tuota nyt mun pitää mennä okselle. Sä löydät tien ulos?"

Hän ei puhunut mitään. Katsoi vain vihaisesti. Minun piti tosiaan oksentaa koska sen Lutka-tädin, pilaantunut juusto, ja viinan loppu appelsiinimehussa ei sopinut yhteen. Pidin meteliä. Kuulin oven menevän auki. Olin saanut tyhjennyttyä pönttöön sekoituksen kaikesta nauttimastani mutta silti tiesin ettei kaikki ollut oikein. Ilmavirta tuntui märissä käsissäni. Tiesin heti mitä oli tapahtunut. Aivan kun arvasin, oli parvekkeeni ovi auki ja alhaalta kuului huutoa.

Tänään hänen hautajaisissa mietin omiani.