-----------------------------------------------------------

Oli keskiyö. Ihmisiä oleskeli ulkosalla vähemmän tai enemmän ottaneina, Kukin heistä teki mitä halusi. Ketkä etsivät sitä humalaa, ketkä helppoa seksiä ja paikkaa suorittaa sitä – joko kumppanin kanssa tai ilman. Oli siis tavallinen myöhäisilta toukokuun viimeisen päivän lopussa jolloin kesäkuun alkuun oli vain muutama minuutti. Koulujen kesälomat alkaneet. Satunnaisia nuorisojoukkioita oli liikenteessä juhlimassa alkanutta kesää. Jotkut päätyisivät poliisin huostaan sinä yönä, jotkut eivät. Kaupunki eli täysillä, vaikka sen erään asukkaan maailma oli mennyt miinukselle yhdessä keskustan kerrostalossa sen kolmannen kerroksen kaksiossa. Saadut uutiset olivat niitä ei-toivottuja. Tuossa asunnossa oli hiljaista, vain raskas hengitys rikkoi keittiön rauhaa. Pöydälle juuri asetetun matkapuhelimen taustavalot sammuivat. Lisäuutinen oli saatu. Mies jäi katsomaan ikkunastaan avautuvaa maisemaa katsomatta sitä. Oli jälleen aika ottaa vähän illallista – kaksi rauhoittavaa veden kera. Häntä ei lohduttanut tieto siitä, että ei ollut tämän uutisen kanssa yksin. Se vaikuttaisi vielä moniin.

Liikennevalot vilkkuivat keltaista, päästäen satunnaiset autot valumaan katuverkostoa pitkin hivenen nopeammin kuin päivällä. Muutama hälytysajossa oleva ambulanssi, poliisipartio sekä muutama metelöivä kännisten ihmisten seurue rikkoivat aamuyön rauhaa. Keskiyöllä asunnon asukas, nimeltään Samuel, oli kuullut uutisen eikä sen jälkeen saanut unta. Oli vain kävellyt ympäri asuntoaan levottomana, aina välillä käyden vuoteessaan yrittäen saada unta. Mutta ajatukset olivat ylikierroksilla. Hän ei ollut saanut muuta kuin tilapäisiä valveunia jotka näyttivät painajaisia menneisyydestä. Kämpässä oli kaiken lisäksi tukahduttavan kuuma joten mies oli siirtynyt parvekkeelleen katsomaan tuota kaikkea Vantaan keskuksen aamuun kuuluvia asioita näkemättä tai kuulematta niitä. Oli paljon ajateltavaa. Viimeisten 12 tunnin kuluessa kun tapahtui niin paljon. Oli alkukesä ja vielä hivenen koleata istua T-paita päällä aamuyöstä ulkona mutta niillä seikoilla ei ollut mitään merkitystä juuri nyt.

Samuel mietti eroa ja sitä miten kaikki taas oli mennyt helvetiksi. Taas pitkästä aikaa oli alkanut tuntua tarpeelliselta ottaa se rauhoittava pilleri, sillä mieleen nousi satunnaisia keskusteluja ja muistoja – osa kauniita ja toiset taas täynnä vihaa. Tuokin sininen istuinpalli heidän parvekkeella edusti kaunista muistoa kirpputorilta. Se oli niitä yhteiselon ensimmäisiä kuukausia vuosi sitten. Samuel mietti elämäänsä sekä sitä että mitä viimeisimmälle uutiselle tekisi. Vielä mies kyllä rakasti vaimoaan Hanneletta vaikka se päätti lähteä. Nainen oli pakannut matkalaukkunsa mykkäkoulun päätteeksi. Hannele ei puhunut mitään lähtiessään – katsoi vain surullisesti ja jätti avaimet keittiön pöydälle. Eikä antanut tulevia yhteystietoja. Nyt kun niille olisi käyttöä. Auringon ensi säteet alkoivat valaista taivaalla olleita satunnaisia pilviä oranssin eri sävyihin. Mies nousi ja meni sisään, keittiöön juomaan vettä. Ne avaimet olivat vielä pöydällä samassa asennossa mihin Hannele lähtiessään ne jättivät. Samuel pyyhki silmänurkkaan ilmestyneen kyyneleen sormellaan ja meni yrittämään nukkumista uudelleen. Oli takana pitkä ja raskas valveillaoloaika. Hän päätti, että ottaisi yhteyttä siskoonsa Katiin heti aamupäivästä ja kertoisi omat uutisensa. Samuel arvosti hyviä välejään Katin kanssa. Sellaiset ne olivat aina olleet – lämpimät. Lämmöllä Samuel mietti Hannelen vanhempiakin, he olivat ottaneet hänet heti perheeseen sen kummemmitta varauksitta. Appi oli ollut kuin isä vävylleen. Samuelin oma isä oli vain juonut ja kännipäissään pahoinpidellyt poikaansa. Ja nyt Samuel ei saisi Hannelelle tietoa siitä, että hänen isänsä oli kuollut onnettomuudessa. Ainoa, mitä hän pystyi tekemään, oli istua verkkareissaan parvekkeellaan, katsoa maisemaa ja olla paikallaan. Vasta kun auringon ensi säteet kolmen maissa näkyivät horisontista, mies meni nukkumaan – ja nukahtikin väsymyksestä pian. Sää näytti sinä aamuna parhaat puolensa, uutiset eivät. Aurinko kietoi pääkaupunkiseudun kirkkaaseen valoonsa.

