Kuva elämästäni

Sisältää muistoja elämästäni 1980 - 1999. Kaikkea turhaa sitä ihmisaivot sullovat sisäänsä. Ensinnä sata riviä syvää itsepohdintaa tästä minulle niin tutusta aiheesta. Täytyy näemmä jotain tehdä itselleen selväksi. Ohita ne jos ei kiinnosta.

Ei se ole ollut mikään helppo. Vähäsen tuntuu paremmalta nyt kuin ennen. Hitto kun sitä miettii sitä kaikkea paskaa mihin sai tutustua. Oli koulukiusaamista ja yksinäisyyttä. Kymmenenvuotiaana tahdoin tappaa itseni. Miltäs se kuulostaa? Ensimmäiset 6 vuotta olivat tietty onnellista aikaa. Sitten se koulu alkoi ja samalla tuli aika jolloin tämä pikkupoika tajusi että on erilainen . Se alkoi pikkuhiljaa, aivan pienistä asioista. Sitten vanhempana, noin 11 - 14 vuotiaana, kun aloin tajuamaan asioista niin jäin käymättä missään. Lapsuuteni oli onnellinen kunnes koulu alkoi.

Mikä oli sitten se pieni hetki lapsen elämässä että alkoi tahtomaan kuolemaa? Se tapahtui kolmannella luokalla. Silloin lapset ovat kyllin vanhoja olemaan julmempia kuin toisella luokalla. Tai sitten minä itse aloin ymmärtämään asioita. Mitään näitä termejä joita viljelen näillä sivullani, niin ne ei kuuluneet sanavarastoon. 9 tai 10 vanhana tahdoin kuolla pois koska kukaan ei minusta välitä. Sen minä muistan. Se perheneuvolakerta on jäänyt muistiin. Neuvolan ikkunoista näin miten yhtä kerrostaloa rakennettiin neuvolarakennuksen viereen. Se talo oli valmis silloin kuin minut lähetettiin Jyväskylään.

Urheilu - En jaksanut sitäkään harrastaa koska koulusta oli jääneet ne paskat muistot joukkueisiin valinnasta. Ne oikein suunnittelivat ja laskelmoivat etten oli jäänyt viimeiseksi että heidän olisi ollut pakko ottaa minut mukaan. Sehän tarkoitti varmaa häviötä. No olinhan minä silloin varma häviäjäkin. Ns. Kaverit pitivät huolen siitä ettei minulla olisi yhtään helpompaa päivää. Jos aamulla minä vaikutinkin iloiselta niin iltapäivästä itketti. Erityisvaikeuksien kautta hautaan? En tiedä oliko silloin näitä vaikeuksia enempi kuin nyt. Taisi olla, niin silloisten lääkärien diagnoosit kertovat. Tässä vähän aikaa sitten kuin viimein yhden noista sain luettavakseni niin sain selville jotain mitä olikin varmaan suunniteltu että minä saisin lukea sen vasta aikuisena että ymmärtäisin. Olisin päässyt pienenpään ryhmään ennen 6. luokkaa. Vanhempani eivät niin halunneet. Totta oli se mitä silloin ne suunnittelivat. Minä ymmärrän asian aikuisena. Tajuan että silloin toimittiin siksi parhaaksi kuin uskottiin olevan hyväksi minulle. Mitä itse aikuisena arvioin silloista tilannetta niin tiedän että se päätös oli väärä. Muttei sille voi enää mitään. Mihin se päätös sitten johti? Heh, hoitoon joutumiseeni. Masennukseen ja itsemurha ajatuksiin sekä yrityksiin lopettaa kaikki. En mustamaalaa koko päätöstä että siitä ei koitunut mitään hyvää.

