Haukkala

Haukkalasta muistoja. Siis nuorisopsykiatriselta osastolta, Jyväskylästä
vuosilta 1993 - 1996.

Kirjoitettu suurimmaksi osaksi 18.05.2004 ja 01.09.2004
----------------------------------
1993

Menin siis toisessa kaupungissa sijaitsevaan nuorisopsykiatrian
sairaalan asuntolaan. Päivät tein töitä sairaalan yhteydessä
olleessa työkeskuksessa. Sillä asuntolassa oli mukavaa vain
olla. Ei kukaan kiusannut ja porukka oli kokenut samanlaista,
joten iltakeskustelut kello yhteen auttoivat ymmärtämään etten
ole yksin tämän huonon olon ja masennuksen kanssa. Huomasin,
että maailmassa on kohtalotovereitani. Pelkäsin kuollakseni
suurta kaupunkia ensin kuin sinne muutin. Sitten vähitellen opin
liikkumaan siellä ihmisvilinässä. Sitten myöhemmin siitä
kaupungin ihmisvilinästä tuli paikka jossa viihdyin. Sai olla
yksin.

Kultaisia, katkeria, pahoja, hyviä, apaattisia muistoja minulla
on siitä ajasta siellä sairaalassa. Asuntolassa porukka vaihtui,
kun ne parantuivat tai huonontuivat ja joutuivat suljetulle.
Sopeutuminen uusiin ja niiden kanssa toimeentulo oli aina alussa
hankalaa. He olivat joko sulkeutuneita tai lääkkeistä niin
tokkurassa että eksyivät matkalla vessaan.


Siellä toiminut musiikkiterapiaryhmä. Jossa kuuneltiin musaa ja keskusteltiin siitä. Mitä pidimme kappaleista. Freemanin "kaksi lensi yli käenpesän" Yksi heistä sanoi sen kappaleen kukkopilliosuutta ihanaksi. Miljoonasateen "Enkeleitä, onko heitä" Kerroin että kai silloin oli enkeli matkassa mukana kun pienenä meinasin jäädä auton alle. Sanoin että hyvä etten kuollut siinä. Eräs kysyi että miksi olisin voinut kuolla siinä? Huoneessa ainoana valaisimena oli jalkalamppu. Meitä oli asuntolan porukasta paikalla - koska se oli ehkä pakollista, en muista enää, kaikki. Mutta siinä me istuttiin ja keskusteltiin musiikista jota olimme tuoneet.

Huoneessa oli akvaario, nahkasohva sekä kirjahylly, pöytä, se lamppu ja stereot. Jotenkin sen muisteleminen saa mielen typerän haikeaksi. Se oli silloin ja nyt on nyt. Mutta silti se ryhmä - mitä se edusti, sekä se mitä muistikuvia siitä tulee, niin se kuuluu aikaan jolloin olin nuorisopsykiatrian yksikössä Jyväskylän Haukkalassa.

Sen paikan nimi ja sen kirjoittaminen, kuvan katsominen netissä - jotenkin se vielä tuntuu. Pahalta? Se vain nyt on sellainen asia joka kuuluu elämääni. Monen elämään ei kuulu kolmen vuoden mielisairaalaepisodia nuorena. Episodia, joka irrotti minut kotikylän kaveriporukasta.

Kerran ryhmän aikana oli viety mielialalääke huoneeseeni että ottaisin sen sitten. Minähän olen kertonut että murskasin ne roskiini. Halusin pystyä parantumaan ilman lääkkeitä - ja se onnistui. En väitä että helppoa se olisi ollut.

Mutta se musaryhmä.. Toisen mielestä asuntolaosastosta oli tullut niin kuin 'koti'. Toinen järkyttyi siitä ja sanoi että "kuinka voit sanoa noin? Minusta tämä on vankila. Täällä minua kidutetaan" Tarkoitti kidutuksella sitä että aamuisin piti nousta ylös ja käydä vessassa ja sen jälkeen tehdä jotain päiväsairaalassa.

Itse en - ja olen siitä onnellinen - etten käynyt päiväsairaalaa. Sen toiminta kuulemma oli nippelihommia, päiväunia 18 vuotiaille sekä terapiaa. No terapiassa kävin itsekin. Rankimpina aikoina 5 kertaa viikossa. Luonnehdin olevani "onnellisen masentunut"


Siellä ekan kerran tunsin kuuluvani ryhmään. Se oli hyvä sen koulukiusaamisen jälkeen. Silloin tuntui että olisi muille yläasteella ihan sama olenko minä elossa vaiko en. Kyllä minä halusin lopettaa itseni niin monta kertaa. Kuvittelin sen sata kertaa kuinka sen tekisin ja mitä muut sitten tekisivät. Luulin heidän aloittavan juhlat. "Mä tapan itteni että voitte järjestää ne juhlat, ettehän te halua mua" Typeriä ajatuksia.

Tänäpäivänä pelkään vaan sitä että törmään jossain johonkin joka liittää minut suoraan Haukkalaan. Niin kävi viime elokuussa viimeksi. Sitä ennen näin aina silloin tällöin sitä tyyppiä joka tietämättään pelasti mut itsemurhalta. Olen hänelle kiitollinen, mutta en ole koskaan sanonut hänelle mitään.

Musaryhmässä se sanoi syntikkamusiikin olevan tylsää.

En voi sille mitään. Minun on kirjoitettava siitä ajasta kuin olin siellä. Se ehkä purkaa jotain taakkaa? En enää vihaa sitä aikaa. Se on vain iso joukko etäisiä muistoja. Muistoja joita en tahdo unohtaa. Muistoja joita harvalla on.