Olympiaterminaalin satamassa Silja Linen autolautta teki lähtöä. Aamu-auringon paiste teki aluksesta komeamman. Sen valkoinen kylki hohti puhtautta joka koristivat satunnaiset lokin jätökset. Aluksen kylki oli vastakohta vaaleatukkaisen. mutta yksinäisen naisen – Hannelen sielunmaailmaan verraten. Hän nojasi kaiteeseen laivan kannella ajatellen sitä, ettei koskaan tulisi takaisin suomeen. Sen hän oli päättänyt. Hän vain nojasi kaiteeseen ja katsoi alkukesään heräilevää Helsinkiä. Hänestä tuntui, että Tukholmassa olisi parempi. Siellä hän voisi asua kaverinsa Annan luona, kuten oli äkkiseltään sovittu. Ja kun hän olisi saanut elämänsä järjestykseen ja kerättyä rahaa, niin sitten ehkä muuttaa pois Tukholmasta, kauemmaksi suomesta. Ehkä Göteborgiin jossa voisi aloittaa uuden elämän. Mutta nyt kaikki tuo tulevaisuuden suunnittelu tuntui olevan vain satunnaisia kuvia paremmasta elämästä. Ja sitä paitsi asiat jäivät kesken Suomessa. Avioero pitäisi laittaa vireille. Hän ei enää tahtonut satuttaa Samuelia, muttei toisaalta enää jaksanut olla hänen kanssaan. Aamuaurinko alkoi valaista Helsinkiä laivan lipuessa pois satamasta, varjot lyhenivät ja katuvalot lakkasivat vilkuttamasta keltaista. Kaupunki alkoi heräilemään uuteen päivään. Kello tuli kahdeksan, R-kioskit avautuivat pääkaupunkiseudulla.

Laivaterminaalia vastapäätä Sami laittoi iltalehtien lööppejä seinätelineeseen. Kirjaimet keltaisella pohjalla kertoivat Lahden rautatieonnettomuudesta. Kioskimyyjällä oli tällä kertaa myös henkilökohtainen syy olla järkyttynyt Lööpistä. Hänen avovaimonsa Tiina oli ollut turmajunassa ja makasi nyt koomassa Lahden keskussairaalassa. Sami ei ollut onnistunut kuulemaan uutista vasta, kun oli katsonut lööppejä kioskinsa edessä. Silloin hän oli vasta muistanut avata kännykkänsä. Se saikin viestejä kotoa Lahdesta. Vastaajassa oli viesti. ”Tiina oli siinä junassa.. Soita heti kotiin! Se on loukkaantunut pahasti. Se vietiin sairaalaan.”

Sami soitti heti Katrille, ”tuuraajatytölle” joka välillä piti kioskia. Nyt se saisi tehdä pidempää päivää. Katri otti osaa ja sanoi kyllä tulevansa heti kun vain ehtisi. Piti vain järjestää omat aikataulunsa uusiksi. Hän pitäisi kyllä kioskista huolen – osasihan hän. Samin olisi pakko jaksaa siihen saakka kunnes Katri saapuisi. Heti kun hän saapuisi, niin Sami lähtisi asunnon kautta Linja-autoasemalle. Junalla ei sattuneesta syystä pääsisi nopeasti Lahteen. Oikorata tukossa. Lahdessa olisivat vanhemmat vastassa. Hän asettuisi asumaan lapsuudenkotiinsa siksi ajaksi kunnes Tiina olisi kunnossa. Puhelimessa oli kerrottu, ettei se hengenvaaraa ollut - ei ainakaan nyt. Tiina oli sentään elossa ja se tieto auttoi jaksamaan.

Riitta katsoi laivaterminaalin edessä kumpaakin suuntaan josko sieltä tulisiko autoja. Niitä ei näkynyt, joten hän juoksi suoraan kadun yli piittaamatta suojateiden sijainneista. Nainen oli tullut tänä aamuna Siljan laivalla ruotsista, Hän oli matkalla Järvenpäähän veljensä Henrin ja sen vaimon Maaritin luo. Nyt oli 2. vuosipäivä. Hänen matkasuunnitelmaan kuului olla pari päivää veljellään ja sitten jatkaa matkaa Tampereelle. Hän tapaisi Annukan, vanhan ystävänsä. Häntä Riitta ei ollut nähnyt vuoteen. Nainen oli kuullut laivalla Lahden onnettomuudesta ja halusi tietty ostaa uutislehden sen takia. Riitta tuli R-kioskin luo, meni sisään, otti aviisin telineestä ja asteli tiskille. Etusivulla oli luonnollisesti kuvia uhreista ja kaatuneista vaunuista. Riitta päivitteli uutista myyjälle.

