UTUISA

Sumuinen ilta, vähän tihkusadetta näin kesäkuun alussa.

Viimeinen kalja on menossa, se oli rauhoittanut Akin mielen. Talo kumisee tyhjyyttään. Isäntä istuu keittiön pyödän ääressä katsellen ulos utuun. Sinne olisi mukava kadota viimeisen kerran. Katosihan se vaimokin muutama tunti sitten äitinsä luo riidan päätteeksi. Jätti vielä avaimensa eteisen kulhoon lähtiessään. Ainoa ääni kellon tikityksen ohella oli kaljapullon kilahdus lajikumppanijaan vasten kuten antaen lähtökomennon. Isäntä ei enää juo yhtä paljon, mitä teki vuosi sitten isänsä kuoleman takia. Talon emäntä otti kuitenkin nokkiinsa noista oluista.

Isännän avaimet ovat farkkujen taskussa. Hän vielä taputtaa taskuaan tarkistaakseen seikan, kiskaisee farkkutakkinsa ylleen - ottaa komerosta matkatavaransa mukaansa, eteisen lattialta hän potkaiseen lenkkarinsa jalkaansa ja lähtee sammuttelematta valoja. Akia ei kiinnosta tällä kertaa edes tarkistaa, että menikö ovi lukkoon. Ulkona odottaa oman kotitilansa autius. Hän lähtee kävelemään jätesäkki kädessään kuten olisi vain viemässä roskia tienvarren yhteisjäteastioihin. Tällä kertaa valitsee toisen suunnan, etenee mustavalkoisissa mietteissään kohden rantasaunaansa.

Nyt hän lähtee järvelle suotelemaan.

Vene on ikivanha puuvene, sama jolla soutajan isänisäkin lähti palaamatta takaisin, oli ottanut mukaansa kivillä täytetyn repun - sota oli jättänyt liian rankat arvet. Jokaisella vedolla mies muistaa tarinoita ukistaan. Se oli juuri tämä sama vene, juuri tämä sama järvi. Pojanpojalla ei vaan ole mukanaan kivireppua, vaan se jätesäkki ja veneen pohjalla muutama kivenmurikka.

On hiljaista, ainoa ääni syntyy airojen kosketuksesta järveen. Mies on rauhallisempi, mitä on ollut pitkään aikaan. Hän on yhtä luonnon kanssa ja elämänsä kanssa sujut. Katse seuraa yksinäistä lintua, joka lentää ohitse. Se häviää sumun keskelle suureen yksinäisyyteensä. Soutaja kaivaa takkinsa taskusta tupakka-askin tulitikkuineen koska hänestä tuntuu nyt siltä. Päämäärä siintää jo sumun seasta, pieni saari keskellä järveä. Kyllin suuri, jotta siellä voi viettää aikaa ja kyllin pieni, ettei mökkiasutusta voida pystyttää.

Akilla on suunnitelma, joka viehättää hänen mieltään. Vene karahtaa saaren rantaan ja pysähtyy. Mies jää heittää jätesäkin saareen ja lähtee suotamaan vähän matkaa pois saaresta. Hän heittää airot menemään, ne lentävät komeassa kaaressa jonnekin sumuun. Kaksi loiskahdusta. Isäntä irrottaa vielä tapinkin ja viskaa sen kanssa järveen. Kivet painavat joten vettä alkaa tulla veneeseen vauhdilla. Kuuluu kolmas isompi molskahdus, kun mies hyppää uppoavasta laivastaan ja ui takaisin saarelle. Päästyään perille, hän jää rantaan maahan makaamaan. Ajatukset ovat rauhallisia. Vene on upotettu pois ja järven vesi on vielä liian kylmää - jotta voisi uida. Hän ei siis pääse takaisin, vaikka tahtoisikin. Märät vaatteetkaan eivät häntä haittaa, vaikka ilma onkin viileähköä.

Miehellä on jokseenkin haikea mieli, sillä hän on tullut päätepisteeseen. Tältä saarelta hän ei enää poistu. Sumu peittää vastarannat. Tämä sen luoma yksinäisyys on juuri sitä mitä hän on tahtonut. Useasti hän ei ole ollut saaressa yksin vaan naisseurassa. Mies muistelee erästä hetkeä vuosi sitten kun oli samanlainen ilma - mutta hivenen lämpimämpi. Tuolloin he naivat tässä samassa saaressa kaikki mahdolliset ja mahdottomat asennot läpi. Muisto siitä jaksaa vieläkin hymyilyttää. Aki naurahtaa ja nousee ylös seisomaan, etsii jätesäkkinsä ja avaa sen. Haulikko on säilynyt kuivana.

Laukaus jää kaikumaan hetkeksi pitkän järven rantoja hävitäkseen ilmaan. Tuon äänen jälkeen tuli täydellinen hiljaisuus, jonka rikkoo vain pamahdusta säikkyneiden lokkien kirkunta jostain usvan seasta. Kunhan se utu halvenee joskus, niin saaresta tehdään löytö. Ensi yöksi luvattu sade varmaan huuhtelee rantakivistä ne aivojen rippeet pois.