Ja siitä riemusta sai maksaa joka kuukausi sen 800 markkaa asuntolalaskua. Täytyihän sairaalan jotenkin rahoittaa toimintaansa. Siellä oli yksi tyttö johon minä ihastuin. Olen katunut sitä, etten uskaltanut silloin tehdä aloitetta. Hän kerran kysyi, kun olimme kahdestaan että miksi minä olen aina niin ilkeä? Siksi kun en muuten osannut ilmaista tunteitani. Hän lähti muualle - parantui siis.

Herra Simo Pahula, Haukkalantie 42 40640 Jyväskylä. puhelin 941-692083. huone 8. Jotkut asiat eivät poistu muistista, vaikka kuinka yrittäisi. Siitä on 10 vuotta aikaa kun sinne menin. 7 kun pääsin pois.



Lisää muistoja..

Nämä ovat vain pieniä palasia kokonaisuudesta.

Aina jouluisin me laitoimme sen asuntolaosaston ikkunoihin punaisia pahvitonttuja. Niitä säilyttiin jostain syystä lukkojen takana.
--------------------
Lastenpsykiatrian punaiset rakennukset aamusumussa.

Siellä on järvi lähellä, Tuomiojärvi. Sen nimestä heitettiin aika hyvää herjaa - kuinka sopiva nimi. Sieltä tuli toisinaan sumua. Silloin olin kävelemässä terapiasta takaisin asuntolaan. Kuulokkeissa Hectoria.

"Tänne me juoduttiin, maan uumeniin.."

Jotenkin hyvä muisto. Sellainen ei paha, vaan neutraali.

--------------

Kerran kävin siellä Haukkalassa, se oli vuonna 1998. Liikennejärjestelyt olivat muuttuneet täysin sen uuden tien takia joten bussista näki kyllä ne rakennukset kerralla ja maisemakorttimaisesti. Koin paljon ristiriitaisia tunteita. Olin sopinut tapaamisesta. He olivat sanoneet, että voin hakea heiltä jatko-apua jos sitä tarvitsen. No minä tarvitsin. Ja hyvä että hain. En ehkä olisi nyt Järvenpäässä, ellen olisi käynyt siinä tapaamisessa.

Työkeskuksessa ei ollut enää metallipajaa, siinä oli taukotila internet-yhteyksineen. Ihmisten tapaaminen oli outoa. Sitä ei ollut enää potilaana, vaan vieraana ja he kyselivät kuinka on mennyt. Sinänsä se oli OK. Itse vain eli sitä aikaa kun olin ollut heillä potilaana.

Tapaamisen jälkeen - palaveri koski sitä kurssia JAIKOssa. Jyväskylän aikuiskoulutuskeskus. Nuoren polku työelämään. - kävin asuntolassa. Se oli rankempi kokemus. Näin taas sen paikan, jossa minä yritin...

Mutta muutoin sekin vierailu meni hyvin. Ehdin näkemään vanhan hoitajani joka jäi eläkkeelle pian sen vierailun jälkeen. Hän halasi minua. Se tuntui hyvältä. Jotenkin mulle tuli ikävä niitä heikompia aikoja siinä talossa.

Mutta paluumatka takaisin keskustaan bussissa oli paljon mukavampi. Niinhän se aina oli/on.

Mä en tarvitse muuta kuin sopivan ärsykkeen entisestä ja muista aika monta turhaa Haukkalaan liittyvää tai siellä tapahtunutta asiaa. Vaikken niin kaipaisikaan niitä muistoja. Tätä kirjoittaessa mieleeni nimittäin tuli rankka satsi eri muistoja. En kaipaisi elää niitä uudelleen. Näin varmaan tuntee aika moni 3 vuotta psykiatrisella ollut.
------------
--------------------------------------------------------------------------

"Muista sitten mitä lupasit"

Tämä muisto ei sijoitu työkeskukseen. Vaan asuntolaosastolle, missä asuin. Se oli sitä aikaa, kun olin kirjoittanut avunhuutoni. Siitähän tuli palaveri, jossa minulle määrättiin unilääkettä. En vain ymmärrä miksi. Sillä sama kai se on koska olo on onneton? Unilääke vain turruttaa. Mutta muistoon.

Tämä on oikeastaan vain toteamus. Jonkun ajan päästä, muutaman viikon, niin en ottanut lääkettäni. Murskasin osan roskiin ja toisen osan säilytin niistä pillereistä. Kiva olis sanoa nyt sille omalle hoitajalleni, joka kehotti minua muistamaan mitä lupasin - että olisi mulla ollut kylliksi omasta takaa..

Kaikki olis kärsinyt siitä siinä osastossa. Huoneita olisi alettu tutkimaan tarkemmin. Kai nykyisin siellä tehdään sitäkin. On nimittäin aika taattua se, että joku toinen on tehnyt itselleen pahaa pilleripanttauksellaan.


-----------------
1994

Sen yrityksen jälkeen menin vielä samana yönä keittiöön ja
kirjoitin avunhuudon paperille, jonka jätin pöydälle. Seuraavana
päivänä se löydettiin ja pidettiin pikapalaveri. Oli perjantai
ja sain ensimmäisen "valvotun" pillerin. Valvotun siksi, että
katsottiin että minä otin sen. Lupasin etten tekisi itsaria
viikonloppuna. "Muista sitten, mitä lupasit" Oman hoitajani
lause. Muistan sen vieläkin. Siis Aloin saamaan unilääkettä.
Aluksi otin sen tunnollisesti. Mutta sitten kuin aloin huomata,
että se aiheutti minulle saman tokkuraisen olon etten tiennyt
oliko ilta vai aamu, eksyin matkalla vessaan. Koin olevani
pohjalla. Siis niin pohjalla kuin vain voi olla. Päätin
omatoimisesti lopettaa lääkitykseni. En muista tarkalleen, että
montako unilääkepilleriä murskasin huoneessani roskiin. Varmaan
jotain 60, joka päivällinen 'illallinen' meni roskiin.
Toukokuussa 94 lääkitys sitten lopetettiin. En kuulemma enää
tarvinnut sitä. En sanonut heille, etten ollut ottanut sitä
kolmeen kuukauteen.