Samin oli vaikeata pitää itsensä kasassa. Tavaroiden järjestely hyllyyn oli hetkeksi saanut asian pois mielestä mutta nyt asiakkaan palauttaessa ostoksellaan hänet todellisuuteen, se oli liikaa. Riitta huomasi että jotain oli vialla - epäili sairaskohtausta. Ja kysyi myyjältä että onko kaikki hyvin? Tämä kertoi että vaimo oli ollut onnettomuudessa mukana. Riitta pyysi anteeksi ja toivotti kaikkea hyvää, Sami kiitti. Riitalle tuli siitä parempi mieli. Juuri äsken hänelle oli tullut olo että oli loukannut myyjää tietämättömyydellään. Mutta nyt ei siltä tuntunut. Nainen astui kioskista ulos, laittoi lehden kassiin ja käveli Neitsytkadulle, sitä pitkin Korkeavuorenkadulle ja sen läpi kohti rautatieasemaa. Helsinki oli kaunis aamusta autioine katuineen.

Rautatieasemalla Riitta kiirehti lippuautomaatille ja osti lipun paikallisjunaan Järvenpäähän. R-junan lähtöajan vieressä vilkkui jo valo isolla taululla merkkinä siitä että juna lähtisi pian. Samaisella taululla luki Lahden oikoradan lähtöjen kohdalla allekkain sana PERUUTETTU. Nainen juoksi ja ehti tummanpunaiseen vaunuun juuri ennen kuin ovet menivät kiinni. Junassa ei ollut paljonkaan matkustajia. Riitta löysikin istumapaikan heti eteisen oven vierestä, mikä oli hyvä. Hänellä oli iso reppu mukanaan. Juna nytkähti liikkeelle ja kiihdytti sopivan matkanopeuteen mikä on sallittu Helsinki - Pasila välillä. Nyt oli aikaa lukea lehteä. 200 loukkaantunutta, Onnettomuusjuna oli täynnä ollut intercity2 juna Helsingistä, Mäntsälän kautta Lahteen. Junassa kaksikerrosvaunuja. Pari niitä oli kaatunut kovassa vauhdissa veturin perässä ja lentänyt radalta. 73 kuollutta. Riitalle tuli lukemastaan huono, turvaton mieli. Monotoninen ääni kertoi seuraavina pysähdyksinä olevan Tikkurila ja Kerava.

Hyvä ettei tarvinnut tällä matkalla mennä Jokelaan asti. Siellä se tapahtui vuosia sitten, Riitta huokaisi. Muistot tulivat mieleen siltä päivältä kun puhelin soi. Silloin oli ollut kavereidensa, Annukan ja Mariannen kanssa kahvilla.. Soittajana oli ollut Riitan isoveli Henri. Uutiset eivät olleet silloin hyviä. Hän kertoi että silloinen tyttöystävänsä, Lisa, oli loukkaantunut vakavasti junaonnettomuudessa. Se oli Koomassa, ei tietoa selviämisestä. Sen puhelun jälkeen Riitta oli itkenyt. Riitta ja Lisa olivat olleet kavereita, mutta se toveruus oli lakannut kun Lisa erosi Henristä. Kuulutus palautti naisen takaisin muistoistaan. Juna saapui jo Keravalle. Sen jälkeen tulisi Kyrölä ja sitten Järvenpää.

Ohiajavan junan ääni tunkeutui radan varressa olevan uuden kerrostalon viidennen kerroksen asuntoon kiinni olleiden parvekelasien muodostaman esteen läpi Hoikkien olohuoneeseen missä Antero katsoi sohvalla maaten tekstitelevisiosta uutisia. Lahdesta. Miehen mielessä pyörivät muistot niistä ajoista kun Jokelassa tapahtui junaonnettomuus ja siihen liittyneet seikat. Ne vetivät mielen apeaksi. Se oli ollut rankkaa aikaa. Anteron vaimo Kati puuhasteli aamiaisen parissa keittiössä. Ilman häntä mies ei ehkä olisi selvinnyt. Ja Kati tiesi sen. Järvenpään kaupunki kylpi aamuauringossa.