Tapasinhan ensirakkauden josta on vieläkin molemmanpuolista fiilistä jäljellä muttei sille voi tehdä mitään. Rakkaus ja seksi. En tiedä olisinko niitä, varmaan olisin, saanut ilman tuota päätöstä silloin kauan sitten kun maailma oli valkoinen. Nyt tänä päivänä se alkaa olemaan taas valkoisen haalea. Mutta sitä muistelee sitä hoitolaitosta missä olin. 3 vuotta siellä meni. Ja elämäni sen jälkeen vie minut ensimmäisen kerran Järvenpäähän. Muistan sen kun ekan kerran laskeuduin asemalta. "Ambulanssi on kyllä tilattu, ei hätää" Deeku makas maassa, kuset housuissaan jonkin kohtauksen saaneena. No sama se. Seinäkirjoitus herjasi uusnatseja. Olin omahoitajan kanssa tullut junalla Riihimäeltä niin kuin tänne tullaan. Teinityttö kysyi toveriltaan että oliko hän kuunnellut radiomafian heinähässäkkää. Kuulemma piti ohjelmasta. Juna kolisi eteenpäin. Se ei taida enää pysähtyä sillä pikkuseisakilla. Oli kesä ja kuuma. Koska matka oli aloitettu aamuvarhaisesta ja me olimme tavanneet sen Heikin kanssa, sukunimi vaikka sitä ei ehkä saisi paljastaa mutta paskat siitä - se on Hyvärinen.

Niin sen kaupunkiin menin polkupyörällä. Oli kolea aamu ja minä vaatteissa jotka sopivat pyörälenkille mutteivät Helsinkiin missä sitten kävelimme kun olimme valmiiksi tutustuneet tähän kaupunkiin. Vieläkin tänä päivänä on muisto jota ei pitäisi olla. Toinen omahoitaja sanoi minulle täällä etten selviäisi täällä. Hyvä että sanoi - päätin näyttää sille. Voin vain sen sanoa että se on niin saatanan vaikeata palata normaaliin elämään laitoksen jälkeen. Sitä ottaa kaikesta nokkiinsa ja luulee että mikään ei onnistu. Sitä käyttäytyy oudosti kun on unohtanut kuinka käyttäydytään normaalisti ja huomiota herättämättä. Ne tyypit joista tuli ystäviä tuntuivat aluksi oudoilta. Ja se salassapito ja valkoiset valheet kun ne kysyy että mistä minä tulen? Ei sitä uskalla paljastaa kun joka yö ajatteli että se mitä se oma hoitaja sanoi on totta. Ajatteli kuinka sitä menisi pois. Kuolisi täällä. Ja se seikka että mun entinen nainen petti minut silloin ja erosimme vähäksi aikaa.

Tosin se oli hyvä opiskelun kannalta. Alku oli vaikeaa mutta kyllä se siitä lähti. Nyt kuin olen täällä niin olen vanha. Ryhmän vanhin vastoin tahtoani. Se sairaalassa olo on suuri osa elämääni. Siksi sitä nyt pohtii ja arvioi toimintaansa. Ritari ässä sai keskeytyä kun yksi sai itkukohtauksen ja paikalta piti poistua - lue: häädettiin - omaan huoneeseensa. Silloin muistaakseni oli ambulanssi jälleen pihassa. Näistä muistoista tulee niin surullinen mieli. Miksi minä? Kysyn ja tiedän vastauksen. Kaikki oli huonosti. Itsemurhaa olen yrittänyt. Tiedän miltä tuntuu kuin ainoa asia mitä tahtoo on kuolla. Nykyään.. masentavia ajatuksia vieläkin muttei masennusta. Se voi uusiutua ja se olisi menoa. Tuntuisi pahalta olla elossa. Ja kun on näitä eritysvaikeuksia niin se voisi olla turmiollinen. Myönnän että vaara ei ole vieläkään ohitse - minä saatan tappaa itseni tulevaisuudessa kunhan vaan tarpeeksi paljon pahaa tapahtuu.

kymmenen vuotta sitten..
Lue ajatuksella tai älä ollenkaan.

Ensin kaivan aivoistani ne muistikuvat 21 vuoden takaa kun olin leikkikoulussa. Nämä ovat hajanaisia muistoja, olinhan vasta lapsi. Kaikki oli hyvin enkä tiennyt pahasta mitään.

On vuosi 1982 ja Meidät jaetaan mansikoihin ja mustikoihin. Jotkut meistä ovat rauhattomia ja tädeillä on täysi työ pitää ryhmää kasassa. "Mansikat menevät ensin sisään, sitten mustikat." Olen leikkikoulussa. Saan soittaa triangelia 'lumi alla jalasten' joululaulussa. Jonain toisena päivänä teen leekoista hienon laitteen. Toinen lapsi ottaa sen ja rikkoo. Itken.

Meillä on leikkihuone täynnä kaikenlaista jännää. Suosikkileluni on leikkikassakone. Myyn nuken 400 markalla. Meillä on suolakurkkua kun syödään. Minä inhoan suolakurkkua. Vappuna me koristellaan huone. Täti hieroo ilmapalloa tukassaan ja sitten kiinittää sen kattoon.