Joka viikko oli terapiaa. Se alkoi, kuin sinne sairaalaan menin.
Aluksi en tajunnut mitä se oli. Puhuin vain jostakin. Niistä
sadoista terapiatunneista en muista paljon mitään. Kai alussa
minulta kysyttiin että miten voin ja sen tyylistä. Sitten kuin
tajusin jujun, niin aloin käyttämään sitä ongelmieni
kertomiseen. Mietin joskus että kuinka moni silloinen asuntola
kaverini on tehnyt itsemurhan. Ehkä on vain parasta olla
tietämätön niistä.


---------------
1995

Vuonna 95 aloitin valmentavan linjan kaupungin toisella laidalla
olevassa opinahjossa. Linjalta sain tovereita joihin vielä olen
yhteydessä. Linjan alusta kuin oli kulunut kuukausi, niin se
masennus iski tosi pahana. Siihen johti se että samassa
kaupungissa opiskelleen tulevat kihlattuni ja minun välit
menivät poikki. Hän petti minua. On olemassa valokuva, jonka
taka-alalla on todella masentunut nuori, 19 vuotias. Kaikki
tuntui turhalta, aloin taas polttamaan tupakkaa. En muista miten
siitä selvisin, kai linjan opettajan tuen ja sairaalakavereideni
tuen avulla. En minä koskaan kai uskaltaisi tehdä itsemurhaa.
Onko se oikea pelkuruuden ilmeämismuoto..

Masennus alkoi keväällä 96 häipyä hiljalleen pois. Ei sen
jälkeen ole tullut mitään vakavia masennusoireita. Ei mitään
pitkäkestoista. Linja loppui kesäkuussa 96, vietin viimeisen
kesän sairaalassa, asuntolassa 'lomana'
Elokuussa sitten muutin opiskelemaan Järvenpäähän, 300
kilometrin päähän siitä, jo kotikaupungikseni tulleesta
paikasta. Jyväskylästä.

-----------
Masennuksesta toipuminen.. Se tosiaan kesti aikaa. Siihen kuului
se että hyväksyin itseni sellaisena kuin olen. Traumat
koulukiusaamisesta vaivasivat pitkään. Kotona kuin olin käymässä
 aina välillä silloin vuosien  1993 - 1996 aikaan
ja tapasin kavereita ja kun ne kysyivät että missä minä olin,
niin en kehdannut sanoa että 'mielisairaalassa'. Sanoin vaan
kaupungin nimen. (peittelyä, koska vaitiolovelvollisuus ja helvetin suuri häpeä totuudesta..)
Aloin välttelemään heitä ja niin ne kadotin lapsuudenkaverit
ystävinä.

TÖISSÄ sekä muita muistoja

Eli mitä tein Haukkalan sairaalan nuorisopsykiatrisessa työkeskuksessa. Sisältää myös muita muistoja. Kirjoitettu kunnioittaen vaitiolovelvollisuutta.
Nämä ovat kaukaisia muistoja 7 vuoden takaa, kun olin - en häpeä sitä - Haukkalan sairaalan työkeskuksessa työterapiassa.

Psykologinen diagnoosini oli sosiaalisena eristymisenä ilmenevä sopeutumishäiriö. Foniatrian tutkimuksissa todettiin minulla ilmenevän silloin dysfoniaa, dyslaliaa sekä joku persoona-immatuura.

Miksi mä kerron tästä neteitse? Pitää kertoa - ilmaisemisen tarve. Asiat ovat jo vanhentuneita.

viimeksi päivitetty 11.01.2004
_________________________________________________________________________

Työkeskus. Siis missä olin ne sairaalavuodet 'töissä'. Tuo T:n muotoinen rakennus jonka yksi siipi oli tarkoitettu toimistoille, toinen metallipajalle, savelle, keittiölle sekä puutöille. Kolmannessa siivessä oli kudonta ja liikuntasali. Kerron nyt siitä talosta ja miten koin siellä oloni sikäli kun nyt vuosien päästä muistan.

Sieltä kyllä otettiin valokuvia mutta ne on hävitetty sieltä selviytymisprosessin aikana. Olin vihainen, katkera, surullinen ja väärinymmärrettävä. Mutta nyt voin kertoa niistä ajoista vain pienellä palalla kurkussa.

Siinä on valkoinen kartano koivupuiden takana missä sieltä käydään yhä syömässä. Sitten on vanha navetta jonka edessä on linjan 25 päätepysäkki. Se tie joka vie työkeskukseen muodostaa kolmion jonka keskellä on ruohokenttä. Taitaa olla lipputankokin.

Työkeskus on siis T:n muotoinen.
T-taloon mennään vasemman puolisen sakaran ja T:n pystyviivan välistä. Kirjoitan ensimmäisestä päivästä siellä. Minun täytyy palata ajassa taas taaksepäin melkein kymmenen vuotta. Tämän kuvan kirjoittaminen vaatii aikuistuneen itseni välikommentit. Siitä on niin kauan mutta silti jotain minä muistan. Olin silloin aika sekaisin joten jotain mitä minä silloin tein voit vapaasti kummeksua. Sitä ei voi ymmärtää ellei sitä itse ole kokenut.

Aloitan filmin kehityksen..

On vuosi 1993. Iältäni olen 16 ja peloissani. Tämä on uusi paikka ja kilometrin päässä oleva kaupunki pelottaa. Minut ohjataan ensin metallipajalle. Se on iso tila paksun oven takana. Oikealla on pieni varasto jonka seinät ovat keltaiset. Vasemmalla soi itse koottu radio ja seinää hallitsevat sisäikkunat. Katonrajassa hylly täynnä metallia. "Ota haalarit, ettet sotke vaatteitasi" minua neuvotaan. Kerron että tälläinen näprääminen kiinnostaa - saa tehdä käsillään jotain.