Oli kesäkuun ensimmäinen päivä ja tänään he lähtisivät ystäviensä sekä naapuriensa kanssa yhdessä Anteron lapsuudenkotiin Lappeenrannan lähelle, Kuoliojärven rannalle. Siitä oli tullut jo traditio kuluneiden vuosien aikana - Aina jossain kesäkuun alussa lähtö Savitaipaleelle. Tosin viime vuonna se jäi tekemättä koska se oli suruvuosi. Sinä vuonna Anteron vanhemmat olivat kuolleet hirvikolarissa, Jyväskylän ja Jämsän välissä.

Naapurissa, Salmisilla, kerrosta alempana oltiin myös jalkeilla. Mies ajoi partaa vessassa ja nainen keitti teen itselleen ja kahvia miehelleen. Henri katsoi kuvaansa peilistä ja huokaisi sillä tänään siitä tulisi yksitoista vuotta – silloin oli saanut tukea kaveria. Jokelan kohdalla se aina palautui mieleen kun siitä kulki. Se onnettomuus. Lisa oli ollut tulossa Tampereelta Anteron luo. Henri upposi taas muistoihin. Ne aamuiset uutiset olivat kaivaneet kaiken tapahtuneen jälleen esille. Junaonnettomuus Lahdessa. Televisiossa oli näytetty kaatuneita vaunuja. VR:n edustaja pahoitteli tapahtunutta. Tätä ei jätetä tutkimatta koska mahdoton tapahtui. Onnettomuustutkija syytti pari vuotta käytössä ollutta oikorataa Keravan ja Lahden välissä. Arvelut onnettomuuden syistä eivät olleet jaksaneet kiinnostaa Henriä. Maarit, Henrin vaimo, oli hakenut aamulehden eteisen lattialta ja se sanomalehti odotti kahvin juojaa pöydällä paahtamattoman leivän vieressä. Henri tuli sisään, suuteli Maaritia ja istui pöytään. Lehden uutiset saivat taas miettimään elämää. Siitä oli nyt tasan vuosi. Maarit hoputti miestään lähtemään asemalle siskoaan vastaan. Henri joi kahvinsa loppuun ja lähti asemalle. Siitä olikin vuosi kun oli Riitan nähnyt viimeksi. Viime vuosipäivänä.

Juna lähti Keravalta tyhjempänä ihmisistä kun oli sinne saapunut. Riitta alkoi valmistautua veljensä näkemiseen. Se olisi asemalla vastassa. Nainen oli hivenen huolissaan veljestään sillä se Lahden onnettomuus oli varmaan nostanut muistoja Jokelasta. Jälleen Riitan keskeytti kuulutusnainen. Järvenpää. Hän nousi ja keräsi tavaransa. Ne uudet kerrostalot näkyivät vasemmalla.

Henri seisoi asemalaiturilla ja näki junan tulevan, mutkan takaa raiteelle 3. Nyt sisko oli tullut Järvenpäähän. Mies oli hyvillään, sillä sitä ei ollut nähnytkään sitten viime vuoden jälkeen. Juna pysähtyi ja ovet sihahtivat auki. Ihmisiä purkautui laiturille, heidän joukossaan myös odotettu nainen. He tervehtivät toisiaan halaamalla. Punainen lähijuna lähti jatkamaan matkaa ja he lähtivät asemalta kerrostaloja päin vaihtaen kuulumisia. Iso näyttö alikulkutunnelin seinässä kertoi ajan olevan puoli yhdeksän aamulla.

Puhelin soi Hoikkien eteisessä ja Kati vastasi. Soittaja oli Samuel. Antero kuuli puhelun olohuoneeseen ja mykisti television kuten hänellä oli tapana aina mainosten ja puhelimen takia. Mies ymmärsi vaimonsa äänestä, että jotakin oli nyt tapahtunut. Puhelun jälkeen Kati oli hiljaa. Antero kysyi kuka soitti mutta sai vastaukseksi vain surullisen katseen. Siitä hän tiesi, että soittaja oli ollut Samuel. Kati myötäkärsi Anteron mielestä liikaa veljensä elämästä, mutta pysyi hiljaa asiasta. Sillä hän ymmärsi että tässä tilanteessa olisi hyvä jos ei sanoisi mitään. Kati kuittasi miehen kysyvän katseen kertomalla että Samuel tulisi käymään. Antero kyllä piti Samuelista, vaan kun sen elämä tuntui olevan ainaisia vastoinkäymisiä – mistä Kati otti taakkaa – niin siitä Antero ei oikein pitänyt. Mutta siitä ei Hoikilla puhuttu. Antero muuten kyllä piti Samuelista – olihan tämä kaikesta huolimatta mukava mies. Ja heillä oli yhteinen harrastus – kalastaminen. Monesti oli tullut vedettyä uistinta Kuoliojärvellä.