Ja meillä on hauskaa. Jokainen päivä odotan pääsyä leikkikouluun. Yksi päivä on erilainen, kaikki katsovat minua erilailla. Olen saanut vahvalinssiset silmälasit joista olen ylpeä. Tulen erilaiseksi muiden silmissä mutta en itse sitä tajua.

1992 Jämsän linja-autoasema . Yksinäinen poika istuu syrjässä katsellen ja kalehtien muuta porukkaa. Paljon nuoria joilla menee paremmin kuin minulla. Linkissä eilen käytettiin päätäni nyrkkeilyyn. Siirryin vapaaseen paikkaan ja sain olla rauhassa. En tiedä kuka se kiusaaja toisesta koulusta on mutta visusti sitä välttelen. Linja-automatka kotiin ne 6 kilometriä. Pelkään niitä. En vielä tunne sanaa masennus. On vain paha olo. Kotona tuntuu kuin olisin tiellä. Kukaan ei ymmärrä. Ainoa kaveri on televisio. Meillä on videonauhuri.

Linja-autossa on tunnelmaa..

Ei lippuvihko kelpaa. Niin huutaa pelottava bussikuski, vanha mies ja toiset nauravat. Mistä minä olisin saanut uuden lippuvihon kun koulusta ei perjantaina saanut. Olen liian sulkeutunut puolustaakseni itseäni. Loppumatkan varon itkemästä. Juoksen bussista pois kun se on mahdollista. Taas uusi loistava päivä olla koulukiusattu. Olen lapsi vielä. Pitäisi kasvaa mutta en tahdo mutta alan jo tajuamaan asioista jotain. Käyn perheneuvolassa ja kun se tuli julki niin sain siitä kuulla pitkään koulussa. Jättäkää minut rauhaan! Luokkamme katossa on koukkuja. usein ajattelen itseäni johonkin niistä roikkumaan. Luokan perällä on iso komero jossa säilytetään kemiantunneilla tarvittavia myrkkyjä. Onneksi joku eilen koputti oveen ajoissa.

On opon tunti . Pitää keskustella siitä että minne menemme koulun jälkeen. Minulla ei ole mitään suunnitelmia ja opettaja tietää sen. Olenhan erityistapaus. Tämä on pieni koulu - uskon että opettaja välittää oikeasti. Meidän luokalta jäi yksi pois kun ei enää jaksanut olla kiusattu. Miksen minäkin lähtisi mutta sitä ei kotona katsottaisi hyvällä. Kapinoin ja opettajat sanovat siitä minulle. Älä kiusaa muita. Miksi en kestä kritiikkiä itkemättä. Kumpa tämä päättyisi jo. Muut suunnittelevat tulevaisuuttaan mutta minä aina liikunnantunneilla kuin ollaan kävelemässä kirkon ohitse - kuvittelen omia hautajaisiani. Kellot soivat tasatahtia. En elä yli 18 vuotiaaksi. Se on varmaa. Mä en tätä paskaa jaksa enää.

Perheneuvolassa palaveri. kyllä minä puhuisin jossei olisi tätä lukkoa. Tahdon puhua mutta olen lukossa. On pala kurkussa. Henkilökunta kertoo että koska Simo ei pääse Järvenpäähän nuoren ikänsä vuoksi niin on olemassa Jyväskylässä sairaalan yhteydessä oleva työkeskus. Ajatus kuulostaa hyvältä ja minä nyökkään että saisi tämän piinallisen tilaisuuden vain päättymään. Sama se mihin ne minut lähettää. Aivan sama. Maailma on turta.

Miksi minulla ei ole kavereita ja miksi kotona huudetaan?

1993. Koulu on päättynyt ja olemme matkalla Opel Kadetilla ukkospilvien jyristessä tien molemmin puolin. Kohde on Jyväskylä. Tutustumisretki Haukkalaan. Se on kuulemma ihan kiva paikka. Perillä en osaa kertoa mitä mustassa kyltissä valkoisella sana "nuorisopsykiatrinen" tarkoittaa. Kyllä tämä näyttää rauhalliselta paikalta. Meidät vastaanottaa kiva täti. Ukkonen jyrisee aina silloin tällöin. Vai tämännäköinen paikka. Mukavaa ja jännittävää mutta en odota mitään.