Huoneen perällä on hitsauskoppi. Minulle luvataan näyttää se joskus. Kysytään että poltanko minä kun tupakointipaikka on ulkona heti tuosta ovesta ulos. Meidän pitää siivota olemattomia roskia ruokataukoon asti. iltapäivästä pääsen toimistoon. Tietokoneessa on Windows 3.1

Kysyttiin että onko tietokone tuttu. Silloin se ei oikein sitä ollut. En ollut käyttänyt konetta koulun jälkeen joten otin mahdollisuuden käyttää kolme-ykköstä hyvillä mielin vastaan.

Hyppään siitä viimeiseen päivään jolloin kävin vielä sitä keskusta. Paljon on sellaisia hajanaisia muistoja ettei niistä selvää kuvaa saa tai sitten saisi mutta en saisi niistä kertoa. Mutta kuitenkin..

vuosi 95 elokuu. Olin savipuolella ja se puhelu tuli T-talon sosiaalityötekijälle mitä odotettiin. Tieto jatkostani. Tämä tapahtui siis Jyväskylässä missä Kristillinen opisto oli lakkauttamassa juuri sitä linjaa josta puhuttiin lehdissäkin. Mutta palataan negatiiviin.

Tulin hiljaisena jolloin savikuppi puolen nainen kysyi päätöstä. Sanoin sen niin kuin asia olisi ollut toinen - ikävästi. Siitä saatiin hetken riemu. Sitten uusi liikunnanohjaaja haastatteli minua. Mutta se päättyi lyhyeen se juttutuokio kun selvisi että minä olen lähdössä pois.

---------------------

Paperilapputeline

Kerran siellä työkeskuksessa kerran minun tehtäväkseni annettiin tehdä muistilapputelineitä. Oli kaava, jonka mukaan sitten leikattiin pala kartongista saksilla ja mistä sitten taiteltiin se teline. Niitä meni kaikkialle sairaalaan. Osastot saivat ostaa niitä. Yksi teline, joka tehtiin hienosta kangaspäällysteisestä kartongista, päätyi psykiatrini työpöydälle. Hän muistaakseni aina session alkuun muisti kehua sitä tekemääni telinettä hyväksi. Eihän se ollut muuta kun pala kartonkia joka vain oli joko teipattu tai sitten niitattu yhteen.

Tein niitä paperitelineitä parin kuukauden verran. työ tehtiin työkeskuksen toimistopuolella, mikä käsitti yhden huoneen jossa oli tietokone ja matriisitulostin sekä pari pöytää.
--------------------------------------------------------------------------

Sideharsoliinat

Tätä siellä tehtiin alihankintana keskussairaalalle. leikattiin suuresta sideharsorullasta paloja, joihin ei saanut muutoin koskea kuin reunoista. Niitä laiteltiin pinoihin ja laitettiin muovin sisään pieniin pahvipakkauksiin. Leikkuri oli sininen laite. Ensin nostettiin terä ylös, sitten vedettiin harsoa noin 15cm pöytään liimattuihin teippeihin saakka, painettiin terä alas, irrotettiin varovasti se syntynyt sideharsoliina pinoon siihen viereen. Niitä sai olla yhdessä pinossa muistaakseni jotain 20 kappaletta. Toiset ottivat sitten sen kasan ja siis taittelivat ne niihin pakkauslaatikoihin.

Tämä oli kiertävä homma - se leikkaaminen

--------

Jyväskylä

Jyväskylä

Teksti jossa käyn läpi muistoja Jyväskylästä kuin olin siellä vuosina 1993-1996. Ne vuodet antoivat minulle ja ottivat paljon.


Niistä ajoista siellä silloin - Jyväskylässä. Niistä minä alan kertomaan nyt muistojani siltä ajalta. Eräänlaisia kuvia. Jyväskylä on kaupunki joka muuttuu koko ajan. Mutta vaikka koko kaupunki rakennettaisiin uudestaan niin ne tietyt muistot eivät vanhene milloinkaan. Miksi minä tästä kerron? Jotta ihmiset saisivat tietää miten minä ajattelen.


Jyväskylän pimeä ilta. kaikki sähkövalot päällä. Kaupungin syke ja se vapaa olotila mikä minulla oli aina kun oli kaupungilla. Sitä pystyi hukuttautumaan massaan. Mutta aina piti nousta paikallisbussiin. Olin useasti kaupungissa kahdeksaan asti vaikkei ollutkaan rahaa. Miksikö? Koska siten pystyi välttelemään hoitajia. Lähdinkin joskus aamulla heti toisiksi ensimmäisellä vuorolla ettei minun olisi tarvinnut törmätä niihin. Että minulla olisi sentään jonkinsorttinen 'normaali' elämä. Päivät kuitenkin vietin oppilaitoksessa. Sain kavereita. Olin 18 vuotta. Se ikä oli saavutus ja kaikki iät sen jälkeen. Minun tarkoituksena oli elää vain siihen ikään asti. Minun piti luovuttaa ennen sitä. Koin ettei minusta kuitenkaan ole mitään hyötyä kenellekään joten miksi olla?
Kuitenkin suunnitelma jäi toteutumatta.

Kaupungin kirjasto tuli tutuksi. Sekä liikekeskukset, Kuokkalan silta (mahdollisuus heittäytyä järveen) ja harju. Kyllä - Jyväskylä on tuttu kotikaupunki jonne en syntynyt.

Kyllähän sen nyt tietää ettei se peli vetänyt pidemmän päälle. Sain siitä useasti kuulla. Kaikki mitä teet kun olet mielisairaalassa vaikka sellaisella avo-osastolla millä minä olin, niin kaikki 'kuuluu hoitoosi' Niin myös Helsinki ja Tampere saivat kunnian edustaa terapiaa.