Puhelin soi myös alakerrassa. Viestin merkkiääni kiinnitti Maaritin huomion. Nainen melkein pudotti kännykkänsä luettuaan ensimmäiset 4 riviä. ”Tiina oli siinä junassa. Nyt koomassa” Viesti oli Maaritin serkulta, Samilta. Hän kertoi senkin että oli nyt matkalla Lahteen. Sami ja Maarit – niin kuin heidän suvussa melkein kaikki – olivat hyviä ystäviä. Samassa lukko kävi, Henri ja Riitta tulivat sisään. Maarit selvitti itsensä ja tervehti Riittaa, joka oli pannut merkille Maaritin oudon käyttäytymisen – aivan kuin hän ei olisi läsnä.

Pian asia selvisi, kun Henri kysyi mitä oli tapahtunut. Uutinen hätkähdytti. Se rautatieonnettomuus tuli nyt taas niin lähelle. Hän ei voinut olla ajattelematta taaskaan kaveriansa Anteroa. Sellainen kokemus ei hevillä unohdu. Riitta kertoi sitten aamuisesta tapahtumasta R-kioskilla. Sen pitäjän vaimo oli ollut myös mukana siinä onnettomuudessa. Maarit katsoi Riittaa, joka ei koskaan ollut tavannut Samia. Riitta tajusi siitä että oli tavannut Samin. Maarit kyseli miltä Sami oli vaikuttanut: sekavalta ja poissaolevalta. Naiset päivittelivät sitä kuinka hän oli jaksanut olla aamupäivän töissä, vaikka ajatukset olivat muualla. Henri oli jättänyt naiset keskenänsä puhumaan ja lähtenyt yläkertaan. Riitan kanssa hän jo ehti vaihtaa kuulumiset matkalla asemalta asunnolle.

Ovikello soi ja Antero meni avaamaan, tervehti kaveriansa. Tämä kyseli Anteron vointia. ”Kyllä tämä tästä” oli vastaus. Kati oli seurannut miestään ovelle tämän huomaamatta. Ja oli närkästyneen näköinen. Kati olisi halunnut, että Antero olisi avautunut hänelle eikä Henrille. Kati oli ajan mittaan huomannut, että miehensä ja hänen välissä oli näkymätön seinä. Kyllä Hoikilla niitä rakkauden tunnustuksia kuuli, mutta Katista tuntui että ne taisivat olla pelkkiä sanoja, Antero kun ei koskaan kertonut mitä mietti. Henri oli kutsuttu peremmälle. Kuulumisia tiedusteltiin. Tämä kertoi että Riitta oli tullut. Kati oli odottanut Riittaa – olivathan he tulleet hyvin juttuun Maaritin ja Henrin häissä ja sen jälkeenkin pitäneet häissä alkanutta ystävyyttä päällä. Kati lähti alakertaan Riittaa tapaamaan.

Miehet jäivät keskustelemaan tapahtuneen aiheuttamista uusista järjestelyistä. Tänäänhän heillä oli aikomus lähteä Savitaipaleelle, kuoliojärven mökille joka oikeastaan oli maalaistalo, Anteron lapsuudenkoti. Siellä oli käyty ainakin yhden kerran joka kuukausi onnettomuuden jälkeen. Piti saada sen tilan asiat kuntoon. Pellot oli vuokrattu naapureille. Olihan niitä sentään 2 hehtaaria, niin miksi niitä pitää metsittymässä. Sovittiin että Henri ja Maarit kävisivät katsomassa mikä oli tilanne Lahdessa ja Hoikat menisivät suoraan Savitaipaleelle. Matka oli ajateltu mennä asuntoautolla mutta nyt se piti palauttaa autovuokraamoon, kerta ei enää ollut tarvetta niin isolle autolle.

Katin matkapuhelin soi. Soittajana oli Samuel. Hän sanoi olevansa jo matkalla Järvenpäähän. He olivat aiemmin sopineet, että Samuel tulisi Hannelen kanssa mukaan Savitaipaleelle. Hannelelle se olisi ollut ensimmäinen kerta. Mutta koska heille oli tullut ero, niin se jäi. Samuel tulisi yksin. Hän olisi asemalla vartin päästä. Kati lähti asemalle Riitan kanssa. Riitta halusi tavata Samuelin. Edellisestä kerrasta olikin kulunut liikaa aikaa. Riitalla ja Samuelilla oli ollut silmäpeliä Anteron ja Katin häissä. Hannele oli ollut silloin heidän tiellä. Nyt hän olisi poissa. Mutta hän samassa häpesi ajatuksiaan. Ei hän nyt heti iskisi kiinni, ei hän ole sellainen nainen. Asemalla tuli kuitenkin selväksi, että Samuel ei enää ollut sama mies, josta Riitta oli kiinnostunut silloin niissä häissä. Mies oli rähjäisen oloinen, hajamielinen ja Riitan vaikeasti lähestyttävä. Katille sen sijaan Samuel puhui – rajasi Riitan ulos keskustelusta. Kun he olivat perillä, niin Riitta hyvästeli heidät rapussa ja jäi kerrosta alemmaksi. Hän oli tehnyt päätöksen – hän lähtisi jo tänään Tampereelle, koska näytti olevan tiellä. Henri ja Maarit lähtisivät Lahteen ja muut Savitaipaleelle.

