21.9.1997 - Päiväkirjavihkoni ensimmäinen teksti.

Olin yksin, niin yksin. Kaikki oli synkkää, ei toivoa paremmasta. 
Vain tieto huonommasta. Istuin sänkyni laidalla odottaen huomista. 
Oli myrskyinen syysyö, enkä minä saanut unta. Kyynel pääsi vierähtämään 
poskeani pitkin. Sade piiskasi ikkunaa, kello lähestyi neljää. Tunsin oloni surkeaksi.

Katsoin ulos ikkunasta, miten sade piiskasi katua. Aamulla se olisi 
vastassa, mitä oli ollut jo kahden vuoden ajan: Hoitaja tulisi sisään,
antaisi lääkkeen ja katsoisi että myös ottaisin sen. Osasin kyllä hämätä niitä.
Panisin sen pillerin kieleni alle, kuten aina olin tehnyt.

Katulamppu valaisi sateessa, varjoni lankesi huoneen seinälle. 
Taas saisin arvata, että kukakohan "potilaista" tekisi tänään itsarin. 
Tai ainakin yrittäisi sitä. Se arvaus oli arkipäivää täällä.

Taas olisi yksi kiduttava päivä takana ja toinen samanlainen edessä. 
Kaikki tapahtui kuten unessa joka päivä. Olin niin sekaisin, 
etten erottanut unta todesta.

En saanut unta öisin, jos otin unilääkkeeni niin silloin 
vain sammuin ja aamu tuli liian nopeasti ja niinä päivinä tajusin kaiken.
Vietin epänormaalia elämää täysin vailla kosketusta ulkopuoliseen maailmaan.

Aamu tuli, muttei huoneeseeni tullutkaan hoitajaa. Lähdin huoneestani käytävän 
päässä olevaan toimistoon kysymään syytä. Lääkitykseni oli lopetettu, 
samoin osallistumiseni keskusteluterapiaan. Lisäksi kuulin, että pääsisin pois. 
Pahoiteltiin vielä tietokatkosta. 

Olin onneni kukkuloilla ja hetkeksi unohdin missä olin. 
Sen hetken katkaisi jälleen huuto. Yht'äkkiä oli hoitajia 
joka puolella ja minut johdatettiin takaisin huoneeseeni 
odottamaan lisätietoja. Matkalla näin vain paljon verta lattialla. 

Minut kotiutettiin jo seuraavana päivänä, portit aukaistiin. 
Aurinko paistoi. Minä lähdin kävelemään eteenpäin katsomatta taakseni. 
Kävelin rautatieasemalle, ostin lipun ja astuin junaan. 

Lupasin itselleni, etten koskaan enää palaisi tähän kaupunkiin.