Mutta entäs Jämsä? Jotain kertoo kai se että usea sillä osastolla olleista oli juuri Jämsästä. Ja kun radiossa sanottiin että Jämsässä väki tappaa itseänsä vauhdilla. Se oli 1994. Lama.

Kyllähän näitä muistoja olisi vaikka kuinka paljon. Tunnen tarvetta käydä ne kaikki läpi vaikka tiedän ettei mikään muutu siitä. Ne ovat tapahtuneet siellä. Niin kuin sekin kun valvoin öitä. Sen tein siksi että seuraavana päivänä olisi sekainen olo. Olisi onnistunut sekoittamaan päässään toden ja unen. Että elämä olisi tuntunut edes hieman helpommalta. Tai empä enää muista oliko asianlaita todellakin niin.

Varmaan oli kun sitä aikaa ajattelee. tahtoi edes jonkun pakotien ulos todellisuudesta.
-------------------------------------

Musavideo

Musavideo. - Kuvaus elämästä(ni) nuorisopsykiatriselta osastolta

Siellä katsoin tuota videota missä olin sen koostanut tv:n musiikkivideoista - hoitolaitoksessa. Siksi sen katsomisesta tulee muistoja. Engima - Cross of change "Mitä sä oot tollasta nauhottanu" Poika ratsastaa norsulla jonnekkin missä sitä juhlitaan. Se televisio - vanha salora siitä puusermin vieressä ja kysyjä silloin ehkä jotain 19v. Nyt ei hän ole enää ehkä elossa. Moni kaveri tai tyyppi joita tulee mieleen tätä videota katsellessani - niistä jotkut ovat tehneet itsemurhan. En viitsi tutkia asiaa. Internetistä se kai selviäisi.

Riehakasta musiikkia 1960 luvulta ja suomalaisia esiintymisiä. Niistä jotka eivät olleet paikalla kuin tätä filmiä katsoimme niin he näkevät vain sekavan koosteen musiikkia. Mutta minulle - oli video sitten mitä laatua niin siitä tulee muisto jostain siellä tapahtuneesta, tämä video on siis linkki sinne. Aina niin. "Mitä sä taas tota katot"

Anteeksi mutta kun mä oon seitsemäntoista ja en aio nähdä ensi vuotta niin että kai minä nyt saan katsoa tätä. Mietteitä sieltä.. No tänään tuo filmi on heikkolaatuinen ja täytyy käyttää raidanseurantaa videoissa että kuva näkyisi. Kopion tuon joskus. Onhan se osa henkilöhistoriaa. Sekin tyttö joka halusi aina katsoa samantha foxin videon koska oli ihastunut tämän hiustyyliin. Se oli aika onnettoman onnellista aikaa. Ei välittänyt mistään. Oli asettanut itselleen päämäärän - tappaa itsensä. Nirvana - smells like teen spirit. Laitoin videoni toistamaan tuota kohtaa nauhassa kun niissä oli sellainen toiminto. Katsoin sitä ja itkin. Surin sitä etten tästä voisi kertoa kavereille kun ne kyselivät missä mä olin. Häpesin liikaa. Nyt voisin sen paljastaakin mutta niitä tovereita en ole löytänyt.

Videoita katsoessani muistan paremmin ne jotka katsoivat niitä kanssani. Mitä ne kommentoivat ja mitä siinä puhuttiin. Kaikki se turhautuneisuus ja se että ei jaksanut yrittää mitään. Puhuttiin itsemurhasta videon pyörittäessä autio taloa "Hyvää yötä lapset - isä menee ja tappaa itsensä" Erään heidän hyvän yön toivotus. Siinä dingo istuu kivirappusilla. Ja me sanomme uudelleen että älä nyt tollasta juttele. Pakkomielteitä ja neuroottisia tekoja. Joku puhui synonyymeillä ja toinen sanoi että luomi ton laulajan naamassa oksetti. Jonkun naistenlehden kyselyssä oli kysymys mitä kadut? Moni vastasi - kun siihen alettiin vastailemaan oikeilla asioilla - että masentui.

Vesi on mustaa ja pappi sai kahvia juodakseen. Sekä kun yksi lensi yli käenpesän. Abba kyseli whats name of game. Televisiossa pyöri ohjelma nimeltä tuuliviiri. Kunnon tunnelataus tuossa videossa joka nyt stereotelevisiossa monona pyörii: sarvikuonojen maa. Tämä kaikki ja paljon muuta. Sekalaisia muistoja ajasta jolloin minä olin hoidossa masennuksen vuoksi. Tietenkin Madonnan like a virgin sai poikapotilaiden huomion. Niin sen yhdenkin - kävi lukiota sieltä käsin ja kaikki asiat olivat kunnossa kuin se lähti. Palasihan se puolen vuoden päästä. Se ei ollutkaan valmis. Huonossa kunnossa. Ei se jaksanut edes huoneestaan paljoa liikkua. Mutta tuli sekin kuullessaan televisiosta Bad boys bluesin jumputtavan kappaleen. Se sai niin hiljalleen yhteyden meihin muihin. Se on toi sama kasetti.

Beckin loser - muistuu mieleen hullulauman matka pääkaupunkiin. Hotellissa MTV soitti silloin sitä. Kulta, olen luuseri niin mikset tappaisi mua? Hauska kertosäe. Kuolema pomppii hautausmaalla hyppivien tyttöjen takana. hah haa. Se oli cat catin aikaa. Paikallisratio soitti tuota sävelmää - pai pai peipi peipi koot pai.. Ja kohtauksessa missä peruukki putoaa - samatha fox fani nauraa lojutessaan kasana kermanvärisellä sohvalla. Noita hittejä 1994 - 95. niitä muutama listaohjelmasta nauhoitettuja. Alakerrassa kuunnellaan LP levyjä ja Jauhiainen nauraa. Ei tätä tunnetta pysty kuvailemaan - se pitää kokea. Ei enää koskaan.. 7 vuotta sitten tapahtunutta jota kai tarvitsin.. Mutta jos noita asioita alkaa oikein miettimään että mistä kaikki alkoi menemään pieleen - ei se kannata.