Lahdessa Samia oltiin vastassa. Äiti ja isä kuskasivat poikansa sairaalalle. Sami kysyi miten Tiina voi. Vastaus oli ”huonosti. Toivotaan, että ehditään ajoissa..” Sairaalaan oli lyhyt matka, eikä liikenne haitannut menoa. Jokainen liikennevalo oli vihreä. Pian he olivat sairaalan edessä, Sami käveli sekavien ajatuksien kanssa vanhempiensa vanavedessä pääovista sisään, käytäviä ja portaita pitkin sairasvuoteen luo, millä Tiina makasi. Hän oli vielä valveilla. Sami kumartui halaamaan vaimoaan. Samalla hetkellä padot murtuivat ja mies itki – onnesta. Tiina oli vielä elossa. ”Rakastan sinua, älä mene pois.” Sami kuiskasi Tiinan korvaan ja tämä henkäisi hiljaa: ”En minä ole minnekään menossa. Rakastan sinua. Pidä huolta itsestäsi.”

Tiina nukahti Samin syleilyyn. Lääkäri antoi Samille luvan jäädä istumaan Tiinan vuoteen äärelle ja sanoi vain ettei tätä saisi herättää. Onnettomuus oli raju. Sitten lääkäri ohjasi Samin vanhemmat käytävälle ja valmisteli heitä tukemaan poikaansa jos pahin tapahtuisi. Tiinan kunto oli todella heikko. Hakulaite soi ja lääkärin täytyi lähteä katsomaan toista potilasta. Niitä riitti onnettomuuden takia. Moni ei selviäisi ja hän tiesi sen. Tulossa oli huono päivä.

Henri ja Maarit tulivat Lahden keskussairaalan eteen, jossa Sami odotti. Maarit oli saanut vähän ennen Lahden keskustaa lyhyen tekstiviestin Samilta. "Tiina on kuollut" Siinä oli lukenut lyhyesti. Maarit nousi autosta ja käveli serkkunsa luo. He halasivat. Henri, joka tuli vaimonsa perässä, ei tiennyt mitä sanoa. Hänkin päätyi vain halaamaan sanattomasti Samia joka tähän asti oli saanut pidettyä itsensä jotenkin kasassa. Mutta nyt - pato murtui. Sairaalasta astui ulos Samin vanhat vanhemmat. He tervehtivät vaimeasti Maaritia. Saima, Samin äiti itki ja Pauli, Samin isä, oli totisena. He surivat poikansa puolesta. He saattoivat Samin autoon ja lähtivät kotiinsa. Henri ja Maarit tulivat perästä. Maarit oli hiljaa. Tämä oli liian paha asia. Hiljaisuuden rikkoi puhelimen ääni. "Se on Kati" Maarit sanoi puolihuolimattomasti ja vastasi.

Antero, Kati ja Samuel olivat päässeet Savitaipaleelle, perille Kuoliojärven rannalle. Matka oli mennyt hyvin. Kati soitti Maaritille kysyäkseen koska he saapuisivat. Puhelun aikana Maarit kertoi, etteivät he varmaankaan tulisi ja sanoi syyn. Kati ymmärsi ja toivotti jaksamista. Antero tutki paikkoja. Näissä maisemissa oli hän viettänyt monta lapsuuden kesää. Tänne oli aina hyvä saapua välillä rauhoittumaan. Tämän kertaisen rauhoittumisen keskeytti Samuelin matkapuhelin. Tuntematon numero vilkkui näytössä. Soittaja oli katumapäälle tullut Hannele. Hän soitti laivasta. Kati tajusi veljensä ilmeestä että kuka soitti. Samuel antoi kännykkänsä Katille, joka sanoi Hannelelle että tämän olisi vain parempi jäädä sinne ruotsiin, kerta oli sinne lähtenytkin. ”Jätä Samuel rauhaan – se ei tätä tarvitse.” Kati päätti puhelun ja antoi matkapuhelimen omistajalleen. Antero seurasi tuota sivusta, jälleen tuntien sen lievän vihan tunteen. Samuel turvautuu liikaa Katiin. Hoitaisi, iso mies, itse omat asiansa!