Ne puhuivat jotain ja kyselivät vanhemmilta jotain. En kuuntele heitä. Seinällä oleva taulu vetää kaiken mielenkiintoni. Parin viikon päästä tulemme tänne taas. Ne jättävät minut ja aurinko paistaa. Ikkunasta näen auton lähtevän. Jään huoneeseen itkemään. Ne puhuivat sellaista että olisi hyvä jos minä en kävisi kotona kuukauteen niin sopeutuisin paremmin.
Kaikki on sekaisin enkä tiedä mistään mitään. Lähden huoneestani yhteisiin tiloihin ettei ne tule hakemaan. "Hyvä että tulit. Me ihmeteltiinkin jo että missä sä oot"

1994. On pidetty palaveri vuokseni. Olen jättänyt viestin. Kaikki on vakavana ja yksi lääkäri nostaa ääntään kun en kuullut sitä koska yksi muu hoitaja muutti asentoaa narisevalla nahkasohvalla. Ne kyselee miten minulla menee vaikka tietävät sen kai paremmin kuin minä. Se on varmaa että lääkitys alkaa. On perjantai. Torstaina löytyi kirjoittamani lappu, "Te juhlitte kun mua ei enää ole" En taatusti puhu siitä kun yritin lopettaa jo. Ne luulee että minulla menee vain tosi kehnosti. Pohditaan että viedäänkö veitset talosta viikonlopuksi kun minä jään. Lupaan etten tee mitään. Leipää saa leikata lauantainakin.

On Tammikuu enkä minä tiedä onko ilta vai aamu. Tuskin osaan kertoa edes nimeäni. Kirotut lääkkeet! päätän etten ota niitä enää. Olen oppinut kyllin paljon etten kerro terapiassa päätöksestäni. Täällä pitää osata leikkiä mukana. Kaupunkiin onneksi voi paeta tätä kaikkea. Siellä kukaan ei tunne minua ja ihmisvilinässä on sopivan yksinäistä.

Vaikka minua masentaa todella rankasti kaikki mitä olen niin silti aina kaupungilla minut valtaa suunnaton elämänjano. Tahdon vielä joskus olla kuten nämä normaalit. Mutta minun täytyy palata sairaalaan nyt. Kello on 16:15 ja linja 25 lähtee Vapaudenkadulta kymmenen minuutin päästä. Minun täytyy nyt mennä. Kävelen Asemakatua alas räntäsateessa.

Me kuuntelemme LP-levyjä alakerrassa. Siellä on musiikinkuunteluhuone. Olen vieläkin hauras siitä kun tyttö jätti. "sinulla sentään on ollut joku, mulla ei ketään" Viisaita sanoja häneltä jonka elämä on vielä enemmän sekaisin kuin minulla. Keskustelemme itsemurhasta ja siitä miksemme jo sitä tee. Roxette neuvoo kuuntelemaan sydäntä. Rikkinäinen ei kerro mitään.

"En mä oo hermostunut" "joopa joo - et yhtään.." Ne juo kahvia pöydässä keittiössä. Pihassa seisoo isän auto. Nyt saan taas tuottaa häpeää perheelle - minä olen vakavasti masentunut. Minusta tuntuu pahalta että kävi näin. Äiti itkee kun tulee ulos palaverista. Pääsen kotiin niiden mukana. Pussi naksuja odottaa takapenkillä. Radio aukaistaan vasta Muuramen kohdalla.

Sairaalan matkat. Kuvia niistä..

1993 Bussilla Tampereelle. "..ja mä liikunnanohjaajan ominiasuudessa ehdotan tietenkin, että me kävellään näsinneulaan portaita pitkin.." Liikunnanohjaaja yrittää olla vitsikäs. Kiertelyä ja häpeämistä Koskikeskuksessa. Mitä hittoo nää ihmiset ajattelee noistakin? Voisvatten sentään yrittää käyttäytyä. Koskikeskuksesta pizzeriaan. Mä en jaksa syödä pitsaa, joten se pakataan folioon. Pitsa törmää katulamppuun. Se huvittaa heistä yhtä. Bussissa takaisin Jyväskylään. TV näyttää nauhoittamaani miestä ja alastonta asetta. Bussin videot temppuilevat. Ulkona pimeää. Viimein perillä. Se kylmä pitsa menee hetkellisestä muistosta parempaan, kun sitä syö asuntolan keittiössä.