Irwinin viuhahdus - ja me nauroimme lyriikkaa. Meillä oli kahvia ja teetä pöydällä. Yhdellä oli kinkkusämpylä. Estonia upposi ja televisio uutisoi sitä yksin sohville. Me istuimme toisaalla samassa tilassa tuolirykelmässä ja tietty järkyttyneinä. Paljon muistoja ja paljon julkaisukelvotonta materiaalia. Se on hoitolaitoksen salassapitopolitiikkaa.

Entinen vihani elämää kohtaan

Entinen vihani elämää kohtaan.
18.05.2003

Teinivuoteni. Tärkeä osa elämääni ja se meni pilalle. Masentunut lapsi, joka halusi kuolla 10 vuoden iässä - ei otettu vakavasti. Minä vihasin heitä, jotka tekivät minulle sen että en tahtonut mitään. Tahdoin kuolla. Syyllisyys siitä että olin olemassa. Siis minulle kerrottiin ettei minua kannata ottaa joukkueisiin mukaan, koska en osaa kunnolla pelata. "Ei me sua haluta, häivy helvettiin siitä!" Nälvimistä. Lapsuuteni tapettiin julmasti. Mitä kerroin tunneilla ja välituntien aikana. Kaikkia ajatuksiani sekä asioita, joiden luulin kiinnostavan muita - ne sain takaisin päin naamaa. Ja toistuvasti.

Siitä johtunut huono koulumenestys taisi ruokkia riitoja kotona. Muistan kerran kun isäni haukkui mut pystyyn. Olimme saunan pukuhuoneessa. Minähän sitten en osannut pienenä puolustautua mitenkään koska aivoni eivät toimineen oikein, ja mistä oppimisvaikeuteni johtuivat. Ja oppimisvaikeuksista alkoi koulukiusaus. Tai ainakin ilman aivovauriota mä olisin ehkä pystynyt pitämään puoliani paremmin. Mutta siellä saunassa äitinikään ei puolustanut mua. Mä lähdin saunasta, joka sijaitsi kerrostalon alimmassa kerroksessa, koti kolmannessa kerroksessa, kotiin menin sänkyyni ja itkin.

Minulla oli kuitenkin 9 - 18 ikävuosien aikaa hyviäkin kausia jolloin jaksoin olla. Se saunaepisodi oli yhden hyvän kauden loppu. Juuri huono koulumenestys ja siitä johtuneet riidat kotona aiheuttivat sen, etten paljoa puhunut isän kanssa. Ei minulla enää tietenkään ole mitään suurta vihaa ketään kohtaan. Nykyään minä en vihaa ketään niin paljoa kuin silloin 15 vuotta sitten kaikkia heitä minun sortajiani.

Oli minulla kyllä kavereita, ainakin muistojeni pohjalta. Olin siis masentunut siitä etten ollut normaali - siis en oppinut yhtä nopeasti kuin muut. MBD, lievä oli diagnoosi. Sen kuulin 17 vuoden iässä. 7 vuotta epätietoisuutta.

En tiedä muistaa, että kiusattiinko minua niin paljon kuin muistan vai onko jotkut tietyt tapaukset vain alkaneet kasvaa mielessäni. Ja se että jouduin hoitoon psykiatriseen sairaalaan, niin se on oma lukunsa vihassani elämää kohtaan. Haukkalan nuorisopsykiatrinen sairaala, Jyväskylä. PL 46. Haukkalantie 42. Sain kokea paljon. Häpeä oli yksi tunne kaikista niistä jota se paikka minussa herätti.

Ei siitä kerrota muille, vanhoille kavereille että missä olet. "Jyväskylässä, koulussa" oli se valhe. Häpesin sitä, pelkäsin nälvimistä. Sitähän pidettiin vitsinä että minä muka voisin ajatella itsemurhaa.

Jyväskylässä "koulussa" elämänkoulu se oli. Ja sen käytyäni olin rikki. Tulin Järvenpäähän IJKK:hon. Ryhmässäni ei esiintynyt kiusaamista, eikä nälvimistä. He ottivat minut joukkoonsa hyvin ja olen heille kiitollinen siitä. Oikeastaan se mikä oli suuri muutos elämässäni oli juuri IJKK.

Invalidiliiton Järvenpään Koulutuskeskus muutti mun elämän paremmaksi. Ehkä tämä opinahjo pelasti minut itseltänikin. Itsemurha-ajatukset olivat aika vahvasti päällä tänne tullessa. Pelko siitä että aikaisemmat kokemukset koulusta toistuisivat. Ei käynyt niin. Olen syvästi kiitollinen sille ryhmälle, P96M. Tuska, vihani elämää kohtaan häipyi taustalle edestäni ja sitten hävisi.

Tietenkin elämä kohli mua vielä senkin jälkeen, muttei mennyt ole palannut. Minulle uusi tunne, "Mä kyllä osaan sen, mä pystyn siihen" - Se tuntuu helvetin hyvältä kaiken kokemani jälkeen.

Minulle tuli kuori siellä Haukkalassa. Tai sen jälkeen. Mä en niistä asioista paljon puhunut, kirjoitin siitä vain katkeria ajatuksia paperiseen päiväkirjaan. Sitten Jyväskylän Jaikossa. Siis mä kuulin siitä ryhmästä 'Nuorten polku työelämään' Haukkalan kautta. Jatkotukiverkkoa..