Lahdessa surullinen seurue saapui määränpäähänsä, Samin lapsuudenkotiin, keltaiseen kaksikerroksiseen viisikymmentäluvun tyyliseen omakotitaloon Hollolassa. Sami saatettiin hänen vanhaan huoneeseensa nukkumaan koska hän oli täysin rikki – hänestä ei ollut seuraksi. Sairaalasta hän oli saanut rauhoittavia sekä unilääkkeitä, jotta pääsisi vähän helpommalla – saisi levätä. Muut jäivät alakerran olohuoneeseen. Saimi keräsi jotain keittiöstä tarjolle ja sitten oltiin hiljaa. Kukaan ei oikein osannut sanoa mitään oikeata ja rakentavaa. Viimein Maarit alkoi puhua siitä että Samin asiat pitäisi varmaan jotenkin järjestää – siitä ei varmaan olisi nyt niitä itse hoitamaan. Mutta lausuttuaan sen, häntä puistatti. Hän olisi sanonut mielellään jotain muuta, muttei osannut. Maarit oli vain sanonut sen asian, mitä oli ensimmäisenä tullut mieleen. Samin vanhempien katseet kertoivat vahvistuksen naisen pelolle, hän oli sanonut tökerösti. mutta Henri pelasti tilanteen sanomalla että varmaan Sami itse oli hoidellut ne tullessaan Lahteen – varautunut tämän pahimman varalle. Saimi lähti takaisin keittiöön keittämään kahvia, vaikkei sitä kukaan joisi. Pauli seurasi vaimoaan keittiöön tämän siellä vähän aikaa kolisteluaan. He halasivat – Pauli lohdutti naistaan. Olohuoneessa Henri ja Maarit olivat tulleet siihen johtopäätökseen, ettei heistä olisi mitään hyötyä täällä. Nyt se tämän suvun ystävällisyys ei toiminut. Ulkona oli kesä vasta alkamassa ja sisällä elettiin jo syksyä. Maarit vielä päätti mennä hyvästelemään Samia. Tämä nukkui jo joten nainen kääntyi takaisin. He hyvästelivät Samin vanhemmat ja lähtivät. Henri kysyi vaimoltaan, että pidetäänkö kuitenkin kiinni alkuperäisestä toimintasuunnitelmasta ja lähdetään Savitaipaleelle? Maarit suostui siihen. Se voisi olla tarpeeseen. Hän soitti Katille ja ilmoitti asiansa – he tulisivat sittenkin. Kati ilmoitti asiasta eteenpäin Anterolle. Tämä tiesi heti, että tämä loma olisi toisenlainen. Puhuttaisiin vaikeista asioista. Toisaalta hän oli kaivannutkin sitä. Sitten hän hukkasi sen ajatuksen ja alkoi autella Samuelia ja Katia tavaroiden sisään rahtaamisessa.

Pikkuhiljaa he asettuivat taloksi ja tekivät listat tavaroista, joita ei tilalla ollutkaan vaikka muistettiin olleen tai mitkä olivat unohtuneet. Eli olisi tiedossa se vuotuinen kauppareissu josta oli jo tullut lomanalkutraditio. Alkaen siitä kun ensimmäisenä vuotena tuli asiaa Lappeenrantaan, talosta hajosi lämminvesivaraaja ja Savitaipaleelta ei saanut sellaista siihen hätään, joten koko porukka oli lähtenyt Lappeenrantaan – ainoaan isompaan kaupunkiin 30 kilometrin säteellä. Samalla oli tullut osteltua kaikkea tuiki tarpeellista, kuten puutarhahuonekaluja ja pihatonttu. Tuo pihatonttu seiso vieläkin siinä samassa paikkaa, johon Maarit sen oli asettanut. Karviaispensaan eteen. Salmiset saapuivat sovitusti iltapäivästä. Halausten ja osanottojen jälkeen tunnelma alkoi olla vapautunut. Yhteispäätöksellä.

Sillä ehtisi niitä asioita suremaan sitten tulevaisuudessakin. Illemmalla avattiin ensimmäiset pullot ilolientä ja sitä nautittiinkin pihan ”terassilla”. Juttu kääntyi pian tapahtuneeseen onnettomuuteen. Humalatilassa Antero alkoi muistella sitä Jokelan onnettomuutta. Se veti miehen haikeaksi. Lisan kuolema itketti yhä. Kati katsoi parhaaksi lähteä sisään, ettei olisi sanonut jotain sellaista mitä sitten katuisi. Naista sapetti se, ettei Antero voinut avautua Lisasta koskaan hänelle, vaimolle – vaan itki muille.

Yöllä Samuel hiipi ulos kun talo oli hiljentynyt. Hän oli unohtanut tarkoituksella ottaa ne lääkkeensä mukaan, jotka rauhoittaisivat eli edesauttaisivat siihen, etteivät ne ”ajatukset alkaisi kulkea väärää rataa” kuten oli lääkäri reseptin antaessaan hänelle sanonut. Nyt niitä ei ollut ja piti kärsiä rauhattomista ajatuksista – Yksin, sillä hän ei halunnut herättää Katia vaikka Samuel tiesikin hänen voivan auttaa häntä. Mutta Antero voisi sanoa jotain mikä voisi pilata kaiken. Siksi Samuel oli lähtenyt ulos kävelemään alas rantaan jotta ehkä sitä mieli rauhoittuisi luonnossa. Sään puolesta maailma oli kaunis, oli hiljaista. Vain muutama lintu lauloi lähimetsässä, etäinen kuikan vaikerrus kuului järven yli. Mutta luonnon kauneus ei helpottanut Samuelin oloa. Hän ei ollut juopunut, mutta silti hän itki levennetyn laiturin päässä. Ikävä Hanneletta, tämän isää kohdannut onnettomuus ja koko epäonnistunut elo tuntui pahalta.