1994 taas bussilla Tampereelle. Citykierrosta, Tammerkosken rannassa Kotipitsassa työvoimapulaa. Aurinko ehtii laskea ennen kuin saadaan ruuat. Yksi saa ilmaiset muonat.

1994 minibussilla Helsinkiin. Viime vuonna mentiin junalla. Helsinki kuulemma kuuluu hoitooni - en tahtonut lähteä. Liian iso kaupunki minulle. Sieltä kuuluu vain pahaa. Matkalla maisemat valuvat ikkunoiden ohi. Minulla on taskukonsoli missä on pelejä. Valehtelen toisten kysyessä että onko siinä laitteessa tetristä. En tahdo luovuttaa sitä kenellekkään. Kai se on säälittävää suojelutahtoa. Hotellin TV on musiikkikanavalla. Se näyttää Beckin "Looseria" Kuinka sopivaa...

Olemme menossa Korkeasaareen. Pääkaupunkilaiset tuijottavat tätä hullujen seuruetta kun olemme suurkirkon edessä. Kujaa pitkin rantaan ja laivaan. Minua hävettää sillä en tahtoisi olla minä. En ainakaan Helsingissä. Eläintarhassa Coca Cola automaatti ottaa rahan mutta ei anna pulloa. Potkaisen laitetta ja hoitaja näkee sen. Tiedän saavani hankaluuksia. Ei saisi osoittaa mieltäni. En osaa puolustautua muuten kun itkemällä. Häpeän sitä tihkusateessa. Paluumatkalla joku saa itkukohtauksen. Minä käännän korvalappusstereoiden volymen täysille. Siellä laulaa Yö laulun tuhannen kilometrin päästä. En tahtoisi kasetin loppuvan. Rauhoittakaa se jo! Nelostie matelee alla. Kuulokkeisiin saapuu hiljaisuus. Ei rauhoita parkujaa vastaukseni että Jyväskylään kestää Jämsästä ajaa vain tunnin. Käännän kasettia. Kuuntelen sitä vaikka paristot alkavat olla lopussa.

1994 syksy - Tulen viikonloppulomalta ja illalla kun istumme keittiössä niin yksi on joukosta poissa. Se kuulemma alkoi huutamaan keskellä yötä ettei jaksa enää. Kenen kanssa nyt keskustelen kuolemasta? "Sun pitää puhua niille" neuvo jonka noudattaminenkaan ei paranna oloa. Ne vain on antamassa lisää lääkkeitä. Alan pikkuhiljaan muodostamaan käsitystäni mömmöistä. Ne on niin turhia kuin vain voi olla. Itse tästä on selvittävä. Mä epäonnistun jos selviän tästä pahasta olosta lääkkeillä. Petän itseäni sillä sitten olen troppien orja lopun ikääni.

On vuosi 1995 ja minä tahdon kuolla pois. Kävelen isoa siltaa pitkin. tämä yhdistää keskustan Kuokkalaan. Hyppäisinkö Jyväsjärveen? Selviytyykö siitä hengissä. Alhaalla on vesi, oikealla liikenne. Ei auta - minun on mentävä opistoon.

Tänään otetaan valokuva kaikista. Kaikkien pitää hymyillä. Minäkin laahaudun aivan taka-alalle. Niin monta nuorta ja takana tahdotaan kuolla. En usko että tämä paremmaksi muuttuu. Mä en osaa mitään, tyttö jätti, pitää salata sitä että käy täällä koulussa mielisairaalasta. Liikaa paineita. Mutta kaupunkiliikenteen bussit ovat mukavia. Voin kulkea niissä niin paljon kuin haluan. Minulla on kortti. Mutta yöksi pitää palata sinne.

1995 ja viimein hoitoni loppuu. Olen ollut "lomalla" asuntolassa. Ne puuhas mulle tietokoneen hoitsujen pukuhuoneeseen, jotta sain kirjoitettua ruokareseptejä. Mutta nyt viimein on se hetki kun kaikki tavarani on autossa. Viimeisen kerran käytän asuntolan yhteisvessaa. Veto ja se on ohi. Ne eivät vieläkään ole korjanneet sen vessan lamppua, mutta sama se. En mä sen valoa tarvitse.

Musta ja siitä "omahoitajasta" otetaan valokuva. Myöhemmin revin sen ja tuhoan negatiivit.

Olin niin katkera kaikesta siitä tuolloin.