Niin siellä mä aloin kertomaan muille ryhmän jäsenille keskusteluissa kaikesta siitä tuskasta mitä oli sisälläni. Kaikki tuli ulos ja jäljelle jäi puhdas olo. Kuori oli murtunut lopullisesti. Musta tuli avoin niitä asioita kohtaan mitä olin pitänyt vain omana tietonani niin kauan.

Nyt?

Mä sain takautuman Haukkalasta viime vuonna. En oikein osannut suhtautua. Täällä oli eräs joka oli samaan aikaan hoidossa kuin minä. Häntä en ole nähnyt aikoihin enää. Mutta jotenkin sitä vain tuli olo että tämän henkilön seurassa en halua olla. Vaikka Haukkalasta on kulunut jo 7 vuotta, niin se ei ole täydellisesti vieläkään neutraali asia kuten ala-aste on. Siihen varmaan tarvitsee vielä aikaa. Mutta se on osa elämääni. Mä olen 26 vuotta. Menestyvä opiskelija, kihloissa ja tulen toimeen ihmisten kanssa. Suuntaudun markkinointiin. Työskennellä ihmisten parissa. 15 vuotta sitten en sitä olisi edes uskonut että joskus voisin olla kuin normaali ja pystyä olemaan ihmisten kanssa.

Tässä yhtenä päivänä minä yritin aloittaa sen vihan uudestaan. Jostain se tunne tuli. Piti lähteä kävelemään, vaikka sää oli sade. Selitän sen tunteen tarkemmin. Se, että kaikki tuntuu kaatuvan vaikkei mitään ole tapahtunut. Se tunne on vain muisto entisestä. Luettelin mielessäni kaikki ne asiat joissa olen epäonnistunut - ja ne joissa tunsin epäonnistuvani. Vähäksyin itseäni ja suoraan haukuin itseni lyttyyn. Ajattelin jopa itsemurhan mahdollisuutta. Se entinen viha elämää kohtaan näemmä ei palaa. Ainakaan samanlaisena.

Minä en vain pystynyt alentamaan itseäni muuta kuin muutaman minuutin. Sen jälkeen aloin jälleen rohkaisemaan itseäni, kyllä susta siihen on. Kaikki onnistuu. Viha elämä kohtaan on hävinnyttä. En vain käsitä sitä, että kuinka jaksoin kaikki ne vuodet, kun ajattelin toisin. Minun ei pitänyt elää yli 18 vuotiaaksi. Se oli suunnitelmani nuorena. Siksi en tehnyt mitään suunnitelmia jatkon suhteen. Koulu ei tullut kysymykseenkään, koska siitä oli ne pahat kokemukset. Olin vain onnellinen siitä, että se oli ohitse. Tosin nyt kymmenen vuotta myöhemmin tuntuu siltä, että olisin tuhlannut elämäni.

Jos olisi mahdollista nähdä se, että kuinka elämäni olisi mennyt jos olisin vain jatkanut ammattikouluun, saanut ammatin. - Ja käynyt armeijan. Sain vapautuksen sairauden vuoksi. Mä olin niin sekaisin kaikesta. Tuolloin mä tosissaan vihasin elämääni. Noihin aikoihin minä vihasin elämää.

Unelmoin siitä, että kuinka päättää päivänsä. Kaikkea ahdistavaa.

Mutta minä selvisin. Ja se yritykseni saada itseni masentumaan, niin sekin epäonnistui. Se saa olla aina sellainen asia joka epäonnistuu. Siinä minä saan epäonnistua.

Vanheminen tietty tuo omat haittansa, en ole enää nuori. Niihin pitää vain sopeutua. Jos sairastun johonkin isompaan, niin pitää sopeutua. Kyllä minä jaksan, pärjään ja jaksan katsoa eteenpäin. Ainakin nyt (18.05.2003) tuntuu siltä.

Valokuva

Valokuva..

Siinä minä hymyilen ruusukimppu kädessäni, valokuvassa. Se on kymmenen vuotta vanha. Se mitä kuvan ottopäivän - ripille pääsyni - ja tämän päivän välillä on tapahtunut. Ei sitä saa tekemättömäksi. Ehkä se oli vain hyvä että kaikki tapahtui. Minä jaksan jaaritella tästä aina kyllästymiseen asti. Olin nuorisopsykiatrisella osastolla ja se piti pitää salassa kavereilta. Osasyy masennukseen oli juuri kiusaaminen ja sen tiesi että olisi alkanut kovempi riesa, jos asia olisi paljastunut.

Yksinäisyys..

Olen oppinut siihen. Ei minulla ole paljon kavereita. Ne lapsuudenajan toverit ovat kadonneet. Joskus se saattaa olla raskasta. Mutta sama se kai on. Mä tykkään yksinäisyydestä.

Itsarin todennäköisyys juuri nyt?

Se on aika epätodennäköistä. Täysin mahdoton ajatus. Elämä on minulle joskus raskasta kun törmää niihin omiin ylipääsemättömiin vaikeuksiinsa joille itse ei todellakaan voi mitään. Ne ovat aivotoiminnan häiriöitä. Ja se tieto kun ymmärtää itsessään olevan vikaa - se on paha olo. Ilman itsekunnioitusta, itseluottamusta ja rakkautta elämään minä olisin jo kuollut oman käden kautta. Kai se on onni, että minä olen melko positiivinen ihminen. Eli itsemurhan todennäköisyys minun kohdallani asteikoilla 1 - 10, olisi 0 eli en edes ajattele sitä mahdollisuutta.

Pelko..