Pikkuhiljaa miehen päässä alkoi niitä ajatuksia, mitä lääkityksellä oli hallittu. Mietteet itsensä vahingoittamisesta ja se kuinka helppoa sekä vapauttavaa olisi hakata joku kuoliaaksi. Samuel mietti hivenen hymyillen tuota. Nuorena hän oli ollut hyvin väkivaltainen – oli nauttinut toisten ihmisten pahoinpitelystä. Tämän taidon oli oppinut isältään. Hän suhteutti nämä tunteet nykyiseen tilanteensa ja se miten Antero oli ikään kuin Samuelin ja Katin välissä – siihen pulmaan mies laiturilla sai vastauksen itseltään. Jos Anteroa ei olisi, niin Kati voisi olla enemmän tukena. Ajatus säikäytti itseensä kadonneen, joten hän hyppäsi siltä istumalta järveen. Tavoitellen sillä sitä josko nämä rumat mietteet häviäisivät kylmän kylvyn myötä. Kavutessaan takaisin laiturille hän oli kuitenkin sama mies kun ennen kastumistaan. Vaaralliset ajatukset päällä mies istuutui vielä vettä valuvan Adidaksen verkkapukunsa seurassa. Oikeastaan Samuel ei olisi voinut tuntea oloansa surkeammaksi. Ja se hymyilytti häntä.

Ylhäällä talolla oli Kati hereillä. Ajatukset valvottivat. Kaikki tapahtunut ja se että miten jälleen rautatieonnettomuus oli tullut niin lähelle. Häntä alkoi jälleen raivostuttaa se, ettei Antero voinut kertoa mitään syvällisempää itsestään – ajalta ennen naimisiinmenoa. Kati päätti lähteä ulos kävelemään, jos saisi rauhoitettua itsensä sillä riidalla hän ei halunnut lomaansa alkaa. Hän tapasi märän veljensä matkallaan rantaan. Kati kysyi että mitä oli tapahtunut, vaikka hyvin tiesi miten Samuel oli kastunut. Tämä kertoi vain astuneensa laiturilla harhaan. Kati oli huolissaan ja olisi saattanut veljensä talolle, mutta tämä sanoi vain ettei tarvitsisi. Sitä paitsi Samuel valehteli että piti mennä vessaan. Kati tyytyi näihin vastauksiin ja he erosivat.

Samuel onnitteli itseään siitä, että oli päässyt Katista eroon. Kyllä hän tämän kanssa halusi puhella, muttei vielä. Hän järjestäisi Katille aikaa – ja tekisi sen kohta. Hän muisti erään tapauksen, jossa oli ollut osallisena nuorena. Mies oli tapettu vasaralla Kirkkonummella ja se oli ollut helppoa. Hän toimi tuolloin yllyttäjänä, eikä siitä tapahtumasta mitään seurannut. Työkaluja löytyi aitasta, piharakennuksesta. Sen Samuel tiesi hyvin ja pian hän olikin päärakennuksessa aseensa kanssa hiipimässä huoneiden läpi kohti makuukammaria, jossa Antero nukkui. Salmiset olivat majoittuneet yläkerran vierashuoneeseen, joten he eivät kuulleet kopauksia.

Rannassa Kati oli lakannut olemasta veljestään huolissaan. Nyt hän muisteli niitä takavuosia jolloin Anteron vanhemmat olivat vielä elossa, silloin elämä oli ollut jotenkin helpompaa. Maire-anoppi oli jotenkin ollut se joka oli lähentänyt Anteroa ja Katia. Mutta nyt ne ajat olivat menneet. Katin havahdutti todellisuuteen ylhäältä talolta kuuluvat huudot. Se oli itseään säikähtäneen Samuelin ääni. Kati tiesi samassa että mikään ei olisi enää kuin ennen. Henri ja Maarit olivat heränneet meteliin ja olivat jo ottaneet tilanteen haltuunsa Katin saapuessa talolle. Henri piti Samuelia maassa ja komensi tätä rauhoittumaan. Kati ryntäsi sisään, missä törmäsi hätäpuhelua puhuvaan Maaritiin. Tämä kertoi katille, että Antero oli vielä elossa – mutta tajuton.

Kati oli helpottunut siitä, että mies sentään oli hengissä vielä. Mutta samalla päätti, että Samuel ei saisi enää olla omien asioidensa hallitsija.