Tiedän että joku läheiseni kuolee elämäni aikana. Olenko valmis siihen suruun? Kukaan ei ole. Ei edes ne jotka voivat sairauden vuoksi odottaakin sitä. Tietty se kun tietää sen mahdollisuuden aina olevan olemassa niin se ahdistaa. Mutta se täytyy hyväksyä. Olen jo saanut kokea tätä mistä puhun. Läheisiä on kuollut. Olen nähnyt sen surun. Minä kyllä tiedän että jotenkin niistä selviää. Mutta entä sitten niistä kaikkein suurimmista menetyksistä? Miten helvetissä siitä surusta pääsee yli. Ei siitä tarvitse yli päästäkään. Koska siitä ei pääse.

Viha..

Millä muulla tunteella voi kuvata sitä olotilaa, mikä on kun oppiminen on vaikeata eikä kukaan tunnu hyväksyvän sinua joukkoonsa? Koulu, ala- sekä yläaste antoivat paljon. Niin oppia kun syyn masentua. Enää en tunne sitä aikaa tai niitä ihmisiä kohtaan "vihaa" Se on pikemminkin katkeruutta, hiljaista sellaista. Ei niille tapahtumille enää voi mitään. Me kaikki oltiin silloin nuoria, teinejä, lapsia. Yhtä lasta sorrettiin niin paljon, että se hajosi. kymmenen tai 11 vuotiaana kerron perheneuvolan tädille tahtovani kuolla pois. Hän ei tuntunut ottavan sitä todesta. Sinäkö muka sellaista ajattelet? Sä narraat!

Rippileiri..

Siellä kirjoitin kirjeen jossa ilmaisin tahtoni kuolla. No ainakin seurakunnan nuorisotyöntekijä otti sen vakavasti. Hän auttoi. Hän puhui isosille "Nuoret, auttakaa Simoa. Sillä menee heikosti.." Siellä leirillä oli luokkakavereitakin. Kun koulut alkoivat niin sitä kirjettä pidettiin vitsinä. Onneksi koulun kemian tunnin aineet olivat lukitussa kaapissa.

2003..

Panee vain mietityttään että ottaisivatko ihmiset nykyään todesta sen kirjeen jos kirjoittaisin sen tahtoni kuolla paperille? Tuskimpa, sillä en itsekään uskoisi siihen sanaan.

Suurinta surua

Suurinta surua.
Päivitetty viimeksi 04.04.2003 01:26



Onko se sitä, että kaikki tilanteet aiheuttavat vain itkua?
Onko se sitä, että ei tahdo voida paremmin, koska se halventaisi surua?

Mitä minä voin sanoa surusta? Minun suruni voi olla se että tahdoin kuolla - tappaa itseni nuorena. Mikä voisi olla minun suruni? Kehityshäiriö aivoissa ja mistä saa kärsiä loppuelämänsä ajan?

Mikä voisi todellakin olla minun suurin suruni? Se on vasta tulossa. Siis se suru josta muut voisivat sanoa että se on oikeata surua, eikä omaa surkutteluani. Sitten sanoisin etteivät he tiedä miltä minusta tuntui silloin.

Jokaisella on oikeus surra.

Kai se oli surua, kärsimystä, häpeää, masennusta. Ehkä ne olivat ne mitkä pilasivat nuoruuteni. On hetkiä jolloin tahdon kuolla. Heikkoja hetkiä - niitä tulee joskus silloin tällöin. Täynnä itsesääliä, pahaa oloa ja surua. Suren silloin sitä että olen tälläinen. Toivon vain etten tee silloin mitään.

Olen se, jonka piti käydä nuorisopsykiatrinen läpi että pääsi jatkamaan elämäänsä. Suru on vasta tulossa.

Suru, joka voi lopettaa minut ?
Suru, joka tuhoaa.
Suru, jonka yli pääsen ajan kanssa ?

Mistä mä sen tiedän?

Surun ja masennuksen häilyvä raja..

Mistä tuntee sen, että onko surullinen vaiko onko se paha olo vain sitä tuttua masennusta?

Minun täytyy motivoida itseni oikein, että voisin vastata itse antamaani kysymykseen.

Siis minulla on oppimisvaikeuksia, johtuvat vauvaiässä tapahtuneesta. Mun aivot olivat hetken ilman happea. Tai en tiedä olivatko ne muutaman hetken ilman happea.. En muista ymmärrettävistä syistä. Olin rääpäle, jonka -70 luvun lääketieteen tason piti pelastaa.

No tapahtuipa se miten vain niin lopputuloksena on se että koen olevani joka päivä epätäydellinen. Onko se surua vai itsesääliä.

Minähän masennuin ja raskaasti teini-iässä. Puhuin kymmenen vanhana itsemurhasta koulukuraattorille.

Eivätkä ne oppimisvaikeuden ole ainoa ongelma. Tasapainon kanssa on ongelmaa, portaissa huimaa ja joskus saan verenkiertohäiriöitä.

Enkä uskalla mennä lääkäriin. Entä jos ne löytäisivät jotakin liian pahaa? Jotakin sellaista mikä voisi aiheuttaa surua.

Kun vanhenee niin tietää sen, että suruja on koko ajan tulossa. Rakkaat sukulaiset, lapsuuden sedät ja tädit alkavat olla vanhoja. Yksi kerrallaan he kuolevat. hautajaisia.

Olen kohdannut sen suuren surun. Se koski serkkuani. Hänen isänsä kuoli.
Halasin häntä. osoitin niin osan ottoani.

Minä olisin voinut tuhota niin monen ihmisen elämän omalla itsekkyydelläni tammikuussa 1994. En tappanut itseäni.

Tulin pohjalle. Ehkä minä suren salaa sitä, etten tappanut itseäni silloin ja nyt saan kärsiä koko ajan uusista vaivoista itsessäni. Liian itsekästä ja paskamaista edes ajatella näin. Minä en sitä tee. Minä en aiheuta ennen aikaista surua.

Olen itse varmaan kokenut surua, lapsen surua, kun mummoni kuolivat vuosien väliajoin.